Kate Atkinson: Elämä elämältä

Kuva/kansi: Schildts&Söderstöms/Anders Carpelan

Kirjoitanpa vihdoin ylös ajatukseni tästä kirjasta, joka itse asiassa tuli luettua jo viikkoja sitten. Elämä elämältä on kumminkin pysynyt kirkkaana mielessä; juonen idea on kiinnostava ja toteutus taidokas.

Tutustuin sattumalta Atkinsoniin alkusyksystä dekkaristina ja tykästyin - pari Brodie-pokkaria lisää odottaa joululomaa rannalla. Myös tämä erilainen Atkinson houkutti ihan sillä perusteella, vaikka jälleensyntymä ei aiheena ole lemppareitani. Mutta Elämä lupasi myös kiinnostavaa ajankuvaa 1900-luvun alkupuolelta... ja jotenkin ajattelin, että Atkinsonilta voisi odottaa keskivertoa freesimpää tulkintaa vanhasta kunnon "mitäs jos..." -kuviosta.

Elämä elämältä kertoo nuoresta naisesta nimeltä Ursula. Ursula murhaa Hitlerin ennen kuin tämä pääsee edes valtaan, ainakin jos kaikki menee tismalleen oikein. Useimmiten ei mene: Ursula elää elämä elämältä kohtaloa, joka on jotenkin väärä. Hän myös itse tiedostaa sen, tuntee potentiaalisten tulevaisuuksien värinän hämärästi arjen takana, mutta kuolee ja elää silti kerta toisensa jälkeen löytämättä oikeaa polkua.

Paitsi kerran? Lopulta?

"Unohda konekirjoitus", Pamela kirjoitti Leedsistä, "sinun pitäisi lukea filosofiaa yliopistossa, sinulla on siihen oikeanlainen mieli. Vähän niin kuin terrieri uskomattoman väsyttävän luun kimpussa." (s. 236)

Romaanin ydin on sinänsä simppeli. Elämä kertoo siitä, että kaikki on kovin pienestä kiinni. Lähtö on aina lähellä (totta kai!) mutta lisäksi pitäisi muistaa, että pienimmilläkin päätöksillä voi olla arvaamattomia seurauksia. Ursulan tarinoissa tulee taas todettua, että kuolema ei ehkä ole aina se pahin vaihtoehto. Joskus on seuraavaan päivään eläminen voi tuntua vielä kovemmalta.

Vähän samaa haarautuvien polkujen ideaa käytti Shriver romaanissaan Syntymäpäivän jälkeen, mutta Elämä oli yhtä aikaa sekä kevyempi että raskaampi luettava. Atkinsonin tempo on nopeampi ja teksti kulkee kepeästi kuplien raskaillakin poluilla. Toisaalta Ursulan ja hänen lähipiirinsä kohtaloissa on tietty masentava myllynkivien väliin jäämisen tuntu, joka Shriverin tarinasta puuttuu. Enimmäkseen Ursulan käy huonosti. Siinä on jotain ankean vääjäämätöntä... mutta toisaalta kiehtovaa.

Noh, lukijahan pääsee lopulta aina karkuun. Ja hyvillä mielin - Elämä oli siitä mukava romaani, että lukiessani olin tukevasti koukussa mutta loppuun päästyäni silti tyytyväinen. Usein tällaisen polveilevan tarinan loppu on jonkinasteinen lässähdys, mutta tässä kaikki meni juuri niin kuin pitikin.

(Itse asiassa mieleeni tuli tietokonepeli. Tiedättehän, sellainen jossa yritetään selviytyä sokkelosta tai etsitään aarretta tai sen sellaista. Hirviöt syövät sinut, putoat kuiluihin, rakennukset romahtavat niskaasi ja aina välillä kuolet nälkään unohdettuasi poimia hillopurkkeja matkalla. Mutta lopulta - aloitettuasi sadannen kerran alusta - pääset perille! Game over. Jää tyhjä mutta tyytyväinen olo.)

Atkinsonin proosa on kirkasta muttei ylenmäärin tyyliteltyä. Eläväistä tekstiä, joka antaa tarinalle tekstuuria. Suomentaja Kaisa Kattelus on minusta tehnyt hyvää työtä.

Jos tykkäät historiallisista romaaneista ja perheromaaneista, etkä vieroksu pientä irrealismia, tämä on lukemisen arvoinen.

Kate Atkinson (2014). Elämä elämältä. Suomentanut Kaisa Kattelus. Schildts&Söderströms. 978-951-52-3358-5.


Arvioita:
Kirsille kolahti
Myös Lumiomenan Katja tykkäsi

Gillian Flynn: Teräviä esineitä

Gillian Flynnin Teräviä esineitä lähti matkaan kun alkuviikosta vietin hetken laatuaikaa kirjakaupassa. Jotenkin se kiri käsillä olevien dekkareiden ohi... Syy on varmaan siinä, että  Kiltti tyttö ja Bad Places kolahtivat mukavasti toissa kesänä. Nyt halusin lukea jotain takuuvarmasti vetävää, ja sitä Esineet kyllä oli.

Esineiden kertoja on suuressa kaupungissa asuva toimittaja Camille, joka lähetetään piskuiseen kotikaupunkiinsa tekemään juttua lapsia jahtaavasta murhaajasta. Camille lähtee matkaan mutta ei riemurinnoin: tien päässä odottavat selvittämättömän murhan lisäksi hänen omat selvittämättömät traumansa. Ja perhe...

Flynnin kirjoissa ihmiset ovat sellaisia, joita mieluummin tapaa vain kirjoissa. Esineitä ei poikkea linjasta. Lisäksi tällä kertaa teemat ovat ahdistavia: sisarkateus, itsekäs äitiys, kiusaaminen...

Oikeastaan Flynnin ihmiset ovat keskimäärin niin karmivia, että on vaikea selittää itselleen, miksi kirjoista silti pitää. Ehkä siksi että kummallisimmatkin tosielämän ihmiset vaikuttavat näiden kirjojen jälkeen aivan käsittämättömän normaaleilta, tasapainoisilta ja mukavilta?

Tai sitten salaisuus on siinä, että Flynnin rikkinäiset hahmot ovat kiehtovia samalla vähän pelottavalla tavalla kuin vääristävät peilit: heissä näkee hetken itsensä sijoiltaan vääntyneenä. Kun on viimeisen sivun kääntänyt, voi palata arkiseen tavallisuuteensa helpottuneena.

Flynn myös tarjoilee henkilönsä ja heidän ongelmansa ovelasti. Ongelmat ja niiden syyt kuoriutuvat esille vähän kerrassaan. Lukijalle jää aikaa ihmetellä. Tässä esikoisessaan Flynn ei ehkä ole ihan niin hienostunut kuin Kiltissä tytössä... ironian häivähdykset puuttuvat ja henkilöt ovat asteen yksioikoisempia. Mutta mikään valitu tuskin kävisi mielessä, ellen olisi aloittanut kirjailijan uudemmista teoksista. Suomennoskin on toimiva; kääntäjä ylläpitää kirjailijan luoman jännitteen tarkoilla sanavalinnoilla.

Mainio psykologinen trilleri, joka tulee iholle ja nostaa niskakarvat pystyyn. Dekkariviikolla tämän lukivat myös Leena ja Tuijata. 



Gillian Flynn. 2015. Teräviä esineitä. Suomentanut Maria Lyytinen. WSOY. 9789510411803.

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä

Kuva: Bazar

Itse asiassa on (kuolema siis), ainakin yhden lapsen leikkiä. Bradleyn mainio sankaritar Flavia de Luce on vasta yhdentoista korvilla ja siis määritelmällisesti lapsi, mutta tappavien myrkkyjen käsittely on yksi hänen lempihuvejaan.

Muutenkin kuolema askarruttaa Flaviaa... oma kuolema, äidin kuolema ja tässä kirjassa etenkin erään kylässä vierailevan muukalaisen kuolema.

Tutustuin kemiaa harrastavaan Flaviaan viime kuussa. Kokemus oli sen verran mainio, että seuraavaa alkoi tehdä mieli. Ja kas, kirjastosta löytyi.

Hyvä oli tämäkin: tarinalla on imua ja hymyilyttäviä kohtia riittää. Bradley maalaa mukavasti nostalgisen kuvan 50-luvun brittikylästä... mutta kun kirjoittaja ei elä samaa aikakautta, mahtuu kansien väliin sellaisia hahmoja ja tapahtumia, joita 50-luvun dekkariyleisö ei välttämättä olisi niellyt.

Lopputulos voisi olla keinotekoinen ja ärsyttävä mutta eipäs ole. Bradleyn käsissä yhdistelmä on tyylikäs ja sopivan yllätyksellinen. En tiedä olisiko loppuratkaisu ollut hoksattavissa ennakkoon. Itse nautin matkasta sen verran perusteellisesti, etten edes pähkäillyt mitä seuraavan kulman takana on odotettavissa.

Sitä paitsi Lasten leikin todellinen täky on silti Flavia. Harvoin törmää yhtä viihdyttävään romaanihahmoon. Laitanpa oikein kunnon sitaatin:

...koko homman loppu, allegro, oli yksi niitä paikkoja, joissa Beethoven ei näköjään ollut mitenkään löytänyt katkaisijaa. 

Tam...tam... tam-tam-tam se meni, ja kaikki luulivat että nyt se loppui. 

Mutta ei - 

Tam, ta, tam, ta, tam, ta, tam ta, tam - TA tam. 

Ihmiset nousivat ja venyttelivät ja huokaisivat tyytyväisinä kuultuaan juuri niin mahtavan sävelteoksen, ja yhtäkkiä: 

TA tum. TA tum. TA tum. Ja niin edespäin. TA tum. 

Se oli kuin sormeen tarttunut pala kärpäspaperia, jota ei saanut ravistettua irti. Kirottu juttu takertui elämään kuin iilimato. (s. 61)

Huomaatteko? 50-lukua - mutta silti ei.

Jos elämästä liikenee kymmenminuuttinen, seuraavaa suomennosta odotellessa voi kuunnella tämän:

Mainio kirja dekkareiden, älykkäiden nuorten naisten ja menneisyyden ystäville.

Alan Bradley. 2014. Kuolema ei ole lasten leikkiä. Suomentanut Laura Beck.
Bazar. Kirjastosta. 978-952-279-170-2.

Alan Bradley: Piiraan maku makea ja e-kirja Hesarilta

Hesari tarjosi äskettäin viikon kirjana Bradleyn dekkarin Piiraan maku makea. Kirjalla on hieno nimi (siis sellainen jonka tunnistan ja muistan), ja päädyin kokeilemaan uutta kirjanhankintakanavaa.

***

Hesari on nimittäin jo jonkin aikaa sitten kehitellyt uuden palvelun: HS-kirjaston. Digilehden tilaajat saavat ilmaiseksi luettavakseen yhden kirjan viikossa. Kirja on luettavissa 30 päivää. Laajemmista valikoimista pääsee nauttimaan jos maksaa kympin kuukausimaksun.

Mikään aiemmin ilmaiseksi tarjottu kirja ei ole tuntunut tarpeeksi välttämättömältä onnelleni, että olisin ryhtynyt niinkin pelottavaan hommaan kuin uuden digitaalisen palvelu-sovellus-klikkaa-tästä-kauhistuksen testaamiseen, mutta Bradleyn Piiraasta on ollut kovasti positiivishenkistä juttua mm. Kirsin ja Katjan blogeissa... Piti sitten kokeilla, sekä kirjaa että kirjastoa.

***

Piiraan maku osoittautui oikein mainioksi.

Rapistuvan kartanon kuopus Flavia de Luce on lystikäs nuori neropatti. Hän riitelee sisartensa kanssa, opiskelee itsenäisesti kemiaa ja selvittää toki murhankin kun sellainen perheen riesaksi ilmaantuu.

Koko kirjan mielenmaisemassa on jotain viehkoa. Ehkä miljöö (huokuu mitä klassisinta kultaisen kauden brittidekkaritunnelmaa), ehkä henkilökuvaus (tyyliteltyä mutta älykästä), ehkä Flavia itse. Ihan kuin Margery Allingham olisi kirjoittanut Suvi Kinoksen? Ehkä ei. Flavia on yhtä aikaa tutuntuntuinen ja omaperäinen. Raikas tapaus.

