Esko Valtaoja: Ensimmäinen koira kuussa

Kuva: Ursa

Harvan pokkarin kanssa pitää vähän väliä nauraa ääneen. Ensimmäisen koiran kanssa pitää. Itse asiassa Esko Valtaoja ja Tuomas Kyrö kisaavat nyt aika tasavahvasti valtakunnan hauskimman partasuun tittelistä, ainakin jos minulta kysytään. Stan Saanilalla ei ole mitään mahiksia: parhaiten meikäläisen teilaa edelleen kirjoitettu sana. Se ase on Valtaojalla hyvin hanskassa.

Ensimmäinen koira kuussa on kokoelma Esko Valtaojan eri lehtiin kirjoittamia kolumneja, milloin mistäkin aiheesta. Valtaoja ei peittele mielipiteitään. Ja koska omat mielipiteeni ovat usein samansuuntaisia, pidän luonnollisesti hänen kirjoituksiaan äärimmäisen fiksuja.

Pienet pätkät eivät oikeastaan tee Valtaojan juttujen huvittavalle puolelle oikeutta, mutta nappaan kuitenkin yhden palasen:

Tiede on ainoa menetelmä, joka tuottaa pääosin tosia uskomuksia. [--]. Maailmasta saisi vähän paremman paikan jos meitä kaikkia jo lapsesta pitäen opetettaisiin uskomusten sijasta arvostamaan hieman enemmän järkeä ja tietoa. Tai ehkä tämä on vain minun uskomukseni. (TS-kolumini 12.8.2006)

Tuosta jo löytääkin kaksi kolumneissa toistuvaa teesiä, nimittäin että tiede on hyvä juttu, ja että maailma on nyt parempi paikka kuin ennen. Molempia voisi pitää itsestäänselvyyksiksinä, ellei lukisi päivittäin sanomalehtiä, mutta Valtaoja saa sanottavaansa sen verran kierrettä että asiat tuntuvat tuoreilta.

Samaan hengenvetoon pitää todeta, että jotkut kolumneista alkoivat loppupuolella tuntua turhan tutuilta. Viimeinen koira olisi ollut vielä asteen parempi, jos siitä olisi joku kustannustoimittanut noin neljänneksen pois.

Silti uskallan suositella tätä vilpittömin mielin ihan kenelle vaan. Kolumnikokoelman kanssa voi aina pitää pientä taukoa jos alkaa puuduttaa. Koira toimii myös hyvänä sisäänheittokirjana Valtaojan muuhun tuotantoon. Kaiken käsikirja on maannut lukemattomana hyllyssä jo pari vuotta, mutta nyt tuntuu kuin melkein uskaltaisin siihenkin tarttua.

Jos haluat tietää miksi Kiinaan kannattaa sijoittaa,
jos haluat pohtia mitä dinosaurukset ajattelevat varpusista,
jos aprikoit miten keskustapuolue aiheuttaa heikkoa koulumenestystä,
jos on pakko tietää mikä oli sen ensimmäisen kuukoiran nimi,

(tai jos haluat lukea kolumnin nimeltä  Seksiä! Seksiä! Seksiä!)

hommaa Ensimmäinen koira. Kymppi oli halpa hinta. 

Esko Valtaoja 2014. Ensimmäinen koira kuussa. Ursa. 9789525985214.

Heikki Aittokoski: Narrien laiva

Kuva HS verkkokaupasta - tässä kirjan paperiversio.

Jokainen tuntee itsensä silloin tällöin vähän pelleksi. Oma kiintiöni on noin kaksi kertaa päivässä mutta paineen alla yllän kuuteen.

Heikki Aittokosken Narrien laivassa ei ole kyse tavallisesta arjen ääliömäisyydestä; Aittokoski seilaa syvemmissä vesissä. Hän luotaa ihmiskunnan kollektiivisen hölmöyden pohjamutia. Miksi ihmeessä ei homo sapiens sapiens kaikesta sapiensistaan huolimatta pysty parempaan? Miksi (jos ei nyt sotketa Jumalaa tähän keskusteluun) lapsia menee nukkumaan ilman illallista vielä tällä vuosituhannella? Kun Suomenkin kaltaisessa epävieraanvaraisessa ilmastossa on mahdollista panna pötyä pöytään, eikö sen pitäisi olla mahdollista muuallakin?

Eipä ole. On liian kiire tappaa vieraita ihmisiä ja ostella kultaisia vasikoita.

Aittokoski ottaa lähtökohdakseen keskiaikaisen bestsellerin. Das Naren Schyff oli Sebastian Brantin runoteos, joka kuvaa kuolemansyntejä. Nuo vanhat suosikit - viha, kateus, kohtuuttomuus, himo, ylpeys, ahneus ja laiskuus - ovat edelleen kanssamme. Niitä Aittokoski näkee kun hänen matkansa vievät maailman köyhimmiltä kujilta rikkaimpien leikkikentille. Hän tutkailee ympäristöään sitkeällä uteliaisuudella, syvästi tietoisena omasta taustastaan, välillä vihaisena tai peloissaan. Näkemästään hän kirjoittaa oivaltaen.

...ne, jotka talouskasvun tuomitsevat, tekevät niin yleensä turvatuissa oloissa, jotka on mahdollistanut vuosikymmenien talouskasvu. Tämä on keskuslämmitettyä kritiikkiä. (s. 71)

Hannu Kirjavinkeissä piti Aittokosken tekstiä pessimistisenä, jopa kyynisenä. Ehkä siksi, että se osoittaa 1400-luvun heikkouksien olevan yhä ajankohtaisia? Minusta se ei tuntunut siltä. Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku vai mitenkäs se nyt meni. Narrejahan me ihmiset olemme... eikä tätä paattia tunnu oikein kukaan ohjaavan... mutta silti asiat aina silloin tällöin onnistuvat.

Narrien laiva muistuttaa siitä, että asiat voivat mennä myös parempaan suuntaan ja usein menevätkin. Suomessa kuoltiin porukalla nälkään vielä 1800-luvun loppupuolella. Ja alle sata vuotta sitten meillä oli täällä oikein ampumasota ihan omalla porukalla. Tänään on paremmin.

Kirjasta tulee surullisen toiveikas olo. Surullinen koska huomaa olevansa narri itsekin* ja toiveikas... koska muutos on mahdollinen. Ei ehkä todennäköinen. Mahdollinen.

Tykkäsin, suosittelen kovasti. Älykäs ja analyyttinen kirja muttei tunneköyhä kumminkaan. Aittokoski panee itsensä peliin.

Heikki Aittokoski. 2013. Narrien laiva. HS Kirjastosta.

*Narrien laivaa lukiessani sain noin kuusi raivokohtausta siksi, että HS Kirjasto halusi ladata sen iPadilleni uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Siihen meni varmasti 90 sekuntia joka kerta. Arrgh! Se on ladattu jo!! Monta kertaa!!! Anna nyt hemmetin serveri minun lukea tämä ilmainen sähkökirjani langattoman verkkoni kautta tällä kalliilla lelullani HETI!!!! 

On se hyvä että on näitä ongelmia.

Asta Honkamaa: Naisen maisema

Kuva: Books North

Asta Honkamaan Naisen maisema on kirja, jota minun ei oikeastaan pitänyt lukea. Se on runokirja, tai jotain sinne päin, ja olen lähestulkoon luovuttanut runojen suhteen. Runojen analyyttinen lukeminen saa aikaan ohimojomotusta, ja mitä tunteella lukemiseen tulee… sanotaan vaikka niin, että välillä on runotunne ja välillä ei. Yleensä ei. Naisen maiseman kanssa kävi niin, että sitä kustantaja tarjosi arvostelukappaleena. Vastasin, että kiitosta vaan mutten pahemmin kirjoita runoista, johon sieltä tuumattiin, että ei tarvitse kirjoittaa, lähetämme nyt kumminkin jos sopii.

 Ja sopihan se. Aina on tilaa vielä yhdelle kirjalle. Niinpä Naisen maisema oli jo valmiiksi käsillä kun Jenni kirjoitti siitä juttunsa; innoituin Jennin jutusta siinä määrin, että Maisema pääsi korjaa-nämä-johonkin -pinosta koitas-nyt-lukea-nämä -pinoon. Koska tässä kuussa ohut on minun listoillani pop, ja Pölynimurikauppiaan jäljiltä oli naiseutta ilmassa, tulin sitten lukeneeksi Maiseman.

Sitten jälkeenpäin muistin taas yhden syyn, miksi runoja on tullut luettua aika vähän: niistä on hankala sanoa mitään. Runot ovat jotenkin niin tiivistä ja liukasta tavaraa, että pitävää otetta on vaikea saada. Romaanin sitä läväyttää pöydälle, ottaa tukevan niskaotteen ja alkaa viipaloida, mutta tällaista runonkaltaista lyhytkamaa paloitellessaan ihminen viiltää helposti itseään peukaloon.

En siis oikein tiedä ketä tai mitä kuvaan, kun sanon että Maisema puhuu naisena olemisesta ja naisten jaetusta kokemusmaailmasta. Sukupolvista ja odotuksista ja ruumiillisuudesta; käskyistä ja kielloista; siitä miten hankalaa on olla sekä ihminen että lihaa. Siitä miten itsensä huijaaminen on välillä armollisinta mitä voi tehdä.

Kutsun Maisemaa runokirjaksi, mutta ehkä se on väärä sana. Runouskäsitykseni on niin reunoilta rispaantunut, ettei se kelpaisi edes kirpparille. Osa Honkamaan teksteistä on eräänlaisia mininovelleja. Kirja on jaettu kahdeksaan osaan, joilla on houkuttelevia nimiä, kuten vaikkapa Ratkaisumalli kaikille tunteille ja Myrskyn jälkeen on lounasta.

Otan tekstinäytteeksi otteen vähemmän runollisesta päästä, ihan vain ajoituksen vuoksi:

Pääsiäinen oli joko menossa tai tulossa, väreinään vihreä, oranssi, keltainen. Keskittymällä halvassa lasissa olevaan cavaan voi yhtäkkiä tajuta mitä voima on. Kun kaikki valuu kuin vesivärivanat tiskien yli, ja kuitenkin keskittyy yhteen rypäleeseen tai konvehtiin kerralla, pääsee johonkin pisteeseen. Sellaiseen missä tajuaa että kaikkea ei tarvitse itse koskea, todentaa olemassa olevaksi. [--]

Pidin tästä kirjasta, vaikka se aika kummallinen olikin. Uskottava ja samalla hämmentävä lukukokemus. Maisema on tässä kaunis ja tuossa ruma, ja niinhän se maisema tapaa olla jos sitä katselee vaikkapa liikkuvan junan ikkunasta.

