Riina Katajavuori: Wenla Männistö

Kuva/Kansi: Tammi/Markko Taina.

Wenla Männistö on Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen uusintakäsittely ja sellaisena kenen tahansa kotimaisen kirjallisuuden ystävän lukulistalla. Tiettyä kaupallista laskelmointia ideassa on aistittavissa... mutta kirjailijan kertoman mukaan sylttytehdas on kustantamolla: Kiven käsittelyä ehdotettiin hänelle.*

Kun kuulin stoorin tilauksesta, äimistelin vähän. Mutta luettuani en oikeastaan äimistele: jos jonkun voi ajatella hommaan sopivan niin Katajavuoren. Wenla on nimittäin suomen juhlaa. Kieli on värikästä ja kirjavaa ja rikasta.

Asetelma, kerronnalliset ratkaisut ja tietenkin keskeiset henkilöt ovat lainaa Kiveltä, mutta lainattu aines on perusteellisesti puhdistettu hämähäkinseiteistä ja kostutettu kunnon kannullisella nykypäivää. Avot.

Katajavuoren uudistetut veljekset asuvat (nykyään) Kumpulassa ja tappelevat (edelleen) Toukolan poikien kanssa, eikä koulunkäynti ole vieläkään veljeskatraan hartainta hupia. Lauri (nyttemmin Late a.k.a Lowri) tarkkailee yhä mieluusti luontoa ja Juhani (Jusa) on edelleen vilpitön uhouros.

Mutta Wenlassa pojat jäävät pohjimmiltaan etäiseksi. Tämä on kirja naisista. Kiven teoksessa heillä oli vain pikkuriikkiset roolit; nyt heillä on pääosa. Näkökulmiaan avaavat Wenla, hänen äitinsä Marja, Jukolan poikien äitivainaa Alli, saunottaja Kajsa sekä Seunalan Anna.

Vaikka kirjan tunnefiilis ei mieltäni erityisemmin lämmittänyt - en osaa samaistua Wenlan sen enempää kuin Allinkaan kaltaisiin naisiin - nautin täysin sydämin Katajavuoren ideasta ja sen rohkeasta toteutuksesta. Wenla on hurja ja hieno peilikuva Seitsemälle veljekselle. Siinä, että Kiven liinatukkainen kainosilmäinen Anna on tänään lukutoukka ja joskus säikky, mutta muuten pätevä ihminen ja sanoittaja, on totuudenmakuista symmetriaa.

Ja kieli (sanoinko tämän jo kahteen tai kolmeen kertaan?) on tosissaan mehukasta. Ajoittaisen paatoksen ja meikäläisen makuun ylikorostuneen seksuaalisuudessa vellomisen korvaa hulppeasti poikkeuksellisen rikas ilmaisu.

Voisin poimia minkä vain palasen, mutta otetaanpa nyt yksi Jusan repla, sellainen joka henkii Kiven alkuperäistä viestiä.

JUSA (lyö säkkiä). Joskus on vaan sellainen olo, että sisällä rämisee ja pörrää ja kihelmöi, että on pakko saada jotain toimintaa. Vipinää. Tekee mieli karjua täysiä, tai leipoa joku tai saada aikaan joku reaktio vittu jossakin. Katkoa antenni. Hampaita kiristää ja joka paikka säpisee. Sellainen aargh-olo. Että nää huudit ahdistaa. Saatana. Mihinkään ei mahdu ja missään ei ole mitän. (s. 102)

Aamen.

Lue tämä jos olet äidinkielen opettaja, tai asut Kumpulassa, tai tykkäät Kivestä tai suomesta. Tai jos tykkäät yllättyä.  Tai ihan muuten vaan.

Ei mikään juoniromaani mutta muuten ehdottoman jees.

Riina Katajavuori (2014). Wenla Männistö. Tammi. 978-951-31-7983-0.

Arvioita:
Ilselän Minna löysi tummuutta kepeyden alta.
Mari A. ei pitänyt sanailua Kiven veroisena.
Lukutoukka Krista ei ole alkuperäistä lukenut mutta tykkäsi tästä.


*Sain Wenlan kirjamessujen yhteydessä ja kuulin Katajavuoren kertovan teoksen syntyhistoriasta.

