Lisa Scottoline: Lady Killer

Tämä vuosia sitten ilmestynyt jenkkipokkari osui ahnaisiin pikku kätösiini joulukuussa Addis Abeban lentokentällä. Kaupan oli kaikkiaan satakunta erilaista opusta, suurin osa etsimässä toista tai kolmatta omistajaansa. Pulitin tästä yksilöstä kymmenen dollaria.

Diili oli hyvä.

Asianajaja Mary DiNunzio saa asiakkaakseen entisen high school -tuttavuuden, joka pelkää henkensä edestä. Väkivaltainen mafiosopoikaystävä saattaa laittaa kaunokaisen kylmäksi koska vain. Mutta häntä auttaessaan Mary itse joutuu niin perusteellisesti pulaan, että minun piti laittaa kirja sivuun välttääkseni masentumista. Miksi kivoille ihmisille tapahtuu pahoja asioita? Etenkään kirjoissa? Onko pakko?

Onneksi dekkareissa voi enimmäkseen odottaa, että hyviksille käy loppujen lopuksi aika hyvin. Niinpä parin kuukauden tauon jälkeen otin kirjan uuteen käsittelyyn, eikä näin jälkikäteen harmita yhtään.

Purkkapoppihauskaa dialogia ja yllättävän toimiva juoni. Eräänlaista chicklit-mausteista lakijännitystä. Scottoline ei ollut minulle ennestään ensinkään tuttu, mutta voisinpa lukea näitä toisen tai kolmannenkin vielä. Kuten kuvasta näkyy, Nora Roberts suosittelee ja niin kyllä minäkin.

Lisa Scottoline. 2009. Lady Killer. HarperCollins. 978-0-06-083321-3.

Haruki Murakami: 1Q84

Kirjakesäni on kärsinyt pahasti runsaasta työ- ja huvimatkustelusta. Sen sijaan että lukisin keskeneräisiä mammutteja tai harkiten valittuja kirjastokirjoja, lueskelen mitä sattuu milloin missäkin. Yhtäkkiä kirjan tärkeimmät ominaisuudet ovatkin pokkarimuoto ja saatavuus...

Äskettäisellä työreissullani törmäsin englanninkieliseen pokkaripainokseen Murakamin 1Q84-trilogiasta. Varmistin pikaisella googlailulla, että kirjan suomennos on tehty englanninkielisestä versiosta (kiitos Lumiomena!) ja ostin pois. Jos suomennos olisi tehty suoraan japanista, olisi varmaan pitänyt purra hammasta ja valita vielä lisää dekkareita - mutta näin pääsin ehkä askelen lähemmäs alkuperäistä.

1Q84:n juonesta minun on vaikea sanoa mitään kovin järkevää. Sama tosin on pitänyt paikkansa kaikkien Murakamin kirjojen kohdalla. Aomame, kaunis mutta huolellisen ilmeetön liikunnanohjaaja (sivutyönään palkkamurhaaja) ja Tengo, kookas ja lauhkea matematiikan opettaja (oikeastaan tuleva kirjailija) päätyvät huomaamattaan maailmaan, joka on hienoisesti erilainen kuin alkuperäinen vuoden 1984 kotitodellisuus. Taivaalla on kaksi kuuta... mutta toisin kuin ehkä (perinteisestä spefiä paljon lukenut) odottaisi, maailman ja todellisuuden luonteen arvoitus ei ole erityisen suuressa roolissa. 

Molemmat päähenkilöt ovat hyvin yksityisiä ja yksinäisiä ihmisiä. 1Q84:ää voisi luonnehtia Aomamen ja Tengon rakkaustarinaksi. Tämä rakkaus vain on kaukana perinteisestä romaanirakkaudesta. Se on kuin jokin vieras fysiikan ilmiö: käsittämätön, vääjäämätön, vaikeasti havainnoitavissa.

Eipä silti, trilogian tulkitseminen rakkaustarinaksi ei luultavasti tee sille oikeutta. Ehkä keskeisempi teema on niinkin tuttu juttu kuin ihmisen psyyken mekaniikka yleensä, se miksi kukin meistä on sellainen kuin on, miksi teemme mitä teemme. Olkoonkin, että romaanin henkilöiden valintoja ja tavoitteita ohjaavat paljolti annetut tekijät - geenit, vanhemmat, läheisten kohtalot - he myös osoittavat vahvaa kykyä muokata itse kohtaloaan tahtonsa mukaisesti. 1Q84:ssä päämäärätietoinen kurinalaisuus on kunniassa... väkisinkin muistuu mieleen, että kirjoittaja on intohimoinen maratoonari. 

Lukukokemuksena 1Q84 oli minusta hieno. Myönnetään, Murakami jättää tässä trilogiassa raivostuttavan paljon asioita auki. Juonen kulku on paikka paikoin suorastaan käsittämätön, myös taustapeilistä katsottuna. Jos 1Q84 olisi kalaverkko, se olisi pahasti solmussa... Elementtejä on paljon, eikä mikään niistä pääse vahvasti loistamaan. Itse asiassa 1Q84:n jälkeen ymmärrän, miksi jotkut arvostamani bloggaajat sanovat, että Murakami ei ole (ainakaan vielä) Nobel-luokkaa. Tekstistä saa ajoittain vaikutelman, että hän kirjoittaa tietämättä itsekään varmasti mitä kirjoittaa. Ehkä jotenkin tähän tapaan?

[--] "What happens from here on out is unknown territory for anybody. There's no map. We don't find out what's waiting for us around the next corner until we turn it. I have no idea."

"You have no idea," Tengo said.

"Yes, it may sound irresponsible of me, but 'I have no idea' is the gist of this story. You throw a stone into a deep pond. Splash. The sound is big, and it reverberates throughout the surrounding area. What comes out of the pond after that? All we can do is stare at the pond, holding our breath." (Books 1 & 2, p. 315)

Mutta heikkoudet antaa anteeksi, sillä Murakami on vaikutelman mestari. Jokaisella sivulla on jokin kuvaus, hetkensirpale, ajatus, joka jää kaikumaan mieleen tai herättää voimakkaan, elävän mielikuvan. Siksi kirjaa ei tee mieli sulkea eikä sen haluaisi loppuvan. 1Q84:n lukeminen on kuin matka kaleidoskoopissa: pienistä asioista muodostuu absurdin mutkikkaita ja vaikuttavia kuvia, yhä uusia joka askelella. Odottamattomuudessa on, kun se tehdään taidolla, oma charminsa. Myös henkilöiden tyylitellyt luonteenkuvat ovat oikeastaan mieleeni.

Mitä lopussa jää käteen? Hyvä mieli, rento olo, epäilyksen häivä. Joko todellisuuksia on todella monta, ehkä yksi itse kullekin, tai sitten vain yksi, yhteinen ja mahdollisesti muokattavissa. Kuten Aomame tuumii kirjan alussa, todellisuus on utterly coolheaded and utterly lonely.

Varmuuden vuoksi lasken ehkä kuut illalla. Ja tiedoksi sukulaisille, minut polttohaudataan. Ehdottomasti.

Haruki Murakami (2009, 2010). 1Q84. Books One and Two: käännös Jay Rubin; Book Three: käännös Philip Gabriel. Vintage Books, London, 2012. 978-0-099-54906-2. 978-0-099-54905-5.

Arvioita:
Minna Ilselästä on kateellinen kaikille, jotka eivät ole vielä kirjaa lukeneet.
Kujerruksen Linnea suosittelee luettavaksi syksyllä villasukat jalassa.
Harri Römpötti Hesarissa löysi kolmososasta karikatyyrejä poteroissa.

Peter Franzén: Samoilla silmillä

Äänikirjan kantta ei Tammelta löytynyt, joten tässä normikansi.

Tämä äänikirja loppui jo ennen juhannusta, mutta ehdin vasta nyt kertomaan, että tällä kertaa äänikirjavalinta meni nappiin. Peter Franzénin Samoilla silmillä oli sopivan pituinen, sopivan selkeä ja upeasti luettu äänikirja. Suosittelen.

Samoilla silmillä jatkaa Tumman veden päällä -kirjan (omaelämäkerrallista?) tarinaa. Pete on nyt teini ja hapuilee kohti aikuisuutta. Peten näkökulman lisäksi rinnalla kulkevat hänen äitinsä ja vielä Pertin, tuon edellisen kirjan väkivaltaisen kasvatti-isän, näkökulmat. Pete käy salaa työväentalolla nyrkkeilemässä ja vetää puolivahingossa ensimmäiset känninsä, ja tytöt ovat kovasti jo mielessä. Pikkusisko Suvi kasvaa häkellyttävää vauhtia. Peten ja Suvin äiti puolestaan elää eräänlaista uusittua nuoruutta; hän opiskelee toisessa kaupungissa ja pääsee vain viikonloppuisin lasten luo. Samalla yksinäisyys on vapautta... ja pian on kuvioissa uusi mies. Pertti puolestaan käy epätoivon äärirajoilla; onko miehellä enää edes voimia kamppailla kiivautensa kanssa, kun arjessa ei ole ketään? Työkaverit eivät riitä elämän sisällöksi.

Niin kuin juonikuvauksesta voi päätellä, tämä on ihmissuhderomaani ja kasvutarina - ei siis mitenkään ilmiselvästi minun heiniäni. Juonikaan ei varsinaisesti vallankumouksellisia elementtejä tarjoa. Silti pidin kirjasta kovasti: tämä on aikamatkaa parhaimmillaan, vaikka Peten kasvuympäristö onkin monin tavoin toinen kuin omani. Myös henkilöissä on massiivista viehätystä, etenkin Petessä ja hänen isoisässään, johon ihastuin jo edellisen kirjan kanssa. Samoilla silmillä on Tummaan veteen verrattuna hyvin leppoisa ja Peten osalta jopa jännitteetön; nyt kahlataan kirjaimellisesti auringon lämmittämässä rantavedessä ja sukelletaan jäisiin virtoihin vain satunnaisesti.

Silti pidin kirjasta kovasti. Kieli oli mieleeni. Repliikit ovat aidonoloista ja rohevaa murretta. Tässä yhteydessä sopiikin tunnustaa, että kirjassa käytetään joitain minulle vieraita sanoja... Otanpa esimerkin: isoisä sanoo saunassa Petelle eräästä miehestä se tuli ihan pörröksi. Käsi ylös kaikki jotka ymmärtävät! Itse en olisi tajunnut ollenkaan, ellei kirjablogikamu Hanna olisi opettanut taannoin tämän sanan merkitystä. Kiitos Hanna. Jatkathan näitä satunnaisia oppitunteja, jookos?

On tosin myönnettävä, että kerronnan vuorottelu tarinalinjojen välillä hämmensi äänikirjassa ensimmäisen puolen tunnin ajan, varsinkin kun Pertin osalta liikutaan eri kertojamuodossa kuin äidin ja Peten. Mutta kun rytmistä sai kiinni, alkoi rakenne tuntua hyvin luontevalta. Kaikkiaan mainio äänikirja! Ja kuten toivoa sopikin, Peter Franzén lukee oman tekstinsä äärimmäisen hyvin: tasaisesti, liiaksi elehtimättä, lämpimällä äänellä. Nam.

Peter Franzén (2014). Samoilla silmillä. Äänikirja.  Tammi. Lukija Peter Franzén. 9789513175115.

Arvioita:
Suvi Ahola Hesarissa kiteyttää hyvin - tumma vesi on nyt turvallista ja lämmintä.
Kirjanainen kehuu sympaattiseksi.
Mari A:ta tämä miellytti enemmän kuin ensimmäinen.

Camilla Läckberg: Majakanvartija ja Enkelintekijä

Kuva/kansi: Gummerus/Eevaliina Rusanen

Varoitus - tämä juttu sisältää lievästi spoilaavan elementin.

En tainnut erityisesti kehua äänikirjana kuuntelemaani Läckbergin Merenneitoa. Raahustin sen läpi  hi-taas-ti. Kuuntelu kesti yli vuoden. Mutta syy ei ollut pelkästään Läckbergin. Ensinnäkin en juossut tarpeeksi usein yksin ja kännykkä-äänikirjoja kuunnellaan lenkillä. Toiseksi lukija oli väärä. Hänet oli varmaan palkattu lukemaan puhelinluettelo tai ehkä laki elinkeinotoiminnan verotuksesta, ja sitten oli vahingossa osunut käsiin Merenneito…. Kolmanneksi, äänikirjana pitäisi oikeastaan kuunnella vain briljantin omaperäisiä ja omaäänisiä kotimaisia kirjoja,* koska pienikin latteus, käännöskömpelyys ja fraseologia kärjistyy älyttömästi äänikirjana.