Ja tähtiäkin on,
tähtiäkin on.

Asta Honkamaa (2013). Naisen maisema. Books North. 978-952-67980-4-2.

Arviota:
Mari A:n mielestä kirja oli kiltti muttei lapsellinen. Hyvin sanottu.
Sinisen linnan kirjastossa Maria mietti hänkin teoksen runoluonnetta.
hdcanis Hyönteisdokumentissa löysi sekä hempeyttä että vimmaa.

Hyvää pääsiäistä!

Kari Hotakainen: Luonnon laki

Kuva: Siltala

Tämä on se aika vuodesta, kun tunnollinen kirjabloggaaja (melkein) kokee pientä painetta. Blogistanian parhaat kirjat 2013 -kisa näet lähestyy kovaa vauhtia... ja noin tuhat tuoretta suomalaista uutuutta on vielä lukematta, kaikista hyvistä tuoreista käännöksistä puhumattakaan. Vaikken ole toistaiseksi sortunut valitsemaan lukemisiani kilpailuja silmällä pitäen,  lukujärjestykseen ne vaikuttavat; uutuuksilla on juuri nyt hienoinen etulyöntiasema.

Hotakaisen viime vuosien romaaneista Ihmisen osa ja Jumalan sana kolahtivat molemmat mukavasti, joten Lakikin oli luonnollisesti lukulistalla. Luonnon laki kuvaa maalämpöyrittäjä Rautalan erikoista elämänmuutosta: vakaumuksellinen veroistavinkuja rysäyttää autollaan suoraan toiseen todellisuuteen, hyvinvointivaltion vastaanottavalle puolelle. Terveitä ja terveydenhoitoa tarvitsevia erottavan rajan takana häntä odottavat filosofinen ja äänetön vieruskaveri ja kuoleman musiikista virtaa imevä sairaanhoitaja Laura, jonka on vuoron päätteeksi pakko pudotella potilaat kotimatkalla autostaan, jotta saisi jonkinlaisen rauhan. Rautalan kuolemaa tekevä äiti, vauvaa odottava tytär ja huonokuuloinen ja -muistinen isä muodostavat muun ydinkaartin.

Luonnon laki pursuaa pieniä kait-symbolisia elementtejä, joista kutoutuu kieltämättä näppärä melkein-puheenvuoro suureen keskusteluun yhteiskunnan ja yksilön vastuusta ja vähän sukupolvien kierrostakin. Ahneuksista ja uhrauksista ja ajattelemattomuuksista; rooleista joita itse kukin yhteiskunnassa ottaa; yksilön ja yhteiskunnan suhteesta. Sanon melkein-puheenvuoro, koska en ole ihan varma miten Hotakaisen kannanotto pitäisi kaikkineen tulkita. Hyvinvointivaltion puolella ollaan, se on selvä, mutta vähän jää auki että miten. Veroja välttelevä Rautala kääntyy veronmaksun puolelle vasta kun on itse nettosaaja ja ministerit saavat hermoromahduksia leikkauslistoja laatiessaan. Tuntuu että toivo jää nyt sen varaan, että osa (lampaat?) uhrataan, ja että kyllä niitä vauvoja vielä syntyy. On kuin Hotakainen sanoisi, että voisimme olla nöyrempiä elämän edessä.

Nöyryys on seuraus, epäilen minä, ei siitä liikekannallepanevaksi voimaksi ole.

Ja sehän on jo todistettu, että älyä emme kollektiivisesti kykyne hyvinvointivaltion pelastamiseksi kovin hyvin käyttämään.

Teksti on sellaista kuin Hotakaiselta osaa odottaakin, hyvin rytmittyvää ja oivalluksia tarjoavaa. Hotakaisen sairaalakuvaus on, kuten kokemukseen pohjaavalta tekstiltä voi odottaakin, uskottavaa ja iskevää... ja kumminkin sellaista hotakaismaista, vähän absurdia, näennäisen luonnosmaista, ihan kuin olisi kovinkin kevyellä kädellä kirjoitettu.

Pidin kovasti myös esimerkiksi Rautalan isän ajatuskuluista:

[--] Hyvän erottaa pahasta, jos katsoo tarkasti, aina ei jaksa, ja sillä tavalla ne sekoittuvat yhdeksi ja samaksi. Ihmiseksi. Ihminen on valtava olio, siihen mahtuu paljon erilaisia aineita, niin kuin karjalanpaistiin. Esimerkiksi laakerinlehti. Se laitetaan sinne, mutta ei sitä valmiista paistista syödä, silti sitä ei voi jättää vois. Sama on ihmisessä, laitetaan se paha sinne ja vaikei sitä usein käytetä, sen pitää olla siellä. (s. 42)

Minulle Laki jäi silti selkeästi kolmoseksi kahteen edelliseen verrattuna. Plan-kummilapsen tuominen kirjaan tuntui niin turhalta, että oikein tosissani mietin miksi. Koska kaikissa kirjoissa pitää olla tarpeeksi arvoituksellisia kursivoituja pätkiä? En myöskään saanut kovin hyvin kiinni yhteiskunnan näkemystä kuvaavista osista.

Hotakaisen faneille tämä uppoaa ilman muuta. Eikä kirjassa muutenkaan mitään vikaa ole. Mutta jos haluaa hurmaantua Hotakaiseen, kannattaa ehkä aloittaa jostain muusta. Minulle Ihmisen osa oli se hurmauskirja. Luonnon laki viihdytti ja mietitytti muttei saanut jalkoja alta.

Kari Hotakainen (2013). Luonnon laki. Siltala. 978-952-234-185-3.

Arvioita:
Vesa Rantama Lukeminen-blogissa kuuli kaikkien hahmojen puheessa keski-ikäisen miehen äänen
Sallan lukupäiväkirjassa suositellaan aloittelijalle Hotakaiselta mieluummin vaikka Jumalan sanaa
Morre maailmassaan tuumi hänkin, että tämä ei ihan edeltäjän teholla iskenyt.

Supernaiivi

Kuva: Like. Kuvassa uusi painos, omani on vuodelta 1998.

Jori haastoi minut taannoin lukemaan Erlend Loen Supernaiivin. Haastajan kunniaksi yritän kerrankin kirjoittaa lyhyesti ja ytimekkäästi. Hah.

Supernaiivi on tarina miehestä, joka huomaa 25 vuotta täytettyään, että kaikki onkin merkityksetöntä. Elämä ei voi jatkua entisellään, sillä millään ei ole tarkoitusta. Kirjoittaja saa veljensä asunnon lainaksi ja tarttuu tilaisuuteen. Hän hylkää kaiken. Miksikäs ei, koska kaikki joka tapauksessa on merkityksetöntä? Eikä sitä hylättävää edes paljon ole. Päivieni täytyi muuttua. Kuten myös öitteni.

Naiivisti ja yksinkertaisen toteavasti minäkertoja kuvaa matkaansa nollapisteestä takaisin merkityksellisyyden kokemukseen. Hän aloittaa alusta. Hän kirjoittaa listoja, heittelee palloa seinää vasten ja lukee professori Paulin kirjaa ajasta ja avaruudesta. Hän kohtaa New Yorkin ja veljensä. Hakka-lelun syvin olemus ja terapeuttinen vaikutus paljastuvat. Hämmästyttävästi, vähän kerrassaan, elämänuskoa ja iloa löytyy. Ja ehkä tyttöystäväkin.

En varmasti olisi ikimaailmassa tarttunut tähän kirjaan omin päin, koska se on a) nuoren miehen kasvukertomus ja b) sen nimi on supernaiivi ja c) takakannessa sanotaan, että melkein varmasti jokainen lukija nauraa ääneen ainakin kerran.

Pelkään kirjoja, joista sanotaan noin. Yleensä takakansiteksteilijä on tässä suhteessa väärässä. Supernaiivin kohdalla takakansi saattaa olla oikeassa tai sitten ei. Yhden hengen kenttätutkimukseni puoltaisi edellistä kantaa: nauroin ääneen pari kertaa tai ainakin hörähtelin.

Yksi Loen perussanoma (ehkä) on, että ihminen leikkii. Tai että paras olisi leikkiä tai hulluus tulee. Siihen viestiin pystyn itsekin kiinnittymään. Totta kai pystyn! Aikomuksenihan on leikkiä koko kesä yhtä leikkiä kavereiden kanssa pitkin Suomea. Meillä on monta leikkikenttää ja me leikitään ulkona ja meillä on yhteiset säännöt, niin että kaikki voi leikkiä yhdessä vaikkei tunsikaan niin hyvin toisiaan... Joskus joku kysyy, miten viitsin haaskata niin paljon aikaa moiseen leikkiin, ja silloin ajattelen itsekseni: et kyllä ymmärrä mistään mitään. Koska elämä on leikkimistä(kin) varten. Uskon, että leikki ja hauskanpito puhdistavat sielun.

Tästä minä ja supernaiivi 25 v. olemme tismalleen samaa mieltä.

Supernaiivin kirjoittajan löytämät elämäntotuudet eivät silti noin yleisesti ottaen tarjonneet suuria oivalluksen tunteita. Olen kai ehtinyt näitä kysymyksiä jauhaa liian perusteellisesti jo itsekin. Loen ironisen tarkkaileva ote teki kuitenkin vaikutuksen; hän tarraa yhtä aikaa napakasti ja hellästi siihen yleisen absurdiuden sivumakuun, joka täällä tuntuu kielellä melkein päivittäin. Jos hetkeksikin pysähtyy miettimään, meissä ihmisissä on jotain todella hullunkurista. Tykkäsin älyttömästi kohdasta, jossa kirjoittaja veljensä kanssa selaa netissä jättikirjaston tietokantaa. Mitä tekee ihminen kun on pääsy lähes rajattomaan tietovarantoon? Hän tutkii montako kirjailijaa löytyy, joiden nimi on "kakka" tai muuta kivaa.

Oujeah. Se on surullista ja hassua siksi, että se on surullista.

Alkuluvun voi käydä lukemassa Hesarin sivuilta täältä. Otan silti vielä loppuun tekstinäytteen kohdasta, jossa kirjoittaja tekee lähtöä Amerikkaan:

Punnitsen hakkaa kädessäni. 

