Tyttö joka leikki tulella: erittäin e-kirja

Kuva: Elisa Kirja

On se hyvä ettei tämä ole palkkatyötä tämä bloggaaminen! Jäisi vuokranmaksu väliin ja päivälliseksi syötäisiin nyt tarjoustonnikalaa raikkaan kraanaveden kanssa. Muut kirjoitusprojektit ovat tällä viikolla vieneet energiani niin perusteellisesti, että melkein myöhästyin kokonaan Norkun e-kirjaviikkosta. Ja olin sentään jo pitkään suunnitellut tästä kirjoittavani.

Mutta hei, onhan sunnuntaikin vielä tätä viikkoa. On.

Osallistun kertomalla ääni-e-kirjasta. Tuo ei varmaan ole sana. Jos olisi, sitä ei varmaan kirjoitettaisi noin. Sanotaan sitten sähköisestä äänikirjasta. Minusta äänitiedostona puhelimeen ladattava kirja edustaa jonkinlaista sähköisyyden ja aineettomuuden äärilaitaa. Sen aineettomammaksi ei mene.

Kuuntelin jännärin Tyttö joka leikki tulella. Moni minusta uskottava taho on arvioinut tätä Larssonin myyntihittitrilogiaa haaleanpuoleisesti. Vaikka sitä jotkut ovat kehuneetkin, en erityisemmin havitellut tilaisuutta tutustua tarkemmin. Sitten Neiti A painosti katsomaan kanssaan ensimmäisestä osasta tehdyn elokuvan. Leffa ei ollut hullumpi. Vähän noir, suht yksinkertainen, riittävästi toimintaa... joten kakkososa meni haaleasti harkintaan.

Pari sanaa kirjasta itsestään riittänee, sillä Millenium-trilogiasta on kirjoitettu niin paljon, ettei ole juuri lisättävää. Kertaan lyhyesti, jospa joku on tämä ruotsinihmeen ehtinyt unohtaa tai muuten onnistunut ohittamaan.

Asosiaalinen, biseksuaalinen ja armottoman älykäs hakkerityttö Lisbet Salander sekä jäärä-mutta-rehellinen journalisti Mikael Blomkvist ratkovat rikoksia käyttäen terävää älyään, tietokonemagiaa, tylppiä esineitä ja tarvittaessa tuliaseita. Tulella keskittyy Lisbetin menneisyydestä nousevien haamujen manaamiseen ja seksibisneksen Ruotsiin.

Kaikki ovat kauniita ja tamppaavat lakanoita sellaisella tarmolla, että hämmästyttää miten kenelläkään enää jää virtaa tai aikaa aivotyöhön. Vain poliiseilla näyttää olevan vähän vähemmän yksityiselämää; he tyytyvät riitelemään työkavereidensa kanssa. Henkilöt olivat minusta ylipäänsä aika yksioikoisia, mutta juoni oli kyllä mukaansatempaava. Jotkin osat olivat kenties irrallaan kokonaisuudesta - jos kolmososa ei jotenkin selitä Lisbetin seikkailuja eräällä saarella, en ymmärrä niiden funktiota ollenkaan! - ja minun makuuni Larssonin kirjoitustyyli on vähän jankkaava.

Mutta juoksulenkkiseuraksi Tyttö joka leikki tulella sopi oikein hyvin. Saattoi luottaa siihen, että mikä tahansa asia tulisi toisen tai kolmannenkin kerran käsiteltyä. Niinpä ei haitannut jos keskittyminen hetkeksi herpaantui alkavan sydänkohtauksen tai yleisen läkähtymisen takia.

Halusin kirjoittaa tästä kirjasta enemmän sen formaatin kuin sisällön tähden. Ostin sen Elisa Kirja -palvelusta, johon olen rekisteröitynyt jo keväällä. Käyttö on tähän asti jäänyt vähäiseksi, muutaman e-kirjan ja muutaman äänikirjan olen ladannut tabletille ja puhelimeen. Syitä on kaksi, käyttöliittymä ja hinta.

HINTA.

Luoja sentään. Stieg Larssonin Tulella maksaa 28 euroa. Ja mitä sillä saa? Äänitiedoston, joka on ainakin tällaisen normikäyttäjän käsissä kertakäyttöinen tuote. Harva kirja kestää useampaa kuuntelua, ainakaan ilman useiden vuosien taukoa välillä. Vertailu vaikka musiikkitiedostoihin siis ontuu. Jos innostun Happoradion vuoden vanhasta kokoelmalevystä, saan sen iTunesista noin 13 eurolla, eikä se tunnu kohtuuttomalta, sillä tiedän soittavani sitä moneen kertaan. Mutta kirja ei ole samanlainen.

Eikä äänitiedostoa voi lainata kavereille. Sitä ei voi helposti selailla sitaattia etsiessään. Se ei ole edes sisustuselementti. Vertailun vuoksi, CD-levyille luettua äänikirjaa saa nyt uutena hintaan 26,95 ja pokkaria uutena alle yhdeksän euron, käytettynä kuudella eurolla.

Älkääs pyöritelkö päätänne siellä! En oikeasti maksanut 28 euroa vain saadakseni kirjan puhelimeen, vaikka epätoivoisesti lenkkiseuraa kaipasinkin. Ei. En muista enää tarkkaan mitä maksoin, ehkä viitosen? Sillä nyt Elisa on vihdoin keksinyt miten kaltaiseni saidat antinörttikirjatoukat saa nalkkiin. Olen liittynyt Elisan sisäpiiriin, jolle tarjotaan kerran kuussa jotain e-herkkua halvalla ja helpolla.

