Jørgen Brekke: Armon piiri

Kuva/kansi: Johnny Kniga / Mika Tuominen

Aina silloin tällöin jokin kustantamo muistaa minua oma-aloitteisesti arvostelukappaleella, vaikka lukulistojeni uuvuttamana olenkin lakannut niitä pyytämästä. Näin putkahti postiluukustani ilman eri kutsua myös vuonna 2011 ilmestynyt norjalaisdekkari Armon piiri äskettäin, ja tässä tapauksessa sanon kauniisti kiitos Johnny Knigalle.

Armon piiri kiilasi näin nopeasti lukuun kahdesta syystä. Ensinnäkin, kirjan esiluki sairaslomaileva kamuni, joka suorastaan ahmaisi sen. Tätä on pidettävä hyvänä merkkinä, olkoonkin että leikkauksesta toipuva ihminen on poikkeuksellisen kirja-alttiissa tilassa. Toiseksi, kirjan kansi on niin ihanan kirjamainen, että se houkuttelee lukemaan... ainakin noin sivulle 82 asti, minkä jälkeen tekeekin mieli poistaa kansipaperi, koska kannen graafinen ilme on yhtäkkiä saanut pahaenteisen sävyn.

Armon piiri kertoo murhista Trondheimissa ja Richmondissa. Raa'asti tehdyt ja erikoiset rikokset ovat samaa sarjaa, mutta keksivätkö Atlantin eri puolilla tapauksiaan tutkivat poliisit yhteyden ajoissa? Lukijalle valkenee heti alussa, että jotain tekemistä tällä kaikella on keskiajan kanssa, sillä takaumissa hypitään 1500-luvulle.

Murhakohtaukset ovat raakoja, sitä ei parane kaunistella, mutta herkkätunteisempi kirjanystävä voi lukea ne sormien välistä tirkistellen ja fiilistellä sitten sitäkin enemmän kirjaston aarrekammioiden ja Edgar Allan Poe -museon tunnelmissa.

Bonuksena pitää mainita Armon piirin pääpoliisit, Felicia Stone ja Odd Singsaker... Kumpikin on mukavalla tavalla melkein tavallinen, vähän kolhiintunut, ihmisen kokoinen hahmo. Heidän seurassaan viihtyy vaivaantumatta.*

Minulle Armon piiri osui juuri oikeaan hetkeen, sillä olin tällaisen kirjan tarpeessa: helppo, sujuva, sopivasti karhea tarina, joka on jumalaisen kaukana arjestani. En löydä ensimmäistäkään yhtymäkohtaa omaan elämääni**. Hyvä näin. Pidän hulluista sarjamurhaajista kirjoissa ja telkkarissa, elävässä elämässä en ehkä välittäisi tutustua.

Lopuksi pitää rehellisyyden nimissä todeta, että villinpuoleisista murhista kertovilla dekkareilla on yksi lajityypillinen piirre, joka näkyy Armon piirissäkin: kaavamaisuus. Sille ei vaan voi mitään, että tällaisille murhille on omat vakioidut kuvionsa. Brekke onneksi rikkoo niin montaa sääntöä, että kiinnostus pysyy yllä, mutta noin yleisesti ottaen tämänkin murhan ja murhaajan voisi helposti asentaa vaikkapa Criminal mindsin neloskauteen. Mitään järisyttävän uutta ei siis ole tarjolla... mutta eipä dekkarilla tarvitsekaan olla.

Toinen lievä miinus on kieli. Enimmäkseen se on suorasukaisen kuvailevaa eikä siis häiritse, mutta aika ajoin täytyy tavata kahteen kertaan, jotta käännöksen logiikka aukeaisi.

"Oikeastaan en pidä yhdestäkään museon työntekijästä", Johnes sanoi. "Mitä mieltä te olette?"
"Kukaan neideistä ei tosiaankaan nouse esiin huippuväkivaltaisena murhaajana", Reynolds sanoi. [--] (s. 68)

Pitää tuntea amerikanenglannin idiomit, jotta tuossa olisi tolkkua... vaikka voihan olla, että Brekke on sen näin tarkoittanut.

Joka tapauksessa Armon piiri oli minusta kokonaisuutena ottaen vakuuttava näyttö. Rakenne on riittävän haastava, henkilöissä on kohtuullisesti särmää ja kirjamiljöö koukutti kivasti. Historialliset elementit kävivät höysteestä. Nyt on pienoinen pakko lukea myös maaliskuussa suomeksi ilmestynyt jatko-osa. Odd Singsakerin ja Felicia Stonen haluan tavata uudestaankin.

Ovelaa, Johnny K. Osui ja upposi.

Jørgen Brekke (2011). Armon piiri. Johnny Kniga. Suomentanut Katriina Huttunen. 978-951-0-38242-2.

Arvoita:
Juha Sihto Aamulehdessä vakuuttui.
Hannu Kirjavinkeissä luonnehtii viihdyttäväksi jännityskirjallisuudeksi
Kirjakko löysi sisäisen pakon lukea tämä yhdeltä istumalta
Reeta Les! Lue! -blogissa kuvaa hauskaksi ja kekseliääksi

*Parhaillaan luen Lars Keplerin Tulitodistajaa; komisario Joona Linnan kaikkivoipainen teräsmiehyys on Armon piirin jälkeen rasittavan epätodellista.
**Edesmenneen lemmikkilintuni nimi oli Edgar. Mutta siitä ei ole aasinsillaksi edes minun mielikuvituksellani.

Puuma

Kuva: Like

Luin tammikuussa Marja Björkin Posliinin ja se teki hyvän vaikutuksen: vakuuttava ja rankka kirja. Saman tien laitoin lukulistalle myös Björkin uudemman Puuman, mutta niin vain ehdittiin syksyyn asti ennen kuin muistin sen sopivasti kirjastossa ollessani. Ehkä Punahilkka naisen vanhenemisen teemoinen palautti Puumankin mieleen.