Death Comes to Pemberley

Kuva/kannen piirros: Faber/Neil Gower

Tämä erikoinen kirja päätyi lukulistalleni kiitos Hesarin ja Sinisen linnan kirjaston Marian. Viime keväänä tuli pikkuisen tutustuttua Ylpeyden ja ennakkoluulon ympärille kertyneeseen jälkikirjallisuuteen. Kaikkien aikojen lempikirjani käyttövoima uusien teosten innoittajana on näemmä pohjaton. Silti uutinen tästä kirjasta oli saada aamukahvit väärään kurkkuun; varsin kirjallisia ja korkealaatuisia dekkareita kirjoittaneelta P. D. Jamesilta ei odottaisi tämäntyyppistä kirjaa.

Tietenkin tämä oli pakko saada. Ja lukea heti kun se tuli.

Death Comes to Pemberley kertoo Darcyjen elämästä kuusi vuotta häiden jälkeen. Elizabeth on asettunut Pemberleyn emännäksi, lastenhuonetta asuttaa jo kaksi miespuolista pikku perillistä, ja perinteiset syystanssiaiset lähestyvät. Georgiana on aikuistunut mutta asuu yhä veljensä perheessä. Tanssiaisia varten kokoontuvat paikalle myös Bingleyt ja eversti Fitzwilliam. Mutta juhlat on peruttava, sillä kuolema tulee kutsumattakin... Pemberleyn rauhan rikkoo veriteko, eikä kukaan voi levätä ennen kuin sen varjo on karkoitettu.

Lukeminen oli erikoinen kokemus. On selvää, että P. D. James on erinomainen kirjoittaja ja että hän tavoittaa paljon oleellista austenilaisesta maisemasta. Itse murhamysteeri on hyvää perinteistä James-laatua. Siinä painottuvat inhimilliset ja tekojen seurauksiin liittyvät seikat; verellä ei juuri mässäillä. Loppuratkaisusta sanoisin, että modernissa kontekstissa sen deus ex machina -piirteet luultavasti ärsyttäisivät, mutta 1800-luvun alkuvuosien atmosfäärin ratkaisu sopii kohtalaisen hyvin. Nautin myös Austenin ajan oikeudenkäytön kuvauksesta ja viihdyin - tietenkin - Pemberleyn mailla.

Kirjaa lukiessa oli mukavaa, siihen upposi, sitä luki ilokseen. Mutta on erehdys ajatella tätä jatkona Ylpeydelle. James ei tosiaankaan kanavoi tässä Austenin henkeä vaan leikittelee grand old ladyn oikeudella itselleen rakkailla hahmoilla. Fanficciä suoraan huipulta. Vaikka James on tehnyt taustatyönsä, eikä kuvatussa Pemberleyssä ole mitään vikaa, tämä on huutavan selvästi, ainakin minun silmissäni, nykykirjallisuutta. Vanhoissa, autenttisesti historiallisissa romaaneissa aikalaisen tapa käsitellä asioita on väkisinkin kovin erilainen kuin menneeseen kurkottavan nykykirjailijan, joka kirjoittaa omille aikalaisilleen.

Kieli tavoittaa melkein Austenin sävyn... mutta ei ihan. James on, kenties viisaasti, vastustanut kiusausta käyttää yhtä haastavia lauserakenteita kuin alkuperäinen kirjailija ja on suosiolla luopunut monesta Austeninille tyypillisestä sanasta. Aikakausilla on omat ilmauksensa, eikä yli kahdensadan vuoden jälkeen ole helppo tavoittaa kielen kaikkia vivahteita. Erilaisuutta tässä suhteessa voi ajatella myös lukijaystävällisyytenä: kun kaikki kuitenkin tietävät, että tämä on moderni kirja, miksi vaivata nykylukijoita sanoilla, jotka ovat jo aikoja sitten pudonneet pois aktiivikäytöstä? Panin merkille esimerkiksi sanan countenance katoamisen. Austenilla se on ihmisten kuvauksissa jatkuvasti toistuva sana, arkipäiväinen ilmaus, jonka merkitystä ei hänen kuvitteellisten lukijoidensa tarvinnut pähkäillä. Mutta James kirjoittaa erilaisen ajan yleisölle, eikä countenance tarkoita enää ihan samaa.