Siis. Piti kirjoittaa Majankanvartijasta ja Enkelintekijästä. Jatkoin heti Merenneidon jälkeen sarjan parissa koska a) Läckberg päätti Merenneidon lähes sietämättömään cliffhangeriin ja b) työpaikan kirjakierrätyshyllyssä oli tyrkyllä Enkelintekijä. Koska jatkumo menee Merenneito - Majakanvartija - Enkelintekijä, oli tietenkin pakko lainata kirjastosta Majakanvartija. Ja kun se oli luettu, tuntui tarpeelliselta lukea Enkelintekijäkin.

Mutta nyt riitti vähäksi aikaa. En jaksa näitä käsittämättömiä yhteensattumia ja tätä yleistä kohellusta. Kirjoissa käsitellyt rikokset ovat sinänsä ok. Vähän fantastisia ehkä… mutta eivät sen fantastisempia kuin dekkareissa yleensä. Pidän Läckbergin tavasta limittää historiallisia aineksia dekkareihinsa, olkoonkin että Enkelintekijässä yhteys oli vähän väkinäinen. Pidän myös merestä ja majakoista ja siitä, että tällaisia dekkareita lukiessa ei tarvitse liiaksi rasittaa aivoparkoja.

Yleisesti ottaen pidän siitäkin, että dekkareissa seikkailee vakiohahmoja ja heille tärkeitä ihmisiä. Vakkari-ihmiset tuovat sarjoihin jatkuvuutta ja ihanaa tuttuuden tuntua. Sakari Koskinen ja hänen naisensa - hyvä. Nero Wolfe ja hänen Archie Goodwininsa - hienoa. Peter Wimsey ja Harriet Vane - erinomaista! Mutta kun rikoksia selvittävien ihmisten ihmissuhteet ovat jatkuvasti oleellisessa roolissa rikosten selvittämisessä, alkaa ärsyttää.

Okei, Fjällbacka on pieni paikka, alle 900 asukasta Wikipedian mukaan. Sama lähde kertoo Tanumin asukasluvuksi 12 000 ja risat. Kai siinä jokunen yhteys voi ollakin. Silti. Merenneidossa poliisi-Patrikin vaimo Erica sattumalta hengenvaaraan. Majakanvartijassa Erica päätyy taas hengenvaaraan. Enkelintekijässä Erican sisko päätyy hengenvaaraan.

En kerta kaikkiaan uskalla lukea enempää näitä Läckbergejä. Seuraavaksi epäilemättä Erican tytär joutuu hengenvaaraan kun äiti rientää selvittämään taas yhtä murhamysteeriä. Ja koska Tanumin poliisiaseman väki on jatkuvasti ihan stressaantunut erilaisten yksityiselämän kriisien tähden, on pelättävissä että lapsosen käy huonosti. Toisaalta, eihän tämä kännyköitä unohteleva, sairaskohtauksia saava, torkkuvan tampion johtama ja komplekseja poteva poppoo varmaan selviäisi ilman harrastaja-apua.

Äh, olen ehkä vähän kohtuuton. Puolustuksekseni sanon vain, että Läckberg on neljäs ruotsalainen kirjailija, jonka kohdalla olen viime aikoina kypsähtänyt samaan yksityiselämän ja rikosten selvittelyn käsittämättömään yhteentörmäilyyn. Mari Jungstedin kirjoissa toimittajan heila Emma on jatkuvasti joutumassa rikollisten uhriksi, eikä hän edes aktiivisesti sotkeudu rikoksiin. Ne vain seuraavat häntä kaikkialle. Juuri loppuun saamassani Anna Janssonin Unissakävelijässä yhden poliisin yksityiselämä ja murhaajajahti menevät täysin limittäin. Nämä Jungstedtin ja Janssonin satunnaiset hengenvaarat sijoittuvat Gotlantiin, asukasluku 57 000.  Sitten Kristina Ohlssonin Varjelijat. Laskin kolme (3) erillistä yhteensattumaa, joilla poliisien yksityiselämä kytkeytyi tutkittavaan rikokseen. Tapahtumapaikka Tukholma, 864 000 asukasta.

Läckbergiin palatakseni, tästä kolmen sarjasta Majankanvartija oli minusta paras, ehkä siksi että arvasin puolet ratkaisusta… murhaajan arvaaminen on meikäläiselle niin harvinaista, että tulen aina hyvälle tuulelle siitä. Ja ovathan nämä kirjat toki siitä mukavia, että mieli lepää niitä lukiessa. Aikuisten satuja.

Ehkä Läckbergin dekkareita pitäisikin ajatella vain kevyenä merituulena, joka mennä puhaltaa läpi pään. Kovin raikkaasta tuulesta ei vain ole kyse kun piirit ovat näin pienet. Ajoittain tuoksahtaa suorastaan tunkkaiselta. Ei ainakaan kannattaisi lukea näin montaa peräkkäin.

Joo... Seuraavaksi dekkaririntamalla Karin Fossumia. Hän ei kuulema käytä vakihahmoja. Ja Jo Nesbøta. Se sarja loppui kymmeneen jos oikein ymmärsin.

Camilla Läckberg (2012). Majakanvartija. Suomentanut Outi Menna. Gummerus. 978-951-20-88808-9.
Camilla Läckberg (2013). Enkelintekijä. Suomentanut Outi Menna. Gummerus. 978-951-20-9030-3.

Arvioita:
Leena Lumi piti Majankanvartijasta mutta olisi kaivannut tiivistämistä.
Norkkukin huomautti Majakanvartijan monista sivujuonteista.
Kirsin Kirjanurkassa sanotaan Enkelintekijästä se mitä sanoisin jos olisin yhtä analyyttinen.
Sara P.S. Rakastan kirjoja -blogista katsoi paketin pysyvän Enkelintekijässä hyvin kasassa.

*Joulusiivoan Mikael Karvajalkaa kuunnellen. Hulppeat 30 levyä, joten puhdasta pitäisi tulla.

Hilkka Ravilo: Kuin kansanlaulu

Ravilon kanssa tiesin jo ensimmäiseni jälkeen, että meillä synkkaa ja kaikki on luettava. Nyt oli vuorossa Kuin kansanlaulu. Nyyh, enää yksi taitaa olla lukematta…

Tässä esikoisessaan Ravilo kronikoi maaseudun perukoilla kasvaneen Eevan lapsuutta ja nuoruutta. Kierosilmäinen Eeva, suuren pesueen pahnanpohjimmianen, pääsee kuusitoistakesäisenä piikomaan Helsinkiin. Pääkaupungin ihmemaassa oppii monenlaista: mikä on nakki ja mitä tarkoittaa "siisti" kun piiasta puhutaan; miten kirjastosta kirjoja lainataan ja miten sitä naimisiin mennään. Oppiipa Eeva senkin, että karsastavan silmän voi leikata, että kinkku haetaan lihakaupasta, ja että Linnanmäen alapuolella lihalaaksossa käyvät piiat tansseissa.

Rouva Miettinen istui odottamassa. Ettei piika vain tuonut miehiä, ei piilottanut niitä sängyn alle. Raskaaksi kävi rouva Miettisen elämä. Tyttö oli vasta vajaan vuoden ollut ja jo toisen kerran oli pitänyt antaa sille vapaailta ja sellaisen syyn takia: tansseissa käymisen. Mistä tiesi, mitä taudinsiemeniä se sieltä kantoi ja saattoiko olla varma että se tuli sittenkään yksin. (s. 110)

Tuon rajumpaa sitaattia en viitsinyt ottaa, siltä varalta että lukijoiden joukossa on alaikäisiä. Teksti on suorasanaista ja osapuilleen pakottaa lukijan omaan kontekstiinsa. Ravilon raa'an konkreettinen, jopa armoton tapa kuvata Eevan tietämättömyyttä ja tietämättömyydestä johtuvaa avuttomuutta on tehokas.

Vaihtoehtoja on vaikea älykkäänkään nähdä kun kokemuksen rajoittuvat körttiläiskylään eikä tietoa ole, ei edes tietoa tiedon lähteistä. Älykäs Eeva tekee parhaansa, mutta kaikki oppi on näemmä ammennettava kovasta kokemuksesta.

Nyky-Suomen näkövinkkelistä Ravilon kuvaama arki on seisauttavaa. Kuin kansanlaulu onkin hyvä muistutus sosiaalisesta ja taloudellisesta historiasta. Tuoltahan me ruokahifistelijät ja powerpointterit olemme kotoisin, kun pari sukupolvea kelaa taaksepäin: kolmen hehtaarin torpista ja helpon perheväkivallan synkmetsistä. Samalla kuin voi onnesta huokaisten todeta, että moni asia on muuttunut, joutuu myöntämään, että jotkut asiat ovat lähes ennallaan. Perheväkivalta ei ole kadonnut, eikä sen tuottama turha häpeä.

Onneksi harvalta enää jäävät koulut käymättä puhtaasti taloudellisista syistä. Eevan tarina saa miettimään taas kerran omaakin perhehistoriaa. Muistan mummoni vähän ylpeilleen sillä, että äitini kävi oppikoulun ja oikein yliopistonkin. Nyt ymmärrän sen paremmin. Äitini toteutti oman äitinsä mahdotonta haavetta; hänen lapsuudessaan ei torpasta lähdetty kuin tienaamaan. Hän pystyi tarjoamaan seuraavalle sukupolvelle parempaa.

(Hmm. Vähän menee sivuun aiheesta, mutta jäi mietityttämään… mitä tarjoaa minun sukupolveni seuraaville? Talvivaaran ja valtion velan?)

Hilkka Ravilo (1991). Kuin kansanlaulu. Sahlgrenin kustannusliike. 952-9543-01-8.

Arvioita:
Sallakin nautiskeli naturalistisesta otteesta. Muita arvioita ei Google löytänytkään.

Stephen King: Doctor Sleep ja Hohto

En nyt malta olla naputtelematta pikaisia hajatelmiani näistä kirjoista täältä junasta käsin, vaikka harmikseni huomaan Bloggerin syöneen valitsemani sitaatit... Ilmeisesti ei kannattaisi siirtyä kesken jutun koneelta iPadille. Ainakaan tallentamatta luonnosta. Mobiilibloggauksen saloja, osa 1a.

Uusin Stephen King on minulle must. Kunnon addiktina koen käsientärinää ja mahanväänteitä jos odotettu opus ei putkahdakaan postiluukusta ennustettuna päivänä... ja kaikki muut kirjat saavat kiltisti väistää tieltä. Viime viikolla saapui vihdoin Doctor Sleep. Se piti lukea h-e-t-i. Ja tietenkin perään Hohto uudestaan.

Varsin koukuttava oli tämä uusinkin King! Doctor Sleep palaa vanhan suosikkini Hohdon hahmoihin ja tapahtumiin, mutta on kuitenkin täysin itsenäinen ja minusta myös tyylillisesti erilainen kirja. Hohdon pieni Danny on nyt kasvanut aikuiseksi, mutta traumaattiset kokemukset Overlook-hotellissa ovat jättäneet jälkensä. Kirjan alussa Dan ryömii alkoholistina kohti oman henkilökohtaisen ojansa pohjaa. Samaan aikaan syntyy Abra-vauva, lapsi, joka hohtaa kirkkaana kuin majakka. Kumpaakin odottaa kohtaaminen oudon ikinomadien heimon kanssa. True-yhteisön väki on sekin vähän yliluonnollista porukkaa, yliluonnollista sillä ikävämmällä tavalla.

Doctorissa meno on vaihtelevasti rytmittynyttä ja paikoin väsynyttä, mutta tarina kantaa hyvin ja Danin kamppailu omien paholaistensa kanssa toimii. Perinnöllisyyden ja verenperinnöstä irti kamppailemisen tematiikka on aika vahvasti esillä, kuten toki myös Kingin tuotannon keskeinen teema, hyvän ja pahan välillä valitseminen. Jotkut saavat tilaisuuden valita tekonsa ja niiden kautta kohtalonsa - toisille ei sitä mahdollisuutta edes suoda. Ja mihin rajan vetää? Selvää on, että verenhimoisten ihmispetojen kidutusmurhan uhriksi joutuva lapsi ei ole vikapää kuolemaansa... Mutta missä määrin on pienenä särjetty sielu syyllinen myöhempiin pahoihin tekoihin?