Kaikkiaan hieno hyväntuulendekkari.

***

Mitä HS-kirjastoon tulee: mikä ettei.

Kirjan latautuminen tosin kesti kauemmin kuin yleensä, ja kirjaa junassa iPadilla avatessani jouduin tovin odottelemaan... ilmeisesti järjestelmä halusi tarkistaa lukuoikeuteni ennen kuin päästi tekstin kimppuun. Muutoin käyttökokemus ei eroa e-kirjan lukemisesta yleensä.

Varmaan luen viikon kirjan jatkossakin, jos se sattuu kiinnostamaan. Kuukausitilaus ei silti tunnu tarpeelliselta. Luettavaa on muutenkin ehtinyt kertyä enemmän kuin lukuaikaa.

***

Viikon kirja muuten ilmoitetaan aina lauantaisin.  Tänään tuli tyrkylle Marko Kilven Kadotetut. Jos digihesari on tilauksessa, etkä ole vielä lukenut, kannattaa harkita.

***

Mitäs muuta?

Lokoisa lomakausi päättyi rysäyksellä kun työt alkoivat taas tammikuussa. #kirjanvuosi on alkanut hyvin hiljaisesti minun osaltani! Onneksi päivä on jo pitenemään päin ja lumi valaisee maan.

Vielä ehtisi lukea jokusen herkun ennen Blogistanian kirjaäänestyksiä... Seuraavaksi taidan suunnata Pietariin.

Onnellista kirjan vuotta kaikille lukutoukille!

Riina Katajavuori: Wenla Männistö

Kuva/Kansi: Tammi/Markko Taina.

Wenla Männistö on Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen uusintakäsittely ja sellaisena kenen tahansa kotimaisen kirjallisuuden ystävän lukulistalla. Tiettyä kaupallista laskelmointia ideassa on aistittavissa... mutta kirjailijan kertoman mukaan sylttytehdas on kustantamolla: Kiven käsittelyä ehdotettiin hänelle.*

Kun kuulin stoorin tilauksesta, äimistelin vähän. Mutta luettuani en oikeastaan äimistele: jos jonkun voi ajatella hommaan sopivan niin Katajavuoren. Wenla on nimittäin suomen juhlaa. Kieli on värikästä ja kirjavaa ja rikasta.

Asetelma, kerronnalliset ratkaisut ja tietenkin keskeiset henkilöt ovat lainaa Kiveltä, mutta lainattu aines on perusteellisesti puhdistettu hämähäkinseiteistä ja kostutettu kunnon kannullisella nykypäivää. Avot.

Katajavuoren uudistetut veljekset asuvat (nykyään) Kumpulassa ja tappelevat (edelleen) Toukolan poikien kanssa, eikä koulunkäynti ole vieläkään veljeskatraan hartainta hupia. Lauri (nyttemmin Late a.k.a Lowri) tarkkailee yhä mieluusti luontoa ja Juhani (Jusa) on edelleen vilpitön uhouros.

Mutta Wenlassa pojat jäävät pohjimmiltaan etäiseksi. Tämä on kirja naisista. Kiven teoksessa heillä oli vain pikkuriikkiset roolit; nyt heillä on pääosa. Näkökulmiaan avaavat Wenla, hänen äitinsä Marja, Jukolan poikien äitivainaa Alli, saunottaja Kajsa sekä Seunalan Anna.

Vaikka kirjan tunnefiilis ei mieltäni erityisemmin lämmittänyt - en osaa samaistua Wenlan sen enempää kuin Allinkaan kaltaisiin naisiin - nautin täysin sydämin Katajavuoren ideasta ja sen rohkeasta toteutuksesta. Wenla on hurja ja hieno peilikuva Seitsemälle veljekselle. Siinä, että Kiven liinatukkainen kainosilmäinen Anna on tänään lukutoukka ja joskus säikky, mutta muuten pätevä ihminen ja sanoittaja, on totuudenmakuista symmetriaa.

Ja kieli (sanoinko tämän jo kahteen tai kolmeen kertaan?) on tosissaan mehukasta. Ajoittaisen paatoksen ja meikäläisen makuun ylikorostuneen seksuaalisuudessa vellomisen korvaa hulppeasti poikkeuksellisen rikas ilmaisu.

Voisin poimia minkä vain palasen, mutta otetaanpa nyt yksi Jusan repla, sellainen joka henkii Kiven alkuperäistä viestiä.

JUSA (lyö säkkiä). Joskus on vaan sellainen olo, että sisällä rämisee ja pörrää ja kihelmöi, että on pakko saada jotain toimintaa. Vipinää. Tekee mieli karjua täysiä, tai leipoa joku tai saada aikaan joku reaktio vittu jossakin. Katkoa antenni. Hampaita kiristää ja joka paikka säpisee. Sellainen aargh-olo. Että nää huudit ahdistaa. Saatana. Mihinkään ei mahdu ja missään ei ole mitän. (s. 102)

Aamen.

Lue tämä jos olet äidinkielen opettaja, tai asut Kumpulassa, tai tykkäät Kivestä tai suomesta. Tai jos tykkäät yllättyä.  Tai ihan muuten vaan.

Ei mikään juoniromaani mutta muuten ehdottoman jees.

Riina Katajavuori (2014). Wenla Männistö. Tammi. 978-951-31-7983-0.

Arvioita:
Ilselän Minna löysi tummuutta kepeyden alta.
Mari A. ei pitänyt sanailua Kiven veroisena.
Lukutoukka Krista ei ole alkuperäistä lukenut mutta tykkäsi tästä.


*Sain Wenlan kirjamessujen yhteydessä ja kuulin Katajavuoren kertovan teoksen syntyhistoriasta.

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta

Äänikirjan kantta ei Siltalalta löytynyt, joten tässä tämä varsinainen.

Tätä kirjaa en olisi varmaan paperikirjana ikinä tullut lainanneeksi. Ei voi mitään, en tahdo jaksaa ihmissuhdeihmettelyjä... Genrekirjallisuuden ulkopuolella tarvitsen jonkun yllykkeen tarttuakseni romaaniin. Teeman tai miljöön pitää kiinnostaa, tai sitten kirjailijan pitää olla ennestään tuttu tekijä, jolta olen oppinut odottamaan hyvää.

Inka Nousiainen oli minulle nimenä vieras, eikä äänikirjan boksikaan luvannut mitään ihmeellistä. Mutta kuten olen usein valittanut, CD-äänikirjoja ei ole kirjastossa kovin suurta valikoimaa, eivätkä tekniset taitoni ole toistaiseksi riittäneet Elisan äänikirjojen kuunteluun autossa. 

Ja nimihän on hieno, eikö? Kirkkaat päivä ja ilta. Siintä on sointia mutta myös särmää.

Valinta osoittautui erinomaisen onnistuneeksi ja nimenomaan äänikirjana. Olen hätäinen lukija, eikä Nousiaisen kieli olisi toiminut minulla paperilla läheskään yhtä hyvin. Äänikirja paljastaa armottomasti köyhän kielen ja toistuvat kliseet, mutta se myös antaa kauniille tekstille tilaa hengittää hötkyilijän päässä. Vaikka tarina oli melko tavallinen (itsenäistymistä, rakkautta, ystävyyttä ja sisarrusten suhteita 30-luvun lopussa, aikuistumista ja vanhuutta 2000-luvulla), tapa jolla se kerrottiin teki vaikutuksen. Nousiaisen kielikuvat ovat aistillisia, suorastaan kehollisia; totuus ja tunteet välkähtelevät tekstissä vuoroin raikkaina kuin kesätuulen vireet paljaalla käsivarrella, vuoroin raskaina kuin pettymyksen painamat hartiat.

Lukija Outi Vuoriranta kuulosti äänen puolesta ihan samanlaiselta kuin minua Läckbergin Merenneidon kanssa hulluuteen asti raivostuttanut lukija. Piti sitten oikein tarkistaa, että oliko kyse samasta henkilöstä. Olihan se! Noh, nyt pitää erikseen kehua kun silloin tuli erikseen moitittua. Tässä rytmi ja painotus toimi. Vuorirannan tyyni, rauhallinen ääni pääsi oikeuksiinsa. Nousiaisen kauniit sanat oikein soivat ja hengittivät. Ehkä teksti sopi tässä lukijalle paremmin tai aikaa työhön oli enemmän, tai sitten kokemus on opettanut... asia vaivasi minua sen verran, että yritin tsekata koska äänitykset on tehty - mutta kotikonstein en saanut selville. Joka tapauksessa, tämä oli hyvä näin. Nöyrät kiitokset lukijalle tästä.

Suosittelen kirjaa lyyrisistä, mietteliäistä teksteistä pitäville. Ja tietysti tällaisille hötkyilijöille, joille äänikirja on mahdollisuus rauhoittua tekstiin vähän paremmin.

Inka Nousiainen (2013). Kirkkaat päivä ja ilta. Äänikirja. Siltala. Lukija Outi Vuoriranta.

Kirjanurkkauksessa viimeisiä sivuja luettiin melkein henkeä pidätellen.

Hannele Puhtimäki Kiiltomadossa kuvaa tunnelmaa unenomaiseksi.

Amma näki kirjassa paljon hyvää muttei silti oikein syttynyt sille.

Jennifer Weiner: Ikuiset ystävät

Jennifer Weiner oli sattumoisin ensimmäisiä kirjailijoita, jotka löysin puhtaasti blogien pohjalta. Vaikken ihan kestofaniksi ruvennutkaan, nimi jäi mieleen, ja tämä Ikuiset ystävät tarttui sitten kirjastosta matkaan.

Pikkutyttöjen kasvinkumppanuudesta päädytään vuosien välirikkoon mutta lopulta taas ystävykset kohtaavat: draama alkaa kun kaunis julkkis Valerie ryhtyy kostamaan nuoruutensa traumaa ja kiskoo mukanaan kierteeseen vetäytyvän ja eristyneen Addien. Peräänsä he saavat pikkukaupungin poliisin, Jordanin, jolla on omiakin traumoja. Nykytilannetta setviessään naiset oppivat tuntemaan toisensa uudestaan ja eri tavalla; entinen ystävyys näyttäytyy aikuselle uudessa valossa.

Kiinnostavuutta tarinaan tuovat kipeät teemat, vaikka niitä kepeästi käsitelläänkin: Addien kamppailu yksinäisyyden ja ylipainon kanssa, Valerien juurettomuus, Jordanin kipeät pettymykset. Ja Weinerin kirjasta kun on kysymys, komiikka ja vauhti kantavat tarinaa jos juonen uskottavuus hoiperteleekin.

[--] Valerie, joka oli kietonut hapsuhuivin päänsä ja kasvojensa ympärille kuin burkan, ujuttautui viereeni ja nappasi nostolomakkeen käteensä.
"Tämä on ryöstö", hän sanoi virkailijalle.
"Voi hyvänen aika, Val. Eikä ole", minä sanoin pankkineidille. Hänellä oli pyöreät kasvot, punaista huulipunaa ja päässä karvareunainen tonttulakki. Hän katsoi ensin minua, sitten Valia ja sitten taas minua. "Minulla on ase", Val kuiskasi. "Anna tänne kaikki rahat kassasta." [--] (s. 198)

Tämä kirja on vähän kuin Snickers-patukka. Ystävien sentimentaalisuus on melkein äklön makeaa, mutta paikka paikoin teräväksi yltyvä dialogi ja koomiset tilanteet ovat sille sopivan suolaista ja kovaa vastapainoa. Sitä paitsi hahmojen ongelmat ovat niin inhimillisiä ja todentuntuisia, että ne tarttuvat hampaisiin; pöyrittelin Addien ja Valerien persoonia mielessäni vielä tovin kirjan luettuanikin.