Björk on käsitellyt molemmissa kirjoissaan vaikeita seksuaalisuuteen liittyviä teemoja. Posliinissa kosketellaan pedofiliaa, Puumassa ikääntyvän naisen seksinnälkää. Vaihdevuosioireileva Malla elää pitkässä avoliitossa Kaukon kanssa, kahden rupsahtavan kropan ansassa. Audi, bemari ja krokotiilinahkainen laukku lohduttavat mutta eivät suo täyttymystä. Onneksi naapuritaloon, ikkunatirkistelyetäisyydelle, muuttaa mies: ei mikä tahansa tallaaja vaan oikea Mies, mies kuin Mustanaamio, komea ja kireä.

Ei muuta kuin naapuriapua hakemaan.

Äh, kirjoitinpa tuosta alkuasetelmasta mitä tahansa, koomiselta se kuulostaa. Sitä se ei oikeastaan ole, tragikoomista välillä korkeintaan. Nykyhetkessä seurataan Mallan ja hänen avokkinsa rujoa arkea, jossa hätäpäästöillä pilataan kalliit farkut ja hätäilyllä hellyys. Kaveripiirin ikänaiset eivät ole sen kummemmissa tilanteissa.

Välillä vilautetaan myös Mallan lapsuutta, ystävyyskesiä mökillä. Mallan äidillä on omat seikkailunsa. En ole ihan varma kuinka hyödyllisiä nämä lapsuusjaksot olivat kirjan kokonaisuuden kannalta. Tyylillisesti entisen ja nykyisen välillä on kyllä jännä kontrasti. Lapsi-Mallan osuuksissa kaikki on säädyllisesti kätkettyä, verhottua, salaista; aikuinen puuma-Malla suorastaan revittelee ruumiillisuudessa. Niin ruma kuin kauniskin on suoraan siinä, lukijan naamalla suorastaan.

Mietin Posliinin kohdalla kirjan nimen monitulkintaisuutta. Samaa jäin miettimään Puumankin kohdalla. Julkisen sanan puumapuhe on niin erisävyistä kuin Björkin, että nimi alkaa tuntua ironiselta. Puuma tosiaan! Muoti-ilmiöstä Mallan puumanaisellisuudessa ei ole kyse; jotain naistenlehtiglitterille kovin vierasta tässä kaivellaan. Tekemällä nimenomaan vanhenevasta ruumiista kaikkine toimintoineen tarkastelun kohteen Björk osuu johonkin arkaan. Voisi ajatella niinkin, että Björkin tulkinta puumailusta kyseenalaistaa nuoruuden tavoittelun tekemällä siitä lähes absurdia.

He lepäsivät lähekkäin ja hän silitti miehen kasvoja. Hän huomasi tämän poskissa mustapäitä, nipisti ne pois ja hieraisi ihomadot haarojensa välissä olevaan vessapaperiin. 

- Kulmakarvat pitäisi lyhentää, hän sanoi. - Näytät Brežneviltä. 

Kauko pyysi leikkaamaan. Hän istui hajareisin tämän vatsan päälle, leikkasi pahimmat karvat lyhyemmiksi ja nyppi mustia ja harmaita, rasvajuurisia karvoja silmien välistä pois ja asetteli ne pituusjärjestykseen vessapaperille tyynyn päälle. Hän kävi huuhtelemassa paperin alas pöntöstä, otti peilikaapista  Kaukon trimmerin ja ajeli tältä sierain- ja korvakarvat. (s. 77)

Tätä kirjaa on vaikea kuvailla. Ehkä sanoisin tätä rumankauniiksi, mutta ei niin tyylikkäästi kuin Arto Salmisen kirjat tähän mennessä. Väliin naurattava, ei ollenkaan huvittava. Hemmetin paljon pelottavampi kuin vaikkapa Saattaja! No, Vänskällä onkin tietysti kauhukirjallisuuden genrerajoitukset riesanaan; Björk menee suoraan pahimpien ja todellisimpien pelkojen ytimeen.

Me vanhenemme ja kuolemme joka ainut. Revi siitä.

Ja Björk repii, antaumuksella. Joutsenlauluhan tämä taitaakin olla, sovitettuna citybiittiin. En oikeastaan pitänyt tästä kirjasta, siinä mielessä että tätä olisi ollut mukava lukea, mutta toisaalta tämä tuskin unohtuu ihan heti. Vaikuttava.

Marja Björk (2010). Puuma. Like. ISBN 978-952-01-0494-8.

Arvioita:
Paula Koskimäki Savon Sanomissa
Jori Kaiken voi lukea -blogissa
Hanna Kirjainten virrassa -blogissa
Naakku Naakku ja kirjat -blogissa
Leena Lumi blogissaan

Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa

Kuva/päällys: WSOY/Tuula Mäkiä

Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa meni mieleenpainuvien nimien listalle heti kun se vilahti näkökentässäni. Voisiko ilmeikkäämmin kertoa kirjan sävyn ja aihepiirin? Vanhenevan naisen absurdiksi muuttuneessa elämässä selvästikin liikutaan. Lisäksi nimi erottuu myös röyhkeällä pituudellaan yleisestä linjasta; markkinoinnin ja käytännön syiden takia ytimekkyys on varmasti valttia kirjojen kansissa, mutta poikkeukset piristävät silti.

Heleen on vähän alle viidenkymmenen, aikuistuneen pojan ja 13-vuotiaan Lizzien äiti. Heleen pyörittää miehensä kanssa perheyritystä. Poika pyöräilee Australiassa ja polkee ilmeisesti tandem-tyyliin ihanan nuoren naisen kanssa. Heleeniäkin kuumottaa - mutta ainoastaan aaltoina. Muu hehku on hukassa.