Se ei paina paljon mitään. 

Eihän minun tarvitse käyttää sitä. Tunnen oloni turvalliseksi, kun se vain on kassissani. Kun tiedän, että se on siellä. Ja mikäli minun sitten tarvitseekin hakata, niin sieltä se löytyy. 

Voin minä matkustaa ilman hakkaanikin ja sitten vaikka ostaa uuden, jos joudun pulaan. Mutta siinä on riskinsä. 

En tiedä, kuinka vahva asema Briolla on Amerikassa. Ehkei siellä ole lainkaan hakkoja. Siinä tapauksessa joutuisin lukitsemaan monet tunteet sisälleni. (s. 129)

Kuten näette, Loen teksti on nopealukuista.
Hän myös tietää milloin pitää lopettaa.
Kyllä tätä voi suositella.

Kiitos Jori. En ihan rakastunut... mutta odotukseni ylittyivät. Tykästyin.

Erlend Loe (1998). Supernaiivi. Like. Suomentanut Outi Menna. ISBN 978-952-01-0113-8.

Arvioita:
Mikko Kirjavinkeissä
By the Book -blogi
Mick Tämän luin -blogissa
Kirjahullun mietteitä -blogi

Jumalan sana

Kuva/kansi: Siltala/Elina Warsta

Kari Hotakaisen Jumalan sanassa tarkastellaan oikein lähikuvassa uuden ajan uudenlaista jumalaa, jumalaa pienellä jiillä. Päähenkilö Jukka Hopeaniemi on palvottu ja kopea herra. Hän saattaa joskus kuulla kuolevaisen rukouksen mutta useimmiten ei. Jaguarissa on hyvät äänieristeet, eikä Hopeaniemi ole pitkään aikaan ollut vain ihminen. Ei: hän hillitsee jokaisen eleensä ja sanasensa anaalisella puristuksella, on oman onnistumisensa vanki. Siksi ylivoimainen olento on samalla riipivän heikko; vaikka Hopeaniemi hallitsee rahan, hän ei hallitse ihmistä itsessään. Ei ole ketään jolle uskaltaisi puhua peloistaan tai liikeasioistaan, jotka itse asiassa ovat yksi ja sama asia.

Eikä rahankaan hallitseminen helppoa ole, sillä markkinat ovat kuin murrosikäinen, eikä murrosikäiselle mennä järkeä puhumaan, sille annetaan käteistä ja sata metriä etumatkaa.

(Hih!)

Kirja saa alkunsa suorastaan raamatullisen vertauskuvallisesta katastrofista. Islannin maaperästä nousee alkuvoima, joka pimentää taivaat. Niinpä Hopeaniemi on jumissa Lapissa, tulivuoren tuhkapilven tähden. Mutta rahamiehen on päästävä Pasilaan keinolla millä vain; siellä odottaa tärkeä haastattelu. Hopeaniemi kutsuu kuskiksi isänsä vanhan luottomiehen, autonkuljettaja Armaksen.

Alkaa matka halki karun maan. Paine kasvaa. Hopeaniemi pohtii tulevaa fuusiota, Armas miettii tytärtään. Helsingissä osaansa valmistautuu Leena, haastattelija, joka koukutti suuren kalan syvästä vedestä. Stereoissa soivat Hopeaniemen edesmenneen isän, idänkaupan suurmiehen, viimeiset viisaudet.

Vaan eipä ole apua vanhan maailman neuvoista tässä uudessa.

[--] Raha ei tee pesää niin kuin me ja metsänpedot, rahalle ei tule kylmä, se ei vaatteita tarvitse eikä suojaa kaipaa. Se menee ja tulee, ei puhu eikä pussaa, se on kaikkien kaveri, mutta ei kenenkään ystävä. 

Hopeaniemi katsoo kahden pörssiyhtiön kursseja. Hän laskee päässään, mitä on yksi plus yksi. Entisen laskuopin mukaan se on kaksi, mutta se laskuoppi meni kierrätyskeskukseen Ukon vanhojen vaatteiden mukana. Yksi plus yksi voi olla mitä tahansa, sen päättävät sijoittajat ja markkinat. Se voi olla nolla tai sata tai sataviisikymmentä tai kuusitoista, mutta näillä tiedoilla se on noin kuusikymmentä. Tänään se on 7,87. Se on tämän päivän totuus. (s. 70)

Tämä kirja todisti taas minulle epäuskoiselle, että eivät yhden päivän romaanit välttämättä ole pitkästyttäviä. Erinomainen tarina. Tiivis, intensiivinen, paikoin jopa maaninen. Tekstin raamattumainen poljento on hieno mauste muttei kuitenkaan hallitse liikaa. Välillä piti ääneen tirskahdella hauskoille sanankäänteille, vaikkei Jumalan sana noin yleisesti ottaen mikään iloinen kirja ole.

Sana ei myöskään ollut minulle henkilökohtaisesti sydämeenkäyvä samalla tavalla kuin Ihmisen osa. En oikein tiedä miksi, mutta ainakin tämä tuntui jotenkin miehisemmältä kirjalta, vähän enemmän Juoksuhaudantien kaltaiselta, Leena-toimittajasta ja Saara-tyttärestä huolimatta. Tai ehkä heidän takiaan; nössönpuoleisia hahmoja Hopeaniemeen ja Armakseen verrattuna.

Tämä on kirja talouden vallan ja ihmisen vallan rajapinnoilta ja kaipa niihin rajapintoihin liittyy jotain maskuliinista. Anteeksi jos tuo loukkaa jotakuta! En tarkoita stereotyypitellä ketään tai mitään, en vain keksi miten muutenkaan sitä kuvaisin. Ei kun hetkinen. Jos käytän hölmöä vertausta, Hotakaisen teksti puhuu kilpajuoksusta, voitosta tai tappiosta. Sanassa ei juosta mitään Naisten kymppejä, siinä juostaan maratoonia ja satasta ja aikaa ottaa aina joku.

Henkilöiden näkökulmien samankaltaisuus häiritsi vähän enemmän kuin Osassa. Silti erilaiset perspektiivit toivat jämäkkyyttä... ja kaupallisen elämän muutoksen käsittely oli minusta mainiota. Uskon, että moni idänkaupan kova kaveri olisi tosiaan kuivilla kuin kala laiturilla nykypäivän bisneksissä. Pidin myös siitä miten moniulotteisesti talouspelin kuva piirtyi esiin. Kaaoksen hallintaa, kuvitelmia kontrollista, itse luotu luonnonvoima valloillaan.

Hotakainen myös muistuttaa ovelasti, että nämä ratkaisut olemme tehneet itse: päästimme rahan irti. Jos se nyt käyttäytyy luontonsa mukaisesti, onko syytä yllättyä? Tietysti kirjailija dramatisoi. Eihän tarina muuten olisi hyvä. Mutta suuret valheet ovat myös suuria totuuksia, eikös niin -

P.S. Tämän kanssa samassa teemassa liikkui vähän Arto Salmisen Lahtikin, mutta toisella tyylillä ja toisella kielellä. Ja kummatkin olivat hyviä kirjoja. Mistä näitä riittääkin näin pieneen maahan...

***
spoilerivaroitus - jos et ole vielä lukenut kirjaa, haluat ehkä jättää seuraavan väliin!
***



Erityisen kiinnostavaa minusta oli lopun haastattelukohtauksen anatomia, sen hillittömyys ja hillittömyyteen yhdistyvä hallittu kieli.

Vaikka romaani enimmäkseen pureskelee talouspelin ominaislaatua, lopussa näykkäistään aika pätevästi myös mediapeliä. Fantastista miten kaikki hajoaa, jos näytelmän esittäjät eivät noudatakaan kaavaa! Hopeaniemi ei tunnusta pelin kirjoittamattomia sääntöjä ja rikkoo ne. Tässä näyttäytyy alastomana ns. suoran lähetyksen ja live-haastattelujen perimmäinen luonne. Sitä voi luulla katsovansa jotain aitoa ja spontaania; silti osallistujat seuraavat hiljaista käsikirjoitusta, tieten tai tietämättään.

Jos joku ei leiki mukana, hänet diskataan. Katsojat katsovat tunnetta, joten verinen draama on parasta. Grh. Tuli mieleeni Neil Postmanin ikivanha kirja Huvitamme itsemme hengiltä.


***
spoileriuhka ohi
***






Kari Hotakainen (2011). Jumalan sana. Siltala. ISBN 978-952-234-073-3.

Arvioita:
Kuisma Korhonen Hesarissa
Kaisa Neimala Parnassossa
Valkoinen kirahvi Opuscolossa
Jori Kaiken voi lukea -blogissa
Morre Morren maailmassa
Tessa Aamuvirkku yksisarvinen -blogissa
Sallan Lukupäiväkirjassaan

Sivistyksen turha painolasti

Kuva/kannen kuva: Teos/Liisa Valonen

TBR-pinoissa ja -listoilla on karkeasti arvioiden 150 teosta, mutta niin vain poimin edelleen kirjastosta satunnaisotannalla kirjoja, jotka eivät ole millään lukulistalla... Kansi houkutteli! Ei se ollut minun vikani!

Minna Lindgrenin Sivistyksen turha painolasti on yhtä aikaa täysin järjetön ja todella älykäs kirja. Nauroin kippurassa moneen kertaan. Painolastilla on vakava pohjavireensä, mutta Lindgren on liian fiksu sortuakseen saarnaamaan. Älykästä komediaa angstista isolla A:lla. Kuulostaa Woody Allenilta, mutta tämä on hauskempaa; Allenin leffoille en naura ääneen, korkeintaan hymyilen kohteliaasti.

Painolastissa Lindgren, entinen yleläinen ja nykyinen vapaa toimittaja, lukee A:sta Ö:hön Väinö Hämeen-Anttilan yksinään laatiman Uuden tietosanakirjan. Johtajan kirjoittama tietosanakirja ilmestyi Kariston kustantamana vuosina 1928 ja 1932; sittemmin se on yritetty unohtaa mahdollisimman nopeasti. Mutta Lindgren löytää itselleen kappaleen ja aloittaa lukemisen, synnyttäen samalla tämän réchaufféen (kirjallisuuden yhteydessä sillä viitataan johonkin vanhasta parsittuun uuteen muodostelmaan).