Jotta vertaus olisi täydellinen, täytyy vielä todeta, että niin kirjan kuin snickersinkin loppu jättää vähän tunkkaisen imelän jälkimaun. Erojakin on. Ystävät ei lihottanut grammaakaan ja sai oikein hyvälle tuulelle, kun taas snickersistä seuraa yleensä lievä morkkis. Ja hei, olisihan kovin onneton loppu toki ollutkin tyylirikko tällaisessa kirjassa.

Vähän höpsö naisten seikkailu ehkä, mutta sisältää myös substanssia. Romanttiseksi viihteeksi paremmasta päästä.  Suosittelen.

Jennifer Weiner (2011). Ikuiset ystävät. Suomentanut Aila Herronen. WSOY. 978-951-0-37785-7.

Arvioita:
Susa Järjellä ja tunteella -blogista kuvaa elämänmakuiseksi hupsutteluksi, peesaan.
Salla lukupäiväkirjassaan suosittelee kirjallisuusterapiaksi.

Kalle Päätalo: Koillismaa

Unettomuusko vaivaa? Tätä oikeasti kysyttiin kun minut nähtiin Koillismaa kainalossa. Mutta ei: muuan kamu vain haastoi minut lukemaan Päätaloa.

Käsitykseni Päätalosta ei ole ollut mitenkään erityisen positiivinen, ja tuskin olisi spontaanisti tullut tuotteliaan herran tuotantoon tartuttua, mutta kun kerran erikseen ehdotettiin... miksikäs ei? Onhan se vähän epäreilua irvistellä kirjailijalle, jonka ainuttakaan teosta ei ole lukenut, ja irvistellä vain siksi, että mokoma on mennyt laatimaan 26-osaisen omaelämäkerran. Tuollainen sarjatuli antaa mielestäni lähtökohtaisesti vaikutelman taipumuksesta liialliseen pitkällisyyteen ja ylenmääräiseen sanankäyttöön. Itsehän tunnetusti punnitsen kirjevaa'alla jokaisen tavunkin, joten ennakkoluuloni ovat varmaan ymmärrettäviä.

Koillismaa kuvaa elämää Pudasjärven, Taivalkosken ja Kuusamon tienoilla* joskus 30-luvulla. Keskushenkilöksi nousee nuori Kauko Sammalvuo, joka jo poikasena joutuu tosissaan ottamaan roolia perheen elatuksessa. Korpitorpassa ei isän kuoltua leipä katraalle riitä, eikä kunnan köyhäinapu ole herkkua. Kauko kuitenkin rakastaa äitiään ja sisaruksiaan eikä valita työtaakkaansa. Tutuksi tulee myös kylän muu kantajengi - rikkaat, raatajat ja radikaalit - sekä ennen kaikkea uusi tulokas, Tampereelta pohjoiseen ajautunut kulkumies.

Luonto ankarine ehtoineen on vahvasti läsnä Koillismaassa, mutta niin sen kai kuuluukin olla. Pohjoisen tarinoissa on pohjoinen väkisinkin yksi päähenkilöistä. Taivasta on siellä niin paljon. Silti melkein suuremman vaikutuksen teki kylän yhteisön ja ihmisten arjen kuvaus. Toisaalta olosuhteet ovat muuttuneet paljon - harva enää kirjaimellisesti täällä vilua ja nälkää kärsii - mutta toisaalta syvä juopa hyvinvoivien ja ahtaalla olevien välillä on tutunoloinen.

[--] isäntä pussautti syvät rintasavut huulipartansa lävitse. Hän laskeutui selkäpiilleen höyläpenkille ja alkoi rauhassa tupakoida. Kauko odotti väristen, millainen vastaus tulisi olemaan. Muutaman kerran, varsinkin viime syksyn aikana, hän oli kirjoittanut lupalapun kunnan laskuun annettavasta jauhosäkistä ilman estelyitä. Kerta kerran perään olivat kuitenkin paperilaput hellinneet yhä vastenmielisemmin tylyn ilmeen ja pistelevien huomautusten myötäileminä. 

- Nytkö se on jo muutettu paskaksi kokonainen jauhosäkki? [--] (s. 49)

Koillismaassa nälkä on kirvelevä häpeä. Onko mikään muuttunut paitsi ehkä hädän aste? 30-luvun savottojen pätkätyöläiset olivat ehkä vielä heikommalla pohjalla kuin nykypäivän osa-aikaduunarit. Silti mietin lukiessani onko ero kummoinenkaan. Hulppeaa tiliä tekevien johtajien on helppo kuitata nollatuntisoppareilla puurtavien ravintola-apulaisten toimeentulo-ongelmat itseaiheutetuiksi. Kansalaispalkalle naureskelijat, lukekaapa Koillismaa. Tai jos Päätalo pelottaa, tämä.

Päätalo on kieltämättä melkoisen yksityiskohtainen kuvailija, mutta lama-ajan elämässä selkosen maisemissa oli meikäläiselle sen verran eksotiikkaa, etten kokenut maisemien maalailua kyllästyttäväksi tai tyyliä liian lörpöksi.

Sanasto tosin osoittautui välillä haastavaksi. Pariin kertaan piti tavata esimerkiksi tätä lausetta: jos joku pystyy lepakon kahmasemaan lennosta kouraasa, kun se iltahämärässä lenteä räpättää, nylyköö sen sitten tuppeen ja kuivattaa nahkan peäsijispyhhien aikana auringon paisteessa, niin siinä se on oekea korttimiehen velehoväline. Opiskelin asiayhteyksistä myös sellaisia sanoja kuin jura, kesäytynyt ja hunajointi.

Enimmäkseen kirja oli kumminkin suomeksi räntätty. Ensi alkuun jopa häiritsikin murteellisen ja kirjakielisen tekstin vaihtelu, mutta aika pian siihen tottui. Saman asian kanssa taisin aikoinaan vähän takuta kun ensimmäisen Kähköseni luin. Vaikka ei varmaan pitäisi mainita Kähköstä kun puhuu Päätalosta - sen verran erilaisia ovat tyylilajit kumminkin. Kähkösen henkilöiden rinnalla Koillismaan ihmiset ovat melko yksioikoisia, eikä romaania ole ylenmääräisellä symboliikallakaan raskautettu.

Heh, heti kun tuon kirjoitin, keksin kaikenlaisia (kenties) vertauskuvallisia yksityiskohtia... mutta jääkööt mokomat. Minulle tämä oli ennen kaikkea väkevä ajan ja paikan kuvaus, pätevästi tarinan muotoon puettu. Selvää draamaa. Siinä suhteessa Koillismaa eniten yllättikin: odotin jaarittelua mutta sain täyttä äksöniä. Puukkotappeluita, traagisia kuolemia, syntiä ja pyhyyttä joka lajia. Vain huumori oli harvinaisempi mauste, mutta sitäkin jokunen rippu löytyi.

Äiti-vainaa aikanaan opetti, että kaikkea pitää maistaa ainakin kerran. Taas piti paikkansa. On hyvä homma, että luin ensimmäisen osan Koillismaa-sarjasta enkä Iijoki-sarjasta... koska nyt taidan joutua lukemaan koko sarjan.

Tykkäsin. Vähän kuin Kaari Utriota äijille. Jätkäromantiikkaa.

Kalle Päätalo (1991, alkuperäinen 1960). Koillismaa. Gummerus. 951-20-3780-7.

Arvioita:
Kauko Kulan aikalaisarvio suosittaa kirjastoihin.

*Jep, tarkistin "Koillismaan" Wikipediasta.

Vera Vala: Villa Sibyllan kirous

Kuva: Gummerus

Olen seurannut Vera Valan Arianna-sarjaa alusta asti, joten kolmaskin osa oli luonnollisesti saatava, varsinkin kun edellinen, Kosto ikuisessa kaupungissa, loppui täydelliseen cliffhangeriin mitä Ariannan salaperäiseen menneisyyteen tulee. Tätä romaania on siis pitänyt oikein odottaa... lievästi pelonsekaisin tuntein jopa, sillä oikein kiinnostavan lopun jälkeen romaanisarjan seuraavasta osasta tulee helposti mahalasku. Onneksi ei. Ariannan taustatarina kiemurtaa kiinnostavasti ja ottaa vain lisää kierroksia.

Toki Villa Sibyllaan sisältyy myös itsenäinen rikostapaus, joka on melkoinen keitos. Perhedraamaa, salaseuroja, aseita heiluttavia ryöstäjiä ja mahdollisia myrkyttäjiä mahtuu kaikkia muurin kätkemään Villa Sibyllaan. Ariannan kutsuu hätiin Katia, äidiksi ryhtynyt uranainen, joka saa uhkaavia kirjeitä. Hän pelkää paitsi itsensä myös poikansa ja miehensä puolesta. Komea Lorenzon herättää intohimoisia tunteita taholla jos toisellakin. Mutta onko vaarassa Katia ja kuka häntä uhkailee? Arianna ryhtyy setvimään tapausta ja yrittää sen parissa unohtaa omat ongelmansa ja menneisyytensä painolastin.

Arianna - jota viimeksi taisin verrata Modesty Blaiseen ja Angelikaan - heittäytyy edelleen uhkarohkeasti tilanteeseen kuin tilanteeseen, eikä selviä täysin naarmuitta. Onneksi sankarittaremme on neuvokas ja puolustautuu tarpeen tullen vaikka Loubutineilla.*

Periksiantamaton Arianna on mainiota kesäseuraa, kunhan ei ota asioita liian vakavasti. Loppukohtaus Villa Sibyllassa on ehkä turhankin perinteinen, mutta miksei sitä voisi genren perinteitä kunnioittaa.  Myös pientä yhteensattuman vikaa voisi jossain kohtaa ehkä nähdä... mutta toisaalta, valtaapitävien piirit ovat pienet, joten mitä siitäkään suotta nipottamaan.  Villa Sibylla on hyvää todellisuuspakoa ja mahdollistaa esimerkiksi vaatekaapin siivouksen siirtämisen hamaan tulevaisuuteen ilman pienintäkään tuskanparahdusta. Vietän koska vain mieluummin iltapäivän Roomassa, jota Vala kuvailee rakastavan runollisesti.

[--] Avoimista ikkunoista kuului astioiden kilahduksia, kun perheenäidit kattoivat pöytää. Ilmassa leijuva tuoremakkaran, grillatun kanan ja friteerattujen kesäkurpitsankukkien tuoksu kertoi lähestyvästä lounasajasta. Yhdessä talossa parahti itkuun vauva, ääni sai pihalla päivystävän sekarotuisen koiran haukkumaan kumeasti. Harmaan kivimuurin päällä auringon lämmössä loikoileva kissa ei korviaan lotkauttanut vaan jatkoi uniaan. (s. 113)

Liian ryppyotsaisille vakavikoille Villa Sibyllan kirous ei varmaan sovi, sillä käänteet ovat melkoisen melodramaattisia ja maailmankuva yksioikoinen, mutta minusta se oli loistavaa viihdettä. Juoni on hurja, miljöö herkullinen ja ruokaohjeet melkein pakottavat kauppaan parmigianoa hakemaan.  Ja taas vaihteeksi loppu jättää koukun syvälle lukijan sisuskaluihin...

Kiitos vaan Veralle taas kerran! Niin ja tietysti Gummerukselle, jolta kirjan sain.

Vera Vala (2014). Villa Sibyllan kirous. Gummerus. 978-951-20-9645-9.

Arvioita:
Kirsin kirjanurkasta käsin Arianna vaikutti ahdistuneelta.
Lumiomenan blogissa luonnehditaan tyylipuhtaaksi viihdejännäriksi.
Amman piti sitten tehdä italialaista risottoa.

*Melkoiset aseet nämä ovatkin! 

Peter Franzén: Samoilla silmillä

Äänikirjan kantta ei Tammelta löytynyt, joten tässä normikansi.

Tämä äänikirja loppui jo ennen juhannusta, mutta ehdin vasta nyt kertomaan, että tällä kertaa äänikirjavalinta meni nappiin. Peter Franzénin Samoilla silmillä oli sopivan pituinen, sopivan selkeä ja upeasti luettu äänikirja. Suosittelen.

