Jari Järvelä: Tyttö ja pommi

Kuva: CrimeTime

Tämän kirjan kanssa kävi raivostuttava juttu... Luin kirjan lähes kuukausi sitten ja kirjoitin heti isoimmat mietteet muistiin, koska tiesin, että tästä haluaisin blogata. Sitten hävitin luonnokseni jotenkin. Se siitä syvällisestä ja oivaltavasta jutusta sitten - sellaisiahan kadonneet tekstit aina ovat! - mutta laitan kumminkin lyhyen mainospalan.

Tyttö ja pommi ei ollut minusta absurdisti hauska niin kuin Särkyvää, se on sanottava alkuunsa. Pommi oli kumminkin vähintään yhtä inhimillinen ja etenee erittäin koukuttavasti. Se on osittain osittain dekkari, osittain toimintajännäri. Suurvaltaintressien asemesta vastakkain ovat omia pelisääntöjään noudattavat graffititaiteilijat ja heitä jahtaavat vartiointiliikkeiden miehet.

Pommissa yhden maalarin ja yhden vartijan välille syntyy syvenevän vihan kierre. Järvelä antaa vuorotellen äänen kummallekin. Ratkaisu osoittaa riipaisevasti, miten kaukana toisistaan ovat Metron ja Jeren maailmat - ja toisaalta niin lähellä, kosketusetäisyydellä. Metron ja Jeren vastakkainasettelu luo melkein pelottavan jännitteen, joka sai ainakin minut taas vaihteeksi miettimään, miten vaikea on nähdä näitä vaihtoehtoisia todellisuuksia. Samassa maailmassa eletään ja silti nähdään se kukin omalta kulmaltamme.... Kuten usein elämässä, Pommin tarinassa pahiksia on vaikea nimetä; hyvä ja paha ovat auttamatta sekaisin.

Kirja toimii sekä dekkarina että romaanina. Suosittelen! Myös Kirsi ja Hanna ovat tästä tykänneet. Metron tarinalle on ilmestynyt myös jatkoa: Tyttö ja rotta. Sekin on aikomus lukea.

Jari Järvelä 2014. Tyttö ja pommi. CrimeTime. E-kirja. 9789522891648.

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana

Kuva: Noxboox

Viimeinen sana yhtä aikaa kiinnosti ja hirvitti. Siteeraan kerrankin reilusti takakantta: tämä on ...ensimmäinen kotimainen romaani, joka pureutuu suoraan koulutradgedioiden pahoihin ytimiin - kirja kaikille, jotka haluavat ymmärtää. 

Kouluampumiset ovat liipanneet vähän liian läheltä, jotta osaisin nähdä niissä mitään viihdearvoa. En myöskään tahdo löytää sydämestäni ymmärryksen hiventäkään näitä tekijöitä kohtaan. Tuumin kumminkin, että ehkä asian käsittely kaunokirjallisuuden kautta avaisi jotain lukkoja, ja päätin lukea kirjan.

(Älyllä tajuan, että tragedia on kaikkien tragedia, tekijänkin. Silti, en oikeasti ymmärrä tippaakaan. Ei tee mieli edes ajatella koko asiaa; se tekee surulliseksi ja vihaiseksi ja toivottomaksi.)

Sanassa näkökulma on Franzin, joka käy lukiota Nietzschen kirja kainalossa, ainoana kaverinaan aseharrastaja Kolehmainen.  Franz visioi tulevaisuutta suurena filosofina: siihen hän saa lisäpotkua kun kaunis Virpi kurottaa jumalaisen kätensä ja koskettaa ("sä oot ihan liikkis") ja filosofian kurssilla käsitellään rakkauttaa. Ehkä filosofian opettaja Helenakin vielä näkee Franzin potentiaalin?

Kenties he tekisivät tulevaisuudessa yhteistyötä, kirjoittaisivat tieteellisiä artikkeleita ja painavia kirjoja, ja signeeraisivat ne yhdessä. Tietenkin tämä vaatisi, että Helena hyväksyisi Franzin filosofiset näkökannat ja olisi tätä valmis muuttamaan omiaan. (s. 26)

Tarina kantoi paremmin kuin olisin ehkä odottanut. Franzin vieraudesta aukeaa vähitellen uusia puolia ja potentiaalisia sivujuonteita riittää. Tekstikin on yllättävän luettavaa. Franzin sisäisen maailman mutkikas ja koukeroinen sävy kontrasteineen on kieltämättä rasittava: filosofiaa, julistusta, pornoa ja uikutusta kaikkea sekaisin... mutta lukeminen ei kuitenkaan töki kielen takia. Ilmaisu toimii.

Ahdistavaa tässä on itse asia. Syyt äärimmäiselle teolle ovat niin triviaaleja ja harhaisia, että oikein inhottaa. Mutta niinhän se toki onkin: ei ole hyviä syitä, ei käsitettäviä perusteita.

Luin jonkin aikaa sitten Tiina Raevaaran perhesurmaa kuvaavan Laukaisun, ja sen kanssa tunnereaktiot jäivät vähän vaisuiksi rankasta aiheesta huolimatta. Viimenen sana tehosi kait paremmin, sillä tunteita kyllä heräsi. Mutta en edelleenkään löydä itsestäni ymmärtäjää.

En tiedä osaanko suositella tätä kenellekään... en ainakaan kenellekään, joka on joutunut kouluampumisten kanssa tekemisiin. Viimeinen sana on taidokas mutta ahdistava. Itse en tainnut olla kypsä lukemaan kirjaa, jossa näkökulma on tämä.


Pärttyli Rinne (2015). Viimeinen sana. Noxboox. 978-952-68009-4-3.

Arvioita:
Hesarissa Majander kutsuu painajaismaiseksi, mutta ilmeisesti hyvässä mielessä.
Lukutoukan Krista piti vaikuttavana.
Tuijata kiinnitti huomiota karmivaan perhemekaniikkaan, joka hätkäytti minuakin.

Kappas, tästä on myös kirjatraileri...

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä

Kuva: Bazar

Itse asiassa on (kuolema siis), ainakin yhden lapsen leikkiä. Bradleyn mainio sankaritar Flavia de Luce on vasta yhdentoista korvilla ja siis määritelmällisesti lapsi, mutta tappavien myrkkyjen käsittely on yksi hänen lempihuvejaan.

Muutenkin kuolema askarruttaa Flaviaa... oma kuolema, äidin kuolema ja tässä kirjassa etenkin erään kylässä vierailevan muukalaisen kuolema.

Tutustuin kemiaa harrastavaan Flaviaan viime kuussa. Kokemus oli sen verran mainio, että seuraavaa alkoi tehdä mieli. Ja kas, kirjastosta löytyi.

Hyvä oli tämäkin: tarinalla on imua ja hymyilyttäviä kohtia riittää. Bradley maalaa mukavasti nostalgisen kuvan 50-luvun brittikylästä... mutta kun kirjoittaja ei elä samaa aikakautta, mahtuu kansien väliin sellaisia hahmoja ja tapahtumia, joita 50-luvun dekkariyleisö ei välttämättä olisi niellyt.

Lopputulos voisi olla keinotekoinen ja ärsyttävä mutta eipäs ole. Bradleyn käsissä yhdistelmä on tyylikäs ja sopivan yllätyksellinen. En tiedä olisiko loppuratkaisu ollut hoksattavissa ennakkoon. Itse nautin matkasta sen verran perusteellisesti, etten edes pähkäillyt mitä seuraavan kulman takana on odotettavissa.

Sitä paitsi Lasten leikin todellinen täky on silti Flavia. Harvoin törmää yhtä viihdyttävään romaanihahmoon. Laitanpa oikein kunnon sitaatin:

...koko homman loppu, allegro, oli yksi niitä paikkoja, joissa Beethoven ei näköjään ollut mitenkään löytänyt katkaisijaa. 

Tam...tam... tam-tam-tam se meni, ja kaikki luulivat että nyt se loppui. 

Mutta ei - 

Tam, ta, tam, ta, tam, ta, tam ta, tam - TA tam. 

Ihmiset nousivat ja venyttelivät ja huokaisivat tyytyväisinä kuultuaan juuri niin mahtavan sävelteoksen, ja yhtäkkiä: 

TA tum. TA tum. TA tum. Ja niin edespäin. TA tum. 

Se oli kuin sormeen tarttunut pala kärpäspaperia, jota ei saanut ravistettua irti. Kirottu juttu takertui elämään kuin iilimato. (s. 61)

Huomaatteko? 50-lukua - mutta silti ei.

Jos elämästä liikenee kymmenminuuttinen, seuraavaa suomennosta odotellessa voi kuunnella tämän:

Mainio kirja dekkareiden, älykkäiden nuorten naisten ja menneisyyden ystäville.

Alan Bradley. 2014. Kuolema ei ole lasten leikkiä. Suomentanut Laura Beck.
Bazar. Kirjastosta. 978-952-279-170-2.

Riina Katajavuori: Wenla Männistö

Kuva/Kansi: Tammi/Markko Taina.

Wenla Männistö on Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen uusintakäsittely ja sellaisena kenen tahansa kotimaisen kirjallisuuden ystävän lukulistalla. Tiettyä kaupallista laskelmointia ideassa on aistittavissa... mutta kirjailijan kertoman mukaan sylttytehdas on kustantamolla: Kiven käsittelyä ehdotettiin hänelle.*

Kun kuulin stoorin tilauksesta, äimistelin vähän. Mutta luettuani en oikeastaan äimistele: jos jonkun voi ajatella hommaan sopivan niin Katajavuoren. Wenla on nimittäin suomen juhlaa. Kieli on värikästä ja kirjavaa ja rikasta.

Asetelma, kerronnalliset ratkaisut ja tietenkin keskeiset henkilöt ovat lainaa Kiveltä, mutta lainattu aines on perusteellisesti puhdistettu hämähäkinseiteistä ja kostutettu kunnon kannullisella nykypäivää. Avot.

Katajavuoren uudistetut veljekset asuvat (nykyään) Kumpulassa ja tappelevat (edelleen) Toukolan poikien kanssa, eikä koulunkäynti ole vieläkään veljeskatraan hartainta hupia. Lauri (nyttemmin Late a.k.a Lowri) tarkkailee yhä mieluusti luontoa ja Juhani (Jusa) on edelleen vilpitön uhouros.

Mutta Wenlassa pojat jäävät pohjimmiltaan etäiseksi. Tämä on kirja naisista. Kiven teoksessa heillä oli vain pikkuriikkiset roolit; nyt heillä on pääosa. Näkökulmiaan avaavat Wenla, hänen äitinsä Marja, Jukolan poikien äitivainaa Alli, saunottaja Kajsa sekä Seunalan Anna.

Vaikka kirjan tunnefiilis ei mieltäni erityisemmin lämmittänyt - en osaa samaistua Wenlan sen enempää kuin Allinkaan kaltaisiin naisiin - nautin täysin sydämin Katajavuoren ideasta ja sen rohkeasta toteutuksesta. Wenla on hurja ja hieno peilikuva Seitsemälle veljekselle. Siinä, että Kiven liinatukkainen kainosilmäinen Anna on tänään lukutoukka ja joskus säikky, mutta muuten pätevä ihminen ja sanoittaja, on totuudenmakuista symmetriaa.