Sama taipumus on nähtävissä ilmauksissa muutenkin. Kielen eleganssin puolesta tämä voisi melkein olla Austenia - mutta toisaalta ei mitenkään. Törmäsin tähän ajatukseen toistuvasti lukiessani juuri siksi, että James on niin hyvä. Grange ja Street eivät päässeet niin lähelle, että olisin poikkeamista ärtynyt. Otetaanpa esimerkki:

As Darcy and Elizabeth entered their part of the house, he said, 'I may have said much too little and you, my love, a little too much, but together, as usual, I think we got it right. (s. 138)

Niin lähellä - ja niin kaukana. Got it right? Hmph. Seuraavan kerran kun luen Ylpeyden uudelleen, kiinnitän tähän kielikysymykseen erityistä huomiota. Ehkä huomaan alkuperäisessäkin ei-austenilaisia ilmauksia, kun nyt olen näin hankalaksi heittäytynyt.  Ehkä siellä jossain joku gets it right ja silloin saan ansaitusti nenälleni. Kun oma äidinkieli ei ole englanti, ei luultavasti pitäisi tällaisia seikkoja edes kommentoida. Ainoa puolustukseni on, että olen tämän yhden englanninkielisen kirjan lukenut aika moneen kertaan... kuuteen? kahdeksaan?

Myös teemojensa puolesta James on tuonut Pemberley'n puistoihin ja saleihin aivan uusia elementtejä. Ylpeydessä lähes näkymätön palveluskunta on tärkeässä osassa. Saamme uusia tulkintoja monista Austenin hahmoista. Darcy on enemmän keskiössä kuin Elizabeth, kuten ymmärrettävää onkin; murhiin ja oikeusistuntoihin sekaantuminen olisi naiselle kovin kummallista käytöstä. Ylipäätään Elizabeth on tässä seestynyt ja vakavoitunut; edes alun keveämmässä ilmapiirissä ennen murhaa hänen ei juuri nähdä hymyilevän ilkurisesti.

Pemberley on Ylpeyden ystäville hyvää viihdettä, jos onnistuu jotenkin hyväksymään sen erilliseksi teokseksi. James on kirjoittanut 2000-luvun viihdekirjan, joka sijoittuu Austenin maailmaan. Mukavan rauhallisen dekkaritarinan lisäksi voi nautiskella pienistä viitteistä muidenkin Austenin henkilöiden myöhempiin vaiheisiin. Hauskaa on tietenkin myös seurata Jamesin tulkintoja vaikkapa Mrs. Collinsista ja Lydiasta. Nauroin ääneen, kun huomasin Jamesinkin mietiskelleen Darcyjen avioliiton rahallista puolta ja päätyneen varsin kylmäävään tulokseen. Myös Darcyn hyvin inhimillinen harmi hänen muuten niin onnellisen avioliittonsa joidenkin seurausten suhteen on ehtaa Jamesia. Realistista psykologin silmää -  pakko tykätä!

Pidin Pemberleystä, mutta olisin halunnut pitää vielä enemmän. Austenin maailman käyttäminen ympäristönä teki tästä jotenkin kummallisesti kepeämmän lukukokemuksen kuin vaikkapa Murha ei sovi naiselle, joka on tietystä arkisuudestaan huolimatta jäänyt mieleeni vuosikymmeniksi.

P. D. James (2011). Death Comes to Pemberley. Faber and Faber. ISBN 978-0-571-28357-6.

Arvioita:
Jane Jakeman The Independent
Andrew Taylor The Spectator

Sivistyksen turha painolasti

Kuva/kannen kuva: Teos/Liisa Valonen

TBR-pinoissa ja -listoilla on karkeasti arvioiden 150 teosta, mutta niin vain poimin edelleen kirjastosta satunnaisotannalla kirjoja, jotka eivät ole millään lukulistalla... Kansi houkutteli! Ei se ollut minun vikani!

Minna Lindgrenin Sivistyksen turha painolasti on yhtä aikaa täysin järjetön ja todella älykäs kirja. Nauroin kippurassa moneen kertaan. Painolastilla on vakava pohjavireensä, mutta Lindgren on liian fiksu sortuakseen saarnaamaan. Älykästä komediaa angstista isolla A:lla. Kuulostaa Woody Allenilta, mutta tämä on hauskempaa; Allenin leffoille en naura ääneen, korkeintaan hymyilen kohteliaasti.

Painolastissa Lindgren, entinen yleläinen ja nykyinen vapaa toimittaja, lukee A:sta Ö:hön Väinö Hämeen-Anttilan yksinään laatiman Uuden tietosanakirjan. Johtajan kirjoittama tietosanakirja ilmestyi Kariston kustantamana vuosina 1928 ja 1932; sittemmin se on yritetty unohtaa mahdollisimman nopeasti. Mutta Lindgren löytää itselleen kappaleen ja aloittaa lukemisen, synnyttäen samalla tämän réchaufféen (kirjallisuuden yhteydessä sillä viitataan johonkin vanhasta parsittuun uuteen muodostelmaan).

