Riikka Pulkkinen: Raja

Kuva/kansi: Gummerus/ Jenni Noponen

Riikka Pulkkisen Rajasta oli lähellä tulla samanlainen ikuisuusprojekti kuin Hanna Arendtin Vita Activasta: olen molemmat samasta Akateemisen alesta joskus sivistyshinkuisuuden puuskassa haalinut. Sen jälkeen kun Totta ilmestyi, alkoi tuntua, että on vähän tietämätön, kun ei ole ensimmäistäkään Pulkkista lukenut.

Mutta Rajan hankittuani tulin lukeneeksi jutun tai kaksi Pulkkisen kirjoista - joukossa Sallan lukupäiväkirjan Totta-teksti legendaarisine nakkipaperikeskusteluuneen - ja jotenkin kynnys tarttua Rajaan vain nousi nousemistaan. Alkoi kuulostaa liian sievistelevältä ja ennen kaikkea tylsältä.

Kun odotukset ovat nollassa, on helppo yllättyä positiivisesti: Raja oli enemmän minun makuuni kuin odotin. Henki kulki lukiessa ihan hyvin... mutta ei tämä turha tekele ollut.

Raja käsittelee voimakkaita teemoja. Keski-ikäinen Anja on itsemurhan partaalla. Hänen miehensä on jättänyt hänet mutta ei sillä perinteisellä tavalla. Ei, Anjan mies on dementoitunut ennen aikojaan, kadonnut omasta kehostaan. Yksinäisyys, syyllisyys ja myötäkärsimys imevät Anjasta mehut. Kaikkia ikääntymisestään tietoisia ajatus muistisairaudesta värisyttää ikävästi.

Toisaalla seurataan lukion aloittaneen Marin ja hänen opettajansa Julianin suhdetta. Mariltakin on identiteetti jollain tavalla kateissa: hän hakee Julianista itselleen määrittelijää. Aikuisen miehen kanssa hänkin on aikuinen nainen.

Juonen kulku ei ole mitenkään raivokkaan yllätyksellistä tai antoisaa, eivätkä tarinoiden kytkökset oikein tyydytä, mutta Raja oli eläytymiselle otollinen romaani. Aiheiden rankkuuden vuoksi kiinnostus oli väkisinkin jotenkin intensiivistä. Minusta Marin ja Julianin suhde on kaamealla tavalla uskottava. Juuri noin voisi ajatella nuoren tytön tekevän suhteesta itselleen identiteettiä; juuri noin voisi kuvitella aikuisen miehen valehtelevan itselleen nuorta tyttöä himoitessaan.

Tyttö riisui päällysvaatteensa ja kumartui vaihtamaan kenkiä. Tytön kumartuessa hame hilautui kymmenen senttiä ylöspäin, ja Julian näki hameen reunan paljastamassa kohdassa tytön reiden sisäpinnalla pienen hellyyttävän syntymämerkin. Se näkyi haaleana pisteenä ohuiden sukkahousujen läpi. Se oli häkellyttävän vangitseva, ja tuntui hämmentävältä tietää sen intiimi sijainti tytön reiden sisäpinnalla - siellä missä yksikäään vieras käsi ei ollut koskaan käynyt, reiden ihan valkeassa koskemattomassa avaruudessa, Julian ajattelin. (s. 204)

Pulkkinen kuvaa halua kauniisti ja tuskaa vielä kauniimmin. Etenkin Marin epävarmuus on sydäntäsärkevää. Ajattelin taas, että ihmisen kypsymisen prosessi on surullinen. Joskus tuntuu, että hioudumme kasvaessamme vain törmäilemällä kipeästi ylitsepääsemättömiin esteisiin. Suurimmat särmät sileiksi saatuamme olemme jo sisältä mustelmilla.

Kuten sanottu, Raja oli parempi kuin odotin. Olin kuullut niin paljon Pulkkisen tekstin runollisuudesta, että pelkäsin pahinta. Yliestetisointi ei yleensä pelitä minulle; mieluummin Arto Salmisen tyyppistä rumankauniinrujoa, kiitos! En kuitenkaan kokenut, että Pulkkisen kielikuvat olisivat mitenkään sietämättömän koristeellisia. Kuu saa minun puolestani olla jättimäinen, keltakylkinen, ystävällinen ja saniaisten alta saa hohkata maan lempeäntiheää kosteutta. Yksi tykkää äidistä ja toinen adjektiivista; ei ylenpalttinen kuvauksellisuus lukemistani haitannut.

