Gillian Flynn: Teräviä esineitä

Gillian Flynnin Teräviä esineitä lähti matkaan kun alkuviikosta vietin hetken laatuaikaa kirjakaupassa. Jotenkin se kiri käsillä olevien dekkareiden ohi... Syy on varmaan siinä, että  Kiltti tyttö ja Bad Places kolahtivat mukavasti toissa kesänä. Nyt halusin lukea jotain takuuvarmasti vetävää, ja sitä Esineet kyllä oli.

Esineiden kertoja on suuressa kaupungissa asuva toimittaja Camille, joka lähetetään piskuiseen kotikaupunkiinsa tekemään juttua lapsia jahtaavasta murhaajasta. Camille lähtee matkaan mutta ei riemurinnoin: tien päässä odottavat selvittämättömän murhan lisäksi hänen omat selvittämättömät traumansa. Ja perhe...

Flynnin kirjoissa ihmiset ovat sellaisia, joita mieluummin tapaa vain kirjoissa. Esineitä ei poikkea linjasta. Lisäksi tällä kertaa teemat ovat ahdistavia: sisarkateus, itsekäs äitiys, kiusaaminen...

Oikeastaan Flynnin ihmiset ovat keskimäärin niin karmivia, että on vaikea selittää itselleen, miksi kirjoista silti pitää. Ehkä siksi että kummallisimmatkin tosielämän ihmiset vaikuttavat näiden kirjojen jälkeen aivan käsittämättömän normaaleilta, tasapainoisilta ja mukavilta?

Tai sitten salaisuus on siinä, että Flynnin rikkinäiset hahmot ovat kiehtovia samalla vähän pelottavalla tavalla kuin vääristävät peilit: heissä näkee hetken itsensä sijoiltaan vääntyneenä. Kun on viimeisen sivun kääntänyt, voi palata arkiseen tavallisuuteensa helpottuneena.

Flynn myös tarjoilee henkilönsä ja heidän ongelmansa ovelasti. Ongelmat ja niiden syyt kuoriutuvat esille vähän kerrassaan. Lukijalle jää aikaa ihmetellä. Tässä esikoisessaan Flynn ei ehkä ole ihan niin hienostunut kuin Kiltissä tytössä... ironian häivähdykset puuttuvat ja henkilöt ovat asteen yksioikoisempia. Mutta mikään valitu tuskin kävisi mielessä, ellen olisi aloittanut kirjailijan uudemmista teoksista. Suomennoskin on toimiva; kääntäjä ylläpitää kirjailijan luoman jännitteen tarkoilla sanavalinnoilla.

Mainio psykologinen trilleri, joka tulee iholle ja nostaa niskakarvat pystyyn. Dekkariviikolla tämän lukivat myös Leena ja Tuijata. 



Gillian Flynn. 2015. Teräviä esineitä. Suomentanut Maria Lyytinen. WSOY. 9789510411803.

Mary Shelley: Frankenstein

Vanha mutta aiheeseen sopiva kuva tältä tekijältä.

Vietin itsenäisyyspäivän viikonloppua teemaan sopivasti ajelemalla pitkin Suomea. Äänikirjaseurana oli Mary Shelleyn Frankenstein. Tämä klassikkoteos muuten löytyy myös 101 spefin helmen listalta.

Olin satavarmasti lukenut Frankensteinin, mutta kyseessä oli varmaan istutettu muisto, sillä kirja oli monella tavalla erilainen kuin kuvittelin muistavani.

Ensinnäkin, tapahtumapaikka onkin oikeastaan pohjoinen jäämeri. Tai ainakin kehyskertomus sijoittuu sinne. Kun kirjan alussa suunnattiin Pietarista pohjoiseen "joskus 1700-luvulla", olin moisesta aivan hämmästynyt.

