Jennifer Weiner: Ikuiset ystävät

Jennifer Weiner oli sattumoisin ensimmäisiä kirjailijoita, jotka löysin puhtaasti blogien pohjalta. Vaikken ihan kestofaniksi ruvennutkaan, nimi jäi mieleen, ja tämä Ikuiset ystävät tarttui sitten kirjastosta matkaan.

Pikkutyttöjen kasvinkumppanuudesta päädytään vuosien välirikkoon mutta lopulta taas ystävykset kohtaavat: draama alkaa kun kaunis julkkis Valerie ryhtyy kostamaan nuoruutensa traumaa ja kiskoo mukanaan kierteeseen vetäytyvän ja eristyneen Addien. Peräänsä he saavat pikkukaupungin poliisin, Jordanin, jolla on omiakin traumoja. Nykytilannetta setviessään naiset oppivat tuntemaan toisensa uudestaan ja eri tavalla; entinen ystävyys näyttäytyy aikuselle uudessa valossa.

Kiinnostavuutta tarinaan tuovat kipeät teemat, vaikka niitä kepeästi käsitelläänkin: Addien kamppailu yksinäisyyden ja ylipainon kanssa, Valerien juurettomuus, Jordanin kipeät pettymykset. Ja Weinerin kirjasta kun on kysymys, komiikka ja vauhti kantavat tarinaa jos juonen uskottavuus hoiperteleekin.

[--] Valerie, joka oli kietonut hapsuhuivin päänsä ja kasvojensa ympärille kuin burkan, ujuttautui viereeni ja nappasi nostolomakkeen käteensä.
"Tämä on ryöstö", hän sanoi virkailijalle.
"Voi hyvänen aika, Val. Eikä ole", minä sanoin pankkineidille. Hänellä oli pyöreät kasvot, punaista huulipunaa ja päässä karvareunainen tonttulakki. Hän katsoi ensin minua, sitten Valia ja sitten taas minua. "Minulla on ase", Val kuiskasi. "Anna tänne kaikki rahat kassasta." [--] (s. 198)

Tämä kirja on vähän kuin Snickers-patukka. Ystävien sentimentaalisuus on melkein äklön makeaa, mutta paikka paikoin teräväksi yltyvä dialogi ja koomiset tilanteet ovat sille sopivan suolaista ja kovaa vastapainoa. Sitä paitsi hahmojen ongelmat ovat niin inhimillisiä ja todentuntuisia, että ne tarttuvat hampaisiin; pöyrittelin Addien ja Valerien persoonia mielessäni vielä tovin kirjan luettuanikin.

Jotta vertaus olisi täydellinen, täytyy vielä todeta, että niin kirjan kuin snickersinkin loppu jättää vähän tunkkaisen imelän jälkimaun. Erojakin on. Ystävät ei lihottanut grammaakaan ja sai oikein hyvälle tuulelle, kun taas snickersistä seuraa yleensä lievä morkkis. Ja hei, olisihan kovin onneton loppu toki ollutkin tyylirikko tällaisessa kirjassa.

Vähän höpsö naisten seikkailu ehkä, mutta sisältää myös substanssia. Romanttiseksi viihteeksi paremmasta päästä.  Suosittelen.

Jennifer Weiner (2011). Ikuiset ystävät. Suomentanut Aila Herronen. WSOY. 978-951-0-37785-7.

Arvioita:
Susa Järjellä ja tunteella -blogista kuvaa elämänmakuiseksi hupsutteluksi, peesaan.
Salla lukupäiväkirjassaan suosittelee kirjallisuusterapiaksi.

Le Ly Hayslip: When Heaven and Earth Changed Places

Koulumatkalaisia Ha Longin lahdella

Kuvani on Ha Longin lahdelta Vietnamista ja liittyy tiukasti käsillä olevaan kirjaan: ostin Le Ly Hayslipin omaelämänkerrallisen kirjan When Heaven and Earth Changed Places: A Vietnamese Woman's Journey from War to Peace matkan varrelta Ha Longista palatessani. Bussiseurueemme pysähtyi mennen tullen paikallisessa turistiansassa, jossa oli kaupan lähinnä patsaita ja silkkikapineita... mutta vannoutunut kirjatoukka löytää pokkarihyllyn melkein mistä vain. Takakansi lupaili omakohtaista tilitystä Vietnamin sodasta nuoren naisen silmin, ja matkaeväänä kulkenut jännäri oli jo loppumaisillaan, joten nappasin tämän mukaani.

Heaven and Earth osoittautui sekä hienoksi että heikoksi kirjaksi. Hienoa siinä on sisältö. Le Ly Hayslip on viettänyt nuoruutensa Vietnamin sodan jaloissa. Varhaisteininä hän on Viet Congin toverilistoilla mutta joutuu myöhemmin epäiltyjen kirjoihin ja päätyy palvelustyttönä kaupunkiin, tulee raskaaksi, saa aviottoman lapsen, ja elättää lopulta itsensä sodan harmailla markkinoilla kaupustellen mitä milloinkin amerikkalaisjoukoille.

Kuvaus pienen vietnamilaiskylän köyhyydestä ja tilanteen realiteeteista on järisyttävä. Kun Vietnamin sotaa on tottunut katselemaan sotaelokuvien linssin läpi, on Le Lyn näkökulmassa totisesti jotain uutta. Sotavuosien arjessa ei tainnut useimpien paikallisten mielestä olla kysymys politiikasta tai puolista tai patriotismista, jenkkileffojen traumapiehtaroinnista puhumattakaan. Heaven and Earth välittää kuvan raa'asta hengissä selviämisen kamppailusta melkoisessa köyhyydessä, vanhojen perinteiden ja uusien tilanteiden puristuksessa.

Minäkin olisin aina mieluummin aina sen puolella, joka ei halua tappaa minua tai perheenjäseniäni juuri nyt.

Kirjasta saa myös jonkinlaisen aavistuksen hyvin vieraasta kulttuuripiiristä sisältäpäin nähtynä. Vietnamilaisen maalaiskylän elämänmeno on ajattelumalleiltaan niin outoa, että sitä on tällaisen suomalaisen pullamössälapsen vaikea tajuta. Jotenkin vaikkapa lasten kutsuminen ensimmäiseksi ja toiseksi tai kuudenneksi tyttäreksi tuntuu, krhm, niukahkolta. Eivätkä avioliittokäytännötkään oikein istu meikäläiseen ajattelumalliin:

[--] If my parents, for example, had wanted me to marry a bad-tempered man, I would have had to accept it - no ifs, ands, or buts. If he beat me, nobody would say anything to him about it, least of all my parents. Everyone would assume it was my fault, because keeping a husband satisfied would have been my primary duty. (s. 21)

Tosin Le Ly ei päädy naimisiin kovin nopeasti eikä ollenkaan suunnitelmien mukaan. Nuorimpana kuudesta lapsesta hän ehtii nähdä sodan pyyhkivän kylänsä yli; hän joutuu raiskatuksi ja kidutetuksi ja karkoitetuksi kotoaan, ja rakentaa lopulta uudenlaisen elämän uudella paikkakunnalla ja lopulta uudessa maassa. Kirjassa kuvataan hänen nuoruuden kokemustensa lisäksi vierailua Vietnamiin vuonna 1986. Amerikkalaistunut Le Ly palaa kotiseudulleen etsimään sukulaisiaan.

Kaikkiaan pidin tarinaa kiehtovana; se antoi uuden näkökulman jo lähes kliseeksi jauhettuun aikakauteen Vietnamin historiasta. Luin kiinnostuksella joka sivun. Vierauden rinnalla tunnistaa myös tutun: halun selvitä, rakastaa, elää, turvata lasten elämä.

Mutta. Uh. Mikä ihme siinä on, että amerikkalaisiin tietokirjoihin livahtaa niin usein saarnaava sävy? Kun elämä on ollut niinkin rankka ja vaiheikas kuin Le Lyn, luulisi sen kuvailun riittävän. Lukijan voisi jättää oivaltamaan itse, että on hienoa jos kovasta onnesta selviää katkeroitumatta. Mutta ei. Paikoin paatokseen vivahtava tyyli on muuten hyvin rakennetun kirjan selkeä heikkokus. En tiedä onko opettavainen nuotti kertojan omaa tekoa vai onko (haamu)kirjoittajana toiminut Jay Wurts osittain vikapää. Joka tapauksessa teksti sortuu säännöllisin välein ikävään alleviivaamiseen. Itse olisin niellyt kirjan tarjoaman positiivisen ajattelun pillerin paremmin ilman sokerikuorrutusta.

Silti, kiinnostava ja lukemisen arvoinen kirja. Saarnahtavat kohdat voi jättää omaan arvoonsa ja ottaa kaiken irti erikoislaatuisesta maailmankuvasta ja kohtalosta. Olen iloinen että löysin tämän.

Le Ly Hayslip, with Jay Wurts (1990, alkuperäinen 1989). When Heaven and Earth Changed Places. A Vietnamese Woman's Journey from War to Peace. A Plume Book, Penguin Group. 0-452-27168-1.

P.S. Pitänee hankkia jostain myös Le Lyn tarinaan löyhästi perustuva elokuva Heaven and Earth, vaikka wikipedian perusteella sen juonessa on oiottu mutka tai pari. Mitenkähän olen tämänkin onnistunut missaamaan, vaikka on Oliver Stonen ohjaama? Alan vanhemmiten epäillä, että sivistykseni on kuin pitsiä, enemmän aukkoja kuin kudosta.

Johanna Tuomola: Minkä taakseen jättää

Kuva/kansi: Myllylahti/Reija Kaskiaho

Muistelen jonkun suosittaneen tätä Johanna Tuomolan dekkaria, ja pienen googlailun jälkeen epäilen Kirsiä. Minkä taakseen jättää on tosin odottanut vuoroaan hyllyssä jo hyvän tovin, sillä päähenkilön nimi epäilytti, tapahtumapaikasta puhumattakaan.

Mitä hyvää voi odottaa poliisiromaanilta, jossa poliisilla on niin käsittämättömän ylisöpö nimi kuin Noora Nurkka? Joka sijoittuu Lohjalle?

Onneksi voitin ennakkoluuloni, sillä Minkä taakseen jättää osoittautui vetäväksi ja teemoiltaan kiinnostavaksi dekkariksi. Rikosylikonstaapeli Nurkka yrittää totutella tuoreeseen avioliittoon ja selvitä ampumatapauksen aiheuttamista traumoista. Harmi vain, että traumoja on pakko setviä terapiassa; sulkeutunut Noora ei nauti itsetutkiskelusta.

[--] ei Noora ollut unohtanut tämänpäiväistä terapiaistuntoaan. Oli vaikea uskoa, että kukaan sai apua terapiasta. Ainakin Nooralla se toimi päinvastoin, hän ahdistui hyvissä ajoin ennen istuntoa, sen aikana ja vähintään vuorokauden sen jälkeen. Kun hän viimein sai päänsä kasaan, oli aika uudelle istunnolle. (s. 112) 

Minkä taakseen jättää on käsittääkseni neljäs Noora Nurkka -romaani. Olisi ollut mukava lukea nämä järjestyksessä, mutta menee tämä kai näinkin. Ainakin Minkä taakseen jättää houkuttaa jatkamaan sarjaan tutustumista, sillä tässä käsitellään epätyypillistä rikossarjaa. Lohjalla liikkuu sarjaraiskaaja, jonka uhreiksi joutuvatkin miehet.

Tuomola pyörittelee kiinnostavasti sukupuoleen liittyviä asenteita, sitä mitä seksuaalinen väkivalta aiheuttaa ja miten siihen suhtaudutaan. Toinen selkeä teema on koston oikeutuksen pohdinta: vaikka yksityinen kosto on aina väärin, huomaa lukija jollain tasolla tuntevansa sympatiaa pahantekijää kohtaan... Jos laillinen valta on rakenteellisesti kykenemätön käsittelemään jotain rikoksen lajia niin, että uhrit tuntisivat saaneensa oikeutta, saattaa raamatullinen silmä silmästä -meininki tuntua hetkittäin tyydyttävältä. Sivujuonteena kosketellaan maahanmuuttajiin liittyviä asenteita.