Ja kieli (sanoinko tämän jo kahteen tai kolmeen kertaan?) on tosissaan mehukasta. Ajoittaisen paatoksen ja meikäläisen makuun ylikorostuneen seksuaalisuudessa vellomisen korvaa hulppeasti poikkeuksellisen rikas ilmaisu.

Voisin poimia minkä vain palasen, mutta otetaanpa nyt yksi Jusan repla, sellainen joka henkii Kiven alkuperäistä viestiä.

JUSA (lyö säkkiä). Joskus on vaan sellainen olo, että sisällä rämisee ja pörrää ja kihelmöi, että on pakko saada jotain toimintaa. Vipinää. Tekee mieli karjua täysiä, tai leipoa joku tai saada aikaan joku reaktio vittu jossakin. Katkoa antenni. Hampaita kiristää ja joka paikka säpisee. Sellainen aargh-olo. Että nää huudit ahdistaa. Saatana. Mihinkään ei mahdu ja missään ei ole mitän. (s. 102)

Aamen.

Lue tämä jos olet äidinkielen opettaja, tai asut Kumpulassa, tai tykkäät Kivestä tai suomesta. Tai jos tykkäät yllättyä.  Tai ihan muuten vaan.

Ei mikään juoniromaani mutta muuten ehdottoman jees.

Riina Katajavuori (2014). Wenla Männistö. Tammi. 978-951-31-7983-0.

Arvioita:
Ilselän Minna löysi tummuutta kepeyden alta.
Mari A. ei pitänyt sanailua Kiven veroisena.
Lukutoukka Krista ei ole alkuperäistä lukenut mutta tykkäsi tästä.


*Sain Wenlan kirjamessujen yhteydessä ja kuulin Katajavuoren kertovan teoksen syntyhistoriasta.

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Kuva: Tammi

Värittömän miehen vaellusvuodet on herättänyt Suomessa ehkä laajemmin kiinnostusta kuin Murakamin aiemmat romaanit, jotka nekin ovat koonneet oman uskollisen lukijajoukkonsa. Vaellusvuosissa on kuitenkin suomalaisittain vastustamaton piirre: siinä käydään Suomessa. Helsingissä ja Hämeenlinnassa vierailee kirjan nimihenkilö, väritön asemanrakentaja Tsukuru, jonka omat raiteet eivät vie oikein minnekään. Tsukuru kantaa sisällään koteloitunutta kipua, sillä nyt 36-vuotias mies heitettiin parikymppisenä ulos täydellisen ystävyyden viisikosta ilman selityksiä. Tsukuru selvisi kokemuksesta hengissä mutta on varmuuden vuoksi välttänyt sen jälkeen syviä tunteita ja sitoumuksia - ylipäätään kaikkea merkityksellistä.

Murakami on taas onnistunut kirjoittamaan ajatteluttavan ja oudosti miellyttävän romaanin. Tällä kertaa mukana ei ole maagisen realismin ulottuvuuksia kuten esimerkiksi Kafkassa ja 1Q84:ssä. Silti en sanoisi, niin kuin takakannessa väitetään, että Murakami on tässä palannut Norwegian Woodin tyyliin… en todellakaan! Norwegian jäi minulta kesken ja Vaellusvuodet tuli luettua kerralla alusta loppuun. Itse asiassa luin tämän kuin käärme joka ahmaisee saalin kokonaisena sulatellakseen sitä sitten hitaasti. 

Syy on varmaan jännitteessä, joka syntyy Tsukurun kohtaamista menneisyyden arvoituksista. Vaikka ratkaisuissa ei sinänsä ole mitään järisyttävän yllättävää, ovat ne tyydyttäviä ja pitävät mielenkiintoa yllä.

Kuten Murakamin romaaneissa yleensä, mukana on sellaista, jota ei oikein ymmärrä, vaikka tällä kertaa kysymys kuuluu enemmän "miksi" kuin "mitäh?". Selityksien etsiminen tuntuu kuitenkin turhanaikaiselta; osien yhteys kokonaisuuteen on enemmän intuitiivinen kuin looginen. Tsukurun persoonallisuus, tai ehkä oikeammin hänen pyrkimyksensä oman persoonallisuutensa tunnistamiseen, on tarinan akseli. Se akseli pyörii vaivattomasti paljastaen kohtaaminen kohtaamiselta uutta miehestä, joka pysäköi mielensä tyhjään kohtaan ja vanheni tunti tunnilta tasaista vauhtia. 

Olemme olemassa yhteydessä muihin ihmisiin. Jos huutaa yksin suuressa metsässä, kuuluuko siitä ääni?

Keskittyminen Tsukuruun ja hänen tunteisiinsa tekee kirjasta aavistuksen klaustrofobisen. Tai ehkä kapean. Onneksi Murakamin kertomisen taito on ennallaan, ja onneksi Tsukurun ongelmissa ja ratkaisuissa on paljon samaistuttavaa.

Tsukuru päätti kuitenkin olla miettimättä ongelmaa sen enempää. Vaikka hän pohtisi asiaa kuinka perin pohjin, se ei tuntunut selviävän. Hän pani epäilyksen ”ratkaisematon”–nimilapulla varustettuun laatikkoon ja päätti lykätä sen tarkastelua seuraavaan päivään. Sellaisia laatikoita oli hänen sisällään monta, ja niihin oli tungettu paljon epäilyksiä. (s. 110)

Samaistuminen on kuitenkin etäistä, lähes älyllistä. Tsukurun kipua ei voi tuntea; lukija kohtaa hänen tunteensa yhtä kaukaa kuin hän itsekin. Vaikutelma on kaunis, surumielinen ja, noh, väritön, sellaisella tyylikkäällä tavalla kuin yksinkertainen mustavalkoinen piirros voisi olla.

Kielestä en osaa sanoa oikein mitään. "Murakamimaista"? Värittömän miehen vaellusvuodet on käsittääkseni ensimmäinen suoraan japanista suomeksi käännetty Murakamin romaani. En usko, että olisin huomannut eroa. Aina silloin tällöin kaikissa käännösromaaneissa häivähtää jotain vierasta (mikä on virkistävää), mutta vieraus tässä ja vieraus Murakamin englannista käännetyissä romaaneissa ei tuntunut merkittävästi erilaiselta, vaikka jokunen muotoilu joskus mietitytti.

Vaikka Vaellusvuosien maailma ei olekaan aivan sellainen maaginen paikka kuin odotin, kokonaisuus jätti levollisen olon joskaan ei suuria tunteita. Jopa loppu – jota toisenlaisessa kirjassa olisin pitänyt raivostuttavana – sopi tähän tarinaan hyvin.

Murakamin romaaneista juuri Vaellusvuodet sopinee myös sellaisille, jotka vierastavat fantastisia elementtejä. Henkilökohtaisesti pidän puhuvista kissoista... mutta nämähän ovat makuasioita.

Haruki Murakami (2014). Värittömän miehen vaellusvuodet. Tammi. Suomentanut Raisa Porrasmaa. 978-951-31-7947-2.

Arvioita:

Lumiomenan Katja luonnehtii romaania haikeankirpeäksi - hyvin sanottu!

Annika K Rakkaudesta kirjoihin -blogista koki ennakko-odotusten latistavan vaikutuksen.

Kulttuuri kukoistaa -blogissa Arja tuumaa, ettei tämä kohonnut järisyttäväksi.

Marko Hautala: Kuokkamummo

Kuokkamummo ilmaantui jossain vaiheessa postilaatikkooni ja kiehtoi heti: nimi nostattaa erilaisia mielleyhtymiä ja kansikin on sopivasti pelottava. Päädyin tosin lukemaan Kuokkamummoa mahdollisimman epäsuotuisissa olosuhteissa: otin sen rantalukemiseksi kirkkaassa päivänpaisteessa. Lämpötila huiteli kuuman ja läkähdyttävän välillä, meri kimmelsi kutsuvana ja äänimaisemasta vastasivat (iloisesti) kiljahtelevat lapsilaumat. Niissä oloissa ei ole helppoa vakuuttaa lukijaa mistään kovin kaameasta, mutta Hautala sai kuin saikin aika ajoin kylmiä väreitä aikaan.

Kuokkamummossa Samuel Autio palaa isänsä kuoltua lapsuusmaisemiinsa ensimmäistä kertaa vuosiin. Samuelin päivinä lähiössä noudatettiin tiettyjä sääntöjä ja välteltiin tiettyjä paikkoja.... samoja sääntöjä noudattavat edelleen nuoret, nyt vain entistä tiukemmin rituaalein. Jengin sääntöihin mukautuu myös Sagal Yusif, joka erilaisista taustoistaan huolimatta kelpaa joukkoon, koska hänen paras kaverinsa on mitään pelkäämätön Mira. Samuelin ikätoveri Maisa puolestaan suunnittelee väitöskirjaa alueen perinteistä, sillä menneisyys ei irrota hänestä otettaan.

Ei tietenkään irrota! Legendojen mustakielisen mummon kuokka on iskeytynyt syvälle lapaluiden väliin eikä pyristely auta. Kuokkamummossa ei ikinä tiedä mitä pensaikosta tulee esiin.

Liike silmäkulmassa sai Sagalin katsomaan pihalle päin, grillikatoksen ja siirtolohkareen väliin. Suuret kivet pihassa ja Suvikylän metsissä olivat saaneet hänet aina tuntemaan pelottavan syvää yksinäisyyttä, aivan kuin ikuisilta tuntuvat talot olisivat vain kulisseja jollakin kaukaisella planeetalla, jossa oli turha odottaan keneltäkään mitään ymmärrystä. Hän oli nähnyt koulukirjassa kuvan Marsin pinnalta. Siltä joskus tuntui. Niin yksinäiseltä. Sen kuvan olisi voinut kehystää. 

Pihassa seisoi joku. (s. 32)

Tarinan elementit ovat oikeastaan aika perinteisiä, mutta Hautala osaa rytmittää ja pyörittää; on melkein pakko eläytyä. Pidin etenkin nuorten näkökulmasta kirjassa. Maisan periaatteessa kypsempi persoonallisuus tuntui minusta hajanaisemmalta. Myös jotkin juonielementit ylittivät eläytymiskynnykseni. On näemmä asioita, jotka suostuisin uskomaan Yhdysvalloissa mutten Länsi-Suomessa... Loppupuolella siis vähän hyydähdin Mummoon, mutta kokonaisuus oli vahvasti plussan puolella. Suomalaisessa nykykauhussa Hautala taisi tällä kirjalla mennä oman (lyhyen) listani kärkeen.

Kirja myös koukutti näppärästi ja nopeasti... koko hoito piti lukea kerralla, joten ehkä rantapäivä olikin otollinen hetki. Paremmat tehot saa varmaan irti vaikka syyskuun pimeänä yönä, jossain veden äärellä. Kirjatrailerista saa kivat sävärit...