Toiseksi, Frankenstein osoittautui huomattavasti ärsyttävämmäksi hahmoksi kuin hänen luomansa olento. 1800-luvun alussa ei ehkä tunnettu termiä kaksisuuntainen mielialahäiriö... mutta Shelleyn nimihenkilö ilmiselvästi kärsi siitä. PMS on pientä tämän luonnonfilosofin tunnepurkausten rinnalla. Frankenstein on, näin nykypäivän ei-niin-romanttisin-silmin, myös patologisen itsekeskeinen ja tekopyhä tyyppi. Vakuuttelee rakkauttaan perheeseen ja tulevaan puolisoon, mutta ei viitsi käydä kotona vuosiin? On suorittamassa tärkeää ja onnensa kannalta kriittistä tehtävää, mutta löytää kumminkin helposti aikaa päiväkausien nähtävyysretkiin ja viikkokausien samoiluun? Pyörtyy aina kun jotain kamalaa tapahtuu ja saa samantien hermokuumeen, minkä jälkeen ei tiedä maailmasta mitään pariin kuukauteen.

No joo - pitää tietty ottaa aikakausi ja genre huomioon. Silti.

Ensimmäiset pari levyä oikeastaan nautin Shelleyn estottoman romanttisesta otteesta. Näin tunteikasta tekstiä ei enää julkaista! Sitten aloin hiljalleen hiiltyä yleiseen epäjohdonmukaisuuteen. Ei toki voi odottaa, että 18-vuotias seurapiirineitonen* on perillä kaikista aikansa tieteen ihmeellisyyksistä, mutta luulisi kenen vain tajuavan, ettei keskellä merijäätikköä voi käydä keräämässä polttopuita? Ylipäätään tarina on niin tulvillaan sisäisiä ristiriitoja, että tuli kustannustoimittajaa ikävä.

Myös dialogi sai minut huokailemaan. Verrattuna (vähän ennen Shelleytä kirjoittaneen) Austenin vivahteikkaisiin ja rikkaisiin keskusteluihin Shelleyn goottilainen ylitunteellisuus on tuskaista.

Mutta en ryhtynyt kirjoittamaan Frankensteinista ruikuttaakseni sen tyylistä, tai edes moittiakseni hra Frankensteinin persoonaa ja elämäntyyliä; minua alkoi mietityttää teoksen ydinkohtaus ja sen tulkinta. Kun Frankenstein nimittäin saa luomuksensa valmiiksi ja herättää sen henkiin, hänen ensimmäinen tunnereaktionsa on kauhistunut inho olennon rumuutta kohtaan. Eikä tässä vielä kaikki, luoja kirjaimellisesti kavahtaa aikaansaamaansa olentoa ja häipyy tiehensä, jättäen olennon oman onnensa nojaan. Kun olento katoaa, Frankenstein on helpottunut. (Mutta saa kuitenkin hermokuumeen.)

Vain kerran, hirviön itsensä vedottua hänen jalompiin tunteisiinsa, Frankenstein miettii josko hän kenties olisi jotain velkaa luomalleen elämälle.

Jos vanhemmat kohtelisivat lapsiaan samalla systeemillä, yleinen paheksunta olisi taattu.

Silti kaikki, mukaan lukien Frankenstein itse, pitävät kuitenkin loppujen lopuksi Frankensteinia kelpo miehenä. Hän on jalo heppu, joka on joutunut käsittämättömiin kärsimyksiin pahan hirviön takia. Samalla tehdään selväksi, että hirviön pahuus on kuitenkin suoraa seurausta siitä, että häntä kohdellaan automaattisesti pahana.

Tämä sai minut miettimään kahta asiaa.

1) Oliko Shelleyn aikana todellakin itsestään selvää, että hyvä on kaunista ja ruma pahaa? Ja jos ei, mitähän Shelley mahtoi tarinallaan tarkoittaa?**

2) Onko mikään muuttunut? Noh, ruman ja kauniin määritelmä ehkä, mutta taidamme edelleen olla aika valmiita tekemään ulkonäön ja habituksen perusteella päätelmiä ihmisten (luonteen)laadusta. Jos kavahdamme joukkoomme joutuneita erilaisia ihmisiä, ei heillä ole paljon muutakaan vaihtoehtoa kuin etsiä seuraa, jossa voivat tulla hyväksytyksiä.