Minkä taakseen jättää on sinänsä helppolukuinen ja paikoin kepeäkin dekkari, eikä juonellisesti erityisen järisyttävä kokonaisuus, mutta se onnistuu monien genren teosten tavoin (esim. Leena Lehtolaisen Kallio-sarja tulee mieleen) herättämään ajatuksia ja valaisemaan hetkeksi yhtä yhteiskunnallista kipupistettä. Matti Yrjänä Joensuun sydäntäsärkevyyteen Tuomola ei ehkä yllä, mutta kaikkiaan kiintoisa uusi tuttavuus silti.

Oli vaihteeksi mukava viivähtää naispoliisin maailmassa. Nimestään huolimatta Noora Nurkka on osapuilleen uskottavasti mutkikas hahmo. Voisi tosiaan vilkaista niitä aiempiakin osia... mutta ensin luen vähän lisää komisario Koskisen puuhista Tampereella.

Ei voi mitään, rakastan näiden kotimaisten dekkareiden turvallista arkisuutta. Kyllä jäävät Criminal Mindsin suihkarilla lentävät profiloitsijat ja CSI:n supertutkijat kakkoseksi.

Johanna Tuomola (2012). Minkä taakseen jättää. Myllylahti. 978-952-202-354-4.

PS. Kannattaa vilkaista tuota linkkiä kustantajan sivuille jos kirjailija kiinnostaa - ovat koonneet kiitettävän kasan tausta-aineistoa tarjolle.

Arvioita:
Jori Kaiken voi lukea -blogissa tykkäsi juonesta
Kini Kirjavinkeistä koukuttui kerralla
Heh, myös Mikko Iltaluvuista vertaa Maria Kallio -sarjaan...

Äidinmaa

Kuva: Tammi

Tästä romaanista kirjoittelen poikkeuksellisen hämmentyneessä tilassa. Lukuelämys oli skitsofreeninen. Toisaalta ihailin ja toisaalta teki mieli paiskoa seinään. Äidinmaan kohdalla en osaa erottaa omia lähtökohtiani lukukokemuksesta; en osaa sanoa, onko vika kirjassa vai sitä pitelevässä naisessa.

Nimenomaan naisessa. Tässä sitä naisihminen puntaroi miehen kirjoittamaa kuvausta raa'asti miehiä sortavasta naisten yhteiskunnasta. Sanon mitä tahansa, on sanomiseni sukupuolittunut kannanotto, tai ainakin voi näyttää sellaiselta, ja niin on jos siltä näyttää, sanoo vanha viisaus, joten mitäs nyt tehdään?

Suhtautukaa ainakin lörpötykseeni tavallistakin kyynisemmin.

Äidinmaa on kuluvan vuosisadan loppupuolelle sijoittuva dystopia. Miehistä on tullut pelkkiä koiraita, hyväksikäytettyä ja alistettua orjatyövoimaa, jota ankara akkavalta sortaa, pieksee, raiskaa ja tappaa. Jumalatarta palvovat, heteroseksuaalisuuden ja yksiavioisen homoseksuaalisuudenkin torjuvat heimonaiset eivät hyväksy yksityisomistusta, peilejä tai vapaata tiedonkulkua. Raivotautinen terrori saa rauhassa kukoistaa suljetussa maassa, sillä kansainvälinen yhteisö ei uskalla puuttua Äidinmaan elämään suuren pommin pelosssa.

Tarinassa seurataan Anna-Liisan ja Benjaminin vaiheita. Anna-Liisa on salaa pariseksuaalisuuteen taipuvainen vartija ja entinen tutkija. Hän tietää Äidinmaan taustoista enemmän kuin moni muu ikätoverinsa. Työkseen hän valvoo koiraita, usein juuri vanhaa Benjaminia, joka muistaa vielä varhaislapsuudestaan isän. Benjamin kaipaa kadonnutta Railoa, nuorta miestä, johon hänen isyyden kaipuunsa purkautuu.

Koin uskottavuuden ongelmaksi Äidinmaan kanssa. Kun lukee fantasiaa ja avaruusoopperoita ei pitäisi kai valittaa uskottavuudesta, mutta sijoittamalla Äidinmaan suht' lähelle ajassa ja paikassa, ankkuroimalla sen selkästi reaalitodellisuuteen, Salminen avaa oven myös uskottavuuspohdiskelulle. Esimerkiksi Sheri S. Tepperin Portti naisten maahan -kirjaan tai Maarit Verrosen Karsintavaiheeseen verrattuna Äidinmaa ei vakuuta.

Vaikka ekokatastrofiin on äärimmäisen helppo uskoa, ja talouden ja yhteiskunnan muodostaman järjestelmän romahtamiseen samoin, on vaikea kuvitella tällaista seksuaalisten ja sukupuoliroolien kääntymistä päälaelleen näin lyhyellä tähtäimellä. Se ei vain fyysisesti onnistuisi. Vaikka Salminen väläyttelee ovelia polkuja moiseen tilanteeseen päätymiseksi, en taida vielä ryhtyä kokoamaan äitien neuvostoa suurlakkoa ja vallankaappausta varten. Olen nähnyt miehiä ja olen nähnyt naisia ja miehet ovat isompia. Ei, ei mene läpi.

Margaret Atwoodin Orjattaresi, joka kuvaa jokseenkin päinvastaista tilannetta, on välittömästi uskottavampi, sillä siinä totalitaarinen sorto nousee selkeästi jo olemassa olevista valtarakenteista. Asevoimat ja fundamentalistiset uskonnot ovat vahvasti miesvaltaisia ja hierarkkisia perustoja, joille naista alistava, totalitaarinen järjestys voisi syntyä.

Ups, on jo syntynytkin, yhdessä sun toisessa paikassa. Miesten naisiin kohdistamasta instutionalisoidusta sorrosta ja raiskauksista löytyy pilvin pimein esimerkkejä sekä historiasta että nykyhetkestä. Patriarkaatilla pyyhkii hyvin, mutta mistä löytyvät vastaavat esimerkit matriarkaalisista sortoyhteisöistä? Olen kuullut huhuttavan jostain alkuasukasheimosta joskus jossain... Pentele, kyllä naisten harjoittamalle miesten yhteiskunnalliselle alistamiselle pitäisi saada paremmat pr-ihmiset!

En väitä, etteivätkö naiset kykenisi kaikenlaiseen pahuuteen, julmuuteen ja vallan väärinkäyttöön. Kykeneväthän miehetkin hyvyyteen, lempeyteen ja eettiseen toimintaan. Mutta en vaan onnistu uskomaan naisten sortotoimiin Äidinmaassa kuvatulla tavalla. Brantenbergin Egalian tyttärissä, joka on rempseä käänteisroolileikki ja sellaisena purevasti feministinen teksti, uskottavuuskysymys on sivuutettu etäännyttämällä kummallinen Egalia jonnekin kauas. Äidinmaan kanssa pitäisi leikkiä, että näin kävisi täällä meillä. Ihan pian. Ei. Ei vaikka yliopistojen opiskelijoista onkin enemmistö naisia.

Ei Salminen varmaan ajattelekaan, että Äidinmaa käsitettäisiin vakavaksi skenaarioksi. Toivottavasti. Mutta miten tätä sitten pitäisi lukea jos kyseessä ei ole Pelastakaa miehet -manifesti? Ehkä ajatuksena on, että pitäisi ylipäätään kyseenalaistaa sukupuolittunut ajattelu ja kaikenlainen ihmisten seksuaalisuuteen kohdistuva normittaminen. Ehkä tämä onkin radikaalia liberaalifeminismiä puhtaimmillaan. Naisillakin on oikeus esiintyä sortajina ja raiskaajina kirjallisuudessa?

Tuo ei nyt kuulostanut oikein fiksulta, mutta menköön. Jokin luontainen vastenmielisyys tuohon Äidinmaan asetelmaan minulla nousi päällimmäiseksi lukiessani ja näemmä tässä jutussakin. Tunnereaktioni epäilemättä todistaa, että johonkin kipeään paikkaan Salminen tällä osui.

Äidinmaassa ei minusta ole kyse siitä miten valta korruptoi (myös naiset) ja tilaisuus tekee (myös naisista) sortajia; sitä teemaa varten ei olisi tarvittu sukupuoleen ja seksuaalisuuteen perustuvaa yhteiskuntaa. Tavallinen työpaikka riittäisi. Tai jos haluaa tulevaisuuden kauhuja katsastaa, voihan sitä kansaa alistaa monenlaiseen totalitarismiin... Kyse on siis myös sukupuolesta.

Olisipas aika raikasta jos voisimme jättää toistemme sukuelimet ja seksielämän kokonaan sivuun yhteiskunnallisesta keskustelusta... Se, mitä kaksi (tai useampia) aikuisia ihmisiä missäkin makuuhuoneessa puuhaa, ei ratkaise maailman ongelmia, auttaa vain unohtamaan ne hetkeksi.

Minua Äidinmaa siis ahdisti ja hiersi ja kiukuttikin. Kaipa minä ajattelin että hei, me naiset emme ole ansainneet tätä! meitä voi luokkana syyllistää kieroutuneista perhehelveteistä ja epäreiluudesta huoltajuuskysymyksissä ja kosmetiikan koe-eläimistä ja vaikka mistä! mutta ei systemaattisesta miesten syrjinnästä! 

Tulinko tuossa todistaneeksi, että uskon kirjalliseen perisyntiin? Jos jotkut miehet ovat todistettavasti sovistisia alistajia, saa fiktiivisesti tehdä koko sukupuolesta sortajia... mutta ei toisin päin. Krhm. Myönnän että logiikkani ontuu. Tässä tasa-arvoasiassa tulee itse kukin helposti syyllistyneeksi kategorian perusteella tuomitsemiseen. Se on vähän niin kuin driving while black jenkkilässä.

Huh, tuli pitkä selitys mutta reiluuden vuoksi ehkä tarpeen! Sillä vaikka olen pitkän linjan dystopia-herkuttelija, en välttämättä ole puolueeton Äidinmaan uskottavuutta moittiessani. Kenties maun pilaakin takapihaltani leviävä palavien rintaliivien katku. Saatan tuomita perusteella writing while male.

Kirjallisessa mielessä Äidinmaa oli näet minusta taitavasti rakennettua kerrontaa. Se onnistui kiehtomaan. Kuten yllä olevasta voi päätellä, mutisin itsekseni vastalauseita puolen kirjaa. Provosoiduin kun provosoitiin. Silti tarina kuitenkin koukutti eikä tullut mitään kiusausta jättää kesken.

Toki paketti olisi voinut olla tiiviimpi. Tyylillisesti Salmisen teksti on turhan rehevää minun makuuni. Välillä on siinä ja siinä, ettei kielikuva kompastu adjektiiviraameihinsa, onneksi enimmäkseen ei. Ja intohimon palolla on puolensakin. Otan loppuun tekstinäytteeksi kohdan, joka kolahti mukavasti näin Haatasen kirjan perään:

Kaikkialla oli lamppuja, joiden oli täytynyt joskus palaa, mutta jotka olivat nyt puhkottujen silmien meri. Maisema mylvi viestejä kyltymättömästä ajasta, jolloin aikuisten ihmisten tarpeet olivat olleet lapsen tarpeita: Nyt. Minä. Minulle. Haluan. Otan. Heti. Heti. 

Oliko joskus tosiaan uskottu kaiken ehtymättömyyteen? Oliko jokainen ajatellut, että juuri hänellä oli ollut oikeus saada esineitä, hyödykkeitä ja omaisuutta vain siksi, että hän oli ollut olemassa? Isompia asuntoja, nopeampia autoja, hiotumpia jalokiviä, tehokkaampia tietokoneita, parempia matkapuhelimia, heroiinia ja pornografiaa, uusia parittelukumppaneita, joogaopettajia, henkilökohtaisia valmentajia, ampuma-aseita, vapautta, vapautta, loputonta vapautta itsensä toteuttamiseen ja oman persoonansa palvomiseen. Olivatko kaikki kuvitelleet olevansa poikkeuksia? [--] (s. 253)

Salmisen seuraavaa kirjaa odotan mielenkiinnolla. Äidinmaassa on hurjuutta ja energiaa, vaikka se minussa saikin näemmä aikaan jonkinlaisen primitiivireaktion. Toista miehillä-on-kurjaa -kirjaa en kyllä viitsisi lukea, mutta pidin Äidimaan vision suuruusluokasta. Ei mitään näpertelyä, tämä. En tykännyt. Mutta ihailin jotenkin.

Jan Salminen (2012). Äidinmaa. Tammi. ISBN 978-951-31-6656-4.