Oppia ikä kaikki. Tiesittekö että yliopiston vahtimestaria sanotaan kursoriksi? Tai sanottiin ainakin ennen. Pitääkin luettaa tämä kirja Neideillä, jospa lakkaavat stressaamasta koeviikoista. Juuri mikään, mitä heille lukiossa nyt opetetaan, ei ole pysyvää. Noh, ehkä matematiikka ja piirustustaito. Enimmäkseen.

Lindgren matkaa persoonallisen Väinön ja muistojensa Puujalka-Mummon seurassa Aabenraasta (tanskalainen kaupunki, jossa on hyvä satama) divaanin (rekisteri, arkisto, runokokoelma, helmivyö, valtioneuvosto, audienssi-, istunto- ja kokoussali, matala selkänojaton seinäsohva, patjakko ja Turkin hallitus) ja sanomapitsin (amerikansuomea ja tarkoittaa hylkyä tai vintiötä) kautta Öölantiin (sana johon liian harva kirja päättyy), ja tekee samalla omaa retkeään ajassa ja avaruudessa. 20-vuotisen työuran turvallisessa sivistystyössä tehneen naisen on päivä päivältä vaikeampi ymmärtää mitä työpaikalla on tekeillä.

hiljaiselo 

Osa-alueyksiköiden laajennetussa päällikköseminaarissa pohditaan aihetta "Läsnäolo osana työntekijän valtaistamista". Se tuo mieleeni ylioppilastutkintolautakunnan äidinkielen aineotsikot 80-luvulla, jolloin ratkaisin ongelman yleensä arpomalla. 

"Tutkimuksessa on mitattu työpaikan asenneilmasto 38 trendin valossa", sanoo joku, ja mieleeni tulee tanskalainen ravintofysiologi Mikkel Hindhede, jonka käsitys kansan ravitsemuksen uudistamisesta oli pinnallinen, yksipuolisuuden leimaama ja johti fanatismiin. Vaivun ruumiintoimintoja säästävään hiljaiseloon. (s. 175)

Yksittäinen lainaus ei voi tehdä oikeutta kirjalle, sillä vaikutus kasvaa vähitellen Väinö Hämeen-Anttilan sanaston imeytyessä Lindgrenin kuvaukseen.

Painolasti etenee kujeilevasti: järjestelmällisesti yhdellä tasolla ja kaoottisesti toisella. Ensin luulee lukevansa kevyttä kulttuurista kommentaaria, mutta jonkin matkaa edettyään alkaa epäillä, että tässä on syvempi henkilökohtainen prosessi meneillään. Suku- ja työhistoriasta kumpuava elitismi näyttää tulevan kirjan Lindgrenille itselleenkin näkyväksi ja samalla kumotuksi. Tekstistä aistittava sivistyneistön itsestäänselvien privilegioiden oletus olisikin ärsyttävää, ellei sitä värittäisi roima ironia; Lindgren väistää ansan tuomalla mukaan reippaasti kuvitteellisia osuuksia ja nauramalla omille harhoilleen. Lukija ei tunne itseään hölmöksi vaan kiherää kunnes vaarana on lähinnä enureesi (tahatonta virtsanlaskemista).

Loppupuolella kallistuu ensin tulkitsemaan Painolastin yhteiskunta- ja kulttuuripoliittiseksi puheenvuoroksi, mutta päätyykin katsomaan sen filosofiseksi toteamukseksi asioiden tilasta ja ihmisen illuusioista. Kaikki tieto vanhentuu muutamaa kivilajia ja musiikkitermiä lukuunottamatta - eikä sivistys paina juuri mitään, ei unelmatalouden vaakakupeissa.

Henkilökohtaisesti en sure perinnöllisen sivistyneistön katoamista, mutta sivistyksen katoaminen kyllä mietityttää. Meritokratian ja kvartaalitalouden äpärälapsena näyttää syntyvän lyhytjännitteistä, tekopyhää nytkimistä milloin minkäkin näennäisihmeen perässä; julkisen talouden pyörittämisessä markkinaperiaatteiden ja päivänpoliittisen tarkoitushakuisuuden yhdistelmä tuottaa absurdeja tuloksia. (Ks. Ely-keskusten uudelleenorganisointi ja erilaisten laitosten pakkosiirrot - miten ihmeessä kukaan ehtii tehdä varsinaisia töitä?) Tunnistan Lindgrenin kokouskooman ja allekirjoitan hänen epäilynsä eläkkeestä 65-vuotiaana; olen irvistellyt samoille ilmiöille, äimistellyt samoja uutisotsikoita.