Sen sijaan minua ärsyttivät melko tavalla tekstin keskelle siunaantuneet sivumaultaan filosofiset paasauksenpätkät. Yhtäkkiä vaikkapa kesken kahden henkilön agressiivista kohtaamista hyökkää väliin kappaleen verran lennokasta tekstiä siitä, miten vihassa on aina jotain nautinnollista. Höh. Myös dialogi tuntui aika tönköltä ja teennäiseltä, vähän niin kuin rajojen ylittämisen teemalla leikkiminen. Kukaan ei (Luojan kiitos!) puhu sillä tavalla kuin tässä kirjassa välillä puhutaan. Kohtauksilla on lievä taipumus päättyä loppurepliikkeihin, jotka suorastaan kumahtavat: Minulla on pelkkä menneisyys. Muistot ja niiden kautta merkitys. Tai Mitä muuta sinulla enää on? Luottamus on ainoa mitä sinulla enää on.

(Gonnnng! GGOONNGG!!)

Tuollaisesta putoan heti kyydistä niin että tömähtää. Ei siis syntynyt mitään hirvittävää himoa lukea pikaisesti perään Totta ja Vieras. Silti Raja jätti ihan hyvän jälkimaun. Pulkkisella on psykologista vainua. Olisi tässä voinut turhempaakin lukea. Silti epäilen, että jos aiheet olisivat olleet vähän vähemmän rankkoja, tämä esikoinen ei ehkä olisi nostanut häntä koko kansan ilmiöksi.

Riikka Pulkkinen (2006). Raja. Gummerus. 978-951-20-7280-4.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa näki Rajassa sydämen viisautta
Saran kirjoissa löydettiin vertailukohdaksi Rauha S. Virtasen Ruusunen
Heidi Strengell Kiiltomadossa piti onnistuneimpana 6-vuotiasta Annia (jonka omassa jutussani jätin käsittelemättä kun koin lähes sivuhahmoksi :D)

Jonathan Strange & herra Norrell

Kuva napattu verkkokaupasta: WSOY:ltä ei löydy näin vanhoja kirjoja :-(

Jonathan Strange & herra Norrell sijoittuu 1800-luvun alun rinnakkaismaailmaan, jonka polittiinen historia muistuttaa kovasti omaamme, mutta jossa magia on tunnustettu osa menneisyyttä. Käytännön magia tosin on jo aikaa hävinnyt Englannista; taikomisen asemesta herrasmiesmaagikot keskittyvätkin alan teoreettiseen tutkimukseen.

Käytännön magia saa uutta potkua, kun salakähmäinen herra Norrell antaa julkisen näytöksen ja ottaa myöhemmin oppilaakseen Jonathan Strangen. Edistyttyään Strange päätyy Wellingtonin herttuan avuksi Napoleonin vastaisiin sotiin; herra Norrell puolestaan keskittyy muovaamaan englantilaisen magian tyyliä, imagoa ja tulevaisuutta itselleen sopivimpaan suuntaan. Taustalla puuhaavat toiset voimat; hilpeä ja julma keijukuningas värvää väkeä ikuisiin pitoihinsa epäilyttävin keinoin, ja jossain häivähtää kenties itsensä korppien kuninkaan viitan helma.

Kirjan keskeinen jännite on kahden erilaisen miehen ja maailmankatsomuksen välillä. Herra Norrellin elitistinen, sulkeutunut ja omistushaluinen asenne magiaan voisi olla keskiaikaisen kirkkoruhtinaan asenne - Strangen pragmatistinen ja kokeilunhaluinen avoimuus kuvastelee teollistumisen ja teknologiauskon uusia tuulia. Mitenkään arkkityyppisiä hahmoja ei herroista kuitenkaan ole tehty; Susanna Clarke hyödyntää täysimittaisesti asetelmaan sisältyviä mahdollisuuksia. Ylipäätänsä juonta voi kiittää moniuloitteisuudesta ja taidokkuudesta.

Pidin myös siitä, että Clarke luo magialle aidon ja vivahteikkaan kontekstin maailmassaan. Se ei tunnu irralliselta ja köykäiseltä kuten Kowallin Shades of Milk and Honey'ssa, joka Clarken romaanista väistämättä tuli mieleen.

Tyylin puolesta tämä ei ollut minun kirjani. Dickensiläinen runsaus yhdistettynä reiluun tujaukseen Sir Walter Scottin äärimmäistä romantiikaa - näääh. Minun oli vaikea päästä vauhtiin tätä lukiessani. Ensimmäisellä yrityksellä jumahdin sivun 50 paikkeille ja herrat Norrell & Strange ajautuivat ainakin viikoksi sivuhyllylle. Muutaman lyhyeksi jääneen uudelleenyrityksen jälkeen päätin lopulta, että tätä kirjaa ei voi lukea rinnakkain muiden kanssa: siihen pitää keskittyä. Pientä puurtamisen makua puuhassa oli edelleen, mutta joskus 300 sivun jälkeen tarina vihdoin vei mennessään.