Viitonen on reilua. Sen maksan mielelläni siitä ilosta, että minun ei tarvitse laskea askeleita samalla kun odotan että pistos kyljestä maagisesti haihtuisi. En varmaankaan olisi Tyttöä muuten tullut hankkineeksi... mutta kun Elisa hövelisti tarjosi... Ja tässä kuussa sain neljällä eurolla Camilla Läckbergin Merenneidon. Nyt puhutaan asiaa! Olisiko tässä se suomalaisen e-kirjan oikea alku?

Ainakin voin vilpittömästi suositella tätä systeemiä iPhonesta äänikirjoja kuunteleville. On muuten myös RunKeeper yhteensopiva.

Elisan käyttöliittymästäkään en jaksa enää urputtaa. Se on joko parantunut tai sitten olen oppinut käyttämään sitä paremmin. Kun nyt tartun noihin kuukauden tärppeihin, ei tule tarvetta kahlata hankalissa kategorioissa. Keväällä sain vielä melkoisia raivokohtauksia yrittäessäni navigoida saitilla. Onnistuin jatkuvasti olemaan erilainen kuin palvelukonseptoijat odottivat. Terkkuja vain sinne: palvelun täytyy toimia myös idioottien käsissä! Olemme ehtymätön luonnonvara. Kaikki eivät esimerkiksi tajua, että e-kirjan latautumista pitää odottaa wlanin ulottuvilla... ja niin pois päin. Onneksi iPhonen Elisa-sovellus tuntuu toimivan huomattavasti paremmin kuin varhaiset yritelmäni iPodin kanssa.

Arvioita en Tytöstä taida erikseen linkittää... mutta tästä pääsette halutessanne alkuun.

Stieg Larsson (2011, alkuperäinen 2006). Tyttö joka leikki tulella. WSOY äänikirja. 978-951-0-38416-9

Äidinmaa

Kuva: Tammi

Tästä romaanista kirjoittelen poikkeuksellisen hämmentyneessä tilassa. Lukuelämys oli skitsofreeninen. Toisaalta ihailin ja toisaalta teki mieli paiskoa seinään. Äidinmaan kohdalla en osaa erottaa omia lähtökohtiani lukukokemuksesta; en osaa sanoa, onko vika kirjassa vai sitä pitelevässä naisessa.

Nimenomaan naisessa. Tässä sitä naisihminen puntaroi miehen kirjoittamaa kuvausta raa'asti miehiä sortavasta naisten yhteiskunnasta. Sanon mitä tahansa, on sanomiseni sukupuolittunut kannanotto, tai ainakin voi näyttää sellaiselta, ja niin on jos siltä näyttää, sanoo vanha viisaus, joten mitäs nyt tehdään?

Suhtautukaa ainakin lörpötykseeni tavallistakin kyynisemmin.

Äidinmaa on kuluvan vuosisadan loppupuolelle sijoittuva dystopia. Miehistä on tullut pelkkiä koiraita, hyväksikäytettyä ja alistettua orjatyövoimaa, jota ankara akkavalta sortaa, pieksee, raiskaa ja tappaa. Jumalatarta palvovat, heteroseksuaalisuuden ja yksiavioisen homoseksuaalisuudenkin torjuvat heimonaiset eivät hyväksy yksityisomistusta, peilejä tai vapaata tiedonkulkua. Raivotautinen terrori saa rauhassa kukoistaa suljetussa maassa, sillä kansainvälinen yhteisö ei uskalla puuttua Äidinmaan elämään suuren pommin pelosssa.

Tarinassa seurataan Anna-Liisan ja Benjaminin vaiheita. Anna-Liisa on salaa pariseksuaalisuuteen taipuvainen vartija ja entinen tutkija. Hän tietää Äidinmaan taustoista enemmän kuin moni muu ikätoverinsa. Työkseen hän valvoo koiraita, usein juuri vanhaa Benjaminia, joka muistaa vielä varhaislapsuudestaan isän. Benjamin kaipaa kadonnutta Railoa, nuorta miestä, johon hänen isyyden kaipuunsa purkautuu.

Koin uskottavuuden ongelmaksi Äidinmaan kanssa. Kun lukee fantasiaa ja avaruusoopperoita ei pitäisi kai valittaa uskottavuudesta, mutta sijoittamalla Äidinmaan suht' lähelle ajassa ja paikassa, ankkuroimalla sen selkästi reaalitodellisuuteen, Salminen avaa oven myös uskottavuuspohdiskelulle. Esimerkiksi Sheri S. Tepperin Portti naisten maahan -kirjaan tai Maarit Verrosen Karsintavaiheeseen verrattuna Äidinmaa ei vakuuta.

Vaikka ekokatastrofiin on äärimmäisen helppo uskoa, ja talouden ja yhteiskunnan muodostaman järjestelmän romahtamiseen samoin, on vaikea kuvitella tällaista seksuaalisten ja sukupuoliroolien kääntymistä päälaelleen näin lyhyellä tähtäimellä. Se ei vain fyysisesti onnistuisi. Vaikka Salminen väläyttelee ovelia polkuja moiseen tilanteeseen päätymiseksi, en taida vielä ryhtyä kokoamaan äitien neuvostoa suurlakkoa ja vallankaappausta varten. Olen nähnyt miehiä ja olen nähnyt naisia ja miehet ovat isompia. Ei, ei mene läpi.

Margaret Atwoodin Orjattaresi, joka kuvaa jokseenkin päinvastaista tilannetta, on välittömästi uskottavampi, sillä siinä totalitaarinen sorto nousee selkeästi jo olemassa olevista valtarakenteista. Asevoimat ja fundamentalistiset uskonnot ovat vahvasti miesvaltaisia ja hierarkkisia perustoja, joille naista alistava, totalitaarinen järjestys voisi syntyä.