Esimerkiksi Syyriassa taitaa olla haku päällä.

Suosittelisin Frankensteinia pitkäpinnaisille lukijoille, tai sellaisille, jotka haluavat yleissivistää itseään, tai romanttisen eurooppalaisen synkistelyn ystävillä. Toimii myös huomaamattomana annoksena suvaitsevaisuuskasvatusta.

Mary Shelley (1818). Frankenstein. Lukija Eero Saarinen. Otavan äänikirja.  978-951-1-23101-1.

Muita näkemyksiä:
Anna J tykkäsi
Morren mielestä upea teos
Jari Olavi Hiltunen Kiiltomadossa muistuttaa tieteen eettisyyden teemasta

*Wikipedian mukaan Shelley oli siinä iässä Frankensteinin kirjoittaessaan.
**Ehkä ei mitään. Ehkä hän vain halusi kirjoittaa vetävän kauhutarinan.

Neljä helledekkaria

Heinäkuussa on riittänyt helle- ja matkapäiviä, joten olen lukenut pienen nipun dekkareita muiden kirjojen ohella. Tuumasin tekaista näistä vaihtelun vuoksi teemakoosteen.

Hernekeittoa ja pannaria edustaa myrkyllisessä kattauksessani Anna Janssonin Maria Wern -sarjaan kuuluva Haudan takaa. Tarina on sarjalle erittäin tyypillinen joka suhteessa. Tuttu, turvallinen eikä mitenkään intohimoja herättävä annos, mutta tyydyttää dekkarinnälän mukavasti jos lukija ei ole vielä ruotsalaisrouviin liiaksi leipääntynyt. Itse olen välillä jo hyydähtänyt Anna Janssoniin, mutta viime kuussa tuli taas yksi lisää luettua, joten nappasin sitten kirjastosta toisenkin.

Haudan takaa houkutti erityisesti siksi, että tarinassa on mukana vähän arkeologiantapaista ja paljon larppaajia. Mukana on tosin myös inhokkikliseeni - poliisin henkilökohtaisen ja ammattillisen elämän sekoittuminen sattumalta, muista sattumista puhumattakaan - mutta hei, Visbyhän on pieni kaupunki? Kai siellä voivat kaikki tuntea toisensa? Plussaa kirjalle larppaajien jengin kuvauksesta, vaikken toki tiedä kuinka hyvin Janssonin versio vastaa todellisten roolipeliryhmien toimintaa. Myös Marian ihastuminen oli kiva mauste.

Kyllä tämä sinapin ja hillon kanssa upposi mukavasti. Kotoisa dekkari. Kirjanainen tykkäsi.

Sitaatti:

Maria lopetti puhelun ja ryntäsi kylpyhuoneeseen katsomaan kuvaansa peilistä. Miksei hän ollut pessyt tukkaansa? Hän nuuhkaisi kainaloaan ja kohensi tilannetta deodorantilla. (s. 55)

Fuusiokeittiötä edustaa Elliot Hallin The Children's Crusade, jonka ostin Akateemisen alepöydästä ollessani reissulle lähdössä. Olisikohan tämän nyt suolasillisushia vai texmex-gelatoa... Hallin päähenkilö Felix Strange on yksityisetsivä ja salamurhaaja dystooppisessa uskonnollisten piirien hallitsemassa USA:ssa, jossa turvallisuus on käytännössä yksityistetty ja kaikki käy kun tuntee oikeat ihmiset. Felix on kostoretkellä, sillä hänen rakastettunsa on kaapattu ja kadonnut sala-armeijan pimeisiin huoneisiin. Vaikkei naista ehkä saa takaisin, kosto on ainakin hyvää ajankulua.