Arvioita:
Sanna Sevänen Aamulehdessä
Erkki Kanerva Turun Sanomissa
Helena Ruuska Helsingin Sanomissa
Irja Kirjavinkeissä
Minna Ilselässä
Linnea Kujerruksia-blogissa

Matkalaiset

Kuva: Karisto. Hieno kansi, mutta kirjaston tarra peittää tekijän nimen.

Anu Holopaisen varsin suositun Syysmaa-sarjan viimeinen osa on ilmestynyt heinäkuussa. Aiemmista osista kirjoittelinkin jo kesäkuussa. Tämän viimeisen, Matkalaiset, olin ovelasti ennakkovarannut kirjastosta, joten sain sen pikavauhtia ja luinkin yhtä pikaisesti. Heinäkuussa vain oli liiaksi kiireitä - piti maksimoida hiilijalanjälki ja minimoida pankkitilin saldo* - joten juttu jäi silloin väliin.

Matkalaiset jatkaa Syysmaan tyyliä. Joka kirjassa on ollut uusia henkilöpainotuksia, uusia paikkoja ja uusia juonikuvioita. Toisteisuudesta sarjaa ei voi todellakaan syyttää, sillä aina tehdään iso loikka yllättävään suuntaan. Matkalaisissa sarjan vanha kaarti on enimmän aikaa taka-alalla, vaikka Zaran kohdalla nähdäänkin kiinnostavia käänteitä.

Kerronta keskittyy enemmän Yvanaan, Viinikauppiaasta tuttuun tyttölapseen, joka on nyt nuori nainen aikuisuutta tavoittamassa. Yvana pyrkimys itsenäistymiseen johtaa hänet vaaratilanteisiin, ja hänen vanha vaivansa pääsee valloilleen. Olen vihdoin tajunnut, mikä se Yvanan saama tartunta on: se on kollektiivisen idin tulehdus. Säännöllistä lääkitystä tarvitaan, ja kun se puuttuu, seurauksena on lopulta koko Syysmaan kannalta vaarallinen asetelma.

Kirjan teemoiksi mainitaan takakannessa naisen asema ja ihmisten välinen tasa-arvo. Kyllähän nekin siellä ovat - Syysmaassa kun ollaan - mutta minusta tässä oli enemmän kyse vastuun ottamisesta. Missä vaiheessa ihmisen pitää ottaa vastuu omista teoistaan? Kuinka pitkälle voi mennä siksi, että on tullut itse kohdelluksi väärin? Saako lapsena laiminlyöty lyödä itse laimin? Saako kiusattu aikuisena kiusata muita? Missä pisteessä pitäisi itse kunkin lakata syyttämästä kurjaa kohtaloaan omien tekojensa seurauksista?

Toisin sanoen, kun kasvaa aikuiseksi, pitää lakata vinkumasta. Kohdata elämänsä sellaisena kuin se on. Ottaa vastuu omasta tulevaisuudestaan ja omista tekemisistään. Lakata syyttelemästä olosuhteita ja äitiä.

Joo, tosiaan, pitää itsekin tehdä tuo tässä joku päivä!

Matkalaiset on melkeinpä muita sarjan osia rankempi tapahtumien suhteen, sillä Holopainen ei säästele hahmojaan kamaliltakaan tilanteilta. Mutta on Matkalaisissa lämpimiäkin elementtejä. Tavallaan asetelmat kiertyvät takaisin sarjan lähtöpisteeseen, sillä alkuperäisistä Welman tytöistä viimeinenkin saa aikuistumismatkansa loppuun. Myös Adairan ja kumppanien suuri taistelu, kamppailu naisten tasa-arvoisemman aseman puolesta, on jossain mielessä lähtöpisteessään, sillä vanhat puut hallitsevat yhä. Mutta myrskytuulet soivat latvoissa. Kuka tietää mitä vielä tapahtuu...

Lopussa on haikeutta, hyväksymistä, toiveikkuuttakin; jatkuvuutta ja lopullisuutta yhtä aikaa. Rakenteesta en oikein pitänyt. Etenkin alkupuolella nököteltiin aika pitkään tilanteissa, jotka loppua ajatellen olivat sitten minusta toissijaisia. Mutta teksti on helppolukuista selkosuomea, ei hierrä eikä raavi.

Yvanan mieliala tuntui kohentuvan, kun he olivat saaneet välimatkaa itsensä ja kotiluolan välille. Tyttö katsoi ympäröivää metsää onnellinen hymy kasvoillaan ja nosti kädet lanteilleen. Jo pelkkä ele vahvisti Marrkahille, että kotiin he eivät enää palaisi, tuli mitä tuli. 

- Ajattele, olemme vapaita! 

- Vapaita mistä? Marrkah kysyi aivan vilpittömästi. (s. 17)

Taisin edellisten osien kohdalla tuumia, että Syysmaa olisi osuvimmillaan noin 13-17 -vuotiaille. Matkalaisissa on pari kohtaa, joiden tähden piti hetken raapia päätä... onko tämä liian kovaa? Mutta ei, ei ole. Toki lukijan ikä on aina suhteellinen kysymys, mutta nykyiset yläkoulu- ja lukioikäiset ovat uskoakseni noin keskimäärin aika kovissa liemissä keitettyjä. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, ettei nuorille kirjoitettaessa ole syytä lisätä erityisiä pehmusteita tai turvakaaria. Väkivaltaa on. Kyllä sitä saa siis esittääkin. Jos nuorten kirjallisuudesta editoi pois kaiken pahan, siitä tulee irrelevanttia.

Minusta Matkalaiset on Syysmaan arvoinen päätösosa.

Anu Holopainen (2012). Matkalaiset. Syysmaa 6. Karisto. ISBN 978-951-23-5601-0.

Arvioita:
Kirsi Kirjanurkassaan
Jonna Kirjakaapin avain -blogissa

*Viittaa automatkailuun kotimaassa. Voisivat keksiä moottorin, joka polttaa suoraan seteleitä. Säästyisi tankkaamisen vaiva.

Pohjan akka

Kuva/kansi: Avain/Satu Ketola

Aion ihan kohta ottaa pientä taukoa tuoreista kotimaisista, mutta enpäs malta olla bloggaamatta ensin tästä Pohjan akasta, jonka juuri sain loppuun. Harmi, että joudun sen palauttamaan kirjastoon, sillä juttua olisi tehnyt mieli pureskella vähän pidempään.

Tästä kirjasta on silti mukava kirjoittaa, sillä kävin siihen käsiksi pienin epäilyksin. Vilénin ensimmäistä en lukenut, mutta blogijutuista ymmärsin, että se oli vaikea siinä missä vaikuttavakin. Kun en tykkää haasteista eikä teema kiinnostanut, jätin suosiolla väliin. Kalevala-aihetta en kumminkaan voinut vastustaa, joten pitihän tämä lainata. Hyvä että lainasin; Akka oli positiivinen yllätys kahdellakin tavalla. Kirja oli itsessään vaikuttava ja opin myös sen kautta jotain uutta itsestäni lukijana: tällaisestakin näemmä voin tosissani tykätä kun palat osuvat tarpeeksi hyvin kohdalleen.

"Tällainen" viittaa rakenteellisesti vaikeaan, melko juonettomaan ja vähän suoria samaistumisen kohteita tarjoavaan kirjaan, joka tapahtuu yhtä aikaa useissa tahoissa ja suunnissa, ilman että siirtymiä on merkitty selkein kyltein ja opastein. Olen aina ollut taipuvainen tykkäämään suht' simppeleistä rakenteista ja helposti navigoitavista tarinoista. Tiedättehän. Käänny tästä takaumaan. Jatka suoraan eteenpäin. Luvun loppuun kolme sivua. Valmistaudu kääntymään vasemmalle. Siirtymä nykyhetkeen tulossa.

Vilén ei pahemmin selittele, joten hyvin todennäköisesti tällainen saattaen vaihdettava viihdelukija on missannut tässä kirjassa käännöksen pari, enkä ole ihan varma mitä loppujen lopuksi tapahtui ja mitä ei, mutta kumma kyllä se ei vaivaa minua ollenkaan. Kokonaisuus oli henkeäsalpaavaa luettavaa. Pohjan akka sai puolen päätäni hyrräämään tuhannen mielleyhtymän kanssa samalla kun toinen puoli vain hyrisi tyytyväisyyttä upean kielen kanssa.

"Olisin tullut jo aiemmin, mutta Harri komensi jäämään", Ilkka sanoi. 

Harri on Ilkan pomo. 

"Tulet sitten toisen kerran." Suljin silmäni, jotta hän älyäisi lähteä. 

Ilmattaren maha kasvaa. Meri on pannut hänet paksuksi. Kova kohtu kivipinta kypsyy seitsemän vuotta. Seitsemän kertaa seitsemän odottaa Ilmatar, raskaana taakasta, josta syntyy maailman poika, ensimmäinen ihminen. Vaka vanha ja viisas, jo emonsa rinnoilla iäkäs. (s. 30)

Kalevalaisten elementtien upottaminen ei vain sisällöllisesti vaan myös kielellisesti tällaiseen hyvinkin moderniin kirjaan olisi niin helposti voinut tuottaa todella teennäistä mukataiteellista ryönää. Mutta ei. Akka liukuu saumattomasti säilästä piliin ja Kullervosta lapualaiseen pitsanpyörittäjään. Pantu paksuksi ja kova kohtu kivipinta mahtuvat samalle riville. Siinä rinnakkain niistä tuleekin taikatemppu, madonreikä, reitti lasin ja teräksen euromaasta sinne jonnekin... sinne missä taika laulaa tuulessa, supattaa synnyinsanoja suomalaisille. Ja kun sinne pääsee, huomaa ettei ole mennyt minnekään: tässä on siellä, silloin on nyt.

(Olen vanhastaan vähän heikkona Kalevalaan. Olin myyty viimeistään siinä vaiheessa kun päästiin Pohjan pitoihin... sieltä kun löytyvät ne ainoat pätkät, jotka joskus osasin ulkoa. Tietenkin yliopistossa opeteltiin ulkoa säkeet oluen synnystä. Ei tosin luennolla mutta kumminkin.)

Krhm. Joo. Juonesta pitäisi varmaan laittaa jotain siitäkin. Kirjassa Louhi, Pohjan emäntä, nyt jo vanhana ja kuoleman kynnyksellä, lahoaa hitaasti laitoshoidossa. Hänen luonaan juoksee vävypoika Ilkka. Tai ehkä kirjaa kirjoittava Pertti. Valkojakkuinen ja Manilan Maria pyyhkivät vanhan naisen pyllyä; mielessään hän muistaa Seppo Ilmarista, ajattelee hänen oravaistaan terhoa tukevan tammen. Sitä ja kaikkea muuta. Vanhan naisen sisällä ovat nuoremmat kuin maatuskassa. Kerran oli Louhikin kuudentoista. Söikö Louhi pienenä ketuleipiä? Söitkö sinä, lokki: sinä, sotka?

Kuten kuvasta näkyy, en osaa edes selostaa Akan juonta. Mutta kuten juuri tolkutin paatoksella Morren blogissa, olen tunnekuohulukija. Intiaaninimeni on Tanssii Kirjojen Kanssa. Pohjan akan juonen kanssa en äkkisiltään pysty parempaan. Heh, vähän sekava kuvaus on vain reilua tämän kirjan kohdalla, ainakin jos omasta lukukokemuksestani lähden purkamaan.

Eiköhän joku tarmokas kirjallisuuden opiskelija tästä seminaarityön vielä tee. Tai luultavammin gradun. Teemoja ja intertekstuaalisia viitteitä on näet enemmän kuin yhdellä kirjalla on mitään oikeutta sisältää. Katsotaanpas, minulle tuli tästä mieleen äkkipäätä:

narratiiviset rakenteet vs. valinnat; universaalit arkkityypit vs. yksilöt; matriarkaatti vs. patriarkaatti; nainen vs. mies (se on eri asia); luonnonusko vs. kristinusko; uskon mukauttaminen; syntymä, kuolema, kiertokulku; pysyvyys vs. muutos; väki eli voima vs. valta; äiti vs. lapsi; äiti vs. isä; The Unwritten; Freudin Totem and Taboo; Egalian tyttäret; Juoksuhaudantie; Niskavuori-kirjat; Työmiehen vaimo; Heliät hiekat; Kalavale; Sankarit; Ohrana; itse asiassa melkein jokainen kirja, jonka olen joskus lukenut.