Ups, on jo syntynytkin, yhdessä sun toisessa paikassa. Miesten naisiin kohdistamasta instutionalisoidusta sorrosta ja raiskauksista löytyy pilvin pimein esimerkkejä sekä historiasta että nykyhetkestä. Patriarkaatilla pyyhkii hyvin, mutta mistä löytyvät vastaavat esimerkit matriarkaalisista sortoyhteisöistä? Olen kuullut huhuttavan jostain alkuasukasheimosta joskus jossain... Pentele, kyllä naisten harjoittamalle miesten yhteiskunnalliselle alistamiselle pitäisi saada paremmat pr-ihmiset!

En väitä, etteivätkö naiset kykenisi kaikenlaiseen pahuuteen, julmuuteen ja vallan väärinkäyttöön. Kykeneväthän miehetkin hyvyyteen, lempeyteen ja eettiseen toimintaan. Mutta en vaan onnistu uskomaan naisten sortotoimiin Äidinmaassa kuvatulla tavalla. Brantenbergin Egalian tyttärissä, joka on rempseä käänteisroolileikki ja sellaisena purevasti feministinen teksti, uskottavuuskysymys on sivuutettu etäännyttämällä kummallinen Egalia jonnekin kauas. Äidinmaan kanssa pitäisi leikkiä, että näin kävisi täällä meillä. Ihan pian. Ei. Ei vaikka yliopistojen opiskelijoista onkin enemmistö naisia.

Ei Salminen varmaan ajattelekaan, että Äidinmaa käsitettäisiin vakavaksi skenaarioksi. Toivottavasti. Mutta miten tätä sitten pitäisi lukea jos kyseessä ei ole Pelastakaa miehet -manifesti? Ehkä ajatuksena on, että pitäisi ylipäätään kyseenalaistaa sukupuolittunut ajattelu ja kaikenlainen ihmisten seksuaalisuuteen kohdistuva normittaminen. Ehkä tämä onkin radikaalia liberaalifeminismiä puhtaimmillaan. Naisillakin on oikeus esiintyä sortajina ja raiskaajina kirjallisuudessa?

Tuo ei nyt kuulostanut oikein fiksulta, mutta menköön. Jokin luontainen vastenmielisyys tuohon Äidinmaan asetelmaan minulla nousi päällimmäiseksi lukiessani ja näemmä tässä jutussakin. Tunnereaktioni epäilemättä todistaa, että johonkin kipeään paikkaan Salminen tällä osui.

Äidinmaassa ei minusta ole kyse siitä miten valta korruptoi (myös naiset) ja tilaisuus tekee (myös naisista) sortajia; sitä teemaa varten ei olisi tarvittu sukupuoleen ja seksuaalisuuteen perustuvaa yhteiskuntaa. Tavallinen työpaikka riittäisi. Tai jos haluaa tulevaisuuden kauhuja katsastaa, voihan sitä kansaa alistaa monenlaiseen totalitarismiin... Kyse on siis myös sukupuolesta.

Olisipas aika raikasta jos voisimme jättää toistemme sukuelimet ja seksielämän kokonaan sivuun yhteiskunnallisesta keskustelusta... Se, mitä kaksi (tai useampia) aikuisia ihmisiä missäkin makuuhuoneessa puuhaa, ei ratkaise maailman ongelmia, auttaa vain unohtamaan ne hetkeksi.

Minua Äidinmaa siis ahdisti ja hiersi ja kiukuttikin. Kaipa minä ajattelin että hei, me naiset emme ole ansainneet tätä! meitä voi luokkana syyllistää kieroutuneista perhehelveteistä ja epäreiluudesta huoltajuuskysymyksissä ja kosmetiikan koe-eläimistä ja vaikka mistä! mutta ei systemaattisesta miesten syrjinnästä! 

Tulinko tuossa todistaneeksi, että uskon kirjalliseen perisyntiin? Jos jotkut miehet ovat todistettavasti sovistisia alistajia, saa fiktiivisesti tehdä koko sukupuolesta sortajia... mutta ei toisin päin. Krhm. Myönnän että logiikkani ontuu. Tässä tasa-arvoasiassa tulee itse kukin helposti syyllistyneeksi kategorian perusteella tuomitsemiseen. Se on vähän niin kuin driving while black jenkkilässä.

Huh, tuli pitkä selitys mutta reiluuden vuoksi ehkä tarpeen! Sillä vaikka olen pitkän linjan dystopia-herkuttelija, en välttämättä ole puolueeton Äidinmaan uskottavuutta moittiessani. Kenties maun pilaakin takapihaltani leviävä palavien rintaliivien katku. Saatan tuomita perusteella writing while male.

Kirjallisessa mielessä Äidinmaa oli näet minusta taitavasti rakennettua kerrontaa. Se onnistui kiehtomaan. Kuten yllä olevasta voi päätellä, mutisin itsekseni vastalauseita puolen kirjaa. Provosoiduin kun provosoitiin. Silti tarina kuitenkin koukutti eikä tullut mitään kiusausta jättää kesken.

Toki paketti olisi voinut olla tiiviimpi. Tyylillisesti Salmisen teksti on turhan rehevää minun makuuni. Välillä on siinä ja siinä, ettei kielikuva kompastu adjektiiviraameihinsa, onneksi enimmäkseen ei. Ja intohimon palolla on puolensakin. Otan loppuun tekstinäytteeksi kohdan, joka kolahti mukavasti näin Haatasen kirjan perään:

Kaikkialla oli lamppuja, joiden oli täytynyt joskus palaa, mutta jotka olivat nyt puhkottujen silmien meri. Maisema mylvi viestejä kyltymättömästä ajasta, jolloin aikuisten ihmisten tarpeet olivat olleet lapsen tarpeita: Nyt. Minä. Minulle. Haluan. Otan. Heti. Heti. 

