Maritta Lintunen: Hulluruohola

Kuva/kansi: WSOY/Mika Wist

Hulluruohola tarttui matkaan Helsingin kirjamessujen yhteydessä pidetyltä bloggaajabrunssilta. Missasin Lintusen haastattelun, mutta muuan bloggaajakamu arveli että lukea pitää... joten nappasin tämän mukaani minäkin. Ja luin.

Romaanin kertoja on Sara, maailmaa kierreltyään sairaana ja jokseenkin rahattomana kotimaahan palannut aikuinen nainen. Eksentrinen ja rikas isoisä kaappaa Saran väkisin hoitelemaan autioksi sopeutumattomien kommuunia, joka on perustettu autioksi jääneeseen kouluun. Kummallinen kokki Komulainen pitää talousaskareista huolta, ja yksi kerrallaan ilmaantuvat myös toinen toistaan erikoisemmat asukit.

En kerro enempää näistä hahmoista; heihin tutustuminen on melkoinen osa kirjan kiinnostavuutta.

Ihan hirveän paljon enempää en tästä sitten saanutkaan irti. Kokonaisuutena asetelma oli minusta täysin päätön. Kirjan viehätys toki on juuri sen epätodellisuudessa, joka mahdollistaa joitain erilaisia ja yllättäviä näkökulmia ihmisyyteen, mutta pohjimmiltaan tämä ei ollut minun kirjani. Ote todellisuuteen on vähän murakamimainen, mutta siinä missä Haruki Murakami esimerkiksi viimeisimmässään jättää henkilönsä aidosti ja rehellisesti etäisiksi, Lintula tuntuu yrittävän tehdä heistä läheisiä.

En vaan lähestynyt. Jokin siinä mätti.

Minulle tämä oli vähän kuin Päivi Alasalmea otsa rypyssä: fantastista mutta kovin vakavaa. Jos Hulluruoholassa on huumoria, minä en sitä nähnyt.

Mutta oli Hulluruoholassa hyvä puolensa. Lintunen osaa kirjoittaa. Sanasto on terävää ja teksti juoksee. Tässä näyte, joka demoaa sitä mikä kirjassa innosti... ja samalla sitä mikä ei innostanut:

- Kun unet hylkäävät ihmisen, joutuu  hän pakenemaan muihin aivotodellisuuksiin. 

Teräväsiipinen lintu sujahti ikkunastani ulos ja syöksähti näkymättömiin metsän suojaan. 

- Kävi kai tutkimassa onko minulla salaisuuksia, hymähdin epävarmasti. 

Grön tunkeutui piikkiryteikköön, saksien nakseen ja epävireisen viheltelyn lomasta kuulin: 

- Ihminen on itselleen salaisuus loppuun asti. (s. 136).

Kirja erikoisista ihmisistä ja (itsensäkin) rakastamisen vaikeudesta.

Maritta Lintunen (2014). Hulluruohola. WSOY. 978-951-0-40619-9.

Teppo Suomalainen Keskisuomalaisesta taitaa suositella kahteen kertaan lukemista.
Simolle Lukupinosta tuli mieleen äidinkielen essee.
Ullan luetut kirjat -blogissa tästä tykättiin kovasti.

Erik Axl Sund: Varistyttö

Kuva: Otava

Tämä kirja on jostain blogista jäänyt mieleeni, sillä kun näin sen kirjastossa pikalainana tarjolla, oli pakko napata mukaan. Sitä paitsi Varistytön kansi on kiehtovan ikoninen. Takakannen arviositaatti, jonka mukaan tämä pyyhkii lattia Stieg Larssonilla, vaikutti sekin... sillä minusta Stieg Larssonilla ei ainakaan kovin likaista ja märkää lattiaa pitäisi pyyhkiä, olkoonkin etten totaalisesti Millenium-trilogiasta jaksanut intoutua.

Varistytössä on kaksi ja puoli tarinalinjaa. Ensimmäisessä rikoskomisario Jeanette selvittää sarjaa lapsenmurhia, jossa uhrit ovat nimettömiä ja historiattomia. Toisessa psykologi Sofia yrittää ymmärtää traumatisoituja lapsia ja itseään. Puolikkaassa Jeanette seuraa avioliittonsa luhistumista.

Kaikki linjat jaksavat kiinnostaa, sillä Sund palastelee kirjansa juonikkaasti ja pitää lukijan sopivan hämmentyneessä mielentilassa. Sirpaleita saa asetella päässään monenlaisiin asentoihin ennen kuin kokonaisuus vähitellen valkenee.

Minulle juoni oli kieltämättä vähän, noh, liiankin mielikuvituksellinen, mutta eipä kai kaikkien dekkareiden tarvitse niin jumalattoman realistisia olla. Kun haluan vähän yhteiskunnallisempaa ja tylymmin arkista, voin aina palata Arne Dahlin ja hänen hengenheimolaistensa pariin. Sundin Varistyttö on toimiva tarina hulluudesta ja väkivallasta. Siinä sivussa se on myös melko uskottava kuvaus ihmissuhteista... Jouduin oikein miettimään miksi olen tätä mieltä, koska mitään maata mullistavaa Sund ei loppujen lopuksi tarjoa, eikä kielikään ole järisyttävää.