Felix Strangen ja hänen miljöönsä saa jos sekoittaa kaksi osaa jotain kovaksikeitettyä kultakauden jenkkidekkaristia (Hammett? Chandler?), yhden osan Margaret Atwoodia ja reilun tujauksen Lee Childia. Tykkäsin melko tavalla. Mutta höh, tämä on VIIMEINEN osa trilogiaa, ja selvästikin lukeminen olisi pitänyt aloittaa ensimmäisestä osasta. Jos kiinnostuitte, lukekaa siis ensin The First Stone ja The Rapture.

Minua harmittaa aidosti, etten hoksannut aloittaa alusta. Pam Norfolk The Lancaster Guardianissa pitää hyvänä huipennuksena trilogialle.

Sitaatti:

The Corinthian straightened his back, sat up straight, got ready for what was coming.
'If you pull that trigger, just what do you think will change?'
'You'll be dead.' (s. 39)

Kunnon kalifornialainen grillikattaus - luomusalaattia, suuria pihvejä ja kevytolutta jäätynnyrissä - on Michael Connellyn Viides todistaja, joka sekin tarttui mukaan Akateemisesta. Olen joskus (?) lukenut Connellylta jotain (?) Harry Bosch -sarjasta, mutta tämän kirjan kertoja, asianajaja Mickey Haller, on minulle uusi tuttavuus. Todistajassa hänen vanha asiakkaansa Lisa Trammel pidätetään pankkimiehen murhasta, vaikka nainen vakuuttaa protestoineensa kotinsa ulosmittausta vain rauhanomaisin keinoin. Mutta vakuuttaako Hallerin ja hänen tiiminsä puolustusstrategia valamiehet? Ainakin todistajia paahdetaan parhaaseen grillaustyyliin.

Todistaja on mehukas oikeussalidraama, jonka L.A.Law:n ja Kovan lain ystävä ahmaisee hetkessä. Connelly maustaa murhatarjoilunsa sekä valkokauluspahiksilla että rikollisjengeillä. Käänne seuraa toistaan ja sivut, ne kääntyvät ihan itsekseen kunnes koko kirja on luettu. Haller on mukavasti inhimillinen ja älykkäänoloinen päähenkilö, eikä muukaan jengi uneta.

Googlaamalla selvisi, että Viides todistaja on myös Haller-sarjan viides kirja. Ei auta kuin etsiä edellisetkin, sen verran koukuttavaa kamaa tämä oli.  Norkkuunkin kirja upposi kuin häkä.

Sitaatti:

"Sinä olet niin uusi näissä hommissa että saat anteeksi. Me emme koskaan esitä tuota kysymystä. On täysin samantekevää, ovatko päämiehet syyllisiä vai eivät. Puolustus panostaa juttuu täsmälleen yhtä paljon."
"Niin mutta - "
"Ei mitään muttia", minä sanoin. [--] Päämieheltä ei milloinkaan kysytä tekikö hän sen. Teki tai ei, vastaus vain häiritsee. Sinun ei siis tarvitse tietää sitä." (s. 114) 

Perinteisen englantilaisen aamiaisen tarjosi John Harveyn Easy Meat, Charlie Resnick -sarjaan kuuluva dekkari, jossa lukija saa seurata alaikäisten nilkinalkujen, homofobisten huligaanien ja  röyhkeän välinpitämättömien viranomaisten tekemisiä Nottinghamissa. Charles Resnick on nimenä tuttu, mutta en ole aiemmin lukenut tästä gourmet-voileipiä kasaavasta ja jazzia fanittavasta poliisista. Herran eksoottisista herkkuhetkistä huolimatta nimeän tämän perinteiseksi englantilaiseksi aamiaiseksi, sillä kirja on varsin klassinen esimerkki sosiaalisiin ongelmiin painottuvasta poliisiromaanista ja Charlie itse hyvin klassinen esimerkki estoisesta englantilaismiehestä. Resnickin romanssi nuoren opettajan kanssa etenee kuin Ferrari pitkospuilla: hyvin, hyvin varovaisesti.