Samoilla silmillä jatkaa Tumman veden päällä -kirjan (omaelämäkerrallista?) tarinaa. Pete on nyt teini ja hapuilee kohti aikuisuutta. Peten näkökulman lisäksi rinnalla kulkevat hänen äitinsä ja vielä Pertin, tuon edellisen kirjan väkivaltaisen kasvatti-isän, näkökulmat. Pete käy salaa työväentalolla nyrkkeilemässä ja vetää puolivahingossa ensimmäiset känninsä, ja tytöt ovat kovasti jo mielessä. Pikkusisko Suvi kasvaa häkellyttävää vauhtia. Peten ja Suvin äiti puolestaan elää eräänlaista uusittua nuoruutta; hän opiskelee toisessa kaupungissa ja pääsee vain viikonloppuisin lasten luo. Samalla yksinäisyys on vapautta... ja pian on kuvioissa uusi mies. Pertti puolestaan käy epätoivon äärirajoilla; onko miehellä enää edes voimia kamppailla kiivautensa kanssa, kun arjessa ei ole ketään? Työkaverit eivät riitä elämän sisällöksi.

Niin kuin juonikuvauksesta voi päätellä, tämä on ihmissuhderomaani ja kasvutarina - ei siis mitenkään ilmiselvästi minun heiniäni. Juonikaan ei varsinaisesti vallankumouksellisia elementtejä tarjoa. Silti pidin kirjasta kovasti: tämä on aikamatkaa parhaimmillaan, vaikka Peten kasvuympäristö onkin monin tavoin toinen kuin omani. Myös henkilöissä on massiivista viehätystä, etenkin Petessä ja hänen isoisässään, johon ihastuin jo edellisen kirjan kanssa. Samoilla silmillä on Tummaan veteen verrattuna hyvin leppoisa ja Peten osalta jopa jännitteetön; nyt kahlataan kirjaimellisesti auringon lämmittämässä rantavedessä ja sukelletaan jäisiin virtoihin vain satunnaisesti.

Silti pidin kirjasta kovasti. Kieli oli mieleeni. Repliikit ovat aidonoloista ja rohevaa murretta. Tässä yhteydessä sopiikin tunnustaa, että kirjassa käytetään joitain minulle vieraita sanoja... Otanpa esimerkin: isoisä sanoo saunassa Petelle eräästä miehestä se tuli ihan pörröksi. Käsi ylös kaikki jotka ymmärtävät! Itse en olisi tajunnut ollenkaan, ellei kirjablogikamu Hanna olisi opettanut taannoin tämän sanan merkitystä. Kiitos Hanna. Jatkathan näitä satunnaisia oppitunteja, jookos?

On tosin myönnettävä, että kerronnan vuorottelu tarinalinjojen välillä hämmensi äänikirjassa ensimmäisen puolen tunnin ajan, varsinkin kun Pertin osalta liikutaan eri kertojamuodossa kuin äidin ja Peten. Mutta kun rytmistä sai kiinni, alkoi rakenne tuntua hyvin luontevalta. Kaikkiaan mainio äänikirja! Ja kuten toivoa sopikin, Peter Franzén lukee oman tekstinsä äärimmäisen hyvin: tasaisesti, liiaksi elehtimättä, lämpimällä äänellä. Nam.

Peter Franzén (2014). Samoilla silmillä. Äänikirja.  Tammi. Lukija Peter Franzén. 9789513175115.

Arvioita:
Suvi Ahola Hesarissa kiteyttää hyvin - tumma vesi on nyt turvallista ja lämmintä.
Kirjanainen kehuu sympaattiseksi.
Mari A:ta tämä miellytti enemmän kuin ensimmäinen.

Johanna Sinisalo: Lasisilmä

Kuva: Teos 

Sinisalolta päätin muutama vuosi sitten lukea koko tuotannon. Että silleen. Projekti on edennyt hitaanlaisesti mutta edennyt silti, vähän niin kuin ilmaston lämpeneminen. Nyt on kaikki romaanit luettu, viimeisenä vuonna 2006 ilmestynyt Lasisilmä. Suurimmiksi suosikeikseni ovat Sinisalon kirjoista nousseet tuore dystopia Auringon ydin ja viehkon kerroksellinen Linnunaivot, jossa Sinisalo on selvästi ammentanut vahvasta vaellustaustastaan.

Lasisilmään inspiraatiota on varmaan tarjonnut Sinisalon kokemus tv-sarjan käsikirjoittamisesta. Lasisilmä näet pureutuu jatkuvajuonisen telkkarisarjan tekemiseen. Se kysyy: katsommeko me televisiota vai katsooko se meitä? Lasisilmä nököttää jokaisessa asunnossa ja välittää meille meidän omat kokemuksemme tarinoiksi jalostettuina.

Kirjassa Taru liittyy Lähiö-sarjaa kirjoittavaan tiimiin ja tutustuu sen pääkirjoittajaan, kaikkia lankoja käsissään pitelevään Paulaan ja muuhun kirjoittajakaartiin. Kuten dramaturgian lait vaativat, yksi on kaunis ja rääväsuinen, toinen siististi cool, kolmas muinaismuisto ja neljännellä salattu suhde viidenteen. Taru asettuu omaan lokeroonsa Lähiön todellisuutta tuottavaan varjomaailmaan: hyväksyntää kaipaava tulokas. Porukkaan kuulumisesta päättää viime kädessä Paula, kulissien takainen diktaattori, telkkarisarjan raamatun ylin tulkki.

Takakannessa sanotaan, että fiktion ja faktan raja alkaa hämärtyä ja tismalleen niin kirjassa käy - sen enempää en viitsi tässä juonta spoilatakaan. Pidin kovasti kirjasta ja siitä, että se herätti taas miettimään todellisuuden rakentunutta luonnetta. Järjellä toki tiedän muutenkin, että keksimme enimmäkseen maailmamme itse; että todellisuus sellaisena kuin sen koen on ihan itte tehty. Tosin olen mieluummin ajattelematta tätä kovin usein... kun myöntää olevansa vastuussa omasta elämästään, joutuu syyllistä epäkohtiinkin etsimään peilistä.

Telkkarisarjan käsikirjoittajalla on Lasisilmässä vastuu myös synnyttämistään hahmoista. Mutta ilmiintyvätkö hahmot tyhjästä vai lainaavatko ne lihansa kantasolut todelliselta henkilöiltä? Voiko elämäänsä käsikirjoittaa niin kuin sarjaa? Ammattilaisena Taru kuitenkin tietää, että sarjaan kirjoitetaan puhtoisempaa versiota todellisuudesta, eräänlaista naamakirjapainosta siis.

Kun kaikissa muissa asioissa me peräänkuulutamme edes jonkin sortin näennäistä uskottavuutta, niin pahaa ja hyvää punnitessa ei ole kuin yksi tapa toimia. Ei pidä tuijottaa liikaa siihen mitä oikeasti voisi tapahtua. Pitää tuijottaa siihen mitä moraalinen enemmistö tahtoisi tapahtuvan. (s. 104)

Lasisilmä on täynnä uskomattomia ja samalla omassa kontekstissaan tismalleen oikeanlaisia käänteitä. Vähän niin kuin telkkarisarjat. Tai elämä. Vaikken samaistunut yhteenkään henkilöön, Lasisilmä upposi kuin lyijypaino. Tykkään tällaisista salafilosofisista tarinoista; ne palkitsevat silloinkin kuin emotionaalinen teho jää kevyeksi.

Johanna Sinisalo (2006). Lasisilmä. Teos. 951-851-102-0.

Arvioita:
Morren maailmassa meni ahmimiseksi
Mikko Kirjavinkeissä kiteyttää hyvin: terävä psykologinen trilleri

Stephen King: Duma Key

Ja miksi, oi miksi hän lukee uudestaan vanhoja Kingin romaaneja, sen sijaan että kovertaisi edes lovea tuohon lukemattomien kirjojen pinoon?

No siksi. Teki mieli. On ollut väsynyt ja vetämätön olo; liian paljon töitä ja liian vähän unta ja kipeä selkä ja ja ja ja.

Tämmöiseen kohtaan sopii hyvin vanhojen ja taatusti hyvien kirjojen lukeminen.

Sitä paitsi, jotenkin tuon Oscarin kanssa tuli taas mieleeni King (koska Dr. Sleep ja Hohto), ja erityisesti Duma Key, koska Dumassa on mainio vanha rouva, joka kärsii dementiasta vähän eri tyyliin kuin Oscarin hoivakodin potilaat.

Duma Key ei ensimmäisellä lukukerralla noussut ihan top kolmoseen Kingin tuotannosta, mutta näin toisella lukemalla olisin valmis hivuttamaan sen lähelle kärkeä. Aika on kai tehnyt tehtävänsä; nyt olen samassa ikäluokassa kuin romaanin sankari, ja muutenkin kirjan asetelma resonoi aivan eri tavalla kuin silloin joskus.

Duma Keyn kertoja on Edgar, viisikymppinen hyvin pärjännyt rakennusurakoitsija. Edgar menettää onnettomuudessa toisen kätensä ja myös entisen elämänsä. Avioliitto hajoaa ja masennuksen musta kutsu kuuluu päivä päivältä selvempänä. Fiksun terapeutin neuvosta Edgar vaihtaa maisemaa ja alkaa tehdä jotain muuta. Hän muuttaa Floridaan kuntoutumaan vammoistaan ja palaa vanhan harrastuksen pariin, piirtämään ja maalaamaan. Uusi ympäristö osoittautuukin vallan inspiroivaksi. Sisäinen taiteilija herää.

Jotain muutakin herää.

Teemoja tässä romaanissa on varmaan enemmän kuin hahmotan, mutta kolme keskenään limittyvää virtausta haluaisin nostaa esiin: luomisen, luopumisen ja näiden kahden vuorovaikutuksen. Yksi jos toinenkin Duma Keyn hahmo painii luopumisen tuskan kanssa. Useimmat joutuvat vastentahtoisesti luopumaan jostain, käymään läpi metamorfoosin yhdenlaisesta ihmisestä toisenlaiseksi. Nuoret naiset aikuistuvat, eheästä tulee särkynyt, särkyneestä ehjä, vanhasta uusi. Välillä luomisen ehto on luopuminen, ehkä enemmästä kuin on varaa. Samanlaisia kauppoja teemme kai pienemmässä mittakaavassa koko ajan, puoliksi huomaamattamme: kun yhtä polkua kulkee, jää toinen tutkimatta. King leikittelee tässä myös ajatuksella, että luominen onkin kenties ulkoista, että taiteilija vain kanavoi jotain muuta voimaa luodessaan. Pinnan alla piileksii silti tietoisuus siitä, että antautuminenkin on pohjimmiltaan oma valinta.

Mutta kuten aina, tällaiset korkealentoiset pohdiskelut voi hyvin jättää väliin ja vain nauttia matkasta.  Duma Key on mainio kuvaus isyydestä, maalaamisesta, kahden erilaisen miehen ystävyydestä,  menetyksistä toipumisesta ja sattumoisin myös mielen hämärtymisestä.

"Why don't you arrange your chinas, Elizabeth? They're all mixed up today.' 

She cast a glance at the table, then looked at the window when an especially strong gust of wind slapped it with rain. 'Fuck,' she said. 'I'm so fucking confused.' And then, with a spite I would not have guessed she had in her: 'They all died and left me to this.' (s. 190)

Tietenkin Dumassa on myös kummituksia.

Tiedän etteivät Kingin aiheet ole kaikkien mieleen. Kaikki eivät tykkää yliluonnollisuuksista. Mutta kun näissä on paljon muutakin kuin pahoja henkiä ja örkkimörkkejä... psykologia on vimpan päälle uskottavaa, henkilöt ovat vereviä ja inhimillisiä, kerronta toimii. Onnettomuuden jälkeisestä toipumisesta King selvästi kirjoittaa henkilökohtaisen kokemuksen turvin, samoin luomisen tuskasta. Kokonaisuuden käyttövoimana jyllää suvereeni tarinankertojan ammattitaito. Lopputulos on niin hieno, että joudun muistuttamaan itseäni: kummituksia ei ole.