Minusta Kingin viesti on, että sisimpänsä pahalle voi panna kampoihin. Tai ainakin on syytä yrittää. Vastuuta ei voi vierittää taaksepäin määräänsä enempää.

Vaikka nautin Doctorista täysin siemauksin, joudun suupielet lurputtaen myöntämään, että Hohto oli ja on edelleen se vahvempi lukukokemus. Hohdossa erityisen vaikuttavaa on Jack Torrancen, Dannyn isän, pään sisään pääseminen. Etenkin nyt kirjaa uudelleen lukiessani olin aika vaikuttunut siitä miten vahvasti ja tehokkaasti King kuvaa Jackin ajautumista harhoihin, hänen todellisuudentajunsa asteittaista haalistumista. Doctor Sleepissä ei 'pahisten' tunne-elämä tullut samalla tavalla iholle; emotionaalinen pääpaino on Danin sovituksessa ja Abran kasvukertomuksessa. Edes Danin työ saattokodissa, jossa hän auttaa kuolevia löytämään tien rajan yli, ei onnistunut värisyttämään suuntaan eikä toiseen. Kuoleman läheisyyden tunnistava kissa oli kiinnostava yksityiskohta, joskin jo ennestään mediasta tuttu.

Muistelin näitä lukiessani miten nuokuin opiskeluvuosina aamuluennoilla puoliunessa luettuani yötä myöten jotain Kingin tiiliskiveä. Onneksi olen jo oppinut uskomaan, että kirjat eivät haihdu yön aikana, vaikka vähän jäisikin kesken. Yleensä. (Pieni riski tietysti on.)

Doctor Sleep ei unettanut ensinkään, mutta minusta Hohto on kirkkaasti parempi. Henkilöt ovat jotenkin... väkevämpiä. Jos on pakko lukea vain toinen, valitse vanhempi.

Stephen King (2013). Doctor Sleep. Hodder & Stoughton.
Stephen king (1985, alkuperäinen1977). Hohto. WSOY. Suomentanut Pentti Ylimursu.

Arvioita:

Ei kykene. Nope. Yritän nyt ensimmäistä kertaa julkaista jotain käyttämällä iPadin blogger-sovellusta. Eikä se ilmeisesti usko linkkeihin. Saa nähdä onko kuvakaan oikeasti kuva vai sellainen kysymysmerkkisyherö, jolla puuttuvat kuvat korvataan.... Huoh.

Mutta ei se mitään. Olen päättänyt suhtautua tähän tekniseen sähläykseeni nyt rennosti. Niinhän se on aina uutta kieltä opetellessa: kannattaa vaan puhua vaikka kaikkia nyansseja ei hallitsekaan.

Nathanael West: Vastaathan kirjeeseeni Miss Lonelyhearts

Kuva/kansi: WSOY/Martti Ruokonen

Vastaathan kirjeeseeni Miss Lonelyhearts on ollut muistilistallani jo hyvän tovin, lisätiedolla vasta rankan tarpeeseen. Hdcanis antoi näet tästä kirjoittaessaan ymmärtää, ettei kyse ole kevyestä lepolukemisesta. Eikä olekaan. Takakannen mukaan Miss Lonelyhearts on "katkeraa komediaa", mutta minusta painostus on vahvasti "katkerassa" ja "komediaa" on korkeintaan sipaisu siellä täällä.

Itse asiassa aloitin Miss Lonelyheartsin jo kahdesti aikaisemmin, mutta jouduin palauttamaan sen lepäävien pinoon, koska kurkkua alkoi kuristaa ja päätä alkoi särkeä. Vasta kolmannella kerralla sain niin hyvän vauhdin, että pääsin loppuun asti.

Joistain kirjoista tietää järjellä, että ne ovat hyviä. Eikä niistä silti pidä. Miss Lonelyhearts on minulle sellainen kirja. Se oli oikeasti rankka, vähintään yhtä rankka kuin Arto Salmisen kirjat. Mutta siinä missä Arto Salminen on onnistunut hykerryttämään ja hämmästyttämään ja ihastuttamaan, Westin hahmot herättivät minussa inhoa ja sääliä ja puistatusta. Sain jonkinlaisen pikamasennuksen. Miss Lonelyheartsin kanssa tuntui osapuilleen tältä: Ihmiset ovat surkeita kuvottavia otuksia. Minäkin olen ihminen. Olen siis surkea kuvottava otus.

Tietysti ymmärrän, että teho todistaa kirjailijan taidokkuudesta. Moni romaani toki havahduttaa pohtimaan ihmisen raadollisuutta ja elämän yleistä kurjuutta, mutta harva onnistuu olemaan ensin yhtä aikaa täysin absurdi ja täysin tosi, niin tosi että se masentaa. Nathanael West kirjoittaa erittäin hyvin; hän onnistuu päättömilläkin tapahtumilla välittämään vahvan aitouden tunteen. Tulee mieleen hyvä oopperaesitys, tyylitelty mutta vaikuttava. Teksti myös vilisee hienoja ilmauksia. Esimerkiksi jäisen rasvaisuuden tunne taisi jäädä pysyvästi muistilokeroihini. Otetaanpa näyte:

Miss Lonelyheartsilla oli samanlainen tunne kuin hänellä oli ollut vuosia aikaisemmin kun hän oli astunut vahingossa sammakonpoikasen päälle. Sen esiin pursuavat sisälmykset olivat täyttäneet hänet säälillä, mutta sen kärsimysten muututtua todellisiksi hänen aisteilleen hänen säälinsä oli vaihtunut raivoksi ja hän oli survonut sammakkoa kunnes se oli kuollut. (s. 42)

Tähän loppuun sopii lyhyt juoniselostus, sillä juuri tuosta kirjassa on paljolti kysymys. Miss Lonelyhearts on toimittaja, joka pitää lehdessä neuvontapalstaa. Ihmisten kurjuus pursuaa hänen päälleen sietämättämän surullisten kirjeiden kautta. Kärsimys muuttuu hänelle liian todelliseksi, ja hän horjuu sammakon survomisen ja silittelyn välillä. Ristiriitaisia tunteitaan hän purkaa naisiin, viskiin ja satunnaiseen messiaanisuuteen.

Miss Lonelyhearts oli minulle kuin ketjukolari moottoritiellä. Tietää ettei pitäisi katsoa mutta huomaa silti tuijottavansa kuin hypnotisoituna. En pitänyt tästä kirjasta mutta tuskin unohdan sitä ihan pian.

Nathanael West (2011, alkuperäinen 1933). Vastaathan kirjeeseeni Miss Lonelyhearts. WSOY. Suomentanut Antero Tiusanen. 978-951-0-36289-1.

Arvioita:
Liisa Luetut, lukemattomat -blogissa
hdcanis Hyönteisdokumentissa
Kirjasammosta löytyi arvio vuodelta 1967

Hilkka Ravilo: Älä itke äitini

Hilkka Ravilon ja Arto Salmisen lasken blogiaikani Suuriin Löytöihin. Kumpikin kirjailja oli minulle ennestään tuntematon, kumpikin löytyi blogeista, ja kumpaankin olen tykästynyt niin perusteellisesti, että jokikinen kirja on pakko lukea. Arto Salmisen kuusi lyhyttä romaania menivät jo (huoh), mutta Ravilolta en ole vielä ihan kaikkea lukenut.

Nyt lista lyheni yhdellä. Älä itke äitini on ollut pahan päivän varalta odottamassa jo pitkän tovin. Tänä vuonna ilmestynyt Nimeltään Eerika pääsi kiilaamaan sen edelle. Mutta nyt on lukupiirimme valinnut tammikuun kirjaksi ensimmäisen Raviloni, Yö yllä viljan, ja sen uudelleen lukemista odotellessani alkoi Älä itke vetää puoleensa.

Älä itke äitini on, kuten kaikki Ravilot, jotain romaanin ja dekkarin väliltä. Rikoksilla on Ravilon tarinoissa keskeinen osa, mutta enemmän kuin arvoituksen ratkaisemisesta on kyse ihmismielen pimeän puolen luotaamisesta. Älä itke on psykologinen tutkielma nöyryytyksestä ja vallasta ja seksistä, mutta myös siitä, miten lapsuus ja nuoruus muovaavat aikuisuutta. Terävimmät piikit taitavat sojottaa yhteiskunnan suuntaan; Ravilo suomii armotta lastensuojelujärjestelmää, joka ennemmin hylkää lapsen kuin joustaa normeistaan. Myös ajatuksettoman kulutuskulttuurin kritiikki osuu ja uppoaa.

Kirjan päähenkilö on Lauri, kolmekymppinen komistus, jolla on kaksi kykyä: hän ompelee uniikkivaatteita ja rakastelee tarmolla vanhempien naisten kanssa. Lapsuuden laitoskierre ei ole kummempaan antanut eväitä, mutta tarvitseeko enempää osatakaan, kun naisten rakkaudenkipeys on ehtymätön luonnonvara?

Kirjan alussa Lauri näkee kadulla yhden entisistään. Satunnainen kohtaaminen johtaa rikokseen, jota piilotellessaan Lauri päätyy uusiin ympyröihin: entisen pornotähden Miriamin ja rahaa naineen kauppaneuvoksetar Annan kummallisen suhteen kolmanneksi kärjeksi.

Naisten ongelma oli, ettei miehiä ollut. Tavallisten naisten oli jaettava miehet osapäivämiehiin, iltapäivämiehiin, viikonloppumiehiin; vain varakkaalla naisella oli mahdollisuus kokopäivämieheen ja sen Miriam oli saanut, Lauri ei vain voinut paljastaa tarvitsevansa Miriamia enemmän kuin Miriam Lauria. (s. 97)

Älä itke äitini on taas kerran tarina siitä, että elämä on kaikkea muuta kuin reilua. Mutta Ravilon kirjoissa kurjuuteen ei jäädä vellomaan. Elämä on ehkä tunkio... mutta se on toimintaa kuhiseva elävä tunkio, jossa jokainen ötökkä parhaansa mukaan pysyttelee hengissä. Ja joskus paistaa aurinkokin, jollekulle. Enimmäkseen ei.

Ravilon teksti on raakaa muttei itsetarkoituksellisesti sen enempää rumaa kuin runollistakaan. Rankkuus tulee sisällöistä. Tässä on taas kerran katsottu alitajuisiin kaivoihin, kauas kauniiden sivistyspinnoitteiden alle. En kutsuisi tätä kirjaa inhorealistiseksi, koska juonessa on liiaksi epätodennäköisiä elementtejä; silti rujossa kuvauksessa on tarkkanäköisyyttä, joka tekee tarinasta todentuntuista inhimillisellä tasolla.

Ihan Ravilon kärkikolmikkoon Älä itke ei mielestäni yllä; Yö yllä viljan, Kylmät kädet ja Mesimarjani ovat minusta jotenkin eheämpiä kokonaisuuksia. Älä itke on juonellisesti ehkä liian mutkikas mennäkseen yhtä suoraan luihin ja ytimiin?

Joka tapauksessa olen iloinen siitä, että tätä minun ei tarvitse palauttaa kirjastoon... kun vielä saisin Yön jostain ostettua. Parhaat kirjat mahtuvat pieneenkin hyllyyn!

Hilkka Ravilo (1999). Älä itke äitini. Atena. 951-796-167-7.

Arvioita:
Salla lukupäiväkirjassaan

Tyttö joka leikki tulella: erittäin e-kirja

Kuva: Elisa Kirja

On se hyvä ettei tämä ole palkkatyötä tämä bloggaaminen! Jäisi vuokranmaksu väliin ja päivälliseksi syötäisiin nyt tarjoustonnikalaa raikkaan kraanaveden kanssa. Muut kirjoitusprojektit ovat tällä viikolla vieneet energiani niin perusteellisesti, että melkein myöhästyin kokonaan Norkun e-kirjaviikkosta. Ja olin sentään jo pitkään suunnitellut tästä kirjoittavani.

Mutta hei, onhan sunnuntaikin vielä tätä viikkoa. On.

