Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta

Kuva: WSOY

Maailma ei loppunutkaan tänään, vaikka maya-kansan kalenterista on kaikki lehdet käännetty. Yhdenlaista maailmanloppua sen sijaan vietettiin Mikko-Pekka Heikkisen romaanissa Terveiset Kutturasta. En enää muista mistä Terveiset on lukulistalleni tarttunut - Norkultako? - mutta jotain kelloa kirjan nimi kalisutti, kun kirjakaupassa kiertelin hyllyjä lahjakortti taskussa poltellen. Terveiset pääsi kotiin parin muun kovakantisen kiusauksen kanssa.

Nyt kun Blogistanian Finlandian lähestyessä yritän suosia kotimaisia uutuuksia, Tähtivaeltajan viimeisimmän numeron arvio ratkaisi lukuarpomiseni Terveisten eduksi. Tämähän sopikin pakkassäähän kuin punainen nenä päähän! Terveiset Kutturasta kertoo näet pohjoisen väen kapinasta etelän sortovaltaa vastaan. Ja se kyllä tiedetään kenen puolella pakkanen on.

Nyt tulevat lumikenttien sissit sushirajalle, eivätkä he tule lattea latkimaan vaan lakaisemaan pois asfaltoidun maailman ikeen. Alajärvellä tehdään terävä terrori-isku suoraan herkkään sähköhermoon; Kouvolan ABC:lla käydään uuden ajan tali-ihantalat; Mikkeli miinoitetaan pelsepuupin palatsikoirilla. Kiivaita ovat myös mediasodan iskut. Yhtäällä kellistyy kesy toimittaja porontaljoille, toisaalla kerää urpojääkärin realityblogi megaklikkejä.

Heikkisen satiiri osuu ilkeästi maaseudun mutta myös kaupunkien asukkeihin. Minusta hersyvää sanailua ja hulppean epätodennäköistä sotailua seuraa ilokseen. Stereotyypit ovat niin äärimmäisiä, että ne onnistuvat hauskuuttamaan.

Mikä parasta, pilkassa on totta toinen puoli. Vaikkei Suomessa aivan Heikkisen kuvaamaa etelän ja pohjoisen konfliktia saisikaan kasaan, on maaseudun ja suurempien kaupunkien välillä melkoinen elämäntapakuilu, ja sen myötä eittämätön railo keskinäisessä ymmärryksessä. Ei ole joukkoliikenteen ja laajakaistakuitujen risteyssolmussa kököttövän helsinkiläisen ihan helppoa ymmärtää syrjemmässä asuvien elämää... mutta sama pätee toiseenkin suuntaan. Ei käsitä traktorilla korttelirallia huoltoasemalta kaupungintalolle ja taas takaisin huristava nuori Kampissa hengaavien ikätoveriensa ajatusmaailmaa.

Erilaisten oletusarvojen yhteentörmäilyä nähdäkseen ei toki tarvitse heittäytyä satiiriseen utopiaan saamelaisista itsemurhakelkkailijoista, riittää jos seuraa edes toinen silmä raollaan kotimaan politiikkaa. Tai vaikkapa maakuntapolitiikkaa sopivaksi katsomassaan maakunnassa.

Tästä citykanien ja pottujen kontrastista Heikkinen on kehrännyt messevän ja ilkikurisen tarinan, jonka kanssa viihdyin mainiosti. Ettei ihan ylistyslauluksi mene, täytyy varmaan myöntää, että aika ajoin teksti jaarittelee ja jumittaa. On kuin kirjailija olisi liiaksi innostunut joidenkin hahmojensa sielujen luotaamiseen, suhteutettuna sielujen syvyyteen. Etenkin Tuntemattoman sotilaan Koskelan kotijumalaksi kohottanut alikersantti Jesse Purola vihloo tunteenpurkauksineen lukijan hampaita.

Jesse imi sormea ja nielaisi. Rasvaton jukurtti matkusti alas. 

Se tipahti tyhjyyteen, lävisti mustan aukon, muuttui negatiiviseksi hiukkaseksi ja monistui miljardiksi. Negatiivinen haki positiivista, ilman tulosta. Kosminen tasapaino järkkyi. Ydin romahti, järjestelmä liukui supernovaan. 

Räjähdys tuli suusta. 

Jesse huusi. Ääni väreili seinistä kalvoihin, korvat soivat. [--] (s. 224)

No, mitä pienistä. Yleisesti ottaen Heikkisen kerronta on jouhevaa ja vitsailu jaksaa hymyilyttää. Jos henkilöhahmot nyt sitten ovat vähän ylenpalttisia, sallittakoon se selvästi Arto Paasilinnaa kanavoivalle kirjailijalle. Huomattavasti helpommin tämä minuun upposi kuin Suhosen Hitlerin kylkiluu, joka sekin on satiiriksi luokiteltava.

Terveiset Kutturasta on näppärä veijariromaani ja kujeellinen kuvaus stereotypioista. Hauskasti järjetön tarina, jolla on kumminkin timantinkova ydin, kirjoitettu pilke silmäkulmassa. Tykkään tällaista kaukaa haetuista jutuista, jotka eivät toisella vilkaisulla olekaan ihan niin absurdeja kuin luulisi.

Mikko-Pekka Heikkinen (2012). Terveiset Kutturasta. Johnny Kniga. 978-951-0-38429-9.