Oikeastaan on aika hyvä homma, että King on päättänyt kirjoittaa näistä epätodennäköisemmistä ongelmista - aaveista ja zombeista ja telekineetikoista - sillä yhtä vetävä tarina jostain arkisemmasta painajaisesta - masennuksesta, syömishäiriöstä, ihmissuhdeongelmista - varmaan oikeasti veisi yöunet.

Tai ehkä ei. Ehkä Kingin kirjojen juju on juuri siinä, että saamme kuvitella tavallisten jokamiehenongelmien taakse yliluonnollisia peikkoja. Silloin pelon voi ulkoistaa ja luokitella mahdottomaksi. Tsädäm - katharsis.

Päätänpä toiseen sitaattiin, yhdestä todella pelottavasta ongelmasta.

When it comes to your kids, you find yourself making some weird calls from time to time and just hoping they turn out right - calls and kids. Parenting is the greatest of hum-a-few-bars-and-I'll-fake-it skills. (s. 179)

Stephen King (2008). Duma Key. Hodder & Stoughton. 978-0-340-95219-1.

Arvioita:
Morren maailmassa Duma Keyn suomennos arvioitiin perushyväksi kingiksi
Irja Kirjavinkeistä pitää yhtenä tekijänsä parhaista.

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä

Linnuntiestä tiesin aloittaessani kaksi asiaa: että se on saanut facessa bloggaajakamuilta käsittämättömän paljon hurmioitunutta huomiota, ja että moni vertaa sitä Harper Leen klassikkoromaaniin Kuin surmaisi satakielen.

Uteloiduin muiden ihasteluista niin, että hommasin tämän kirjastosta ja aloitin. Pääsin sivulle kolkyt-jotain, hyydyin ja panin takaisin pinoon. Lisää hurmioituneita kommentteja somessa. Aloitin uudelleen, pääsin jo yli viidenkymmenen sivun, hyydähdin taas ja panin pois. Lopulta loppiaisen lukumaratonilla pääsin Linnuntien kanssa niin pitkälle, että sen tenho alkoi vähän tuntua. Ja tällä viikolla vihdoin luin loppuun.

Maali!

Tuosta jo saakin hyvin käsityksen siitä, miten nopeasti kirja nappasi minut mukaansa. Juoneen pääseminen kestää ja kestää ja kestää, mutta kun juoni lopulta suvaitsee vähän paljastaa itseään, on se kieltämättä hyvä. Itse asiassa se on niin hyvä, että en viitsi kertoa siitä etukäteen mitään. Sain kivat sävärit, kun ensimmäisen kerran aloin aavistaa, mistä kirjassa on kysymys. En halua pilata samaa iloa keneltäkään.

Asetelmasta voi sanoa sen verran, että Linnuntietä kertoo pienestä Madeleinesta ja hänen perheestään, joka muuttaa alussa Centraliaan, lentäjien koulutuskeskukseen. Perhe sopeutuu uuteen kotiin kameleontin nopeudella, sillä siirtokomennusten armoilla elelevä ilmavoimien väki on tottunut rakentamaan pesää tehokkaasti.

Linnuntietä on erinomainen lapsen ajattelun kuvaus. Madeleinen sisäinen maailma, jossa tosi ja kuvitteellinen sekoittuvat rennosti, on ainakin minun silmissäni täysin uskottava. Madeleine hapuilee omaa itsenäistä ajatusmaailmaa, tunnistaa ja luokittelee ilmiöitä ympärillään, käsittelee pelkoa, kiukkua, kateutta ja toivoa. Tämän MacDonald kuvaa poikkeuksellisen hyvin.

Madeleine on isin tyttö. Hänen isänsä Jack onkin kirjan toinen keskeinen persoonallisuus. Linnuntietä kertoo tavallaan myös Jackin kasvutarinan. Kirjan kuluessa Jack päätyy tuhoamaan itsestään lapsenomaisen, idealistisen puolen ja kohtaamaan oman heikkoutensa. Hyväntuulinen, romanttinen ja onnellinen poikaviikari, joka kirjan alussa tuo perheensä Centraliaan, kasvaa uudessa paikassa uuteen minään yhtä väkevästi kuin Madeleine. Kumpikin menettää lapsenuskonsa ja joutuu elämään tekojensa seurausten kanssa.

Otankin lainaukseksi kohdan yhdestä kirjan avainkohtauksesta. Tässä Jack puhuu tyttärelleen valinnasta, johon hänen on itsensäkin vaikea yltää.

"Joskus toden puhuminen vaatii sisua. Sitä sinulla on. Ja minäpä sanon sinulle yhden asian, pikku kaveri. Jos sinä joskus joudut pohtimaan, mikä on oikein - sillä kun kasvat isommaksi, huomaat että totuus ei ole aina sitä miltä näyttää - kun huomaat olevasti vaikeassa tilanteessa, kysy itseltäsi: 'Mikä on vaikeinta, mitä voisin nyt tehdä? Mikä vaihtoehto tuntuu kaikkein hankalimmalta?' Ja siitä tunnistat eron totuuden ja kaikenlaisten... selitysten välillä. Totuus on aina se kaikkein vaikein." (s. 591)

Myös aikakautensa ilmapiirin kuvauksena Linnuntietä on onnistunut. Kylmän sodan todellisuus ja menneen maailmansodan traumat elävät sivuilla. Erityisesti kiinnitin huomiota vaimojen maailmaan, joka on näin 2000-luvun Suomesta katsottuna aika kiinnostava. Vaimojen hommaa on auttaa miehiä tekemään työtään. Se onnistuu mm. varmistamalla, ettei mies koskaan näe vaimoaan kammottavissa kotirouvavaatteissa; miehen ei kuulukaan tulla epätavalliseen aikaan kotiin, jottei vaimo tule yllätetyksi siivoustamineissa.

Ymmärrän nyt, miksi Linnuntietä herätti monessa innostunutta ihailua. Se on taidokas ja tunteisiin käyvä romaani, jossa riittää ulottuvuuksia ja moraalisia dilemmoja. Ja jännitystäkin. Olen iloinen, että innostuin itsekin riittävästi lukeakseni tämän; taustapeilistä katsoen näen, että kirja on kaikkiaan erinomainen.

Minulle Linnuntietä oli silti liian pitkä. Vaikka loppu lunastaa alun - eli osapuilleen kaikkia MacDonaldin ympäriinsä sirottelemia Tšehovin aseita käytetään - olisi kirja ollut minulle parempi lukukokemus, jos alku olisi ollut tiiviimpi. Ja ehkä loppukin. 840 sivua on paljon, varsinkin kirjalle, joka nojaa näin vahvasti mielen sisäisiin maisemiin.

Silti. Suosittelen. Pakko myöntää että tykkäsin. Liimaisin kuitenkin ehkä kylkeen varoitustarran: saattaa puuduttaa alkupuolella.

Ann-Marie MacDonald (2004). Linnuntietä. Suomentanut Kaijamari Sivill. Tammi. 9513130134.

Arvioita:

Karoliina Kirjavassa kammarissa kuvaa kirjaa tunteella.
Lumiomenan Katja rakasti joka sivua.
Salla lukupäiväkirjassaan luki alkukielellä.

Hilkka Ravilo: Terhi

Kuva: Myllylahti.

Hilkka Ravilo on yksi suursuosikkejani, joten uusin on väistämättä lukulistalla. Terhi ilmestyi marraskuussa, ja olin sitä jo kirjastosta jonottamassa, kun sainkin yllärinä teoksen kotiin. Kiitoksia vain Myllylahdelle!

Terhi on hyvin ravilomainen tarina: se kertoo miten nainen omien olosuhteidensa ohjaamana päätyy valintoihin, jotka ehkä äkkiseltään näyttäisivät käsittämättömiltä.

Terhi kasvaa työläisperheessä eikä pääse opiskelemaan, koska talolainan maksamiseen tarvitaan hänenkin tulonsa. Työ rahastajana linja-autossa antaa tilin mutta myös tutustuttaa syrjässä kasvaneen nuoren naisen uusiin ajatuksiin ja ihmisiin. Niljakas Hannu, varakkaassa perheessä kasvanut taistolainen, tuntuu äkkiseltään paljon kiinnostavammalta kuin naapurin nuori isäntä Juhana, olkoonkin että Juhana olisi valmis viemään vaimoksi ja Hannu tarjoaa lähinnä marxilaista marssiseuraa. Terhin elämää hallitsee silti pitkään sisar Anne, joka vanhempien äkisti kuoltua jää Terhi hoiviin.

Lopulta, niin kuin Ravilon kirjoissa usein, jokseenkin onnelliseen loppuun tarvitaan murha.

Päähenkilön persoonassa on Ravilon naiskertojille hyvin tyypillistä etäisyyttä. Terhi katsoo omaa elämäänsä viileän rauhallisesti, kuin hieman ulkopuolisena, silloinkin kun tunteet ovat ehkä kuumia. Tyyli tuo välillä mieleen Verrosen kertojat, jotka vaikuttavat joskus suorastaan tunnekylmiltä. Lakoninen sävy tekee jotenkin kokemisesta paljaampaa. Sekä hyvät että pahat ovat suoremmin sellaisia kuin ovat.

Ihan lempparikseni Ravilon tuotannossa Terhi ei nouse, mutta se nyt on vähän kuin sanoisi Veuve Clicquot'sta että ei se aivan parasta samppanjaa ole. Puhutaan hyvän ja loistavan eroista. Terhi on hyvä, esimerkiksi Mesimarjani ja Kylmät kädet ovat loistavia.

Terhissä rytmiä vähän häiritsi ajoittainen saarnaavuus; henkilöt puhkesivat yhtäkkiä noin vain sivun mittaisiin palopuheisiin aiheesta tai toisesta. Myös nämä sivutarinat olivat hyvää luettavaa, ei siinä mitään, mutta jotenkin ne harhauttivat ainakin minun ajatukseni välillä peruskuvioista.

Tässä ote yhdestä mainiosta harhautuksesta; Anne selittää miksei halua pyrkiä teologiseen tiedekuntaan.

[--] Jos mää sanosi, että lattia o likane, o likase vastakoht puhras, mut piipakielel puhta vastakoht o aistilline! Millo viimeks pesti keittö lattia? Tosa o selväst hillo jote keittiö lattia o aistilline! Iha sama kertos Mika Waltari kirjassas Mikael Karvajalka. Olek sää se lukenu?" 

Nimi tuntui vieraalta, joten sanoin että tuskin. 

"Siin suomalain Mikael Karvajalka seikkailis keskiajal pisi Eurooppa ja tutustus oppineisi, papei ja munkei, joire kans viinimuki käres pohtis, pääseväk hiire ja rota suora tavase, jos nee hukkus ehtoollisviiniastia. Eivä olis opit viiressaras vuores muuttune! [--] (s. 221)

Piti ottaa pidemmänpuoleinen pätkä, jotta Ravilon tässä käyttämä kieli kunnolla pääsisi oikeuksiinsa. Terhi ja hänen lähipiirinsä Lohjan Lieviön kylässä puhuvat niin mehevää murretta, että se suorastaan tirskahtelee. Olen yleensä aina ajatellut, että murteella kirjoitettu teksti on hankalaa, mutta nyt joudun jo toisen kerran parin viikon sisään toteamaan, että eipä ole, ei. Ei ainakaan silloin kun toteutus on hyvä.

Kyl mul varmast maistus näit lisäki.

Hilkka Ravilo (2013). Terhi. Myllylahti. 978-952-202-443-5.

Arvioita:

Tuija Kirjavinkeissä piti hyvänä lukukokemuksena.
Jori Kaiken voi lukea -blogista neuvoo aloittamaan raviloinnin jostain muusta kirjasta

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Kuva/kansi: Teos/Hannu Mänttäri

Auringon ydin tuli lukumaratonin ansioista luettua niin kuin hyvä (riittävän lyhyt!) romaani pitää lukeakin: kertaistumalta. Sinisalon uusin on tietty itsestäänselvästi lukulistalla, mutta samalla mielessäni epäilin, olisiko Ydin minun juttuni. Vaihtoehtoishistorioista en nimittäin yleensä perusta.