Osallistun kertomalla ääni-e-kirjasta. Tuo ei varmaan ole sana. Jos olisi, sitä ei varmaan kirjoitettaisi noin. Sanotaan sitten sähköisestä äänikirjasta. Minusta äänitiedostona puhelimeen ladattava kirja edustaa jonkinlaista sähköisyyden ja aineettomuuden äärilaitaa. Sen aineettomammaksi ei mene.

Kuuntelin jännärin Tyttö joka leikki tulella. Moni minusta uskottava taho on arvioinut tätä Larssonin myyntihittitrilogiaa haaleanpuoleisesti. Vaikka sitä jotkut ovat kehuneetkin, en erityisemmin havitellut tilaisuutta tutustua tarkemmin. Sitten Neiti A painosti katsomaan kanssaan ensimmäisestä osasta tehdyn elokuvan. Leffa ei ollut hullumpi. Vähän noir, suht yksinkertainen, riittävästi toimintaa... joten kakkososa meni haaleasti harkintaan.

Pari sanaa kirjasta itsestään riittänee, sillä Millenium-trilogiasta on kirjoitettu niin paljon, ettei ole juuri lisättävää. Kertaan lyhyesti, jospa joku on tämä ruotsinihmeen ehtinyt unohtaa tai muuten onnistunut ohittamaan.

Asosiaalinen, biseksuaalinen ja armottoman älykäs hakkerityttö Lisbet Salander sekä jäärä-mutta-rehellinen journalisti Mikael Blomkvist ratkovat rikoksia käyttäen terävää älyään, tietokonemagiaa, tylppiä esineitä ja tarvittaessa tuliaseita. Tulella keskittyy Lisbetin menneisyydestä nousevien haamujen manaamiseen ja seksibisneksen Ruotsiin.

Kaikki ovat kauniita ja tamppaavat lakanoita sellaisella tarmolla, että hämmästyttää miten kenelläkään enää jää virtaa tai aikaa aivotyöhön. Vain poliiseilla näyttää olevan vähän vähemmän yksityiselämää; he tyytyvät riitelemään työkavereidensa kanssa. Henkilöt olivat minusta ylipäänsä aika yksioikoisia, mutta juoni oli kyllä mukaansatempaava. Jotkin osat olivat kenties irrallaan kokonaisuudesta - jos kolmososa ei jotenkin selitä Lisbetin seikkailuja eräällä saarella, en ymmärrä niiden funktiota ollenkaan! - ja minun makuuni Larssonin kirjoitustyyli on vähän jankkaava.

Mutta juoksulenkkiseuraksi Tyttö joka leikki tulella sopi oikein hyvin. Saattoi luottaa siihen, että mikä tahansa asia tulisi toisen tai kolmannenkin kerran käsiteltyä. Niinpä ei haitannut jos keskittyminen hetkeksi herpaantui alkavan sydänkohtauksen tai yleisen läkähtymisen takia.

Halusin kirjoittaa tästä kirjasta enemmän sen formaatin kuin sisällön tähden. Ostin sen Elisa Kirja -palvelusta, johon olen rekisteröitynyt jo keväällä. Käyttö on tähän asti jäänyt vähäiseksi, muutaman e-kirjan ja muutaman äänikirjan olen ladannut tabletille ja puhelimeen. Syitä on kaksi, käyttöliittymä ja hinta.

HINTA.

Luoja sentään. Stieg Larssonin Tulella maksaa 28 euroa. Ja mitä sillä saa? Äänitiedoston, joka on ainakin tällaisen normikäyttäjän käsissä kertakäyttöinen tuote. Harva kirja kestää useampaa kuuntelua, ainakaan ilman useiden vuosien taukoa välillä. Vertailu vaikka musiikkitiedostoihin siis ontuu. Jos innostun Happoradion vuoden vanhasta kokoelmalevystä, saan sen iTunesista noin 13 eurolla, eikä se tunnu kohtuuttomalta, sillä tiedän soittavani sitä moneen kertaan. Mutta kirja ei ole samanlainen.

Eikä äänitiedostoa voi lainata kavereille. Sitä ei voi helposti selailla sitaattia etsiessään. Se ei ole edes sisustuselementti. Vertailun vuoksi, CD-levyille luettua äänikirjaa saa nyt uutena hintaan 26,95 ja pokkaria uutena alle yhdeksän euron, käytettynä kuudella eurolla.

Älkääs pyöritelkö päätänne siellä! En oikeasti maksanut 28 euroa vain saadakseni kirjan puhelimeen, vaikka epätoivoisesti lenkkiseuraa kaipasinkin. Ei. En muista enää tarkkaan mitä maksoin, ehkä viitosen? Sillä nyt Elisa on vihdoin keksinyt miten kaltaiseni saidat antinörttikirjatoukat saa nalkkiin. Olen liittynyt Elisan sisäpiiriin, jolle tarjotaan kerran kuussa jotain e-herkkua halvalla ja helpolla.

Viitonen on reilua. Sen maksan mielelläni siitä ilosta, että minun ei tarvitse laskea askeleita samalla kun odotan että pistos kyljestä maagisesti haihtuisi. En varmaankaan olisi Tyttöä muuten tullut hankkineeksi... mutta kun Elisa hövelisti tarjosi... Ja tässä kuussa sain neljällä eurolla Camilla Läckbergin Merenneidon. Nyt puhutaan asiaa! Olisiko tässä se suomalaisen e-kirjan oikea alku?

Ainakin voin vilpittömästi suositella tätä systeemiä iPhonesta äänikirjoja kuunteleville. On muuten myös RunKeeper yhteensopiva.

Elisan käyttöliittymästäkään en jaksa enää urputtaa. Se on joko parantunut tai sitten olen oppinut käyttämään sitä paremmin. Kun nyt tartun noihin kuukauden tärppeihin, ei tule tarvetta kahlata hankalissa kategorioissa. Keväällä sain vielä melkoisia raivokohtauksia yrittäessäni navigoida saitilla. Onnistuin jatkuvasti olemaan erilainen kuin palvelukonseptoijat odottivat. Terkkuja vain sinne: palvelun täytyy toimia myös idioottien käsissä! Olemme ehtymätön luonnonvara. Kaikki eivät esimerkiksi tajua, että e-kirjan latautumista pitää odottaa wlanin ulottuvilla... ja niin pois päin. Onneksi iPhonen Elisa-sovellus tuntuu toimivan huomattavasti paremmin kuin varhaiset yritelmäni iPodin kanssa.

Arvioita en Tytöstä taida erikseen linkittää... mutta tästä pääsette halutessanne alkuun.

Stieg Larsson (2011, alkuperäinen 2006). Tyttö joka leikki tulella. WSOY äänikirja. 978-951-0-38416-9

Arra

Kuva/kansi: Tammi/Ea Söderberg

Arra on ollut jo pitkään lukulistalla, kuuluuhan se 101 spefin helmeen. Satuin yhdellä kirjastoreissulla tämän sitten bongaamaan ja poimin mukaan.

Sisältö on oli positiivinen yllätys. Vaikka olen viimeisen vuoden parin sisällä kiitettävästi oppinut lukemaan paitsi fantasiaa myös nuorten kirjoja, olen samalla oppinut, että turhan usein joudun jälkimmäisten kanssa toistelemaan itselleni rauhoittavaa mantraa: ommm... muista-että-tämä-on-nuortenkirja... Yliselkeys ja mutkien oikominen voivat hiertää, vaikka olisikin etsinyt kevyempää luettavaa.

Arra on mainio fantasiasatu oikeastaan ilman mitään alleviivatun nuortenkirjamaista, vaikka Arra on ollut vuonna 2009 Finlandia Junior -ehdokkaana. Päähenkilöt toki ovat nuoria, mutta tarina on ikiaikainen; nämä teemat ovat tuttuja tuhannesta sadusta. Arvottomasta tulee arvokas, suurista lahjoista maksetaan suuri hinta, paha saa palkkansa ja niin saa hyväkin. Mutta Turtschaninoff ei siloittele satuaan mitättömäksi. Arran tarinassa nähdään nälkää, koetaan kiusaamista ja saadaan arvostusta vain rahalla. Rankanpuoleinen saduksi siis.

Tunnelma ja tempo ovat hyviä, ja kieli on hienoa olematta kikkailevaa. Näin tämän mielessäni jotenkin Rudolf Koivun kuvittamana; teksti on tyyliteltyä mutta ei vaadi kohtuuttomia edes laiskalta lukijalta. Otan heti alkuun esimerkin.

Arra sulki silmänsä ja yritti muistaa puron laulun. Hän hyräili mielessään sävelmän alkutahteja. Ympäröivä ääni vaimeni hieman. Hän jatkoi edelleen puron laulun säkeitä ja koukeroita, ja vähin erin äänet, meteli ja eläinten mylvintä hälvenivät. Sen sijaan esiin työntyi toinen ääni, ääni, joka sekoittu puron lauluun. Meri! Hän kuuli meren laulun selkeänä ja kirkkaana. Sen sävel kantoi idästä. [--] (s. 70)

Laulu ja äänet ovat keskeisiä Arran tarinassa, sillä Arra on laulajatar; hän kuulee luonnon laulun. Lahjastaan hän on maksanut kalliin hinnan. Suuren sisarrusparven nuorimmainen on huomaamaton, äänetön, sanaton - näkymätön tyttö, vieras ja vaiti. Vasta neitoiässä hän löytää ensimmäisen kerran jonkun, joka kuulee ja näkee hänet, joka puhuttelee häntä. Mutta maa on jo sodan partaalla, eikä turvassa ole sen enempää köyhä kotiorja kuin valtakunnan prinssikään.

Hyvin rakennettu tarina, joka sekoittaa perinteisiin elementteihin moderneja teemoja.

Maria Turtschnaninoff (2010, alkuperäinen 2009). Arra. Tammi. Suomentanut Marja Kyrö. ISBN 978-951-31-5693-0.

Arvioita:
Päivi Taussi Kymen Sanomissa
Maria Loikkanen Savon Sanomissa
Marjis Kirjamielellä-blogissa

Valkoinen kirahvi Opuscolossa

Hurmaava mies

Kuva/kansi: Tammi/Fleur Wilson

Tästä kirjasta voin sanoa suoraan - kannen perusteella en olisi ikimaailmassa nostanut tätä hyllystä. En edes takakantta tarkastellakseni.

Mutta Marian Keyesin Hurmaava mies sattuu olemaan 101 naisten kirjan listallani, joten siristin silmiäni oranssia häikäisyä vastaan ja kannoin lainaustiskille sormenpäistä roikottaen. Eihän kansia sitten enää tarvitse katsella kun kirjaa lukee.

Hurmaava mies oikeasti oli aika hurmaava, kirja siis. Itse hurmuri Paddy on psykopaattisika ja vielä poliitikkokin, mutta kirjan tavalliset kuolevaiset maskuliinit osoittautuivat mukaviksi. Alkulaukauksena tapahtumille on Paddyn yllättävä ilmoitus avioliitosta. Keyes seurailee kolmen naisen - Lolan, Gracen ja Marnien - reaktioita Paddyn kihlaukseen ja ylipäänsä heidän selviytymistään Paddyn aiheuttamista tuhoista. Mies on kuin metsäpalo: Paddyn jälkeen on vain tuhkaa. Uuden elämän versoaminen ottaa aikansa.

Yli 600 sivua psykopaattirentun perään voivottelua olisi ollut sietämätöntä luettavaa, mutta onneksi hurmaava mies itse on lähinnä lämppärinä kirjassa. Päälavalla esiintyvät stylisti Lola, toimittaja Grace ja hänen sisarensa Marnie. Lola menee palasiksi ja päätyy maalle piileksimään. Hänen seikkailunsa Claren piirikunnassa ovatkin Hurmaavan parasta herkkua. Toimittaja Grace yrittää pitää puolensa työrintamalla ja kiinnostuu Paddyn edustaman puolueen valtataisteluista. Ja Marnie... kahden lapsen äiti ei tietenkään ole alkoholisti! Hän juo vain koska haluaa juoda, ja voisi lopettaa koska vain.