Oppia ikä kaikki. Tiesittekö että yliopiston vahtimestaria sanotaan kursoriksi? Tai sanottiin ainakin ennen. Pitääkin luettaa tämä kirja Neideillä, jospa lakkaavat stressaamasta koeviikoista. Juuri mikään, mitä heille lukiossa nyt opetetaan, ei ole pysyvää. Noh, ehkä matematiikka ja piirustustaito. Enimmäkseen.

Lindgren matkaa persoonallisen Väinön ja muistojensa Puujalka-Mummon seurassa Aabenraasta (tanskalainen kaupunki, jossa on hyvä satama) divaanin (rekisteri, arkisto, runokokoelma, helmivyö, valtioneuvosto, audienssi-, istunto- ja kokoussali, matala selkänojaton seinäsohva, patjakko ja Turkin hallitus) ja sanomapitsin (amerikansuomea ja tarkoittaa hylkyä tai vintiötä) kautta Öölantiin (sana johon liian harva kirja päättyy), ja tekee samalla omaa retkeään ajassa ja avaruudessa. 20-vuotisen työuran turvallisessa sivistystyössä tehneen naisen on päivä päivältä vaikeampi ymmärtää mitä työpaikalla on tekeillä.

hiljaiselo 

Osa-alueyksiköiden laajennetussa päällikköseminaarissa pohditaan aihetta "Läsnäolo osana työntekijän valtaistamista". Se tuo mieleeni ylioppilastutkintolautakunnan äidinkielen aineotsikot 80-luvulla, jolloin ratkaisin ongelman yleensä arpomalla. 

"Tutkimuksessa on mitattu työpaikan asenneilmasto 38 trendin valossa", sanoo joku, ja mieleeni tulee tanskalainen ravintofysiologi Mikkel Hindhede, jonka käsitys kansan ravitsemuksen uudistamisesta oli pinnallinen, yksipuolisuuden leimaama ja johti fanatismiin. Vaivun ruumiintoimintoja säästävään hiljaiseloon. (s. 175)

Yksittäinen lainaus ei voi tehdä oikeutta kirjalle, sillä vaikutus kasvaa vähitellen Väinö Hämeen-Anttilan sanaston imeytyessä Lindgrenin kuvaukseen.

Painolasti etenee kujeilevasti: järjestelmällisesti yhdellä tasolla ja kaoottisesti toisella. Ensin luulee lukevansa kevyttä kulttuurista kommentaaria, mutta jonkin matkaa edettyään alkaa epäillä, että tässä on syvempi henkilökohtainen prosessi meneillään. Suku- ja työhistoriasta kumpuava elitismi näyttää tulevan kirjan Lindgrenille itselleenkin näkyväksi ja samalla kumotuksi. Tekstistä aistittava sivistyneistön itsestäänselvien privilegioiden oletus olisikin ärsyttävää, ellei sitä värittäisi roima ironia; Lindgren väistää ansan tuomalla mukaan reippaasti kuvitteellisia osuuksia ja nauramalla omille harhoilleen. Lukija ei tunne itseään hölmöksi vaan kiherää kunnes vaarana on lähinnä enureesi (tahatonta virtsanlaskemista).

Loppupuolella kallistuu ensin tulkitsemaan Painolastin yhteiskunta- ja kulttuuripoliittiseksi puheenvuoroksi, mutta päätyykin katsomaan sen filosofiseksi toteamukseksi asioiden tilasta ja ihmisen illuusioista. Kaikki tieto vanhentuu muutamaa kivilajia ja musiikkitermiä lukuunottamatta - eikä sivistys paina juuri mitään, ei unelmatalouden vaakakupeissa.

Henkilökohtaisesti en sure perinnöllisen sivistyneistön katoamista, mutta sivistyksen katoaminen kyllä mietityttää. Meritokratian ja kvartaalitalouden äpärälapsena näyttää syntyvän lyhytjännitteistä, tekopyhää nytkimistä milloin minkäkin näennäisihmeen perässä; julkisen talouden pyörittämisessä markkinaperiaatteiden ja päivänpoliittisen tarkoitushakuisuuden yhdistelmä tuottaa absurdeja tuloksia. (Ks. Ely-keskusten uudelleenorganisointi ja erilaisten laitosten pakkosiirrot - miten ihmeessä kukaan ehtii tehdä varsinaisia töitä?) Tunnistan Lindgrenin kokouskooman ja allekirjoitan hänen epäilynsä eläkkeestä 65-vuotiaana; olen irvistellyt samoille ilmiöille, äimistellyt samoja uutisotsikoita.

Fantastisen hauska ja ajatteluttava aakkosmatka. En kuitenkaan tiedä kenelle tätä suosittelisin. Painolasti on niitä kirjoja, joista nauttimisen kuvittelen riippuvan vahvasti huumorimausta. Ehkä neuvoisin ketä vain uteliasta ottamaan kirjan käteen ja lukemaan ensimmäiset sivut; abeliaaneihin (lahkolaiset, jotka menivät naimisiin, mutta vastustivat sukupuoliyhteyttä) mennessä luultavasti tiedät haluatko lukea tämän.

Minna Lindgren (2011). Sivistyksen turha painolasti. Teos. ISBN 978-951-851-147-5.

Arvioita:
Matti Mäkelä Hesarissa (huh, vilkaiskaa: on ainakin ihan eri mieltä kuin minä - myös Woody Allenista!)
Anuirmeli Sallamo-Lavi Keskisuomalaisessa
Juhani Ruotsalo Uutispäivä Demarissa
Arja Kulttuuri kukoistaa -blogissa

Puuma

Kuva: Like

Luin tammikuussa Marja Björkin Posliinin ja se teki hyvän vaikutuksen: vakuuttava ja rankka kirja. Saman tien laitoin lukulistalle myös Björkin uudemman Puuman, mutta niin vain ehdittiin syksyyn asti ennen kuin muistin sen sopivasti kirjastossa ollessani. Ehkä Punahilkka naisen vanhenemisen teemoinen palautti Puumankin mieleen.

Björk on käsitellyt molemmissa kirjoissaan vaikeita seksuaalisuuteen liittyviä teemoja. Posliinissa kosketellaan pedofiliaa, Puumassa ikääntyvän naisen seksinnälkää. Vaihdevuosioireileva Malla elää pitkässä avoliitossa Kaukon kanssa, kahden rupsahtavan kropan ansassa. Audi, bemari ja krokotiilinahkainen laukku lohduttavat mutta eivät suo täyttymystä. Onneksi naapuritaloon, ikkunatirkistelyetäisyydelle, muuttaa mies: ei mikä tahansa tallaaja vaan oikea Mies, mies kuin Mustanaamio, komea ja kireä.

Ei muuta kuin naapuriapua hakemaan.

Äh, kirjoitinpa tuosta alkuasetelmasta mitä tahansa, koomiselta se kuulostaa. Sitä se ei oikeastaan ole, tragikoomista välillä korkeintaan. Nykyhetkessä seurataan Mallan ja hänen avokkinsa rujoa arkea, jossa hätäpäästöillä pilataan kalliit farkut ja hätäilyllä hellyys. Kaveripiirin ikänaiset eivät ole sen kummemmissa tilanteissa.

Välillä vilautetaan myös Mallan lapsuutta, ystävyyskesiä mökillä. Mallan äidillä on omat seikkailunsa. En ole ihan varma kuinka hyödyllisiä nämä lapsuusjaksot olivat kirjan kokonaisuuden kannalta. Tyylillisesti entisen ja nykyisen välillä on kyllä jännä kontrasti. Lapsi-Mallan osuuksissa kaikki on säädyllisesti kätkettyä, verhottua, salaista; aikuinen puuma-Malla suorastaan revittelee ruumiillisuudessa. Niin ruma kuin kauniskin on suoraan siinä, lukijan naamalla suorastaan.

Mietin Posliinin kohdalla kirjan nimen monitulkintaisuutta. Samaa jäin miettimään Puumankin kohdalla. Julkisen sanan puumapuhe on niin erisävyistä kuin Björkin, että nimi alkaa tuntua ironiselta. Puuma tosiaan! Muoti-ilmiöstä Mallan puumanaisellisuudessa ei ole kyse; jotain naistenlehtiglitterille kovin vierasta tässä kaivellaan. Tekemällä nimenomaan vanhenevasta ruumiista kaikkine toimintoineen tarkastelun kohteen Björk osuu johonkin arkaan. Voisi ajatella niinkin, että Björkin tulkinta puumailusta kyseenalaistaa nuoruuden tavoittelun tekemällä siitä lähes absurdia.

He lepäsivät lähekkäin ja hän silitti miehen kasvoja. Hän huomasi tämän poskissa mustapäitä, nipisti ne pois ja hieraisi ihomadot haarojensa välissä olevaan vessapaperiin. 

- Kulmakarvat pitäisi lyhentää, hän sanoi. - Näytät Brežneviltä. 

Kauko pyysi leikkaamaan. Hän istui hajareisin tämän vatsan päälle, leikkasi pahimmat karvat lyhyemmiksi ja nyppi mustia ja harmaita, rasvajuurisia karvoja silmien välistä pois ja asetteli ne pituusjärjestykseen vessapaperille tyynyn päälle. Hän kävi huuhtelemassa paperin alas pöntöstä, otti peilikaapista  Kaukon trimmerin ja ajeli tältä sierain- ja korvakarvat. (s. 77)

Tätä kirjaa on vaikea kuvailla. Ehkä sanoisin tätä rumankauniiksi, mutta ei niin tyylikkäästi kuin Arto Salmisen kirjat tähän mennessä. Väliin naurattava, ei ollenkaan huvittava. Hemmetin paljon pelottavampi kuin vaikkapa Saattaja! No, Vänskällä onkin tietysti kauhukirjallisuuden genrerajoitukset riesanaan; Björk menee suoraan pahimpien ja todellisimpien pelkojen ytimeen.

Me vanhenemme ja kuolemme joka ainut. Revi siitä.

Ja Björk repii, antaumuksella. Joutsenlauluhan tämä taitaakin olla, sovitettuna citybiittiin. En oikeastaan pitänyt tästä kirjasta, siinä mielessä että tätä olisi ollut mukava lukea, mutta toisaalta tämä tuskin unohtuu ihan heti. Vaikuttava.

Marja Björk (2010). Puuma. Like. ISBN 978-952-01-0494-8.