Arvioita:
Matti Mäkelä Hesarissa
Hannu Niklander Savon Sanomissa
Ville Ropponen Kiiltomadossa
Raija Taikakirjaimissa

Pete Suhonen: Hitlerin kylkiluu

Kuva/kannen kuva: WSOY/Markus Pyörälä

Jätän raportoimatta kirjamessut, sillä ahkerammat bloggaajakamut ovat jo tehneet perusteellista työtä messuihmeitä kuvatessaan. Minun osaltani riittäköön, että hillitsin itseni mestarillisesti eli ostin vähemmän kirjoja kuin viime vuonna - ja että oli aivan mahtavaa tavata taas muita kirjanystäviä. Kiitos seurasta, ihanaiset!

Junassa luin mennen tullen Pete Suhosen Hitlerin kylkiluuta. Kirja kertoo Adolf Hitleriä ihannoivan kolmen hengen Veljeskunnan pyrkimyksistä valloittaa maailma. Ruoppaaja Jaakko Muttilaisen kansallissosialistinen projekti alkaa Porvoon kunnallispolitiikasta. Tarkoitus on pyyhkäistä vaaleissa valtuustoon turvallisuusteemalla. Tukevasti johtajan takana seisoo aateveli, poliisikonstaapeli Parviainen, läpeensä sinivalkoinen mies. Älyllistä loistoa Veljeskunnan johtoon säteilee alkoholisoitunut agronomi Hildén, jonka nettitutkimukset paljastavat, ettei Hitlerin kuolemaa ole virallisessa historiantutkimuksessa raportoitu todennmukaisesti.

Kun kolmikko on kotikonnuilla pienessä pinteentapaisessa, tuntuu hyvältä idealta lähteä vetovoimaisen pyhäinjäännöksen perään. Hitlerin luut siivittäisivät takuuvarmasti aatteen uuteen nousuun! Mutta mitä mahtavat tuumia Muttilaisen ja Hildénin vaimot suunnittelmasta? Tai Elisa-huora, jonka kanta-asiakasjärjestelmään Muttilainen on tullut pantilla sitoutuneeksi?

Takakannessa Kylkiluuta luonnehditaan törkeäksi seikkailusatiiriksi ääriliikkeistä ja niiden puoleensa vetämistä ihmisistä. Hmm.... Satiiriksi tämän kyllä tunnustan, mutten ole ihan varma osuuko Suhonen oikeaan maaliin. Suhosen ääriliike on äärimmäisen epäsuosittua populismia, sen harrastajat jonkinlaisia harhaisia hölmöjä, joiden surkeaa retkeä seuraa lähinnä säälinsekaista vastenmielisyyttä tuntien. Piti varmaan nauraa Veljeskunnalle, mutta jotenkin en osannut. Heil Hitler, meil Muttilainen? Öh. Poliittisena satiirina Kylkiluu jäi selkeästi kakkoseksi vaikkapa Jussi Lähteen esikoiselle, jota leimasi jonkinlainen pelottava uskottavuus.

Naiskuvasta en viitsi urputtaa. Olisihan kohtuutonta, jos näiden miesten rinnalla olisi syvällinen ja moniulotteinen naiskaarti. Ylipäänsä henkilöiden hauskuus meni jotenkin minulta ohi.

Ongelma saattaa olla siinä, että en vain ole kohderyhmää. Suhosen valitsema tyylilaji nimittäin hiersi pahasti. Nokkelaahan teksti on, mutta myös (minulle) tylsällä tavalla roisia. Kaikkia sanoja saa toki käyttää - vaikkapa Arto Salmisella olen rajustakin kielestä tykännyt - kunhan sillä on jokin funktio. Kylkiluussa en saanut ideasti kiinni. Ruumiinosien paraati tympi ja tuntui eltaantuneelta.

Kaipa minä olen sievistelijä sitten. Yksi kamu vertasi Kylkiluuta Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjaan. En osaa sanoa kun en ole lukenut. Enkä taida lukeakaan, vaikka Diktaattorin verkkokirjakaupassa ystävällisesti luvataan kirjan ostajalle kesäinen kortonki kaupan päälle.

Sopivasti Kylkiluun kieltä ilmentävää sitaattia en viitsi tähän ottaa... poimin mieluummin positiviisen esimerkin siitä hauskemmasta puolesta.

[--] Toissakesän huippuhelteiden aikaan Muttilainen oli sukeltanut eräälle ylilääkärille kuudesta metristä kylmälaukun, jonka sisällä oli kolme tölkkiä olutta, paketti porsaankyljyksiä ja chihuahua. 

- Kuinka helvetissä se on joutunut sinne? 

- Ette halua tietää. (s. 123)

Chihuahuasta pidin, ja Suhosen monesta muustakin hassusta heitosta. Ylipäänsä juonen reipas kohtuuttomuus kaikkine absurdeine elementteineen miellytti jotenkin, vaikka tiivistämisen varaa olisi selkeästi ollut.

Ihan hyvä että joudun välillä poistumaan mukavuusalueeltani minäkin. Tämä on Pienessä esikoiskirjakerhossa kivaa: tulee kokeiltua kaikenlaista.

Heh, nyt en tiedä miten lopettaisin tämän juttuni, sillä en totisesti tiedä kenelle uskaltaisin Hitlerin kylkiluuta lämpimästi suositella! Neuvoisinkin uteliaita painumaan kirjastoon tai kirjakauppaan, ja lukemaan vaikkapa sivut 20 - 24. Näillä koordinaateilla löytyy yksi Kylkiluun terävimmistä kohtauksista ja samalla hyvä pikatesti potentiaaliselle lukijalle. Puoluejohtaja Muttilainen siinä visioi rajatarkastusten parempaa doktriinia... Jos kuvaus ei houkuta esiin vinoa hymyä, kannattaa vielä harkita.

