Lahti

Kuva: WSOY.

Arto Salminen. Takuuvarma.

Joka ainut Salmisen kirja on ollut lyhyt, täsmällinen, raaka ja terävä. Salminen täyttää lasin piripintaan eikä yhtään yli. Yksi kirja kannattaa aina nauttia kertakulauksella jos mahdollista. Pakastinkylmänä. Menee hattuun.

Lahti kertoo rinta rinnan kahta tarinaa. Ne eivät ole täysin erillisiä, vaikka ensin siltä vaikuttaakin. Yhdessä tarinassa lääkintäkoulun varusmies lähetetään salaiselle erikoiskomennukselle metsään parin joukkuetoverinsa kanssa. Puiden varjossa tehdään näkymätöntä työtä kansallisen turvallisuuden eteen. Marko katselee ja kuuntelee kun korkeat upseerit toteuttavat maanpuolustuksellista kutsumustaan. Kummasti vain muistuttaa armeijakin jo puolustusalan konsernia.

Samaan aikaan siviilissä kulkee toinen juoni. Keski-ikäinen maahantuontiyrittäjä kiemurtaa matona keskusliikkeiden koukussa. Hinnalla ei voi kilpailla eikä vähittäismyyntikanaviin ole pääsyä. Mitään ei jää, mistään ei saa kiinni, kaikki on jo lainan panttina ja Hiacessa palaa öljyvalo. Suuruuden ja tehokkuuden logiikka on syönyt elintilan pieneltä.

Olin elänyt parhaan miehuuteni brezhneviläisessä Suomessa. Se oli turvallinen sopukka. Kaikki oli selkeää, kaupankäynti oli yksinkertaista. Toin tavaraa maahan ja myin sen. Rahaa tuli niukasti, mutta kuitenkin. Koko perkeleen Suomi oli alistunut ja alistettu, valtiokoneisto piti huolen kaikesta, valvoi ja kyttäsi. Se siinä oli parasta. Silloin pärjäsi lahjaton ihminen, sellainen kuin minä. Silloin ihmisessä arvostettiin muitakin ominaisuuksia kuin pronssiin valettua ahneutta. 

Koskaan en ole ollut vasemmistolainen, mutta nyt kun vasemmisto oli kadonnut, tajusin kuinka tärkeä se oli ollut. Entisaikojen maailma oli jumissa vasemmiston ja oikeiston välissä, se pysyi paikallaan, seisoi niillä sijoillaan. Ei ollut kehitystä, ei ollut kasvua, ei synergiaa eikä tehostamista. Ei ollut harmonisointia eikä elinkaarianalyysia. (s. 84)

Salmisen teksti on jämäkästi rytmittyvää. Se tuo yhteen kauniin ja ruman, liittää ne saumattomasti toisiinsa. Tällainen teksti syö hetkiä, vie mukanaan. Ei tee mieli lopettaa lukemista ollenkaan. On kuin eläisi hetken kellotonta aikaa, viisareista irronnutta, metsään paennutta luonnonaikaa.

Salmisen metsässä ammutaan konetuliaseilla. Tässä kirjassa runolliset ilmauksetkin istuvat kokonaisuuteen upeasti, ehkä siksi että kertojien persoonissa ei ole mitään mikä sotisi kauneudentajua vastaan. Lahdin tarinoiden kertojat kahlaavat sonnassa mutta eivät silti ole paskajätkiä. Sikamaisen hyvä kirja, sellaista absurdia, joka ei olekaan absurdia.

Salminen ehti kirjoittaa vain kuusi kirjaa. Olen lukenut niistä neljä. Aidosti jurppii jo nyt, että enää kaksi on jäljellä. Tässä on yksi luonnonvara, jonka ehtyminen on vääjäämättä edessä. Ensi viikolla menen silti varaamaan seuraavan.

Arto Salminen (2007, alkuperäinen 2004). Lahti: Hupailu. WSOY. ISBN 978-951-0-33378-5.

Arvioita:
Hannu Marttila Hesarissa
Riitta Vaismaa Kiiltomadossa
Salla Lukupäiväkirjassaan

Cannery Row (Hyvien ihmisten juhla)

Kuva/kannen kuvitus: Little, Brown Book Group/Mick Wiggins

Äänikirjoja en enää oikeastaan valitse. Kun tuijottelen kirjastomme pientä äänikirjahyllyä, käy väkisinkin mielessä, että olen jo kuunnellut kaiken mitä sieltä haluankin kuunnella. En kerta kaikkiaan aio kuunnella Tarua sormusten herrasta äänikirjana... enkä enää ikinä aio kuunnella Nora Robertsia äänikirjana... eikä Kyllikki Virolaisen Neljännen elämän kynnyksellä innosta sekään. Huoh.