Syy on varmaan siinä, että Sundin henkilöt ovat tunteistaan irrallaan ja vieraantuneita. Joskus ajattelen, että Jonathan Franzenin kaltaisten taidokkaiden kirjailijoiden maalailemat syvät, vivahteikkaat kuvaukset tunteista ovat aidompia kuvauksina kuin tunteina; elämässä tunteita (valitettavan?) harvoin tulee palasteltua kovin perusteellisesti edes sisäisesti. Vahva, yksityiskohtainen taustoitus välittää tunteen hyvin... tyyliin "tältä tuosta henkilöstä tuntuu"... mutta se ei välttämättä vastaa sitä miltä tunnetilanteet tuntuvat.

Äh, en selitä tätä kovin hyvin. Aloitan alusta.

Usein huomaan, etten tiedä mitä ajattelen ennen kuin olen yrittänyt pukea ajatukseni sanoiksi. Erik Axl Sund sai minut miettimään, tiedänkö mitä tunnen ennen kuin näen mitä tunteelle teen. Epäilen, että enemmän tunteet realisoituvat tekojen kautta myös sisäisessä todellisuudessa - kysymyksinä, joita kysymme tai jätämme kysymättä; valintoina, joita teemme kun rakennamme agendaamme. Tunteet kiteytyvät kuin sadepisarat pienten yksittäisten asioiden ympärille. Tällaisia kiteytyksiä Sund käyttää taiten, haaskaamatta niihin liikaa sanoja.

Kas tässä sitaatti kohtauksesta, jossa Jeanette on miehensä kanssa ravintolassa:

Jeanette tajusi, että Åke ikävystytti häntä. Hän yritti vaihtaa puheenaihetta, mutta Åke ei vaikuttanut kiinnostuneelta, ja hän tajusi, että luultavasti hänkin ikävystytti Åkea. 

Tunnin kuluttua Jeanette saattoi todeta, että ruoka oli itse asiassa ainoa asia josta he olivat puhuneet, eikä sekään ollut muuta kuin uusinta keskustelusta, jonka he olivat käyneet varmasti kymmenen kertaa aiemmin, viisitoista vuotta sitten. 

Pysähtyneisyys, hän ajatteli ja katseli Åkea. (s. 192)

Tulinpa kirjoittaneeksi melkein koko jutun jostain muusta kuin itse kirjasta, ja lainauskin liittyy taustajuoneen. Ups. Muistutan siis lopuksi varmuuden vuoksi, että tämä on ensisijaisesti vetävä mutta rankka tarina väkivallasta ja hulluudesta... ja sen verran hyvä, että kakkososakin on ehdottomasti luettava. Ei kumminkaan sovi ihan herkimmille sieluille.

Erik Axl Sund (2014). Varistyttö. Otava. Suomentanut Kari Koski. 978-951-1-27183-3.

Arvioita:
Kirsi Kirjanurkassaan totesi synkäksi mutta koukuttavaksi
Leena Lumi kiteyttää sanoin vapaa pudotus pimeään - hyvin sanottu!
Taika Kirjasfäärissä haistoi hyvän tekniikan alta pientä markkinoinnillista laskelmointia.

Kylmät kädet

Aamun Hesarissa julkaistiin syyskauden uusien kirjojen kooste. Vietinkin haaveellisen vartin ympyröimällä kaikki haluttavat ja päädyin viiteentoista kiinnostavaan. Mukana pari jo vuoroaan odottavaa. Valikointi on melkein tehtävä kirjailijan perusteella; eipä yhden rivin kuvauksesta kummoista käsitystä saa. Rasi-Koskisen Katariina olisi kyllä jäänyt lukematta luonnehdinnalla "kohtaamisia toden ja kuvitelmien rajoilla" - ei kuulostaisi yhtään minun kirjaltani!

Hyvältä näyttää syksy. Tervoa on tulossa ja Alistair Reynoldsia ja Kaari Utriota, ja se Sinisalo, joka on jo blogeissakin vilahtanut. Pimenevissä illoissa kajastaa lukulampun valoa...

Päivän varsinainen asia ei ole mikään syksyn uutuus. Olen kuluneen vuoden aikana lukenut Hilkka Ravilon kirjoja. Jo ensimmäisestä tiesin, että nyt on löytynyt kirjailija, jonka koko tuotanto pitää lukea. Taisin jo silloin tätä hehkuttaa, mutta sanon uudelleen: miten mukavaa onkaan löytää uusi vanha kirjailija! (Siis minulle uusi mutta kirjailijana konkari.) Sellaisen löydön jälkeen tietää, että monta hyvää romaania on odottamassa. Hehkuva esikoinen on toki hieno kokemus sekin, mutta sen luettuaan joutuu odottelemaan toista kirjaa vaikka kuinka kauan. Hilkka Ravilo, Arto Salminen, Lucy M. Montgomery, George R.R. Martin, Kage Baker - kaikki ovat olleet juuri tällaisia ihania uusvanhoja löytöjä minulle.