Mikä pahinta, etäiseen äitiin iskee aivoverenkierron häiriö. Itsenäisestä, oopperakäyntejä ja bingoiltoja harrastaneesta naisesta tulee jotain muuta: jotain mikä tarttuu Heleeniin kuin menneisyydestä noussut laahusankkuri. Käsittämättömäksi käynyt äiti vetää Heleenin afasian, kakkaleikkien ja hoitotahtojen syvenevään kurimukseen. Jo ammoin pinnan alle painetut lapsuuden muistot pyrkivät valoon.

Punahilkka oli mieleenpainuva kuuntelukokemus. Muutin käsitystäni kirjan tunnelmasta ainakin kolmeen kertaan enkä vieläkään ole ihan varma mihin päädyin. Ensimmäisen levyn verran tämä tuntui enimmäkseen mustalta komedialta. Dementia on varmasti yksi harmaantuvien länsimaiden suurimpia pelkoja. Tarvitsemme totta vie jokaisen huumorinrippusen, jonka aiheesta suinkin saa irti. Vähitellen tarinaan hiipi vielä synkempiä sävyjä. Dorrestein vihjailee ovelasti kaikenlaisesta mitä vielä on tulossa, ja Heleenin käytös alkaa olla pelottavaa. Ehkä tämä onkin enemmän ahdistava kuin hauska, aloin miettiä. Loppupuolella melkein muutin mieleni. Tai muutin ja en.

Aikamme ei ole vanhuksille. Vanheneminen, luopuminen ja hidastuminen ovat pahimmat synnit, joihin 2000-luvun homo extremis voi syyllistyä. Vaikka ajatus keski-ikäisyydestä ei ahdista, en mielelläni mieti vaikkapa vuotta 2040. Mitähän omaan arkeeni mahtaa silloin kuulua? Köpittelenkö päälle kasikymppisenä katsastamaan vastavalmistunutta Sagrada Familiaa Neitien kanssa (kuten kerran sovimme)... vai muovailenko ulosteveistoksia ajankulukseni jossain ruuhkaisessa hoitolassa?

Tämä on oudosti neitseellistä maaperää minulle: kaikki suoraan ylenevässä polvessa ovat kuolleet sellaisella tahdilla, etten ole höperyyteen päässyt perehtymään. Isomummo meni 84-vuotiaana, isoäiti 71 vuoden kypsässä iässä, äiti menehtyi jo alle kuusikymppisenä. Jos kyseessä olisi suora jatkumo, olisin kai itse heittänyt lusikan nurkkaan jo vuosi pari sitten.

Alitajuntani on selvästi päättänyt, että liian pitkä ikä ei tule olemaan ongelma; ennen tätä kirjaa en ole näet kertaakaan oikein tosissani miettinyt, mitä tarkoittaisi vanhuus dementoituneena.  Ei ollut kiva miettiä sitä nytkään. Heleenin menopaussiongelmat ovat minun silmissäni sivuseikka hänen äitisuhteensa rinnalla.

Mustaa huumoria olisi saanut läiskiä vielä runsaammalla kädellä.  Hyvä kirja, hauska kirja, kamala kirja. Kieli on ilmeikästä ja purevaa ainakin kuunneltuna.

En enää muista mistä blogista tästä ensimmäisen kerran luin. Olisiko ollut Tarinauttisen hämäristä hetkistä? Lukulistalle kirja ei sillä kertaa päässyt, mutta sattumoisin bongasin sen myöhemmin äänikirjojen hyllyssä ja päätin kokeilla. Paperinen perinneversio olisi saattanut toimia paremmin. Epäilen, että osa ahdistuksesta syntyi Sinikkaa Sokan hyvästä luennasta: hänen Heleeninsä oli kammottavan, uskottavan inhimillinen.

Kenelle tätä suosittaisin? Jaa-a. Jos olet liian nuori, et ehkä pysty eläytymään ollenkaan ja tympäännyt. Jos olet liian vanha, saat pahoja unia. Rohkeille sieluille kokeiluun siis - ja mieslukijoille? Suojaisivatko kulttuuriimme sisäänrakennetut oletukset hoivarooleista liialta ahdistukselta?

(Ai niin, piti vielä lisätä: seksielämää ei nimestä huolimatta tässä kirjassa koeta. Ollenkaan.)

Renate Dorrestein (2011). Pojallani on seksielämä ja minä luen ädille Punahilkkaa. WSOY. Äänikirja. Suomentanut Titia Shuurman. Lukija Sinikka Sokka. ISBN 978-951-0-37915-8.

Arvioita:
Nina Paavolainen Hesarissa
Kirjavinkeissä

Seuralainen

Outi Pakkanen on ollut jo vuosia yksi suosikkejani dekkarikirjailijoiden joukossa. Se ei juuri ole blogissa näkynyt, sillä viime vuonna ilmestynyt Seuralainen jäi minulta väliin. Mutta satuin näkemään tämän kirjastossa kaukolainaa noutaessani ja kävin kiinni.

Seuralainen on tyypillistä Outi Pakkasta: liikutaan Helsingissä, haistellaan kaupungin ilmaa ja ajankohtaisia ilmiöitä. Tässä kirjassa komea personal trainer Sampo Nygren ryhtyy rahapulassa sivutöihin seuralaispalvelun edustuskavaljeerina.

- Tämän daamin seuralaiseksi lupautunut kaveri on sairastunut sikainfluenssaan ja joutunut viime tipassa peruuttamaan. Mitä sanot? Lähtisitkö eräänlaiselle koekeikalle?

- No tää tuli kyllä tosi äkkiä, Sampo ähkäisi. Alkoi hikoiluttaa, hermostuttaa ja ennen kaikkea jänistää. - Emmä tosiaankaan tiedä. Eihän mulla ole vielä mitään sopimustakaan. Mitä mä...