Tässä tapauksessa ratkaisu kuitenkin tuntuu perustellulta ja toimivalta.

Ydin tapahtuu meidän aikanamme mutta toisenlaisessa Suomessa, sellaisessa, jossa jo puukkojunkkarien aikaan on ymmärretty tehdä yhteiskuntavakautta edistäviä ratkaisuja. Kunnon miehekkäille miehille on varattu oikeus omaan suostuvaiseen naiseen, koska miehillä on luontainen ja pakonomainen, järjen kontrollin ulottumattomissa oleva sukupuolivietti. Tämän luonnonvoiman kesyttämisen varmistaakseen on Suomen Eusistokraattinen Tasavalta ryhtynyt valikoimaan lisääntymään sopivat (nais)yksilöt ja ennen kaikkea alkanut vahvasti suosia oikeanlaista käyttäytymistä. Vääränlainen fenotyyppi johtaa ulkopuolelle sulkemiseen, epäkelvoksi luokittelemiseen ja sterilisaatioon. Emansipoitumisen asemesta on koettu domestikoituminen.

Eikä siinä vielä kaikki. Kansanterveyttä vaaliakseen on valtio myös pitänyt voimassa kieltolain ja bannannut alkoholin lisäksi muutkin mielihyvää tuottavat aineet: nikotiinin, kofeiinin ja viimein myös chilin, jolla päähenkilöt Vanna ja Jare käyvät salakauppaa. Itsekin kapsaisiinia käyttävä Vanna käy Ytimessä taistelua syövyttävää masennusta ja loputtomia itsesyytöksiä vastaan; pikkusisko Mannan muisto ei jätä häntä rauhaan. Ainoa apu on kapsaisiinin kirkas tunne.

[--] Upea, räjähtävä tuska lyö taas suuhuni kuin joku olisi juuri iskenyt hampaani sisään moukarilla. 

Poltetta on suojeltava kuin hiipuvaa liekkiä. Sen on annettava elää, sitä ei pidä tukahduttaa leivällä tai maitotuotteella tai viileällä juomalla. Sillä niin kaunan kuin suu ja vatsa tuntee pyhää tuskaa, ruumis pumppaa elimistöön hekumallisia opiaatteja. [--] Habanerossa on huikeat diskantit, sen poltto on kimeää ja korkeaa kuin hermoon osuva pora. Habaneron makuväri on keltainen, melkein valkoisen keltainen, sen salamointi välkkyy näköhermoissani. Tämä on paras veto ikinä, ikinä, ikinä. (s. 133)

Olen pitänyt kaikista lukemistani Sinisalon kirjoista, joistain enemmän, toisista vähemmän. Auringon ydin on melko erilainen kuin tähänastinen lempparini Linnunaivot, mutta Ydin tuntuu ainakin näin lyhyen miettimisen jälkeen vähintään yhtä hyvältä lukukokemukselta. Se ei ole yhtä arvoituksellinen kuin Linnunaivot, mutta oivaltamista riittää jonkun verran, hahmot ovat riittävän ristiriitaisia ollakseen mielenkiintoisia ja tekstikin on passelisti väliin runollista ja väliin sujuvan huomaamatonta. Erikoinen ympäristö on toteutettu hyvin ja nimikkeistön nätti niiaus H. G. Wellsin suuntaan miellytti.

Tarina myös liikkuu mukavassa rytmissä. Yksi omaleimaisen maailman hankaluuksia on, että lukijalle pitäisi kertoa riittävästi ympäristöstä, mutta pitkälliset infodumpit tekevät helposti kirjasta tahmean ja puuduttavan. Sinisalo osaa sirotella infodumpit sopivasti. Spekulaatioon on myös helpompi mennä mukaan, kun siitä ei yritetäkään tehdä osaa "meidän" todellisuuttamme; tässä tapauksessa uhkakuvan sijoittaminen reilusti kuvitteellisen puolelle tekee siitä oikeastaan pelottavamman. Kuten yksi kirjan hahmoista toteaa,

[--] Moni saattaisi elää aivan tyytyväisenä ilman autoa, tai ymmärtäisi hyvin, että sen hankkiminen vaatii ponnistuksia ja joistakin muista asioista tinkimistä. Mutta jos riittävän ponteva ryhmä iskoistaisi jatkuvasti muiden päähän ajatusta, että ilman autoa eläminen on mahdotonta, että autottomuus on ihmisoikeusloukkas - kuinka moni siinä tilanteessa kieltäytyisi valtion jakamista ilmaisista autoista?" (s. 262)

Auringon ydin kertoo, että kaikkein addiktiivisen huume on oikeastaan valta. Jep. Noh, vaarallisin ainakin. Käyttäjälle ja ympäristölle. Mutta ei chilikään mitään nössöjen kamaa ole. Suosittelen Ydintä lämmöllä kaikille spefiä sietäville... ja nopean ja kuuman ruoan ystäville lisäksi tätä katkarapukastiketta, tuplachilikastikkeella.

Johanna Sinisalo (2013). Auringon ydin. Teos. 978-951-851-552-7.

Arvioita:
Juhani Karila Hesarista viittaa Taivaslauluun ja Orjattareen osuvassa arviossaan, mutta myös spoilaa hieman enemmän kuin itse arviolta toivoisin.
Hannu Kirjavinkeistä sanoo reippaasti Sinisalon toistaiseksi parhaaksi
Taika Kirjasfäärissä päättää juttunsa osuvasti "Bravo!"
Krista Lukutoukan kulttuuriblogista napsautti viisi tähteä.

Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa

Pysähdyn lomamatkoillani sen verran Neitien kotona, että pääsen tarkistamaan jääkaapin tilanteen ja lataamaan nettiin tämän juttuni Vera Valan uusimmasta. Kosto ikuisessa kaupungissa palaa contessa Ariannan kuulumisiin. Muistinmenetyksestä, menneisyyden salaisuuksista ja orastavasta rakkaudesta kärsivä punatukkainen yksityisetsivä selvittää tällä kertaa assyrologian apulaisprofessorin salaisuuksia tämän sisaren pyynnöstä. Yliopiston laitoksen sisäinen elämä osoittautuu mutkikkaaksi. Ja onko professoressa associatalla kytköksiä anarkistiliikkeeseen? Jäljet johtavat intohimoisen uteliaan Ariannan taas vaarallisiin paikkoihin.

Kosto on Hesarin kolumnistinakin tutun Vera Valan toinen dekkari. Esikoisen, Kuolema sypressin varjossa, ostin viime vuoden kirjamessuilta ja tykkäsin – Arianna de Bellisin tarinan jatko oli siis ilman muuta lukulistalla sekin. Molemmat ovat värikkäitä, epätodellisia ja varsin mainioita omassa lajissaan. Väkevällä kädellä vedetty italialainen paikallisväri on näiden dekkareiden suola.

[--] Romanttisen kadun kruununa oli Michelangelon suunnittelema holvikaari, jonka ikivihreä viiniköynnös oli ottanut syleilyynsä. Paavi Julius II:n rakennuttama katu oli lähes kilometrin mittainen ja suoruudessaan hämmästyttävä poikkeus Rooman historiallisen keskustan, centro storicon, mutkittelevien kujien joukossa. 

Arianna käveli kohti toimistoa, kun hän kuuli jonkun lähestyvän nopein askelin. 

- Mi scusi, contessa de Bellis! (s. 17)

Arianna itsehän on jonkinlainen Modesty Blaisen ja Angelikan italiansuomalainen nykysisko, joka on vain sattumoisin asettunut vähän perinteisempiin dekkarikehyksiin, eikä siis ehdi peuhata lakanoissa tai ampua pahiksia ihan edeltäjiensä tahtiin. Mutta vanhan maailman dekkaritradition näissä romaaneissa maistaa. Yksityisetsivät ja perhesotkut ovat lajityypillisiä elementtejä jos minulta kysytään… Valan tapa sirotella joukkoon italian sanoja sekä Lähi-idän tutkimuksen laitoksen arkeologinen sivumaku tuntuvat melkeinpä kumarrukselta murhamamma Agathan suuntaan.

Kostossa ja Kuolemassa on mukana myös laajempi tarina, nykyaikaisen poliisisarjan tyyliin. Samalla kun yksittäinen jakso (kirja) ratkaisee yhden arvoituksen, (kirja) sarjassa selvitellään laajempia kysymyksiä. Katsoja (lukija) jää koukkuun miettiessään mitä Ariannan muistinmenetyksen aikana oikein on tapahtunut ja miten hänen rakkaussuhteensa kehittyy. Ja Koston loppu jättää oikein mukavasti lukijan roikkumaan viimeisen sivun reunalta...

Kosto tuntuu Kuolemaan verrattuna tiiviiltä ja nopeasti etenevältä. Voi olla että vaikutelma on omassa päässäni, Ariannan taustan mysteeri kun on jo tiedossa eikä sekoita kirjan päärikokseen keskittymistä. Heh, keskittymistä - ehkä se on väärä ilmaus tällaiselle kesäsukellukselle roomalaiseen suihkulähteeseen. Kosto solahti vaivattomasti poutapäiviin. Oikeastaan ainoa mikä jäi hampaankoloon oli nimi; sitä en ihan ymmärrä (paitsi että se sopii hyvin yhteen edellisen kirjan nimen kanssa!).

Kirsi arvioi toisessa yhteydessä, että Vera Valan kirjat flirttailevat avoimesti chick lit -genren kanssa. Se on minusta hyvin sanottu. Nämä ovat lajissaan mainioita yksilöitä. Jos ei lajista tykkää niin sitten ei; kukin päättää omasta kirjaruokavaliostaan. Valan kirjojen parissa viihtyy sellainenkin, jolle ruotsalaistyyppiset realismilta löyhkäävät ja yhteiskunnallisia ongelmia säntillisesti pureskelevat dekkarit ovat huonoa pakoa arjesta. Toki näissäkin vähän irvistellään joillekin italialaisen yhteiskunnan heikkouksilla, mutta vähän ja kevyesti. Huomattavasti suuremman painoarvon minun lukukokemuksessani saivatkin ruokailut. Arianna laittaa kauhean hyvältä kuulostavaa munakoisojuttua siinäkin yhdessä kohtauksessa... nam. 

Punaviiniä ja juustoa sopii muuten nauttia tämänkin kirjan kanssa. (Suklaa olisi liikaa!)

Vera Vala (2013). Kosto ikuisessa kaupungissa. Gummerus. 978-951-20-9296-3.

Arvioita:

Kirsiäkin harmitti tämän lopun jälkeen että jatkoa pitää odottaa

Amma tunnustautuu Arianna-faniksi

Karoliinan mielestä tämän kanssa viihtyy antidekkaristi

J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa

Lukupiirimme valitsi tammikuun kirjaksi J. D. Salingerin klassikon Sieppari ruispellossa, joka minun on pitänyt lukea jo vaikka kuinka pitkään. Mm. Neiti A on painavin sanankääntein kehottanut tutustumaan opukseen, viimeksi joulunpyhinä.

Taivas tietää koska olisin saanut aikaiseksi ilman lukupiiriä; monen muun innostuksesta huolimatta ennakkoasenteeni oli lähinnä nuiva. Tiesin karkeasti ottaen mistä kirjassa on kysymys, koska a) lukiossa panivat lukemaan siitä katkelman, b) se on intertekstuaalisesti syöpynyt kirjalliseen kulttuuriin eli sen tuntee vaikkei olisikaan lukenut ja c) kirjasta on ilmestynyt kiitettävästi kiinnostavia blogijuttuja. Mieleen tulevat erityisesti Amman eläväinen tyyli-iloittelu, Liisan flashmobattu juttu ja Sallan käännösvertailu.

Periaatteessa olisi siis pitänyt tarttua tähän innostuksella, mutta minussa taitaa piillä pieni epäjohdonmukainen vastarannankiiski. Epäilen aina automaattisesti jumalattoman suosittuja kirjoja ja etenkin klassikoita, vaikka monet minulle rakkaimmista kirjoista, tämä etunenässä, ovat niitä...