Marko Hautala (2014). Kuokkamummo. Tammi. 978-951-31-8027-0.

Arvioita:
Höh - olen varma että näin jossain blogissa tästä jo juttua, mutta iso G ei nyt löydä. Vinkatkaahan jos tiedätte.
[edit 5.8] Hyvä ajoitus! Antti Berg kertoi aamun Hesarissa pitävänsä Kuokkamummoa hyytävänä mutta moitiskeli loppuratkaisua. Peesaan.

Peter Franzén: Samoilla silmillä

Äänikirjan kantta ei Tammelta löytynyt, joten tässä normikansi.

Tämä äänikirja loppui jo ennen juhannusta, mutta ehdin vasta nyt kertomaan, että tällä kertaa äänikirjavalinta meni nappiin. Peter Franzénin Samoilla silmillä oli sopivan pituinen, sopivan selkeä ja upeasti luettu äänikirja. Suosittelen.

Samoilla silmillä jatkaa Tumman veden päällä -kirjan (omaelämäkerrallista?) tarinaa. Pete on nyt teini ja hapuilee kohti aikuisuutta. Peten näkökulman lisäksi rinnalla kulkevat hänen äitinsä ja vielä Pertin, tuon edellisen kirjan väkivaltaisen kasvatti-isän, näkökulmat. Pete käy salaa työväentalolla nyrkkeilemässä ja vetää puolivahingossa ensimmäiset känninsä, ja tytöt ovat kovasti jo mielessä. Pikkusisko Suvi kasvaa häkellyttävää vauhtia. Peten ja Suvin äiti puolestaan elää eräänlaista uusittua nuoruutta; hän opiskelee toisessa kaupungissa ja pääsee vain viikonloppuisin lasten luo. Samalla yksinäisyys on vapautta... ja pian on kuvioissa uusi mies. Pertti puolestaan käy epätoivon äärirajoilla; onko miehellä enää edes voimia kamppailla kiivautensa kanssa, kun arjessa ei ole ketään? Työkaverit eivät riitä elämän sisällöksi.

Niin kuin juonikuvauksesta voi päätellä, tämä on ihmissuhderomaani ja kasvutarina - ei siis mitenkään ilmiselvästi minun heiniäni. Juonikaan ei varsinaisesti vallankumouksellisia elementtejä tarjoa. Silti pidin kirjasta kovasti: tämä on aikamatkaa parhaimmillaan, vaikka Peten kasvuympäristö onkin monin tavoin toinen kuin omani. Myös henkilöissä on massiivista viehätystä, etenkin Petessä ja hänen isoisässään, johon ihastuin jo edellisen kirjan kanssa. Samoilla silmillä on Tummaan veteen verrattuna hyvin leppoisa ja Peten osalta jopa jännitteetön; nyt kahlataan kirjaimellisesti auringon lämmittämässä rantavedessä ja sukelletaan jäisiin virtoihin vain satunnaisesti.

Silti pidin kirjasta kovasti. Kieli oli mieleeni. Repliikit ovat aidonoloista ja rohevaa murretta. Tässä yhteydessä sopiikin tunnustaa, että kirjassa käytetään joitain minulle vieraita sanoja... Otanpa esimerkin: isoisä sanoo saunassa Petelle eräästä miehestä se tuli ihan pörröksi. Käsi ylös kaikki jotka ymmärtävät! Itse en olisi tajunnut ollenkaan, ellei kirjablogikamu Hanna olisi opettanut taannoin tämän sanan merkitystä. Kiitos Hanna. Jatkathan näitä satunnaisia oppitunteja, jookos?

On tosin myönnettävä, että kerronnan vuorottelu tarinalinjojen välillä hämmensi äänikirjassa ensimmäisen puolen tunnin ajan, varsinkin kun Pertin osalta liikutaan eri kertojamuodossa kuin äidin ja Peten. Mutta kun rytmistä sai kiinni, alkoi rakenne tuntua hyvin luontevalta. Kaikkiaan mainio äänikirja! Ja kuten toivoa sopikin, Peter Franzén lukee oman tekstinsä äärimmäisen hyvin: tasaisesti, liiaksi elehtimättä, lämpimällä äänellä. Nam.

Peter Franzén (2014). Samoilla silmillä. Äänikirja.  Tammi. Lukija Peter Franzén. 9789513175115.

Arvioita:
Suvi Ahola Hesarissa kiteyttää hyvin - tumma vesi on nyt turvallista ja lämmintä.
Kirjanainen kehuu sympaattiseksi.
Mari A:ta tämä miellytti enemmän kuin ensimmäinen.

Seppo Jokinen: Vihan sukua

Kuva: CrimeTime

Pitääpä pitkästä aikaa kirjoittaa Jokisen kirjasta oikein juttu, ihan vaan sen kunniaksi että olen nyt komisario Koskisen tutkimuksissa päässyt ajan tasalle. Kirsin kirjanurkan kautta taisin alkujaan Koskisista innostua, ja nyt ne on luettu, ensimmäisestä viimeiseen. Njaaah... joku novellikokoelma ehkä välistä puuttuu, mutta sitä ei lasketa.

Vihan sukua on hieno osoitus siitä, että Jokinen on pitänyt sarjansa ajan hermolla. Nykyaikaa vaivaava pelon kulttuuri on Suvussa vahvasti läsnä. Huhut ja puolitotuudet leviävät valokuidun nopeudella ja pahinta ollaan varmuuden vuoksi heti epäilemässä. Kun Tampereella räjähtää, on kaupunki pian valmis uskomaan Supon miesten lailla, että kyseessä on kansainvälisen terroristijengin isku. Koskinen ja hänen ihanan inhimillinen porukkansa suljetaan tavallisina kyläpoliiseina pois näin kuuman jutun tutkimuksista. Mutta Koskinen ei malta antaa asian olla, vaikka muutakin tekemistä olisi: pihkalta haiseva hiippari terrorisoi yksinäisiä naisia öisillä käynneillä ja Koskisen naapurikin näyttää joutuneen yövieraan uhriksi.

Koskisella on omat ajatuksensa pommiturman taustoista, ja vaikkei Supon Lamberg niistä kiinnostukaan, on pomo Eini ymmärtäväisempi, sikäli kun nyt pysyy Koskisen liikkeistä selvillä. Einin ja Koskisen työsuhde onkin mainio mauste tarinalle. Ehkä Eini on vähän yksiulotteisen stereotyyppinen hyvä naisjohtaja... mutta miksikäs ei? Eipä mokomia ole turhan usein kirjoissa nähty, eikä dekkareissa varsinkaan. Jäyhä Koskinenkin on muovailuvahaa Einin käsittelyssä.

- Kuulehan nyt Sakari! hän kääntyi osoittamaan Koskista sormellaan. - Siitä ei tule mitään, jos sinä kannat syyllisyyden taakkaa kaikista maailman murheista. Ei todellakaan! Nyt lopetat tuollaisen itsesi ruoskimisen tähän paikkaan! Tuliko selväksi? 

- Tuli. (s. 121)

Spoilaamatta ei oikein voi avata kaikkia Suvun hienouksia. Sen verran sanon, että pelko ja kiusaaminen ovat avainteemoja. Suvussa kiusanteko, itsensä ylentäminen toisia alentamalla, saa aikaan pahaa jälkeä monellakin tavalla, suoraan ja välillisesti. Samalla Jokinen sanoo painavan sanansa niistä, jotka käyttävät pelkoa ja turvattomuutta poliittisina aseina. Vaikka juoni ei ole minusta niin uskottava ja vankka kuin monessa muussa Jokisen dekkarissa, pidin tematiikasta ja hektisestä tunnelmasta.

Koskis-dekkariksi Suku keskittyy poikkeuksellisen tiukasti poliisiasioihin, eikä komisarion tai hänen työtovereidensa yksityiselämä juuri saa sijaa. Tavallisesti moinen pihtailu harmittaisi, sillä vakiosarjojen suurta hupiahan on juuri tuoreiden tietojen saaminen tuttujen tyyppien elämästä, mutta Vihan sukua on niin tiivistempoinen, ettei puutosta edes hoksaa kärsiä ennen kuin vasta lopussa. Ja siellä lukija palkitaankin hyvin lupaavalla romanssin idulla.

Vetävä ja sujuva dekkari, jossa on paljon kiinnostavia aineksia. Harmittavin puoli siinä on, että se on nyt oikeasti se viimeisin. Seuraavaa Jokisen kirjaa joudun tovin odottamaan, halusin tai en.

Seppo Jokinen (2013). Vihan sukua. Crimetime. 978-952-289-047-4.

Arvioita:
Kirsin kirjanurkassa tämä nousi Jokisen dekkareista ykköseksi.
Kristan Lukutoukan kulttuuriblogista tämä piti otteessaan.
Veli-Pekka Leppänen Hesarissa kuvaa kerrontaa jopa laahaavaksi.

Walldén, van der Steen & Nykänen: Mikä moka!

Kuva/kansi: Mikä moka!-sivu/Anni Nykänen

Lokakuussa on jo muutaman vuoden vietetty Epäonnistumisen päivää. Hyvä! Kansalliseksi liputuspäiväksi vaan. Jos olisi vielä lipputanko, voisin Epäonnistumisen päivänä (taas kerran) unohtaa lipun yöksi salkoon ja hävetä aamulla silmät päästäni.

Varsinainen päivä 13.10 tuli tällä kertaa vietetty Roomassa, enkä saanut yhtään kunnon juhlan kunniaksi -mokaa aikaan. Eksymistä tai kuutta ei lasketa. Seuraavana päivänä tosin feilasin totaalisesti yrittäessäni puhua pääsyä paavin puutarhaan sveitsiläisvartijoiden ohi. Ja paria päivää aikaisemmin mokasin täydellisesti italialaisen junalipunostokoneen käsittelyssä.  Tällä viikolla on työpuolella ollut jo muutama näyttävä auts-ups-öh.

Mokata voi onneksi joka päivä! Hyvänä päivänä epäonnistun kuudesta kahdeksaan kertaa ilman että edes hikeä pukkaa. Epäonnistuminen sujuu luonnostaan. Epäonnistuminen iisisti, ilman itkupotkuraivareita ja loputtomia itsesyytöksiä, SE on vaatinut vuosien harjoittelun ja buddhalaiseen valaistumiseen verrannollisen sielukuperkeikan.*

Kuten huomaatte, aihe on läheinen. Siksi pyysin Mikä moka! -kirjasta arvostelukappaletta ennen kuin edes huomasin meiliä näpyttäväni. Vaikka olisihan minun pitänyt tajuta, etten ehdi tätä mitenkään mokapäiväksi lukemaan saati bloggaamaan. Ups.

Lohduttaudun sillä, etten ainakaan ole koskaan laulanut tahdotko mut tosiaan sun wc:hen makaamaan kun tarkoitan suhteeseen vakavaan. Enkä ole esiintynyt paljan rinnoin pariisilaisessa tavaratalossa tai mennyt vahingossa kouluun yöpuvussa.** Tai aiheuttanut caddiena golffarin diskausta kisasta. Sellaisen erehdyksen jälkeen ei taatusti ollut hetkeen helppoa elää itsensä kanssa, ei vaikka olisi tämän kaverin kaltainen hymynaama.