- Yksinkertainen juttu, Rebecca huitaisi. - Teatterikeikka. Menet mukaan, istut daamin vieressä, pidät seuraa väliajalla ja saatat sitten kotiin. Siinä joko juttu. Ei edes yömyssyä missään. (s. 81-81)

Kavaljeerihommiin Sampoa yllyttää ulkokuoreen panostava Rebecca Koivisto, Daylight-seuralaispalvelun perustaja. Rebecca ei halua kuulla kieltäytymisistä. Sampon ex-tyttöystävä ei hänkään osaa luovuttaa. Paras kaveri saa omista töistään kenkää ja tuntee kateuden puraisun. Ja seuralaispalvelun asiakas Erna innostuu liikaakin. Mutta kuka kuolee? Kenen pinna on pettänyt?

Ruumiin löydyttyä keskusnäyttämölle astuu aiemmistakin romaaneista tuttu Tanja Ström. Anna Laine ja hänen mäyräkoiransa heittävät pienen kameo-roolin, mutta resepteistä saadaan vain aavistus.

Seuralainen noudattelee minusta Pakkasen perustyyliä; muutamaa poikkeusta lukuunottamatta niissä on ollut hyvin samantapainen tuntu ja tunnelma. Pidän näissä kirjoissa niiden sujuvuudesta ja siitä, että yksityiskohdissa on jotenkin todellinen fiilis. Nytkin voisin vaikka vannoa, että jossain tosiaan on mauton pelipintainen kirjoituspöytä. Ja Helsingissä on kiva seikkailla. Arvoituksellisuutta näissä ei ihan kauheasti ole, sillä genren konventioita noudatetaan ja aika usein murhaajan arvaa ennakkoon.

Perushyvä dekkari, lepohetken ilo. Ei hurjaa muttei tarvitsekaan olla. Joskus on kiva lukea sellaista kirjaa, joka ei vaadi ponnistusta. Nämä toimisivat varmaan ihan hyvin äänikirjoinakin.

Tästä tuleekin mieleeni, että vielä on lukematta myös vuonna 2009 ilmestynyt Muistivirhe. Vähän kyllä jäin Seuralaisessa ikävöimään Anna Laineen ruokia. Tänään tehdäänkin kotona pinaatti&pekoni-pastaa oikealla kermalla, ruokaa rakastavan graafikon kunniaksi. Sillä en totisesti ala kirjan kanssa tunnelmoidakseni poltella sikaria á la Ström...

Outi Pakkanen (2010). Seuralainen. Helsinki: Otava.

Arvioita:
Helena Miettinen Savon Sanomissa
Kini Kirjavinkeissä

Muovikassimies

Kansi: Myllylahti Oy

Hilkka Ravilosta vaahtosin jo äskettäin luettuani hänen romaaninsa Yö yllä viljan. Samassa lainauserässä tuli jo otettua kirjastosta myös Ravilon uusin, Muovikassimies.

Muovikassimies on tarina Tarmosta, miehestä joka elää naisten siivellä. Nimi on ironinen, sillä Tarmo on on tarmoton loinen. Ravilo johdatteleekin rinnastamaan auervaaran lapamatoon. Kumpikin porautuu uhrinsa sisuksiin ja hyödyntää haluamansa. Miksi nähdä vaivaa, kun tarpeensa saa tyydytettyä vähemmälläkin?

Tarmolle runsaat naiset ovat kirjaimellisesti runsaudensarvi, ruoan ja tyydytyksen lähde, josta hän itseoikeutettuna ammentaa. Joillekin kirjan naisista peli on yhteinen - he käyttävät Tarmoa hyväkseen melkein siinä missä hänkin heitä - mutta useimmilla on mielessään haave, halu olla haluttu ja rakastettu. Tarmo maksaa väärällä rahalla; hän on kiinnostunut omasta nautinnostaan ja edustaan eikä häikäile valehdella. Hän etsii ihannenaistaan, sellaista joka olisi oikean muotoinen ja näköinen, hivelisi hänen itsetuntoaan sopivalla keskustelulla, ja tietysti vielä elättäisi. Lapsia ei saisi olla eikä tulla.

Aamulla Tellervo syötti lastaan rinnasta. Vastenmielisyytensä peittääkseen Tarmo katseli muualle. Oli luonnollista, että mies pureutui naisensa rintoihin, mutta tuota oliota Tarmo ei pystynyt katsomaan. (s. 235)

Ehkäisy on naisen ongelma: miksi Tarmo siitä murehtisi, naisethan ne raskaiksi tulivat, tuumii Tarmo, ja väittää olevansa steriili samalla kun kylvää siementään pitkin ja poikin. Samalla hän pohtii, miksei naisille riitä sama kuin hänelle (Miksi naiset halusivat aina sitoa ja sitoutua?). Tarmo ei edes huomaa olevansa ammentaja, ottaja.

Tarmon ja hänen naistensa kautta kirjassa pureudutaan laajempiin nyky-yhteiskunnan teemoihin: itsekkyyteen, välineellisyyteen, kohtuuttomiin ulkoisiin vaatimuksiin, laihuuden standardiin. Tarmon saalistuspuuhat onnistuvat, koska hän jahtaa muhkeita naisia, jotka muuten jäävät painonsa tähden paitsioon. Kovin suorapuheisesti kuvataan myös yksinhuoltajan arkea.

"Mut mä rupeen silti laihduttaan", Kata itki.

"Sä oot laiduttanu monta kertaa", Pirjo tiuskaisi.

"Mut pakko sen on joskus onnistuu."

"Mä näin semmoisen televisio-ohjelman, jossa kerrottiin, että lihavuusgeeni on perinnöllinen", Pirjo sanoi. "Jos se on sulla perimässä, et sä sille mitään voi. Vaikka joisit kymmenen vuotta pelkkää vettä, et silti laihtus. Kuolisit, mutta kuolisit lihavana."