Kaikki kirjat ammentavat perimmäisistä myyteistä, joten kirja perimmäisistä myyteistä on väkisinkin sukua vähän kaikelle. Ja mennyt on sukua tulevalle. Sitä itse luulen Vilénin tässä tehneen, todistelleen että vaikka kaikki on muuttunut, mikään ei ole muuttunut. Kataja on kataja, pihlaja pihlaja, yhä laulamme toisiamme suohon samoista syistä. Tämä on myös minusta selvästi feministinen kirja, mutta ei sellaisella naiskiintiömeiningillä vaan enemmän naiseutta omanlaisenaan voimakenttänä luotaava.

Ettei nyt menisi puhtaasti ylistelyyn, myönnän että löysin kirjasta ärsyttäviäkin piirteitä. Ensinnäkin, olen lievästi allerginen kirjailijaelämälle kirjoissa. Toivoisin ihan oikeasti vähemmän kirjoja kirjailijoista ja enemmän kirjoja opettajista ja siivoojista ja lastentarhantädeistä ja myyjistä ja rakennusinsinööreistä. Toiseksi, minusta kertojaääniä oli vaikea erottaa toisistaan, varsinkin sitten kun Louhen kalevalainen puheenparsi alkoi tarttua kirjailijaan. Luojan kiitos kursiivista edes. Kolmanneksi - ja tämä on persoonakysymys - aina vähän harmittaa kun kirjan jäljiltä on sellainen olo, ettei ole ymmärtänyt siitä kuin kolmasosan kaikesta mitä kirjailija kenties tarkoitti.

Mutta kaiken tämän annan iloisesti anteeksi ja huitaisen sivuun, niin hyvä elämys tämä oli. Ei onnellinen mutta jotenkin... voimaannuttava. Meni vähän päähän. Tekee mieli lähteä metsään, etsiä kalliolta kyynkoloa, haistella sammalta.

En tiedä kenelle tätä suosittelisin. Kalevalan ystäville ainakin, ja ehkä ylipäätään sellaisille lukijoille, jotka tykkäävät vähän maagisista, monikerroksisista jutuista. Sellaisille jotka heittäytyvät mielellään kirjan vietäväksi. Itse voin sanoa rehellisesti että olipas perkule hauska ilta! ja ihan selvin päin.

Pohjan akka on vahvaa tavaraa.

Seija Vilén (2012). Pohjan akka. Avain. ISBN 978-951-692-906-7.

Arvioita:
Kaisa Kurikka Turun Sanomissa
Ina Ruokolainen Keskisuomalaisessa
Mari A. kirjablogissaan
Marjis Kirjamielellä-blogissa
Peikkoneito Uppoa hetkeen -blogissa

Nälkävuosi

Kuva/kansi: Siltala/Elina Warsta

Tulipas pitkä poissaolo blogistaniasta, ups ja hups. Ensin oli työkiireitä ja sitten kotimaanmatkailin kahmimassa kulttuuria. Anna Liisa oli loistava ja niin oli Poikani Kevinkin, suosittelen molempia! Anna Liisaa erityisen painokkaasti; Kevinin voinee hankkia myös DVD:nä jonain päivänä, Anna Liisa ei varmaan pyöri ikuisesti.

Ja sitten. Iski pirullinen kevätflunssa. Voihan räkärätti. Ei ole kuumeilu kuulkaa aikuisen ihmisen hommaa. Melkein viikkoon en ole jaksanut lukeakaan muuta kuin vanhoja dekkareita. Kommunikoin edelleen kuiskaten. Kaikki keskusteluni kuulostavat salaliitoilta. Kirjastossakin muut asiakkaat katsoivat vähän pitkään, että mitähän Kiellettyä Kirjaa tuo on hakemassa, kun sihisin käheästi tiskin yli...

Pitkän tauon tähden jää nyt ottamatta esille kirjoja, joista olisi tehnyt mieli kirjoittaa: Ihmisen osa ja The Lady in the Tower ja Kansalliskirja, esimerkiksi.

Ei voi mitään, elämä on.

Niin on kuolemakin, ainakin Aki Ollikaisen Nälkävuodessa. Eikä sillekään voi mitään. Tämän esikoisen haluan väen vängällä kirjata blogissani muistiin, siihen kun oli heti Hannan julkkarijutusta asti vahva kiinnitys. Tämän kirjan tähden luin Santeri Alkiotakin!

Nälkävuosi tarkastelee yhtä Suomen historian suurta tragediaa, vuosien 1867-1868 nälänhätää. Pieni poikkeama normaaleista sääoloista aiheutti suuremmat ihmishenkien menetykset Suomelle kuin II maailmansota. Ollikaisen tulokulma on silti ihmisen kokoinen. Hän seuraa yksilöiden matkaa halki nälkäisen talven. Torpan perhe ja sen pieni Mataleena-tytär joutuvat tielle, tohtori-Teo onnettomine rakkauksineen miettii ihmisen osaa, taloudesta huolta kantava senaattori (Snellman?) epäilyksineen katsoo pimeään ja yrittää nähdä siinä kokonaiskuvan. Jokainen ottaa omalla tavallaan kantaa hiljaiseen kauhuun, tulee omalla tavallaan sen muuttamaksi.

Ollikainen kirjoittaa punnittua, harkittua, tehokasta kuvausta.

Tie on satanut umpeen, hevosen jalat uppoavat. Mataleena kurottaa kätensä yli reen laidan ja sieppaa kouraansa lunta. Se sulaa suussa, kuin kielen päällä olisi kevät. Kilei on karhea, lumen alta paljastunut pelto, se on vielä routainen. Mataleena ojentaa lunta Juhollekin. Marjakin kurottaa kätensä hankeen.  

- Jos tiputte, niin teiän vuoksi en pysähdy, renki toteaa olkansa yli. (s. 44)

Nykypäivänä on vaikea hahmottaa miten haavoittuvaista on elämä täällä pohjan perukoilla ollut. Onhan se toki vieläkin, mutta haavoittuvaisuus on hautautunut turvaverkkojen alle. Jos sijoittaisi nyky-Suomeen nälänhädän, luokiteltaisiin tarina spefiksi. Tarvittaisiin puoli tusinaa elektromagneettista pulssia ja kunnon sota, että saataisiin tämmöistä jälkeä. Silloin riitti tilastollisesti epätodennäköinen ilmastokuoppa. Ei kasvaneet kasvit, ei kulkeneet laivat. Vain lunta tuli.

Nälkävuoden suuri ansio on, että se kääntää kaukaisen tuhon kielelle, joka tavoittaa myös nykylukijan. Samalla se estetisoi sitä. En tiedä onko estetisointi pahasta, mutta minussa se herätti kahdenlaisia fiiliksiä. Mieleeni tuli Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta. Kauimpana on tyylillisesti aika erilainen, mutta senkin yhteydessä mietin, että kauhean tekemisessä kauniiksi on jotain häiritsevää.

Silti pidin Nälkävuodesta kovasti. Se on fiksusti mitoitettu ja hyvin rakennettu, helposti luettava ja tunteisiin vetoava lypsämättä silti kohtuuttomasti aiheensa surullisuudesta. Nälkäkuoleman estetisoiminen toimii ainakin minulla jonkinlaisena eristeenä eikä minua itkettänyt tätä lukiessani. Alkion Murtavia voimia tuli liikuttavuusmielessä lähemmäksi, vaikeasta kieliasusta huolimatta, sillä nälänhädän todellisuus pääsi aikalaistarinassa jotenkin enemmän iholle.

Sen sijaan mietin, että Ollikainen on, tahallaan tai tahattomasti... ei, tahallaan... kiillottanut Nälkävuoden yhteiskuntakerrosten läpileikkaukseen aika hyvän peilauspinnan nyky-yhteiskuntaankin. Ei täällä (Suomessa) nykyään ruoanpuute mikään kauhean yleinen ongelma ole, mutta löytyy muita yleisiksi tunnistettuja ja tunnustettuja ongelmia, joista jotkut saavat olla huolissaan nahkasohvin sisustetuista kabineteista käsin.

En kiistä, etteikö kabineteissa voisi tuntea aitoa ja riipaisevaa myötätuntoa. Mutta on nälkä on yksi asia ja myötätunto toinen. Nälkää ei voi hillitä, tunteitansa voi. Ja yleensä hillitään. Kun pitäisi katsoa ihmistä, he katsovat peiliin. Kas siinä lähimmäinen, se, jonka Jumala on muovannut omaksi kuvakseen. Emmekös me juuri noin tee, joka päivä? Luonnonvoimien säätämä nälkä ei jakaudu tasan sen enempää kuin markkinavoimienkaan aiheuttamat vitsaukset. Markkinavoimien kanssa vain herää toisinaan epäilys, että yhden ylellisyys on pois toisen leivästä.

Jäin jopa miettimään, oliko kirjan loppuratkaisukin luettavissa tästä näkökulmasta: oliko siinä yhden tappio toisen voitto? Vihjattiinko siinä, että hyvä tuuri / kohtalon sormi / mahtimunkki on ainoa mahdollisuus, jos on syntynyt väärään paikkaan ja onnettomuus iskee? Mutta ei... eipäs ylitulkita. Päätän että loppu oli minusta kaunis ja positiivinen ja hyvä ja kohottava ja tulevaisuuteen suuntautuva ja sillä siisti.

Nälkävuotta kehtaa suositella. Hallittu ja huoliteltu eikä yhtään turha. Hieno historiallinen romaani.

Loppukaneetti: olipas muuten kaunis kirja, noin niin kuin esineenä. Silmänruokaa. Muistelen ennenkin ihailleeni Siltalan kirjoja. Olisiko tämä paperikirjan uusi suunta? Ainakin differoi mukavasti verrattuna ekirjojen toistaiseksi köyhään ilmeeseen.

Aki Ollikainen (2012). Nälkävuosi. Siltala. ISBN 978-952-234-089-4.

Arvioita:
Helena Ruuska Hesarissa
Erkki Kanerva Turun Sanomissa
Aarno Palttala Lapin Kansassa
Jussi Aurén Satakunnan Kansassa
Blogeista nappaan tähän Morren maailman ja Ilselän jutut.
(EDIT: blogilinkit lisätty)

Kätilö

Kuva/kansi: WSOY / Marjaana Virta

Kätilöä en luultavasti olisi lukenut, ellei se olisi voittanut Blogistanian Finlandiaa. Jo sitä ennen Kätilöä suositti painokkaasti lukupiirikamu - ja kun valittelin varausjonoa, hän kaupan päälle vielä lainasi minulle oman kappaleensa. Se on nyt luettu.

Kätilön sisältöä on kuvattu niin monessa blogissa, että varmaan on sanottu kaikki minkä aiheesta voi sanoa spoilaamatta koko kirjaa.  (Ja tässä kirjassa on juoni, katso vaikka mitä Parnasson päätoimittaja tuumasi.) Kertauksen vuoksi, Kätilössä liikutaan Lapissa vuonna 1944, ennen ja jälkeen Suomen erillisrauhan. Päähenkilö on kätilö Jumalan armosta mutta paljon muutakin, intohimoinen ja yksinäinen ja rikkinäinen nainen, jonka rinnassa syttyy palava rakkaus saksalaiseen Johannakseen ja kaikkeen mitä hän edustaa.

Jotkut ovat rinnastaneet tämän Tuntemattomaan sotilaaseen, mutta siitä olen kyllä eri mieltä. Kätilö toki puhuu sodasta ja niistä sodan piirteistä, joista emme yleensä halua puhua - mutta sittenkin Lapin sota ja saksalaisten leirin kauheus jää jollain tavoin rakkaustarinan jalkoihin. Tai ehkä pitäisi sanoa, yksittäisen ihmisen kokemus- ja tahtomaailman jalkoihin. Ei se mitään. Tuntematon on Tuntematon ja Kätilö totisesti on Kätilö. Kettu sanoo ihmisistä ja ihmisyydestä hyvin erilaisia asioita kuin Linna, vaikka molemmat käsittelevät osittain samoja teemoja.

Suhtauduin tähän kirjaan aavistuksen epäilevästi; nyt luettuani sen olen aika myyty. En varauksettoman ihastunut mutta hengästynyt ja tyytyväinen. Kätilö vei hetkeksi omiin maailmoihinsa, ja kirjassa on suuren pakkomielteen loistokkuutta. Se on myös kirjoitettu häikäilemättömällä taidolla.

