Paula Havaste: Tuulen vihat

Paula Havasten Tuulen vihat osui käsiin ihan sattumalta kirjastossa: se oli tyrkyllä pikalainahyllyssä. Vaikka usein päädynkin palauttamaan tällaiset herätelainat lukemattomina kirjastoon, jokin pikalainoissa viekottelee. Yllätyksellisyys? Tunne että tekee löytöjä? Ehkä uskon, että kirjan on pakko olla hyvä, jos sitä täytyy pitää tarjolla pikalainoissa.

Kalenteri on ollut niin täynnä, että ankara kahden viikon laina-aika oli osoittautua ylivoimaiseksi, mutta ehdin kuin ehdinkin lukea Vihat. Luettuani olin sen verran utelias, että googlailin kirjailijaa; ilmeisesti Havaste on kirjoittanut näitä historiallisia romaaneja vaikka kuinka monta, mutta minulta ne ovat jotenkin jääneet silmien väliin. Nimi kuulosti tutulta, siinä kaikki. Höh.

Tuulen vihat kertoo yhden talon ja etenkin yhden nuoren naisen elämästä 1100-luvulla. Äiditön Kertte on isänsä perijä ja joutuu lopulta hakemaan vävyn taloa pitämään. Kertte on keskushahmona vähän etäinen eikä erityisen sympaattinen tyyppi.  Havastella on kuitenkin taito saada lukija eläytymään vahvasti erilaiseen maailmankuvaan. Kirjaa lukiessani uskoin ilman muuta henkinaisiin ja -lapsiin, joiden kanssa Kerttekin seurustelee.

Tuulen vihat toi taas mieleen ajatuksen, että ympäristöllä todella on merkitystä... Kukahan itse mahtaisin olla, jos olisin kasvanut lukutaidottomana pikkuriikkisessä perheyhteisössä? Jos lähin naapuri olisi päivän matkan päässä? Jos olisin värjännyt omat lankani ja neulonut omat nuttuni ja haaveillut lasihelmestä suurenakin aarteena?

Hmm. Mitähän mahtavat pitää "lasihelminä" 2900-luvulla? Tai mitä tuumisi isoisoisoäitini (jonka kutomaa mattoa voi ihailla kirjan alla kuvassa) HD-kanavista?

Asiaan eli kirjaan. Itse tarina on juonellisesti vähän olematon, mutta loppupuolen ovela käänne oli kutkuttava. Mitä kieleen tulee, vanhaa puheenpartta tavoittava (?) tyyli antoi se oman sävynsä. Havasten tietojen runsaus on kirjan suuri rikkaus. Erilaista loitsu- ja uskomustietoutta suorastaan tirisee sivuilla. Yhtään enemmän ja tarina tikahtuisi taikoihin!

Tässä tyyli- ja taikanäyte:

- Pian karjaa on kahden lehmän verran, jos Leppä pyöräyttää lehmäisen vasikan. Lampaat lisivät sitäkin enemmän. Ajatteles, Kertte, maitoa ja piimää niin paljon kuin vain jaksetaan juoda, ja villalankavyyhtejä! Ja mikä määrä makkaroita ja suolalihaa, ajatelkaa sitä! 

- Älä puhu tuollaisia ääneen, Sule kähisi taljaltaan. - Kade iskee, kun paljosta onnesta puhutaan. Koputa äkkiä puuta! (s. 179)

Ehkei tässä ihan kaikki ole niin paljon muuttunutkaan.

Tuulen vihoja voi suositella aikakaudesta ja kansanperinteestä kiinnostuneille ja miksei myös vahvoista naishahmoista tykkääville. Minulle tämä kolahti sen verran, että panin varaukseen myös seuraavan osan.

Paula Havaste (2014). Maan vihat. Gummerus. 987-951-9718-0.


Arvioita:

Morren makuun Havasten arjen magia osui tismalleen.
Amma nosti esiin luonnonkierron merkityksen kirjassa, peesaan.

John Grisham: Sycamore Row

Olen vuosien mittaan lukenut melkoisen pinon John Grishamin kirjoja. Melkein kaikista olen pitänyt, joistain enemmän ja joistain vähemmän. Sycamore Row kuului niihin enemmän pidettäviin ja aiheutti pienoisen Grisham-putken. Katso kuvat ja kuvittele vielä e-kirja päälle.

Sycamore Row on jatko-osa Grishamin esikoiselle A Time to Kill.* Jack Brigance, kolme vuotta aikaisemmin Carl Haileyn jutussa kuuluisuutta niittänyt lakimies, saa nyt hoitaakseen aivan toisenlaisen tapauksen. Plataanipuuhun hirttäytynyt asiakas pyytää Jackia puolustamaan erikoista testamenttiaan: lapsille ei ropoakaan ja pääpotti mustalle piialle.

Näin kirjoittaa Seth Hubbard haudan takaa:

This one is likely to start some trouble and that's why I want you as the attorney for my estate. I want this will defended at all costs and I know you can do it. I specifically cut out my two adult children, their children, and my two ex-wives. These are not nice people and they will fight, so get ready. My estate is substantial - they have no idea of its size - and when this is made known they will attack. Fight them, Mr. Brigance, to the bitter end. We must prevail. (s. 24)

Sycamore Row ei ole ihan toiminnantäytteisintä Grishamia - esimerkiksi Runaway Jury ja The Rainmaker ovat hurjaa juonikarusellia tähän verrattuna - mutta juoni on ammattitaitoisesti rakennettu ja sisältää jokusen vinkeän yllärin. Ylipäänsä romaani on pätevää työtä; kerran aloitettuaan sen haluaa lukea loppuun. Henkilökuvauksen syvyydellä ei pahemmin herkutella, mutta Grishamin vahvuus ei mielestäni yleensäkään ole psykologisessa otteessa. Nämä ovat nykyajan gladiaattoritaisteluita, joissa (sanan)säilää heiluttavat ottelijat rusikoivat toisiaan oikeustuvan areenoilla ja median pimeillä kujilla. Älykkäiden riitapukareiden matseja on tietty ilo seurata.

Kuten sanottu, Sycamore Row'sta jäi pienoinen putki päälle. Sen jälkeen piti ehdottomasti lukea esimerkiksi A Time to Kill, josta en enää vuosien jälkeen paljoakaan muistanut. Molemmat luettuani tuumin, että Grisham on epäilemättä oppinut paljon kirjoittamisesta vuosien mittaan, ja että osaaminen on (ehkä) osittain korvannut raa'an innostuksen.

Kiinnostavampaa oikeastaan on muutos siinä miltä Clanton ja Fordin piirikunta näyttävät. Kirjojen kronologiassa Jack Brigancen kahden tapauksen välillä on vain kolme vuotta, mutta Sycamore Row'n maailma on minusta erilainen. Sycamore Row on pehmeämpi ja lempeämpi ihmiskuvassaan. A Time to Kill kertoo vain torjuntavoitoista kamppailussa rasismia vastaan; Sycamore Row menee astetta pidemmälle. Se antaa ymmärtää, että yksilö, hyvässä ja pahassa, on oleellisempi kuin ihonsa.

Miksikäs ei. Grisham on kumminkin ehtinyt elää kolmenkymmentä vuotta ja rapiat - ehkä hänestä on vanhemmiten tullut toiveikkaampi. Ja onhan se mahdollista, että maailmakin on tässä hiljalleen hioutunut. Edes hiukkasen.

John Grisham (2014). Sycamore Row. Hodder & Stoughton. 9781444779547.

Arvioita:
Tätä ei ole ilmeisesti vielä suomennettu?
Charlie Rubin The New York Timesissa piti mutta kaipasi enemmän.
John O'Connel The Guardianissa ei arvosta Jackin puhtoisuutta.

*Suomennettu nimellä On aika tappaa

Pete Suhonen: Valkoinen joulu

Kuva/kansi: WSOY/Janne Harju

En kuollaksenikaan muista mistä Valkoinen joulu on kotiini ilmestynyt, mutta ehkä WSOY on sen lähettänyt. Kun romaania kummempaa valkoista joulua ei näytä olevan tulossa, tulin viikonlopppuna tämän lukeneeksi, vaikka hirvitti Hitlerin kylkiluun jäljiltä, että huumori saattaisi olla liian rankkaa. En ole mitenkään intohimoinen jouluihminen, mutta väkisinkin pelkäsin, että nyt pantaisiin pukki poikki ja pinoon.

Itse asiassa Valkoinen joulu ei ole kovin jouluinen kirja vaikka siinä joulua vietetäänkin. Se on kaleidoskooppimainen tarina postinkantajasta joulun alla, kahvilan kassan kaipuusta kauniiseen, rikkaan pojan ontosta merkityksettömyyden pelosta; kollaasi pieniä nöyriä toiveita ja ahneita vaateita. Joulu näyttäytyy lähinnä osattomuuden symbolina.