Kaikkien näiden kuolettavien erehdystenkin jälkeen on elämää. Siinä ehkä Mikä moka! -kirjan suurin anti. Mikä moka! on puhtaasti kooste erilaisia tavallisten tallaajien ja julkkisten mokailukokemuksia. Osa tarinoista vähän hihitytti, osa vähän enemmän, osa meni päälle nelikymppiseltä jo kirkkaasti ohi. Sen panen iän aiheuttaman turtumisen ja pitkän harjoittelun piikkiin. "Ai? Tuoko on muka moka?"

Kokeneelle mokaajalle Mikä moka! on itse asiassa heppoinen teos, eikä sen kirjallinen laatu erityisesti häikäise. Peukutan silti ja lujaa. Anni Nykäsen piirrokset ovat raikkaita ja todellisen elämän tapauksista on kiinnostava lukea.

Sitä paitsi.... jokaisen suomalaisen pitäisi yläasteiässä saada tämä kirja tai jokin sen serkku käsiinsä. Omassa nuoruudessani Lotta-kirjat (joiden päähenkilö mokaili kiitettävän usein ja jatkoi silti elämää) ajoivat vähän samaa asiaa. Ehkä 2010-luvun nuorille Mikä moka! -formaatti lyhyine palasineen sopii paremmin. Ja Mikä moka! tulee tarpeeseen.

Vitsikirjaksi tässä on nimittäin kysymys vakavasta asiasta. Talouden innovaatiokapasiteetin, kansallisen kilpailukyvyn ja meidän kaikkien mielenterveyden nimissä vaadin täten Suomeen lupaa mokata! Epäonnistua. Muuttaa mieltään kun huomaa että jokin ei toimi. Juosta täysillä lokakuussa ja romahtaa rähmälleen räntään.

Jos ei saa mokata, ei saa oikeastaan tehdä mitään vaikeaa tai erilaista. Siitä taudista me suomalaiset mielestäni kärsimme, kuka enemmän, kuka vähemmän. Emme ota riskejä, koska epäonnistuminen on niin häpeällistä.

Tyyneen keski-ikään ehtineille suosittelen tätä vain varauksin. Jos olette ylipäänsä eläneet, olette jo kokeneet jotain tämän tapaista. Mokailua arkaileville nuorille voisin vaikka kirjoittaa tähän reseptin. "Nautitaan pieni annos aina mokan jälkeen. Tarvittaessa kaksi. Säilyy huoneenlämmössä."

Kirjalla on oma sivusto, jolta löytyy myös Bass Campin Mikä moka! -rap. Hanketta on kuulema ollut tukemassa myös Suomen lasten ja nuorten säätiö.

Netta Walldén, Hanna van der Steen (toim.) Mikä moka! WSOY. Kuvitus Anni Nykänen. 978-951-0-39915-6.

Arvioita:
En löytänyt mutta julkistuksesta oli näemmä juttua MSN:llä.

* Joo. Pakko myöntää että käyn yhä iisifeil-kertauskurssia itseni kanssa kerran tai kaksi viikossa.
** Ei kun hetkinen...  Ei, en sentään. Niitä froteehaalareita pidettiin 70-luvulla ihan päivävaatteina.

Riikka Pulkkinen: Raja

Kuva/kansi: Gummerus/ Jenni Noponen

Riikka Pulkkisen Rajasta oli lähellä tulla samanlainen ikuisuusprojekti kuin Hanna Arendtin Vita Activasta: olen molemmat samasta Akateemisen alesta joskus sivistyshinkuisuuden puuskassa haalinut. Sen jälkeen kun Totta ilmestyi, alkoi tuntua, että on vähän tietämätön, kun ei ole ensimmäistäkään Pulkkista lukenut.

Mutta Rajan hankittuani tulin lukeneeksi jutun tai kaksi Pulkkisen kirjoista - joukossa Sallan lukupäiväkirjan Totta-teksti legendaarisine nakkipaperikeskusteluuneen - ja jotenkin kynnys tarttua Rajaan vain nousi nousemistaan. Alkoi kuulostaa liian sievistelevältä ja ennen kaikkea tylsältä.

Kun odotukset ovat nollassa, on helppo yllättyä positiivisesti: Raja oli enemmän minun makuuni kuin odotin. Henki kulki lukiessa ihan hyvin... mutta ei tämä turha tekele ollut.

Raja käsittelee voimakkaita teemoja. Keski-ikäinen Anja on itsemurhan partaalla. Hänen miehensä on jättänyt hänet mutta ei sillä perinteisellä tavalla. Ei, Anjan mies on dementoitunut ennen aikojaan, kadonnut omasta kehostaan. Yksinäisyys, syyllisyys ja myötäkärsimys imevät Anjasta mehut. Kaikkia ikääntymisestään tietoisia ajatus muistisairaudesta värisyttää ikävästi.

Toisaalla seurataan lukion aloittaneen Marin ja hänen opettajansa Julianin suhdetta. Mariltakin on identiteetti jollain tavalla kateissa: hän hakee Julianista itselleen määrittelijää. Aikuisen miehen kanssa hänkin on aikuinen nainen.

Juonen kulku ei ole mitenkään raivokkaan yllätyksellistä tai antoisaa, eivätkä tarinoiden kytkökset oikein tyydytä, mutta Raja oli eläytymiselle otollinen romaani. Aiheiden rankkuuden vuoksi kiinnostus oli väkisinkin jotenkin intensiivistä. Minusta Marin ja Julianin suhde on kaamealla tavalla uskottava. Juuri noin voisi ajatella nuoren tytön tekevän suhteesta itselleen identiteettiä; juuri noin voisi kuvitella aikuisen miehen valehtelevan itselleen nuorta tyttöä himoitessaan.

Tyttö riisui päällysvaatteensa ja kumartui vaihtamaan kenkiä. Tytön kumartuessa hame hilautui kymmenen senttiä ylöspäin, ja Julian näki hameen reunan paljastamassa kohdassa tytön reiden sisäpinnalla pienen hellyyttävän syntymämerkin. Se näkyi haaleana pisteenä ohuiden sukkahousujen läpi. Se oli häkellyttävän vangitseva, ja tuntui hämmentävältä tietää sen intiimi sijainti tytön reiden sisäpinnalla - siellä missä yksikäään vieras käsi ei ollut koskaan käynyt, reiden ihan valkeassa koskemattomassa avaruudessa, Julian ajattelin. (s. 204)

Pulkkinen kuvaa halua kauniisti ja tuskaa vielä kauniimmin. Etenkin Marin epävarmuus on sydäntäsärkevää. Ajattelin taas, että ihmisen kypsymisen prosessi on surullinen. Joskus tuntuu, että hioudumme kasvaessamme vain törmäilemällä kipeästi ylitsepääsemättömiin esteisiin. Suurimmat särmät sileiksi saatuamme olemme jo sisältä mustelmilla.

Kuten sanottu, Raja oli parempi kuin odotin. Olin kuullut niin paljon Pulkkisen tekstin runollisuudesta, että pelkäsin pahinta. Yliestetisointi ei yleensä pelitä minulle; mieluummin Arto Salmisen tyyppistä rumankauniinrujoa, kiitos! En kuitenkaan kokenut, että Pulkkisen kielikuvat olisivat mitenkään sietämättömän koristeellisia. Kuu saa minun puolestani olla jättimäinen, keltakylkinen, ystävällinen ja saniaisten alta saa hohkata maan lempeäntiheää kosteutta. Yksi tykkää äidistä ja toinen adjektiivista; ei ylenpalttinen kuvauksellisuus lukemistani haitannut.

Sen sijaan minua ärsyttivät melko tavalla tekstin keskelle siunaantuneet sivumaultaan filosofiset paasauksenpätkät. Yhtäkkiä vaikkapa kesken kahden henkilön agressiivista kohtaamista hyökkää väliin kappaleen verran lennokasta tekstiä siitä, miten vihassa on aina jotain nautinnollista. Höh. Myös dialogi tuntui aika tönköltä ja teennäiseltä, vähän niin kuin rajojen ylittämisen teemalla leikkiminen. Kukaan ei (Luojan kiitos!) puhu sillä tavalla kuin tässä kirjassa välillä puhutaan. Kohtauksilla on lievä taipumus päättyä loppurepliikkeihin, jotka suorastaan kumahtavat: Minulla on pelkkä menneisyys. Muistot ja niiden kautta merkitys. Tai Mitä muuta sinulla enää on? Luottamus on ainoa mitä sinulla enää on.

(Gonnnng! GGOONNGG!!)

Tuollaisesta putoan heti kyydistä niin että tömähtää. Ei siis syntynyt mitään hirvittävää himoa lukea pikaisesti perään Totta ja Vieras. Silti Raja jätti ihan hyvän jälkimaun. Pulkkisella on psykologista vainua. Olisi tässä voinut turhempaakin lukea. Silti epäilen, että jos aiheet olisivat olleet vähän vähemmän rankkoja, tämä esikoinen ei ehkä olisi nostanut häntä koko kansan ilmiöksi.

Riikka Pulkkinen (2006). Raja. Gummerus. 978-951-20-7280-4.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa näki Rajassa sydämen viisautta
Saran kirjoissa löydettiin vertailukohdaksi Rauha S. Virtasen Ruusunen
Heidi Strengell Kiiltomadossa piti onnistuneimpana 6-vuotiasta Annia (jonka omassa jutussani jätin käsittelemättä kun koin lähes sivuhahmoksi :D)

Kauko Röyhkä: Miss Farkku-Suomi

Kuva: Like

Kauko Röyhkän Miss Farkku-Suomi on ollut esillä viime vuonna kirjaan perustuvan elokuvan tähden. Katsomattahan se minulta jäi, kun missijutut ja musiikkitarinat eivät noin lähtökohtaisesti järisytä. Mutta kappas, Miss pääsi 100 parhaan romaanin joukkoon kun Hesarin lukijat äänestivät suosikkejaan,* joten päätin ettei ihan turhasta tekeleestä voi olla kyse. Ja onhan Kauko Röyhkä armoitettu sanoittaja, miksi siis romaanikirjailijakin?

Miss Farkku-Suomi on eräänlainen rokkarin kasvutarina. 16-vuotias Välde ei päästä ketään kotiinsa, sillä siellä ei ole isää, vain köyhyyttä. Välde ei ole kaveriporukkojen kingi vaan se laitamilla häärivä erikoinen hiippari. Mutta Välde on huono mielistelemään muita; hän haluaa olla itse keskipisteenä ja vakuuttaa sitkeästi niin itselleen kuin muillekin että hänestä tulee vielä jotain. Tähti, tyyli, tapahtuma. Jotain erikoista kumminkin.