Papinniemi otti jutussaan esille juonen. No, juoni oli minusta pätevä muttei erityisen bysanttinen tai poikkeuksellinen. Vaikuttavan Kätilöstä tekevät sen ympäristö ja sen kieli. Sodanaikainen Lappi on ainakin minulle vielä tuore ja kiinnostava miljöö. Kettu hyödyntää sitä hyvin. Ihmisiä ei jaeta yksituumaisesti hyviksiin ja pahiksiin. Sosiaaliset kerrostumat, persoonat, paikalliskulttuurin väreet saavat kaikki näkyä ja kuulua Kätilössä. Hahmotkin ovat tyydyttävän mutkikkaita, vaikka väkeä on klaustrofobisen vähän jopa harvaanasutuille alueille sijoittuvaksi tarinaksi.

Mikä parasta, kieli on loistavan mehukasta. Murre ei dialogissa haitannut ollenkaan. Teksti oikein tihkuu, ei vain niitä tavallisia eritteitä vaan pikkuruisia yksityiskohtia, joista syntyy huikea tekstuuri. Voisi poimia näytteeksi minkä kohdan vain, mutta otetaan vaikka tämä:

Ajattelin, että tuommoisia lapsia mekin joskus saisimme, Ren und Undschuldig. Ja että niillekin rakennettaisiin leijoja. Laitettaisiin medaljongit ja piippitukka ja pitsikaulukset kuin sen valkovenäläisen tyttärellä. Ja jos poikia tulisi, niin kusiaispesään ei tarvitsisi istua jos laskisi alleen. Joka päivä marenkia ja pullahöttöä aamiaiseksi, linnunmunankestävät taskut ja pyöreät prillit viisastumista varten. (s. 84)

Toki Kätilö on tyypillisesti jälkikäteen kirjoitettu historiallinen romaani, siis siinä mielessä ettei se anna vaikutelmaa aikalaisen kirjoittamasta tekstistä, mutta mitä siitä - Kettu kirjoittaa 2000-luvulta käsin ja 2000-luvun lukijoille. Hänen käsittelyssään villisilmä hurjasielu kätilö on nainen kuin luonnonvoima, itselleenkin mysteeri, ympäristölleen käsittämätön, pysäyttämätön voitossa ja tappiossa, tuskassa ja nautinnossa.

Vähän samaa voisi sanoa tästä kirjastakin! Pidin Kätilöstä melkein vasten tahtoani. Yleensä tykkään vähäeleisemmästä ja samaistuttavammasta tarinasta; harvoin innostun näin runsaana pursuilevasta kirjasta.  Tällainen intensiteetti ottaa itsensä niin vakavasti, että sellaista tapaan kavahtaa. Mutta jokin tässä vaan toimi ja painoi päälle. Linnunmunankestävät taskut. Tuollaiset pienet jutut ovat vastustamattomia, vaikka taidan vähän nukkainen sielu ollakin. Näitä pieni hyviä juttuja on Kätilössä niin paljon, että tulee suorastaan mielenahtauma niiden kaikkien edessä... mutta silti. Suosittelen.

 Katja Kettu (2011). Kätilö. WSOY. ISBN 978-951-0-38200-4.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
Kaisa Kurikka Turun Sanomissa
Rauha Kejonen Savon Sanomissa
Leena Lumi
Minna Ilselässä
Joana Hiirenkorvia-blogissa
(ja monta, monta muuta - anteeksi että poimin vain muutaman ensimmäisen...)

Kauimpana kuolemasta

Kuva/kansi: Avain/Jarkko Virtanen

Elina Hirvosen toinen romaani Kauimpana kuolemasta on ollut lukulistoillani jo pitkään. Blogeissakin se on ollut esillä kevään mittaan yllin kyllin. Juttuja on näkynyt jopa niin paljon, että mietin jaksanko siitä mitään kirjoittaakaan. Mutta tämä kirja mietitytti sen verran, että se ansaitsee tulla kirjatuksi lukupäiväkirjaan.

Tarina kertoo afrikkalaisesta Estheristä ja suomalaisesta Paulista, joiden polut risteävät ja juoksevat lopulta rinnan. Kummallakin on omat surunsa: Esther on kadottanut rakkaansa ja hänen myötään toivonsa; Paul painiskelee epäonnistumistensa painon alla. Kaksikon tarinoita kerrotaan polveillen ja risteillen, menneisiin palaillen.

Minulle tämä oli sellainen kirja, josta tuntuu että kuuluisi tykätä mutta ei vaan osaa.

Kauimpana on taidokasta työtä joka suhteessa, teemat ovat periaatteessa koskettavia, kieli on hallitun loistokasta sanojen leikkiä... Mutta vaikka nautin kirjan yksittäisistä oivalluksista ja kauniista kielestä paikka paikoin kovastikin, kokonaisuutena jäin silti tämän kanssa vähän kylmäksi.

Piti oikein miettiä mikä ihme mättää, kun en tykännyt kirjasta, joka on selvästi Hyvä Kirja. (Huom! Tämä siis on minustakin Hyvä Kirja!)

Yksi mahdollinen kipukohta on Estherin ja Paulin tunne-elämässä ja sen keskeisyydessä. Olen väkisinkin kärsimätön keski-ikäisen elämäntuskan kanssa. Tekee mieli sanoa yhdelle "älä liioittele tärkeyttäsi, tuo on hubrista" ja toiselle "lakkaa piehtaroimasta kurjuudessasi". Kai me tässä kaikki kohti kuolemaa tallustetaan eikä sitä täydellistä miestä saa välttämättä pitää... Sitä paitsi, Estherin ja Paulin tuska on niin raivostuttavan esteettisesti esitetty, että siitä tulee epäaito olo. Tuska voi olla cinemaattista, mutta ei jos paatosta on näin paljon.

Tai ehkä vierastan ristiriitaa hienostuneen kirjallisen käsittelyn ja Afrikan pimeän puolen välillä. Puritaani minussa ei kai halua kuulla hengästyttävän upeaa kuvausta raakuuksista. Kaikki on aseteltuna esille kuin bysanttilainen ikebana. Äh, huono kielikuva. Mikä tarkoittaisi yhtä aikaa runsasta, värikästä ja muodollisen kurinalaista? Tässä kuvataan setänsä raiskaamaksi joutunutta tyttöä:

Hän oppi häpeän. Hän oppi peseytymään nopeasti pimeässä, roiskimaan vettä iholleen, ilman että kosketti itseään sormin. Kävelemään ja istumaan jalat yhdessä. Käymään vessassa nopeasti, lihaksia jännittäen, tekemään alavartalostaan irrallisen, häneen kuulumattoman palan. Hän oppi tuntemaan ihmisen läheisyyden näkemättä heitä, väistämään selän takaa tulevia askelia, ihoa kurottavaa kättä. Hän kasvatti iholleen herkät, maailman kurkottavat karvat, jotka työnsivät tilaa hänen ympärilleen tavallisina hetkinä, pihaa siivotessa ja pellolla, ja puhalsivat ilmaan sumuisia sointuja niin, että ympärillä leijuvat naisten kuiskaukset hajosivat tuulen huminaksi. Ja hän oppi joskus, paloitellessaan kanaa, painamaan veitsen ihon läpi niin, että kipu leimahti hänen lävitseen ja puudutti kaiken muun, ja hetken hän oli vartalossaan läsnä, tuuli niskassa ja jalat vasten karheaa maata käsissään vasta tapetun linnun elämästä lämmintä lihaa. (s. 139).

Kaunista, kaunista...

Tämä oli myös vaativaa luettavaa, ainakin näin harmaiden aivosolujen kirmaillessa kesälaitumilla. Jouduin laittamaan lukiessani kirjan 'lepäämään' pariin kolmeen otteeseen, sen verran haastavaa on pysytellä Hirvosen kerronnan matkassa. Vaikka tarinalla on tietty reaaliaikansa, kertojien osuudet lipsahtelevat assosiatiivisesti takapakkia milloin omaan menneisyyteen, milloin jonkun toisen rekonstruoituun historiaan, milloin minnekin. Tarina alkaa lopusta ja päättyy alkuun.

En sano ettei tässä ole juonta lainkaan - mutta juonen esillepano noudattelee omaa postmodernia logiikkaansa. Kauimpana kuolemasta on sitä laatua hyperkudelma, jota meikäläinen saa lukea kuin piru raamattua pysyäkseen matkassa. Mikä tahansa kappalejako voi heittää ihan toiselle puolelle maapalloa ja ihmisikää; mikä tahansa 'hän' voi olla joku ihan muu kuin kuvittelin ja 'sinä' pitää tunnistaa joka kerta erikseen, varmuuden vuoksi. Sanaakaan ei lukaista huoletta, keskityttävä on. Tarinan polulta putoaa herkästi sivuseikkojen hetteikköön.

Tai ehkä sivuseikkoja ei ole. Ehkä tällaista lukiessa pitäisi osata heittäytyä vain vastaanottamaan väläyksiä ja mielikuvia, yrittää aistia psyyke sivujen läpi ja unohtaa perinteinen lukutapa. Ottaa emotionaalinen etukeno ja lentää mukana.

Elina Hirvonen (2010). Kauimpana kuolemasta. Avain. ISBN 978-952-5524-81-9.

Arvioita on tästä kirjoitettu tusinoittain... poimin tähän muutaman satunnaisessa järjestyksessä:
Lehdissä:
Lasse Koskela Parnassossa
Noora Mattila Hesarissa
Saija Räsänen Keskisuomalaisessa
Terhi Hannula Turun Sanomissa

Blogeissa:
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa
Mari A. kirjablogissaan
Zephyr Kirjanurkkauksessa
Haa, Valkoisen kirahvin lukukokemus oli sukua omalleni :-)

Pahan tytär

Kuva: Myllylahti

Päätin jokunen kuukausi sitten, että kaikki Hilkka Ravilon kirjat on luettava, mutta en rynnännyt hankkimaan koko satsia kerralla, vaan olen tyytynyt vähän kerrassaan nautiskelemaan näitä. Terävä ja armoton Ravilo silloin tällöin ryydittää mukavasti muuten aika pehmoisia kesälukemisia.

Pahan tytär on ovela nimi tälle kirjalle. Päähenkilö Marleena on äitinsä inhoamana kasvanut lahjakas tyttö, joka päätyy melkoisiin pahuuksiin itsekin. Äiti vihaa tytärtään, koska pitää tätä paholaisen sikiönä, oman syntinsä ilmentymänä. Mutta onko Marleena pahan isän paha tytär vai pahan äidin pahaksi vääntämä? Vai onko paha ollenkaan? Marleena ei oikeastaan kovin pahalta tuntunut, mutta hänellä on railakas tapa ratkoa ongelmiaan.

Ongelmia aiheuttavat miehet, kuten tapana on. Mutta eipä elämänoloissa ole muutenkaan hurraamista kun on syntynyt suutarintyttäreksi suopahasen laitaan. Kuvataiteellinen lahjakkuus antaa iloa ja välillä tuloakin. Vaan tekipä Marleena mitä vain, yrittää olla niin kuin odotetaan, onnea ei suoda. Lopulta oma luottamus ihmisiin on jo niin karrelle palanut, ettei hyvä pysy hyppysissä silloinkaan kun sitä olisi tarjolla.

Pahan tyttärestä tulee ympäristön kuvauksen puolesta välillä mieleen Yö yllä viljan, sillä tässäkin kirjassa sotien jälkeinen työläiselämä näkyy ja tuntuu. Ravilon luokkaretkellä ei niin vain noustakaan: saa olla kiitollinen jos pysyy hengissä. Kovin kaukaisilta tuntuvat sosioekonomisen aseman pohdiskelut siellä missä alusvaatteet ovat ylellisyyttä eikä kouluun tarvitse kengättömän talvella lähteä.