Fantastisen hauska ja ajatteluttava aakkosmatka. En kuitenkaan tiedä kenelle tätä suosittelisin. Painolasti on niitä kirjoja, joista nauttimisen kuvittelen riippuvan vahvasti huumorimausta. Ehkä neuvoisin ketä vain uteliasta ottamaan kirjan käteen ja lukemaan ensimmäiset sivut; abeliaaneihin (lahkolaiset, jotka menivät naimisiin, mutta vastustivat sukupuoliyhteyttä) mennessä luultavasti tiedät haluatko lukea tämän.

Minna Lindgren (2011). Sivistyksen turha painolasti. Teos. ISBN 978-951-851-147-5.

Arvioita:
Matti Mäkelä Hesarissa (huh, vilkaiskaa: on ainakin ihan eri mieltä kuin minä - myös Woody Allenista!)
Anuirmeli Sallamo-Lavi Keskisuomalaisessa
Juhani Ruotsalo Uutispäivä Demarissa
Arja Kulttuuri kukoistaa -blogissa

The Confession of Fitzwilliam Darcy

Mary Streetin The Confession of Fitzwilliam Darcy on kolmas osa minisarjassani; edelliset osat löytyvät täältä ja täältä. Kuten The Diary, The Confession on selvästi Darcyn näkökulmaan painottuva. Se ei kuitenkaan ole, kuten taisin aiemmin antaa ymmärtää, päiväkirja. The Confession on minä-muodossa kerrottu romaani, joka noudattelee uskollisesti Ylpeyden alkuperäistä tarinaa. Vain näkökulma on eri.

Tällaisen kirjan lukemiseen alkuperäisen jälkeen tai rinnalla liittyy haaste; lukija tutustuu keskeisemmässä roolissa hahmoihin, jotka alkuperäisessä esitellään kokonaan tai melkein kokonaan kuulopuheen kautta. Ylpeyden lukijalla ei juuri ole kosketusta vaikkapa Darcyn sisareen Georgianaan. Uusi versio antaa paljon perusteellisemman kuvan, joka voi poiketa  lukijan aiemmin muodostamasta käsityksestä. Siitä tulee helposti ristiriitainen olo; ainahan kiinnymme oman mielikuvituksemme luomuksiin. Niistä luopuminen on tuskallista.

Street onnistuu kuitenkin hyvin omissa hahmoversioissaan. Hän käyttää esimerkiksi Bingleytä oivallisesti valottamaan keskeistä persoonaa; Darcy muuttuu ymmärrettävämmäksi Bingleyn kautta.

'Do you never tire of being displeased, Darcy? Upon my soul, I believe you take pleasure in finding fault and looking at the world with disdain.'

I was taken aback, for even a hint of temper in Bingley was most unusual: as a rule, he is the most amiable of men. 'Am I so disagreeable?' I asked.

'Sometimes you are.' Then he grinned. 'You know you are.'

'Have you determined what is to be done about it?'

'There is nothing to be done about it,' he said seriously. 'You are too clever. You will descend to the level of ordinary mortals only by falling violently in love and making yourself ridiculous.' (s. 17-18)

Darcyn persoonallisuus on ehdottomasti Streetin kirjan kiinnostavinta antia. Siinä missä Ylpeyden Darcy on vähän kiiltokuvamainen tyyppi, The Confession marssittaa areenalle ristiriitaisen, vaikean ja kiinnostavan ihmisen. Darcy on oman aikansa julkkis, tyyppi josta supistaan kun hän astuu huoneeseen. Naismaailmassa hän on jahdattu palkinto ja tiedostaa sen itsekin. Oman markkina-arvon tunnistaminen vaikuttaa selkeästi vuorovaikutukseen etenkin naimattomien naisten kanssa. Darcy on kirjan alussa ylpeä ja samalla arka, itsekeskeinen vähän hellyyttävällä tavalla. Älykkään miehen huumorintajua rajoittaa taipumus ottaa itsensä (ja asemansa) aivan tolkuttoman vakavasti. Ujo julkkis siilipuolustuksessa? Tähän saumaan osuu Elizabeth, joka antaa avaimet itsetuntemukseen.