Pirjo nousi keittiön pöydän äärestä. "Sori etten jaksa olla kovin empaattinen. Mä oon surru miten pääsen eroon tästä roikkumahasta, mut nyt ois enemmänki tarpeen kolkyt kiloo vararavintoo, ei kuluis niin paljon rahaa ruokaan. Kun pitää yksin suoriutuu niistä laskuista, jotka ennen jaoin Kaitsun kanssa. Lankapuhelimen panin jo poikki, mut en haluis luopuu sähköpostista ja internetistä. Pornosivuilla on ainoot mulkut, jotka nykyään näen... ja laskut on niin kätevää hoitaa nettipankissa. Vuokra on pakko maksaa. Ja vesilaskut... ja kaikki." (s. 218)

Lihavuuden ongelmassa Tarmo näkeekin tienestimahdollisuuksia tavalla jos toisellakin. Kirjan positiivisin juonne on yksinhuoltajanaisten pyrkimys järjestää asiansa paremmalle tolalle yhteisvoimin. Arjen käsittämättömästä paineesta voi selviytyä joukkovoimalla, toinen toistaan tukien.

Mutta Muovikassimiehen ydin on Tarmo, ja Tarmo on oikeasti pelottava. Mitä enemmän häntä miettii, sitä enemmän värisyttää, sillä tavalla ikävästi. Mistä Tarmot tulevat? Sitä ei tiedä kukaan, vaikka lopuksi Tarmon isä puheleekin pojalleen näin:

(--) Uskon, että olet syntynyt pahaksi. En halua olla missään tekemisissä kanssasi. Kerron poliisille mitä ne kysyvät ja minkä tiedän, mutta minun kotiini sinulla ei ole enää tulemista. Mene minne menet, se ei minulle kuulu. Ja avaimet, kaikki avaimet jätät lähtiessäsi. Jos sinulle jokin avain jää, on turha tulla kokeilemaan. Tilaan lukkosepän sarjoittamaan lukot uudelleen." (s. 320)

Pahuus, ihmissuhteiden välineellisyys, itsekkyys, vastuuttomuus; ei mitään kevyttä lukemistoa. Jo alkujaksossa otetaan luulot pois (en viitsi spoilata mutta rankkaa tavaraa). Tähän kirjaan ei kannata tarttua viihdemielessä. Muovikassimies on myös vahvasti ajassa mukana. Kerronnallisista sivujuonteista löytyy yhtäläisyyksiä ainakin Päivi Alasalmen ja Kirsti Ellilän teoksiin.

Huomaan että kuvasin Muovikassimiestä paljolti lainausten kautta. Ehkä tuntuu ettei omia sanoja ole. Tämä kirja oli paljon epämiellyttävämpää luettavaa kuin vaikkapa Yö, sillä Tarmon näkökulma tekee ihmisistä järjestään kaameita. Yhtään mukavaa, onnellista ihmissielua ei ole. Kaikki ovat eläimellisiä. Yön Vappu oli paljon inhimillisempi kertoja, älykäs ja katkeruudessaankin lämmin ihminen. Muovikassimiehessä ei ole keventävää huumoria; Tarmo ei naurata. Lisäksi kirjan teki raskaaksi mutkikas naiskaarti, joka ei ihan pysynyt kasassa.

Vaikka Muovikassimies ei ollut ihan niin hyvä kuin Yö yllä viljan, en yhtään epäile aikomustani lukea loputkin. Nämä ravilot ovat syvyyspommeja. Ne jäävät pyörimään päähän. Kielellä ja tarinalla on pimeää imua. Molemmista lukemistani Ravilon romaaneista on täysin jäänyt puuttumaan sellainen sievistelevä ja hurskasteleva sivumaku, joka monessa elämän epäkohtia käsittelevässä kirjassa jälkeenpäin ajateltuna on. Ravilo ei sano: katsokaa millaista, eikö olekin väärin. Hän sanoo toteavasti: elämä on. Luettuaan on pakko kysyä itseltään - tämmöistäkö? Onko? (Apua!)

Hilkka Ravilo (2009). Muovikassimies. Suomussalmi: Myllylahti.

Arvioita:
Helena Miettinen Savon Sanomissa
Salla Etelä-Saimaassa
Me Naiset
Susan kirjasto

Yö yllä viljan

Toukkataivas! Tämä on lukutoukkailun tähtihetkiä, uusvanhan kirjailijan löytäminen. Ajatelkaas, joku on vuosikaudet kirjoittanut kirjan toisensa perään, etkä ole ikinä hänestä kuullutkaan. Sitten luet yhden - tsädäm - tiedät että luet loputkin.

Uunituoreisiin tulokkaisiin on kiva tutusta, mutta ollaanpa rehellisiä: esikoiseen ihastunut kärsimätön kituu joutuessaan odottamaan seuraavaa ties kuinka kauan. Ensirakkauden huuma ehtii haihtua, muut kirjat flirttaavat siinä välissä pään pyörälle... mutta uusvanha suosikki - mahtavaa. Mässäilemään pääsee heti. Aah.

Purkauksen innoitti Hilkka Ravilon romaani Yö yllä viljan. Kiinnostuin Ravilosta yhtenä Sallan lukupäiväkirjan kestosuosikkina ja valitsin vinkistä ensimmäiseksi Yön.

Kirja poseeraa tässä takkahuoneen hyllyssä.

Kirja on kertomus kuusikymppiseksi ehtineen Vapun elämästä, menneestä ja nykyisestä. Samalla se on raadollinen, häijynterävä jännitysromaani, jossa ei psyykkisiä iskuja pehmennetä. Lihanleikkaaja Vappu palaa entiselle kotipaikalleen, nyt näytösluontoisesti ruista viljelevälle Hiekkamäen tilalle. On haudattava entinen rakastettu ja kohdattava kauan sitten kuolleen pojan muisto, tilan emännästä puhumattakaan. Sattumoisin Vappu tapaa tilalla myös arkityöstään tutun miehen, torajyvistä kiinnostuneen kansantieteilijän. Olisiko aika jättää mennyt taakse ja aloittaa uusi elämä?

Enempää ei juonesta kannata sanoa. Lukekaa kirja!