Välden suuri rakkaus on Pike, kaunis koulukaveri, jonka kanssa tanssiminen on taivasta ja helvettiä yhtä aikaa. Pike nousee aivan eri sfääreihin voitettuaan Suosikin Miss Farkku-Suomi kilpailun. Onko romanssilla toivoa kun toinen on kuvastomalli ja toinen virittää nailonkielistä paskakitaraa huuliharppu hampaiden välissä? Ainakin Pike on muusa, se josta voi kirjoittaa kun Oulu ei taivu suuren maailman menoon:

[--] Lou Reed kirjoittaa homoista ja narkkareista, mutta se asuukin New Yorkissa. Minun elämässäni on tapahtunut vain yksi juttu, jossa on jotain dramatiikkaa. (s. 119)

Minulle Miss Farkku-Suomi oli lukukokemuksena kyllä-mutta-ei. Röyhkä kirjoittaa hyvin, ja Missin myötä onnistuu keski-ikäinen täti-ihminenkin eläytymään (uudestaan) epätoivoiseen nuoruuteen, ainakin vähän. Välden epätoivoisen itsetietoinen ja samalla hellyyttävän sinnikäs ponnistelu tuntuu tutulta jokaisesta, joka on kokenut itsensä ulkopuoliseksi teini-ikäisyyden suossa. Aiheesta on helppo repiä halpaa komiikkaa, mutta Röyhkän Välde yltää syvemmällekin. Välde on hyvin toteutettu kertoja siinä mielessä, että hän on epärehellinen rehellisellä tavalla: hän puhuu ympäri itseään ja lukijaa yhtä aikaa, hypnotisoi uskomaan omaan tarinaansa.

Hyvin kirjoitettu kasvutarina siis. Ja teinirakkaustarinakin toki. Tai ehkä teinihimotarina. Näitä kahta on vaikea erottaa toisistaan, kun kertoja on, krhm, terve nuori mies. Lisäksi Miss on hervoton, paikoin suorastaan raivokkaan hauska kuvaus suomalaisesta nuorisokulttuurista raadollisimmillaan. Käsi sydämellä, eikö tässä puhu totuuden syvä rintaääni:

[--] Jos haluaa tulla hyväksytyksi muiden samanikäisten keskuudessa, täytyy ryypätä ja joutua vaikeuksiin. Täytyy mennä paikkoihin, joissa voi joutua hakatuksi. Täytyy mennä heikoille jäille tai hypätä liiikkuvasta autosta että todistaisi kaikille rohkeutensa. Täytyy varastaa kaupasta ja heittää jotain rillipäänynnyä pullolla. Täytyy kiroilla ja kusta kaupungintalon seinustalle. Täytyy olla kaikkea muuta kuin lehtiä lukeva opiskelijapinko, joka on opettajien ja vanhempien ihanne. (s. 44)

Röyhkän teksti on helppoa luettavaa, sujuvaa ja terävää. Parasta kirjassa on nuoruuden epävarmuuden ja heittelehtivien tunteiden uskottava kuvaus. Koulumaailman raaka arvojärjestelmä on saanut Röyhkässä pätevän kuvittajan.

Mutta meikäläiselle Miss jäi silti vähän ontoksi kokemukseksi. Vika on varmaan osittain aiheessa - ehkä teini-ikä sittenkin on liian kaukana? Tai sitten en vaan onnistunut pitämään älykkäästä mutta ärsyttävästä pyrkyripäähenkilöstä riittävästi. Minulle Välde on kapinallinen rasittavinta lajia: sellainen joka kapinoi pärjätäkseen systeemissä, ei muuttaakseen systeemiä. Höh. Luulin että punk on mielentila.

Lisäksi Välden asennoituminen naisiin on enemmän kuin vähän ärsyttävä, ainakin tällaiselle häveliäälle tasa-arvoaktivistille. Rakkaus on rakkautta, totta kai, eikä himoitsemisessakaan kai mitään periaatteellista vikaa ole, mutta Välde tuntuu näkevän naisissaan yhtä paljon sosiaalista nousua kuin ihmissuhdetta. Vähintään yhtä paljon. Grh. Varmaan se näinkin voi mennä, mutta enpä voi kehua tykästyneeni tähän rokkariprinssiin.

Siitä päästäänkin kolmanteen ongelmaan. Miss Farkku-Suomesta täysin palkein nauttiakseen pitäisi ehkä ymmärtää edes hiukkapikkariikkisen rock/punk-skeneä. Jos lukijantollo osaisi kieltä, eli tunnistaisi edes bändiviitteet, saisi kerronta varmaan vielä uusia sävyjä. Ummikoille suosittelen esimerkiksi YouTuben valikoimaa hakusanoilla Velvet Underground, Bay City Rollers ja Captain Beefheart. Näihin perehtyminen jo kirjaa lukiessa saattaisi olla plussaa. Laiska kun olen, itse googlailin vasta jälkikäteen ja nyt vähän harmittaa.

Ymmärrän kyllä miksi moni tästä kirjasta on tykännyt. Ajan ja miljöön kuvaus on väkevää, teksti on terävää ja nuoruuskuvaus on tragikoomista niin kuin sen kuuluukin, peukut sille. Sitä paitsi boy-meets-girl on aina hyvä lähtökohta, samoin kuin rags-to-riches. Miss Farkku-Suomi on pätevästi toteutettu versio kummastakin.

Vaikkei se minun makuuni niin ollutkaan. Kun en tykännyt Väldestä.

(Enkä muuten Velvet Undergroundistakaan.)

Kauko Röyhkä (2003). Miss Farkku-Suomi. Like. 952-471-189-3.

Arvioita:
Salla lukupäiväkirjassaan kiinnitti huomiota siihen, että nuoruus oli toisenlainen Aikana Ennen Internettiä. Niinpä.
Jaana Lukukaudessa pitää tätä Röyhkän kirjoista parhaana.

*Oli muuten upeaa löytää niin monta Arto Salmisen rompsua listalta. Jesh!

Seppo Jokinen: Räätälöity ratkaisu

Kuva: Elisa

En ole pitkiin aikoihin kirjoittanut kunnolla näistä Seppo Jokisen dekkareista, vaikka niitä on tullut paljon luettua. Olen seuraillut tamperelaisen komisario Koskisen elämää ja työtä nyt jo muutaman vuoden. Sarja on mennyt enimmäkseen järjestyksessä. Nyt ovat lopun ajat käsillä. Räätälöidyn ratkaisun jälkeen on enää kaksi lukematta, sillä Ajomiehen luin vahingossa jo lukumaratonissa. (Ups.)

Räätälöidyssä ratkaisussa kietoutuvat nuorisojengin pankkikorttivarkaudet, väkivaltainen kuolema ja kahden tamperelaisen konsultin käsittämätön koston kierre. Herrat Riekki ja Uskinluoma eivät enää ehdi myydä kaupungin herroille hienoja suunnitelmia, sillä heidän aikansa vie yhä hurjemmaksi yltyvä keskinäinen nokittelu. Sairaslomalta palaava Koskinen seuraa vaistojaan ja etsii pala kerrallaan uudelleen elämän tarkoitusta.

Minusta juoni oli tässä Koskis-kirjassa erityisen toimiva ja selkeä. Okei - fiksumpi varmaan olisi keksinyt ratkaisun kirjailijan sirottelemista vihjeistä aikaisemmin, mutta minä nyt tunnetusti vaan luen, en ajattele. Kerronta kulki hyvin ja vei mennessään, ja oikea vastauskin selvisi juuri sopivasti pikkuisen ennen virallisia paljastuksia. Myös Koskinen itse vaikutti suruistaan huolimatta jotenkin tasapainoisemmalta. Toki hän on edelleen helposti innostuva ja tulistuva... mutta jotain lähes seesteistä on silti miehen mielenliikkeissä. Ehkä kuvittelen vain. Kun vastapainona on kahden aikuisen miehen absurdiksi yltyvä koston kierre, jossa tunteita ei saada millään kuriin, tulee Koskisesta väkisinkin vertailun vuoksi rauhallinen vaikutelma.

Poliisiaseman persoonilla oli tässä kirjassa vähän vähemmän tilaa kuin monessa aikaisemmassa, mutta se ei haitannut, sillä rikoksiin liittyvät henkilöt olivat kiinnostavia. Esimerkiksi konsulttien kaksintaisteluun sotkeutuva Meiju on huomattavasti mutkikkaampi kuin ensivilkaisulla luulisi. Myös nuorten kuvaus toimi tässä minusta hyvin, olkoonkin että näkökulma on vähän ulkopuolinen.

Masista se oli tuntunut ensin kamalalta, mutta Lepsu oli väittänyt, ettei niille kävyille mitään käy. Korteilla nostettaisiin vain muutama satanen, ja nekin vähät rahat pankki korvaisi takaisin. Siitä oli olemassa joku laki oikein. Sitten Lepsu oli vielä vakuuttanut, ettei Masilla ja Kimillä ollut muutenkaan mitään hätää. Eiväthän he tehneet edes rikosta. Jos joku vahingossa näkee jonkun tunnusluvun, minkä se sille voi. 

Lepsu oli jo seitsemäntoista. Kyllä se tiesi. (18/268)

Ei mitään valittamista. Kuin mittatilaustyötä tämä, juoni istui ja kaikki saumat oli hyvin huoliteltu. Melkein kaikki Koskiset ovat olleet pätevää ja sopivasti arkisuomalaista dekkariainesta. Räätälöity ratkaisukin on, mutta vielä pikkuisen enemmänkin; kuuluu selvästi sarjaan mutta erottuu siitä edukseen. Lopun liikuttava pieni kohtaus oli tietysti viimeinen silaus... mutta en nyt kerro, ettei ylläri mene keneltäkään pilalle.

Seppo Jokinen (2011, alkuperäinen 2010). Räätälöity ratkaisu. Elisa e-kirja. 978-952-5918-46-5

Arvioita:
Paula Arvas Dekkarihyllyssä kehui
Myös Kini Kirjavinkeissä nautti päästessään taas Koskisen seuraan
Mikko Varis Keskisuomalaisessa luonnehti ammattimiehen työksi

J. Pekka Mäkelä: Alas

Kuva: Like

Finncon 2013, vuoden suurin ja kaunein spefihäppening, oli viikonloppuna Kaapelitehtaalla. Jos missasit tänä vuonna, yritä ensi vuonna uudestaan (Jyväskylässä), sillä Finnconeissa on poikkeuksetta hyvää ohjelmaa, erinomaista seuraa ja joku omituisempi kuin sinä.

Sitä paitsi, shoppailumahdollisuudet ovat loistavat. Tällä kertaa ylitin (vai alitin?) itseni ja palasin vain kolmen uuden kirjan kanssa... jonkun sortin ennätys tämäkin. Huoh. Perusteellisempia conibriiffejä löytyy vaikkapa Taikakirjaimista tai Morren maailmasta; ensikertalaisten kokemuksia kuvaavat Linnea ja Salla.

Menomatkalla luin junassa J. Pekka Mäkelän uusimman Alas, joka jatkaa vuonna 2006 ilmestyneen Alshainin maisemissa. Mäkelä on itseoikeutetusti Suomen ykkösrivin scifistejä. Itse olin ennen tätä uusinta lukenut herran tuotannosta vain Alshainin ja 391:n, joka pääsi myös 101 spefin helmen listalle.