Naislauma on mukavan monimuotoinen. Stylisti Lolalle en alkuun meinannut lämmetä lainkaan; itse asiassa koko kirjan ensimmäiset 100 - 150 sivua rämmin epäilyksissä, mutta lopulta juttu alkoi vetää. Ehkä minun vain kesti niin kauan päästä kärryille henkilökaartista, joka on laajanpuoleinen. Mutta kun väki kävi tutummaksi ja juoni alkoi saada absurdimpia käänteitä, Hurmaavan charmi alkoi purra.

Ei tämä nyt mitään maailmankirjallisuutta ollut, mutta hyvää kevyehköä viihdettä kyllä, sellaista jossa ainakin vähän otetaan kantaa perheväkivaltaan ja seksuaalivähemmistöihin ja tasa-arvoon ja sen sellaiseen, sydänsuruista huokailun ja stailauksen välillä. Irlannista saa aina plussaa! Vielä näyte:

"Paddy oli liian hyvännäköinen", Bridie tuumi. 

En taaskaan ottanut uskoakseni. "Liian hyvännäköinenkö? Kuinka se voi olla mahdollista? Sehän sotii jo fysiikan lakeja vastaan. Tai jonkin muun lakeja. Maankäyttölakeja, kenties." 

Entä oliko tuohon sisältynyt loukkaus? "Väitättekö, että hän oli liian hyvännäköinen minulle?" (s. 15)

Hurmaava mies sopinee kesäkirjaksi sellaiselle, joka haluaa hetkeksi upota lievästi feministiseen romantiikkaan. Kyllä tämän parissa viihtyy... kunhan alkuun pääsee. Päähän tosin kannattaa laittaa löysä  pipo.

Marian Keyes (2008). Hurmaava mies. Tammi. Suomentanut Liisa Laaksonen. ISBN978-951-31-4127-1.

Arvioita:
Susa Susan kirjastossa
Marja Kirjan viemää -blogissa
anni.M ytimekkäästi Oota, mä luen tän eka loppuun -blogissa

Prole

Kuva: Like

Tykkäsin sekä Posliinista että Puumasta, joten Marja Björkin uusinkin kiinnosti. Prolen aihe tuntuu siksikin ajankohtaiselta, että olen vähitellen alkanut kyseenalaistaa lapsenuskoani suomalaisen yhteiskunnan luokattomuuteen. Mm. Arto Salminen ja Hilkka Ravilo ovat tätä asiaa meikäläiselle kaunokirjallisesta rautalangasta vääntäneet. Talkoissa huhkivat niinikään Katriina Järvinen ja Laura Kolbe hyvinvointiyhteiskunnassa Luokkaretkeillessään, miksei myös Nousiaisen Metsäjätti, joka Prolen tehdaspaikkakunnasta väkisinkin tulee mieleen. Luokka käsitteenä ei edelleenkään täysin vakuuta... mutta myönnän sentään nykyään, ettei se ihan asiatonkaan ole, ei (edes) tässä maassa, ei tänään eikä varsinkaan eilen. Edistystä.

Oli kyllä tarkoitus vähän aikaa vältellä näitä kotimaisia uutuuksia... ja pöh. En viitsi seisottaa uutuuskirjaa hyllyssäni vain saadakseni hautomisaikaa epämääräisille itse-epäilyille, joita äskettäinen vastuukeskustelu nosti. Mitä enemmän asiaa ajattelin, sitä hölmömmältä alkoi tuntua. Isoja ihmisiä kaikki, kirjailijat ja lukijat. Eiköhän me tässä pärjätä?

Prolessa Björk käy käsiksi vähemmän kypsiin ihmisiin. Aikuisimmin Prolen perhetarinassa käyttäytyy tukikeppiä itsetunnolleen miehistä hakevan äidin esikoistytär. Tyttö kasvaa työväen ja porvarien välisessä railossa, sopimattoman äidin sopimattomana lapsena. Äiti jahtaa miehiä ja tekee pikkuveljiä, isän tilalle otetaan uusi ja nuorempi, entiset veljet lähtevät Ruotsiin, äiti pyöräyttää uuden... Tyttö ei löydä turvaa kuin kolosen kerrallaan. Juostessa on hetken hyvä, isäpuolen äidin luona turva. Sitten on taas kohdattava pilkka, väkivalta, loputon kotityö ja väsyneenä tehtävä vielä läksyt.

Aikuisuus on ainoa todellinen pakopaikka, ja siihen on ponnistettava: erilaiseen aikuisuuteen jossain muualla. Kun sinne pääsee, onkin jo joku toinen. Erakko ja maratoonari, varakas ja varautunut, ylä- ja ulkopuolella entisestä. Sitkeä. Piikikäs. Mutta sopuun itsensä kanssa pääsee vasta kun on sinut taustansa kanssa, erottaa itsensä muista.

Häpesin Raimo Oinosta, häpesin äidin uutta elämää, kun hän itse oli kuin pikkuveljiä ei olisi ollutkaan vaikka kaikki tiesivät, että oli. Olisin halunnut olla niin kuin muut. Muita oli monenlaisia: hienoja Lieksan keskustan serkkuja, entisiä maalaisia meidänluokkalaisia Kylänlahdesta ja eri yhteislyseota käyviä pankakoskelaisia, jotka olivat tosin pankakoskelaisia, mutta heillä oli pitkä englanti niin kuin kaupungeissa oli. (s. 23)

Jos vertaan aiempiin Björkin kirjoihin, tämä oli sekä helpompi että raskaampi kuin nuo edeltäjänsä. Raskaaksi Prolen teki tietty henkilökohtainen tunnistaminen - tämä historia on joiltain osin surullisen tuttua - mutta helpommaksi se, että tekstin sävyt eivät kumminkaan tulleet yhtä vahvasti silmille. Minusta tässä ei ollut Puuman ronskiutta eikä Posliinin vaivihkaisempaa kipeyttä. Prolen tuskassa ei ole mitään kätkettyä tai vaivihkaista. Kipu on katkeraa, avointa, selvin sanoin auki kirjoitettua. Hävittäisin itsestäni kaiken, mikä voisi paljastaa, mistä olin kotoisin.

Hieno psykologisen historian kuvaus, sellainen joka tuntuu heti todelta. Samalla tämä oli tekstinä jotenkin otteeltaan rennompi, välillä jopa turhan rento... mutta pienen toisteisuuden panee helposti minä-kertojan iän piikkiin. Jäin myös miettimään äidin tarinaa, sitä joka tässä jää kertomatta. Mikä on aikoinaan nitistänyt hänet niin, ettei hän osaa olla huolenpitäjä vaan riekkuu ihailua etsimässä? Sitä ei Prole kerro, eikä sillä tavallaan ole väliäkään: mikään selitys ei olisi oikeutus kumminkaan.

Kertoo muuten jotain tarinan imusta, että en tajunnut kaivata päähenkilön nimeä ennen kuin aloin kirjoittaa tätä juttua. Tyttö oli niin itsestäänselvästi siinä, minä... Vau. Piti sitten ottaa kirja uudestaan kauniiseen kouraan ja lehteillä taaksepäin, että olisiko siellä kumminkin ollut jokin muukin nimi kuin tyttö, likka, riesa, pikkuhuora, porvarin kakara... Ei tainnut olla.

Rakennetta vähän harmittelin sikäli, että olisi ollut kiva lukea enemmän tytön aikuis(tumis)vaiheista. Nyt lapsuus ja nuoruus on kuvattu terävästi, mutta yliopistovuodet ja esimerkiksi taloudellinen itsenäistyminen kuitataan hyvin vähällä. Valintakysymys, totta kai, ei kai jokaisessa kirjassa voi kaikkea kertoa. Prole on tarina siitä miten trauma syntyy ja miten siitä selvitään; siitä, mitä pitää antaa anteeksi ja lopulta myös siitä, miten se tehdään.

Pitää löytää syy irrottaa itsensä menneestä. Syy, rohkeutta, sydäntä.

Tykkäsin! Sopii vähän rankemmista perhetarinoista ja varsinkin tehdaspaikkakuntien elämästä noin 1970-luvulla kiinnostuneille.

Ehkä kaikille, jotka haluavat miettiä, miten antaisivat anteeksi sen anteeksiantamattoman.

Marja Björk (2012). Prole. Like. ISBN 978-952-01-0755-0.

Arvioita:
Ville Hänninen Aamulehdessä
Eija Komu Savon Sanomissa
Sirpa Koskinen Kansan Uutisissa
Jori Kaiken voi lukea -blogissa
anni.M. Oota, mä luen tän eka loppuun -blogissa
Irja Kirjavinkeissä

Layla

Kuva/kansi: WSOY/Tuula Mäkiä

Laylassa nuori kurdinainen on joutua perheensä surmaamaksi, kun ei häiden jälkeen pystykään tuottamaan puhtoisille lakanoille tuota kallista veritilkkaa, joka kunnian säilyttämiseen vaaditaan. Alkaa monivaiheinen pakomatka, jonka varrella Euroopan kansat saavat useita mahdollisuuksia osoittaa täydellistä eettisen koodiston ja inhimillisen myötätunnon puutetta. Kaikkiin tarjoutuviin tilaisuuksiin käyttäytyä sikamaisesti tartutaan pyhää rationalisointia uhkuen.

Orjaksi pakottaminen on ihan ookoo, kun siihen on hyvät perusteet. Eikä ketään hukuteta jos kaikki mahtuvat veneeseen.

Pakenevaa Laylaa seuraa koston varjo. Sen enempää isä kuin velikään ei voi levätä ennen kuin valkoisen lakanan tahra on verellä pesty suvun kilvestä. Samaan aikaan Helsingissä ex-teekkari Helena pistää pystyyn bordellia kauppatieteen maisteri Armonlahden ohjauksessa. Helena huoraa ansaitakseen takaisin viinaan hukkuneen äitiytensä, Armonlahti koittaa paikata konkurssin jälkiä palvelujen tuotteistuksella. Läheisessä kebab-paikassa filosofian ylioppilas Jaussi tuntee kohtalon kutsuvan suuriin tekoihin. Älyllisesti ylivoimaisen nuoren miehen asia on ryhtyä toimintaan siinä missä muut vain puhkuvat foorumeilla.

Tervo lyö Laylassa niin että läiskähtää, itse asiassa melkein liian kovaa. Tätä kirjoittaessani on olo kuin Guareschin isä Camillolla. Toisella olalla istuu Tervoa fanittava enkeli, toisella poliittisen korrektiuden keskitysleirillä kasvanut pieni piru. Pirun mielestä Tervo antoi kurdien kansasta aika synkeän kuvan. Päätteleeköhän joku kirjasta, että kurdi tarkoittaa joko uhria tai väkivaltaista hullua? Näin tuntuu epäilevän kirjaa ankarasti kritisoiva Husein Muhammed täällä.

Enkeli huomauttaa, että suomalaisistakin saa Laylasta aika erikoisen käsityksen jos niikseen tulee, kauppatieteiden maistereista puhumattakaan. Mutta suomalaisten mollaus onkin Suomessa oikea kansallislaji, eikä kenenkään tiedetä koskaan säälineen kauppatieteiden maistereita.

Enkeli on mielestäni oikeassa. Luulisi lukijan kuin lukijan näkevän, että romaani on romaani on provokaatio... mutta mitenköhän paljon lukemiseeni vaikutti aiempi kokemus Tervon kirjoista? Olisinko pitänyt tästä, jos en olisi tykännyt niin monesta aiemmasta Tervon kirjasta? Olisinko osannut lukea tämän provosoitumatta "vääristä" asioista?

Sillä provosoituahan tästä pitäisi, suuttua siitä miten ihmisiä kohdellaan, ehkä siitäkin miten ihmiset itseään kohtelevat. Joillakin Laylan henkilöistä on kumma käsitystä oikeasta ja väärästä - joillain ei sellaista ole ollenkaan. Jostain syystä Layla ei silti tullut lähelle samalla tavalla kuin Ohrana (jos muihin tervoihin vertaan) tai Parvekejumalat (jos naisten alistamisesta patriarkaalisissa kulttuureissa puhutaan). Ehkä se johtuu siitä, että Laylassa ei ole - Laylaa itseään ja hänen sielunsiskoaan Tamaraa lukuunottamatta - ihmisiä, joita kohtaan voi tuntea sympatiaa. Heh, kaikki ihmiset tässä kirjassa ovat kamalia tai kamalassa tilanteessa, muutamaa kameoroolin heittävää sivuhenkilöä lukuunottamatta.