Viime joulukuussa sain tuurivuoron päiväjakoon. Lehdet ja kuoret jaoin, kortit jäi jakamatta. Sillalla käänsin laukun alassuin ja katsoin kuin joulukortit leijuivat harmaaseen mereen kuin suunnattomat lumihiutaleet. Hävettää yhä. En oikein tiedä, mikä minuun meni, vai eikö jokin ole tullut ulos. (s. 26)

En oikein tiedä mitä tästä kirjasta ajattelen. Joulun luki ponnistuksitta ja mielellään, vaikka se sisälsi suurimman inhokkikliseeni (juopon kirjailijan maailmantuska - pliiiiiis...) ja noin kaksi tarinakerrosta liikaa. Olen varmaan vähän tyhmistynyt, sillä vaikka sain mielestäni kiinni joistain elementeistä ja tunnelmasta, jäi juoni kokonaisuudessaan hämäräksi. Jos Hitlerin kylkiluu kävi roimasti ylikierroksilla, Valkoinen joulu leijuu päälle pieninä irtokiteitä, joista muodostuva kokonaiskuva näyttää sitä abstraktimmalta mitä pidemmälle tarina etenee. Toisaalta, tuli kyllä sellainen tunne, että hämärä juonen oli tarkoitus ollakin, absurdi ja riisuttu yhtä aikaa.

Mutta vaikka kirjan perimmäinen tarkoitus jäi arvailujen varaan, pidin monista sen palasista irrallisinakin. Kahvilan Siljan kirjakokoelma ja postinkantajan pukkibisnes ovat kivoja kierteitä… ja Suhosen kieli on sujuvasti hauskaa enimmän aikaa. Pidän tekstiin livahtavista yllättävistä rinnastuksista ja kielikuvista.

Valkoisen joulun jäljiltä olen osapuilleen yhtä hämmentynyt kuin edellisenkin Suhosen kirjan kanssa: en totta vie tiedä kenelle tätä uskaltaisin suositella. Plussan puolelle lukukokemus taisi silti jäädä, sillä huomaan suosittelevani itselleni seuraavaakin Suhosta. Kiinnostaa väkisinkin nähdä mitä hän jatkossa keksii. Sairaalloista uteliaisuutta epäilemättä.

Sitä odotellessa vetäydyn joulunpyhiksi turvallisesti lähes takuuvarmojen kirjojen pariin. Pinossa odottavat Ylpeyden ja ennakkoluulon uusi suomennos, Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa ja uusintakierrokselle päässyt Kun kyyhkyset katosivat. Ja olisihan tuolla uusi Supinen ja Suuri lammasseikkailu ja yksi kunnon sarjamurhakin…

Kaikille vielä netin ääressä viihtyville: oikein ihanaa joulua!  Ei sen värin niin väliä.

Pete Suhonen (2013). Valkoinen joulu. WSOY.  978-951-0-39917-0.

Arvioita:
Jussi Aurén Lapin Kansassa löytää kertojia pienen sekakuoron tarpeisiin
Krista Lukutoukan kulttuuriblogista olisi jättänyt Hän-kertojan vähemmälle. Peesaan.

Jarmo Ihalainen: Perheestä ja alastomana juoksemisesta

Kuva/kannen kuva: Sammakko/Toni Knuutila

Perheestä ja alastomana juoksemisesta yhdistää näppärästi kolme kiireellistä teemaani: kotimaiset uutuudet, Pienen esikoiskirjakerhon ja juoksemisen. Näihin yritän mukamas lokakuun lopulla vähän keskittyä.

Totta puhuen juoksemisella on tässä kirjassa suhteellisen pieni rooli. Mistään nakumaratonista ei ole kysymys. Perheestä kertoo, noh, perheestä. Perheen vakaudesta ja hauraudesta, muutoksista ja pysyvyydestä. Siskokset Sofia ja Roosa palaavat vuosi toisensa jälkeen isoisän rakentamalle huvilalle meren kutsuvalle rannalle. Samoin palaavat mökkinaapurit, taiteilijat Gudrun ja Fredriksson. Kesät sekoittuvat toisiinsa ja aika on kuin unta; tämän päivän naisten sisällä elävät entiset tytöt. Wikstenien huvilan taustakangasta vasten näytellään suvun ratkaisevat kohtaukset.

Ja juostaan mereen. Sukelletaan kunnes keuhkot ovat pakahtua.

Pidin kirjan tunnelmasta. Tapahtumapaikkana huvilanaapurusto oli ilmavalla tavalla tiivis, jos niin nyt voi sanoa, ja henkilöissä oli sellaista pienin elein tehtyä mutkikkuutta, jota arvostan. Aiheena tällainen perhe- ja ihmissuhdesukkulointi ei ole täysin minun juttuni, mutta Ihalainen on rakentanut juuri sopivasti symbolisen paketin. Tärpit (juokseminen, vesi, hyppy, taikajuoma, jne.) ovat riittävän yksinkertaisia, jotta vähän heikompikin unien tulkitsija saa jokusen oivalluksen tunteen, mutta eivät niin alleviivattuja, että koko kirja alkaisi tuntua verettömältä tekotaiteilulta. Ihmisissä, varsinkin Sofiassa ja Fredrikssonissa, on tenhoa. Henkilökaartiin ei ole kovin sympaattista porukkaa kertynyt, eikä oikein kunnon pahiksiakaan, mutta se ei haittaa. Mieluummin luen ihmisistä, joissa on paljon harmaan sävyjä.*

Juoni liikkuu useilla tasoilla, mutta lukija pysyy mukana ilman kohtuutonta ponnistusta. On palkitsevaa antaa palapelin palojen loksahdella kohdilleen yksi kerrallaan tällä tavalla, silloin kun se onnistuu. Tässä onnistui, enimmäkseen. Tarina kantaa melkein loppuun asti. Se juoksee sopivan hengästyttävin pyrähdyksin kunnes laituri äkkiä loppuu... jos minulta kysytään, laituri loppuu ihan kummalliseen poikkilautaan. Höh. Pidin kirjasta mutta lopusta en pitänyt: siitä tuli sellainen tunne, että olen missannut kirjan mittaan jonkun oleellisen signaalin. Minusta lopussa ei ollut järkeä. Ehkä se oli sitä vaikeampaa symboliikkaa.

Tyylillisesti Ihalainen teksti on mukavaa, helppoa luettavaa. Ei mitenkään kuoliaaksi hiottua. Voivatko ihmiset siirrellä katseitaan edestakaisin? Miksi yhdessä lausessa syödään räiskäleitä ja seuraavassa lettuja? Jonkinlaisesta rentoudesta huolimatta, tai ehkä sen tähden, tekstiin on helppo uppoutua. Ei tarvitse pingottaa. Perheestä tulikin luettua melkein yhdellä istumalla. Tyylikysymykset ovat toki aina makuasioita; itse pidin Ihalaisen kyseenalaistavasta tavasta kirjoittaa. Hänellä on tapana sanoa jotain, ja saman tien puolittain kumota sanomansa. Se antaa jännän sävyn tekstille. Kas tässä yksi esimerkki:

- Mistä sitä tietää, mitä haluaa? 

- Hyvä kysymys, Gudrun sanoi ja asetteli kukkamaljakon keskelle pöytää. - Sitä haluaa lettuja tai kalakeittoa tai mennä uimaan tai nukkumaan. Mutta sitten on pitempiä haluja. Haluan asua täällä tai tuolla. Haluan nähdä tuota ihmistä usein, haluan tehdä tällaista työtä. Olet nyt sen ikäinen, että alat tajuta. Että elämä ei ole vain lettuja ja uimista. 

- Minä haluan lettuja. (s. 50)

Mutta pian Sofiasta tulee todellakin aikuinen nainen. Ja sitä on sitten oltava lopun ikää, niin kauheaa kuin se onkin.

Ehdottomasti kiinnostava esikoinen. Rento muttei veltto.

Perheestä sai muuten minut miettimään taas (ilman tulosta), miksi joistain kirjoista pitää, vaikka niiden puutteet näkee, ja toisista ei osaa tykätä, vaikka tunnistaa ne hienoiksi. Esimerkiksi Taskisen Täydellinen paisti oli varmasti viimeistellympi ja kokonaisempi esikoinen kuin tämä... mutta Perheen kanssa viihdyin, Paistin kanssa en läheskään yhtä hyvin.

Taitaa olla paras, että luen vielä muutaman tuhat kirjaa ja mietin asiaa sitten uudestaan.

Jarmo Ihalainen (2012). Perheestä ja alastomana juoksemisesta. Sammakko. 978-952-483-221-2.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
TuijaTa blogissaan

* Ei kuitenkaan viittäkymmentä eri sävyä sentään...

Pohjan akka

Kuva/kansi: Avain/Satu Ketola

Aion ihan kohta ottaa pientä taukoa tuoreista kotimaisista, mutta enpäs malta olla bloggaamatta ensin tästä Pohjan akasta, jonka juuri sain loppuun. Harmi, että joudun sen palauttamaan kirjastoon, sillä juttua olisi tehnyt mieli pureskella vähän pidempään.

Tästä kirjasta on silti mukava kirjoittaa, sillä kävin siihen käsiksi pienin epäilyksin. Vilénin ensimmäistä en lukenut, mutta blogijutuista ymmärsin, että se oli vaikea siinä missä vaikuttavakin. Kun en tykkää haasteista eikä teema kiinnostanut, jätin suosiolla väliin. Kalevala-aihetta en kumminkaan voinut vastustaa, joten pitihän tämä lainata. Hyvä että lainasin; Akka oli positiivinen yllätys kahdellakin tavalla. Kirja oli itsessään vaikuttava ja opin myös sen kautta jotain uutta itsestäni lukijana: tällaisestakin näemmä voin tosissani tykätä kun palat osuvat tarpeeksi hyvin kohdalleen.