Mielikuvani Alshainista ovat ehtineet vuosien mittaan hämärtyä sen verran, että en muistanut siitä yksityiskohtien tasolla juuri muuta kuin elottoman pinnan ja jonkun Leon-nimisen kaverin. Ja sen että puu oli kallista. Palasin siis planeetalle varsin tuorein silmin.

Tämä uudempi visiitti osoittautuikin tapahtumarikkaaksi.

Alas kuvaa eri henkilöiden näkökulmasta avaruushissin romahdusta. Avaruushissi, jos joku onneton ei tätä tiedä, on eräänlainen kiertoradalle ulottuva kaapelikimppu. Moisen kapineen hajoaminen vaatii melkoista vääntöä ja aiheuttaa vastaavasti melkoisen määrän harmia. Kirjan mittaan pääsee vähän kerrassaan selville hajoamisen seurauksista ja syistä. Välissä ehtii myös kiinnostua perinpohjaisesti henkilöistä. Kyyniseen tapaani hämmästelin tosin, että miten ihmeessä niin monta henkilökohtaisin sitein toisiinsa kytkeytyvää ihmistä suinkin onnistuu hankkiutumaan hissitorniin juuri kriittisenä päivänä. Mutta - ja tämä on tärkeä pointti - hämmästelin sitä vasta jälkikäteen, koska lukiessa tarina vei mennessään.

Harvoin olen päässyt niin nopeasti Seinäjoelta Helsinkiin. Junan vauhti oli joko suorastaan intergalaktinen, tai sitten Mäkelä piti yllä hyvää haipakkaa, sillä en käytännössä huomannut matkaa ollenkaan. Kaikkiaan innostuin sen verran, että minun pitää nyt lukea Alshain uudestaan, seuraavaa samalle planeetalle sijoittuvaa romaania odotellessa. Mäkelän mukaan Alshainiin on näet suunnitteilla viiden itsenäisen romaanin sarja.

Otetaanpa tekstinäyte. Tässä hissituristeja opastava Mafalda, juuri ennen kuin tiedät-kyllä-mitä, kahdenkymmenen kilometrin korkeudessa:

- Se näyttää joka kerta uudelta, sanon käsikirjoituksen ohi ja mietin, että tänään horisontti näyttää toisenlaiselta kuin aikaisemmilla kerroilla. Siinä on jotain... väärin. 

Se on väärässä asennossa. Väärässä kulmassa. 

Takaamme, hissiaulasta, kuuluu ryminää. Kaikki heilahtaa, ja lattia kallistuu. Lattia kallistuu lisää. Ryhmäläisiltä pääsee pieniä äännähdyksiä. Ei huutoja, mutta... 

- Vaikka ilmanpaine täällä stratosfäärissä on vain kymmenesosa siitä mitä maanpinnalla, jatkan [--] (s. 18)

Mäkelän teksti on ylipäänsä aika suoraviivaista; kielellä ei pahemmin koukeroida tai keikaroida. Minulle tyyli passaa, sillä se jättää tilaa mielikuvitukselle, henkilöille ja tarinalle. Tunnelmoinnista tykkääville adjektiiveja on ehkä liian niukasti, mutta toimivaa tarinaa ja fiksun vähäeleisesti rakennettua miljöötä arvostavalle Alas kyllä sopii.

Ainoa pieni mutinani liittyy loppuun, jossa Wolfam heittäytyy saarnaamaan noin sivun verran. Annettakoon se hänelle anteeksi; kaverihan on vielä kovin nuori ja saanut sitä paitsi kummallisen kasvatuksen. Pieni messiaaninen puuskahdus ei rassannut pahemmin, varsinkaan kun loppu muuten sisälsi ovelan kierteen.

Mukaansatempaava ja sopivasti älykäs scifiromaani, joka oli ilo lukea yhdeltä istumalta.

(Ai niin - tapasin kirjailijan itsensä Finnconissa. Vaikutti sympaattiselta kaverilta. Arvatkaa sanoinko tämän kaiken hänelle? En. Sopersin jotain epämääräistä tyyliin "luin kirjasi, oli hyvä kirja" ja tuijottelin varpaitani. Oikeasti, minun pitäisi pysyä kaukana kirjailijoista ja keskittyä heidän tuotoksiinsa.)

J. Pekka Mäkelä (2013). Alas. Like. 978-952-01-0948-6.

Arvioita:
No en nyt löydä kun tämä juuri ilmestyi. Mutta kirjailjan blogi on täällä.

P.S. MAINOS!!!! Huomasitteko hienon lisäbannerin tuossa sivussa? Se on Emilien käsialaa. En ole aiemmin innostunut näistä maratooneista mutta Blogistanian yhteinen kesämaraton oli niin koukuttava idea, että pakkohan se on... Ylihuomenna eli keskiviikkona 10.7 starttaa siis Booksyn ihkaensimmäinen lukumaratoni kello 10.00. 24h kirjan hurmaa!

Vuorokauden mittaan on tiedossa (poikkeuksellisen lyhytsanaisia) päivityksiä ja Facebook/twitter-häiriköintiä. Käykäähän peukuttamassa kamut, sillä olen hermostuksesta solmussa jo valmiiksi. Kirjat eivät lopu, mutta entä ruoka? Jaksavatko heikot sormet käännellä sivuja? Kestävätkö istuinpehmusteet?

J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa

Lukupiirimme valitsi tammikuun kirjaksi J. D. Salingerin klassikon Sieppari ruispellossa, joka minun on pitänyt lukea jo vaikka kuinka pitkään. Mm. Neiti A on painavin sanankääntein kehottanut tutustumaan opukseen, viimeksi joulunpyhinä.

Taivas tietää koska olisin saanut aikaiseksi ilman lukupiiriä; monen muun innostuksesta huolimatta ennakkoasenteeni oli lähinnä nuiva. Tiesin karkeasti ottaen mistä kirjassa on kysymys, koska a) lukiossa panivat lukemaan siitä katkelman, b) se on intertekstuaalisesti syöpynyt kirjalliseen kulttuuriin eli sen tuntee vaikkei olisikaan lukenut ja c) kirjasta on ilmestynyt kiitettävästi kiinnostavia blogijuttuja. Mieleen tulevat erityisesti Amman eläväinen tyyli-iloittelu, Liisan flashmobattu juttu ja Sallan käännösvertailu.

Periaatteessa olisi siis pitänyt tarttua tähän innostuksella, mutta minussa taitaa piillä pieni epäjohdonmukainen vastarannankiiski. Epäilen aina automaattisesti jumalattoman suosittuja kirjoja ja etenkin klassikoita, vaikka monet minulle rakkaimmista kirjoista, tämä etunenässä, ovat niitä...

Joka tapauksessa Siepparin aihe, nuoren miehen juoneton vaeltelu, on itsessään epäilyttävä. Noin yleisesti ottaen tykkään toiminnallisemmista romaaneista. Etuoikeutettujen nuorten miesten murheet harvoin liikuttavat minua. Sisäoppilaitoksesta ulos heitetty kaitakasvoinen lusmupoju viettää muutaman päämäärättömän sähläpäivän New Yorkissa? Voiko siitä oikeasti tykätä?

Voi. Niin vain kävi, että Holden Caulfieldin monologista tuli tammikuuni  kohokohta. Sen psykologinen osuvuus vietteli vastentahtoisenkin. Ensinnäkin Holdenin havainnot häntä ympäröivistä ihmisistä ovat äärimmäisen tarkkanäköisiä, väliin julmiakin. Toiseksi, se miten Holden itse on tunteidensa vietävissä, oli loistavasti kuvattu. Juuri noinhan me ihmiset elämme, etenkin nuorina: tunteiden vuoristoradalla. Yhdessä hetkessä ilo kuplii ja innostus valtaa, toisessa kaikki on turhaa ja pielessä. Jotenkin Holdenin tunteiden virtaava, pyörteilevä tila toimi minulle älyttömän hyvin; harvoin löytyy kirjasta niin selkeänä henkilön tunnetilan dynamiikka, se miten ajatukset vaikuttavat tunteisiin ja tunteet ajatuksiin.

Syntyy vaikutelma autenttisesta ihmisestä, vaikka asetelma sinänsä on (minun todellisuudestani katsottuna) keinotekoinen ja vieras. Kuitenkin tunnistan jotain Holdenin kokemuksesta. Hän on New Yorkissa ajelehtiessaan poikkeuksellisen irrallisessa tilassa, kuin laiva ilman määräsatamaa tai edes ankkuria. Mikään ei kiinnitä häntä niin sanotun normaalin elämän rytmeihin tai suuntiin; tarjolla olevat polut ovat isän ja ympäristön ulkoapäin tarjoamia, eivätkä herätä Holdenin kiinnostusta.

Pidin myös kovasti siitä miten Salinger tuo esiin Holdenin ja hänen sisarensa välisen tunnesiteen. Jäin oikein miettimään kumpi on tärkeämpää: se että Holden rakastaa Phoebea vai se että Phoepe rakastaa Holdenia? Vai pitäisikö loppu nähdä kannanottona aikuistumiseen, vastuunottamiseen?

Ei siitä enempää: en todellakaan tahdo spoilata kirjaa keneltäkään. Lukekaa ihmeessä jos ei ole jo tuttu!

Eipä silti, ei tämä kaikkien mieleen ole. Lukupiirimme ei ollut mitenkään yksimielisesti fanikerhoa kokoamassa. Moni oli vaikuttunut, mutta osalle ajankuva ja päähenkilön persoona olivat vastenmielisiä, joku vierasti nuorta miestä kertojana, joitain ärsytti kieli.

Niin - kielestä ja käännöksistä. Kuten kuvasta näkyy, minulla oli molemmat käsillä. Olen saanut aikoinaan Schroderuksen käännöksen bloggaajakamulta, ja lukupiiristä otin Saarikosken version, ajatellen että ehkä ehtisin lukea molemmat. (Hah!) Aloitin Saarikoskella mutta hyydähdin melkein heti. Jo parinkymmenen sivun jälkeen kävi ilmeiseksi, että en tule pitämään kirjasta... sillä sen lukeminen vanhahtavalla slangilla tuntui rasittavan työläältä. Vaikka olen itsekin fiilispilkuttaja ja potkiskelen iloisesti ilmaisun tiellä lojuvia kielioppisääntöjä sivuun aina tarvittaessa, en tahdo millään jaksaa kirjalliseen muotoon puettua puhekieltä. Tykkään yhteensopivista taivutuksista ja jotkut parhaista ystävistäni ovat possessiivisuffikseja. Niin se vain on.