Joka tapauksessa Siepparin aihe, nuoren miehen juoneton vaeltelu, on itsessään epäilyttävä. Noin yleisesti ottaen tykkään toiminnallisemmista romaaneista. Etuoikeutettujen nuorten miesten murheet harvoin liikuttavat minua. Sisäoppilaitoksesta ulos heitetty kaitakasvoinen lusmupoju viettää muutaman päämäärättömän sähläpäivän New Yorkissa? Voiko siitä oikeasti tykätä?

Voi. Niin vain kävi, että Holden Caulfieldin monologista tuli tammikuuni  kohokohta. Sen psykologinen osuvuus vietteli vastentahtoisenkin. Ensinnäkin Holdenin havainnot häntä ympäröivistä ihmisistä ovat äärimmäisen tarkkanäköisiä, väliin julmiakin. Toiseksi, se miten Holden itse on tunteidensa vietävissä, oli loistavasti kuvattu. Juuri noinhan me ihmiset elämme, etenkin nuorina: tunteiden vuoristoradalla. Yhdessä hetkessä ilo kuplii ja innostus valtaa, toisessa kaikki on turhaa ja pielessä. Jotenkin Holdenin tunteiden virtaava, pyörteilevä tila toimi minulle älyttömän hyvin; harvoin löytyy kirjasta niin selkeänä henkilön tunnetilan dynamiikka, se miten ajatukset vaikuttavat tunteisiin ja tunteet ajatuksiin.

Syntyy vaikutelma autenttisesta ihmisestä, vaikka asetelma sinänsä on (minun todellisuudestani katsottuna) keinotekoinen ja vieras. Kuitenkin tunnistan jotain Holdenin kokemuksesta. Hän on New Yorkissa ajelehtiessaan poikkeuksellisen irrallisessa tilassa, kuin laiva ilman määräsatamaa tai edes ankkuria. Mikään ei kiinnitä häntä niin sanotun normaalin elämän rytmeihin tai suuntiin; tarjolla olevat polut ovat isän ja ympäristön ulkoapäin tarjoamia, eivätkä herätä Holdenin kiinnostusta.

Pidin myös kovasti siitä miten Salinger tuo esiin Holdenin ja hänen sisarensa välisen tunnesiteen. Jäin oikein miettimään kumpi on tärkeämpää: se että Holden rakastaa Phoebea vai se että Phoepe rakastaa Holdenia? Vai pitäisikö loppu nähdä kannanottona aikuistumiseen, vastuunottamiseen?

Ei siitä enempää: en todellakaan tahdo spoilata kirjaa keneltäkään. Lukekaa ihmeessä jos ei ole jo tuttu!

Eipä silti, ei tämä kaikkien mieleen ole. Lukupiirimme ei ollut mitenkään yksimielisesti fanikerhoa kokoamassa. Moni oli vaikuttunut, mutta osalle ajankuva ja päähenkilön persoona olivat vastenmielisiä, joku vierasti nuorta miestä kertojana, joitain ärsytti kieli.

Niin - kielestä ja käännöksistä. Kuten kuvasta näkyy, minulla oli molemmat käsillä. Olen saanut aikoinaan Schroderuksen käännöksen bloggaajakamulta, ja lukupiiristä otin Saarikosken version, ajatellen että ehkä ehtisin lukea molemmat. (Hah!) Aloitin Saarikoskella mutta hyydähdin melkein heti. Jo parinkymmenen sivun jälkeen kävi ilmeiseksi, että en tule pitämään kirjasta... sillä sen lukeminen vanhahtavalla slangilla tuntui rasittavan työläältä. Vaikka olen itsekin fiilispilkuttaja ja potkiskelen iloisesti ilmaisun tiellä lojuvia kielioppisääntöjä sivuun aina tarvittaessa, en tahdo millään jaksaa kirjalliseen muotoon puettua puhekieltä. Tykkään yhteensopivista taivutuksista ja jotkut parhaista ystävistäni ovat possessiivisuffikseja. Niin se vain on.

Voipi olla, että joudun vielä lukemaan sen alkukielisenkin... Lukukokemuksena tämä oli omiaan kiinnittämään huomiota kääntäjän tekemään työhön.*

Kas tässä ote Schoderuksen käännöksestä:

[--] Siinä ei koskaan tiedä, haluaako ne tosiaan että lopetat vai onko ne vain helvetin peloissaan vai käskeekö ne lopettamaan vain siksi, että jos se tapahtuukin, syy on sinun eikä niiden. Minä kuitenkin aina lopetan. Ongelma on siinä, että alan sääliä niitä. Useimmat tytöt on niin tyhmiäkin. Kun niiden kanssa suutelee vähän aikaa, sen ihan näkee, kun niiden järki haihtuu. Kun tyttö käy tosi intohimoiseksi, sillä ei ole tippaakaan järkeä päässään. En tiedä. Ne käskee lopettamaan, eli minä lopetan. Minua kaduttaa aina kun olen saattanut ne kotiin, mutta niin siinä kumminkin aina käy. (s. 128)

Vertailun vuoksi Saarikosken versiota:

[--] Kun niitä on lääppinny vähän aikaa niin ne menee ihan sekasin. Otetaan joku tyttö, kun sitä on ruvennu tosissaan himottamaan niin se on sit ihan dorka. Mä en tiedä. Ne sanoo että lopeta ja mä lopetan. Mä aina toivon etten mä olisi lopettannu, kun mä tuun himaan, mutta aina mä vaan lopetan. (s. 92)

Ymmärrän miksi joku pitää tuota jälkimmäistä maukkaampana ja autenttisempana, mutta minulle lukeminen oli kuin kutisevassa villapaidassa hikoilua. Joten dumppasin Saarikosken ja siirryin Schroderukseen. Kyllä kannatti. Uusi käännös tekee minusta kirjasta helpommin lähestyttävän. Itse uskon, että Siepparin nostaa klassikoksi sen psykologinen ajattomuus eikä niinkään sen aikalaissuosio rajoja rikkovana romaanina (tai rajoja rikkovana käännöksenä). Jos konventioiden romuttaminen olisi Siepparin suurin ansio, sen voisi jo unohtaa 2000-luvulla; nämä näkökulmat ja tämä kielenkäyttö on nyt jo nähty. Ja nähty. Ja...

Minusta uusi käännös antaa huomion keskittyä sinne minne se kuuluu. Se raaputtaa Siepparista parasta ennen -päiväyksen. Ei tarvitse käyttää energiaa kielen ihmettelyyn. Voi keskittyä ihastelemaan  laumastaan eksyneen nuoren nisäkkään älyllistä ja emotionaalista luurankoa. Se on enemmän kuin tarpeeksi tekemään Siepparista hienon kirjan. Hervottoman kirjan.

J. D. Salinger (2004, alkuperäinen 1951). Sieppari ruispellossa. Suomentanut Arto Schroderus. Tammi. 951-31-2744-3.

Arvioita:
Sanna Luettua -blogissa ei innostunut
Ida 100 kirjaa -blogissa epäilee Holdenia häiriöiseksi
Olivian Kuukauden klassikkona maistui yhä
Ibdrahim Luen, mutta en kirjoita -blogista ei löytänytkään baseballia

*Käännöskirjallisuuden parhaimmistoa kartoittava Blogistanian Globalia -kisa muuten ratkesi tänään - onnea voittajalle! Tulokset löytyvät Karoliinan blogista. Käyhän kurkkaamassa, ja ota lukuvinkeistä vaarin.

Jarmo Ihalainen: Perheestä ja alastomana juoksemisesta

Kuva/kannen kuva: Sammakko/Toni Knuutila

Perheestä ja alastomana juoksemisesta yhdistää näppärästi kolme kiireellistä teemaani: kotimaiset uutuudet, Pienen esikoiskirjakerhon ja juoksemisen. Näihin yritän mukamas lokakuun lopulla vähän keskittyä.

Totta puhuen juoksemisella on tässä kirjassa suhteellisen pieni rooli. Mistään nakumaratonista ei ole kysymys. Perheestä kertoo, noh, perheestä. Perheen vakaudesta ja hauraudesta, muutoksista ja pysyvyydestä. Siskokset Sofia ja Roosa palaavat vuosi toisensa jälkeen isoisän rakentamalle huvilalle meren kutsuvalle rannalle. Samoin palaavat mökkinaapurit, taiteilijat Gudrun ja Fredriksson. Kesät sekoittuvat toisiinsa ja aika on kuin unta; tämän päivän naisten sisällä elävät entiset tytöt. Wikstenien huvilan taustakangasta vasten näytellään suvun ratkaisevat kohtaukset.

Ja juostaan mereen. Sukelletaan kunnes keuhkot ovat pakahtua.

Pidin kirjan tunnelmasta. Tapahtumapaikkana huvilanaapurusto oli ilmavalla tavalla tiivis, jos niin nyt voi sanoa, ja henkilöissä oli sellaista pienin elein tehtyä mutkikkuutta, jota arvostan. Aiheena tällainen perhe- ja ihmissuhdesukkulointi ei ole täysin minun juttuni, mutta Ihalainen on rakentanut juuri sopivasti symbolisen paketin. Tärpit (juokseminen, vesi, hyppy, taikajuoma, jne.) ovat riittävän yksinkertaisia, jotta vähän heikompikin unien tulkitsija saa jokusen oivalluksen tunteen, mutta eivät niin alleviivattuja, että koko kirja alkaisi tuntua verettömältä tekotaiteilulta. Ihmisissä, varsinkin Sofiassa ja Fredrikssonissa, on tenhoa. Henkilökaartiin ei ole kovin sympaattista porukkaa kertynyt, eikä oikein kunnon pahiksiakaan, mutta se ei haittaa. Mieluummin luen ihmisistä, joissa on paljon harmaan sävyjä.*

Juoni liikkuu useilla tasoilla, mutta lukija pysyy mukana ilman kohtuutonta ponnistusta. On palkitsevaa antaa palapelin palojen loksahdella kohdilleen yksi kerrallaan tällä tavalla, silloin kun se onnistuu. Tässä onnistui, enimmäkseen. Tarina kantaa melkein loppuun asti. Se juoksee sopivan hengästyttävin pyrähdyksin kunnes laituri äkkiä loppuu... jos minulta kysytään, laituri loppuu ihan kummalliseen poikkilautaan. Höh. Pidin kirjasta mutta lopusta en pitänyt: siitä tuli sellainen tunne, että olen missannut kirjan mittaan jonkun oleellisen signaalin. Minusta lopussa ei ollut järkeä. Ehkä se oli sitä vaikeampaa symboliikkaa.

Tyylillisesti Ihalainen teksti on mukavaa, helppoa luettavaa. Ei mitenkään kuoliaaksi hiottua. Voivatko ihmiset siirrellä katseitaan edestakaisin? Miksi yhdessä lausessa syödään räiskäleitä ja seuraavassa lettuja? Jonkinlaisesta rentoudesta huolimatta, tai ehkä sen tähden, tekstiin on helppo uppoutua. Ei tarvitse pingottaa. Perheestä tulikin luettua melkein yhdellä istumalla. Tyylikysymykset ovat toki aina makuasioita; itse pidin Ihalaisen kyseenalaistavasta tavasta kirjoittaa. Hänellä on tapana sanoa jotain, ja saman tien puolittain kumota sanomansa. Se antaa jännän sävyn tekstille. Kas tässä yksi esimerkki:

- Mistä sitä tietää, mitä haluaa? 

- Hyvä kysymys, Gudrun sanoi ja asetteli kukkamaljakon keskelle pöytää. - Sitä haluaa lettuja tai kalakeittoa tai mennä uimaan tai nukkumaan. Mutta sitten on pitempiä haluja. Haluan asua täällä tai tuolla. Haluan nähdä tuota ihmistä usein, haluan tehdä tällaista työtä. Olet nyt sen ikäinen, että alat tajuta. Että elämä ei ole vain lettuja ja uimista. 