"Tällainen" viittaa rakenteellisesti vaikeaan, melko juonettomaan ja vähän suoria samaistumisen kohteita tarjoavaan kirjaan, joka tapahtuu yhtä aikaa useissa tahoissa ja suunnissa, ilman että siirtymiä on merkitty selkein kyltein ja opastein. Olen aina ollut taipuvainen tykkäämään suht' simppeleistä rakenteista ja helposti navigoitavista tarinoista. Tiedättehän. Käänny tästä takaumaan. Jatka suoraan eteenpäin. Luvun loppuun kolme sivua. Valmistaudu kääntymään vasemmalle. Siirtymä nykyhetkeen tulossa.

Vilén ei pahemmin selittele, joten hyvin todennäköisesti tällainen saattaen vaihdettava viihdelukija on missannut tässä kirjassa käännöksen pari, enkä ole ihan varma mitä loppujen lopuksi tapahtui ja mitä ei, mutta kumma kyllä se ei vaivaa minua ollenkaan. Kokonaisuus oli henkeäsalpaavaa luettavaa. Pohjan akka sai puolen päätäni hyrräämään tuhannen mielleyhtymän kanssa samalla kun toinen puoli vain hyrisi tyytyväisyyttä upean kielen kanssa.

"Olisin tullut jo aiemmin, mutta Harri komensi jäämään", Ilkka sanoi. 

Harri on Ilkan pomo. 

"Tulet sitten toisen kerran." Suljin silmäni, jotta hän älyäisi lähteä. 

Ilmattaren maha kasvaa. Meri on pannut hänet paksuksi. Kova kohtu kivipinta kypsyy seitsemän vuotta. Seitsemän kertaa seitsemän odottaa Ilmatar, raskaana taakasta, josta syntyy maailman poika, ensimmäinen ihminen. Vaka vanha ja viisas, jo emonsa rinnoilla iäkäs. (s. 30)

Kalevalaisten elementtien upottaminen ei vain sisällöllisesti vaan myös kielellisesti tällaiseen hyvinkin moderniin kirjaan olisi niin helposti voinut tuottaa todella teennäistä mukataiteellista ryönää. Mutta ei. Akka liukuu saumattomasti säilästä piliin ja Kullervosta lapualaiseen pitsanpyörittäjään. Pantu paksuksi ja kova kohtu kivipinta mahtuvat samalle riville. Siinä rinnakkain niistä tuleekin taikatemppu, madonreikä, reitti lasin ja teräksen euromaasta sinne jonnekin... sinne missä taika laulaa tuulessa, supattaa synnyinsanoja suomalaisille. Ja kun sinne pääsee, huomaa ettei ole mennyt minnekään: tässä on siellä, silloin on nyt.

(Olen vanhastaan vähän heikkona Kalevalaan. Olin myyty viimeistään siinä vaiheessa kun päästiin Pohjan pitoihin... sieltä kun löytyvät ne ainoat pätkät, jotka joskus osasin ulkoa. Tietenkin yliopistossa opeteltiin ulkoa säkeet oluen synnystä. Ei tosin luennolla mutta kumminkin.)

Krhm. Joo. Juonesta pitäisi varmaan laittaa jotain siitäkin. Kirjassa Louhi, Pohjan emäntä, nyt jo vanhana ja kuoleman kynnyksellä, lahoaa hitaasti laitoshoidossa. Hänen luonaan juoksee vävypoika Ilkka. Tai ehkä kirjaa kirjoittava Pertti. Valkojakkuinen ja Manilan Maria pyyhkivät vanhan naisen pyllyä; mielessään hän muistaa Seppo Ilmarista, ajattelee hänen oravaistaan terhoa tukevan tammen. Sitä ja kaikkea muuta. Vanhan naisen sisällä ovat nuoremmat kuin maatuskassa. Kerran oli Louhikin kuudentoista. Söikö Louhi pienenä ketuleipiä? Söitkö sinä, lokki: sinä, sotka?

Kuten kuvasta näkyy, en osaa edes selostaa Akan juonta. Mutta kuten juuri tolkutin paatoksella Morren blogissa, olen tunnekuohulukija. Intiaaninimeni on Tanssii Kirjojen Kanssa. Pohjan akan juonen kanssa en äkkisiltään pysty parempaan. Heh, vähän sekava kuvaus on vain reilua tämän kirjan kohdalla, ainakin jos omasta lukukokemuksestani lähden purkamaan.

Eiköhän joku tarmokas kirjallisuuden opiskelija tästä seminaarityön vielä tee. Tai luultavammin gradun. Teemoja ja intertekstuaalisia viitteitä on näet enemmän kuin yhdellä kirjalla on mitään oikeutta sisältää. Katsotaanpas, minulle tuli tästä mieleen äkkipäätä:

narratiiviset rakenteet vs. valinnat; universaalit arkkityypit vs. yksilöt; matriarkaatti vs. patriarkaatti; nainen vs. mies (se on eri asia); luonnonusko vs. kristinusko; uskon mukauttaminen; syntymä, kuolema, kiertokulku; pysyvyys vs. muutos; väki eli voima vs. valta; äiti vs. lapsi; äiti vs. isä; The Unwritten; Freudin Totem and Taboo; Egalian tyttäret; Juoksuhaudantie; Niskavuori-kirjat; Työmiehen vaimo; Heliät hiekat; Kalavale; Sankarit; Ohrana; itse asiassa melkein jokainen kirja, jonka olen joskus lukenut.

Kaikki kirjat ammentavat perimmäisistä myyteistä, joten kirja perimmäisistä myyteistä on väkisinkin sukua vähän kaikelle. Ja mennyt on sukua tulevalle. Sitä itse luulen Vilénin tässä tehneen, todistelleen että vaikka kaikki on muuttunut, mikään ei ole muuttunut. Kataja on kataja, pihlaja pihlaja, yhä laulamme toisiamme suohon samoista syistä. Tämä on myös minusta selvästi feministinen kirja, mutta ei sellaisella naiskiintiömeiningillä vaan enemmän naiseutta omanlaisenaan voimakenttänä luotaava.

Ettei nyt menisi puhtaasti ylistelyyn, myönnän että löysin kirjasta ärsyttäviäkin piirteitä. Ensinnäkin, olen lievästi allerginen kirjailijaelämälle kirjoissa. Toivoisin ihan oikeasti vähemmän kirjoja kirjailijoista ja enemmän kirjoja opettajista ja siivoojista ja lastentarhantädeistä ja myyjistä ja rakennusinsinööreistä. Toiseksi, minusta kertojaääniä oli vaikea erottaa toisistaan, varsinkin sitten kun Louhen kalevalainen puheenparsi alkoi tarttua kirjailijaan. Luojan kiitos kursiivista edes. Kolmanneksi - ja tämä on persoonakysymys - aina vähän harmittaa kun kirjan jäljiltä on sellainen olo, ettei ole ymmärtänyt siitä kuin kolmasosan kaikesta mitä kirjailija kenties tarkoitti.

Mutta kaiken tämän annan iloisesti anteeksi ja huitaisen sivuun, niin hyvä elämys tämä oli. Ei onnellinen mutta jotenkin... voimaannuttava. Meni vähän päähän. Tekee mieli lähteä metsään, etsiä kalliolta kyynkoloa, haistella sammalta.

En tiedä kenelle tätä suosittelisin. Kalevalan ystäville ainakin, ja ehkä ylipäätään sellaisille lukijoille, jotka tykkäävät vähän maagisista, monikerroksisista jutuista. Sellaisille jotka heittäytyvät mielellään kirjan vietäväksi. Itse voin sanoa rehellisesti että olipas perkule hauska ilta! ja ihan selvin päin.

Pohjan akka on vahvaa tavaraa.

Seija Vilén (2012). Pohjan akka. Avain. ISBN 978-951-692-906-7.

Arvioita:
Kaisa Kurikka Turun Sanomissa
Ina Ruokolainen Keskisuomalaisessa
Mari A. kirjablogissaan
Marjis Kirjamielellä-blogissa
Peikkoneito Uppoa hetkeen -blogissa

Salamurhaajan oppipoika

Kuva/kannen kuva: Otava/MIchael Whelan

Palaan taas suorittamaan perusoppimäärääni eli 101 spefin helmen listaa. Listan kaluaminen on kyllä minun kohdallani mennyt kovin fantasiapainotteiseksi. Vaikka ihmekös tuo, perinteisen scifin kanssa olen jo vanhastaan ahkeroinut kiitettävästi, mutta fantasia on uutta.

Salamurhaajan oppipoika avaa Näkijän taru -nimisen sarjan. Sattumoisin kirja löytyy omista hyllyistä; Neitien kuumimpana fantasiakautena tuli hankittua kohtuullinen rivi tätäkin lajia. Hih, Oppipoikaa etsiessäni löysin samasta hyllystä aivan eri kirjailjan kirjan nimeltä Näkijän tytär, joka avaa sarjan nimeltä Näkijän kirja. Pitää varmaan ihan periaatteesta lukea sekin.

Salamurhaajan oppipoika kertoo pojasta, jolla ei ole alkuun edes nimeä. Nimettömyys ei johdu äärimmäisestä köyhyydestä vaan siitä, että poika on prinssin äpärä - vekara ei ole saanut kuninkaallisen sukunsa perinteiden mukaista nimeämisseremoniaa, mutta ei hänelle ole oikein osattu antaa tavallista rahvaan nimeäkään. Kuuden vanhana poika tuodaan hoviin, jossa hän saa pelkällä olemassaolollaan aikaan järistyksiä. Kuutta herttuakuntaa hallitsevassa Näkijän suvussa olisi riittänyt skismoja ilman uutta puolisukulaistakin.