Ehkä tekstilajiin tottuminen vei aikansa. Tempo on hitaanpuoleinen ja kielikin vähän kankeaa, kuten toki aikakauden tunnelmaan sopii. Lukiessa minua vaivasivat silloin tällöin silmiin osuneet kielioppivirheetkin. Mietin oliko kirjaa kenties kovin kiireellä juoksutettu painoon, sillä Bützow on yleisesti ottaen ollut minusta ihan hyvä suomentaja. Pilkkuvirheitä täytyy olla paljon, jos minä niitä huomaan -

Pieni tapakomedian säväys on kirjan tyylillinen pelastusrengas; jos koko 800 sivua olisi ollut rutikuivaa, ei loistokkainkaan miljöö tai briljantein juoni olisi sitä voinut pelastaa. Mutta onneksi Clarke on tavoittanut jotain aikakauden ironiasta:

"Voiko maagikko tappaa ihmisen magian keinoin?" lordi Wellington kysyi Strangelta. 

Strange rypisti otsaansa. Kysymys ei näyttänyt olevan hänelle mieleen. "Maagikko ehkä voisikin", hän myönsi, "mutta herrasmies ei koskaan." (s. 314)

Tämä erikoinen fantasiatarina päätyi luettavaksi 101 spefin helmen listalta. Hyvä niin. Vaikka Jonathan Strange & herra Norrell on noussut melkoiseen kansainväliseen suosioon, se ei ole kirja johon olisin omin päin tarttunut. Lukukokemus on, alun epäröinnin jälkeen, julistettava mieluisaksi.

Silti en vieläkään koe tätä lajityyppiä omakseni. Tämä oli kai kolmas historiallinen fantasia vuoden sisään, eikä mikään niistä kirvoittanut onnen huokauksia, tosin Strange & Norrell pääsi lähimmäksi. On hauska lukea historiallisia romaaneja ja on hauska lukea fantasiaa... ehkä niiden sekoitus ei vaan ole minun juttuni?

Susanna Clarke (2005). Jonathan Strange & herra Norrell. WSOY. Suomentanut Helene Bützow. ISBN 951-0-30919-2.

Arvioita:
Jussi Ahlroth Hesarissa
Toni Jerrman Tähtivaeltajassa
Juri Nummelin Turun Sanomissa

Rexi on homo ja opettajat hullui!

Luin ilman suurempaa ennakkoharkintaa Aino Kontulan kirjan Ei eläinkokeita, käyttäkää mopoja, joka on päiväkirjamuotoon kirjoitettu kuvaus seiskaluokkalaisen kouluvuodesta. Elämää suurempi lukukokemus se ei ollut, mutta aihepiiri kiinnostaa sen verran, että piti kirjastolla käydessä lainata myös opettajan näkökulmasta kirjoitettu variaatio teemasta samalta tekijältä: Rexi on homo ja opettajat hullui!

Aihepiirin keskivahva tuntemus taisi olla haitaksi; silmien avaajana peruskoulumaailmaa (vielä) heikommin tunteville Rexi on homo varmaan toimii. Minulle tuli siitä vain lievästi paha olo. Rexin huumori on kuivaa, välillä kirpeän katkeraa. On kuin ei kirjoittajakaan jaksaisi ihan täysillä nauraa. 

Rauha seisoo kateederin edessä nyrpeänä. Hän on saanut omasta mielestään aivan liian huonon numeron, vain seiskan? Rauha, sinä olet jatkuva valittaja! Minun mielestäni seitsemässäkin on yksi liikaa. Et tee kotitehtäviäsi ja mariset tunneilla, ettet muka osaa. Rauha, sinä et viitsi! Rauha, sinä haluat kaiken ilman vaivaa ja ponnisteluja ja minä en pidä sinun nyrpeästi ilmeestäsi, minä ajattelen, mutta en sano sitä, vaan: "Tässä on Rauha kulta koo kevätlukukausi edessä. Sinlla on hyvät mahdollisuudet korjata numeroasi ylöspäin, koska sinä olet älykäs tyttö”, ja hymyilen Rauhalle niin kauniisti kuin ikinä osaan.
Teppo astuu luokkaan ja tervehtii iloisesti: ”Terska! Se on osa miehen sukupuolielintä. Oletko koskaan nähnyt?” En ole kuulevinani.  (s. 33)

Rexi on sekä heikompi että vahvempi teos  aiemmin lukemaani verrattuna, ehkä siksi, että se on päiväkirjan oloinen, ei vain päiväkirjan muotoon kirjoitettu. Rexiin on jäänyt hajanaisuutta ja toistoa. Toisaalta koko lukukokemusta leimaa ajatus, että tässä on takana todellisuus: vaikka teos on fiktiivinen, kirjan on katsottu heijastelevan tekijänsä pitkää kokemusta peruskoulutyöstä.  

Lievästi pettynyt olo tästä jäi. Niin jäi edellisestäkin kirjasta.

Ehkä Harjukaupunki asetti Kirjatoukan esteettisen termostaatin oudoille säädöille... ja nyt täytyy hiljalleen palautua tavallisemmalle tasolle.

Aino Kontula (2006). Rexi on homo ja opettajat hullui! Opettajan päiväkirja. Helsinki: Ajatus Kirjat. 

Hesarin kommentit ovat aika neutraaleja.