Mikä teki tästä Yöstä hyvän, niin kiinnostavan ettei sitä meinannut päästää käsistään? Kaksin käsin kaiveltuani tulen siihen tulokseen, että salaisuus on päähenkilössä ja rankassa näkemyksessä ihmisluonnosta. Ja vaikka kirjan tarina on takapeilistä katsoen synkkä ja pimeä kuin suljettu säkki, päivittäisen elämän kuvauksessa on paikoin lähes hilpeä sävy.

Juonikin on pätevää tavaraa, vähintään Minette Waltersin veroista joskin ehkä hidastempoisempaa. En muuten tarkoita tuota moitteeksi; minusta tarinan rytmi on juuri sopiva. Myös rakenne toimii. Nykyhetkessä etenevän kertomuksen rinnalla kuljetaan välillä Vapun menneisyydessä, kaukana lapsuudessa, nuoruudessa, Hiekkamäen vuosissa. Vappu tulee tutuksi vähän kerrallaan. Hän onkin poikkeuksellisen kiinnostava päähenkilö: ikääntyvä työläisnainen, vivahteikkaasti ympäristöään havainnoiva, kouluja käymätön, käytännöllinen, seksuaalinen. Vapussa on karskia realismia. Hän enimmäkseen ottaa asiat niin kuin ne ovat.

Tai ehkä homman niksi on kielessä. Minä-kertoja Vapun ajatukset on kirjoitettu hulppean suorasukaisiksi, ja havainnointi on niin terävää kuin vain voi ikääntyvältä ja älykkäältä naiselta odottaa. Miten Ravilo osaakin kirjoittaa katkeruutta, jossa ei ole kitinän sivumakua? Vappu ei luule itsestään liikoja, eikä tosin muistakaan. Ei ole ollut aihetta.

On tarpeeksi lämmintä istua parvekkeella kahvikupin ja Hesarin kanssa. Yritän keskittyä lehteen, mutta samat uutiset olen kuullut jo televisiosta. Puolet lehdestä on asioita, joilla en tee mitään: selostusta, miten joku on juossut, heittänyt keihästä, hypännyt ja uinut. Palstatolkulla rohkeaa seksiä livenä, sivukaupalla autoja, joiden ostamiseen ei kenelläkään luulisi olevan raha eikä tarvetta. Asuntoja, joiden hintojen näkeminenkin vie säästöt tililtä. Ja turhaan kukaan on työtön, kun työtä löytyy researcherille, sales managerille, business developerille, assistant controllerille. 

Alan valmistella lähtöä Korkeasaareen. Olen jo ovella menossa, kun puhelin taas soi. Jos se nyt on palvelupäällikkömme Tommi, sanon meneväni työpaikkahaastatteluun. Saavat siitä hilpeän jutunaiheen: kuuttakymmentään lähestyvä Vappu kuvittelee löytävänsä uuden työpaikan! Minne se hakee? Suomen pankin johtaja voi kuusissakymmenissään siirtyä europankkiin ja ministerin virassa dementia on etu, mutta tavallinen ihminen ei senikäisenä enää uutta työpaikkaa löydä. (s. 9-10) 

Samalla mehukkaalla tavalla Ravilo käsittelee kaikkea, niin rumaa kuin kaunistakin. Mutta enimmäkseen rumaa. Ja silti tätä oli mahtavaa lukea. Tarina hengittää hyvin vaikka ilma onkin saastunutta. Sairaan hyvää tavaraa.

Nettihaulla selviää, että kaikki tai useimmat Ravilon kirjat käsittelevät jotenkin pimeää puolta: sopii mulle, vastapainoa kevätauringolle. Ja niitä on monta, ainakin kuusi vielä. Märta Tikkanen saa nyt odottaa, taidan etsiä sitä oman sielunmaailman peiliä ensin näistä raviloista.

Joka päivä on naisten päivä, puolelle maailmaa... siitä huolimatta - hyvää naisten päivää!

Hilkka Ravilo (2001). Yö yllä viljan. Jyväskylä: Atena.

Arvioita ja kuvauksia:
Sallan lukupäiväkirjassa
Lukupaikka -blogissa
Kiuruveden kirjaston sivuilla
(en tajua ettei tästä ole enempää kohkattu :-) )

Narkissos ja Kultasuu

Narkissos ja Kultasuu valikoitui luettavaksi puhtaasti Lukupiirin takia. Saksalaisen kulttuurialueen kirjat eivät ole kuuluneet suosikkeihini koskaan. Mutta lukipiirien hupi onkin siinä, että luetaan jotain sellaista mikä muuten jäisi lukematta.

Tällä kertaa melkein jäi lukematta. Ensimmäinen sivu oli kukistaa minut. Jouduin lukemaan sen neljään kertaan. Näin jo väläyksenä itseni lukemassa tätä kirjaa ikuisesti; lapset muuttavat kotoa, Pohjois-Korean diktatuuri kukistuu, Sagrada Familia valmistuu - ja minä luen Narkissosta.

Hessen yli satasanaisella pelinavauksella oli kuitenkin sellainen hyvä puoli, että seuraavien sivujen teksti tuntui suorastaan railakkaan luistavalta alkuun verrattuna. Ja rehellisyyden nimessä, lukukokemus parani muutenkin harppauksin sitä mukaa kun tarina eteni. Lopussa olin jo valmis myöntämään, ettei Hessen Nobel ehkä perustunut täysin poliittisiin syihin (toim.huom.: puhtaasti vuosilukuihin perustuvaa spekulaatiota). Alku saa osittain merkityksensä lopun kautta; tämän kirjan lukeminen vain puoleen väliin olisi hukkaan heitettyä aikaa.

Juonta rankasti tiivistäen Narkissos ja Kultasuu kertoo kahden miehen vastakohtaisuudesta, heidän elämänkuluistaan ja ystävyydestään. Narkissos edustaa järjen ja ajattelun mallia, enemmän sivutilaa saava Kultasuu aistien, tunteiden ja luovuuden mallia; ihmisinä jonkinlaisia ääripäitä siis kumpikin. Narkissos on yksinäinen ilman viettelevää, esteettistä mutta pohjimmiltaan amoraalista Kultasuuta. Kultasuu taas on kykenemätön hallitsemaan itseään ilman Narkissoksen älyllistä ja kurinalaista henkeä. Hän on "kaikille myrskyille altis, yhtä hurja kuin hellä, intohimojen ikiaikaisesta verenperinnöstä viisas".