Poika kasvaa hovin liepeillä, paljolti tallimestarin hoivissa, ja saa vaihtelevaa opetusta milloin missäkin taidossa. Varsinainen toiminta alkaa kun hänet ottaa oppipojakseen kuningasta palveleva salamurhaaja Chade. Salamurha, lukija pian oppii, on tärkeä väline diplomatian työkalupakissa. Sisä- ja ulkopoliitikassa on usein helpompaa tehdä ruumis kuin sovinto, kaikessa hiljaisuudessa tietenkin. Väkivaltaisten ratkaisujen ymmärrys on pian tarpeen, sillä moni hovissa näkisi mielellään pojan itsensäkin sovittavan käärinliinoja ylleen paashin vermeiden asemesta.

Maagisia elementtejä löytyy kotitarpeiksi ja vähän ylikin. Valtaa pitävällä suvulla on hallussaan maaginen Taito, joka on jonkinlainen hypnoottis-telepaattinen (muiden) mielen hallintakyky. Lisäksi liikkeellä on samansukuista Vaistoa, jolla luodaan yhteys ihmisen ja eläimen välille. Valtakuntaa vainoavilla punalaivoilla taas on käytössään mystinen keino "ahjota" viattomat rantakylien asukit eli riistää heiltä inhimillisyys. Uhrit jäävät näennäisesti henkiin mutta menettävät kykynsä tuntea kiintymystä tai ajatella järkevästi. Pian ahjottujen joukkiot ovat suurempi vaara kuin varsinaiset merirosvovihulaiset.

Hienoa Oppipojassa on värikäs ja välillä arvaamattomasti pyörteilevä tarina. Poika (jota myöhemmin aletaan kutsua nimellä Fitz) on ajoittain rasittavan surkea, mutta Hobb kertoo hänen tarinaansa mukavasti yksityiskohtaisen ja yleisen välillä tasapainotellen. Imu säilyy ja kirja vie mukanaan. Fitzin erikoinen ja hankala asema hovin laitamilla, hänelle suunniteltu ura kuninkaallisena salamurhaajana, ensimmäinen kunnon keikka... viihdyin oikein hyvin. Oppipoika on ehkä yksinkertainen verrattuna vaikka Noituri-kirjoihin tai Abercrombien synkkään fantasiaan, mutta Hobb ei ole mennyt siitä mistä aita on ihan matalin.

Huumoria olisi saanut olla enemmän, mutta kun kertojaa ei ole siunattu kujeellisuudella, mistäpä sitä repisi. Välillä sentään vähän hymyilytti. Tässä uskottu palvelijatar on juuri tuonut Fitz-paran hänen isänsä vaimon puheille:

"Seiso suorassa!" 

Jäykistyin paikalleni. 

"Ei tuolla tavalla! Näytät aivan kalkkunalta, joka odottaa kirveen iskua. Rentoudu. Ei, vedä olkapäitäsi taaksepäin, älä köyristä niitä. Seisotko aina noin hajareisin?" 

"Lady, hän on vasta poika. He ovat aina tuollaisia, kömpelöitä ja honteloita. Pyytäkää hänet nyt vain sisälle." (s. 229)

Ainakin ensimmäisen osan perusteella on helppo ymmärtää, miksi Näkijän taru lasketaan klassikoihin. Velhon oppipoika, jonka asetelmassa on selkeitä yhtäläisyyksiä, ei onnistunut herättämään ainakaan minussa riittävää kiinnostusta henkilöiden kohtaloista tai juonen seuraavasta käänteestä, mutta tästä minulle jäi utelias olo, sellainen kuin hyvästä sarjan avauksesta jää. Loppu ei ollut mikään cliffhanger, mutta haluaisin silti tietää lisää. Mitä Kuudessa herttuakunnassa jatkossa tapahtuu? Tuleeko Fitzistä ammattilainen?

Muuten, kun kerroin päivällispöydässä, että Oppipoika on tullut luettua, syttyi pienimuotoinen sisällissota. Neiti A:n mukaan kirja on hyvä ja parempi kuin moni muu (joskaan ei Ajan pyörän veroinen). Neiti B:n mukaan kirja on surkea, kauhea, hirveä, mahdollisesti huonoin kirja maailmassa. Tarkemmalla kuulustelulla selvisi, että vika ei oikeastaan ole Oppipojassa vaan jatkossa. Ilmeisesti sarjan loppu ei tyydyttänyt Neitiä ensinkään.

Itse taidan joka tapauksessa lukea lähiviikkoina ainakin seuraavan osan tätä tarinaa. Ihan kohtuullisen laadukasta fantasiaa... ja kakkososa on valmiiksi houkuttelevasti tuossa hyllyllä.

Robin Hobb (1996). Salamurhaajan oppipoika. Näkijän taru 1. Otava. Suomentanut Sauli Santikko. ISBN 951-1-14448-0.

Arvioita:
Jossu lukupäiväkirjassaan
Risingshadow
Sari Peltoniemi Kalaksikukon klassikkokatsauksessa
Heli Sananen kirjasta -blogissa

Saattaja

Kuva/kansi: Atena/Jussi S. Karjalainen

Hihhei, nyt saa vähän hehkuttaa! Olen odotellut Mia Vänskän Saattajaa aihepiiriin hyvin sopivalla kauhunsekaisella jännityksellä. Ennakkomarkkinoinnissa on näet väläytelty, että tässä sitä on Kauhun Kuninkaan Stephen Kingin kotimainen vastine. Pakko siis saada Saattaja: rakastan Kingin kieroutuneen kummallisia ja koukuttavia kirjoja, eikä kotimaisia kauhukirjailijoita ole ruuhkaksi asti.

Samalla on takaraivossa piillyt epäilys. Voiko Suomeen ylipäätään sijoittaa kauhua?  Kunnollista yliluonnollista kauhua? Voiko mikään aave uskottavasti materialisoitua tänne muumimukien, järkevän denimin ja vähärasvaisen ruoan keskelle? Eikö olekin luultavampaa, että kotimainen kauhukirja kompastuu omaan mahdottomuuteensa ennen ensimmäistäkään adrenaliinipiikkiä - ja lukemisesta tulee tuskaista myötähäpeää? En lue paljon kauhua, lähestulkoon pelkästään Kingin itsensä kirjoja. Vähempi kuin hyvä ei riitä: pitää olla kiinnostavia ihmisiä ja purevia yksityiskohtia.

Huoleni oli turha. Vänskä onnistuu hyvin. Okei, Saattaja on pullollaan genren tyypillisiä klis - äsh, intertekstuaalisia viitteitä, mutta se ei haitannut ensinkään. Niitä tällaiselta odottaakin. Saattaja on tyylikäs kotoperäinen variaatio kummitteluteemasta. Nam.

Kirjan keskeinen hahmo on vanhaan kotikaupunkiinsa palaava eronnut Lilja. Sattumoisin hänen entinen lapsuudenkotinsa nykyiset asukkaat haluavat kiireellä muuttaa pois, ja Lilja pääsee palaamaan osittain remontoituun rintamamiestaloon. Lapsuuden muistot virkoavat Liljan ympärillä... ja niin virkoaa jokin muukin.

(iiks!)

Kauhuelementtien ohella kirjassa ehditään käsitellä perheväkivaltaa, äidin ja tyttären suhdetta, seurustelua, syyllisyyttä ja kotiinpaluuta; montaa kiinnostavaa teemaa siis sivutaan. Henkilöistä ja kielestä ehkä puuttuu se viimeisen päälle hiottu vivahteikkuus, johon King yltää, mutta ehdottomasti silti kehumisen arvoinen depyytti. Tunnelma käy tyydyttävän hyytäväksi.

Saattajan jälkeen voi sanoa, että osataan sitä täälläkin kummitella. Suositellaan lajityypin ystäville siis! Mutta... jos sinulla on kellari, älä lue Saattajaa siellä.

Melkein unohdin innoissani lukunäytteen, mutta ei se mitään. Tästä on näemmä pidempi pätkä luettavissa kustantajan sivuilla, täällä.

Mia Vänskä (2011). Saattaja. Atena. ISBN 978-951-796-764-8.

Arvioita:
Susa Järjellä ja tunteella-blogissa
Marjis Kirjamielellä-blogissa

Paholaisen höyhen

Kuva/kansi: WSOY/Kirsikka Mänty

Tämä Minette Waltersin kirja on ostettu jo iät ajat sitten, harvinaisen divarireissun yhteydessä. Samalla kierroksella tarttuivat mukaan mm. Kaima ja pari muutakin kirjaa. Kun käy harvoin divareissa, pitää käydessä ostaa paljon kirjoja, kun kerran tilaisuus on. Ja jos käy usein, on usein tilaisuus löytää ostettavaa. Ei voi voittaa.. tai ehkä pitäisi sanoa, ei voi hävitä?