Oliko joskus tosiaan uskottu kaiken ehtymättömyyteen? Oliko jokainen ajatellut, että juuri hänellä oli ollut oikeus saada esineitä, hyödykkeitä ja omaisuutta vain siksi, että hän oli ollut olemassa? Isompia asuntoja, nopeampia autoja, hiotumpia jalokiviä, tehokkaampia tietokoneita, parempia matkapuhelimia, heroiinia ja pornografiaa, uusia parittelukumppaneita, joogaopettajia, henkilökohtaisia valmentajia, ampuma-aseita, vapautta, vapautta, loputonta vapautta itsensä toteuttamiseen ja oman persoonansa palvomiseen. Olivatko kaikki kuvitelleet olevansa poikkeuksia? [--] (s. 253)

Salmisen seuraavaa kirjaa odotan mielenkiinnolla. Äidinmaassa on hurjuutta ja energiaa, vaikka se minussa saikin näemmä aikaan jonkinlaisen primitiivireaktion. Toista miehillä-on-kurjaa -kirjaa en kyllä viitsisi lukea, mutta pidin Äidimaan vision suuruusluokasta. Ei mitään näpertelyä, tämä. En tykännyt. Mutta ihailin jotenkin.

Jan Salminen (2012). Äidinmaa. Tammi. ISBN 978-951-31-6656-4.

Arvioita:
Sanna Sevänen Aamulehdessä
Erkki Kanerva Turun Sanomissa
Helena Ruuska Helsingin Sanomissa
Irja Kirjavinkeissä
Minna Ilselässä
Linnea Kujerruksia-blogissa

Habibi

Kuva: Like

Graig Thompsonin Blankets oli niin hieno sarjakuvaromaani, että olin jo ennakkoon varma saman tekijän Habibista: heti kun kuulin, että se on ilmestymässä suomeksi, päätin ostaa sen. Kannatti. Liken kustantama laitos on raskaan sarjan kamaa monessakin mielessä. Puolitoista kiloa vimpan päälle hienoa kuvitusta ja miettimisen arvoista asiaa. Ja mikä tarina.

Helmi. Itkettävän hyvä.

Itse asiassa ei varmaan pitäisi edes kirjoittaa Habibista vielä. Ehkä pitäisi odottaa, kunnes olen lukenut sen kolmannen ja neljännenkin kerran. Kunnes ensimmäinen ihastuksen kuohu on laskeutunut ja pystyn sanomaan jotain järkevää.

Mutta toisaalta, mitä hittoja. Habibi on yksinkertaisesti järjettömän hyvä, joten ehkä sekopäinen pulina kuvaa hyvin lukukokemustani. Enkä voi ottaa riskiä, että jäisi kokonaan bloggaamatta - tämä on nimittäin takuuvarmasti yksi kirjavuoteni huippuja.

Habibi kertoo Dodolasta ja Zamista, kahdesta elämän haaksirikkoisesta, jotka lapsina päätyvät asumaan hiekka-aavikolle ankkuroituun laivaan. Vanhempi Dodola-tyttö ruokkii pientä Zamia perinteisillä saduilla ja karavaanien antimilla; Zam antaa Dodolalle arvon ja tarkoituksen. Miten käy kun heidän tiensä eroavat traumaattisten tapahtumien myötä?

Thompson kietoo Habibissa yhteen niin fiksusti niin monitahoisia teemoja, että kaiken järjen mukaan tuloksen pitäisi olla sekasotku. Jotenkin vain ei ole. Sen sijaan tämä on maagista realismia parhaimmillaan, ajasta ja paikasta riippumaton tarina, jossa haaremit ja ekokatastrofit ovat totta yhtä aikaa. Thompsonin hyödyntämien arabialaisten koristeaiheiden tapaan kertomuksen pinnanalaiset teemat punoutuvat kauniisti kuvioiksi kehystämään syvästi inhimillistä tarinaa.

Habibia voi lukea rakkausromaanina (ja ehkä pitäisi), tai hätähuutona kaikkien yksin jätettyjen lasten puolesta, tai kaikkien kirjan kansojen yhteisen juuren julistuksena, tai ekologisena ja talouspoliittisena kannanottona, tai puheenvuorona seksuaalisuuden ja rakkauden rajapinnoista, tai vastalauseena seksuaaliselle hyväksikäytölle kaikissa sen muodoissa.

Tai rukouksena... Habibissa jumaluus on kätkeytynyt kaikkeen maailman kauneuteen. Autiomaan hiekka kirjoittaa runoja, käärmeen jäljistä voi lukea Jumalan nimen, aallot lainehtivat rakkauden sanoina.

Thompson tosiaan poimii kuviinsa kauneutta runoudesta ihan kirjaimellisestikin. Sanat ja kuvat sekoittuvat niin kuin sekoittuvat uskonnotkin. Jumala on yksi. Habibissa rakkaus kai onkin se äärimmäinen sekoitus. Toisen elämä on oman elämän tarkoitus; ei ole yhtä ilman toista. Oma epätäydellisyyskin on siedettävää siksi, että se on rakas toiselle.

Ja kaikesta vakavuudesta huolimatta Habibissa on iloa, jopa huumoriakin. Raskainkaan elämä ei ole haudanvakavaa.

Kuvitus on rikasta ja tarkkaa ja vaihtelevaa. Kunnollisen kuvanäytteen löytää Liken sivuilta täältä. Tyylillisesti kaikki on sukua Blanketsille mutta vielä pari astetta kypsempää. Ehkä vaikutelma tulee siitä, että tässä on tummempi yleisväritys. Nyt myös kuvien rytmitys on arvaamatonta ja pakottaa pysähtymään ajatusten äärelle.

Varmaan, sitten kun tämän on lukenut riittävän monta kertaa, joidenkin kohtien yli alkaa hyppiä. Tai sitten oppii vähän arabiaa.. Nyt ensimmäisillä kerroilla totisesti on riittänyt tutkittavaa. En varmaan ole vielä tajunnut puoliakaan Habibin hienouksista.

Kulttuuriperintöjen kombo toimii. Kunpa saisimme yhteiselon toimimaan sarjakuvien ulkopuolellakin! Thompsonin ja Tietäväisen kaltaiset tekijät ainakin onnistuvat vakuuttamaan siitä, että ihmisiä ollaan joka ainoa.