- Minä haluan lettuja. (s. 50)

Mutta pian Sofiasta tulee todellakin aikuinen nainen. Ja sitä on sitten oltava lopun ikää, niin kauheaa kuin se onkin.

Ehdottomasti kiinnostava esikoinen. Rento muttei veltto.

Perheestä sai muuten minut miettimään taas (ilman tulosta), miksi joistain kirjoista pitää, vaikka niiden puutteet näkee, ja toisista ei osaa tykätä, vaikka tunnistaa ne hienoiksi. Esimerkiksi Taskisen Täydellinen paisti oli varmasti viimeistellympi ja kokonaisempi esikoinen kuin tämä... mutta Perheen kanssa viihdyin, Paistin kanssa en läheskään yhtä hyvin.

Taitaa olla paras, että luen vielä muutaman tuhat kirjaa ja mietin asiaa sitten uudestaan.

Jarmo Ihalainen (2012). Perheestä ja alastomana juoksemisesta. Sammakko. 978-952-483-221-2.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
TuijaTa blogissaan

* Ei kuitenkaan viittäkymmentä eri sävyä sentään...

Kolmastoista kertomus

Kuva/Kannen kuva: Tammi/Honi Werner

Pitkästä aikaa jotain muuta, ei siis spefiä tai dekkaria... Diane Setterfieldin Kolmastoista kertomus on numero 80 hiljalleen hautuvalla 101 naisten kirjan listallani.

Menestyskirjailija Vida Winter on armoitettu tarinankertoja. Hän on kertonut elämäntarinansakin, mutta niin monella eri tavalla niin monelle eri ihmisille, että kukaan ei tiedä hänestä mitään. Onko tarujen kaivossa enää totuuden tippaakaaan? Parhaiden tarinoitsijoiden perinteiseen tyyliin Vida purkaa todellisen tarinansa pala kerrallaan ja oikeassa järjestyksessä. Hänen kuulijansa ja elämäkerturinsa on antikvariaatin syrjäänvetäytyvä kasvatti Margaret Lean, jonka elämää varjostaa vanha, salattu trauma. Setterfield noudattaa hyvää tapaa ja molempien naisten mysteerit ratkeavat, kunhan mutkikas polku on kuljettu loppuun asti.

Kertomuksen pokkaripainos osui näkökenttään pientä kuopiolaista kirjakauppaa peratessani. Nappasin sen matkaan ja luin kesäreissuillani paloittain. Liekö paloittelu vaikuttanut vaikutelmiin, mutta vähän kepeäksi jäi käsitys Kertomuksesta. Goottisromanttinen vaeltelu raunioituvassa kartanossa ja pölyisessä antikvariaatissa on tietysti kirjanystävälle übercoolia kamaa noin periaatteessa, ja kaksosten äitiä Kertomuksen mutkikkaan sisarusdynamiikan olisi kuulunut kiinnostaa. Silti peräti kolme eri opusta ajoi ohi Setterfieldistä ennen kuin pääsin sen loppuun. 

Lukuviihdettä, ja ihan hyvää sellaista, mutta ei oikein tempaissut, ei ainakaan tässä ja nyt. Kuin olisi vatkattu yhteen V. C. Andrewsia ja Geraldine Brooksia ja maustettu tulos ripauksella Sarah Watersia.

Kokonaisuus on taidokas, juoni on sinänsä toimiva, ja tekstissä on muutama hieno kohta, kirjallisuusviitteet ovat aina mukavia... mutta lukukokemus jäi silti aika yhdentekeväksi. En onnistunut kiinnostumaan henkilöistä. He tuntuivat arkkityyppisiltä ja jäivät melko, kröhm, lennokkaan juonen varjoon.

Mutta tuli tämä silti luettua loppuun, eikä kokemus mitenkään tuskallinen ollut, joten ehkä kehtaan tätä suositella kesäpalaksi kirjoja rakastaville, etenkin niille, joita brittiläinen gotiikka ja kirjailjaelämä ja kaksosdraamat kiehtovat. Otankin lukunäytteeksi kohdan, josta itse pidin erityisesti:

- Elämä on komposti. 

[--] Se jota toiset kutsuvat mielikuvitukseksi, on minulle kompostikasa. Aina silloin tällöin otan jostain idean,  työnnän sen kompostimultaan ja odotan. Idea saa ravintonsa tummasta massasta, joka on syntynyt aiemmasta elämästä. Se ottaa siitä energiansa. Se itää. Juurtuu. Kasvattaa versot. Ja niin edespäin kunnes jonakin kauniina päivänä minulla on valmis tarina, tai romaani. 

Nyökkäsin, pidin rinnastuksesta. 

- Lukijat, neiti Winter jatkoi, - ovat narrattavissa. He uskovat, että kaikki mitä kirjoitetaan, on omaelämänkerrallista. Niin onkin, mutta toisin kuin he luulevat. Kirjailijan elämän täytyy ehtiä maatua ennen kuin sitä voi käyttää kaunokirjallisen teoksen raaka-aineena. [--] (s. 53)

Diane Setterfield. Kolmastoista kertomus. Tammi. Suomentanut Salme Moksunen. 4. painos (1. suomenkielinen painos 2007). ISBN 978-951-31-5126-3.

Arvioita:
Joni Kirjavinkeissä
Morre Morren maailmassa
Liisa Luetut, lukemattomat -blogissa
Leena Lumi blogissaan

Hiekkasotilaat

Kuva/kansi: WSOY/Sami Saramäki

Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen Routasisarukset oli minusta mukavaa luettavaa, joten jatko-osa Hiekkasotilaatkin tietysti kiinnosti. Sitä paitsi ainakin Anne Leinonen on tulossa Finnconiin parin viikon päästä; eihän sitä tiedä vaikka fantasiapaneelissa puhuttaisiin tästäkin kirjasta. Hm, ehkä pitää katsoa löytyisikö toinen tuore kotimainen, Mifongin perintö, sekin vielä kirjastosta ennen F-hetkeä; myös sen tekijä J. S. Meresmaa on samassa paneelissa.

Joo... tämä kirjailijabongailu on ehkä noloa, kun olen usein sanonut, etteivät kirjailijoiden persoonat tai taustat itsessään niin kauheasti kiinnosta. Pidänkin kiinni siitä, että kirjailijasta tietäminen ei saa olla edellytys kirjan ymmärtämiselle! Mutta kun oikein tutkiskelen sydäntäni, niin kyllähän kirjailijoiden keskusteluja kirjoista on ollut kirjamessuilla ja coneissa mukava kuunnella, ainakin jos on lukenut kirjan etukäteen. Vakaa aikomukseni onkin ujuttautua paitsi fantasiapaneeliin myös upean Lois McMaster Bujoldin puheita kuuntelemaan jossain vaiheessa conia. Sanon upean, koska rakastan estoitta Bujoldin Miles Vorkosigan -kirjoja. Jos Bujold itse osoittautuukin epäupeaksi - epätodennäköistä! - kopsautun kolmasti punaisten kenkieni kantoja yhteen ja katoan kiireesti. Mikään ei saa pilata suhdettani Milesiin, tuohon hyperaktiivisen, lyhytkasvuiseen ja siunatun hauskaan neropattiin, ei ainakaan kirjailija itse.

Asiaan palatakseni, Routasisarusten tarina jatkuu Hiekkasotilaissa ajallisesti osapuilleen siitä mihin oli jääty. Hiekkasotilaissa pelin avaa Sarim. Uusi kertoja aiheutti hetkellisen pyörrytyksen: kukas tässä on ja missäs nyt mennään? Juuri siksi luinkin Routasisarukset uudestaan. Heti Hiekkasotilaiden ensimmäisillä sivuilla tuli vahva tunne, etten muista enää riittävän hyvin kolmannessa persoonassa kuvattuja henkilöitä kuten Sarimia, vaikka kertojat Utu ja Marras Routa olivatkin hyvin muistissa. Nyt kertojina ovat Utun lisäksi Sarim ja Huria, Marras puolestaan ei pääse ääneen.

Tavalliseen tapaan tuskailen kirjoittaa mitään kovin selvää tapahtumista; sarjojen kanssa myöhemmistä osista kertominen helposti spoilaa ensimmäisen. Hiekkasotilaissa Euraanian kriisi kärjistyy entisestään, jo sodaksi asti. Teknologisesti vahva mutta väestöltään köyhä Taivas värvää ulkopuolelta sotilaansa. Tarinassa liikutaankin ennestään tuttujen maisemien ohella myös Raunioilla, hylättyjen, hyljeksittyjen ja kätkettyjen karuilla mailla.

Tuuli tuiversi ja pöllytti hiekkaa pieninä pyörteinä. Käänsin kasvot kohti aurinkoa, oli ihanaa antaa vähäisenkin lämmön valahtaa jäseniin. Kävelin, tassuttelin, hiivin eteenpäin. jalat upposivat pehmeään hiekkaan. Täällä ei pitänyt olla mitään, niin ihmiset ainakin ajattelivat. [--]  

[--] Tiesin, että minut oli nähty, mutta kukaan ei tullut vastaan. Raunioissa vartioivat miettivät parhaillaan, kuka olin, mistä olin tulossa, minne menossa ja mitä tahdoin. Olinko ystävä vai vihollinen, tuttu vai vaarallinen? Minut olisi huomioitava, mutta liian utelias ei saanut olla, ei, vaan varovasti selvittää tulijan aikeet. Vasta sitten päätettäisiin, saisinko elää vai kuuluiko minun kuolla. (s. 131)

Lukija pääsee Hiekkasotilaissa tutustumaan gaialaisiin, joihin aiemmin vain viitattiin. Utu seikkailee Muinaisen kanssa Euraanian ulkopuolellakin; hänelle selviää esimerkiksi salaperäisen ennustuskuution tausta.

Minusta tämä oli hyvä ja toimiva jatko rikkaalle dystopialle. Muutama tyydyttävän radikaali juonenkäännekin löytyi. Teemat ovat perusteemoja, mutta tässä osassa tulee lisää syvyyttä Euraanian maailmaan ja yksityiskohdat ovat hyviä. Pidin erityisesti Taivaan kätkättävistä vanhuksista; heidän kiero etuoikeuksien ja illuusioiden täyttämä todellisuutensa kutkutti. Tykkäsin myös kuution luonteeseen liittyvistä paljastuksista sekä Utun ja kumppaneiden erikoislahjojen taustoittamisesta.

Hahmoissa ylipäänsä, kuten jo Routasisarusten kohdalla tuli todettua, on tiettyä nuorten kirjoille tyypillistä selittämisen makua, joka saa perusteellisuudessaan minut hamuamaan punakynää, mutta vika on varmaan enemmän lukijassa kuin kirjassa. Onneksi näissä kirjoissa kokonaisuus pysyy jänteikkäänä. Tarina ja miljöö kantavat lievän alleviivailun yli. Myös näkökulmien limittyminen ajallisesti tuo henkilöihin syvyyttä. Huriasta, joka on tässä uusi kertojaääni, jäi ihmisenä hämärämpi, jotenkin pehmoinen ja löysä mielikuva ainakin toistaiseksi. Ehkä hän jämäköityy ja selkiytyy jatkossa. Utu ainakin tuntuu muuttuneen jonkin verran.

Ensin ajattelin, että pidin Hiekkasotilaista vielä enemmän kuin Routasisaruksista, mutta enpäs sentään - kyseessä taitaa olla kokonaisuudesta syntyvä vaikutelma. Kun luki nämä kaksi osaa peräkanaa, molemmat saivat toisistaan nostetta. Suosittaisinkin ehdottomasti lukemaan alusta alkaen ja järjestyksessä ja peräkkäin; en usko että tämä jälkimmäinen osa toimisi yksinään, ei ainakaan yhtä hyvin.

Ei muuta kuin kolmatta osaa odottelemaan! (Ja sitä ennen Finnconiin.)

Eija Lappalainen & Anne Leinonen (2012). Hiekkasotilaat. WSOY. ISBN 978-951-0-38992-8.

Arvioita:
Jari O. Hiltunen Satakunnan Kansassa

Mikko Kirjavinkeissä

Hansu Booklovin' -blogissa