Paholaisen höyhen tuli pienen tauon jälkeen jatkamaan jo syksyllä alkanutta Minette Walters -putkea. Ei mahda mitään, hyvä oli tämäkin! Sotakirjeenvaihtaja Connie joutuu Bagdadissa kaapatuksi ja vetäytyy maaseudun näennäiseen rauhaan nuolemaan haavojaan. Ystävystyminen juron Jessin kanssa auttaa paranemisen alkuun, ja Connie miettii pitäisikö hänen paljastaa totuus: kaappauksessa ei ollutkaan kyse tavallisesta terrorisimista. Jo aiemmissa asemapaikoissaan Connie on päässyt sadistisen murhaajan jäljille; nyt hän alkaa pelätä, ettei syrjäinen vuokratalo Winterbournen laaksossa ole tarpeeksi hyvä kätkeytymispaikka. Ja mitä ihmettä oikein tapahtui talon omistajalle, nyt vanhainkotiin kärrätylle Lilylle? Kuten juuri esillä olleessa Eppu Nuotion Paineessa, tässäkin romaanissa seurataan useampaa tarinaa. Höyhen tosin onnistuu paremmin pitämään molemmat tasapainoisesti kiinnostavina. Välillä yksi tarina on lähempänä, välillä toinen.

Päähenkilö Connie ei, traagisesta tilanteestaan huolimatta, hersytä minulta samanlaisia sympatioita kuin vaikkapa Kuvanveistäjän Rosalind tai Mielen häiriöiden George. Vasta loppupuolella aloin oikeastaan pitää Conniesta. Ehkä se johtuu Connien tiukasta oman itsensä hallinnasta. Silloinkin kun hän on paniikissa, saa vaikutelman hallitusta ihmisestä, loogisuudesta. Ehkä kerronta ensimmäisessä persoonassa tekee hädästä jotenkin etäännytettyä, silloin kun kertoja keskittyy siihen mitä tekee, eikä siihen mitä tuntee? Ainakin yhdistettynä käännöskieleen syntyy kontrolloitu tunnelma. Äh. Ehkä kyse on vain siitä missä mielenvireessä mitäkin kirjaa luen

Tässä näytteessä Connie tapaa ensimmäistä kertaa Jessin ja Jessin koirat:

[--] Hänellä oli farkut ja miesten paita, joka oli liian iso hänen kapealle varrelleen, ja hänen oudon litteät piirteensä ja taakse suittu tumma tukka saivat minut pitämään häntä keskenkasvuisena koulupoikana. Nainen ei varmaan painanut neljääkummentäviittä kiloa. Yksikin mastiffi olisi voinut rusentaa hänet hengiltä vain asettumalla makaamaan hänen päälleen.

"Pidä kädet paikallaan", hän sanoi terävästi. "Lintumaiset liikkeet innostavat niitä."

Nainen napsautti sormiaan, ja koirat asettuivat hänen eteensä pää painuksissa.

"Näytät ihan Madeleinelta", nainen sanoi. "Oletteko te sukua?"

En yhtään tajunnut, mistä hän puhui, enkä välittänytkään, sillä en pystynyt vetämään henkeä. Kyykistyin pää takakenossa ja haukoin happea, mutta sain vain koirat murisemaan taas. Siinä vaiheessa luovutin ja konttasin Minin avoimelle ovelle. Sukelsin sisään, vedin oven kiinni, lukitsin sen ja nojauduin sitten taaksepäin ja yritin epätoivoisesti saada ilmaa keuhkoihini. (s. 37-38)

OTT: Varmaan on vaikea kääntää englannista suomeksi, kun joutuu miettimään onko she suomeksi hän vai nainen. Ihan sama miten valitsee, aina menee väärin. Eipä silti, vähän aikaa sitten huomasin yhtä suomalaisen kirjailijan kirjaa lukiessani, että sielläkin nainen sitä ja nainen tätä... Huoh. Kaipa se tarttuu. Minusta sana nainen subjektina olisi syytä säästää tilanteisiin, joissa sukupuolta halutaan erityisesti korostaa.

Mutta sitten kehumista: Waltersin tapa käyttää dokumentteja kerrontaa ryydittämässä oli mielestäni tässä kirjassa loistava. Suurimman osan ajasta Connie on äänessä minä-kertojana, mutta väliin asetellut sähköpostit ja muistikirjakatkelmat vievät tarinaa terävästi eteenpäin. Ne eivät tosiaan ole mitään sivun täytettä, vaan aidosti oleellinen osa arvoitusta. Loppuratkaisukin oli hyvä... tosin en ole ihan 100 % varma mikä se oli. Vain 99 % varma. Silti ei ole pettynyt olo. Pienet puutteet paikkaa runsain mitoin hyvä tarinan rakentelu ja epäsuora kannanotto naisen rooliin uhrina.

Kyllä Walters vaan on kovan luokan ammattilainen.

Vielä lopuksi uusi ilmaus: paholaisen höyhen tulee turkin kielestä ja tarkoittaa naista, joka on tahtomattaan sukupuolisen halun kohde.

Minette Walters (2006). Paholaisen höyhen. Helsinki: WSOY. Suomentanut Eva Siikarla.

Arvioita:
Kuutar lukupäiväkirjassaan
Mette Luetut-blogissa

Kaima

Kansi/tekijä: Tammi/Tuija Kuusela

Helmikuussa kävin Neitien kanssa Seinäjoella divarissa, ja innostuin neljän kirjan verran. Yksi hankinnoista oli Lahirin Kaima. Jokin blogijuttu tai keskustelu (en saa päähäni mikä) oli palauttanut mieleeni Lahirin, jonka novellikokoelmasta Interpreter of Maladies pidin kovasti joskus kauan, kauan sitten.

Ostopäätökseen vaikutti myös kirjasarja. En muista koskaan ajatelleeni Keltaisen Kirjaston kirjojen kanssa, että käännös olisi kökköä tai kirja keppoinen. Melkoinen laatutakuu siis! Seuratessani blogien erilaisia jännittäviä haasteita (joihin en koskaan uskalla lähteä mukaan *uikuttaa pöydän alla*) on käynyt omakin haaste mielessä: mitäs jos lukisikin Tammen Keltaisen Kirjaston alusta loppuun. Joskus, jollain aikavälillä... Edessä olisi todella huima urakka: pikainen laskelma osoittaa, että tähän mennessä olen lukenut vähemmän kuin 10 % keltaisista kirjoista. Ja joukossa on Joycen Odysseus. Grh. Ehkä ei sittenkään. Ehkä otankin haasteeksi vaikka nostaa lukuasteen viiteenkymmeneen prosenttiin - silloin voisi jättää itselleen vastenmieliset kirjailijat väliin. Mietin vielä.

Takaisin aiheeseen: Kaima kertoo Gogol Gangulista, bengalilaisten vanhempien Yhdysvalloissa syntyneestä pojasta ja tämän perheestä. Bengalilaisen perinteen mukaan lapsella on kaksi nimeä, kotinimi ja virallinen nimi. Poikalapsi, joka syntyessään saa kotinimen Gogol, ei myöhemmin haluakaan virallista koulunimeä. Aikuistuttuaan hän sitten haluaa minkä tahansa muun nimen. Gogolin vanhemmat ovat Yhdysvaltoihin muutettuaan yrittäneet pysyä bengalilaisina, mutta omaksuneet hiljalleen lastensa vaatimuksesta amerikkalaisia tapoja; Gogol puolestaan tuntee itsensä ympäristöönsä kuulumattomaksi ja yrittää luoda nahkansa, muuttua toiseksi nimensä muuttamalla.

"Minä en tajua. Miten te saatoitte antaa minulle nimen niin kummallisen tyypin mukaan? Kukaan ei ota minua vakavasti", Gogol sanoi.

"Kuka? Ketkä eivät ota sinua vakavasti?" isä halusi tietää. Hän nosti sormensa lautaselta ja katsoi Gogoliin.

"Ihmiset", hän valehteli vanhemmilleen. Sillä isän sanoissa oli perää, ainoa henkilö joka ei ottanut häntä vakavasti, ainoa ihminen joka kidutti häntä, ainoa ihminen joka oli kroonisesti tietoinen ja kiusaantunut nimestä, ainoa joka jatkuvasti asetti sen kyseenalaiseksi ja toivoi että se olisi toinen, oli hän itse. Ja silti hän jatkoi, sanoi että heidän pitäisi olla iloisia jos hänen virallinen nimensä olisi bengalilainen eikä venäläinen.

"Paha sanoa, Gogol", äiti sanoi pudistaen päätään. "Tiedä hänestä." Hän nousi ylös korjatakseen astiat pöydästä. Sonia häipyi vähin äänin omaan huoneeseensa. Gogol jäi pöytään isänsä kanssa. He istuivat siinä yhdessä kuunnellen kun äiti kaapi astioita ja altaaseen valui vettä. 

"Muuta se sitten", isä sanoi hetken päästä hiljaa. (s. 148) 

Tulen muistamaan Kaiman kirjana itsensä ja taustansa hyväksymisestä. Gogol saa nimensä isänsä lempikirjailijan mukaan, isänsä koettelemuksista selviämisen symbolina. Ironista kyllä, Gogol tulkitsee nimensä aivan toisin kuin vanhemmat ovat sen tarkoittaneet. Nimi ja tausta näyttäytyvät Gogolille erilaisina kuin hänen vanhemmilleen, sillä kulttuurin juopa on syvä. Tarinan edetessä jo kolmikymppinen Gogol tuntuu pääsevän hiljalleen sinuiksi itsensä ja taustansa kanssa. Muukalaisuus jatkuu, mutta sen kanssa voi elää.