Arvioita:
Paula Koskimäki Savon Sanomissa
Jori Kaiken voi lukea -blogissa
Hanna Kirjainten virrassa -blogissa
Naakku Naakku ja kirjat -blogissa
Leena Lumi blogissaan

Majakkamestarin tytär

Kuva/kansi: Bazar/Laura Rahinantti

Laitan vaihteeksi yleisarvion heti alkuun: Majakkamestarin tytär on kelpo viihdettä.

Olen jo pitkään epäillyt, että jossain päin Ruotsia sijaitsee salainen dekkarikoulu, jossa koulitaan kirjoittamaan juuri tällaista: viihdyttävää, pikkuisen hauskaa muttei kumminkaan liian löysää rikoskirjallisuutta. Rosmaninkin kirja on esikoinen, mutta siinä on kaikki sujuvan nykydekkarin ainekset kasassa.

Karin Adler, göteborgilainen rikostutkija, takkuilee suhteessaan avokki-Göraniin. Ammattirintamallakin riittää haasteita, sillä autiolta majakkasaarelta löytyy kellariin muurattu ruumis. Kuka on haudattu seinän taakse - ja elävänä vai kuolleena? Merihenkinen mysteeri sopii veneilevälle Karinille kuin luonnostaan; hän pureutuu saariston historiaan ja ihmisiin ruotsalaisesti rupatellen ja tuttavuutta tehden. Töykeä kielipoliisi työkaverinakaan ei edistystä estä.

Nykypäivän rinnalla kuljetetaan myös majakkamestarin tyttären tarinaa 1960-luvulta. Lukija pääsee näin seuraamaan sekä rikoksen historiallista taustaa että nykypäivään ulottuvia lonkeroita. Ajasta toiseen, ihmisryhmästä toiseen hyppivä rakenne oli, jos rehellisesti sanon, minulle vähän sekava. Syynä voi olla sekin, että luin tätä kirjaa aika pätkittäin, palasen siellä ja toisen täällä.

Myös loppuratkaisu oli vähän erilainen kuin olisin itse tilaustyönä toivonut. Vähän kaukaa haettua - ja toiminnallinen melodramatiikka tuntui aavistuksen päälleliimatulta. Taidan olla vanhan koulukunnan kasvatteja dekkariasioissa; en välttämättä kaipaisi ihmiskeskeisiin arvoituksiin takaa-ajokohtauksia. Ja ihmiskeskeisyttää Rosman on tässä hakenut. Keskeisiä naisia kuvataan oivaltavasti muttei liiaksi alleviivaillen. Ärtyisyys arjen pienistä asioista ainakin on vastaansanomattoman tuttua:

"Minä voin auttaa. Mitä me tarvitaan? Mitä kävisin hakemassa?" Aivan kuin olisi ollut kaupassa pikku kakaran kanssa. Hetken ajan Karin mietti, pyytäisikö hän Görania valitsemaan jotakin iltaruoaksi sopivaa, mutta tajusi sitten ettei jaksaisi käydä keskustelemaan asiasta kaupassa. Oli helpompaa keksiä ruokalaji itse kuin saada Göranilta muuta vastausta kuin että tämä halusi "jotakin hyvää". (s.19)

Jep, tunnistan tuon. Pirkan mitä tänään syötäisiin on jo pitkään ollut ykkösinhokkini mainoslauseiden joukossa. (Haluaisin mieluummin itsekin kysyä, sen sijaan että aina mietin vastausta!) Näin pienestä on samaistuminen joskus kiinni. Kariniin muodostui heti alussa selkeä side tuon hänen turhautuneen ajatuksensa myötä. Pidin myös vahvimmasta sivuhenkilöstä Sarasta, joka tempoilee työuupumuksesta toipumisensa kanssa.

Jennin blogissa käytiin juuri kiinnostavaa keskustelua lukemisen motiiveista. Penjamin nosti esiin samaistumisen ja toiseuden kohtaamisen erilaisuuden lukemisen tavoitteina; kohtaako sellaisessa mitään vierasta, johon on helppo samaistua? Hyvä huomio ja miettimisen arvoinen kysymys, jota en vielä osaa purkaa loppun asti. Tähän kirjaan samaistumista ja toiseuden kohtaamista peilatessa mietin, että dekkarissa ei välttämättä tarvitse olla kysymys kummastakaan; hyvä dekkari voi olla älypeliäkin, tai puhdasta iloittelua. Rosmanin romaanin kohdalla  sanoisin, että kirjaa on kirjoitettu nimenomaan samaistumista ajatellen. Älypelin ainekset on perusteellisesti upotettu ihmisten ja tapahtumien kuvauksen alle, huumori on sivuroolissa, eikä vieraaseen (lähtökohtaisesti siis pahaan) paneuduta kuten esimerkiksi Joensuun dekkareissa.

Enpä tiedä. Nyt kun luen uudelleen mitä tuohon kirjoitin, pelkään että tuli vedettyä liian suoria viivoja kokonaiskuvan mutkikkuuden huomioiden. Menköön nyt kuitenkin, syvempää analyysia ei tästä dekkarista irtoa! Rikoksesta kertova kirja ei aina eskapismia, mutta minusta Majakkamestarin tytär on ensisijaisesti juuri karkukirjallisuudeksi tarkoitettua. Sellaisena vietänpä-tovin-saaristosta-sukuhistorian-ja-ruumiiden-parissa -viihteenä minä ainakin tätä luin.

Itse kirjaan palatakseni: Majakkamestarin tyttären vahvuudeksi nousi minusta tarkalla silmällä toteutettu ihmiskuvaus, etenkin naisten kohdalla, ja vahva merellinen miljöö. Hassua, juuri lukemassani Verkossa meren ja rannikkoelämän käsittely tuntui lähinnä etäännyttävältä - luulin aistivani siinä jotenkin symbolisen sivumaun - mutta tässä dekkarissa meri ja ranta ovat selvästi elävien ihmisten elinympäristöä ja siksi maistuvat aidoilta.

Sopivasti suolanhajuinen tarina siis, myös järvimaisemien kasvateille. Olen iloinen, että satuin tämän kirjastossa blogijuttujen perusteella tunnistamaan. Varmaan luen myös seuraavan Rosmanilta suomennettavan kirjan; sellainen on kuulema odotettavissa ensi vuonna, ja päähenkilönä on jälleen Karin. Lisää merihenkisiä pakomatkoja tiedossa?

Ann Rosman (2011). Majakkamestarin tytär. Bazar. Suomentanut Anu Koivunen. ISBN 978-952-5637-01-4.

Arvioita:
Markus Ånäs Kauppalehdessä
Armi Suojanen Helsingin Uutisissa
Pentti Pesä Savon Sanomissa
Hanna Kirjainten virrassa -blogissa
Leena Lumi
Norkku Nenä kirjassa -blogissa
Linnea Kujerruksia-blogissa

Saattaja

Kuva/kansi: Atena/Jussi S. Karjalainen

Hihhei, nyt saa vähän hehkuttaa! Olen odotellut Mia Vänskän Saattajaa aihepiiriin hyvin sopivalla kauhunsekaisella jännityksellä. Ennakkomarkkinoinnissa on näet väläytelty, että tässä sitä on Kauhun Kuninkaan Stephen Kingin kotimainen vastine. Pakko siis saada Saattaja: rakastan Kingin kieroutuneen kummallisia ja koukuttavia kirjoja, eikä kotimaisia kauhukirjailijoita ole ruuhkaksi asti.

Samalla on takaraivossa piillyt epäilys. Voiko Suomeen ylipäätään sijoittaa kauhua?  Kunnollista yliluonnollista kauhua? Voiko mikään aave uskottavasti materialisoitua tänne muumimukien, järkevän denimin ja vähärasvaisen ruoan keskelle? Eikö olekin luultavampaa, että kotimainen kauhukirja kompastuu omaan mahdottomuuteensa ennen ensimmäistäkään adrenaliinipiikkiä - ja lukemisesta tulee tuskaista myötähäpeää? En lue paljon kauhua, lähestulkoon pelkästään Kingin itsensä kirjoja. Vähempi kuin hyvä ei riitä: pitää olla kiinnostavia ihmisiä ja purevia yksityiskohtia.

Huoleni oli turha. Vänskä onnistuu hyvin. Okei, Saattaja on pullollaan genren tyypillisiä klis - äsh, intertekstuaalisia viitteitä, mutta se ei haitannut ensinkään. Niitä tällaiselta odottaakin. Saattaja on tyylikäs kotoperäinen variaatio kummitteluteemasta. Nam.

Kirjan keskeinen hahmo on vanhaan kotikaupunkiinsa palaava eronnut Lilja. Sattumoisin hänen entinen lapsuudenkotinsa nykyiset asukkaat haluavat kiireellä muuttaa pois, ja Lilja pääsee palaamaan osittain remontoituun rintamamiestaloon. Lapsuuden muistot virkoavat Liljan ympärillä... ja niin virkoaa jokin muukin.

(iiks!)

Kauhuelementtien ohella kirjassa ehditään käsitellä perheväkivaltaa, äidin ja tyttären suhdetta, seurustelua, syyllisyyttä ja kotiinpaluuta; montaa kiinnostavaa teemaa siis sivutaan. Henkilöistä ja kielestä ehkä puuttuu se viimeisen päälle hiottu vivahteikkuus, johon King yltää, mutta ehdottomasti silti kehumisen arvoinen depyytti. Tunnelma käy tyydyttävän hyytäväksi.

Saattajan jälkeen voi sanoa, että osataan sitä täälläkin kummitella. Suositellaan lajityypin ystäville siis! Mutta... jos sinulla on kellari, älä lue Saattajaa siellä.

Melkein unohdin innoissani lukunäytteen, mutta ei se mitään. Tästä on näemmä pidempi pätkä luettavissa kustantajan sivuilla, täällä.

Mia Vänskä (2011). Saattaja. Atena. ISBN 978-951-796-764-8.

Arvioita:
Susa Järjellä ja tunteella-blogissa
Marjis Kirjamielellä-blogissa

Pimeä korpi

Kuva/kansi: Karisto/Matti Vahtera

Vaihteeksi uutuusdekkaria! Dekkari kädessä rentoutuu kummasti, joten uusi kotimainen rikoskirjailija pitää aina ottaa lukuun. Kariston kertoman mukaan Pimeä korpi on ensimmäinen osa trilogiasta ja kirjoittajaa, Esa-Pekka Kanniaista, kehutaan suomalaisen alamaailman tuntijaksi.