Nykyään älyä ja tunnetta ei enää käsitetä yhtä usein toisilleen vastakkaisina kuin ennen. Varmasti Hessen kaltaisilla molempien välttämättömyyden osoittaneilla kirjailijoilla on muutoksessa osansa siinä missä filosofeilla ja uudella psykologisella taloustieteelläkin.

Omassa lukukokemuksessani toistan kuitenkin vanhaa älyn ja tunteen vastakohtaisuuden kaavaa. Älyllisesti nautin Hessen taitavasta asetelmasta, siitä miten Narkissos kaivelee jokaisen sisuksissa piilevää jännitettä ajattelijan ja aistijan välillä, mutta tunne-elämyksenä tästä jäi tympeä maku ja piikit pystyyn kuin vihaisella siilillä. Molemmat päähenkilöt vaikuttivat äärimmäisen itsekeskeisiltä. Nimistä päätellen oli tarkoituskin. Mutta ne naiset! Esineitä ja arkkityyppejä joka ainoa. Kultasuu kaataa naisia kuin keiloja - ei tarkoita pahaa, muttei myöskään piittaa muusta kuin omasta tuntemuksestaan.

Tässä kirjassa miehet ovat ihmisiä, jotka naisista nauttiessaan tekevät syntiä tai äidistä erotessaan kokevat tuskaa. Hessellä tämä tuntuu olevan ihan normimeininkiä. Ero vaikkapa Valtosen samoihin aikoihin kirjoittamiin romaaneihin on järkyttävän suuri.

Kerran, syvästi punastuen ja tahtonsa ponnistaen, Kultasuuta ilahduttaakseen, hän näytti toisen rintansa, veti puvun alta esiin pienen valkean hedelmän, ja Kultasuun polvistuttua ja suudeltua sitä hän peitti sen huolellisesti ja hehkuen yhä punaisena kaulaansa myöten. He myös puhelivat, mutta uudella tavalla, ei kuten ensimmäisenä päivänä, keksivät toisilleen lempinimiä, Lydia kertoi mieluisasti lapsuudestaan, unelmistaan ja leikeistään. Usein hän puhui myös siitä, että teki väärin rakastaessaan, koska ei voinut mennä naimisiin Kultasuun kanssa, puhui siitä surullisena ja alistuneena, koristi rakkautensa tällä salaisella surulla kuin mustalla hunnulla.

Ensi kerran Kultasuu tunsi naisen paitsi himoitsevan myös rakastavan häntä. (s. 127)

Hessen kuvaukset ovat monin paikoin kauniita, ja kirjassa oli ajattelevaiselle ajateltavaa. Mutta tuskin luen Hesseä tämän enempää. Sisäinen telaketjufeministini ei tarvitse tällaista yllytystä.

Herman Hesse (1974, alkuperäinen 1930). Narkissos ja Kultasuu. Helsinki: Weilin+Göös. Suomentanut Kai Kaila.

Avain

Tämän kirjan luin Lukupiirin valintana. Mainio valinta: erikoinen ja kiinnostava kirja. Avain on 1950-luvulla kirjoitettu kuvaus japanilaisen keski-ikäisen avioparin seksuaalisesta elämästä. Lukupiirin keskustelu tuo varmasti hyvin esille kirjan eri puolet, joten en sano sisällöistä tämän enempää - sen sijaan suosittelen lämpimästi vierailuja Lukupiirissä lähipäivinä.

Minulle kirja oli kaikkiaan positiivinen yllätys. En tiedä miksi odotin pettyväni - kenties aihe kuulosti ikävältä - mutta Avain osoittautui helppolukuiseksi ja samalla kuitenkin ajatuksia herättäväksi.

Miellyttäväksi kirjaa ei voi kutsua. Kaikki sen henkilöt olivat jollain tavalla vastenmielisiä, mutta heidän mielenliikkeensä kuvattiin niin tarkkapiirtoisesti ja kirkkaasti, että kokonaisuus tuntui harmoniselta kuin... noh, japanilainen kukka-asetelma. Tanizaki taittelee henkilöidensä psyyken auki kuin purkaisi origamin alkutekijöihinsä, kerros kerrokselta ja petos petokselta.

Lukunäytteen otan ensimmäisiltä sivuilta, vaimon päiväkirjaosuuksista.

Tietenkin minun täytyy tyytyä häneen, koska hän on minun laillinen aviomieheni. Mutta toisinaan minua tympäisee kun vain näenkin hänet. Niin se on, eikä tämä ole mikään uusi tunne. Se tuli minuun avioliittomme ensimmäisenä yönä, tuona kuherruskuukauden yönä ajat sitten, kun ensi kerran menin vuoteeseen hänen kanssaan. Muistan vieläkin miten kavahdin kun näin hänen kasvonsa hänen pantuaan pois paksulinssiset silmälasinsa. Silmälaseja käyttävät ihmiset näyttävät aina vähän oudoilta ilman niitä, mutta mieheni kasvot näyttivät silloin yhtäkkiä tuhkankarvaisilta kuin kuolleen. Sitten hän kumartui likelle, ja minä tunsin miten hänen katseensa porautui minuun. En voinut olla tuijottamatta vastaan, silmiäni räpytellen, ja samassa hetkessä kun näin tuon sileän, liukkaan, vahamaisen ihon, kavahdin taas. (s. 13)

Tällä kertaa täytyy erikseen muistaa kiitellä suomennosta: kyllä Tuomas Anhava on mestari. Minulla oli lukioaikaan oikea tanka-kausi hänen hienojen kokoelmiensa kanssa.