Pete Suhonen (2012). Hitlerin kylkiluu. WSOY. 978-951-0-39308-6.

Arvioita:
Esa Mäkinen Hesarissa tykkää henkilöistä (ja spoilaa)
Henna Hemulin kirjahyllyssä tykkää (ja spoilaa)
Jussi Aurén Satakunnan Kansassa epäröi (ja spoilaa)
(Mikä oli todistettava: juoni ei vissiin ollut keskeistä tässä kirjassa.)

Kerjäläinen ja jänis

Kuva/kansi: Siltala/Elina Warsta

Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis oli toinen ennakkoon päätetyistä kirjamessuostoksistani... Mielensäpahoittajan ja Jäniksen vuoden vanavedessä tämä oli vaan pakko saada. Lukupiirimme tosin päätti lukea Kerjäläisen vasta keväällä, mutta en halunnut odottaa; olin jo ehtinyt luvata tämän itselleni joululomaksi.

Ei pitäisi odottaa kirjaa ihan näin innolla, eikä ainakaan sitten säästellä sitä.

Kerjäläinen kertoo romanialaisesta Vatanescusta, joka lähtee globalisoituneen alamaailman värväämänä kerjäläiseksi Suomeen, tienaamaan nappulakenkärahoja. Pojan pitää saada parempaa kuin isänsä, nappulakengät nyt ainakin. Mutta pohjoinen maa on kylmä, loska syö miestä ja yt-neuvottelut ylettävät katutason toimijoihin saakka. Vatanescu päätyy edeltäjänsä Vatasen tavoin vaeltamaan Suomea päästä päähän jyrsijä kaverinaan.

Pidin kyllä Kerjäläisestä, vaikka en ihan niin paljon kuin olisin halunnut pitää. Kerjäläinen on täynnä teräviä oivalluksia ja piikikästä särmää. Teksti on toimivaa. Melkein joka sivulla saa hykerrellä jollekin oveluudelle, kielelliselle tai ajatukselliselle. Kas tässä ote laivalta, joka on yhdistelmä ostoskeskusta ja lähiörakentamista:

Vatanescu ei huomannut sitä jakoa, joka laivalla oli selkeä kuin pakastimesta otettu viinapullo. Kokolattiamatolla laahusti ja teputti kahden laadun ihmisiä: lyhytjalkainen, vakava lyttynenäinen ryhmä, jonka lapset näyttivät vanhemmiltaan. Heitä kutsuttiin suomalaisiksi. Sitten oli pitkäsäärinen, iloinen, ohutnenäinen ryhmä, jonka vanhemmat näyttivät lapsiltaan. Heitä kutsuttiin ruotsalaisiksi. (s. 13-14)

Terävyydestä huolimatta kokonaisuus jotenkin ontuu. Verrattuna 700 grammaan Kerjäläinen on jotenkin jänteetön, eikä Vatanescuun syntynyt ainakaan meikäläisellä tunnesidettä. Vähän väliä mietin, että sivuhenkilöt kiinnostaisivat enemmän kuin Vatanescu. Esimerkiksi Simo Pahvi lopussa tuntui oivalletulta hahmolta, mutta sellaiselta, josta olisi pitänyt kirjoittaa oma novellinsa.

Itse asiassa koko kirja oli pullollaan kiinnostavia sivuhenkilöitä, joista olisi voinut kirjoittaa lyhyen novellin: Pahvi, Sanna, Ming... ja niinhän Kyrö tavallaan tekeekin, piirtää muutamalla vedolla ihmisen ja siirtyy eteenpäin. Mutta keskeisin hahmo jäi jotenkin löysäksi. Vatanescun nappulakengiksi kutistettu unelma paremmasta elämästä on liikuttava muttei liikuta; Vataseen verrattuna Vatanescu on ajelehtija eikä veijari.

Olisikohan Jäniksen vuoden kierrätys jotenkin kahlinnut Kyrön kirjoittamista, vaikuttanut sommitteluun? Jos 700 grammaa ei olisi tuntunut hyvältä romaanina, epäilisin nyt kovasti, että Kyrö on paremmin kotonaan novelleissa.

Luultavasti tässä omat ennakko-odotukseni tekivät tepposet. Vaadin ja odotin kai jotain ihan kohtuutonta. Kerjäläinen ja jänis oli skarppi, tyylikäs ja sympaattinenkin kuvaus absurbista maailmasta, mutta ei jytkykirja kumminkaan. Käy väkisinkin mielessä, että olisin luultavasti pitänyt tästä enemmän, jos en olisi lukenut Jäniksen vuotta.

Tuomas Kyrö (2011). Kerjäläinen ja jänis. Siltala. ISBN 978-952-234-068-9.

P.S. Pidin muuten kannesta ja se ideasta kovin! Tyylikästä, ja jotenkin istui kirjaan loistavasti.