Pimeä korpi kertoo kolmikymppisestä naispoliisista, joka tuskailee yksityiselämän ongelmien kanssa. Työkaverit eivät oikein niele naiskomisariota, miesasiat ovat heikolla hapella ja isänkin perhekuvioissa riittää pureskeltavaa. Pahemmat ongelmat ovat kuitenkin työn puolella: Anna saa selvitettäväkseen nuoren pojan kuoleman. Onko uhrikivelle jätetty poika joutunut satanistien rituaaliobjektiksi vai onko kyseessä pedofiilin lavastus? Epäiltyjä ei ole, tutkinta takkuaa ja uhrin vanhempien paha olo vyöryy päälle. Syyllisyydentunnot painavat Annaa, kiltin tytön syndrooman oireita podetaan.

Dekkarista kun on kyse, kovin paljon ei juonesta parane kertoa. Hyvää oli minusta näkökulman vaihtelu poliisilta rikolliselle ja työstä yksityiseen; se oli tässä taiten tehtyä ja sopivasti rytmitettyä. Muutenkin tarina eteni ja sivuja teki mieli kääntää. Kiusaamisteema oli kiinnostava.

Anna ei päähenkilönä ihan hirveästi sytyttänyt; hän tuntuu ammattilaiseksi kauhean ajattelemattomalta ja muutenkin ontolta, ulkonaiselta. Naiskirjailijoiden, vaikkapa Janssonin ja Lehtolaisen, naispäähenkilöissä on yleensä johdonmukaisempi fiilis. Haukkakaa vaan femakoksi, mutta tämän kirjan kohdalla ajattelin, että miespuoliset työkaverit ja epäillyt ovat ehyempiä hahmoja ja syytin neuroottisesta Annasta mielessäni kirjailijan sukupuolta. (Ei näillä asioilla välttämättä ole mitään tekemistä toistensa kanssa, myönnetään... )

Tekstin tyylissä on jotain vaihtelevaa. Välillä osuu eteen raikas, suuhun sopiva lause, välillä tuntuu kliseiseltä. Tiedä häntä, ehkä se on omasta lukemisesta kiinni... Tuota mies-nais -teemaa jatkaen lukunäytteeksi pätkä Annan ja hänen työkaverinsa nokittelusta, makustelkaa itse:

- Jotkut miehet kuulemma aikuistuvat täytettyään kolmekymmentä, Anna sanoi. - Siitä ei kuitenkaan ole mitään empiirisiä havaintoja. Luulen että väite on pelkkä urbaani legenda, hän jatkoi myrkyllisesti. 

- Sinulla ei ole tarpeeksi kokemusta miehistä, mikä ei ole tietenkään yllätys, Laaksonen vastasi tylysti. 

Olihan hänellä kokemuksia, mutta enimmäkseen huonoja. Yksi nuoruuden palava rakkaus, joka päättyi hyvin ikävästi, sekä muutama epätoivoinen romanssi, joissa miesten keskenkasvuisuus ja Annan hoivaamisvietti olivat lupsahtaneet suloisesti kohdalleen. (s. 48)

Rikollista ja uhreja Kanniainen osasi minusta kuvata uskottavasti. Motiivikaan ei ollut pöllömmin rakenneltu - itse asiassa se oli aika vaikuttava. Kaikkiaan Pimeästi korvesta jäi hyvä maku, vaikkei se näemmä (kun nyt luen kirjoittamaani läpi) riehakkaita riemunpurkauksia herättänytkään. OK dekkari. Se tyylillinen tai juonellinen jokin, joka joskus tekee dekkarista elämää suuremman, jäi tässä vielä hakuun. Mutta esikoiseksi lupaava avaus kumminkin.

Esa-Pekka Kanniainen (2011). Pimeä korpi. Karisto. ISBN 978-951-23-5429-0.

Arvioita:
Riitta Sorvali Kouvolan Dekkaripäivien sivuilla
EDIT:
Vesa Karonen Hesarissa

Turvapaikka

Kuva: WSOY

Kaukolainojen armoton laki sanelee nyt lukujärjestystä: vieraiden kirjastojen kirjat etuilevat jonossa. Lähikirjastoni kokoelmissa on tasan yksi (1) Arto Salmisen romaani, joten muita luetaan nyt kaukolainaussyklin logiikalla ja rytmillä. Luen tämän nyt, vien kirjastoon, tilaan seuraavan, saan viestin, käyn noutamassa kirjastosta, luen sen...

Arto Salmisen tuotantoon tutustuminen saa tästä tiettyä juhlallisuuden ja määrätietoisuuden tuntua.

Hyvä että saa. Kirjojen sisällöstä on juhlallisuus ja määrätietoisuus kaukana. Turvapaikassa ankean nahkea arki lutkuttaa menemään vastaanottokeskuksen menoa seuraten. "Arkirealisimi" saa sanana ihan erilaisen sävyn kun on lukenut Salmista.

Turvapaikanhakijoiden tilanne aukeaa lukijalle suomalaisten työntekijöiden yksilöllisistä ja aika raadollisista näkökulmista, mutta Salminen on kova niin koti- kuin ulkomaisillekin puuhastajille. Julman pintakuohun alta kuultaa silti kovin humanistinen viesti. Ihmisiä ne ovat kaikki, Salmisen törpöt juopot, takakireät täti-ihmiset, lentopalloverkolla kalastavat somalit ja järjettömän käytännölliset siivoojat. Ei tule tunnetta, että Salminen tuomitsee ihmisiä, vain typeryyden, suvaitsemattomuuden ja käsittämättömän systeemin.

"Vain"? Typeryyttä, suvaitsemattomuutta ja käsittämättömyyttä taitaa olla liikenteessä paljon. Turvapaikassa siitä kiertyy hervotonta ja armotonta huumoria. Kirjasta tulee mieleen vanha sanonta tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. Ystävälliset idiootit ja osaoptimoitu järjestelmä tuottavat harmeja siinä missä ilmirasismikin.

- Mikä sai sinut lähtemään pakolaiseksi? 

Mitä helvettiä se tuollaisia kyselee? kummasteli Sundqvist. 

- Ensin minun siskoni sormet tulivat postissa, sanoi George. 

- Siis sormukset? varmisti maaherra. 

- Sormet. Nämä, sanoi George ja heilutti kättään. - Sitten minun isäni ja äitini hirtettiin meidän pihapuussa. 

George hymyili ilmeettömästi. Maaherra oli ihan hiljaa. Se vilkuili pomoa ja kunnanjohtajaa ja Georgea ja seinää ja vaikka mitä. 

- Oletko viihtynyt Suomessa? se viimein kysyi. (s. 101)

Tulee angstinen olo kun huomaa nauravansa kaameille asioille. Tässä ei ole mitään huvittavaa - paitsi että tietenkin on. Salminen onnistuu jotenkin näyttämään naurettavuuden tekemättä kumminkaan ilkeää vaikutelmaa. Auts ja vauh.

Pitänee lisätä vielä huomio tyylistä. Kieli on yksinkertaista ja väkevää. Ei-kuoressa merkille panemani runollisen ilmaisun ja näköalattoman persoonan ristiriitaa ei tässä näy, vaikka verbaaliakrobatiaa väläytellään.

Jotain ylivoimaisen totta näissä Salmisen kirjoissa tuntuu olevan; totta rankalla tavalla. Jos kirjalta haluaa todellisuuspakoa (tai tulee helposti huonovointiseksi), Salminen ei ehkä ole hyvä valinta.

Vien tämän huomenna kirjastoon ja tilaan seuraavan.

Arto Salminen (2007, alkuperäinen 1995). Turvapaikka. WSOY. ISBN 978-951-0-33374-7.

Arvioita:
Jori Kaiken voi lukea -blogissa

Niin kauan kuin rakastat

Kuva/kansi: Teos/Nina Leino. On muuten harvinaisen kaunis kansi.

Niin kauan kuin rakastat tuli luettavaksi ihan poikkeuksellista reittiä. Sain suosituksen Erittäin Tärkeältä Henkilöltä, joten eipä auttanut kuin hommata kirja ja lukea se mahdollisimman pian.

Rakastat kuvaa pohjimmiltaan esoteerista taistelua hyvän (?) platonilaisuuden ja pahan (?) gnostilaisuuden välillä. Tapahtumapaikkana tällä kertaa oma rakas Helsinkimme (ja Pietarimme ja Lontoomme ja vähän Pariisimmekin). Seikkailun sankaritar on taidehistorioitsija Iris Savuvuori, joka sotkeutuu museoarkistosta löytyneen salaperäisen taulun arvoitukseen. Salaperäinen on myös eräs kirje, ja salaperäisiä tauluja onkin kenties kaksi. Salaperäisiä muukalaisia ainakin on: hurmaava renesanssiasiantuntija Nicholas, joka tekee juuri oikeaan aikaan tuttavuutta Iiriksen kanssa, ja okkultisti John, joka taivuttelee arkistossa puuhastelevaa yliopistotutkijaa rikoksiin. Jotain salaperäistä on myös museon intendentin puuhissa, puhumattakaan Iriksen vanhasta opettajasta...

Anoppi, tällä kertaa meni piirun verran pieleen.

Erehdys on ymmärrettävä. Pidän historiasta, juonista, romantiikasta ja kansainvälisistä salaliitoista, eikä ripaus eksoottista filosofiaakaan ole pahitteeksi. Näitä kaikkia Rakastat tarjoaa. Taidehistorian ja symbolismin kuvauksessa on aitoa intoa ja asiantuntemusta; Riikka Stewen tietää mistä puhuu kun syventyy renesanssimaalauksiin ja Leonardon symboleihin. Juonikin on riittävän mutkikas ja loppu soveliaasti vähän mystinen.

Pidin myös yksityiskohtaisesta tavasta, jolla tapahtumaympäristöjä kuvattiin. Helsingin yliopiston kirjasto, Aleksanterinkatu, Nevan rannat, luentotilanne, kaikki nämä uhkuivat aitoutta. (Tosin ihmettelin eikö humanistisessa tiedekunnassa ole tapana kutsua kustosta karonkkaan - Iris näyttää puuhaavan väitösiltana ihan muuta. Vai sellaisia tapoja siellä...)