Easy Meat oli siinä mielessä ahdistavaa luettavaa, että sen ihmiskohtalot tuntuvat turhauttavan toivottomilta. Nuorta lihaa on kaupan ja vanhaa pehmitetään erilaisin lyöntiasein. Ihan jees - mutten mitenkään varauksetta ihastunut Resnickiin. Muutenkin tuntuu, etten tarvitse taas yhtä sarjaa lisää luettavaksi lukupinooni, joten tämä jää toistaiseksi ainoaksi yrityksekseni Harveyn kanssa. Publisher's Weekly kehuu inhimillisyyttä ja sujuvuutta, mutta taidan ainakin tällä erää kaivata asteen epärealistisempia dekkareita.

Sitaatti:

[--] Sometimes they want you to go in their car, I always charge extra for that, mostly you just do it there. Cemetery's a good place.'
'Yeah,' Nicky said, 'but what d'you have to do?'
'Jesus! What d'you think? Wank 'em off, that's the easiest. That's a tenner. Sometimes they want to suck you off, that's twenty. Nothin' to it.' (s. 35)

Että silleen. Monipuolinen ruokavalio on hyvästä myös dekkaripuolella.

***

Anna Jansson (2013). Haudan takaa. Gummerus. Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom. 978-951-20-9121-8.
Elliot Hall (2012). The Children's Crusade. John Murray. 978-1-84854-076-0.
Michael Connelly (2013). Viides todistaja. Gummerus. Suomentanut Heikki Salojärvi. 978-951-20-9335-9.
John Harvey (2013, alkuperäinen 1996). Easy Meat. Arrow Books. 978-0-099-56788-2.

Erik Axl Sund: Varistyttö

Kuva: Otava

Tämä kirja on jostain blogista jäänyt mieleeni, sillä kun näin sen kirjastossa pikalainana tarjolla, oli pakko napata mukaan. Sitä paitsi Varistytön kansi on kiehtovan ikoninen. Takakannen arviositaatti, jonka mukaan tämä pyyhkii lattia Stieg Larssonilla, vaikutti sekin... sillä minusta Stieg Larssonilla ei ainakaan kovin likaista ja märkää lattiaa pitäisi pyyhkiä, olkoonkin etten totaalisesti Millenium-trilogiasta jaksanut intoutua.

Varistytössä on kaksi ja puoli tarinalinjaa. Ensimmäisessä rikoskomisario Jeanette selvittää sarjaa lapsenmurhia, jossa uhrit ovat nimettömiä ja historiattomia. Toisessa psykologi Sofia yrittää ymmärtää traumatisoituja lapsia ja itseään. Puolikkaassa Jeanette seuraa avioliittonsa luhistumista.

Kaikki linjat jaksavat kiinnostaa, sillä Sund palastelee kirjansa juonikkaasti ja pitää lukijan sopivan hämmentyneessä mielentilassa. Sirpaleita saa asetella päässään monenlaisiin asentoihin ennen kuin kokonaisuus vähitellen valkenee.

Minulle juoni oli kieltämättä vähän, noh, liiankin mielikuvituksellinen, mutta eipä kai kaikkien dekkareiden tarvitse niin jumalattoman realistisia olla. Kun haluan vähän yhteiskunnallisempaa ja tylymmin arkista, voin aina palata Arne Dahlin ja hänen hengenheimolaistensa pariin. Sundin Varistyttö on toimiva tarina hulluudesta ja väkivallasta. Siinä sivussa se on myös melko uskottava kuvaus ihmissuhteista... Jouduin oikein miettimään miksi olen tätä mieltä, koska mitään maata mullistavaa Sund ei loppujen lopuksi tarjoa, eikä kielikään ole järisyttävää.