Arvioita:
Juhani Karila Hesarissa
Pasi Ahtiainen Savon Sanomissa
Morre Morren maailmassa
Jori Kaiken voi lukea -blogissa

Saatana saapuu Moskovaan

Kuva/kansi: WSOY/Kai Toivonen

Äänikirjaseikkailujani seuranneet saattavat muistaa, että mainostin rouskuttelevani lisää Eppu Nuotion Pii Marin -kirjoja näin kesäloman alla... mutta juuri kun olin näin päättänyt, näinkin kirjaston hyllyssä Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan äänikirjaversiona.

Oli vaan pakko, Kohtalokkaiden munien jälkeen.

Moni on varmaan lukenut tämän kirjan - ja se on hyvä, sillä selityksestäni tuskin saa tolkkua. Kirja kertoo siitä, miten salanimellä Woland matkustava Saatana seurueineen viivähtää muutaman päivän Moskovassa, ja romaanista Pontius Pilatuksesta, ja itse Pontius Pilatuksesta, ja aidosta rakkaudesta, ja varieteeteatterin kahvilanpitäjän maksasyövästä, ja karjun kaipuusta Venuksen luo, ja erinomaisesta ravintolasta moskovalaisessa kirjailijoiden talossa.

Lisäksi romaani kertoo miten kriitikoiden epäreiluihin arvosteluihin voi vastata (jos on näkymätön ja osaa lentää), miten puku voi tehdä yhtä hyviä päätöksiä kuin mieskin, miten kirjailijan voi tunnistaa ilman kirjailijaliiton jäsenkorttia, ja mitä yhteistä on raitiovaunulla ja auringonkukkaöljyllä.

Tämän äänikirjan jäljiltä haukon henkeä kuin kala kuivalla maalla.

Toisaalta olen haltioissani, sillä vaikka en varmaan ymmärtänyt puoliakaan, teksti on niin ilmeikästä ja polveilee niin jouhevasti yhdestä absurdista asiasta seuraavaan, että kokonaisuus suorastaan lyö nuijalla päähän. En enää ikinä yleistä, tai salli läsnäollessani yleistettävän, kaavalla venäläinen klassikko = tylsyys kansissa.

Toisaalta, nyt kun kirja on "ohi", tuli riittämättömyyden tunne, kun istahdin kirjoittamaan tätä juttua. En ole ihan varma mitä kirjassa tapahtui - ja olen ihan varma etten ymmärtänyt puoliakaan. Meneeköhän ihan pieleen jos sanon että pelkuruus ja tosiasioiden huomiotta jättäminen olivat aika keskeisiä irvailun kohteina tässä? Pilatus on pelkuri oman aikansa ihmiskoneen osasena, ja moskovalaiset omansa. Ei ihme, ettei meinannut kustantajaa löytyä Neuvosto-Venäjällä.

Tietääkö joku sattumoisin Peter Greenwayn elokuvan Rembrandt's J'accuse? Siinä Greenway purkaa pala palalta Rembrandtin kuuluisan Yövartio-maalauksen ja rekonstruoi siitä oman huikean tulkintansa. En ole maalaustaiteen erityinen ystävä, mutta katsoin Greenwayn selitystä ihan hypnotisoituna puolitoista tuntia. Tämä ei ollut OTT - sillä Saatanan jälkeen todella mielelläni istuisin parituntisen luennon, jolla joku purkaisi kirjan minulle palasiksi ja selittäisi mitä kaikkea siitä voisi ymmärtää.

Jos siis sattumoisin tiedät vaikkapa jonkun kirjallisuustieteilijän laatineen aiheesta vaikkapa esseen, annapa vinkki.

(taukomusiikkia)

Hmm, tässä välissä kävin googlettamassa alla olevat arviot. Kiiltomadosta löytynyt Nina Gimishanovin kirjoitus oli kyllä hyvä, ja Sallan jutussa löytyy sekä juoniselostus että hyvää analyysia. Wikipediassa oli kiinnostavan näköistä taustaa sielläkin.

Siltä varalta että sain Bulgakovin kuulostamaan ikävällä tavalla korkeakirjalliselta: ei se ole. Ei ikävällä tavalla. Hauska, vauhdikas ja minusta myös hyvin suomennettu kirja. Nyt tiedän varmasti, että ne venäläiset mestarit, jotka ovat tylsiä, ovat tylsiä ihan itse; kyse ei ole venäjän kielen vaikeista rakenteista!

Tämän kirjan hankin ehdottomasti omaksi, paperiversiona.

Mikhail Bulgakov (2005, alkuperäinen 1928-1940). Saatana saapuu Moskovaan. Suomentanut Ulla-Liisa Heino, lukija Martti Mäkelä.

Arvioita:

Nina Gimishanov Kiiltomadossa
Sallan lukupäiväkirjassa
Kirjavinkeissä
Aamuvirkku yksisarvinen blogissaan

Lisäksi erikoinen fanisaitti, jolle on koostettu paljon tietoa kirjasta, löytyy täältä.

Egalian tyttäret

Egalian tyttäret kääntää kärkevästi katseen peiliin ja kysyy: mitäs jos kaikki olisikin toisin päin miesten ja naisten kesken? Egalian matriarkaatissa miehillä ei ole varaa irtosuhteisiin, sillä he vastaavat alullepanemistaan lapsista. Miesyksinhuoltajat ovatkin suuri yhteiskunnallinen ongelma, kun naiset kieltäytyvät huolehtimasta vauvoista. Miehen vika, mitäs kylvi siementään? Naiset kulkevat rinnat paljaina, mutta miehen ei ole säädyllistä esiintyä ilman kalukukkaroa. Yksinäisen miehen kannattaa varoa liikkumista pimeän aikaan yksinäisillä paikoilla...