Darcyn ja Elizabethin suhteen kehityksen avain ovat Ylpeydessäkin erilaiset väärinymmärrykset. The Confession tuo aika herkullisesti Darcyn vinkkelin niihin. Ylpeydessä jää helposti huomaamatta, että Darcylla on koko kirjan ajan käytössään aivan toisenlainen faktasetti kuin lukijalla ja Elizabethilla. Street spekuloi näppärästi erilaisilla mahdollisuuksilla ja rakentaa Darcylle paikoin huimankin erilaisen kuvan tapahtumista. Tätä perspektiivieroa hyödynnetään Darcyn syvenevän rakkauden kuvauksessa tehokkaasti. Darcy, joka The Confessionissa on rakastanut osapuilleen ensisilmäyksellä, kituu kuvitellessaan Elizabethia vuoroin Collinsin, vuoroin Wickhamin ja lopulta myös serkkunsa Fitzwilliamin käsivarsilla. Kosintaan ajaakin polttava mustasukkaisuus.

Ylpeyttä ja ennakkoluuloa on luonnehdittu kasvukertomukseksi. Alkuperäisessä Darcyn kasvu tapahtuu näkymättömissä; lukija saa vain havaita tulokset. The Confession puolestaan jättää Elizabethin muutoksen sivuun ja purkaa auki Darcyn kasvukivut. Kieltäytyessään kunniasta Darcyn ensimmäisellä kosinnalla Elizabethin pitelee peiliä hänen edessään; Darcy joutuu myöntämään karkean ristiriidan syväarvojensa ja toimintansa välillä.

'...your arrogance, your conceit...'

In justice to myself I have to say I was not conceited enough to imagine Elizabeth returned my feelings with the same fervour I felt for her. But I had, I confess, been persuaded she liked me well enough. And I had thought the material advantages of marriage to me would have been enough to secure any woman in her circumstances.

(--) it would have given her riches, it would have given her consequence in the world and it would have secured the financial comfort of her family.

'...do you think any consideration would tempt me...?'

Yes of course I did. I am a man of the world, I know how matters are arranged. I knew her situation. With her want of fortune, her vulgar connections, she must know she had little hope of making a good marriage. To secure the affection of a man like myself, an affection strong enough to overcome every rational objection would, for a woman in her circumstances, be considered a triumph indeed.

'...I had not known you a month before I felt you were the last man in the world I could ever be prevailed on to marry.'

I flinched, knowing that even in the bitterness of my resentment I was moved to a new admiration and respect. (s. 118-119)

Kuten esimerkeistä ilmenee, Street tavoittaa Austenin tyylin huomattavasti paremmin kuin Grange, jonka töksäyttely oli raivostuttavassa ristiriidassa alkuperäisen dialogin kanssa. Streetinkin kirjoittaa tämän vuosisadan lähtökohdista, mutta ilmaisu, vaikka suoraviivaisempaa kuin Austenin, on silti luettavissa alkuperäisen rinnalla ilman pahempaa tuskastumista. Street ei myöskään syyllisty Austenin hahmojen raiskaukseen tai ryöstöviljelyyn, kuten helposti voisi käydä. Mikään kenenkään käytöksessä ei ole ristiriidassa Ylpeyden antaman kuvan kanssa.

Mietin tätä kirjoittaessani Kertomus jatkuu -blogissa esitettyä kommenttia, että lukija haluaa itselleen jätettävän oivaltamisen iloa; kaiken kertominen ei ole aina hyvästä. Vähän ristiriitaisiin tunnelmiin huomaan samasta syystä päätyväni The Confessionin kanssa. Romanttinen Darcy-fani minussa nautti täysin siemauksin tästä hyvin toteutetusta syväkurkistuksesta ah-niin-ihanasti-rakkauden-kiduttaman miehen kokemuksiin... mutta olisiko Ylpeys ja ennakkoluulo ollut parempi kirja, jos Austen olisi tasapainoisemmin huomioinut myös Darcyn kasvun? Ei olisi. Osa sen viehätyksestä on siinä, että saamme itse arvailla syitä ja motiiveja. The Confession on täydentävää viihdettä.

En ole pahoillani että luin tämän kirjan (vaikka Grangen Diaryyn käytettyjä hetkiä vähän harmittelen). Ainakin se sai minut miettimään vaistomaisen negatiivista suhtautumistani klassikoiden jatko-osiin ja uudelleentulkintoihin. Street toi jonkinlaista lisäarvoa Ylpeyden tarinaan, vahingoittamatta mitenkään suhdettani Austenin kirjaan. Miksi ei siis tällaistakin? Itse tarinahan on sama ja edelleen briljantti, Streetin versiosta löytyi huumoriakin, eikä kieli ärsyttänyt.