Syy on varmaan siinä, että Sundin henkilöt ovat tunteistaan irrallaan ja vieraantuneita. Joskus ajattelen, että Jonathan Franzenin kaltaisten taidokkaiden kirjailijoiden maalailemat syvät, vivahteikkaat kuvaukset tunteista ovat aidompia kuvauksina kuin tunteina; elämässä tunteita (valitettavan?) harvoin tulee palasteltua kovin perusteellisesti edes sisäisesti. Vahva, yksityiskohtainen taustoitus välittää tunteen hyvin... tyyliin "tältä tuosta henkilöstä tuntuu"... mutta se ei välttämättä vastaa sitä miltä tunnetilanteet tuntuvat.

Äh, en selitä tätä kovin hyvin. Aloitan alusta.

Usein huomaan, etten tiedä mitä ajattelen ennen kuin olen yrittänyt pukea ajatukseni sanoiksi. Erik Axl Sund sai minut miettimään, tiedänkö mitä tunnen ennen kuin näen mitä tunteelle teen. Epäilen, että enemmän tunteet realisoituvat tekojen kautta myös sisäisessä todellisuudessa - kysymyksinä, joita kysymme tai jätämme kysymättä; valintoina, joita teemme kun rakennamme agendaamme. Tunteet kiteytyvät kuin sadepisarat pienten yksittäisten asioiden ympärille. Tällaisia kiteytyksiä Sund käyttää taiten, haaskaamatta niihin liikaa sanoja.

Kas tässä sitaatti kohtauksesta, jossa Jeanette on miehensä kanssa ravintolassa:

Jeanette tajusi, että Åke ikävystytti häntä. Hän yritti vaihtaa puheenaihetta, mutta Åke ei vaikuttanut kiinnostuneelta, ja hän tajusi, että luultavasti hänkin ikävystytti Åkea. 

Tunnin kuluttua Jeanette saattoi todeta, että ruoka oli itse asiassa ainoa asia josta he olivat puhuneet, eikä sekään ollut muuta kuin uusinta keskustelusta, jonka he olivat käyneet varmasti kymmenen kertaa aiemmin, viisitoista vuotta sitten. 

Pysähtyneisyys, hän ajatteli ja katseli Åkea. (s. 192)

Tulinpa kirjoittaneeksi melkein koko jutun jostain muusta kuin itse kirjasta, ja lainauskin liittyy taustajuoneen. Ups. Muistutan siis lopuksi varmuuden vuoksi, että tämä on ensisijaisesti vetävä mutta rankka tarina väkivallasta ja hulluudesta... ja sen verran hyvä, että kakkososakin on ehdottomasti luettava. Ei kumminkaan sovi ihan herkimmille sieluille.

Erik Axl Sund (2014). Varistyttö. Otava. Suomentanut Kari Koski. 978-951-1-27183-3.

Arvioita:
Kirsi Kirjanurkassaan totesi synkäksi mutta koukuttavaksi
Leena Lumi kiteyttää sanoin vapaa pudotus pimeään - hyvin sanottu!
Taika Kirjasfäärissä haistoi hyvän tekniikan alta pientä markkinoinnillista laskelmointia.

Stephen King: Mr. Mercedes

Stephen Kingin sivuilta.

Kaamean flunssan ainoa hyvä puoli on, että se pakottaa pysymään jonkin aikaa vaaka-asennossa, mistä puolestaan seuraa se, että kuumehoureinen ihminen voi hyvinkin eksyä verkkokauppaan ja huomata uuden Stephen Kingin romaanin ilmestyneen äskettäin...

Koska elämme välittömän tarpeentyydytyksen ihmeellistä aikakautta, on kirja luettavissa noin puolessa minuutissa ostopäätöksestä. Klik-klik!