Silti kuvittelisin, että tämän on tarkoitus johdattaa meitä tutkiskelemaan sydämiämme. Miettimään ketä käytämme hyväksi, kenet ehkä kuvittelemme omistavamme. Mitä me ostamme ja myymme, mitä alttaria palvomme.

Laylassa on paljon hyvää, sanoo enkeli. Tervomaisella taidolla rakennettu ja sujuva juonikuviointi. Se, että henkilöillä on omat äänensä ja maneerinsa. Vaikeaan aiheeseen tarttuminen. Odottamattomat symmetriat. Rosoisen ärhäkkä sanankäyttö, joka kutsuu oivaltamaan muttei rasita arvoituksellisuudella. Tässä kurdikaksikko ja uusinatsijoukkio ovat päätyneet tappelun jälkeen poliisiasemalle:

Muurisaari komensi klanipäät hiljaisiksi. Hän aikoi selvittää, mitä Turkish Delightissa oli tapahtunut, mutta jos pojat jatkaisivat kurdien kutsumista ählämeiksi, se olisi selvä herjaus ja myöhemmin sakon paikka käräjäoikeudessa. Kostamispuheet kuulostivat laittomilta uhkauksilta. Nekin oli kielletty Suomen laissa. Yhdessä nämä rikokset tietäisivät jo ehdollista vankeutta käräjillä, ja jos tuomari löytäisi aikaisempia pohjia, ehdotontakin istumista oli kuviteltavissa. 

Klanit luulivat saapuneensa suomalaiselle poliisiasemalle selvittämään pahoinpitelyä eivätkä vähemmistövaltuutetun toimistolle tanssimaan terveyssandaaleissa. Heidän mielestään samana päivänä kun suomalainen poliisi nuolee kurdin persettä voidaan sanoa suomalaiselle kielelle ja kulttuurille gudbai. (s. 278-9)

Silti jokin kirjassa harasi vastaan, muistuttaa piru. Ehkä olen vähän tosikko. Ärsyynnyn kun huomaan naureskelevani kunniamurhista kertovan kirjan äärellä. Suomen historialle nauran mielelläni, mutta ilmeisesti naiskauppa ja oikeistoterroristit pelottavat oikeasti. Ehkä pitäisi opetella nauramaan nykyisillekin ongelmille. Naurettaville ajattelutavoille pitäisikin nauraa, kuittaa enkeli.

Haa! sanoo piru, ja vetää esiin Gülistan-kortin. (Enkeli vavahtaa). En kerta kaikkiaan pysty nielemään Laylan äidille kirjassa annettua roolia, joka selvisi vasta melkein lopussa ainakin minulle. Torjuntareaktio oli niin vahva, että piti laittaa kirja sivuun ja jatkaa seuraavana päivänä. Gülistan on minusta kauneusvirhe, sille en voi mitään. Muutenkin loppu oli jotenkin epätyydyttävä, hapero.

Saikohan tästä nyt tarpeeksi realistisen kuvan skitsofrenisista fiiliksistäni? Pidin tästä todella paljon, paitsi että välillä en pitänyt ollenkaan. Nauraa hykersin ja rypistelin kulmiani vuoron perään. Tämä oli minulle yksi syksyn odotetuinpia kirjoja. En pettynyt! Mutta lopussa olin vähemmän onnellinen kuin puolivälissä.

Laitan muistilistalle Minun sukuni tarinan, joka palasi mieleeni kun kävin lukemassa uudestaan Jorin juttua Laylasta.

Nyt menen vastapainoksi lukemaan loppuun kirjan, jossa naiset ovat rautaa.

Jari Tervo (2011). Layla. WSOY. ISBN 978-951-0-38277-6.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
Hannu Waarala Savon Sanomissa
Heli Keskinen Aamulehdessä
Jori Kaiken voi lukea -blogissa
Kirsi Kirsin kirjanurkassa

Kylmät kädet

Aamun Hesarissa julkaistiin syyskauden uusien kirjojen kooste. Vietinkin haaveellisen vartin ympyröimällä kaikki haluttavat ja päädyin viiteentoista kiinnostavaan. Mukana pari jo vuoroaan odottavaa. Valikointi on melkein tehtävä kirjailijan perusteella; eipä yhden rivin kuvauksesta kummoista käsitystä saa. Rasi-Koskisen Katariina olisi kyllä jäänyt lukematta luonnehdinnalla "kohtaamisia toden ja kuvitelmien rajoilla" - ei kuulostaisi yhtään minun kirjaltani!

Hyvältä näyttää syksy. Tervoa on tulossa ja Alistair Reynoldsia ja Kaari Utriota, ja se Sinisalo, joka on jo blogeissakin vilahtanut. Pimenevissä illoissa kajastaa lukulampun valoa...

Päivän varsinainen asia ei ole mikään syksyn uutuus. Olen kuluneen vuoden aikana lukenut Hilkka Ravilon kirjoja. Jo ensimmäisestä tiesin, että nyt on löytynyt kirjailija, jonka koko tuotanto pitää lukea. Taisin jo silloin tätä hehkuttaa, mutta sanon uudelleen: miten mukavaa onkaan löytää uusi vanha kirjailija! (Siis minulle uusi mutta kirjailijana konkari.) Sellaisen löydön jälkeen tietää, että monta hyvää romaania on odottamassa. Hehkuva esikoinen on toki hieno kokemus sekin, mutta sen luettuaan joutuu odottelemaan toista kirjaa vaikka kuinka kauan. Hilkka Ravilo, Arto Salminen, Lucy M. Montgomery, George R.R. Martin, Kage Baker - kaikki ovat olleet juuri tällaisia ihania uusvanhoja löytöjä minulle.

Tänään luin loppuun vuonna 2007 julkaistun Kylmät kädet, joka oli jälleen kerran taattua Ravilo-tasoa. Erinomaisesti rakennettu ja juurevalla, luontevalla tyylillä kirjoitettu kirja. Tapahtumat eivät etene ihan tasaisesti, mutta se ei haittaa ensinkään, koska muutenkin liimaudun joka sivuun.

Päähenkilö Meeri tuo mieleen Yö yllä viljan -romaanin Vapun. Meeri on ikänsä kovaa työtä tehnyt, vähään tyytynyt viisikymppinen leski, joka joutui pois sahan konttorilta nuoren, isorintaisen tuotannollis-taloudellisen syyn tähden. Uudella työpaikalla keittiössä Meeriä katsotaan pitkin nokkaa, sillä pienen kaupungin pahat kielet ovat tuominneet hänet todisteita kyselemättä. Kuppi menee lopulta nurin, kun kasvattitytär Tanita palaa kotikaupunkiinsa ja Meeri löytää jääkaapistaan parin käsiä, kirjakaupan kassissa. Mutta mitä on edessä - lisää vääriä tuomioita vai hengenlähtö kenties?

Meeri toi melkein vedet silmiin, niin kitkerännsuloinen on tämäkin tarina. Ravilo piirtää kuvan älykkäästä ja pragmaattisesta naisesta, joka ehkä katkeroituu muttei kovetu kuitenkaan. Tämä kirja onkin minulle esimerkiksi Mesimarjaa vakuuttavampi jossain mielessä. Pidin siitä miten Meeri on avoin kohtaamaan ihmisen ihmisenä, heti kun hänet itsensä kohdataan avoimesti ja asiallisesti. Hän kantaa vastuunsa, ja pakon edessä muidenkin vastuun, mitä nyt kerran sortuu hätäännyksissään pahaan tekoon...

Eikä Meerin jatkuvassa kestämisessä ja sietämisessä ole mitään marttyyrinkruunun kimallusta: sitä arkea vaan tulee eteen ja jaksettava on. Ravilon ihmiskuva osuu minusta niin hyvin nappiin tässä. Ei ole aikaa ja energiaa hienosyisille psyyken kriiseille: pitää selvitä skitsofreniaan sairastuvasta miehestä, vaikeasta lapsesta ja pyykeistä. Ei ole reilua, ei, mutta näin nyt vain on.

Kylmät kädet ei ole yhtä raaka kuin vaikkapa Mesimarjani, ei seksuaalisuuden sen enempää kuin väkivallankaan suhteen. Ajattelin taas, että Ravilon luonnehtiminen rikoskirjailijaksi on kovin harhaanjohtavaa. Minusta Kädet oli tarina rakkaudesta, selviytymisestä, tekopyhyydestä, elämän epäoikeudenmukaisuudesta, pienistä kaupungeista ja vähän kirjastoistakin. Samalla se on ironinen vierailu cappuccinokansan unohtamilla katvealueilla: siellä missä hullut ja röyhkeät korjaavat sadon, hiljainen hyve palkitaan huorittelulla ja porvariskakarat laulavat kirkkain silmin punalauluja.

Synkästä pohjavireestä huolimatta tämä oli minulle valoisin Ravilo tähän mennessä. Johtuisiko se osittain kirjoista? Meeri on lukutoukka, hänelle lukeminen on hengittämistä.

Lapsuuskodissa Meerille ei jäänyt aikaa lukemiseen, niinpä hän luki bussissa istuessaan ja koulussa välitunneilla. Ja kävellessään. Hän etsi reitit, jotka veivät puistojen halki, jolloin kuuli jo kaukaa hiekan ratinasta, jos joku oli tulossa vastaan. Hän kulki jalkakäytävillä talojen seinävieriä siksi, että seinän puolelta ei kukaan voisi häneen törmätä. 

Meeri kehitti tavan ottaa selville, oliko poika kiinnostunut kirjoista. Tanssikappaleiden väliajalla hän saattoi kysyä: "Mitä mieltä olet Mauri Sariolan romaanihenkilöistä? Eivätkö ne sinustakin ole turhan yksioikoisia?" Tai: "Minusta Mika Waltari kuvaa naisia kaksijakoisesti. Mitä mieltä sinä olet?" Monikaan poika ei tullut häntä toista kertaa hakemaan. (s. 52-53)

Niinpä. Sanoo paljon Meeristä, että hän kysyy silti. Tällainen vaivihkaa tehty luonnekuvaus on niitä juttuja, joista pidän Ravilon kirjoissa. Hänen henkilönsä ovat monessa mielessä aivan uskomattomia, mutta lukiessaan huomaa uskovansa ihan jokaikiseen, hullusta anopista kuukkelimieheen.

Hilkka Ravilo (2007) Kylmät kädet. Myllylahti. ISBN978-952-202-083-3.

Arvioita:
Helena Miettinen Savon Sanomissa
Salla Lukupäiväkirjassaan
Roz Kiltisti-blogissa

Katariina

Kansi: Satu Ketola

Tämän kirjan ei edes pitänyt kuulua lukulistalleni, mutta Hannan juttu Kirjainten virrassa käänsi pääni. Ihan hyvä, sillä Katariina oli kyllä lukemisen arvoinen, vaikkei aiheensa puolesta ihan normilukemistoani olekaan.

Katariina on taidolla rakennettu, oikea origami kirjaksi, teräviä taitoksia ja himmeää hohdetta. Se on itseensä taittuva tarina, joka kertoo perheestä ja perheen puutteesta, lapsuudesta ja lapsuuden puutteesta. Erikoinen, kiehtova - ja onneksi myös nopealukuinen, sillä tätä olisi ollut kenkkua jättää kesken. Katariinan haluaa ymmärtää, purkaa laskokset auki.

Minulle Katariina oli kirja siitä, miten vaikeaa voi olla lapsi tai nuori, mutta myös siitä miten vaikeaa on olla vanhempi ja siitä miten rakastamme vääriä asioita ja vääriä ihmisiä, eksymme vääriin paikkoihin. Katariina ja Margareetta, pienet kuningattaret, asuttavat maailmaa, jossa vakaita astumapintoja ei ole.

"Kuinka moni noista oikeasti ajattelee?" hän kysyy, "noista tuolla alhaalla?" 

"Aika harva", ehdotan. 

"Ei kukaan. Ne ovat kaikki pelkkää rekvisiittaa. Ne ovat siellä, jotta me tuntisimme itsemme yksinäisiksi. Sopivalla tavalla." 

Katson rekvisiittaa kaukana alhaalla, kävelevää ja juoksevaa rekvisiittaa ja rekvisiittaa, joka kompastelee, pyöräilee tai horjuu. Pissaa puunrunkoa vasten, jos sattuu olemaan koira. Rääkäisee ja lennähtää puun oksalle, jos on lintu. Kuinka aidolta kaikki näyttääkään. Ääniefektit kantautuvat ylös vaimeina: huuto, nauru, lasten kiljunta. 