Tänään luin loppuun vuonna 2007 julkaistun Kylmät kädet, joka oli jälleen kerran taattua Ravilo-tasoa. Erinomaisesti rakennettu ja juurevalla, luontevalla tyylillä kirjoitettu kirja. Tapahtumat eivät etene ihan tasaisesti, mutta se ei haittaa ensinkään, koska muutenkin liimaudun joka sivuun.

Päähenkilö Meeri tuo mieleen Yö yllä viljan -romaanin Vapun. Meeri on ikänsä kovaa työtä tehnyt, vähään tyytynyt viisikymppinen leski, joka joutui pois sahan konttorilta nuoren, isorintaisen tuotannollis-taloudellisen syyn tähden. Uudella työpaikalla keittiössä Meeriä katsotaan pitkin nokkaa, sillä pienen kaupungin pahat kielet ovat tuominneet hänet todisteita kyselemättä. Kuppi menee lopulta nurin, kun kasvattitytär Tanita palaa kotikaupunkiinsa ja Meeri löytää jääkaapistaan parin käsiä, kirjakaupan kassissa. Mutta mitä on edessä - lisää vääriä tuomioita vai hengenlähtö kenties?

Meeri toi melkein vedet silmiin, niin kitkerännsuloinen on tämäkin tarina. Ravilo piirtää kuvan älykkäästä ja pragmaattisesta naisesta, joka ehkä katkeroituu muttei kovetu kuitenkaan. Tämä kirja onkin minulle esimerkiksi Mesimarjaa vakuuttavampi jossain mielessä. Pidin siitä miten Meeri on avoin kohtaamaan ihmisen ihmisenä, heti kun hänet itsensä kohdataan avoimesti ja asiallisesti. Hän kantaa vastuunsa, ja pakon edessä muidenkin vastuun, mitä nyt kerran sortuu hätäännyksissään pahaan tekoon...

Eikä Meerin jatkuvassa kestämisessä ja sietämisessä ole mitään marttyyrinkruunun kimallusta: sitä arkea vaan tulee eteen ja jaksettava on. Ravilon ihmiskuva osuu minusta niin hyvin nappiin tässä. Ei ole aikaa ja energiaa hienosyisille psyyken kriiseille: pitää selvitä skitsofreniaan sairastuvasta miehestä, vaikeasta lapsesta ja pyykeistä. Ei ole reilua, ei, mutta näin nyt vain on.

Kylmät kädet ei ole yhtä raaka kuin vaikkapa Mesimarjani, ei seksuaalisuuden sen enempää kuin väkivallankaan suhteen. Ajattelin taas, että Ravilon luonnehtiminen rikoskirjailijaksi on kovin harhaanjohtavaa. Minusta Kädet oli tarina rakkaudesta, selviytymisestä, tekopyhyydestä, elämän epäoikeudenmukaisuudesta, pienistä kaupungeista ja vähän kirjastoistakin. Samalla se on ironinen vierailu cappuccinokansan unohtamilla katvealueilla: siellä missä hullut ja röyhkeät korjaavat sadon, hiljainen hyve palkitaan huorittelulla ja porvariskakarat laulavat kirkkain silmin punalauluja.

Synkästä pohjavireestä huolimatta tämä oli minulle valoisin Ravilo tähän mennessä. Johtuisiko se osittain kirjoista? Meeri on lukutoukka, hänelle lukeminen on hengittämistä.

Lapsuuskodissa Meerille ei jäänyt aikaa lukemiseen, niinpä hän luki bussissa istuessaan ja koulussa välitunneilla. Ja kävellessään. Hän etsi reitit, jotka veivät puistojen halki, jolloin kuuli jo kaukaa hiekan ratinasta, jos joku oli tulossa vastaan. Hän kulki jalkakäytävillä talojen seinävieriä siksi, että seinän puolelta ei kukaan voisi häneen törmätä. 

Meeri kehitti tavan ottaa selville, oliko poika kiinnostunut kirjoista. Tanssikappaleiden väliajalla hän saattoi kysyä: "Mitä mieltä olet Mauri Sariolan romaanihenkilöistä? Eivätkö ne sinustakin ole turhan yksioikoisia?" Tai: "Minusta Mika Waltari kuvaa naisia kaksijakoisesti. Mitä mieltä sinä olet?" Monikaan poika ei tullut häntä toista kertaa hakemaan. (s. 52-53)

Niinpä. Sanoo paljon Meeristä, että hän kysyy silti. Tällainen vaivihkaa tehty luonnekuvaus on niitä juttuja, joista pidän Ravilon kirjoissa. Hänen henkilönsä ovat monessa mielessä aivan uskomattomia, mutta lukiessaan huomaa uskovansa ihan jokaikiseen, hullusta anopista kuukkelimieheen.

Hilkka Ravilo (2007) Kylmät kädet. Myllylahti. ISBN978-952-202-083-3.

Arvioita:
Helena Miettinen Savon Sanomissa
Salla Lukupäiväkirjassaan
Roz Kiltisti-blogissa