Voipi olla, että joudun vielä lukemaan sen alkukielisenkin... Lukukokemuksena tämä oli omiaan kiinnittämään huomiota kääntäjän tekemään työhön.*

Kas tässä ote Schoderuksen käännöksestä:

[--] Siinä ei koskaan tiedä, haluaako ne tosiaan että lopetat vai onko ne vain helvetin peloissaan vai käskeekö ne lopettamaan vain siksi, että jos se tapahtuukin, syy on sinun eikä niiden. Minä kuitenkin aina lopetan. Ongelma on siinä, että alan sääliä niitä. Useimmat tytöt on niin tyhmiäkin. Kun niiden kanssa suutelee vähän aikaa, sen ihan näkee, kun niiden järki haihtuu. Kun tyttö käy tosi intohimoiseksi, sillä ei ole tippaakaan järkeä päässään. En tiedä. Ne käskee lopettamaan, eli minä lopetan. Minua kaduttaa aina kun olen saattanut ne kotiin, mutta niin siinä kumminkin aina käy. (s. 128)

Vertailun vuoksi Saarikosken versiota:

[--] Kun niitä on lääppinny vähän aikaa niin ne menee ihan sekasin. Otetaan joku tyttö, kun sitä on ruvennu tosissaan himottamaan niin se on sit ihan dorka. Mä en tiedä. Ne sanoo että lopeta ja mä lopetan. Mä aina toivon etten mä olisi lopettannu, kun mä tuun himaan, mutta aina mä vaan lopetan. (s. 92)

Ymmärrän miksi joku pitää tuota jälkimmäistä maukkaampana ja autenttisempana, mutta minulle lukeminen oli kuin kutisevassa villapaidassa hikoilua. Joten dumppasin Saarikosken ja siirryin Schroderukseen. Kyllä kannatti. Uusi käännös tekee minusta kirjasta helpommin lähestyttävän. Itse uskon, että Siepparin nostaa klassikoksi sen psykologinen ajattomuus eikä niinkään sen aikalaissuosio rajoja rikkovana romaanina (tai rajoja rikkovana käännöksenä). Jos konventioiden romuttaminen olisi Siepparin suurin ansio, sen voisi jo unohtaa 2000-luvulla; nämä näkökulmat ja tämä kielenkäyttö on nyt jo nähty. Ja nähty. Ja...

Minusta uusi käännös antaa huomion keskittyä sinne minne se kuuluu. Se raaputtaa Siepparista parasta ennen -päiväyksen. Ei tarvitse käyttää energiaa kielen ihmettelyyn. Voi keskittyä ihastelemaan  laumastaan eksyneen nuoren nisäkkään älyllistä ja emotionaalista luurankoa. Se on enemmän kuin tarpeeksi tekemään Siepparista hienon kirjan. Hervottoman kirjan.

J. D. Salinger (2004, alkuperäinen 1951). Sieppari ruispellossa. Suomentanut Arto Schroderus. Tammi. 951-31-2744-3.

Arvioita:
Sanna Luettua -blogissa ei innostunut
Ida 100 kirjaa -blogissa epäilee Holdenia häiriöiseksi
Olivian Kuukauden klassikkona maistui yhä
Ibdrahim Luen, mutta en kirjoita -blogista ei löytänytkään baseballia

*Käännöskirjallisuuden parhaimmistoa kartoittava Blogistanian Globalia -kisa muuten ratkesi tänään - onnea voittajalle! Tulokset löytyvät Karoliinan blogista. Käyhän kurkkaamassa, ja ota lukuvinkeistä vaarin.

Annukka Salama: Käärmeenlumooja

Kuva/kansi: WSOY/Anna Makkonen

Annukka Salaman Käärmeenlumooja voitti äskettäin kirjabloggaajien Kuopus-kilpailun. Tästä menestyksestä intoutuneena kaivoin minäkin oman kappaleeni hyllystä ja luin loppuun.

Olen Käärmeenlumoojan nimittäin jo kertaalleen aloittanut. Ensimmäisellä kierroksella kirja jäi kesken - ei siksi että se olisi tuntunut minusta huonolta vaan yksinkertaisesti siksi, että minun ei pitänyt sitä edes aloittaa.... satuin vain lukaisemaan pari sivua ja sitten luin ihan vahingossa lähemmäs sata sivua ennen kuin sain itseäni niskasta kiinni ja laitoin Lumoojan pois. Oli nimittäin aivan liian muuta kirjaa kesken juuri silloin.

Siinä määrin hyvä maku Käärmeenlumoojasta jäi, että se pääsi mukaan muuttokuormaani, vaikka lukemattomiakin kirjoja karsin pakatessani raskaalla kädellä. Kannatti pitää. Tämä on mainio nuorten romaani, joka toivottavasti ennustaa tekijälleen pitkää uraa. Kirja on selvästi ensimmäinen monesta, ja hyvä niin. Ainakin tässä ensimmäisessä on minusta kaikki menestyssarjan ainekset kasassa.

Kirjan kertoja on faunoidi Unna, teinityttö, joka saa voimaeläimeltään käyttäytymispiirteitä ja erikoisvoimia. Toisin kuin useimmat faunoidit, Unna ei tiedä taustoistaan ja pitää vain itseään yksinäisenä ja kummallisena. Käärmeenlumoojassa joukko muita nuoria faunoideja löytää Unnan ja Unna nuoren rakkauden taian. Mutta eihän tämä kunnon seikkailu olisi ensinkään, jos erikoisilla faunoideilla ei olisi myös erikoisia ongelmia... ja erikoisia vihollisia.

Tyylillisesti tykkäsin kovasti kirjan tietynlaisesta koruttomuudesta. Unna ja kumppanit tuntuvat uskottavan karheilta ja silti jollain perustavalla tavalla mukavilta nuorilta ihm... krhm, faunoideilta. Viihdyin mainiosti heidän seurassaan. Vain Unnan vanhempien kuvaus, ja vähän myös vihollisten, tuntuivat aavistuksen vähemmän luontevilta. Toisaalta: kun näkökulma on 16-vuotiaan ja kohderyhmä samalla suunnalla, keskittyminen nuorten keskinäisiin suhteisiin on ilman muuta fiksu ratkaisu.

Salaman teksti on vähän adjektiivipitoista ehkä... mutta sujuvaa ja helppolukuista, ja se välittää tunnelmat.

Unna vilkuili ympärilleen. Pakotie kulkisi uima-altaan ympäri, aidan yli ja katonreunaa pitkin niin kauan kunnes löytyisi alakerran naapurin parveke. 

Yläpuolella kohahti, kun Rufus avasi päivänvarjon. Unna säpsähti taas ja punastui. 

"Älä suotta säiky", Rufus sanoi hymyillen. 

Unna puri huultaan. Hän yritti epätoivoisesti etsiä sisältään sen osan, joka pystyi tekemään muutakin kuin uikuttamaan. Voi kunpa se osio olisi ollut isompi ja helpompi löytää. [--] (s. 62)

Minusta Käärmeenlumoojan parhaita puolia muuten oli, että se käsitteli fiksusti seksiä. Ei mitään älyttömän eksplisiittistä... mutta ei mitään järjetöntä sievistelyäkään. Sitä paitsi tarinassa tapahtuu muutakin kuin "sitä" ja sen miettimistä. Hyvä tasapaino minusta.

Kirjallisuusmielessä esimerkiksi Huotarisen Valoa valoa valoa on ilman muuta kovempi romaani, mutta soveltuu huomattavasti kapeammalle kohderyhmälle. Fantasiana vaikkapa Pullmanin kompleksinen ja rikas Kultainen kompassi peittoaa Käärmeenlumoojan selvästi.

Mutta Kuopus-palkinto meni oikein sopivaan osoitteeseen.* Juuri tällaisia kirjoja kotimainen nuortenkirjallisuus tarvitsee lisää: vetäviä, osuvia, helposti lähestyttäviä. Sellaisia jotka tekee mieli lukea kerralla loppuun.

Annukka Salama (2012). Käärmeenlumooja. WSOY. 978-951-0-38937-9.

Arvioita:
Kirjaseurannan kautta löytyy useita!

*Voittaja muuten saa kukkansa ja kunniakirjansa lauantaina 15.12 klo 13 WSOY:n Helsingin myymälässä! Jos olet maisemissa, käypä kurkkaamassa.

Supernaiivi

Kuva: Like. Kuvassa uusi painos, omani on vuodelta 1998.

Jori haastoi minut taannoin lukemaan Erlend Loen Supernaiivin. Haastajan kunniaksi yritän kerrankin kirjoittaa lyhyesti ja ytimekkäästi. Hah.

Supernaiivi on tarina miehestä, joka huomaa 25 vuotta täytettyään, että kaikki onkin merkityksetöntä. Elämä ei voi jatkua entisellään, sillä millään ei ole tarkoitusta. Kirjoittaja saa veljensä asunnon lainaksi ja tarttuu tilaisuuteen. Hän hylkää kaiken. Miksikäs ei, koska kaikki joka tapauksessa on merkityksetöntä? Eikä sitä hylättävää edes paljon ole. Päivieni täytyi muuttua. Kuten myös öitteni.

Naiivisti ja yksinkertaisen toteavasti minäkertoja kuvaa matkaansa nollapisteestä takaisin merkityksellisyyden kokemukseen. Hän aloittaa alusta. Hän kirjoittaa listoja, heittelee palloa seinää vasten ja lukee professori Paulin kirjaa ajasta ja avaruudesta. Hän kohtaa New Yorkin ja veljensä. Hakka-lelun syvin olemus ja terapeuttinen vaikutus paljastuvat. Hämmästyttävästi, vähän kerrassaan, elämänuskoa ja iloa löytyy. Ja ehkä tyttöystäväkin.

En varmasti olisi ikimaailmassa tarttunut tähän kirjaan omin päin, koska se on a) nuoren miehen kasvukertomus ja b) sen nimi on supernaiivi ja c) takakannessa sanotaan, että melkein varmasti jokainen lukija nauraa ääneen ainakin kerran.

Pelkään kirjoja, joista sanotaan noin. Yleensä takakansiteksteilijä on tässä suhteessa väärässä. Supernaiivin kohdalla takakansi saattaa olla oikeassa tai sitten ei. Yhden hengen kenttätutkimukseni puoltaisi edellistä kantaa: nauroin ääneen pari kertaa tai ainakin hörähtelin.

Yksi Loen perussanoma (ehkä) on, että ihminen leikkii. Tai että paras olisi leikkiä tai hulluus tulee. Siihen viestiin pystyn itsekin kiinnittymään. Totta kai pystyn! Aikomuksenihan on leikkiä koko kesä yhtä leikkiä kavereiden kanssa pitkin Suomea. Meillä on monta leikkikenttää ja me leikitään ulkona ja meillä on yhteiset säännöt, niin että kaikki voi leikkiä yhdessä vaikkei tunsikaan niin hyvin toisiaan... Joskus joku kysyy, miten viitsin haaskata niin paljon aikaa moiseen leikkiin, ja silloin ajattelen itsekseni: et kyllä ymmärrä mistään mitään. Koska elämä on leikkimistä(kin) varten. Uskon, että leikki ja hauskanpito puhdistavat sielun.

Tästä minä ja supernaiivi 25 v. olemme tismalleen samaa mieltä.