Mr. Mercedes on jossain suhteessa hyvin erilainen kuin aiemmat Mr. Kingin romaanit. Olen totaalinen King-fani ja siis  noin lähtökohtaisesti tykkään kaikesta mitä herra suvaitsee julkaistavaksi tarjota. Tartuin siis tähänkin innolla, vaikka tiesin jo etukäteen, ettei luvassa olisi minkäänlaista yliluonnollista örkkimörkkiä tai edes pientä aikamatkaa tai ufoa. Tällä kertaa King näet on kirjoittanut perinteisen jännärin, sellaisen  jossa hyvä mutta vajavainen poliisisankari yrittää napata säälittävän mutta älykkään sekopääpahiksen.

Jos nyt yksityiskohtiin mennään, kyseinen poliisi eli Hodges on jo jäänyt eläkkeelle ja pohtii miltä maistuisi luoti päähän. Näin voi käydä kun katsoo yksinään televisiota päivät pitkät.... Noh, Hodgesin elämä saa uutta sisältöä kun häntä lähestyy aiemmin karkuun päässyt massamurhaaja, hra Mercedes. Hodges ei malta antaa asiaa ex-kollegojensa hoidettavaksi vaan ryhtyy itse vaivihkaa tekemään tutkimuksia, joiden etenemistä seurataan sekä murhaajan että Hodgesin näkökulmasta. Kuten hyviin dekkaritapoihin kuuluu, tilanne kieppuu vähitellen käsistä, kunnes finaalissa saakin jännittää ihan perusteellisesti.

(Kingin hyvä puoli nimittäin on, että hän kykenee raakoihinkin ratkaisuihin. Siksi lukija ei voi luottavaisesti odottaa, että lopussa kaikki elävät elämänsä onnellisena loppuun asti.)

Mietin kirjan luettuani, josko olisin arvannut sen Kingin kirjoittamaksi ilman nimeä kannessa. Totta puhuen - en usko että olisin arvannut. Mr. Mercedes on nimittäin hyvin perinteinen sarjamurhaajajännäri, jollaisella ei ole uutta annettavaa Criminal mindsinsa ja Dexterinsä katsoneelle. Samaan hengenvetoon pitää huoahtaa, että Kingillä on edelleen silmää ihmisluonnolle ja hervoton havainnoinnin tarkkuus. Myös notkea kieli on kyllä tallella. Väkisinkin hymyilytti esimerkiksi tämä: If I was her liver, Brady thinks, I'd jump out of her mouth some night while she's snoring and run the fuck away. Vaikka eihän Kingin kielen taika näissä hauskuutuksissa ole; se on siinä mihin adjektiivit laitetaan ja mihin ei; siinä mihin piste pannaan ja mihin ei.

Kirjassa on myös aito kingimäinen imu - sen haluaisi ehdottomasti lukea kerralla. Itse asiassa en nyt keksi mistä nappaisin teille passelin sitaatin, sillä en malttanut lukiessani merkkailla niitä hyviä kohtia. Mutta otetaanpa vaikka tämä... atk-partio selittää vian korjattuaan asiakkaalle missä ongelma oli

'At first it looked bad,' Brady says, ' but I tracked down your problem. The trimmer switch was bad and that shut down your danus circuit. In a case like that, the computer's programmed not to start up, because if it did, you might lose all your data.' He looks at her gravely. 'The darn thing might even catch fire. It's been known to happen.' (s. 165)

Olisihan se ollut noloa veloittaa töpselin laittamisesta seinään, vai mitä?

Kaikkinensa sanoisin, että tässä on nyt Kingin kirja, jota voi suositella sellaisillekin lukijoille, jotka eivät kerta kaikkiaan kestä mörköjä ja lentäviä lautasia. Mr. Mercedes on taidokas ja ammattimainen trilleri, jonka ihmisiin on helppo eläytyä. King hanskaa henkilönsä kuten aina.