Palvelijat eivät naimisiin mentyään saaneet jäädä entiseen työpaikkaansa, nehän tekisivät sitten työnantajan katon alla sitä, mistä syntyisi kakaroita ja mihin ne kakarat laitettaisiin. Kirstin väittäessä herrasväen lisääntyvän samalla tavalla Lahja sanoi, että kun rikkaat naivat silkkilakanoiden välissä, eivät siinä yhtyneet pelkät kehot, siinä yhtyivät kokonaiset suvut ja rahalla pyhitetyt perinteet. Ja ettei ylhäisö uskonut palvelusväellä olevan tunteita, ainoastaan lisääntymiseen tarvittavat himot. Sitä sanoessaan Lahja painoi päänsä alas ja Kirsti näki sen silmien kostuvan. Sitten Lahja niisti nenänsä ja sanoi, ettei piian naimisiinmeno suorastaan syntiä ollut, mutta oli heti alkuun totuttava siihen, ettei ruoka työmiehen kanssa eläessä ollut enää paahtopaistia ja rapukohokasta eikä asunto itsestäänselvyys. (s. 98-99)

Kiinnostavaa tässä kirjassa oli myös monipuolinen mieskuva. Tyttärestä löytyi vähän joka lajin tallaajaa, hyvästä huolehtivasta miehestä rassukoihin ja hulivileihin. Pahan tytär oli minusta myös hallitumpi kokonaisuus kuin vaikkapa Muovikassimies. Fiilis ei ehkä ole yhtä raivokas kuin Yössä tai Mesimarjassa, mutta jännitettä riittää silti. Ravilo osaa jotenkin pudotella rajuimpiakin asioita rauhallisesti tulemaan, ilman melodraamaa. Toteavasta tyylistä huolimatta, tai kenties sen tähden, Ravilon tragediat ovat poikkeuksellisen uskottavia, silloinkin kun aiheet ovat uskomattomia. Tai ainakin sellaisia ettei niitä haluaisi uskoa.

Minulle Pahan tytär oli siinä mielessä vaikea kirja, etten osannut oikein kuvitella tuota Marleenan äidin ajatusmaailmaa. Siitä oli kiinnostava lukea - mutta eläytymään en pystynyt. Uskonnollisesti kajahtanut lastaan vihaava äiti naputtaa varmaan jotain rajoitinta vasten. Hyvä näin!

Hilkka Ravilo (2005). Pahan tytär. Suomussalmi: Myllahti Oy.

Arvioita:
Ankin kirjablogi

Room

Tästä kirjasta kirjoitti houkuttavasti ainakin Miia Kolmannella linjalla; muistelen tosin lukeneeni jostain muualtakin juttua tästä kirjasta. Ajattelenkohan Cathyn juttua? Vai Olivian? Ostettua tämä joka tapauksessa tuli, vaikka onkin saanut odotella pidempään.

Room on ahdistava ja samalla kumman valoisa tarina selviytymisestä vaikeassa tilanteessa... Ja sitten vielä vaikeammassa tilanteessa. Viisivuotias Jack ja hänen äitinsä asuvat lukitussa huoneessa, johon kieroutunut kidnappaaja äidin lukitsi seitsemän vuotta aikaisemmin. Jackille huone on maailmankaikkeus. Äiti kertoo, että Ulkopuoli on totta, mutta vaikea on pienen tietää mitä uskoa. Jos supermarketteja ja muita lapsia oikeasti on, miksei sitten Paavo Pesusientä?

Vapautuminen on äidille paluuta todellisuuteen, Jackille muutto vieraalle planeetalle. Eikä Ulkopuolelta ole paluuta.

"Well, I'm like Alice," says Ma.

I laugh. "Nah. She's a little girl with a huge head, bigger than Dora's even."

Ma's chewing her lip, there's a dark bit. "Yeah, but I'm from somewhere else, like her. A long time ago, I was -"

"Up in Heaven."

She puts her finger on my mouth to hush me. "I came down and I was a kid like you, I lived with my mother and father."

I shake my head. "You're the mother."

"But I had one of my own I called Mom," she says. "I still have."

Why she's pretending like this, is it a game I don't know? (s. 103)

Donaghue on ottanut tarinansa kertojaksi Jackin. Ratkaisu on haastava mutta minusta onnistunut. Kieli ja ajatukset demoavat hyvin konkreettisesti erikoisissa oloissa kasvaneen lapsen todellisuutta. Jackin viaton kuvaus välittää tehokkaasti tilanteen kaiken karmeuden, mutta suodattaa siitä samalla jotain pois: toivottomuuden, ehkä. Jack tuo peloistaan huolimatta tiettyä positiivista fiilistä synkkään tarinaan. Lapsen kyky hyväksyä ja mukautua on melkein rajaton, kun perusturva on kunnossa. Jackilla se tuntuu olevan, kaikesta huolimatta.

Jackistä tulivat mieleen Neitien lapsuusvuodet, niin uskottavalta viisivuotiaan maailma Donoghuen kirjassa tuntui. *huoh* Mitä ihmettä tapahtuu elämänilolle, hyväksymiselle ja kyvylle elää hetkessä? Ehkä aikuistuminen on muuttumista tylsäksi.

 Room on mieleenpainuva tarina erikoisesta äidin ja lapsen suhteesta. Samalla se on taidokas, monisyinen romaani. Käyttäessään Jackia kertojana Donoghue on rakentanut asetelman, jossa lukija joutuu poimimaan johtolankoja syvemmistä virtauksista Jackin raportoimista asioista, joita Jack ei itse ymmärrä. Kirjailija on ikään kuin jättänyt sivuoven auki... ja sisään hiipii huomaamattomasti elementtejä, jotka tekevät kirjasta vähän muutakin kuin kaappausdraaman tai äiti-lapsi -riippuvuuden kuvauksen.

Ei ihan herkimmille - mutta muille suosittelen kyllä. Room ei ole samanlainen tajunnanräjäyttävä lukukokemus kuin Poikani Kevin oli, mutta tämäkin on upea äiti-poika kirja, paljon lempeämpi vain.

Onkohan tätä tulossa suomeksi? Ja miten ihmeessä Jackin kielen sävy käännetään? Näytteestä ei sitä oikein huomaa, mutta Jackin määräisen ja epämääräisen artikkelin käytössä oma jännä sävynsä. Tällainen erikoisuus on kieltämättä ovela keino välittää ideaa rajoitteista, joita yhdessä huoneessa elävän ihmistaimen ajatuksissa on. Kun siihen tottui, se ei rasittanut lukiessa vaan ryyditti mukavasti. Suomennosta olisi kiinnostava vilkaista.

Emma Donoghue (2010). Room. London: Picador.

Arvioita:
Aimee Bender New York Timesissa
Nicola Barr The Observerissa
Jonathan Gibbs The Telegraphissa

Mesimarjani, pulmuni, pääskyni

Tämän Ravilon romaanin ostin Antikka.netin kautta pian luettuani ensimmäisen raviloni, Yö yllä viljan. Olen vähän säästellyt tätä, mutta nyt annoin periksi kiusaukselle; Kowalin pehmoisen Shadesin jälkeen teki mieli jotain karumpaa.

Mesimarjalla on äärimmäisen rankka aihe - insestinen, pedofiilinen perhehelvetti - mutta taas sai todeta, että Ravilo kirjoittaa hengästyttävän hyvin. Ravilon kirjoissa hiki haisee ja paska tarttuu. Sanoinkuvaamattomista kauheuksista on tässäkin kyse, mutta mistään Shriverin hienostuneen analyyttisesta otteesta ei tarvitse puhuakaan. Silti rumuus ei tässäkään kirjassa tunnu itsetarkoitukselliselta. Kaikki kirjan henkilöt ovat kuin hoitamattomia avohaavoja; mätä houkuttaa kärpäsiä. Kai sen saa sanoa.

Tarinan keskeinen aviopari, Seppo ja Soilikki, on kotoisin körttipitäjästä. Soilikki on paikkakunnan pastorin tytärpuoli, Sepon äiti pappilan piika. Lapset kasvavat yhdessä ja toisiinsa kiinni. Molemmat lähtevät kotipitäjästä pääkaupunkiin ja jättävät taakseen lapsuuden maisemat. Mutta Seppo ei unohda Soilikkia eikä Soilikki Seppoa.

Muutaman vuosikymmenen kuluttua tapaamme Sepon ja Soilikin toisiaan raatelevana avioparina. Sepon kautta päästään kurkistamaan nelikymppisen puutteessa elävän miehen mieleen. Huh. Ravilon visio miehen mielestä on niin surullinen, että tekisi mieli lukea Tammisen Muita hyviä ominaisuuksia uudestaan, ihan varmuuden vuoksi. Ravilo kirjoittaa niin saumattoman uskottavasti, että tulee tarve vakuuttua vaihtoehtoisten näkemysten olemassaolosta. En halua katsella miehiä Seppo mielessäni!

Dekkariksi en pysty tätä luokittelemaan, vaikka yksi tarkoitushakuinen kuolemantapaus kirjasta löytyykin. Tämä on inhimillisyyden likakaivoja luotaavaa fiktiota, mutta ei minusta dekkarikirjallisuutta. Seksuaalisuuden ja pedofilian käsittelyn lisäksi Mesimarjani nostaa esille uskonnollisuuden ikävämpiä lieveilmöitä kuten suvaitsemattomuutta. Lisäksi yhteiskunnallinen luokkajako korostuu asetelmissa. Ravilo saa miettimään missä määrin luokat oikeasti ovat taakse jäänyttä elämää. Alla lainattu ajoittunee 50-60 -lukujen taitteeseen.

Elina Rantanen veti tytön lähelleen salatakseen ilmeensä, sanoi herrajumalan ympärilleen vilkaisten, talutti tytön makuuhuoneeseen ja suljettuaan oven takanaan otti syliinsä tuudittaakseen. Miten tätä kysyisi? Miksei tällaisesta ollut kukaan koskaan puhunut? Mitä tämä oikein oli? Eihän se voinut olla mahdollistakaan, että aikuinen mies ja lapsi joka oli alle kymmenen... oliko semmoisesta ikinä kuultu.

Illalla pastorin lähdettyä seurakuntataloon pitämään hartaushetkeä jota Sääskivedellä kutsuttiin seuroiksi ruustinna soitti äidilleen, joka sanoi Elinalla aina olleen taipumusta liioitteluun: ei lapsen puheita kannattanut niin vakavasti ottaa. Ruustinna väitti ettei lapsi osaa kertoa sellaista mitä ei ole itse kokenut ja hänen äitinsä ehdotti Seppoa. Jospa lapset olivat leikkineet sellaista, ei Elina varmaan tiennytkään, millaisia leikkejä ne saattoivat leikkiä ja eikös se ollut sen kotiapulaisen avioton poika, mistä tiesi millaiset perintötekijät sellainen oli äidiltään saanut.

"Äiti", ruustinnan tuskaili, "tämä Maija on ollut neljäntoista, kun hänet on raiskattu ja hän tuli siitä raskaaksi. Eihän nelitoistavuotias voi kovin paheelllinen olla!"

"Voi voi sinua Elina rukka, sinä sitten jaksat olla sinisilmäinen. Piiat ovat epäsiveellisiä jo syntyessään ja poika on perinyt huonot taipumuksensa äidiltään. Ja mistä sinä tuon raiskausjutun kuulit?"

"Maija itse kertoi."

"Hyvä tavaton sinun kanssasi. Uskot piian tarinoita! Etkö muista millaisia piikoja meillä oli? Yksi laittoi hirvittävän suolaista ruokaa ja yksi ei tiennyt mitä paperiveitsellä tehdään! Yksi vaati sunnuntai-iltapäiviä vapaaksi! Ja aina piti vahtia, etteivät tuo miehiä keittiöön!" (s. 90-91)

Masentavinta on, että ihan samantasoista logiikkaa käytetään nykyäänkin aika ajoin, tosin eri ihmisryhmistä; piikoja kun ei nykyään ole sorsittavana. Mutta nyt on saatu Suomeen maahanmuuttajia! Vaikkapa venäläisen aksentin perusteella voi tehdä vaikka minkälaisia johtopäätöksiä ihmisen moraalista ja aikomuksista. Pedofilian suhteen uskon kyllä nykyajan olevan valveutuneempaa.

Susa mainitsi taannoin, että Mesimarjani, pulmuni, pääskyni on kaunis kirjan nimi. Kirja ei ole kaunis. Mutta vaikuttava se on. Ravilo on valinnut melodramaattisen liioittelun taktiikakseen, eikä Mesimarja ole samalla tavalla uskottava kuin vaikkapa  Björkin Posliini, jossa lukija täyttää itse aukkopaikat. Silti Mesimarjan kamaluudessa on tiettyä kurjuuden oopperan loistoa; se on liioittelussaan unohtumaton lukukokemus.

Hilkka Ravilo (1997). Mesimarjani, pulmuni, pääskyni. Jyväskylä: Atena.