Jos luet vain yhden sarjakuvaromaanin vuodessa, tässä tämän vuoden valinta.

Graig Thompson (2012). Habibi. Like. Suomentanut Ida Takala. ISBN 978-952-01-0743-7.

Arvioita:
Juha Mäkinen Keskisuomalaisessa
Laura Kirjavinkeissä
Salla Lukupäiväkirjassaan
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa
Janne Maailmassa monta -blogissa

Kuoleman huokaus

Kuva/kansi: Helsinki-kirjat/Saku Heinänen

Leighton Gagen Kuoleman huokaus tuli lainattua trillerinälkään kirjaston palautettujen hyllystä. (Miksi ihmeessä en voi lukea niitä trillereitä, jotka odottavat omassa hyllyssä? Koska kirjasto asettelee omansa houkuttelevammin esille?)

Kuoleman huokaus kertoo vaikutusvaltaisen poliitikon pojantyttären katoamisesta, snuff-filmeistä ja lasten hyväksikäytöstä seksiteollisuudessa. Brasilialainen liittovaltion etsivä Mario Silva jäljittää kadonnutta teiniä heikoin tuloksin, kunnes sattumoisin toisen rikoksen johtolanka auttaakin Martan jäljille. Selkäpiitä karmiva tarina purkaa Manauksen lapsibordellien arkea ja korruptoituneen poliisiorganisaation mädännäisyyttä. Karanneen tytön ja kirjan muiden lasten välinen ero on hätkähdyttävä; etuoikeutettu eliittineito on kuin aivan eri lajin edustaja. Hän tietää, ettei ole arvoton - muut tietävät olevansa.

Leighton Gagen teksti välttää pahimman raakuuksilla herkuttelun; kaameudet jätetään kuvaamatta yksityiskohtaisesti. Hyvä ja huono juttu - sillä mielikuvitus osaa maalata puuttuvat kuvat ilman tarkkaa selostustakin. Yök! Mutta aihepiiri on niin rankka, että pitäisi kai olla kiitollinen edes siitä, ettei kaikkea kerrota isku iskulta. Juttu yltyy ihan tarpeeksi rajuksi näinkin.

Nelson Sampaio vetäytyi työpöytänsä ääreltä ja katsoi etäämmältä ylikomisariota. "Siis he tekevät mitä?" 

"Raiskaavat Nardonin viisi kuusi kertaa päivässä", Mario Silva toisti, "ja juuri sen takia mnä hänet sinne paninkin." Sampaio, joka oli Brasilian liittovaltion poliisin johtaja, nosti manikyroidun kätensä pystyyn. Ele toi Silvalle mieleen liikennepoliisin. 

"Hetkinen", hän sanoi. "Kerrotko sinä minulle, että sinä osasit odottaa, että miestä käytettäisiin seksuaalisesti hyväksi?" 

"Pikemmin kuin 'osasin odottaa' minä laskin sen varaan." (s. 12)

Ja niin edelleen. Mutta Gagen sankari on, näistä suomalaiselle oikeudenkäytölle vieraista pragmaattisista otteistaan huolimatta, loppupeleissä sympaattinen sankari. Kun ympäristö on tarpeeksi armoton, alkaa julmuus näyttää ymmärrettävältä. Gagen pahikset nimittäin ovat poikkeuksellisen ikävää sakkia, ja kirjan loppuun mennessä huomaa lähestulkoon nyökkäilevänsä hyväksyvästi oman käden oikeudelle.

Henkilögalleria on laaja muttei kohtuuton ja tarinakin etenee reippaasti. Eksoottinen ympäristö on kiinnostava, vaikkei sen yksityiskohtiin erityisesti paneudutakaan. Silti en täysillä tempautunut mukaan menoon tämän kirjan kanssa; ehkä Laylasta on liian vähän aikaa, enkä nyt osannut orientoitua näin trillerimäiseen versioon ihmiskaupasta.

Tai sitten Hiltusen Vilpittömästi sinun pilasi minut ainakin tilapäisesti; haluaisin jännäriltä ennemmän kuin rikoksen ratkaisun, jotain muuta kuin avuttoman tunteen, ettei juuri mitään ole tehtävissä, että vaikka yksittäisiä rikollisia saadaan kiinni, ei korruption ja hyväksikäytön lähteitä voi tukkia tai edes väliaikaisesti padota. Vaikka Kuoleman huokaus muistuttaa Hiltusen esikoista siinä, että kummassakin sankarit ovat valmiita käyttämään kaikenlaisia keinoja, Huokauksen moraalinen jousto on sitä vanhaa tuttua lajia, joka kertoo enemmän hyvyyden mahdottomuudesta kuin toivosta.

Naurettavaa, tiedän, mutta jokin toivon pilkahdus olisi ollut tarpeen.

Mistä tulikin mieleeni - tässä kirjassa olisi pitänyt olla varoitustarra. "Älä lue ennen kuin olet lukenut edellisen osan." Kuoleman huokaus nimittäin spoilaa sen turhankin hyvin. Jos trilleri eksoottisessa ympäristössä kiinnostaa (ja tämä on ihan sujuva lajissaan), kannattaa varmaan aloittaa edellisestä suomennetusta nimeltä Haudatut muukalaiset.

Leighton Gage (2011). Kuoleman huokaus. Helsinki-kirjat. Suomentanut Pasi Rakas Jääskeläinen. ISBN 978-952-5874-52-5.