Seikkailuromaani saa minun puolestani olla kohtuullisen kliseinen mitä ihmiskuvaukseen tulee, joten nielen melkein kakomatta menneen rakkauden haavoittaman historioitsijakaunottaren, äidin luona asuvan estyneen vanhapoikatutkijan, herrasmiesprofessorin ja poliisiveljenpojan. Jopa energinen ja tunkeileva opiskelukaveri menettelee, sillä Iris saa käydä hänen kanssaan muutaman hauskan keskustelun á la chick lit.

Mutta kieli. Höh. Kontrasti fiksuun sisältöön hätkäyttää. En kehtaa pokkana moittia ns. sivistyssanojen käytöstä kun itsekin pursottelen niitä ympäriinsä koko ajan (nehän sairastuvat jos niitä ei ulkoiluta säännöllisesti!), mutta jotain rajaa adverbiaalien kanssa... Kyllä lukija ne aukkopaikat täyttäisi...

Rakkaasta anopista huolimatta kirja meinasi jäädä kesken jossain näillä paikkeilla:

Iris uskoi tuntevansa kaikki yksittäisten kysymysten muunnelmat mutta toivoi kuitenkin yllättyvänsä, kun harmaapukuinen pitkä mies nousi paikaltaan luentosalin takarivillä ja lähestyi määrätietoisin askelin Iristä. Henkilökohtainen projekti, Iris luokitteli mielessään, mutta miehen tullessa lähemmäksi hän huomasi ihailevansa näennäisen yksinkertaisen puvun leikkausta, joka antoi muodista riippumattoman ja samalla kuitenkin huolellisesti harkitun vaikutelman. 

Miehen lähestyessä Iris pani merkille tämän lyhyiden hiuksien hopeiset vivahteet ohimoilla. (s 19-20).

Purin täyteläisiä huuliani, kohautin olkapäitäni, nyrpistin hieman pystyä nenääni - ja jatkoin vain eteenpäin. Yritän aina jaksaa edes sivulle 50 jos olen kerran aloittanut. Siihen mennessä hervottoman hieno renesanssikeskustelu olikin jo saanut minut nalkkiin. Sitten tuli juoni ja nyki vielä lisää.

Kokonaan kirja piti vaan lukea, siinä määrin mysteeri vietteli.

Välillä kyllä tuntui kuin olisi kahlannut Nora Robertsin ja Dan Brownin kimpassa kirjoittaman elokuvakäsiksen pohjalta nopeasti tehtyä suomennosta. Tätä voikin suositella renesanssitaiteen rakastajien lisäksi lukijoille, jotka pitävät jommasta kummasta edellämainitusta. Ei ihan yhtä paljon toimintaa; sen sijaan löytyy tyylikäs taidehistoriallinen konteksti ja kotoisa miljöö.

Minulla teksti tökki nyt, vaikken huippuherkkä olekaan. Ellilän konstailemattoman kielen jälkeen, Ravilon sorankarhea suomi tuoreena mielessä... Ajoitus on joskus kaikki!

Stewen väläyttää minusta eväitä monta astetta parempaan. Tuolla tiedolla ja mielikuvituksella voisi syntyä tiukkaakin renesanssijännäriä... Oikein raakaa esilukijaa ison punaisen tussin kanssa silti olisi tarvittu.

Riikka Stewen (2011). Niin kauan kuin rakastat. Teos. ISBN978-951-851-137-6.

Arvioita:
Hannu Poutiainen Savon Sanomissa
Suvi Ahola Hesarissa
Kaisa Kurikka Turun Sanomissa
Maria Sinisen linnan kirjastossa

Ristiaallokkoa

Kuva: Karisto

Spoilerivaroitus! Jos olet jo päättänyt lukea kirjan, etkä halua tietää mitään, jätä juttu väliin. En näemmä osannut kirjoittaa tästä kommentoimatta loppua. Epätietoisia varten lyhyt luonnehdinta: tykkäsin kyllä. Hauska muttei pilkallinen, helppo muttei heppoinen.

Sitten asiaan. Ristiaallokkoa jatkaa Pappia kyydissä ja Pelastusrenkaita romaanien Matleenan ja Auliksen tarinaa. Olen odottanut innolla tätä Ellilän kirkkotrilogian päätösosaa ja kävin siihen kiinni sillä siunaaman hetkellä kun sain sen ahnaisiin näppeihini. Polttava kiinnostus juontuu siitä, että kuulin Ristiaallokon jatkavan tarinaa Matleenan eksän, konservatiivisen Auliksen, näkökulmasta.

Nyt Aulis ajelehtii ammatillisilla syrjäpoluilla, kipuilee nöyryytettynä kadonneen saarnaäänensä kanssa ja etsii totuutta esikuvallisesta isästään. Naisiakin alkaa ympärillä pyöriä, mutta Aulista vaivaa periaatteellinen ongelma: vaikka Matleena on löytänyt uuden suhteen, muistelee Aulis edelleen Jumalan edessä annettuja lupauksia. Muuttaako maallinen ero mitään? Ja onhan se vähän kiusallista, kun parhaan kaverin vastanainut tytär katsoo vihkipappiaan syvälle silmiin kauniina ja tuoreena kuin nuori kauris... Oma Adakin on kasvanut vaaralliseen ikään eikä isyys ei ole raukkojen hommaa.

Olin ennakkoon utelias näkemään miten kirjassa onnistutaan ujuttautumaan tuohon salaperäiseen maahan, harmaalle alueelle miehen korvien välissä. Itsekin liikkuu niissä maisemissa ihan ummikkona, joten varmasti en tohdi sanoa, mutta minusta Ellilän versio tuntuu kohtuullisen uskottavalta. Niksi on luultavaksi siinä, ettei asiasta tehdä suurta numeroa. Auliksen päässä liikkuu paljon muutakin kuin naisen kaipuuta.

Ristiaallokkoa sai minut muistelemaan uudestaan kahta ensimmäistä osaa; päädyin toteamaan, ettei niissäkään loppujen lopuksi päähenkilön sävyssä ollut mitään kauhean sukupuolittunatta. Kummallinen päätelmä tietysti, kun kyse on avioliittodraamasta ja tasa-arvokysymyksistä, mutta siltä se tuntuu. Matleenalla on naisen positio ja näkökulma, Auliksella vanhoillisen miehen, mutta silti kerronta on enemmän yleisinhimillistä kuin nais- tai miesmäistä. Vai luulenko vain, nainen kun olen?

En selitä tätä ajatusta kovin selkeästi... sanotaan vaikka nyt niin, että odotin suurempaa kontrastia ja sen puuttuminen havahdutti miettimään minkälainen on naisen ääni, minkälainen miehen, ja miksi niissä pitäisi olla eroa? Vai pitäisikö? Millaista? Auliksen tapa käsitellä tunteitaan on kyllä monessa kohdassa paljon toteavampi ja epäsuorempi kuin Matleenan. Hmm - olisi mukava kuulla jonkun mieslukijan mielipide Auliksesta.

Ristiaallokkoa myös jotenkin muutti mielikuvaani edeltävistä kirjoista. Luultavasti lukisin niitä erilaisella silmällä nyt. Matleena on erilainen Auliksen näkökulmasta, ja Aulis vasta erilainen onkin.

Tapahtumien puolesta kirja jätti auki asioita, joihin olisin toki halunnut selkeän ratkaisun. Happy end tai moraalinen opetus, näin ovat minua kouluttaneet sadat sadunkertojat kautta aikojen. Ensireaktioni sivujen loppuessa oli turhautunut ulvahdus.

Mutta kas kummaa, yli yön nukuttuani huomasinkin pitäväni suhteellisen avoimesta lopusta. Aulis ei koe mitään ihmeparantumista vakaumuksestaan. (Pahoittelut jos ilmaus jotakuta loukkaa, mutta sairaudelta se minusta näyttää, logiikan hivutustaudilta ehkä.) Aulis on kuitenkin matkan varrella oppinut kysymään ja havahtunut kyseenalaistamisen ja muuttumisen mahdollisuuteen. Lukija ei lopulta voi olla varma miten pitkän päälle käy: löytääkö Aulis jonain päivänä nöyryyttä nähdä vaihtoehtoja vai pitääkö vanha porukka kulttuureineen hänet otteessaan.

Avoimuus korostaa kirjan kehityskertomusluonnetta; pointti ei ole saako Aulis naisen ja minkä naisen, vaan oppiiko Aulis mitään. Itseään hän kai tässä enemmän etsiikin kuin naista.

Kirjan tyyli on ehtaa Ellilää. Huumoria löytyy, mutta vähän tosikkomaisen ja itsetärkeän Auliksen kohdalla siinä on tahattomuuden tuntua, joka todella palkitsee lukijan. Väkisinkin virnistytti kun änkyräkonservatiivi Aulis ei pääsiäisnäytelmän kohdalla ymmärtänyt, miksi ihmiset halusivat pukeutua kylpytakkeihin ja leikkiä kahden tuhannen vuoden takaisia palestiinalaisia. Hihii! Rinnastetaanpa tämä valitsemaani lukunäytteeseen niin saadaan täydet tehot irti:

- Me olemme vanhauskoisia, hän selitti. - Emme voi tehdä alttariyhteistyötä naisten kanssa. 

Hän tajusi heti, ettei sitä olisi kannattanut sanoa. 

- Alttariyhteistyötä? Virpi sanoi. Hän vaikutti kummastuneelta. 

Aulis nielaisi. Hän ei yhtäkkiä ollut varma kuinka asian voisi selittää niin, ettei syntyisi väärinkäsityksiä. Hän alkoi puhua vuosituhantisen tradition kunnioittamisesta. 

- Ymmärsinkö nyt oikein? Sinä et siis hyväksy, että nainen voisi olla pappi? Virpi tarkisti. 

- Se on vähän monimutkaisempi asia, mutta yksinkertaistaen, kyllä se niin on, Aulis sanoi. 

- Mutta mehän elämme nykyaikaa! (s. 181)

Aulis-parka! Ellilä ei miestä säästele. Hän on niin pihalla sekä itsestään että 2000-luvusta, että sääliksi käy. Enkä sano tätä kevyesti; on pienoinen ihme, että pystyn tuntemaan minkäänlaista empatiaa Auliksen kaltaista yhden ideologian suppilovahveroa kohtaan. Mutta Ristiaallokkoa jollain tavoin selitti, miten Matleena on voinut häneen alkujaan tykästyä. Aulis on ääliömäisyydessäänkin vilpitön ja mahdollisesti kykenevä oppimaan. Vähän. Tuo myötätuntohippuseni todistaa, miten vahvasti vaikuttaa kirjailijan kuvakulma, vaikkei henkilön luonnetta muutettaisi piiruakaan. Pätevää työtä!