"Äänet ovat aika hiljaisella", sanon. (s. 11)

Pahnahinen, tästä kirjasta on todella vaikea sanoa yhtään mitään myrkyttämättä muiden lukukokemusta! Joistain kirjoista ei kuulukaan tietää kovin paljon etukäteen. Katariina on yksi niistä.

Ettei nyt ihan hehkutuksen puolelle menisi, tunnustan että tekninen ja tunnelmallinen taidokkuus vähän veivät terää eläytymiseltä, paradoksaalista kyllä. Katariinassa satuttavimmatkin kohtalot jäivät aavistuksen kaukaisiksi. No, yhtä lukuunottamatta. Jarek kolahti. Ehkä en ensimmäisen jakson jälkeen vain uskaltanut enää heittäytyä henkilöiden matkaan. Rasi-Koskinen haastaa lukijansa piilosille; koskaan ei tiedä kuka on mitä, milloin.

Luulisin emotionaalisen etäisyyden syntyvän kerrontateknisistä ratkaisuista. Paperinhieno asetelma ei salli sellaista jatkuvuutta, joka saisi minut oikein tosissaan eläytymään - eikä taivu selkeään katharsikseen lopussakaan. Kieli sen sijaan on minusta hallitusti kaunista ja selkeää, vain harvassa kohdassa sanailu lyö aavistuksen yli.

Peesaan Hannaa: poikkeuksellisen hieno romaani. On tosiaan kumma jos tämä ei keiku esikoiskilpailujen finalistilistoilla.

Marisha Rasi-Koskinen (2011). Katariina. Avain. ISBN 978-951-692-871-8.

Arvoita:
Terhi Hannula Turun Sanomissa
Lumiomena
Jenni K-blogissa

Kauimpana kuolemasta

Kuva/kansi: Avain/Jarkko Virtanen

Elina Hirvosen toinen romaani Kauimpana kuolemasta on ollut lukulistoillani jo pitkään. Blogeissakin se on ollut esillä kevään mittaan yllin kyllin. Juttuja on näkynyt jopa niin paljon, että mietin jaksanko siitä mitään kirjoittaakaan. Mutta tämä kirja mietitytti sen verran, että se ansaitsee tulla kirjatuksi lukupäiväkirjaan.

Tarina kertoo afrikkalaisesta Estheristä ja suomalaisesta Paulista, joiden polut risteävät ja juoksevat lopulta rinnan. Kummallakin on omat surunsa: Esther on kadottanut rakkaansa ja hänen myötään toivonsa; Paul painiskelee epäonnistumistensa painon alla. Kaksikon tarinoita kerrotaan polveillen ja risteillen, menneisiin palaillen.

Minulle tämä oli sellainen kirja, josta tuntuu että kuuluisi tykätä mutta ei vaan osaa.

Kauimpana on taidokasta työtä joka suhteessa, teemat ovat periaatteessa koskettavia, kieli on hallitun loistokasta sanojen leikkiä... Mutta vaikka nautin kirjan yksittäisistä oivalluksista ja kauniista kielestä paikka paikoin kovastikin, kokonaisuutena jäin silti tämän kanssa vähän kylmäksi.

Piti oikein miettiä mikä ihme mättää, kun en tykännyt kirjasta, joka on selvästi Hyvä Kirja. (Huom! Tämä siis on minustakin Hyvä Kirja!)

Yksi mahdollinen kipukohta on Estherin ja Paulin tunne-elämässä ja sen keskeisyydessä. Olen väkisinkin kärsimätön keski-ikäisen elämäntuskan kanssa. Tekee mieli sanoa yhdelle "älä liioittele tärkeyttäsi, tuo on hubrista" ja toiselle "lakkaa piehtaroimasta kurjuudessasi". Kai me tässä kaikki kohti kuolemaa tallustetaan eikä sitä täydellistä miestä saa välttämättä pitää... Sitä paitsi, Estherin ja Paulin tuska on niin raivostuttavan esteettisesti esitetty, että siitä tulee epäaito olo. Tuska voi olla cinemaattista, mutta ei jos paatosta on näin paljon.

Tai ehkä vierastan ristiriitaa hienostuneen kirjallisen käsittelyn ja Afrikan pimeän puolen välillä. Puritaani minussa ei kai halua kuulla hengästyttävän upeaa kuvausta raakuuksista. Kaikki on aseteltuna esille kuin bysanttilainen ikebana. Äh, huono kielikuva. Mikä tarkoittaisi yhtä aikaa runsasta, värikästä ja muodollisen kurinalaista? Tässä kuvataan setänsä raiskaamaksi joutunutta tyttöä:

Hän oppi häpeän. Hän oppi peseytymään nopeasti pimeässä, roiskimaan vettä iholleen, ilman että kosketti itseään sormin. Kävelemään ja istumaan jalat yhdessä. Käymään vessassa nopeasti, lihaksia jännittäen, tekemään alavartalostaan irrallisen, häneen kuulumattoman palan. Hän oppi tuntemaan ihmisen läheisyyden näkemättä heitä, väistämään selän takaa tulevia askelia, ihoa kurottavaa kättä. Hän kasvatti iholleen herkät, maailman kurkottavat karvat, jotka työnsivät tilaa hänen ympärilleen tavallisina hetkinä, pihaa siivotessa ja pellolla, ja puhalsivat ilmaan sumuisia sointuja niin, että ympärillä leijuvat naisten kuiskaukset hajosivat tuulen huminaksi. Ja hän oppi joskus, paloitellessaan kanaa, painamaan veitsen ihon läpi niin, että kipu leimahti hänen lävitseen ja puudutti kaiken muun, ja hetken hän oli vartalossaan läsnä, tuuli niskassa ja jalat vasten karheaa maata käsissään vasta tapetun linnun elämästä lämmintä lihaa. (s. 139).

Kaunista, kaunista...

Tämä oli myös vaativaa luettavaa, ainakin näin harmaiden aivosolujen kirmaillessa kesälaitumilla. Jouduin laittamaan lukiessani kirjan 'lepäämään' pariin kolmeen otteeseen, sen verran haastavaa on pysytellä Hirvosen kerronnan matkassa. Vaikka tarinalla on tietty reaaliaikansa, kertojien osuudet lipsahtelevat assosiatiivisesti takapakkia milloin omaan menneisyyteen, milloin jonkun toisen rekonstruoituun historiaan, milloin minnekin. Tarina alkaa lopusta ja päättyy alkuun.

En sano ettei tässä ole juonta lainkaan - mutta juonen esillepano noudattelee omaa postmodernia logiikkaansa. Kauimpana kuolemasta on sitä laatua hyperkudelma, jota meikäläinen saa lukea kuin piru raamattua pysyäkseen matkassa. Mikä tahansa kappalejako voi heittää ihan toiselle puolelle maapalloa ja ihmisikää; mikä tahansa 'hän' voi olla joku ihan muu kuin kuvittelin ja 'sinä' pitää tunnistaa joka kerta erikseen, varmuuden vuoksi. Sanaakaan ei lukaista huoletta, keskityttävä on. Tarinan polulta putoaa herkästi sivuseikkojen hetteikköön.

Tai ehkä sivuseikkoja ei ole. Ehkä tällaista lukiessa pitäisi osata heittäytyä vain vastaanottamaan väläyksiä ja mielikuvia, yrittää aistia psyyke sivujen läpi ja unohtaa perinteinen lukutapa. Ottaa emotionaalinen etukeno ja lentää mukana.

Elina Hirvonen (2010). Kauimpana kuolemasta. Avain. ISBN 978-952-5524-81-9.

Arvioita on tästä kirjoitettu tusinoittain... poimin tähän muutaman satunnaisessa järjestyksessä:
Lehdissä:
Lasse Koskela Parnassossa
Noora Mattila Hesarissa
Saija Räsänen Keskisuomalaisessa
Terhi Hannula Turun Sanomissa

Blogeissa:
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa
Mari A. kirjablogissaan
Zephyr Kirjanurkkauksessa
Haa, Valkoisen kirahvin lukukokemus oli sukua omalleni :-)

Viides lapsi

Vuosikausia olen hautonut ennakkoluuloja Doris Lessingiä kohtaan. Lessingiä on suositeltu minulle tarmokkaasti jo teininä, sillä hän on eittämättä yksi scifin suurista nimistä. Tartuin silloin johonkin Lessingin kirjaan ja kiduin sen kanssa - olisikohan ollut Kultainen muistikirja? Sen jälkeen olen jättänyt suosiolla väliin.

Nyt rohkaistuin kokeilemaan uudestaan. Pienoinen pakko, Lessing on 101 spefin helmen listalla, jonka olen vannonut suorittavani loppuun asti. Ja vaahdotessani Poikani Kevinistä  niin kanssabloggaajat kuin työkaveritkin ovat maininneet Viidennen lapsen, jonka keskeinen teema on äidin vihamielisyys lastaan kohtaan.

Aloitin Lessing-kokeiluni Viidennestä lapsesta varmaan siksikin, että Kolmannella linjalla kehuttiin sitä melkein pienoisromaaniksi - ajattelin että sen täytyy olla nopealukuinen. Säälittävän huonolla asenteella siis liikenteessä!

No, Viides lapsi oli oikeasti nopealukuinen. Ei vain siksi että se on lyhyt; se on myös intensiivinen ja nopeasti etenevä. Tarina kertoo Harrietista ja Davidistä, jotka erottuvat 60-luvun uuden itsekkyyden aallosta perhekeskeisyytensä tähden. Kumpikin uskoo yksinkertaisen perhearjen onneen. He löytävät toisensa ja suuren talon, perustavat koko suvun keskipisteeksi suuren lapsiperheen. Kunnes tulee viides lapsi, Ben, maahinen tai peikko kenties, erilainen ja käsittämätön. Harriet ei voi rakastaa Beniä, eikä Ben ilmeisesti voi rakastaa ketään. Benin lähellä koirat kuolevat ja lapset väistävät vaieten. Koko perheidylli hajoaa kun palapeliin yritetään sovittaa tätä lapsensirpaletta. Harriet pysyy uskollisena ihanteilleen eikä anna piilottaa Beniä laitokseen; hintana on kaiken muun katoaminen elämästä. Siitä tulee selviytymistä.

Viides lapsi ja Poikani Kevin ovat tosiaan monella tavalla samanlaisia, mutta Viides lapsi tuntuu enemmän allegoriselta, siinä missä Kevin on minusta vahvasti psykologinen tutkielma äitiydestä. Harrietin ja Davidin vanhemmuudessa, heidän ideologiansa puhtoisuudessa, on sen sijaan jotain symbolista. Neljän lapsen perheen ihana ja ihailtu ideaali, jonka viides sopimaton lapsi sitten rikkoo, ehkä edustaa jonkinlaista toivetilaa. Voidakseen säilyttää onnentilansa täytyy valita rikkooko periaatteitaan vastaan. Asetelma on oikeastaan yleismaailmallinen. Pitääkö pasifistin tarttua aseeseen pelastaakseen toisen henki? Varastatko leipää ruokkiaksesi nälkäisen? Voiko viidennen lapsen uhrata pelastaakseen neljä muuta? Harriet asetetaan valitsijan asemaan.

Tuolla symboliikkajutulla en tarkoita, että Harriet ja David olisivat jotenkin yksinkertaistettuja hahmoja. Henkilöissä on syvyyttä. Lessing kuvaa herkin vedoin perheen onnen hetkiä. Kuten Shriverinkin tarinassakin, tässä elää vahvana äitiyteen liittyvä problematiikka. Minusta oli erityisen kiinnostavaa Harrietin kokemus siitä, että häntä syytetään vääränlaisen lapsen synnyttämisestä. Tuollaisella ajattelulla on pitkät perinteet.

Harrietkin sortuu loppujen lopuksi syyttämään itseään. Mutta tunteeko hän loppujen lopuksi syyllisyyttä Benin synnyttämisestä vai siitä, ettei anna tämän kadota laitoshoitoon? Jälkimmäinen on tahdonalainen ratkaisu, joka tekee Harrietista itsestäänkin näkyvästi syypään perheen ahdinkoon.