Vilpittömästi sinun

Kuva/kansi: Gummerus/Jenni Noponen

Olen ollut alusta asti asiakkaana Pienessä Esikoiskirjakerhossa. Kerhon idea on hurmaava: noin kerran kuussa postista putkahtaa valikoitu esikoiskirja, saatteena kirje kirjailijalta. Nyt pääsi ensimmäisen kerran käymään niin järkyttävästi, että uusi kuukauden kirja Lihakuu paukahti postilaatikkoon ennen kuin ehdin lukea edellisen, Pekka Hiltusen Vilpittömästi sinun. Onneksi kirjat eivät happane, vaikkei niitä luetakaan ihan heti. Tämän maku ei ainakaan kärsinyt.

Vilpittömästi sinun on reippaasti etenevä ja teräväpiirtoinen Lontooseen sijoittuva jännäri, jonka pääosissa nähdään kaksi suomalaista naista, salamyhkäinen Mari ja häneen vähitellen tutustuva Lia. Mari osoittautuu todella erikoiseksi tyypiksi. Hän pystyy lukemaan ihmisten ilmeitä ja eleitä tasolla, joka tekee hänestä lähes telepaatin. Taitonsa varaan Mari on rakentanut poikkeuksellisen bisneksen, erikoisten keikkojen Studion.

Studion toimialaa Vilpittömästi ei loppuun asti avaa, mutta ilmeisesti rikollisten etsiminen ei ole ihan firman ominta hommaa. Mutta siihenkin studiolaiset pystyvät, kun Lia houkuttelee heidät julman murhaajan jäljille. Varsinaisia duuneja kuten teleyhtiön horjuttamista tai oikeistopopulistin taustojen tutkimista ei silti unohdeta.

Vilpittömästi sinun on eläväinen vastine kaikenlaisille ajopuuteorioille. Hiltusen naiset käyvät kiinni ihmiskaupan, prostituution ja perheväkivallan ongelmiin. Tässä tehdään eikä voihkita. Hiltunen kirjoittaakin yltiöpositiivisesti suomalaisista naisista. Heh, tämä ei tietenkään vaikuta mielipiteeseeni kirjasta lainkaan! Itse asiassa mietin mielessäni, että Marin aktiivinen ja tavoitehakuinen elämänasenne, hänen draivinsa ohjata tapahtumia haluamalleen tolalle, on oikeastaan aika harvinainen. Mari hakee kylmästi tahtomaansa tulosta ja kaataa tarvittaessa aidan tai pari matkallaan.

Kyyninen käsitykseni on, että useimmat meistä (suomalaisista naisistakin) todennäköisemmin jäävät junnaamaan valituksen ja epäröinnin suohon; tiedetään mitä ei haluta, ei välttämättä tiedetä mitä halutaan tai tehdä mitään. On helppo haluta pois vaikeasta suhteesta, pois ikävästä opiskelupaikasta, pois tyhmästä työstä... mutta moniko oikeasti tietää mitä tahtoo, miettii loppuun asti mitä sen saavuttaminen vaatii ja tekee juuri sen mitä aikookin? Ottaa vastuun omasta elämästään, maailman tilasta puhumattakaan? Aika moni tekee niin joskus - aika harva elää päivittäistä elämäänsä niin.

Vilpittömästi sinun Liakin on niin tottunut ajopuuna olemiseen, ettei oikein osaa hyväksyä Marin suoraviivaista tapaa sekoittaa pakka uusiksi jos jako ei tyydytä. Samalla kyse on enemmästä, eettisestä ristiriidasta. Kun laki itsearvoisena normina hylätään (kuten tämän kirjan sankarittaret selvästi tekevät), astutaan harmaalle alueelle. Siellä jokainen joutuu päättämään itse omat rajansa. Kirjan jännitteestä osa tuleekin Marin omalakisen moraalin ja Lian sovinnaisemman etiikan ristiriidoista.

Fantastinen sankaritar, Mari. Hän tekee mitä tahtoo, eikä onneksi tahdo ihan mitä vain. Oikea valtaistamisen manifesti jännärin muodossa! Marista tulikin mieleeni vanha wiccalainen laki tee mitä haluat mutta älä vahingoita muita. Marin muunnos tuntuu olevan tee mitä haluat äläkä vahingoita viattomia. Mari tosiaan tekee mitä tahtoo, mutta aikuisella tavalla, vastuuta pakoilematta. Hän ymmärtää epäonnistumisen mahdollisuuden ja punnitsee päätöksensä.

Tällaisesta viihteestä tykkään. Sujuvaa, vähän epätodellista, täynnä tapahtumia, antaa pientä ajattelemisen aihetta ilman että tarvitsee sydäntään ihan särkeä. Julmuus on mukana mutta kumminkin vähän kaukana.

Tarina veti hyvällä sykkeellä eikä ollut liian ennalta-arvattava. Myönnän iloisesti, että päähenkilöt olivat turhan huikeita ollakseen todellisia, mutta en piittaa pätkääkään. Kivaa että tästä on tulossa sarja, varmasti luen lisääkin naiskaksikon seikkailuja. Tässä on veijaritarinan fiilistä, josta pidän kovasti.

Jännäriesikoiseksi Vilpittömästi on tekstinäkin silkoista menoa, kuin silkkiä vain. Ammattimaisesta otteesta huomaa, että Hiltunen ei ole mikään aloittelija kirjoittajana (kuten tästäkin voi nähdä). Kaikkia dialogipainotteinen tyyli ei ehkä miellytä, mutta minusta se sopii tyylilajiin ja tekee tarinaan uppoutumisen helpoksi. Teksti on ilmavaa, vaikka välillä kuvataan pubissa hengailua ja välillä veristä väkivaltaa. Lukunäytteen otan pubin puolelta: pala Marin teoriaa suomalaisista naisista, olkaa hyvä!

"Suuri osa suomalaisista naisista on ihan samaa porukkaa kuin naiset kaikkialla muuallakin. Latteiksi ja kilteiksi kasvatettuja. Sovinnaisuudelle menetettyjä ihmisiä." 

Mutta oli olemassa suomalaisten naisten joukko, joka oli ihan muuta. 