Junichiro Tanizaki (1962, alkuperäinen 1956). Avain. Helsinki: Tammi. Keltainen kirjasto (38). Suomentanut Tuomas Anhava.

Sano että haluat

Pirjo Hassisen Sano että haluat tuli lainattua jo muutama viikko sitten, joululoman alla. Olin päättänyt tutustua Hassiseen osana projektiani löytää  nykysuomalainen naiskirjailja, jonka naishahmot puhuttelisivat henkilökohtaisesti, sanoisivat ehkä jotain uutta elämästä sellaisena kuin se minulle näyttäytyy. Ihan täysosumaa ei ole vielä tullut; Alasalmen kirjoista olen pitänyt mutta lukemani kolme romaania ovat pyörineet omasta arjesta etäällä olevissa teemoissa.

Nostin Hassisen lukupinon päällimmäiseksi, kun Hesari listasi alkuviikosta 2000-luvulla apurahaputkeen päässeitä kirjailijoita (linkki lyhennettyyn juttuun tässä).  Kirjallisen eliitin kaikkein konkreettisin arvostuksen osoitus – rahaa! – merkitsee varmasti jotain? 

Salla tosin käsitteli taannoin blogissaan Elina Jokisen väitöstutkimusta kirjailijoiden apurahoista, ja joutui toteamaan, ettei suomalaisena himolukijana tuntenut monenkaan apurahoja saaneen kirjailijan teoksia. Eivätpä ole minunkaan lukemiseni kovin hyvin korreloineet apurahaputkien kanssa. Tämä on ensimmäinen Hassisen kirja minulle.

Sano että haluat pyörii kolmen päähenkilön ja muutaman sivuhahmon ympärillä. Tarinassa ei sinänsä ole mitään vikaa. Teksti oli minusta kaunista kieltä, oivaltavaa ja yllättävää.  Romaanin asetelma on sekin ihan kohdallaan: miehen ja vaimon syvien, sensuellienkin unelmien sovittamaton ristiriita, jonka konkretisoi kolmas pyörä, joka yllyttää kokkimiestä haaveilemaan makujen satumaasta. Romaanin alussa kolmas pyörä, Essi, on kadonnut. Mysteeristä kasvaa ajan tasoja yhdistävä jännite. Tässä on selvästikin eväät sekä juoneen että syvyyteen. 

Molempia löytyi. En silti juuri pitänyt tästä kirjasta. Jouduin oikein miettimään, mikä meni vikaan. Ehkä tämä on puhtaasti makuasia. En pitänyt kertoja-Laurasta henkilönä, vaikka tunnistan itsessäni osan hänen tunteistaan.  

Tai sitten olen riittämätön lukijana. Tarina on kerrostettu siten, että koko ajan analysoidaan tietoisesti ja vähän teennäisesti jo tapahtunutta, tarkastellaan nähtyä ja koettua suhteessa myöhempiin tapahtumiin ja oman psyyken liikkeisiin. Tämä sopii keskeisen kertojan Lauran  psykologin ammattiin, mutta en osannut sopeutua siihen. Laura voi kertoa kaikkitietävänä minänä omista tuntemuksistaan, mutta kuka on kaikkitietävä kertoja, joka Essiä selittää?

Vaikka lukiessa tunnetilojen syvä kuvaus välillä repäisi mukaan, etäännytti jokin kerronnassa. Oli kuin kirjailija olisi valmistellut jokaisen oivalluksen hippusenkin tässä romaanissa ilmitasolle. Saadakseni tästä kirjasta iloa minun olisi pitänyt pystyä murtautumaan syvemmälle älyn tasolle – tai kyetä eläytymään emotionaalisesti kirjaan – eikä kumpikaan onnistunut.

Sano että haluat ei silti jäänyt kesken. Intensiteetti riitti melkein loppuun asti. Makujen puhtaan nautintomaailman etsintä oli paikoin herkullista, äitiyden kokemus tuskaisen vahvaa.

Mahdollisesti tämä oli väärä kirja minulle mutta loistava monelle muulle. Otankin poikkeuksellisen pitkän näytteen antaakseni tekstille reilun mahdollisuuden vietellä...     

Jokainen matkan varrelta silmiin tarttunut kuva riivasi häntä. Pensaat ja puut, katulamput jotka odottivat lasisen värittöminä heinäkuun lopun pimeitä iltoja jolloin ne viimein sytytettäisiin. Vesi kaupungin ympärillä velloikin hänen yllään koko iltayön: ”Minäkö vain vettä, jota pikkuiset jalat sotkevat äärieni niukoilla hiekkarannoilla…?” Essi yritti katsoa televisiosta nauhoittamaansa ohjelmaa, mutta se tukehtui yön pauhun alle.

Seuraavana iltana kun Essi oli jälleen kävellyt kotiin, hän istui kauan sängyllään hiukset kosteina ja antoi vierauden tunteen tulla koko voimallaan. Se, mitä hän aiemmin oli luullut omaksi elämäkseen, olikin ehkä ollut hengityksen pidättelyä. Edes romaaneja lukiessa tai elokuvia katsoessa hänen päässään ei ollut tapahtunut yhtä paljon. Essi käsitti ettei kyse voinut olla vain kaupungin halki kävelemisestä, siitä että asiat tapahtuivat ympärillä yhtä aikaa tuskastuttavan hitaasti ja hallitsemattomasti. Se, mihin hän tarttui kaikella uteliaisuudellaan, oli juuri uusi vierauden tunne. Se ei pelottanut häntä, vaan häntä pelotti se että ihmettely haihtuisi ja hän jonain iltana vain kyllästyisi ja palaisi entiseen. (s. 23-24)

Pirjo Hassinen (2009). Sano että haluat. Helsinki: Otava.

Terhi Anttilan arvio Keskisuomalaisessa on positiivinen, Heli Peltoniemeltä on tullut ylistävä arvio Turun Sanomissa. Raisa Mattila Hesarissa jäi jotain kaipaamaan.