Tässä äiti ripittää poikaansa, joka on joutunut naisjoukon seksuaalisen hyökkäyksen kohteeksi:

[--] Sinä menit sinne tapaamaan jotakuta. Sinä tapasi hänet, hän kävi sinuun käsiksi, riisui väkisin sinulta kalukukkaron ja pakotti sinut seksuaaliseen kanssakäymiseen. Näinhän siinä kävi, eikö totta, Leenatan? Muista, että minä haluan vain sinun parastasi.

- Ei se mennyt ollenkaan noin! Ei hän käynyt minuun käsiksi!

- Ai sinä olit leikissä mukana ihan omasta, vapaasta tahdostasi! Ja sitten tulitkin katumapäälle ja yritit livetä hommasta ja hän otti sinut väkisin. Tuttua juttua. Sosiaaliviraston päänä minä olen kuullut satoja tuollaisia tarinoita hysteerisiltä männiltä. He valittavat, että heille on tehty sitä ja tätä, kun he itse ovat käytöksellään kerjänneet sitä ja tätä Jos sinä menet rannalle kymmeneltä illalla, niin tottakai sinä tiedät, mitä siitä seuraa. (s. 68)

Päällisin puolin Egalian tyttäret voisi katsoa vain hulppeaksi satiiriksi, mutta on tässä jotain vähän enemmänkin. Brantenberg ei tyydy vain pyöräyttämään sukupuolirooleja ylösalaisin vaan menee askeleen pidemmälle. Egalian naisistetut miehet (männät) ja miehistetyt naiset (emännät) ovat jo niin yltiöstereotyyppisiä, että ne menevät parodian puolelle. Ehkä Brantengergin viesti onkin kaksiteräinen: mikä tahansa tyypittely tulee näpeille, oli se feminististä tai sovinistista. Tai sitten aika on tehnyt tehtävänsä ja satiiri on tänään tyylitellympää kuin se oli kirjan ilmestymisen aikoihin 70-luvulla.

Kirjassa on paljon hupaisia yksityiskohtia. Kannen kuvassa sabiinittaret ryöstävät uroita. Mäntien nimet on suomennettu naismaisiksi mutta silti vieraiksi (Liisakki, Leenatan). Mies, joka saa isyysturvan eli pääsee naisen "vaimoksi", on turvakko, ilman jäänyt lapseton mies taas jämäntä. Käännöksessä näkyy kielellä iloittelu, kuten on toki syytäkin, sillä kirjan on julkaissut Kääntöpiiri, kääntäjien yhdistys. Kaikki hupi ei toki ole käännöksestä lähtöisin; Brantenberg on ottanut roolien vaihdoksesta kaiken mahdollisen irti. Jopa liikennevaloissa astelevat pikkuiset emännät.

Itse tarina ei ole laulun arvoinen, eivätkä henkilöhahmot tee vaikutusta vivahteikkuudellaan. Mutta kirjan arvo onkin muussa. Naurulla Egalian tyttäret onnistuukin irrottamaan lukijan hetkeksi totunnaisista ajattelutavoista, tekee tietoisiksi vakiintuneista käsityksistä sekä sukupuolisina että neutraaleina ilmiöinä. Se kyseenalaistaa normaalin. Arvokas asia, pienessä ja suuressa.

Jotkut jutut ovat kieltämättä vähän hullunkurisia, kummalle tahansa sukupuolelle, jos asiaa pysähtyy pohtimaan... "Miksi mäntien rintakarvoitus oli häpeän aihe, mutta emäntien musta kolmio ei? Miksi emännät olivat ylpeitä karvoistaan, kasvoi niitä sitten missä tahansa, mutta männät eivät?" Hmm...

Hauska kirja josta sai myös ajattelemisen aihetta.

Gerd Brantenberg (1991, alkuperäinen 1977). Egalian tyttäret. Helsinki: Kääntöpiiri. Suomentanut Marja Kurkela.

Arvioita:
Sallan lukupäiväkirjassa
Ankin kirjablogissa

Juuston pimeä puoli

Markku Turusen Juuston pimeä puoli tarttui kirjastossa käteen nimen perusteella. Kotiin asti se pääsi selailtuani sitä hetken. Romaanin outous ja kuvitus kiehtoivat - ja käsitelläänhän tässä kahta minua kiinnostavaa aihetta, neuvostoliittolaisia johtajia ja avaruuden valloitusta. Pakko yrittää selvittää mistä on kysymys.

Yritin, mutta nyt vasta olenkin sekaisin. Juuston analyysiin eivät eväät tahdo riittää. Outo on iso sana, joten jätän sen väliin ja sanon sen sijaan, että tällaista kirjaa en ole ennen lukenut. Se on joko hienostunutta kirjallista sinfoniaa tai kauheaa kakofoniaa, lukijasta riippuen. Ja mielipidettä voi vaihtaa useamman kerran kesken kirjan. Alaa opiskelleet epäilemättä osaisivat tämän osuvasti lokeroida ja yhdistää johonkin tyylisuuntaan. (Kommentteja tulemaan vain -)


Juustossa on kyse satiirista, mutta ei pelkästään; siinä on surrealismia ja populäärihistoriaa ja mielipidekirjoitusta. Kirjan ydintarina - johon tosin keskitytään vain osan ajasta - on kertomus Neuvostoliiton avaruusohjelmasta vuonna 1961. Mistä Juri Gagarin tuli, miten hän päätyi matkalleen ja minne sen jälkeen? Näitä kysymyksiä Turunen käsittelee hilpeällä hillittömyydellä: mitä vain voi tapahtua ja tapahtuukin. Avaruushistorian rinnalla kulkee muita juonteita, esimerkiksi eri kertojatasojen kinastelu narratiivin omistuksesta, Neuvostoliiton poliittisen historian selostukset, hyppäykset taide- ja kulttuurihistoriaan, Hrustsevin vänkäys syyllisyydestään kommunistihallinnon hirmutekoihin, sekä yhden Kertojan lapsuudenmuistojen kuvaukset. Joitain mainitakseni.