"Ne ovat sitä mitä saa, kun ruokkii nuoria tyttöjä ruisleivällä, vodkalla, hyvillä elokuvilla ja tasa-arvoaatteella."  

"Erinomainen ruokavalio", Lia totesi. 

"Nämä suomalaiset naiset ovat vähän kuin myskihärkiä. Me ollaan myskihärkiä." 

He nauroivat molemmat. (s. 29-30)

(Lisään vielä loppukaneetin: hassua lukea peräkanaa kaksi suomalaisen miehen kirjoittamaa kirjaa, joissa naisten pitäminen seksiorjana on keskeinen osa tarinaa. Tyyli ja lähestymistapa ovat toki aivan erilaiset, mutta silti ihmettelen. Pitäisikö tästä huolestua? Vai onko teeman esilläolo merkki siitä, että ongelma tiedostetaan ja pian myös hävitetään? Tietääkö joku vielä kolmannen tänä vuonna ilmestyneen esimerkin?)

Pekka Hiltunen (2011). Vilpittömästi sinun. Gummerus. ISBN 978-951-20-8510-1.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
Kirjavinkit
Jenni K-blogissa
Kati Toivanen Lilyn Kaksi-nollassa

Layla

Kuva/kansi: WSOY/Tuula Mäkiä

Laylassa nuori kurdinainen on joutua perheensä surmaamaksi, kun ei häiden jälkeen pystykään tuottamaan puhtoisille lakanoille tuota kallista veritilkkaa, joka kunnian säilyttämiseen vaaditaan. Alkaa monivaiheinen pakomatka, jonka varrella Euroopan kansat saavat useita mahdollisuuksia osoittaa täydellistä eettisen koodiston ja inhimillisen myötätunnon puutetta. Kaikkiin tarjoutuviin tilaisuuksiin käyttäytyä sikamaisesti tartutaan pyhää rationalisointia uhkuen.

Orjaksi pakottaminen on ihan ookoo, kun siihen on hyvät perusteet. Eikä ketään hukuteta jos kaikki mahtuvat veneeseen.

Pakenevaa Laylaa seuraa koston varjo. Sen enempää isä kuin velikään ei voi levätä ennen kuin valkoisen lakanan tahra on verellä pesty suvun kilvestä. Samaan aikaan Helsingissä ex-teekkari Helena pistää pystyyn bordellia kauppatieteen maisteri Armonlahden ohjauksessa. Helena huoraa ansaitakseen takaisin viinaan hukkuneen äitiytensä, Armonlahti koittaa paikata konkurssin jälkiä palvelujen tuotteistuksella. Läheisessä kebab-paikassa filosofian ylioppilas Jaussi tuntee kohtalon kutsuvan suuriin tekoihin. Älyllisesti ylivoimaisen nuoren miehen asia on ryhtyä toimintaan siinä missä muut vain puhkuvat foorumeilla.

Tervo lyö Laylassa niin että läiskähtää, itse asiassa melkein liian kovaa. Tätä kirjoittaessani on olo kuin Guareschin isä Camillolla. Toisella olalla istuu Tervoa fanittava enkeli, toisella poliittisen korrektiuden keskitysleirillä kasvanut pieni piru. Pirun mielestä Tervo antoi kurdien kansasta aika synkeän kuvan. Päätteleeköhän joku kirjasta, että kurdi tarkoittaa joko uhria tai väkivaltaista hullua? Näin tuntuu epäilevän kirjaa ankarasti kritisoiva Husein Muhammed täällä.

Enkeli huomauttaa, että suomalaisistakin saa Laylasta aika erikoisen käsityksen jos niikseen tulee, kauppatieteiden maistereista puhumattakaan. Mutta suomalaisten mollaus onkin Suomessa oikea kansallislaji, eikä kenenkään tiedetä koskaan säälineen kauppatieteiden maistereita.

Enkeli on mielestäni oikeassa. Luulisi lukijan kuin lukijan näkevän, että romaani on romaani on provokaatio... mutta mitenköhän paljon lukemiseeni vaikutti aiempi kokemus Tervon kirjoista? Olisinko pitänyt tästä, jos en olisi tykännyt niin monesta aiemmasta Tervon kirjasta? Olisinko osannut lukea tämän provosoitumatta "vääristä" asioista?

Sillä provosoituahan tästä pitäisi, suuttua siitä miten ihmisiä kohdellaan, ehkä siitäkin miten ihmiset itseään kohtelevat. Joillakin Laylan henkilöistä on kumma käsitystä oikeasta ja väärästä - joillain ei sellaista ole ollenkaan. Jostain syystä Layla ei silti tullut lähelle samalla tavalla kuin Ohrana (jos muihin tervoihin vertaan) tai Parvekejumalat (jos naisten alistamisesta patriarkaalisissa kulttuureissa puhutaan). Ehkä se johtuu siitä, että Laylassa ei ole - Laylaa itseään ja hänen sielunsiskoaan Tamaraa lukuunottamatta - ihmisiä, joita kohtaan voi tuntea sympatiaa. Heh, kaikki ihmiset tässä kirjassa ovat kamalia tai kamalassa tilanteessa, muutamaa kameoroolin heittävää sivuhenkilöä lukuunottamatta.

Silti kuvittelisin, että tämän on tarkoitus johdattaa meitä tutkiskelemaan sydämiämme. Miettimään ketä käytämme hyväksi, kenet ehkä kuvittelemme omistavamme. Mitä me ostamme ja myymme, mitä alttaria palvomme.