Muutenkin Ristiaallokkoa vastasi odotuksia. Ehkä se myös sai pikkuriikkisen näverrettyä joitain ennakkoluulojani. Kenties seuraavan kerran täysiverisen patriarkaatin edustajan tavatessani kykenen lievään sääliin, puhtaan punahehkuisen raivon asemesta tai sen lisukkeena.

Kirsti Ellilä (2011). Ristiaallokkoa. Karisto. ISBN 978-951-23-5375-0.

Sydänvarjo

Kansi/kuva: Like

Susan kirjoitus Sydänvarjosta Järjellä ja tunteella -blogissa herätti huomioni. Asetelma kuulosti kiinnostavalta, vaikkei Susa kirjalle ihan täysillä syttynytkään. Ja kansi on houkutteleva, siinä on rehellistä synkkyyttä. (Sitä paitsi etsin edelleen toisella kädellä sitä tajunnan räjäyttävää oman arkeni tulkkia, joten suomalaisia naiskirjailjoita pitää senkin tähden kokeilla.)

No - ainakin Sydänvarjon perusteella Kuisma jää melko kauas meikäläisen elämästä, hyvässä ja pahassa. Sydänvarjon tarina kertoo Susannasta, porvarillista unelmaelämäänsä elävästä hyväosaisesta, johon kaksi yhteiskunnan laitamilla roikkuvaa ihmistä kiinnittää huomionsa. Entinen poikaystävä Anton ajelehtii vailla kiinnekohtaa; moniongelmainen Kerttu samaten. Susannan seuraamisesta tulee kummallekin elämäntapa. Anton ja Kerttu kiertävät Susannaa kuin koit öljylamppua illan hämärässä. Näkeekö Kerttu Susannan kirkkaan valon häikäisyssä enää itseäänkään? Löytääkö Anton Susannasta vastauksen omaan riittämättömyyteensä? Omakotitalon idylliä seuraa yössä kaksi nälkäistä katsetta.

Kuisman kertojaratkaisu on kirjan vahvuus ja heikkous. Rakenteellisesti kirja koostuu Kertun, Antonin ja Susannan kertomasta, ja se kertoma on oudosti irrallista. Henkilöt puhuvat omaäänisesti, mutta on vaikea nähdä kenelle - ehkä itselleen? Tilityksessä on terapiasession makua. Kaikki kolme päähenkilöä ovat osapuilleen vuorotellen äänessä. Välillä saadaan pari palasta myös Susannan miehen Markon näkövinkkelistä, mutta kolmikko dominoi kirjaa.

Koska formaatti on tällaisen terapiamaisen itsetilityksen formaatti, saa kaikista kolmesta suorastaan sietämättömän itsekeskeisen vaikutelman. Vaikka jokainen on omalla tavallaan säälittävä, on lukijana vaikea löytää empaattista asennetta ihmisiin, joiden elämä (kirjasta päätellen) koostuu niin täydellisesti omien ongelmien pohtimisesta. Edes Kertulle, jolle on rakennettu oikea kauhujen nuoruus, en tahtonut saada heristettyä itsestäni myötätuntoa.

Lukunäytteenä ote yhdestä Antonin osuudesta:

[--] Kun sä vedät sateessa yksin röökiä keskellä yötä ja kelaat, ettei kukaan tuu tajuumaan sua ikinä. Hei Arosusi beibe, ja koko se Hessen ja eksistentialismin kuvio. Loputon yksinäisyyden tunne, jota helpottaa vaan joku käsittämättömän epätodellinen kaukorakkaus, ritarimeininkiä tai jotain vastaavaa paskaa.

Todellisuudessa olin säälittävä ihmisen keskimääräisen eliniän puoliväliä lähestyvä jätkä, joka halus epätoivoisesti olla nuori taas ja löytää uudestaan sen, mitä ei koskaan edes oikeesti ollut. Mä kirjoitin jotain runoja, nyt kun katson niitä niin ne on ihan perseestä, mut silloin kuvittelin saavani takaisin sellaista mitä ei voi saada. Onneks. Olla hämmentynyt egoistinen kakskymppinen kakara uudestaan, ei kiitti. (s. 108-109)

Mutta ehkäpä empatia ei olekaan Kuisman tavoittelema tunnetila. Ehkä yksilöillä onkin haettu ensisijaisesti stereotyyppejä. Sydänvarjoa voisi melkein lukea kommenttina yhteiskunnastamme ja sen arkkityypeistä: Susanna ja Marko ovat niitä perusarvomenestyjiä, Anton pullamössöpolven loiseläjä ja Kerttu järjestelmän uhri. Kaikilla on paha olo - jotkut vain valehtelevat itselleen paremmin kuin toiset.

Susannan äärikonservatiiviset mielipiteet tuntuvat kovin ajankohtaisilta tämän kevään Suomessa. Myös Susannan armoton asenne epäonnistumiseen, omaan tai muiden, on tutunoloinen; juuri tällaista onnistujien ja omavastuun maailmankuvaa 2000-luku on paljolti meille myynyt. Ja Kertun harhakuva arvokkaan ihmisen tunnusmerkeistä on sekin vahvasti ajan hengessä; Kertun paniikkikohtaus kosmetiikkaosastolla olikin minulle kirjan parhaita kohtia.

Jätän Sydänvarjon käsistäni vähän ristiriitaisin tuntein. Minun on vaikea pitää kirjasta, jonka henkilöistä en pidä. Psykologisesti Susanna ja Marko tuntuivat johdonmukaisilta vaikkakin kliseisiltä, mutta Anton ja Kerttu eivät minulle paljosta tilittämisestä huolimatta auenneet.

Mutta. Kuisman teksti oli minusta enimmäkseen iskevää ja hyvää. Monessa kohdassa hän tavoittaa jonkin tunnelman tai tilanteen niin herkullisesti, että sitä lukiessaan oikein hykertelee. Lukeminen ei tuntunut ikävältä eikä keskenjättäminen houkuttanut. Sen sijaan kävi mielessäni, etenkin loppuratkaisun jälkeen, että Kuisma voisi olla enemmän omillaan jos sallisi itselleen vähän villimmän irrottelun, kun kerran selvästi osaa sanoja käyttää. Sydänvarjon vahvuus on siinä, että mitä vain voisi tapahtua...

Kirjassa saa tehdä rajujakin ratkaisuja - tai heittäytyä kunnolla satiiriin.
 
Hanna-Riikka Kuisma (2011). Sydänvarjo. Helsinki: Like.

Helena Miettinen Savon Sanomissa
Maija-Liisa Mattila Keskipohjanmaassa

Normaalia elämää

Luin viime kuussa Maarit Verroselta tulevaisuuskuvauksen Kirkkaan selkeää. Siihen tykästyttyäni lainasin myös novellikokoelman Normaalia elämää. Helpomman oloisten ja houkuttelevien opusten sysimänä se on painunut kirjapinossa sivummalle, mutta nyt päätin rauhoittaa hetken Verrosen proosalle.

Kirjassa nimi on kirjoitettu pienellä, normaalia elämää, ja sitä kirja onkin, hätkähdyttävällä ja erikoisella tavalla. Takakannen mukaan tarinat voi lukea kuvaukseksi ilmiöistä, jotka ovat huolestuttavasti normalisoituneet. Huikeimmat kertomukset, kuten tarina perintöverosyistä piilotetusta kuolleesta äidistä, eivät ehkä ihan uskottavilta kuulostaneet, mutta suurin osa kuvauksista oli tunnistettavan tosia.

Verrosen tarkkanäköisyys on melkein hermostuttavaa. Olen iloinen, etten lue kanssaihmisiäni näin hyvin. *tihrustaa sinisilmäisesti ympärilleen* Henkilöt on piirretty pienin vedoin, vähillä sanoilla. Silti heidän nahkoihinsa pääsee heti. Huolet, harmit ja hymyt ovat heti omiani.

Verrosen lyhyissä tarinoissa käsitellään paljolti kykyä ja kyvyttömyyttä toisten huomioon ottamiseen. Jäin oikein miettimään miten moni sellainen teko, jota abstraktisti pitäisimme pahana, menee käytännön elämässä ihan normaalin piikkiin. Toisten asioihin sotkeutuminen yleisen ja toisen hyvän nimissä? Tukityöllistettyjen hyväksikäyttö? Vanhempien hylkääminen? Kohtuuttomuus? Vastuun pakoilu?

Normaalia elämää ei suoraan tyrkytä mitään. Se paremminkin pysäyttää miettimään omia oletuksia, peilaamaan omaa ajattelutapaansa. Olemmeko näin kyvyttömiä, sydämettömiä, itsekkäitä? Näin itsekeskeisiä?

Osa tarinoista aukesi minulle paremmin, osa huonommin. Eniten nautin lyhyimmistä. Juonet eivät ole näiden juttujen vahvuus. Otan lukunäytteeksi pätkän lempparistani, neljän sivun tarinasta nimeltä Sukulaisennaapurit.

Ei voinut tietää pariskunnan keskinäisistä asioista; mitä kaikkea oli tapahtunut vuosikymmenien aikana. Ehkä nainen oli jollakin tavalla oikeassa. Mies ei kai ollut koskaan sanonut hänestä pahaa sanaa ulkopuolisille, ellei sille kaverilleen. Nainen pilkkasi miestä kaikille. Se tuntui epäoikeudenmukaiselta, mutta ei ihmisistä voinut tietää - ja teki mieli uskoa, ettei ketään kohdeltaisi huonosti ilman syytä, koska päinvastainen oli niin kauheaa. (s. 116).

En tosiaan tiedä, miksi lykkäsin tätä kirjaa. Osittain ehkä siksi, että vierastan vieläkin vaistomaisesti novelleja ja lyhytproosaa - jota tosin tänä syksynä olen lukenut enemmän kuin ikinä. Osittain siksi, että Verrosen kanssa pitää lukea huolella. Aina ei jaksa. Kannatti odottaa.

Nälkä kasvaa syödessä. Nyt täytyy jahdata Verrosen Karsintavaihe jostain. *ikävöi Helsingin divareita* No, aina on kaukolainaus.

Maarit Verronen (2009). Normaalia elämää. Helsinki: Tammi.

Irma Stenbäck Hesarissa nautti tästä, niin myös Demarissa Juhani Ruotsalo.