Lukunäytteeksi pätkä ajalta, jolloin Ben on alle vuoden vanha:

Talo ei siis enää ollut entisensä; sen henki oli väkinäinen ja varovainen. Harriet tiesi, että joskus hänen ollessaan poissa sukulaiset kävivät katsomassa Beniä tämän herättämän pelokkaan uteliaisuuden vetämänä. Hän tiesi, milloin he olivat käyneet katsomassa Beniä, tavasta jolla he jälkeenpäin katsoivat häneen. Kuin olisin rikollinen! hän raivosi mielessään. Hän kulutti aivan liian paljon aikaansa hiljaiseen kiukkuun mutta ei tuntunut voivan lopettaa. Hän uskoi jopa Davidin tuomitsevan hänet. Hän sanoi Davidille: "Näin kai ennen vanhaan primitiivisissä yhteiskunnissa kohdeltiin naista, joka oli synnyttänyt epäsikiön. Ikään kuin se olisi hänen syynsä. Mutta meidän pitäisi olla sivistyneitä!"

David vastasi niin kuin hän nykyään aina vastasi Harrietille, kärsivällisesti, valppaana; "Liioittelet kaikkea." (s. 74)

Kuten näytteestäkin huomaa, Lessing kirjoittaa ilmeikkäästi mutta vähän etäisesti. Siinä missä Shriverin äiti purkaa itsensä ihoa myöten auki kirjeissään, Lessingin päähenkilöt nähdään pienen matkan päästä. Minusta tämä ei ollut ollenkaan niin ahdistava ja kuristava kirja kuin Poikani Kevin, juuri tuon tyylieron takia, vaikka Lessingin perheen katastrofin arkisuus ja pienimuotoisuus tekevät siitä jotenkin todennäköisemmän. En voi kuvitella massamurhaajaa perheeseeni - voisin kuvitella vihamielisen menninkäisen.

Lisään vielä, että Lessing jättää jännittävästi auki kysymyksen Benin todellisesta luonteesta. Onko Ben vain epänormaali normi-ihminen, vai marsilainen, vai uudelleen syntynyt neanderthalin ihminen... vai kenties variantti kolmetoista? Jos äiti tunnistaisi lapsensa psykopaatiksi... uskoisiko häntä kukaan?

Jatko-osankin lukemista pitää harkita, mutta sitä ennen on Lessingiltä listalla Shikasta 5 - kirjahirviö, jonka koko nimi on noin 20 sanaa pitkä. Saatoin mennä sekaisin laskuissani!

Doris Lessing (1989). Viides lapsi. Otava. Suomentanut Heidi Järvenpää. ISBN 951-1-10204-4.

Arvioita:
Jukka Petäjä Hesarissa
Leena Nieminen Kotiliedessä
Morren maailmassa
Zephyr Kirjanurkkauksessa
Sanna Luettua-blogissa

Pianonsoittaja

Luin tämän kirjan loppuun, koska se on 101 naisten kirjan listallani. Muuten olisi jäänyt kesken niin että tömähtää. Ihan oma moka - jätin tämän lukulistalle Opuscolon hurjalta kuulostaneen arvion haastamana. En ole herkkävatsainen ja kuvittelin selviäväni.

Ups.

Jelinekin kirja sai hampaani vihlomaan, oli kuin purisin kylmää puuta. Kertaakaan en löytänyt hyvää lukuasentoa Pianonsoittajan kanssa. Kaikki raapii ja kihelmöi. Myönnän, että teksti on taidokasta - mutta se on taidokkaasti vastenmielistä. Tämä on viettipohjan kirjallista oksennusta, hapanta ja vihreänkeltaista, vihaa lihana.

Pianonsoittaja kertoo keski-ikään tulevasta musiikinopettajasta. Erika asuu yhä äitinsä kanssa, täynnä vihaa äitiään ja itseään kohtaan. Hän havainnoi kylmästi ympäristöään, käyttää valtaa oppilaisiinsa, sublimoi kyvyttömyytensä itsenäisyyteen vaateostoksiin. Erikasta ei tullut suurta muusikkoa - niinpä hän ei ole itselleen mitään ja muut vielä vähemmän. Hän on äitinsä omaisuutta eikä kuitenkaan ole, hän kulkee öisin tutkimassa muiden täyttymystä ja fantasioimassa omastaan. Nuori mies, Klemmer, kiinnostuu opettajastaan ja yrittää hieroa itseensä kulttuuria omistamalla (raamatullisesti) Erikan; Erika vastaa avaamalla sisimpänsä matopurkin.

Minun kirjani tämä ei todellakaan ollut. Kai makuni on liian rahvaanomainen ymmärtääkseeni Jelinekin hienoutta (nyyhkis), sillä Nobel-komitea viisaudessaan on arvostanut kirjailijan maailman parhaimmiston joukkoon. En Googlen tähden viitsi ottaa lukunäytteeksi mitään kovin radikaalia kohtaa. En voi myöskään siteerata kokonaista kappaletta, sillä ne ovat pitkiä kuin aika hammaslääkärin tuolissa.

Klemmer syöksyy vaaleat hiukset perässään liehuen miestenhuoneeseen, missä hän juo puoli litraa vettä suoraan hanasta, minkä ei pitäisi kuitenkaan aiheuttaa mitään sen suurempia tuhoja hänen vedenkyllästämälle ruumiilleen. Sitten hän loiskii kasvoilleen Hochschwabenin vuorilta virranneen puhtaan alppiveden aaltoja. Vesi päätyy Klemmerin kasvoille. Aina minä vedän kaiken kauniin lokaan, hän ajattelee itsekseen. Kuuluisa, nyttemmin hieman myrkyllinen wieniläisvesi tuhlaantuu. Klemmer hankaa itseään energialla jota ei voinut käyttää muuhun. Hän ottaa säiliöstä vihreää kuusenneulassaippuaa, yhä uudelleen ja uudelleen ja vielä kerran. Hän purskuttaa ja kurluttaa. Hän päättää toistaa pesutoimenpiteet. Hän huitoo ilmaa ja kastelee vielä hiuksensakin. Hän päästää suustaan taiten keinotekoisia ääniä, jotka eivät taiten tehdyn taiteen lisäksi merkitse mitään konkreettista. [--] (s. 139)

Jeps, keinotekoisia ääniä, jotka eivät taiten tehdyn taiteen lisäksi merkitse mitään konkreettista. Inhottavaa kyllä Jelinek saa uskomaan keinotekoisiin ääniinsä, ainakin paikoitellen. Tämän kirjan jäljiltä kaikki näyttää hetken aikaa rumemmalta ja toivottomammalta. On kuin vierailisi rinnakkaistodellisuudessa, jota alkaa pelätä oikeaksi maailmaksi.Ymmärrän että efekti on tietoinen; Jelinek on halunnut, että lukija etääntyy henkilöistä. Näin vastenmielistä sakkia ei synny vahingossa. Minulla vieraantuminen oli niin voimakasta, etten tosiaankaan onnistunut nauttimaan teoksen hienommista merkitystasoista.

Ehkä on hyvä välillä lukea jotain oman maun ulkopuolelta. Seuraavaksi tarvitsen joka tapauksessa oikean kylvyn hyviä lukuromaaneja ja reipashenkistä seikkailua. Ehkä tyttökirjan tai pari.

Lopuksi usutan ketä vain rohkeasti kokeilemaan Pianonsoittajaa. On tästä tykättykin - ks. arviot alla -  ja tulen kiinnostuksella lukemaan kaikkien tätä koskevat jutut! Itse yritän kovasti keksiä jotain positiivista sanottavaa, sillä on kurjaa kirjoittaa näin kielteinen juttu... Hei, suomennos on ilmeikäs, varmasti loistaa työtä!

Elfriede Jelinek (2005). Pianonsoittaja. Helsinki: Otava. Suomentanut Jukka-Pekka Pajunen.

Arvioita:
Mervi Kantokorpi Hesarissa
Hreathamus Nulla dies sine legendo -blogissa
Sanna Luettua-blogissa

Pahuus

Jori luki jonkin aikaa sitten Jan Guilloun romaan Pahuus, ja se kuulosti niin kutkuttavalta, että laitoin lukulistalle. Aikaa kului, hankin kirjastosta, laitoin odottelemaan vuoroaan... ja kun äsken imuroin kirjahyllyjäni, löysin saman pahuksen kirjan yhdestä kulmauksesta!  Liikaa kirjoja? Alzheimer?

Ihmettelin miten moinen on jäänyt huomaamatta, mutta pari sivua luettuani muistin tapauksen. Tämä on äidiltä perittyjä kirjoja. Olen aloittanut Pahuuden kerran ennenkin, mutta silloin se päätyi takaisin hyllyyn parin sivun jälkeen. Ei maha kestänyt juuri silloin. Näytänpä teille miksi, tässä pala ihan alusta:

Isku osui oikean poskiluun yläosaan. Juuri siihen hän oli pyrkinyt kääntäessään päätään muutaman sentin yläviistoon juuri kun faija löi. Näin päivällispöydässä faija tähtäsi kämmensyrjällä ja sormenpäiden takaosalla useimmiten nenään. Tällainen isku ei sattunut osuessaan. Tuli vain sellainen mykkä, valkea tunne, kun tuo ärsyttävä isku osui keskelle naamaan. Ennemmin poskiluuhun.

Faija oli lyönnistään ylpeä, sillä hän kuvitteli osaavansa lyödä sen nopeasti ja yllättävästi. Mutta Erik osasi faijan kaikki löynnit ja kikat yhtä varmasti kuin kertotaulun, ja hän huomasi aina helposti, miten faijan oikean silmän alapuolella alkoi nykiä tietyllä tavalla tulevaa lyöntiä enteillen. (s. 5)

Samaa lajia löytyy tästä romaanista enemmänkin. Pahuus kertoo nuoresta Erikistä, joka on isänsä päivittäisten pahoinpitelyiden jäljiltä kivun ja väkivallan mestari. Hän pyörittää oppikoulussa omaa jengiään, mutta porukan jäätyä kiinni joutuu uuteen kouluun, perinteikkäiseen sisäoppilaitokseen, jossa on vallalla "toverikasvatuksen" käytäntö. Opettajien ei tarvitse pitää kuria, sillä oppilaat tekevät sen itse. Toisilleen.

Älykäs Erik toivoo koulun vaihdoksen tietävän myös elämänmuutosta, väkivallan kierteen hylkäämistä, mutta toisin käy. Pahuus on siellä missä ovat ihmisetkin. Kirjan yksi keskeinen idea onkin kysymys siitä, millä väkivaltaan voi vastata: väkivallalla - vai väkivallattomuudella? Erikin pelottavan elämäntarina perusteella vastarinta kumpuaa aina väkivallasta ja pelosta, omasta tai toisten. Koulun vastenmielinen järjestelmä rinnastetaan natsismiin... mutta eipä noita esikuvia tarvitse niin kaukaa hakea. Samantyyppiseen malliin ajaudutaan kai aina kun auktoriteetit siunaavat simputuksen ja villin vallankäytön, ihan missä vain. Epäilijät kurkatkoon selostusta Stanfordin vankilakokeesta täällä. Karmeaa kirjassa onkin, että oppilaitoksen henkilökunta seisoo "perinteiden" takana. Ei paljon lohduta, että tapahtumat sijoittuvat 50-luvun lopulle.

Rankka mutta hyvä kirja! Tekstinä tämän tehot tulevat yksityiskohtaisesta, kliinisen rauhallisesta väkivallan kuvauksesta. Guilloun iskut ovat harkittuja ja tarkkoja. Mitä henkilöihin tulee, välillä ajattelin, että Erik tuntuu kovin kypsältä ikäisekseen - pohdinnat huonetoveri Pierren kanssa yltyvät varsin metafyysisiksi - mutta päätin loppujen lopuksi, ettei Guillou ainakaan pahasti pieleen mene. Nuoret ovat fiksumpia kuin vanhemmiten muistaakaan, eikä Erik ole mikään ansarikukkanen.

Kunpa kaikki lapset saisivat olla lapsia.

Jan Guillou (1996). Pahuus. Porvoo: WSOY. Suomentanut Veijo Kiuru. (Linkki pokkaripainokseen)

Arvioita:
Lukukokemus-blogissa
Matti Flyktman Aamulehden blogissa
Paula Luen ja kirjoitan-blogissa
Sonja Lukuhetkissä