Toisaalta... tämä on vain taidokas ja ammattimainen trilleri. King on ottanut genren ja tehnyt siitä oman versionsa, pieni pilke silmäkulmassa. Tulee melkein-muttei-ihan mieleen P. D. Jamesin seikkailu Austenin maailmassa. Omasta puolestani neuvoisin poimimaan Mestarin tuotannosta jotain hänelle tyypillisempää. Hohdon. Tai Kolkuttajat vaikka. Tai Kuvun alla.

Mutta tämäkin on hyvä. Hitto, lukekaa kaikki. Kahteen kertaan.

Stephen King (2014). Mr. Mercedes. Hodder & Stoughton. e-kirja.

Arvioita:
Stephanie Merrit The Guardianissa painottaa pikkukaupunkilaisuutta
Megan Abbotin nerokas arvio The NY Timesissa kiteyttää kaiken.

Lars Kepler: Nukkumatti

Kuva/kannen kuva: Tammi/Love Lannér.

Näitä Keplerin parivaljakon kirjoja on nyt tullut kolme luettua, ja täytyy myöntää että tykkään. Kirja kirjalta enemmän. Välillä on vähän fiilis kuin tv-jännärin käsistä lukisi, mutta eihän se huono juttu ole? Jos tapahtumia piisaa? Nukkumatti ainakin on melkoinen toimintapakkaus, eikä onneksi ihan niin verinen kuin Hypnotisoija.

Nukkumatin alussa kolmetoista vuotta aiemmin kadonnut Mikael löydetään elävänä. Hänen murhaajanaan pidetty Jurek on melkoinen mörkö, oikea pahan sarjamurhaajan perikuva. Mutta Jurek istuu eristyksessä psykiatrisessa sairaalassa. Jossain on siis apuri. Joona Linna, Keplerin suomalaistaustainen sankari, joka alkujaan otti Jurekin kiinni, tarttuu taas tapaukseen. Avukseen hän saa Sagan, joka soluttautuu suljetulle osastolle.

Enempää en viitsi juonesta sanoa, koska on ilman muuta hauskempaa upota siihen ilman ennakkotietoja. Minusta tämä oli mainiota sarjamurhaviihdettä. Uskottavuudesta ei kannata sanoa mitään, sillä juoni on järjetön - onneksi. Luojan kiitos mokomat psykopaatit ovat tosielämässä harvinaisempia kuin fiktiossa. Tarina on myös taitavasti toteutettu. Ainakaan lukiessani en huomannut aukon aukkoa, mikä voi johtua siitäkin, että koukutuin pahasti ja luin koko opuksen kauhealla kiireellä.

Henkilöt ovat edelleen aika liioiteltuja, mutta joukossa on monta inhottavalla tavalla kiinnostavaa tyyppiä. Ja Kepler saa mielikuvituksen liikkeelle mestarin lailla. Grh. Enpä haluaisi joutua psykiatriseen sairaalaan tämän luettuani. Sekä potilaat että henkilökunta ovat Nukkumatissa aika pelottavia.

- Hyi helvetti, Anders kuiskaa. 

Jurek valuu makuulle, sätkii holtittomasti jaloillaa, puree kieleensä, pärskii rinnalle verta ja jää lopulta makaamaan huohottaen selälleen. 

- Mitä me teemme, jos hän kuolee? 

- Tuhkaamme hänet, Brolin vastaa. (s.13)

Suosittelen rankoista jännäreistä tykkääville. Tosin... Jos saa helposti painajaisia, ei ehkä kannata Nukkumattiin tutustua.

Lars Kepler (2012). Nukkumatti. Tammi. Suomentanut Anu Koivunen. 978-951-31-7270-1.

Arvioita:
Susa Järjellä ja tunteella -blogista toivoo jatkoa Linnan seikkailuille
Kirjavinkkien Irjan Nukkumatti vei kauemmas unesta
Anu Jos vaikka lukisi -blogista löysi Uhrilampaiden tuntua