Kustantajalta ei verkkosivua enää löydy, mutta alkuluvun pääsee lukemaan täältä, Hesarin sivuilta.

Arvioita:

Suvi Ahola Hesarissa
Kirsi Kirjanurkassaan

Paholaisen höyhen

Kuva/kansi: WSOY/Kirsikka Mänty

Tämä Minette Waltersin kirja on ostettu jo iät ajat sitten, harvinaisen divarireissun yhteydessä. Samalla kierroksella tarttuivat mukaan mm. Kaima ja pari muutakin kirjaa. Kun käy harvoin divareissa, pitää käydessä ostaa paljon kirjoja, kun kerran tilaisuus on. Ja jos käy usein, on usein tilaisuus löytää ostettavaa. Ei voi voittaa.. tai ehkä pitäisi sanoa, ei voi hävitä?

Paholaisen höyhen tuli pienen tauon jälkeen jatkamaan jo syksyllä alkanutta Minette Walters -putkea. Ei mahda mitään, hyvä oli tämäkin! Sotakirjeenvaihtaja Connie joutuu Bagdadissa kaapatuksi ja vetäytyy maaseudun näennäiseen rauhaan nuolemaan haavojaan. Ystävystyminen juron Jessin kanssa auttaa paranemisen alkuun, ja Connie miettii pitäisikö hänen paljastaa totuus: kaappauksessa ei ollutkaan kyse tavallisesta terrorisimista. Jo aiemmissa asemapaikoissaan Connie on päässyt sadistisen murhaajan jäljille; nyt hän alkaa pelätä, ettei syrjäinen vuokratalo Winterbournen laaksossa ole tarpeeksi hyvä kätkeytymispaikka. Ja mitä ihmettä oikein tapahtui talon omistajalle, nyt vanhainkotiin kärrätylle Lilylle? Kuten juuri esillä olleessa Eppu Nuotion Paineessa, tässäkin romaanissa seurataan useampaa tarinaa. Höyhen tosin onnistuu paremmin pitämään molemmat tasapainoisesti kiinnostavina. Välillä yksi tarina on lähempänä, välillä toinen.

Päähenkilö Connie ei, traagisesta tilanteestaan huolimatta, hersytä minulta samanlaisia sympatioita kuin vaikkapa Kuvanveistäjän Rosalind tai Mielen häiriöiden George. Vasta loppupuolella aloin oikeastaan pitää Conniesta. Ehkä se johtuu Connien tiukasta oman itsensä hallinnasta. Silloinkin kun hän on paniikissa, saa vaikutelman hallitusta ihmisestä, loogisuudesta. Ehkä kerronta ensimmäisessä persoonassa tekee hädästä jotenkin etäännytettyä, silloin kun kertoja keskittyy siihen mitä tekee, eikä siihen mitä tuntee? Ainakin yhdistettynä käännöskieleen syntyy kontrolloitu tunnelma. Äh. Ehkä kyse on vain siitä missä mielenvireessä mitäkin kirjaa luen

Tässä näytteessä Connie tapaa ensimmäistä kertaa Jessin ja Jessin koirat:

[--] Hänellä oli farkut ja miesten paita, joka oli liian iso hänen kapealle varrelleen, ja hänen oudon litteät piirteensä ja taakse suittu tumma tukka saivat minut pitämään häntä keskenkasvuisena koulupoikana. Nainen ei varmaan painanut neljääkummentäviittä kiloa. Yksikin mastiffi olisi voinut rusentaa hänet hengiltä vain asettumalla makaamaan hänen päälleen.

"Pidä kädet paikallaan", hän sanoi terävästi. "Lintumaiset liikkeet innostavat niitä."

Nainen napsautti sormiaan, ja koirat asettuivat hänen eteensä pää painuksissa.

"Näytät ihan Madeleinelta", nainen sanoi. "Oletteko te sukua?"

En yhtään tajunnut, mistä hän puhui, enkä välittänytkään, sillä en pystynyt vetämään henkeä. Kyykistyin pää takakenossa ja haukoin happea, mutta sain vain koirat murisemaan taas. Siinä vaiheessa luovutin ja konttasin Minin avoimelle ovelle. Sukelsin sisään, vedin oven kiinni, lukitsin sen ja nojauduin sitten taaksepäin ja yritin epätoivoisesti saada ilmaa keuhkoihini. (s. 37-38)

OTT: Varmaan on vaikea kääntää englannista suomeksi, kun joutuu miettimään onko she suomeksi hän vai nainen. Ihan sama miten valitsee, aina menee väärin. Eipä silti, vähän aikaa sitten huomasin yhtä suomalaisen kirjailijan kirjaa lukiessani, että sielläkin nainen sitä ja nainen tätä... Huoh. Kaipa se tarttuu. Minusta sana nainen subjektina olisi syytä säästää tilanteisiin, joissa sukupuolta halutaan erityisesti korostaa.

Mutta sitten kehumista: Waltersin tapa käyttää dokumentteja kerrontaa ryydittämässä oli mielestäni tässä kirjassa loistava. Suurimman osan ajasta Connie on äänessä minä-kertojana, mutta väliin asetellut sähköpostit ja muistikirjakatkelmat vievät tarinaa terävästi eteenpäin. Ne eivät tosiaan ole mitään sivun täytettä, vaan aidosti oleellinen osa arvoitusta. Loppuratkaisukin oli hyvä... tosin en ole ihan 100 % varma mikä se oli. Vain 99 % varma. Silti ei ole pettynyt olo. Pienet puutteet paikkaa runsain mitoin hyvä tarinan rakentelu ja epäsuora kannanotto naisen rooliin uhrina.

Kyllä Walters vaan on kovan luokan ammattilainen.

Vielä lopuksi uusi ilmaus: paholaisen höyhen tulee turkin kielestä ja tarkoittaa naista, joka on tahtomattaan sukupuolisen halun kohde.

Minette Walters (2006). Paholaisen höyhen. Helsinki: WSOY. Suomentanut Eva Siikarla.

Arvioita:
Kuutar lukupäiväkirjassaan
Mette Luetut-blogissa

Precious

Precious on muutamassa blogissa ollut esillä, ja löytyy myös 101 naisen kirjoittaman kirjan lukulistaltani; niinpä poimin sen iTunesista äänikirjana itselleni. Kokemuksesta tiedän että murteellista englantia on usein mukavampi kuunnella kuin lukea; The Helpinkin kanssa jouduin alkuun mutisemaan itsekseni ääneen, jotta pääsisin kielen rytmiin.

Tiesin odottaa rankkaa kirjaa, mutta Precious oli vielä raaempi kuin odotin. Precious on 16-vuotias harlemilaistyttö, joka odottaa kirjan alussa toista lastaan. Ensimmäisellä on kehityshäiriö. Molemmat ovat insestin tulosta. Precious itse on käynyt jo vuosia koulua käymättä koulua - oppimatta lukemaan tai kirjoittamaan.

Huh.

Kirjan myötä Precious saa elämäänsä uutta toivoa uudenlaisesta oppimisympäristöstä. Hän saa kiinni jonkinlaisesta itsekunnioituksen rippeestä ja alkaa rakentaa omaa elämäänsä, mutta kohtaa myös uusia takaiskuja. Precious Jones pääsee uuteen alkuun ehtymättömän kärsivällisen ja taitavan opettajan käsissä. Opettajan ja opiskelijan suhde olikin kirjan lämpimin asia, tekisi mieli sanoa ainoa lämmin asia.

En voi väittää, että olisin pitänyt tästä kirjasta. Se on paikoin ruman rankkaa, tarkoituksellisen shokeeraavaa tekstiä. Se sai minut tuntemaan itseni avuttomaksi ja tekopyhäksi. Kävi myös mielessä, että tämä olisi pitänyt lukea paperilta, kirjana, eikä kuunnella äänikirjana. Vääjäämätön, epäoikeudenmukaisuudellaan pakahduttava kerronta oli äänikirjana päällekäyvää. Eikä ainakaan missään nimessä olisi pitänyt kuunnella tätä kuntosalilla.... Jotain absurdia ja vatsaakääntävää oli tarinan ja kontekstin yhdistelmässä.

Tästä viisastuneena totean, että harva kirja sopii soutulaitteeseen. Dan Brownin Kadonnut symboli ehkä?

En tiedä kenelle tätä suosittelisin. Opettajille jotka painivat vaikeiden "tapausten" kanssa? Toivoa on.

Tai ehkä ihmisille, jotka kiukustuvat pienistä asioista. Niin kuin minulle. Vaikka kirjasta jäi kokemuksena jotenkin paha maku suuhun, se teki minulle hyvää. Haluni kitistä pienistä asioista hävisi pariksi päiväksi... Precious Jonesin tarinan jäljiltä ei aamuliikenteen ruuhkauttava traktorikuski ole kummoinenkaan murhe.

Sapphire (2009). Precious. Audiable audio book. Read by author.

Arvioita:

Pasi Ahtiainen Savon Sanomissa
Susa Susan kirjastossa
Sanna Luettua-blogissa
Minna Minnan lukemaa -blogissa

Egalian tyttäret

Egalian tyttäret kääntää kärkevästi katseen peiliin ja kysyy: mitäs jos kaikki olisikin toisin päin miesten ja naisten kesken? Egalian matriarkaatissa miehillä ei ole varaa irtosuhteisiin, sillä he vastaavat alullepanemistaan lapsista. Miesyksinhuoltajat ovatkin suuri yhteiskunnallinen ongelma, kun naiset kieltäytyvät huolehtimasta vauvoista. Miehen vika, mitäs kylvi siementään? Naiset kulkevat rinnat paljaina, mutta miehen ei ole säädyllistä esiintyä ilman kalukukkaroa. Yksinäisen miehen kannattaa varoa liikkumista pimeän aikaan yksinäisillä paikoilla...

Tässä äiti ripittää poikaansa, joka on joutunut naisjoukon seksuaalisen hyökkäyksen kohteeksi:

[--] Sinä menit sinne tapaamaan jotakuta. Sinä tapasi hänet, hän kävi sinuun käsiksi, riisui väkisin sinulta kalukukkaron ja pakotti sinut seksuaaliseen kanssakäymiseen. Näinhän siinä kävi, eikö totta, Leenatan? Muista, että minä haluan vain sinun parastasi.

- Ei se mennyt ollenkaan noin! Ei hän käynyt minuun käsiksi!

- Ai sinä olit leikissä mukana ihan omasta, vapaasta tahdostasi! Ja sitten tulitkin katumapäälle ja yritit livetä hommasta ja hän otti sinut väkisin. Tuttua juttua. Sosiaaliviraston päänä minä olen kuullut satoja tuollaisia tarinoita hysteerisiltä männiltä. He valittavat, että heille on tehty sitä ja tätä, kun he itse ovat käytöksellään kerjänneet sitä ja tätä Jos sinä menet rannalle kymmeneltä illalla, niin tottakai sinä tiedät, mitä siitä seuraa. (s. 68)

Päällisin puolin Egalian tyttäret voisi katsoa vain hulppeaksi satiiriksi, mutta on tässä jotain vähän enemmänkin. Brantenberg ei tyydy vain pyöräyttämään sukupuolirooleja ylösalaisin vaan menee askeleen pidemmälle. Egalian naisistetut miehet (männät) ja miehistetyt naiset (emännät) ovat jo niin yltiöstereotyyppisiä, että ne menevät parodian puolelle. Ehkä Brantengergin viesti onkin kaksiteräinen: mikä tahansa tyypittely tulee näpeille, oli se feminististä tai sovinistista. Tai sitten aika on tehnyt tehtävänsä ja satiiri on tänään tyylitellympää kuin se oli kirjan ilmestymisen aikoihin 70-luvulla.

Kirjassa on paljon hupaisia yksityiskohtia. Kannen kuvassa sabiinittaret ryöstävät uroita. Mäntien nimet on suomennettu naismaisiksi mutta silti vieraiksi (Liisakki, Leenatan). Mies, joka saa isyysturvan eli pääsee naisen "vaimoksi", on turvakko, ilman jäänyt lapseton mies taas jämäntä. Käännöksessä näkyy kielellä iloittelu, kuten on toki syytäkin, sillä kirjan on julkaissut Kääntöpiiri, kääntäjien yhdistys. Kaikki hupi ei toki ole käännöksestä lähtöisin; Brantenberg on ottanut roolien vaihdoksesta kaiken mahdollisen irti. Jopa liikennevaloissa astelevat pikkuiset emännät.