Gogolin ja hänen vanhempiensa lisäksi kiinnostavia hahmoja on kirjassa monta: sisar Sonia, deshi-tyttö Moushumi, newyorkilainen Maxine. Lisäksi Uuteen Englantiin syntyvä bengalilainen yhteisö perinteineen ja sitoumuksineen nousee kirjassa tärkeäksi. Se on pala Kalkuttaa kaukana kotoa, eksynyt ihmisyyden sirpale, sekaidentiteetin omaavien ihmisten liittouma. Lahiri tuo mukavasti esille erilaisia intialaisia perinnäistapoja, jotka tosiaan huikeasti erovat länsimaisista käytännöistä.

En ole varma ymmärränkö kirjan "oikein". Minusta ydinviesti on nimessä Kaima. Lahiri tarkastelee sitä, miten ihminen asettaa odotuksia itselleen, ja muut ihmiselle, 'annettujen' ominaisuuksien kuten nimen ja syntyperän perusteella. Gogol on vieras perheelleen ja perinteelleen, mutta sitä kautta myös itselleen. Jotta voisi olla oma itsensä, täytyy ensin päättää kuka ei ole. Kaimassa konteksti on vahvasti amerikkalaistuneiden intialaisten identiteettiin kytkeytyvä, mutta ristiriita lienee universaali.

Kaima on ollut kesken jo jonkin aikaa, mutta ei siksi että se olisi raskas tai ikävää luettavaa - Lahirin tyyli vain on minulle sen verran vaativaa, että tarvitsen rauhallista lukuaikaa hänen tekstiään varten. Kappaleet ovat pitkiä, lauseet usein niukan tarkkoja; teksti kerjää keskittymistä.

Natustelin kirjaa lukiessani myös mielihyvällä Uuden Englannin tunnelmia. Lahiri on kasvanut Rhode Islandilla, jossa itsekin vietin nuorena vuoden, samoihin aikoihin kun Gogol kävi koulunsa Massachusetts'n puolella. Lahirin eleetön kuvaus elämästä pohjoisissa osavaltioissa huokuu tuttuutta, myös nuoruuden identiteettikamppailun osalta. Ja kyllä, muukalaisuus tosiaan periytyy: Rhode Islandilla vaikkapa portugalilaissyntyisten lapset ovat perusjenkkien puheissa portugalilaisia vielä kolmanteen USA:ssa syntyneeseen polveen.

Kaikkiaan pidin Kaimasta, mutten ihan seonnut onnesta tätä lukiessani. Interpreter jättikin aikanaan niin huikean vaikutelman, että sitä olisi vaikea ylittää.

Jhumpa Lahiri (2005). Kaima. Helsinki: Tammi. Suomentanut Kersti Juva.

P.S. Voitin äskettäin Mari A.:n arvonnassa toisenkin Lahirin romaanin, joten kaksoisidentiteetin kanssa kamppailu varmaan jatkuu!

Arvioita:

Tommi Aitio Hesarissa

Kirsi Reinikka Kiiltomadossa

Blogeissa tätä ovat lukeneet ainakin:

Ina

Zephyr (alkukielellä)

Rakkaus ratkaisee

Kirja poseeraa vaikeassa valossa.

Tämä olikin jännittävä kirja, koska se oli ihka ensimmäinen hankintani Antikka.netistä. Bongasin arvion Eleanor Porterin kirjasta Rakkaus ratkaisee Meten blogista ja jostain mystisestä syystä tämä kirja oli pakko saada. Ehkä Polyanna-nostalgia vaikutti, ehkä keski-ikäinen romanssi houkutti - joka tapauksessa tein tästä testitapauksen. Tilaus tuli kotiin hujauksessa ja kohtuuhinnalla.

Rakkaus ratkaisee kertoo monimiljonääristä, joka päättää selvittää etukäteen minkälaisiin käsiin hänen rahansa kuoleman jälkeen joutuisivat. Rintaperillisiä ei harmaantuvalla poikamiehellä ole, joten hänpä lähteekin tutustumaan kaukaisiin serkkuihinsa salanimen turvin. Jotta sukulaisten rahansietokyvyistä saataisiin realistinen kuva, järjestetään vielä ennakkoperintönä muhkea summa kullekin serkulle. Vain neljäs serkku, avioliiton kautta sukuun kuuluva Maggie, jää ilman. Herra Smithin salanimellä sukulaisiaan tarkkaileva miljonääri saa pian huomata, että rahaton Maggie on ainoa, joka selviytyisi varakkuudesta kunnialla. Kaikkien taiteenlajin sääntöjen mukaisesti mies lahjoittaakin lopulta Maggielle sydämensä (ja kätensä, ja omaisuutensa).

Tekstinäyte kohdasta, jossa saita Jane-serkku koittaa kestää äkillisen vaurauden ongelmat:

- No miksi et sitten muuta? Onhan sinulla rahaa.

- Ky-yllä, onhan minulla, mutta se maksaa niin paljon, Maggie. Etkö ymmärrä? Se ei maksa ainoastaan itse noita rahoja, vaan myöskin ne korot, jotka kerääntyisivät noista rahoista. Kuulehan Maggie, en ole milloinkaan aavistanutkaan sellaista. Hänen kasvonsa tulivat eloisiksi ja onnellisen näköisiksi. - En ole milloinkaan ennen tiennyt, kuinka paljon rahaa, puhdasta rahaa, saattaa ansaita, vaikkei omistaja tekisi mitään muuta kuin istuu ja katselee. Se on viehättävintä mitä milloinkaan olen kokenut. Laskin hiljattain, kuinka paljon omistaisimme, jollemme käyttäisi yhtäkään senttiä kymmeneen vuoteen - nimittäin siitä lahjoituksesta.

- Mutta hyvänen aika, rouva! herra Smith huudahti. - Ettekö te aio käyttää rahoja kymmeneen vuoteen!

Jane-rouva vaipui tuoliinsa. Hänen kasvonsa muuttuivat taas tuskallisen näköisiksi.

- Totta kai. Me olemme jo nyt käyttäneet hyvän joukon. (s. 137)

Porterilla on perinteikkään romanssin lisäksi kirjassaan ihan pätevä sanomakin: raha on kuin terävä veitsi, hyödyllinen tai vaarallinen käyttäjänsä taidon mukaan. Siinä missä yksi veistää pajupillin, toinen leikkaa itseltään peukalon. Jos sokerinen opetus ei ärsytä, Rakkaus ratkaisee on mukavan ennalta-arvattava ja viidyttävä vanhanajan rakkausromaani.

Yksi kirjan sivuojuonteista muuten käsittelee miljonäärin lahjoituksesta vaurastuneiden perheiden lapsia ja heidän aviohuoliaan. Janen Mellicent-tytär ei aiemmin kelvannut varakkaan perheen miniäksi, mutta muuttuukin rahakkaana kiinnostavaksi. Onneksi Mellicent saa kunnon miehen, ja Maggiekin on rakastunut herra 'Smithiin' ennen kuin tiesi hänet miljonääriksi. Aivan - piittaamattomuus rahasta on aidon rakkauden varma tuntomerkki.

Rakkaus ratkaisee (alkukielellä Oh Money, Money!) ilmestyi 1917, karkeasti ottaen samoihin aikoihin kuin Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa! ja noin sata vuotta Ylpeyden ja ennakkoluulon jälkeen. Mietin tätä lukiessani, että ajatukset avioliitosta ja sen ehdoista ovat oikeastaan muuttuneet varsin vähän 1800-luvun ja 1900-luvun alun välillä. Aikalaisista sen sijaan suomalainen Valtonen korostaa Porteria enemmän yhteiskuntaluokkaan liittyviä kysymyksiä. Valtosen Suomessa kivuttiin ylempään aviokelvollisuuden kastiin kouluttautumalla ja vaatteita vaihtamalla, Porterin Yhdysvalloissa rikastumalla. Köyhä konttoristi Varpu Vapaa salaa syntyperänsä. Austenin Englannissa väliä on syntyperällä ja varallisuudella, jotka tosin molemmat yleensä näkyvät koulutuksessakin. Austen melkein myöntääkin suoraan, että rahalla on merkitystä; hänen romanttisuutensa rajoittuu siihen, että raha ei yksin saa ratkaista asiaa.

Joka tapauksessa ero 2000-luvun alussa kirjoitettuihin suomalaisiin rakkausromaaneihin on aika huikea. Ovatko suhteellisen tasa-arvoisessa hyvinvointivaltiossa kasvaneet naiset moisten kysymysten yläpuolella? Vai ovatko varallisuuden ja koulutustason asiat meille jotenkin itsestään selviä ja silti tabuja, niin kuin puheesta kuultavat yhteiskuntaluokat ovat nykyenglantilaisille tai kastit intialaisille? Sanotaan ettei kala ole tietoinen vedestä... hmm. Seuraavan kerran kun luen suomalaista viihderomaania, otankin tämän raha-asian erityistarkkailuun.

Eleanor H. Porter (1991, alkuperäinen 1917). Rakkaus ratkaisee. Hämeenlinna: Karisto. Suomentanut Aino Tuomikoski.

P.S. Tämä lämminhenkinen ja puhtoinen romanssi löytyy englanniksi sähköisenä projekti Gutenbergiltä, ihan ilman sitä pahaa rahaa!

Pähkinäpuinen lipas

Kansi: Tammi/Kannen tekijä Terhi Halkonen, kannen kuva Kaarina Kaila

Raili Mikkasen historiallisista nuortenromaaneista tuli jo käsiteltyä Kahdentoista vala ja Myrkkypuun marjat. Sarjaa jatkaa Pähkinäpuinen lipas, jossa aikaa on vierähtänyt Myrkkypuusta jo muutama vuosi ja  Valan tapahtumista noin seitsemän vuotta.