Pahus, saan Juuston kuulostamaan kamalalta. Ei se ollut sitä. Paikoin pidin siitä, paikoin en, mutta ainakin se oli kiinnostavaa luettavaa. Välillä teki ehkä mieli paiskata koko opus seinään - esimerkiksi  silloin kun kosminen virtahepo alkoi selostaa suhdettaan tarinan kertojaan alias Kertojaan sekä kirjuriin - mutta kertaakaan ei tehnyt mieli jättää kesken.

Osittain kirja piti vallassaan varmaan siksi, että Venäjän ja Neuvostoliiton historiasta on jonkin verran omaa kaikupohjaa, jota äskettäin luettu Myyrä vielä voimisti. Monet Juuston hulluista jutuista, esimerkiksi Lysenkon päättömät kokeilut hankittujen ominaisuuksien periytymisen kanssa, ovat historiallisia faktoja. Tosiasioiden hillitön viljely kirjassa antaa kumman säväyksen sille mikä siinä on kuvitteellista. Neuvostokommunismin oikea absurdius kytketään niin luontevasti kirjailijan itse kehittelemiin outouksiin, ettei totuutta ja tarua enää luotettavasti erota toisistaan. Historiallinen realismi ja surrealismi rokkaavat Juustossa samassa konsertissa. Tämä teos saattaa siis vaarantaa todellisuudentajusi, ainakin mitä Neuvostoliiton historiaan tulee.

(Ehkä Juustossa loppujen lopuksi oli kysymys siitä, kuka saa päättää mikä on totta/valhetta, mikä hyvää/pahaa. Hmm, se yhdistäisi toistuvan kertojien kädenväännön tähän historian maustamiseen... Nääää, liian simppeli selitys. Ehkä tässä oli kyse ideologiasta identiteetin muokkauksen oikeuttajana, mutta samalla myös identiteetistä kulttuurisena konstruktiona, joka vaikuttaa ideologian... Ei riitä... Kirottua. Nyt tämä jäi ärsyttämään. Tarvitsen jotain todella yksinkertaista seuraavaksi.)

Toinen viehettävä piirre Juustossa on sen linkittyminen muuhun kirjallisuuteen ja populaarikulttuuriin; yhteyksiä ja merkityksiä ja mahdollisuuksia poksahtelee mieleen sitä enemmän mitä pidempään kirjaa pohtii. Onko kirjan sininen virtahepo sama virtahepo kuin se virtahepo olohuoneessa, tällä kertaa vain poliittisessa olotilassa? Mahtaako kirkon kellarissa mummon vaatteista kuoriutuva leijona olla sukua Aslanille? Selvää on, että korvillaan lentävä Hrustsev on Disneyn Dumbo - mutta mistä päätyi ranskalainen pierutaitelija Pujol sekä Juuston pimeälle puolelle että Tervon Koljattiin? Miksi kirjan kommunistit puhuvat Suomen talvisodasta Suuren isänmaallisen sodan asemesta?

Lukunäytettä on aidosti vaikea valita, niin erilaista on teksti kirjan eri sävellajeissa. Melkein tekisi mieleni läväyttää tähän pätkä, jossa luetellaan 70 erilaista tapaa 'valmistaa' herkkuja pääministerin pitopöytään... mutta se ei olisi reilua, näitä aakkostettuja luetteloja on kirjassa vain muutama. Otan mieluummin viipaleen perustarinasta:

Olga on hänelle avoimen vihamielinen, niin, ehkä mustasukkaisuuttaan. Olga huomauttelee Irinan huulimaalista, korkeakorkoisista kengistä ja vetysuperoksidilla vaaleiksi värjätyistä hiuksista. Neuvostonainen ei ole objekti, Olga on luennoinut, vaan tasavertainen toimija, subjekti. Mutta mihin tarvitaan subjektia, jos ei ole objektia? Mitä hyötyä on pultista, jos ei ole mutteria? Jos kierteet eivät sovi yhteen, on perimmäisen väärin tulkita se niin, että muttereiden pitäisi muuttua pulteiksi. Eiväthän pultitkaan halua muuttua muttereiksi. Irina on täysin vakuuttunut siitä, että hänkin vielä löytää ja ottaa oman pulttinsa, jossa kierteet ovat kohdallaan, vaikka kieltämättä mahdollisuudet Tjuratamissa ovat olleet viime aikona vähäiset. (s. 51)

Juustosta sanoisin, että se on pikkuisen liikaa. Vähän liikaa triviaa, vähän liikaa julistusta, vähän liikaa tasoja, vähän liikaa narratiivin identiteettikriisiä, vähän liikaa haahuilua... Tämä luultavasti kertoo enemmän minusta kuin kirjasta! Myönnän, että jälkeenpäin mietittynä tasot täydentävät ja korostavat toisiaan; yksinään satiiriosuudet olisivat tuskin kantaneet. Silti epäilen, että moni saattaa väsähtää Juustoon ennen kuin se saa kunnolla tilaisuudenkaan. Minulla historiakoukku veti vaikeiden paikkojen yli.