Odotellessani kirjastotädin lupaamaa Havukka-ahon ajattelijaa (on kuulema tulossa äänikirjana - jee!) tutkiskelin myös englanninkielisten äänikirjojen pikkuriikkisen valikoiman. Kovin montaa minulle uutta kirjaa ei joukkoon mahtunut, mutta John Steinbeckin Cannery Row näytti kiinnostavalta. En ole kovin kummoinen Steinbeckin fani; ainoa kirja, jonka häneltä tiedän varmasti lukeneeni, on Matka Charlien kanssa. Siitä muistelen pitäneeni, ja onhan Steinbeck suuren kirjailijan maineessa... joten Cannery Row tuli valittua.

Onnekas valinta. Kun ehdin tottua lukijan aksenttiin - ensimmäisestä luvusta en varmaan kuullut muuta kuin ääntämyksen - upposin Steinbeckin maalaamaan maisemaan mielihyvällä. Cannery Row'n ilmapiiri on niin hivelevän tunnelmallinen, ettei varsinaisen tapahtumajuonen suhteellinen kevys haitannut ensinkään. Hengittelin vain säilyketehtaiden reunustaman kadun ilmaa; katselin sieluni silmin alas mäkeä Palace Flop Housen ovelta Doran hyvämaineiselle huoratalolle; kuulin lukijan äänen takaa Western Biological'n talosta kantautuvan gregoriaanisen kirkkomusiikin.

Cannery Row kertoo pienestä kylämäisestä laitakaupungin palasesta ja sen asukkaista niin kauniisti, että mielikuvaan vajoaa kuin suklaakylpyyn. Kirjan keskeiset henkilöt ovat meribiologi Doc, jota naapurusto rakastaa hänen hyvän sydämensä tähden, ja pummi-Mack joukkioineen. Mack ja hänen kaverinsa kämppivät asunnoksi kunnostamassaan varastossa, joka tunnetaan nimellä Palace Flop House. Kaverusten päähän pälkähtää, että kunnon Doc'lle olisi mukava pitää juhlat. Alkaa monivaiheinen valmistelu: sammakkovaluutta, T-Fordin varaosavarkaus, alusvaatteista ommeltu tilkkutäkki ja peltivadissa leivottu kakku liittyvät kaikki kiinteästi asiaan.

Homma ei mene ihan putkeen... mutta lämmin sydän antaa ja saa paljon, silloinkin kun taskut ovat tyhjät ja laskut lankeavat väärälle maksajalle. Steinbeckin sanoma on lämmin, inhimillinen, humoristinenkin. Tämän kirjan jälkeen tuntee hetken sen taas niin selvästi: elämä on kaunista.

Hassua - luultavasti en olisi pitänyt tästä kirjasta yhtä paljon paperikirjana. Taidan olla vähän kärsimätön lukija; en varmaan malttaisi kaikessa rauhassa tunnelmoida vanhassa boilerissa asuvan pariskunnan tai kolmivarpaisen poikamiesjyrsijän kanssa. Saattaisin ärsyyntyä verkkaiseen tempoon ennen kuin kuvaus saisi tilaisuuden vietellä. Kuunneltuna kirja kuitenkin hurmasi, vie suorastaan jalat alta. Ehkä äänikirjamuoto sopii minun kohdallani erityisesti tämäntyyppiseen teokseen: Cannery Row on episodimainen rakenteeltaan, ja sisältää monia pieniä vignettejä, jotka eivät suoraan liity pääjuoneen.

Googlaillessa selvisi, että Cannery Row'lla on maantieteellinen esikuvansa Montereyssä - ja  kadun nimi muutettiin myöhemmin kirjan tähden Cannery Row'ksi. Kunnianosoitus vai turistitärppi? Wikipedia tietää myös kertoa, että Cannery Row'lle on jatko-osa, Sweet Thursday. Sen hankin ehdottomasti käsiini; nyt kun olen tutustunut porukkaan, osaan varmasti antaa arvoa paikallisvärille perinteisessäkin formaatissa.

John Steinbeck (2011, alkuperäinen 1945). Cannery Row. Hachette Digital. Lukija Trevor White. ISBN 978-1-4055-0920-6.

Arvioita:
Höh. Kirjasta löytyy lähinnä study guideja. Tämä on ilmeisesti niin keskeinen teos, että puolet kaikista amerikkalaisista opiskelijoista joutuu kirjoittamaan tästä esseen.