Tällä kertaa pääosassa on arka Anna, Kirstin ja Margareetan pikkusisko. Anna on Pennalan talossa asuessaan oppinut lukemaan ja saanut jo itsevarmuuttakin. Lippaassa Briitan huonokuntoinen kotimökki jää lopulta tyhjilleen Margareetan muuttaessa lähelle Kirstin uutta kotitaloa. Anna lähtee puolestaan jäljilttämään siskosten sukua, sillä mökin kätköistä löytynyt pähkinäpuinen lipas antaa uutta tietoa äidin sukujuurista. Lipas aukeaa kultaisella avaimella, jonka äiti ennen kuolemaansa jätti juuri Annalle. Äkkiä, kun kosketusta suvun historiaan voi nyt etsiä, tuntuu mahdottomalta olla ilman sitä. Suvun jäljille päätyminen johtaa lopulta Annan elämänmuutokseen ja tiukkaan kypsyyskokeeseen. Varovainen rakkauskin itää.

Matkalla Vihtori kertoili koulustaan. Ei siksi, että Annalla sen enempää kuin Juusollakaan olisi sinne koskaan mitään asiaa, mutta kun kouluun meno oli ajatuksissa päällimmäisenä, siitä tuli puhutuksi. Vihtori oli juuri kertonut, miten rankasti opettajat saattoivat piiskata oppilaitaan rangaistukseksi ja saanut Annan kauhistumaan.

- Millä sellaisen pieksämisen ansaitsee? hän henkäisi.

- Toiset pojat tekevät monenlaista, tulevat joskus kouluunkin niin juovuksissa, että putoavat penkiltä kesken tunnin. Mutta joskus pelkkä väärä vastaus voi saada opettajan aivan raivoihinsa. Minä olen ajatellut, että ne purkavat kaikki omat vastoinkäymisensä ja pahat tuulensa oppilaisiin, eikä ikinä osaa etukäteen arvata, mistä ne raivostuvat. (s. 39-40)

Tätä sarjan kolmatta kirjaa lukiessani mietin, että kaikkeen tottuu. Vaikka Lipas on minusta temaattisesti jotenkin vähemmän kiinnostava kuin edelliset osat, osasin nauttia sen lukemisesta enemmän. Ehkä vaati pientä totuttelua ennen kuin osasi lukea nuorelle lukijakunnalle suunnattua tekstiä sen omilla ehdoilla, vaatimatta sellaista kieltä ja sellaista uskottavuutta kuin vaatisi jonkin muun genren kirjoilta. Nyt kun olen ilmeisesti oppinut sivuuttamaan ärtymyksen yksinkertaistetuista henkilöistä ja epätodennäköisistä juonikuvioista, oikeastaan nautin Lippaasta viattomana historiallisena viihteenä. Oli mukava vierailla näin kirjallisesti vanhassa Vaasassa ja vanhassa mielenmaisemassa.

Vielä yksi osa tätä sarjaa odottaa. Sen jälkeen täytyy laittaa harkintaan myös Mikkasen Aino Kallaksesta kirjoittama romaani Ei ole minulle suvannot.

Raili Mikkanen (2008). Pähkinäpuinen lipas. Helsinki: Tammi.

Arvioita:
Elina Syrjänen Kouvolan Sanomissa
Laura Hiltunen Pohjalaisessa

Pirunkettu

Hävettää. Juoksen viikko toisensa jälkeen hakemassa lisää kirjoja, vaikka entisiä seisoo hyllyssä syyttävä rivi. Joku toinenhan saattaa tänäänkin käyskennellä kirjastossa etsimässä lukuinspiraatiota, mutta esimerkiksi tämä Minette Waltersin Pirunkettu on poissa. Joku alhainen hyypiö on hautonut sitä tyhjän panttina jo varmaan kuusi viikkoa.

(Ei hätää: lainakirjakompleksini on kotikasvatuksen tulosta, ei siis tarttuvaa lajia.)

Synnintuntoon on ehkä vähän aihettakin - Pirunkettu on hyvä dekkari, jonka en soisi jäävän keneltäkään väliin veltosteluni takia. Kuten useimmissa aiemmin tänä vuonna lukemissani Waltersin kirjoissa, tässäkin on sattumoisin kyse syyttömien syyllistämisestä. Tällä kertaa pulassa on vainokampanjan uhriksi joutuva kartanonherra. Eläkkeellä olevaa eversti Lockyer-Fox'ia syytetään vaimonsa kuolemasta ja insestistä. Samaan aikaan pesiytyy hiipuvaan kylään New Age -kulkurien joukkio, joka valtaa itselleen maapalan. Häirintäsoittojen ongelmaan pureutuvat everstin lakimies ja kauan sitten pois annettu tyttärentytär. Kulkureita hätistelevät tiehensä suurimmalla tarmolla paikalliset kotirouvat.

Juoni on Pirunketussa terävä. Jälkeenpäin on helppo todeta, että murhaaja olisi pitänyt pystyä päättelemään - mutta eipä vain ollut hajuakaan. Luonnekuvat piirtyvät varsinkin taustapeilistä katsoen loistavasti esiin, siksipä tuntuukin siltä että taitavampi kyökkipsykologi olisi ratkaisun arvannut.

Pirunketussa myös tasapaino yksityisten ja yleisten kysymysten välillä on oikean oloinen. Perinteistä perhemysteeriä täydentää osattomuuden luonteikas käsittely. Lisäksi esille nousee ketunmetsästys, tuolloin vielä ajankohtainen poliittinen kysymys brittein saarilla. Laki suojelee (nykyään) kettuja ajojahdilta, mutta suojeleeko kukaan syyttömänä vainottua ihmistä? Pidän siitä, ettei Walters pehmoile ylenmäärin; ihmiset saavat olla hyviä tai pahoja ihan luokasta riippumatta. Jotkut ovat pahoja, vielä useammat hölmöjä tai heikkoja, mutta jotkut onneksi hyviäkin.

Äiti oli varoittanut, ettei koskaan saanut luottaa ihmisiin, joilla ei ollut naururyppyjä. Se tarkoitti sitä, että ne eivät osaa nauraa, ja ihmisellä joka ei osaa nauraa ei ole sieluakaan. Mikä on sielu? hän oli kysynyt. Kaikki hyvä mitä ihminen on koskaan tehnyt, äiti vastasi. Sielu näkyy kasvoilta kun ihminen hymyilee, koska nauru on sielun musiikkia. Jos sielu ei koskaan kuule musiikkia, se kuolee, ja siitä syystä ilkeillä ihmisillä ei ole naururyppyjä.

Poika oli varma, että tämä piti paikkansa, vaikka se miten hän ymmärsi sielun olikin pelkkää ryppyjen laskemista. Äidillä oli niitä vaikka millä mitalla. Foxilla ei ainuttakaan. (s. 143)

Nyt luetusta Walters-setistä jää varmaan parhaana mieleen Kuvanveistäjä tai Mielen häiriöitä, mutta yhteenkään en pettynyt. Walters on tänä talvena noussut minun listallani kärkikolmikkoon mitä uudempiin brittidekkaristeihin tulee. Suomennokset välillä kieltämättä rassaavat; Pirunketussakin on jokunen kohta, jossa käännös tuntuu suorastaan epäilyttävältä ja tekisi mieli saada alkuperäinen käsiin. Silti en malta luopua ulkomaisten dekkareiden lukemisesta.

Sonja pohdiskeli taannoin lukemiensa kirjojen kansallisuutta. Huomaan että dekkareissa minua ulkomaiset houkuttavat yhtä paljon kuin kotimaiset, vaikka dekkareita ostan melko vähän ja joudun siis lukemaan kirjastosta lainattuina käännöksinä. Jokin kaksi-yhden-hinnalla hupi on ehkä kyseessä: saa samalla kertaa sekä 'eksoottista' ulkomaista taustaa että murhamysteerin. Brittiläinen tai pohjoismainen kulttuuri on silti sen verran läheinen, että siihen on helppo orientoitua.

Tai sitten olen leimautunut ulkomaisiin dekkareihin herkässä iässä: äiti keräili SAPO-sarjaa. Huomaatteko: Waltersin jäljiltä kaikki on psykologista...

Minette Walters (2004). Pirunkettu. Helsinki: WSOY. Suomentanut Hanna Tarkka.

Arvioita:
Mette Luetut -blogissa

Häpeänaamio

Reissulle lähtiessä jäi kesken postaus Häpeänaamiosta, joka tosin tuli luettua jo alkuviikosta; nyt kirjoitan tämän valmiiksi ja palaan huomenna uusiin seikkailuihini e-kirjojen ihmeellisessä maailmassa.

Häpeänaamio jatkaa Minette Waltersin dekkarien voittokulkua talven lukulistallani. Näistä on tullut sellainen turvallinen vaihtoehto: näyttää siltä että näitä luetaan kunnes loppuvat lähikirjastosta. Pirunketun jälkeen pidän kyllä pienen tauon: tammikuulle näyttää mahtuneen jo viisi Waltersin kirjaa.

Melkein tylsää olla näin tyytyväinen, mutta ei voi mitään - hyviä ovat olleet kaikki tyynni... Olen usein ajatellut, että yksi hyvän dekkariputken elementti on päähenkilöihin tutustuminen, jääminen koukkuun heidän elämänvaiheisiinsa. Kuitenkin Waltersin kirjojen kanssa yksi syy mielenkiinnon säilymiseen on, että kirjoissa on aina hieman erilaiset henkilöt. Häpeänaamiossakin on melkoinen galleria moniulotteista väkeä.