Salla heitti hyvän jatkohaasteen: Ylpeydestä on kirjoitettu myös vampyyri- ja zombie-versiot. Kun ensimmäisen kerran törmäsin tuohon zombie-juttuun blogeissa (missä? en enää muista!), ajattelin itsekseni yök!, mutta nyt taidan ajatella toisin. Ylpeys on yksi länsimaisen kulttuurin kanonisoituja tarinoita, joilla leikittely on luvallista. The Diaryn myötä oivalsin, että suurempi rikos on ikonin harras, tosikkomainen (ja taitamaton) replikointi kuin reipas iloittelu sen kanssa. Rehellisesti sanottuna, ottaen huomioon että The Diary on kirjoitettu vuosia huomattavasti paremman The Confessionin jälkeen, en voi käsittää sen tuottamiseen muuta motiivia kuin äärifaneilta rahastuksen. *huoh* Vampyyri- ja zombie-variaatioissa siitä ei ainakaan ole kyse!

Mary Street (2008, alkuperäinen 1999). The Confession of Fitzwilliam Darcy. Naperville: Sourcebooks.

P.S. Näitä versioita riittäisi kyllä luettavaksi: törmäsin tällaiseen pelottavaan listaan. Halutessaan voisi viettää vuosikaudet lukien vain variaatioita Ylpeydestä ja ennakkoluulosta...

Mr. Darcy's Diary

Kirja lepää nojatuolissa.

Kerroin pari päivää sitten pienestä Ylpeys ja ennakkoluulo -projektistani: luen iki-ihanan alkuperäisen lisäksi kaksi myöhempien aikojen versiota, joissa paneudutaan haluttavan herra Darcyn sielunelämään. Ei, älkää innostuko liikaa: myös tässä päiväkirjaversiossa elellään siivolla ja siveellisellä tasolla.

Mr. Darcy's Diary on nimensä mukaisesti Darcyn päiväkirja tai oikeammin otteita siitä. Formaatti on kuitenkin vähän puolitekoinen; päiväkirjaksi teos sisältää suorastaan kammottavan paljon dialoginpätkiä. Oikeasti, ei kukaan voisi mitenkään pitää tämäntyyppistä päiväkirjaa kulkematta ympäriinsä viimeisin diginauhuri taskussa.

Mutta unohdetaan se. Tässähän on kyse tutun tarinan uudelleen elämisestä eri näkökulmasta. Kirjailija on ymmärtänyt, että fanit haluavat tuttuja paloja. Tähän ei tartuta kylmiltään, ilman että Ylpeys on ensin luettu kertaan tai kolmeen. (Hmm.. mitähän näistä päiväkirjoista tuumisi lukija, joka ei alkuperäistä tunne? Vapaaehtoisia?)

Grangen esittämä tulkinta Darcyn mielenliikkeistä ei ole psykologisesti ihan kehno. Darcy on tässä lapsellisempi mustasukkaisuudessaan ja omanarvontunnossaan kuin lukija ehkä Austenin romaanin perusteella ajattelisi, mutta miksikäs ei; hänhän on asemansa ('consequence') puolesta väkisinkin melko hemmoteltu miekkonen. Romantikko nauttii tietenkin täysin siemauksin hänen nöyryytyksestään Rakkauden Alttareilla. Alkuun tärkeä herra kompuroi jalustaltaan komeasti alas.

I was conscious of a need to be on my guard during this last day. I had paid Elizabeth too much attention during her stay, and I was belatedly aware that it could have given rise to expectations. I resolved to crush them, if any such expectations had been formed. I scarcely spoke ten words to her throughout the course of the day, and when I was unfortunately left alone with her for half an hour, I applied myself to my book and did not look up once. (s. 73)

Mutta kas, viitisen kuukautta myöhemmin:

This was to be the end of all my struggles? To be rejected? And in such a manner! I! A Darcy! To be answered as though I was a fortune-hunter or an undesirable suitor. My astonishment quickly gave way to resentment. So resentful did I feel that I would not open my lips until I believed I had mastered my emotion. (s. 154)

Ja vielä myöhemmin...  mutta ei. Sanotaan tässä nyt vain, että ylpeä herra Darcy kärsii aivan riittämiin niiden sekuntien aikana, jotka Elizabeth miettii vastaustaan hänen vetoavaan puuskahdukseensa, you are too generous to trifle with me.  *huokailee onnesta*

Oli aidosti mielenkiintoista lukea tätä tarinaa uudesta näkökulmasta. Tajusin vasta tämän version myötä konkreettisesti miten kova sana kyky älykkääseen keskusteluun varmaan oli noihin aikoihin. Ei nettiä, televisiota, radiota, säätyläisille ei edes pubeja...  romaanejakaan ei oikein pidetty asiallisena ajankäyttönä... (?!)