Erilainen ja monikerroksinen kirja. En osaa kuvitella Markku Turusen ideaalia lukijaa, sitä aavetta jolle hän mielessään kirjoituksensa kohdistaa. Olen iloinen että luin tämän, mutta pelottaa suositella - jokin piirre tässä rassaa varmaan jokaista. Jos ei rassaa liikaa, saatat nauttia yllättävän paljon.

Markku Turunen (2010). Juuston pimeä puoli. Juva: Gummerus.

Turun Sanomissa Turusen keitos herätti epäilyjä, Savon Sanomissa oltiin neutraalimpia. Helena Miettinen tuossa jälkimmäisestä on löytänyt myös kirjallisen sukupuun Juustolle: tämä on moniääninen romaani "Mihail Bahtinin polyfonian ideaa kunnioittaen ja sillä leikitellen".

*hihittelee itselleen hämärässä* Kakofonia, sinfonia - ja oikea vastaus on polyfonia!

EDIT: en malta olla lisäämättä linkkiä juttuuni Bulgakovin kokoelmasta Kohtalokkaat Munat; siitä nimittäin on suora yhteys Juustoon päin.

Känsä tietää

Jussi Lähteen esikoinen Känsä tietää solahti kirjastokassiin Koljatin vanavedessä, ja ehkä vähän Sallan Veitikka-kirjoituksenkin.  Onkohan poliittista satiiria ilmassa... *nuuhkii*

Olin utelias näkemään kuinka hellällä tai kovalla kädellä politiikan pitkäaikainen pelimies käsittelee Suomen kansanvaltaa. Melko lempeä on sivallus, melkein hellä. Aika veijareiksi kuvataan kaikki pelin osapuolet puoluejohtajista maakunnan miehiin ja ehdokkaisiin. Ankarimmin isän kädestä saavat susirajan takaista väkeä pääkaupungista hyväksikäyttämään lentävät puoluekasvatit.

Känsän ydinvitsi on ajatus tavallisesta arkijärkisestä ja rehellisestä kansalaisesta, joka sattumalta syntyneen mediakohun seurauksena päätyy kansanedustajaehdokkaaksi. Taustatukea antavat lakimieskaveri ja maakuntalehden veteraanitoimittaja. Pilke silmäkulmassa kuvaa Jussi Lähde aidosti asioita ajattelevan ja niistä suoraan puhuvan miehen seikkailua medioiden ihmemaassa ja paikallisten junttamiesten painissa. Jussi Lähteen ihmis- ja maailmankuvasta en muuten sano mitään, mutta hänen tulkintansa median ja politiikan mekanismeista on taiturin työtä.

Koljatin jälkeen panin merkille, että tässä kirjassa keskeiset poliitikot esiintyivät omilla nimillään, lukuuottamatta sitä puoluetta, jonka ehdokkaaksi päähenkilö Tapio Känsä päätyy. Sävykin on tosin ihan toinen kuin Tervolla.

Tapio Känsän henkilökuva on kirjoitettu kovin sympaattiseksi.  Kirjatoukan huomion kiinnittää monen ehkä painavamman asian lisäksi sekin yksityiskohta, että Känsä vieraalla yösijalla valitsee tutun kirjan, tietäen "lukemisen rauhoittavan elämän tyrskyissä".  (s. 76.)  Ehkäpä Lähde on Diogenes'n tavoin etsinyt rehellistä poliitikkoa ja päätynyt lopulta keksimään sellaisen itse. Tai sitten tämä suorien sanojen ja selkeiden ajatusten Känsä on tarkoitettu huumorin huipuksi. Ehkä ajatus aidosti asioihin ja ihmisiin keskittyvästä kansanedustajaehdokkaasta on nykyään jo itsessään vitsi.

Rakenne on yksinkertainen ja suora. Teksti on kepeää mutta usein myös aidosti hauskaa. Paikoin tulee mieleen Arto Paasilinna, jonka kirjoja nuorempana luin. Jussi Lähde on sanankäytön ammattilainen ja politiikka on hänelle tuttu areena. Kliseitä on reipas annos seassa, mutta kaikkiaan osaaminen näkyy terävänä kolumnistin kynänjälkenä.

- Miksi niin moni kansanedustaja luopuu hommasta, sellaisetkin joilla olisi vielä työvuosia jäljellä?

- Heiltä puuttuu politiikan tärkein ominaisuus, sitko. Sitkon jälkeen tulevat pyrky ja noste. Tässä lajissa pitää joskus odotella eläkeikään asti, ennen kuin sattuma kutsuu korkeampiin tehtäviin. Suomessa on liikaa puolueita. On liian vähän hyviä ja osaavia ihmisiä näin moneen puolueeseen jaettavaksi. Pitäisi siirtyä kaksipuoluejärjestelmään, Nisu totesi.

- Miksi?

- Tulisi todellisia eroja puolueiden välillä, puhe kipakoituisi.

- Mutta eikö silloin kävisi niin, että asioissa nousisi esiin vain kaksi mielipidettä? 