Laylassa on paljon hyvää, sanoo enkeli. Tervomaisella taidolla rakennettu ja sujuva juonikuviointi. Se, että henkilöillä on omat äänensä ja maneerinsa. Vaikeaan aiheeseen tarttuminen. Odottamattomat symmetriat. Rosoisen ärhäkkä sanankäyttö, joka kutsuu oivaltamaan muttei rasita arvoituksellisuudella. Tässä kurdikaksikko ja uusinatsijoukkio ovat päätyneet tappelun jälkeen poliisiasemalle:

Muurisaari komensi klanipäät hiljaisiksi. Hän aikoi selvittää, mitä Turkish Delightissa oli tapahtunut, mutta jos pojat jatkaisivat kurdien kutsumista ählämeiksi, se olisi selvä herjaus ja myöhemmin sakon paikka käräjäoikeudessa. Kostamispuheet kuulostivat laittomilta uhkauksilta. Nekin oli kielletty Suomen laissa. Yhdessä nämä rikokset tietäisivät jo ehdollista vankeutta käräjillä, ja jos tuomari löytäisi aikaisempia pohjia, ehdotontakin istumista oli kuviteltavissa. 

Klanit luulivat saapuneensa suomalaiselle poliisiasemalle selvittämään pahoinpitelyä eivätkä vähemmistövaltuutetun toimistolle tanssimaan terveyssandaaleissa. Heidän mielestään samana päivänä kun suomalainen poliisi nuolee kurdin persettä voidaan sanoa suomalaiselle kielelle ja kulttuurille gudbai. (s. 278-9)

Silti jokin kirjassa harasi vastaan, muistuttaa piru. Ehkä olen vähän tosikko. Ärsyynnyn kun huomaan naureskelevani kunniamurhista kertovan kirjan äärellä. Suomen historialle nauran mielelläni, mutta ilmeisesti naiskauppa ja oikeistoterroristit pelottavat oikeasti. Ehkä pitäisi opetella nauramaan nykyisillekin ongelmille. Naurettaville ajattelutavoille pitäisikin nauraa, kuittaa enkeli.

Haa! sanoo piru, ja vetää esiin Gülistan-kortin. (Enkeli vavahtaa). En kerta kaikkiaan pysty nielemään Laylan äidille kirjassa annettua roolia, joka selvisi vasta melkein lopussa ainakin minulle. Torjuntareaktio oli niin vahva, että piti laittaa kirja sivuun ja jatkaa seuraavana päivänä. Gülistan on minusta kauneusvirhe, sille en voi mitään. Muutenkin loppu oli jotenkin epätyydyttävä, hapero.

Saikohan tästä nyt tarpeeksi realistisen kuvan skitsofrenisista fiiliksistäni? Pidin tästä todella paljon, paitsi että välillä en pitänyt ollenkaan. Nauraa hykersin ja rypistelin kulmiani vuoron perään. Tämä oli minulle yksi syksyn odotetuinpia kirjoja. En pettynyt! Mutta lopussa olin vähemmän onnellinen kuin puolivälissä.

Laitan muistilistalle Minun sukuni tarinan, joka palasi mieleeni kun kävin lukemassa uudestaan Jorin juttua Laylasta.

Nyt menen vastapainoksi lukemaan loppuun kirjan, jossa naiset ovat rautaa.

Jari Tervo (2011). Layla. WSOY. ISBN 978-951-0-38277-6.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
Hannu Waarala Savon Sanomissa
Heli Keskinen Aamulehdessä
Jori Kaiken voi lukea -blogissa
Kirsi Kirsin kirjanurkassa

Lemmikkikaupan tytöt

Lemmikkikaupan tytöt on nyt se Snellman joka vihdoin kolahti. En pitänyt kirjasta yhtään, mutta en taatusti unohda sitä.

Tätä ei voi suositella teini-ikäisten tyttärien äideille. Tulee paha olo.

Mikään ei (tietenkään) selity. Onneksi henkilöhahmoissa on sen verran etäisyyttä, että tietty epäuskottavuus säilyy. Jasminin, Lindan, äitien ja lemmikkikaupan pitäjien elämä tuntuu enemmän keksityltä kuin koetulta. Lopun epilogi kiukuttaa vielä lisää. Valta- ja kulttuurirakenteethan selittävät miten tässä näin kävi. Eikö romaanin pitäisi henkilöidensä kokemusten kautta sanoa jotain muutakin kuin että 'tällaista tapahtuu'? Emmekö me yksilöinä ylläpidä ja uusinna kulttuuriamme? Pitäisikö lemmikkikaupan Kastajaa vain ymmärtää ilmiönä? Tai Jasminia?

En ymmärrä. Toivon etten olisi lukenut tätä.

Teksti on viimeisteltyä ja ammattimaista kuten Lyhytsiipisissäkin. Tällä kertaa en kokenut sitä esteettisenä elämyksenä, varmaan aihe tuli väliin.

Miten joku voi olla ihmisen kokoinen marsipaanileivos? Lindaa olisi tehnyt mieli ensi töiksene puraista. Haukata pala tuosta kuultavasta pisamaisesta käsivarresta, pehmeästä ihmosta joka huokui ja eritti ympäristöönsä jotain aivan erityisiä molekyylejä. Miltä se olisi maistunut? Ainakin se olisi sulanut suussa. [s. 123]

To do -listalla: ensin pitää soittaa anoppilaan ja tarkistaa että omat tyttäret ovat toistaiseksi tallessa. Luettavaksi seuraavaksi rauhoittava juonellinen dekkari, jossa hyvät voittavat ja pahat saavat turpiin. Arne Dahlia olisi hyllyssä. Siirrän Parvekejumalia vähän myöhemmäksi, että ehdin toipua. Ai niin ja Taikakirjaimilta pongasin ennen lukemattoman Connie Willisin Inside Jobin, se täytyy hankkia.

Anja Snellman (2007). Lemmikkikaupan tytöt. Helsinki: Otava.

Suvi Ahola Hesarista tykkäsi enemmän (täällä), samoin ilmeisesti Kirsi Piha: hänen ja HS-lukupiiriläisten kommentit täällä. Morren mielipide oli vaihtelevampi.