Ilman hyvää keskusteluseuraa on vaarana, että illat joutuu viettämään ikuisessa korttipelissä tai saarnakokoelmia tavaillen. Grange rinnastaa säkenöivän Elizabethin seurapiirityttöön, joka ei kykene puhumaan kuin kissanpoikasistaan - voilá, rakastuminen maaseudun pelottomaan sanailijaan on aivan ymmärrettävää. Grangen Darcy rakastuu Elizabethiin, koska tämä on haastava, kiinnostava, hauska, peloton - ja lopuksi ehkä hiukan myös siksi, että vaikeasti saavutettava on aina arvokasta. Austenin perinteistä selitystä ei siis ole hylätty, mutta sitä on täydennetty.

Minusta Darcyn myöhempi täyskäännös on sen sijaan ollut aina hurja; ensin 'et-kelpaisi-muuten-mutta-olen-mielenhäiriössä' ja sitten suututaan ja taas ollaankin tassut ilmassa antautuneena. Mutta Grange kuvaa pala palalta miten Darcy oivaltaa virheensä erilaisten ärsykkeiden kautta. Plussaa tästä, Grange on käärinyt hihat ja heiluttanut lapiota, yrittänyt kaivautua miehen mieleen. Tämä versio minun kannatti lukea vaikka vain Darcyn kuuluisan kirjeen, sen joka muutti Elizabethin mielen, tähden. Darcyn sisäinen vuoropuhelu kirjoitustyössä on elävää. Jokainen, joka on tuskaillut vaikean henkilökohtaisen tekstin kanssa, tunnistaa itsensä Darcyn ahdingosta.

Mutta.

Ironian ja huumorin sijoittaminen melko tosikkomaisen miehen (so sorry, Darcy dearest) päiväkirjaan on vaikea tehtävä. Grange ei epäonnistu puuhassa täysin, sillä Darcyn mielenmuutoksen kuvauksessa on tiettyä rivien välistä pilkistävää virnuilua, mutta Austenin häijynhilpeään komediaan tässä ei ylletä, ei likimainkaan. Darcyn päiväkirjasta puuttuu täysin se Bennetin perheen sisäinen komiikka ja jännite, joka tekee Ylpeydestä briljantin yhdistelmän romantiikkaa ja realismia.

Kaamea herra Collins, terävä Charlotte, huonokäytöksinen Lady Catherine - kalpeita aavistuksia verrattuna alkuperäiseen. Enemmän etualalle nousevat Bingleyt ja Georgiana-sisar ovat heikko korvike.

Osa dialogista, ja lähestulkoon kaikki keskeiset repliikit, on suoraan lainattu Austenilta, toisinaan lyhennellen. Grangen oman tekstin sanasto on minun ulkomaalaiseen silmääni linjassa Austenin sanaston kanssa, mutta lauseiden rytmi ja tyyli ovat pahasti pielessä. Koska Ylpeyttä lukiessani nautiskelen erityisesti muodollisesta ja huolitellusta kielestä, on kontrasti murskaava. Grange kirjoittaa suoraviivaisesti. Monitasoisuus on mutkikasta. Lyhyet lauseet ovat selkeitä. Sopivat paremmin nykylukijalle.

Okei, okei, lukunäytteistäkin näkee, ettei se ihan noin pahaa ollut... Ehkei ole ihan reilua syyttää nykykirjailijaa kyvyttömyydestä toisintaa 1700-luvun lopun kielellisiä malleja. Toisaalta, kuka käski astua kehään hanskat kädessä? *pörhistelee vihaisena* Kirjoittamalla Austen-version asettaa itsensä nimenomaan tälle vertailulle alttiiksi. Ja turpiin tulee.

Tätä kirjaa ei, toden sanoakseni, kannata lukea ellei Ylpeyden ja ennakkoluulon tarina aidosti kiehdo. Paljon. Vain fanaatikoille siis.

Ja sitä paitsi - se toinen päiväkirja on parempi. Raportti tulossa.


Amanda Grange (2007). Mr. Darcy's Diary. Naperville: Sourcebooks Landmark.

Arvioita:
Publishers Weekly
Ardent reader