- Sehän olisi huomattavasti enemmän kuin nykymallissa. (s. 214)

Kaikkiaan pidin kirjasta, se oli kepeä muttei mitään vaahtokarkkia. Pikkuisen ärsyttivät ilmeiset puutteet oikoluvussa... bongasin useamman sellaisen virheen, jonka olisi odottanut kustannustoimittajan huomaavan.

Jos politiikasta tai yhteiskunnallisista asioista ei ole pätkääkään kiinnostunut, edes penkkiurheilumielessä, ei tämä kirja välttämättä huvita. Osa havainnoista on yleisinhimillisä, mutta osa aukeaa paremmin jos harrastaa uutisten(kin) lukemista.

Jussi Lähde (2010). Känsä tietää. Hämeenlinna: Kustannusosakeyhtiö Paasilinna.

Jussi Patrakka Savon Sanomissa piti kirjasta, Esa Mäkinen Hesarista ei ollut yhtä vakuuttunut.

Koljatti

Viikko sitten tuli ostettua pokkarina Jari Tervon Koljatti. Kesken on pari vähän vaativampaa kirjaa, mutta eilisten juhlien jälkeen poliittinen satiirikin on suorituskyvyn ylälaidoilla. *huoh*

Jari Tervon kirjoista olen joskus pitänyt ja joskus en; niissä on sen verran vaihtelua, ettei vakisuhdetta ole päässyt syntymään. Koljatti ei viime vuonna kohusta huolimatta - tai ehkä sen takia - oikein innostanut. Lehtiotsikoista tuli sellainen tunne, että kyse on pilkasta pilkan vuoksi. Joskus käy rehellisesti sanottuna poliitikkoja sääliksi, vaikka osa kieltämättä kaivaa itse kuoppansa... ei kannata kutsua Hymyä kylään ja sitten ihmetellä jos se muuttuu irvistykseksi.   

Koljatti oli kirjana ehkä vähän parempi kuin odotin. En tosin odottanut paljon. Mutta pitkän ja avuttoman pääministerin vajoaminen hulluuteen on kuvattu nokkelasti, ja ajoittain väkinäisten tölväisyiden lisäksi Koljatissa on paljon aidosti kutkuttavaa huumoria. Absurdit asetelma huvittavat aina, vaikka Koljatissa niihin sekoittuu turhan usein jotain melkein-totta. Silti, jos politiikkaa on seurannut edes puolihuolimattomasti viime vuosikymmeninä, Koljatista saa monet naurut.

Tekstin rytmi tuntuu välillä turhan töksäyttelevältä, mutta juttu luistaa tarkkana ja vetävänä, ei tule halua jättää kesken. Tyylillisesti häiritsevintä kirjassa on, että kertojaääni on aina melko samanlainen. Nuori nainen, Putin ja pääministeri Lahnanen puhuvat samalla sävyllä.

Silloin pistin likoon kaiken pyrkimällä puolueen puheenjohtajaksi. Vaimoni tuki minua hankkeessani purskahtamalla nauruun. Kuljin kentällä, puristin kaksikymmentätuhatta kättä, join miljoona kupillista kahvia, ihastelin tuhat vauvaa, söin perinneruoat, kehuin kansallispuvut. Tanhuamaan en ruvennut, siihen vedin rajan. Olin siihen mennessä toiminut nuhteetta yli kymmenen vuotta puolueen kansanedustajana. Olin raitis, heteroseksuaalinen, perheellinen, melkein uskollinen, olin vastustanut Euroopan unionia, asuin maalla Nurmijärvellä, mutta lähellä valtamediaa, olin puhdas, 197,5 senttimetriä pitkä, urheilullinen, olin rakentanut talon, valmistunut maisteriksi, siittänyt kaksi keskustalaista poikaa. Maahenkisessä katsannossa olin timantti.

Ojensin alkiolaisen sydämeni pamppailevana keskustan rakkaitten puoluesisarten ja rakkaitten puolueveljien käsiin. 

He viskasivat sen roskiin.

Jäin neljänneksi. (s. 71)

Tervon ratkaisu käyttää poliitikoista heidän omia nimiään ei ollut mieleeni, jotenkin vierastan sitä.  Olisiko ollut helpompi julkisenkin sanan nähdä kirjassa ajan ja yhteiskunnan kommentointia, jos ei olisi puhuttu ministereistä ministereiden nimillä? On kuitenkin myönnettävä, että toteutus on nokkela. Aina välilä tarina liippaa hyvin läheltä sellaista mitä voisi pitää oikeasti loukkaavana, mutta siirtyy sitten niin hulluihin kuvioihin, ettei ole ihan helppo protestoida näyttämättä (vielä) naurettavammalta. Tavallaan Koljatti  siis toistaa samaa vallan ja itsekkyyden kuviota, josta se poliitikkoja tuntuu syyttävän. Valtaa kai se on viihdyttäjänkin valta: Tervo käytti tässä omaansa, paikoin myös alhaisesti. Välillä onneksi itseironia pilkahtaa Tervon kuvatessa mediaa. 

Tyylikkyyttä satiirilta ei kai kuulukaan odottaa. Kai Koljatti oli lajityyppinsä edustajaksi ihan kelpo.    

 Jari Tervo (2009). Koljatti. Helsinki: WSOY.

Olipas mielenkiintoinen arvio Majanderilta Hesarissa - häntäkin mietitytti :-)  Liisa Kukkonen Etelä-Saimaassa oli positiivisempi. Jussi Lähde on blogissaan melkeinpä innoissaan.