Häpeänaamiossa uhriksi joutuu Mathilda, vanhempi varakas nainen, jonka menneisyys ja mielenlaatu osoittautuvat kirjan mittaan vähintään erikoisiksi. Kuolemantapausta selvittelemään joutuu lääkäri Sarah, jonka suhde Jack-puolisoon rakoilee. Jännittävin ihmissuhdedynamiikka on näiden kahden välisissä suhteissa, jotka lukija ehtii tulkita väärin pariinkin otteeseen, mutta muutkin hahmot ottavat tilansa, etenkin Mathildan tytär ja tyttärentytär ja poliisi Cooper.

Keskeisemmin mutta arvoituksellisempana on läsnä myös vainaja itse. Häneen lukija pääsee tutustumaan muiden kertomuksissa mutta myös Mathildan omissa päiväkirjamerkinnöissä, joita kuljetetaan rinnan kronologisen salapoliisikertomuksen kanssa. Päiväkirjan otteet paljastavat väläys väläykseltä erilaisia puolia ympäristöään haudastakin hallitsevasta Mathildasta.

Katselin iltapäivällä kun Duncan leikkasi pensasaitaa, ja hädin tuskin muistin miten komea hän aikanaan oli. Armeliaampana ihmisenä olisin mennyt hänen kanssaan naimisiin neljäkymmentä vuotta sitten ja pelastanut hänet itseltään ja Violetilta. Violet on tehnyt Romeostani surusilmäisen miehenpunkeron, jonka katseessa välkähtää kaipaus silloin kuin toisten silmä välttää. "Voi miksei tuo inhon tiukka liha hajota voi." Kaksikymmenvuotiaana hänen vartalonsa oli kuin Michelangelon Daavidilla; nyt hänestä tulee mieleen kokonainen Henry Mooren perheveistos. (s. 23)

Juonellisesti Häpeänaamio ei mielestäni yltänyt ihan Mielen häiriöiden tai Kuvanveistäjän tasolle, mutta kiinnostava pääpari teki siitä yhtä mieluisan lukukokemuksen. Pidin myös siitä miten Shakespearen näytelmät on ujutettu mukaan - siinä on jotain brittiläistä parhaaseen BBC-filmatisoinnin tapaan. Tosin on myönnettävä, että tämän kirjan parissa panin merkille muutaman ärsyttävän oikoluku- ja/tai käännösvirheen. Jouduin tavaamaan kahteen kertaan vaikkapa sitä kohtaa, jossa rouva Gillespie nousi tuolista kuvattuaan juuri kuolleen rouva Gillespien luonnetta. No, sattuuhan sitä...

Minette Walters (2001). Häpeänaamio. Helsinki: WSOY. Suomentanut Tiina Ohinmaa.

Maarit Piipponen löysi Hesarissa tästä monenlaisia ulottuvuuksia. Blogeissa Häpeänaamiota ovat lukeneet ainakin Kuutar ja Leena Lumi.

Her fearful symmetry

Audrey Niffeneggerin Her Fearful Symmetry on lojunut kesästä asti odottamassa 'oikeaa' hetkeä. Nyt kun olin Joululaulun jäljiltä aavetunnelmissa, päätin käydä käsiksi. Ostin kirjan aikoinaan Amazonista siksi, että Niffeneggerin esikoinen The Time Traveller's wife oli ollut niin positiivinen yllätys; sen kirjan ostaessani puolittain odotin pettyväni, mutta pidinkin siitä todella paljon. 

Her Fearful Symmetry'n ydinidea on sekä erilainen että samanlainen: tarkastellaan rakkautta ja sidoksia jonkin fantastisen kautta. Yhdessä kirjassa se fantastinen on aika, toisessa kuolema. Kummituksista huolimatta Her Fearful Symmetry ei ole kauhua sen enempää kuin The Time Traveller's Wife oli scifiä. *plaraa genrepakasta puuttuvaa korttia* 

Symmetry kertoo elävistä, kuolleista ja karanneista rakastetuista. Tarinassa amerikkalaiset peilikuvakaksoset muuttavat Lontooseen perittyään äitinsä kaksoissisaren asunnon - ja asunnon mukana myös tätinsä aaveen. Kirja näyttää ensin purkavan tädin menneisyyttä ja sisarten tulevaisuutta, mutta hiljalleen tasot sekoittuvat.

Juonikuvioista osa on arvattavia, mutta osa yllättää. Niffenegger levittää lukijan eteen houkuttelevan kudelman erilaisia mahdollisuuksia, potentiaalisia tarinan suuntia. Osa jääkin sitten sivuun, kun taas jokin alkuaan mitättömältä vaikuttanut langanpätkä osoittautuu avaimeksi. Uskottavaksi juonta ei voi väittää, mutta mitäpä siitä. Eipä ole Harjukaupungin salakäytävätkään millään objektiivisella mittarilla 'uskottava' ja silti nautin siitä kovasti. Symmetryn kokonaisuus on ihan koukuttava, jos ei ole suorastaan allerginen tarinoille, joissa on kummituksia. *rautakahleiden kalistelua*

Muistelen että The Time Traveller's Wife'ssa pidin Niffeneggerin herkästä tavasta kuvata tunteita, etenkin ihmisen sisäistä ristiriitaisuutta omien tunteidensa kanssa. Viha ja rakkaus eivät ole kovinkaan kaukana toisistaan. Symmetry on tässä mielessä hyvin samanlainen. Vaikea on arvailla mitä kirjailija on mahtanut ydinviestiksen tarkoittaa, mutta itse luin tämän kirjan keskusteluksi oman identiteetin säilyttämisestä tai menettämisestä rakkaudessa toiseen. Vastauksia Her Fearful Symmetry ei suoraan tarjoa. Joidenkin kompromissit ovat liian suuria kestettäviksi, toisilta ei rakkaus vaadi enempää kuin heidän on mahdollista antaa sieluaan menettämättä.

Tekstillisesti Symmetry ei ole mitenkään ylirunollista, mutta teksti suorastaan huokuu houkutusta kuvatessaan Lontoota ja etenkin Highgaten hautausmaata. Highgate'sta tulee melkein yksi henkilö lisää tarinaan, niin syvälle sen tunnelmiin uppoudutaan. Niffenegger tuntuu kirjoittavan Lontoosta siihen rakastuneen riemulla. Tällä kertaa vahva paikallisväri oli vahvuus, ehkä siksi että horisontissa näkyy jo kevään Lontoon matka... *huoh* Sitä odotellessa tätä oli mukava lukea. 

Niffeneggerin tyyli on petollisen yksinkertaista. Jos lukee  turhan nopeasti - ja niin voi käydä, koska minä ainakin halusin heti tietää mitä seuraavaksi tapahtuu - joutuu joskus palaamaan taaksepäin. Tässä eivät puhu vain sanat vaan myös sanomatta jättämiset.  

So, I was put to bed upstairs. I remember lying there with the blanket pulled up to my chin, my mother kissing me good-night, and there I was in the dark, not knowing what terrible thing might be ready to slink out from the wardrobe and smother me...'
Jessica smiled. Robert thought it might be a smile for the morbidly fantastical imaginations of children.
'So what happened?'
'I fell asleep. But later that night I woke up. There was moonlight coming in through the window, and the shadows of tree branches fell onto the bed, waving gently in the breeze.'
'And then you saw the ghost?'
James laughed. 'Dear chap, the branches were the ghost. There weren't any trees within a hundred yards of that house. They'd all been cut down years before. I saw the ghost of a tree.' (s. 75-76)

Rakenne on melko suoraviivainen ja tarina etenee enimmäkseen hyvin. Pidin lukujen nimistä, niitä ei niin usein enää nykyään näe, ja ne antoivat jotenkin ryhtiä kerronnalle. Kirjan suurin heikkous oli keskuskaksosten ja vähän muidenkin hahmojen arkkityyppisyys. Persoonallisuuksia on liioiteltu uskottavuuden tuolle puolen. Myös Robertin pohdiskeluihin käytettiin ehkä liikaa aikaa. 

Silti pidin tästä kirjasta. En tiedä olisinko pitänyt vielä viisi vuotta sitten - kummituselementti olisi ärsyttänyt liikaa - mutta nyt se sopi hyvin.  Her Fearful Symmetry on kuin sitä kaikkein tumminta suklaata. Se on katkeranmakea mutta palkitseva kirja, eikä kuitenkaan varmasti sovi kaikille.

Audrey Niffenegger (2010). Her Fearful Symmetry. London: Vintage. 

Lyhyellä nettiselauksella selviää, että kirja on myös suomennettu nimellä Hänen varjonsa tarina. Hmm, osoittautuu että tätä on luettu blogistaniassa ennen kuin itse anoin kansalaisuutta. Jenni K-blogista on lukenut tämän, samoin Kirjamielen Marjis, kumpikaan ei tainnut pitää yhtä paljon kuin minä. Lumiomenassa suomennoksesta nautittiin enemmän. The Guardianin arviossa alkuperäinen saa perinpohjaisesti pyyhkeitä, The Telegraph kehuu - varo kuitenkin jälkimmäisen arvion spoilereita, jos et ole vielä lukenut kirjaa.