Itse tarina ei ole laulun arvoinen, eivätkä henkilöhahmot tee vaikutusta vivahteikkuudellaan. Mutta kirjan arvo onkin muussa. Naurulla Egalian tyttäret onnistuukin irrottamaan lukijan hetkeksi totunnaisista ajattelutavoista, tekee tietoisiksi vakiintuneista käsityksistä sekä sukupuolisina että neutraaleina ilmiöinä. Se kyseenalaistaa normaalin. Arvokas asia, pienessä ja suuressa.

Jotkut jutut ovat kieltämättä vähän hullunkurisia, kummalle tahansa sukupuolelle, jos asiaa pysähtyy pohtimaan... "Miksi mäntien rintakarvoitus oli häpeän aihe, mutta emäntien musta kolmio ei? Miksi emännät olivat ylpeitä karvoistaan, kasvoi niitä sitten missä tahansa, mutta männät eivät?" Hmm...

Hauska kirja josta sai myös ajattelemisen aihetta.

Gerd Brantenberg (1991, alkuperäinen 1977). Egalian tyttäret. Helsinki: Kääntöpiiri. Suomentanut Marja Kurkela.

Arvioita:
Sallan lukupäiväkirjassa
Ankin kirjablogissa

Marian ilmestyskirja

Huikea kansi löytyy kirjailijan kotisivuilta; kuva on Reinhard Schmid'n käsialaa.

Heh, onpas ajantasainen olo - tässä sitä on luettu kirja, joka on juuri vasta ilmestymäisillään. Ja pdf:nä vielä, iPadiltä. Vähän jännitin miten mahtaisi pdf-lukeminen sujua, mutta täysin ongelmitta meni. Vieläkään en ihan satasella ole sähköisen kannalla, mutta on tällä puolensa.

Marian ilmestyskirja kertoo tytöstä, joka joutuu 11-vuotiaana pöyrätuoliin diagnosoimattoman sairauden vuoksi. Voimattomuus ja kivut tekevät elämästä selviytymistä eivätkä tutkimukset tuota muuta tulosta kuin sairaalakammon. Pahempaa on paluu kouluun ja 'normaaliin' päiväjärjestykseen. Mikään ei ole enää normaalia. Ilmestyskirjassa kuvataan palastellen Marian nuoruutta ja nuorta aikuisuutta, keskittyen niihin harvoihin ihmisiin, joihin Maria saa todellista kontaktia. Suurimmalle osalle ihmisistä pyörätuolissa istuva nuori nainen on friikki, kumma kyborgi, hyväksikäytettävä, avuton ja aivoton. Asiaa pahentaa selvän selityksen puute: jos ei kerran tiedetä mistä sairaudesta on kysymys, luultavasti likka kuvittelee koko jutun. Istuu pöyrätuolissa huomiota saadakseen.

Jep - Maria on vihainen nuori nainen.

Sain ennakkokappaleen tekijältä itseltään. Kiitoksia siis Maija Haavistolle! Sait minut lukemaan kirjan, johon en varmasti muuten olisi tarttunut. En nimittäin nykyään oikein saa kasvukertomuksiin makua (liian vanha? väsynyt? kyyninen?), mutta onneksi Ilmestyskirjassa on muutakin pureskeltavaa.

Alkukolmanneksen epäröin, että tuleeko tästä minulle tarinaa; Marian elämästä ei tunnu löytyvän ensimmäistäkään positiivista asiaa, kaikki mitä tapahtuu on pahaa. Lisäksi nuorelle kertoja-minälle tyypillinen, sinänsä uskottava itsekeskeisyys alkoi tuntua ahdistavalta. Mikä pahinta, äiti on tässä kirjassa niin epämiellyttävä, että häneen oli vaikea uskoa.

Leikin jopa ajatuksella, että Maria fantasioi välillä äitinsä reaktiot. Asemoidun kai nykyään helpommin äidin kuin nuoren naisen paikalle *taputtelee reumatismin kouristamalla kädellä harmaata nutturaansa* eikä tunnu mukavalta ajatella nuoren naisen äitiä tuollaisessa valossa. Neiti B:kin on tarkka vihkojensa kanssa... en yksinkertaisesti suostu uskomaan tuohon äitiin! Syyttäkää henkilökohtaista rajoittuneisuutta.

Mutta loppujen lopuksi juttu sitten vei mennessään. Ehkä kelloja soitti Marian piirtäminen, vahva visuaalinen mielikuvitus, joka tuli läpi myös tekstiin. Aloin miettiä miten huojentavaa itsestäni on joskus viitata kintaalle muiden määrittämille rooleille - ja miten rankkaa voi olla kun se ei ole mahdollista. Pyörätuolissa olevalle ei ole pakoa muiden määreistä. Terveyden mahdollisuus on kuin näytelmän Godot, ikuisesti odotettu ja tavoittamaton.

Ja ajan mittaan Marian persoonakin alkoi tuntua vähän monipuolisemmalta; ahdistukseen tihkuu tahtoa ja kiintymystä toisiin. Innostuin lukemaan kirjan kerralla loppuun. Asiaa auttoi että dialogia on sujuvaa ja teksti yleisesti ottaen ihan hyvää luettavaa. Muutama vieraannuttava kohta tosin oli. Öh, jouduin googlaamaan mitä tarkoittaa MILF.

Martta on muuten samanlainen kuin minä, mutta hän ei ole vammainen. Hän on minun netti-identiteettini. Olen siis oma itseni, mutta ilman niitä asioita, jotka tekevät minusta minut, mielikuvitusystävä etsimässä mielikuvitusystäviä. Teo aina sanoi, että minun pitäisi kokeilla nettikeskusteluita, eikä hän tarkoittanut mitään vammaisten chatteja, kuten äiti olisi tarkoittanut.

Ensimmäinen kokeilemani keskustelupaikka vaikuttaa pelkältä seuranhaulta, mutta seuraavassa tunnen olevani enemmän kotonani. Tutustun Jussiin, joka omien sanojensa mukaan on pastori ja kolmen lapsen isä. Luulin, että papit eivät saa mennä naimisiin, mutta se koskee ilmeisesti vain katolisia. Päädymme väittelemään siitä onko Suomessa hyvä terveydenhuolto. Huomaan olevani sanavalmiimpi netissä. Martta alkaa elää omaa elämäänsä. Hän kertoo Jussille pyörätuolissa olevan kaverinsa kokemuksia lääkäreistä ja sairaaloista. (s. 172-173)

Monessa kerroksessa liikkuvaa kerrontaa oli välillä vaikea pitää ojennuksessa päässään. Kahdesti huomasin etten ollut ihan varma missä vaiheessa mennään. Rakenne oli silti minusta kokonaisuudessaan toimiva, sillä varsinkin alkupuolella oikein tarvitsin tuota takaumien dynamiikkaa pitämään imua yllä.

Pitääpä vielä lisätä erityiskehut tuosta kannen kuvasta. Se ei ole vain kaunis vaan myös upean osuva. Ja varmasti houkuttaa lukemaan.

En voi olla vertaamatta mielessäni Antti Leikaksen Melomiseen, josta eilen postailin. Haaviston kirja on aivan eri sävyinen, pelaa eri kentällä. Ilmestyskirjassa ollaan raastavien asioiden äärellä, vereslihalla - Melominen on taidokkaampaa mutta myös kepeämpää kerrontaa ihan erilaisesta elämäntuskasta. Leikaksen kieli ja kerronta on monipuolisempaa, Haavistolla on sanomisen pakko.

En ole ihan varma kuulunko Ilmestyskirjan parhaaseen kohderyhmään, mutta ilmeisesti se tavoitti. Olin näet iloinen ja huojentunut lopusta. Uin huomaamattani sen verralle syvälle Marian tilanteeseen, että toivoton finaali olisi pilannut päivän. Huominen tulee (Godot'sta viis).

Kerran vuodessa pitääkin lukea kirja, joka pakottaa pohtimaan erilaisuutta ja sen kohtaamista. Marian ilmestyskirja on taatusti sitä lajia.

Maija Haavisto (2011, tulossa). Marian ilmestyskirja. Muruja-kustannus.

Arvioita:
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa
Velma Kirjavakukko-blogissa

Kosto: Rakkaustarina

Tämän kirjan juonesta ja ideasta en sano mitään - niin moni bloggaaja on siitä kirjoittanut. Mari A:n juttu Oatesista sai lopulta varaamaan tämän kirjastosta. Linkitänpä lisäksi muutamaan paljon kommentteja keränneeseen kirjoitukseen: anni.m, Lumiomena ja Järjellä ja tunteella käyvät pikajohdatuksesta blogiroihuun. Blogeissa oli niin innostavia kuvauksia, että ennakkoluuloistani huolimatta hommasin tämän, vaikka edellinen Oates-kokemus ei innostanut. En nimittäin oikein tykännyt Blondista. (!)

Pakko myöntää: en pitänyt Kostostakaan mitenkään erityisesti. Se oli, oikein tappavaa ilmausta käyttääkseni, ihan hyvä kirja. Sen pidemmälle en pääse.

Raiskaus ei ole KOSKAAN raiskatun vika. On hyvä, että Oates sanoo sen tavalla, jonka mahdollisimman moni tuntee munaskuitaan myöten. Siinä mielessä olen iloinen, että tämä kirja on kirjoitettu. Koston pitäisi kaiken järjen mukaan olla myös minulle järisyttävän merkittävä kirja, sillä tarina painelee kaikkia tehonappeja: teini-ikäisen tytön kasvua ja äitisuhdetta, yhteiskunnallisen ja yksityisen oikeustajun kysymyksiä, median roolia, naiseutta ja naiseuden epäreiluja vaaroja, sodan vaikutuksia sotilaisiin...

Silti en kyennyt vaikuttumaan Kostosta. Reaktio on niin vaistomainen, että sain kaksin käsin etsiä syytä - mikä ihme mättää? Samanlainen fiilis jäi Blondista. En keksi muutakaan selitystä kuin että jokin kerronnassa vieraannuttaa minut, ja todennäköisesti se jokin on ainakin Koston kohdalla Oatesin käyttämä sinä-kertoja.

Et saa nukuttua jos äiti ei nuku. Et saa syötyä jos äiti ei syö. Et hymyile jollei äitikin hymyile turvonneella, revityllä suullaan.

Käytöksesi taantuu lapselliseksi, haluat vain kömpiä sänkyyn äidin viereen, haluat päästä kainaloon. Vaikka äidin voimat eivät riitä halaamiseen tai lohduttamiseen, eivät edes suukottamiseen jollet työnnä kuumeisia kasvojasi ihan lähelle, vasten hänen haavoittunutta suutaan.

Ja sinun käsivartesi! Krunts, se oli riuhtaistu sijoiltaan niin että kuvittelit kuulleesi rusahduksen. Nyt se on vedetty paikoilleen mutta silti siihen sattuu suurimman osan ajasta, koko käsivarsi tuntuu hyödyttömältä, kuin kuolleen kädeltä. Silmäsi ovat punaiset itkusta. (s. 53)

En ilmeisesti osaa eläytyä johonkuhun joka on "sinä". Myös tiheä tason vaihtelu jotenkin jysäyttää ulos tarinan virrasta. Valitsin tämän lukunäytteeksi, koska juuri tässä kohdassa huomasin miettiväni mitä sanoja alkuperäistekstissä käytetään: saman "sinän" sisälle eivät tunnu yhtä aikaa sopivan sanat taantuu ja krunts. Kirjoittiko Oates regresses ja cruntch? Tietenkin kertojahan se tässä laittaa sanoja 12-vuotiaan suuhun, eikä siis kyse ole sikäli uskottavuusrikkomuksesta; "sinä" ei ole kahdentoista. Silti, en vain pääse tyylilajin makuun.

(En enää muista käyttikö Oates myös Blondissa sinä-kertojaa paikka paikoin, lukemisesta on jo aikaa. Odotin siltä kirjalta aiheen takia paljon, ja olin vähän pettynyt kun en pystynytkään siitä pitämään. Ei se huono toki ollut, mutta ei kyllä innostanutkaan erityisesti; loppuosa meni jo melkein suorittamisen puolelle.)

Joyce Carol Oates (2010). Kosto: Rakkaustarina. Helsinki: Otava. Suomentanut Kaijamari Sivill.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
Joonas Säntti Turun Sanomissa