Supernaiivin kirjoittajan löytämät elämäntotuudet eivät silti noin yleisesti ottaen tarjonneet suuria oivalluksen tunteita. Olen kai ehtinyt näitä kysymyksiä jauhaa liian perusteellisesti jo itsekin. Loen ironisen tarkkaileva ote teki kuitenkin vaikutuksen; hän tarraa yhtä aikaa napakasti ja hellästi siihen yleisen absurdiuden sivumakuun, joka täällä tuntuu kielellä melkein päivittäin. Jos hetkeksikin pysähtyy miettimään, meissä ihmisissä on jotain todella hullunkurista. Tykkäsin älyttömästi kohdasta, jossa kirjoittaja veljensä kanssa selaa netissä jättikirjaston tietokantaa. Mitä tekee ihminen kun on pääsy lähes rajattomaan tietovarantoon? Hän tutkii montako kirjailijaa löytyy, joiden nimi on "kakka" tai muuta kivaa.

Oujeah. Se on surullista ja hassua siksi, että se on surullista.

Alkuluvun voi käydä lukemassa Hesarin sivuilta täältä. Otan silti vielä loppuun tekstinäytteen kohdasta, jossa kirjoittaja tekee lähtöä Amerikkaan:

Punnitsen hakkaa kädessäni. 

Se ei paina paljon mitään. 

Eihän minun tarvitse käyttää sitä. Tunnen oloni turvalliseksi, kun se vain on kassissani. Kun tiedän, että se on siellä. Ja mikäli minun sitten tarvitseekin hakata, niin sieltä se löytyy. 

Voin minä matkustaa ilman hakkaanikin ja sitten vaikka ostaa uuden, jos joudun pulaan. Mutta siinä on riskinsä. 

En tiedä, kuinka vahva asema Briolla on Amerikassa. Ehkei siellä ole lainkaan hakkoja. Siinä tapauksessa joutuisin lukitsemaan monet tunteet sisälleni. (s. 129)

Kuten näette, Loen teksti on nopealukuista.
Hän myös tietää milloin pitää lopettaa.
Kyllä tätä voi suositella.

Kiitos Jori. En ihan rakastunut... mutta odotukseni ylittyivät. Tykästyin.

Erlend Loe (1998). Supernaiivi. Like. Suomentanut Outi Menna. ISBN 978-952-01-0113-8.

Arvioita:
Mikko Kirjavinkeissä
By the Book -blogi
Mick Tämän luin -blogissa
Kirjahullun mietteitä -blogi

Kafka rannalla

Kuva/kannen kuva: Tammi/Jerry Bauer

Murakami on tunkenut kirjablogeista tietoisuuteeni vähitellen, ensin väliin vilahtaen, lopulta väellä vyöryttäen... Olen tähän asti väistellyt siinä pelossa, että taas tulee yksi kirjailija lisää, jonka tuotanto tekisi sitten mieli lukea kokonaan. Mutta ei, Lumiomenan listaus vuoden 2011 parhaista kirjoista oli viimeinen niitti. Pakko mikä pakko. Lainasin yhä lievästi luimistellen pienen asuntovaunun kokoisen opuksen Kafka rannalla.

Rehellisesti: ensimmäiset viisikymmentä sivua oli tervanjuontia. Annoin mielessäni Murakamille sataan sivuun asti aikaa vietellä ja jatkoin kitkeränä. Kävi vain niin, että sille sadannelle sivulle tullessani unohdin huomata millä sivulla mennään. Kafka oli jo nykäissyt mukaansa ja vei.

Kafka rannalla kulkee kahden henkilön matkassa. Toinen on Kafka, maailman kovin 15-vuotias, jonka tie vie hiljaiseen kirjastoon ja vielä hiljaisempaan metsään. Toinen keskushenkilö on Nakata, vanha ja yksinkertainen mies, joka ei osaa lukea. Nakatan varjosta puolet heijastuu jonkin toisen maailman kamaralle. Silti sekä Kafka että Nakata kuulevat jotenkin elämän tuulen laulun maanpiirin metelin takaa.

Kafkassa on spefistisiä piirteitä, mutta se vivahtaa enemmän uuskummaan tai maagiseen realismiin kuin perinteisempään scifiin tai fantasiaan. Erikoinen, viehko ja mieleenpainuva lukukokemus kuitenkin. Tarina on myös pullollaan intertekstuaalisia viitteitä ja symboliikkaa, jopa siinä määrin, että toisenlaisessa kirjassa olisin pitänyt sitä ärsyttävänä.

[--] Anton Tšehov sanoi sattuvasti, että 'jos tarinassa esiintyy pistooli, sen pitää myös laueta'. Ymmärrättekö, mitä hän tarkoitti?" 

"En." 

Eversti Sanders huokaisi. "Sen minä kyllä arvasinkin, mutta piti nyt kumminkin kysyä. Kuuluu hyviin tapoihin." 

"Kiitos." 

"Tšehov tarkoitti, että välttämättömyys on omalakinen käsite. Se on rakenteeltaan erilainen asia kuin logiikka, moraali tai merkitys. Sen funktio määräytyy yksinomaan sen tehtävästä. Sellaista ei tarvita, millä ei ole mitään tehtävää. Sen minkä välttämättömyys vaatii, on oltava olemassa. Siinä teille dramaturgiaa. Logiikalla, moraalilla ja merkityksellä ei ole sen kanssa mitään tekemistä. Kaikki on suhteellista. [--] (s. 394-395)

Mutta Murakamin viittauksissa ei ole tyhjänpäiväisen poseerauksen makua, eikä hän yritä tehdä henkilöistään liian realistisia. He ovat kirkkaasti kaunokirjallisia hahmoja, tyyliteltyjä ja tyylikkäitä kuin sarjakuvahahmot. Todentuntuisuus ei olekaan tarpeen, kun hahmot kuitenkin ilmentävät jotain perimmäistä ihmisen suhteesta itseensä ja muihin.

Niin Kafka kuin Nakatakin etsivät (kai?) tietä kokonaiseen ihmisyyteen. Murakami vihjaa, ettei kukaan voi olla aivan kokonainen, sillä eheys on vakaa tila, jonka voi saavuttaa vain muistin ja siten identiteetinkin tuolla puolen. Pitää heittää pois painolasti ja sanoutua irti... Tai hyväksyä taakka ja tehdä siitä oma. Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku? Sillä kaikki me kuolemme ja katoamme, mutta se johtuu siitä, että maailman koko järjestelmä rakentuu tuhoutumiselle ja menetykselle. Kaikki ei ole Kafkan syytä. Ei minunkaan. Ehkei sinunkaan?

Kafka rannalla on kuin loitsu tai lumous tai outo uni... Sitä voi tulkita tai sen voi kokea. Taisi mennä minun kohdallani enemmän kokemisen puolelle. En usko, että todella ymmärsin kirjasta mitään. Silti sen kerroksien läpi liukuminen sai aikaan jotenkin puhtaan ja selkeän olon. Kuin kävisi sielun kiropraktikolla.

Haruki Murakami (2009). Kafka rannalla. Tammi. Suomentanut Juhani Lindholm. ISBN 978-951-31-3519-5.

Arvioita:
Katja Lumiomena-blogissa
Harri Römpötti Hesarissa
Heidi Lakkala Kiiltomadossa
Eeva Saesmaa Keskisuomalaisessa
(Googlaa lisää, tätä on luettu paljon ja innolla! :D)

Ystävät hämärän jälkeen

Kuva: Gummerus.

Vihdoin ja viimein. Tämä on se kirja, joka minun piti lukea John Ajvide Lindqvistiltä, sillä tämähän se 101 spefin helmen listalta löytyy. Sattumoisin vain tulin lukeneeksi ensin Kuinka kuolleita käsitellään ja Kultatukka, tähtönen hyökkäsi sekin edelle.

Mutta ei haittaa - on kuin olisin jättänyt sokerin pohjalle. En ole ihan varma onko Ystävät parempi kuin Kultatukka, mutta ainakin minulle tämä toimi romaanina vielä aavistuksen paremmin. Ehkä Ystävät on vähän puhdasverisempi kauhuromaani ja siksi tuntuu jotenkin sujuvammalta. Ihmiskuvaus on kuitenkin vähintään yhtä hyvää kuin Kultatukassa. Jos suinkin jaksaa venyttää itsensä hetkeksi uskomaan vampyyreihin, Ystävät on vetävä ja vatsaa vääntävä lukukokemus. Siinä missä Kuolleiden ihmiskuvaus jätti minut kylmäksi, Ystävät tavoitti täydellä teholla. Moniulotteinen henkilökaarti kärsii ja kärvistelee vallan vakuuttavasti.

Ystäviä hämärän jälkeen ovat monetkin kirjan henkilöistä, mutta erityisesti yksinäinen Oskar, koulukiusaajien oma possupoika, jonka voi panna röhkimään ja kiljumaan kuin pistetty sika. Oi sitä hupia minkä tuottaa avuttoman rääkkääminen. Mielikuvituksessaan Oskar panee hanttiin - ja lopulta hän tekee niin todellisuudessakin, tavattuaan hämärässä Elin, kummallisen lapsen, johon kylmä ei pysty. Jotenkin syntyy ystävyys ja sen myötä rohkeus hakea muutosta. Muutosta kaipaisi myös Tommy, jolle äiti turhaan tarjoilee isäpuoleksi poliisi-Staffania. Samaan aikaan painii heiveröisesti kiusaustensa kanssa pedofiili-Håkan (ehkä kuvottavin romaanihahmo ikinä?), joka toisinaan myös kumoaa kupillisen paikallisten spurgujen kanssa. Ryyppysakin Lackelta puolestaan katoaa paras kaveri alikulkusillan varjoihin...

Lindqvistin kerronta polveilee henkilöstä toiseen ja saa Blackebergin kaupunginosan elämään.

[--] Ihan niin kuin... en minä osaa selittää sitä... kuin niillä olisi ollut joku idea siitä missä kulmissa, tai mitä tahansa, talojen piti olla suhteessa toisiinsa. Niin että siitä olisi syntynyt joku saakelin sopusointu. Siitä mitään tullut kun mittatikussa oli joku virhe, kulmaviivainta tai mitä viivotinta ne käyttävät, niin että kaikki meni vähän vituralleen heti alussa ja sitten aina vaan enemmän. Ja nyt tällä talsitaan talojen välissä ja tuntuu että... ei helvetti. Ei, ei ja ei. Ei sen näin pitänyt mennä. Tämä meni kaikki pieleen, tajuatko? 

Kaikki meni pieleen heti alussa ja sitten aina vain enemmän päin helvettiä. [--] (s. 429)

Pidän tässä kirjassa siitä, että vaikka vampyyrikliseitä on enimmäkseen uskollisesti noudatettu, vampyyreilläkin on aitoa persoonallisuutta; he ovat epävakaita ja vaikeita ja välillä surkeitakin, eivät mitään Hollywoodilta hohtavia hipstereitä mustissa takeissa. Peukut sille. Lindqvist tosiaan on omaääninen kirjoittaja, jolla on tunnistettava tyyli. 1980-luvun lähiö mainosten jakamisineen ja karkkikioskeineen tuntui hyvin kotoisalta suomalaisestakin. Suljetuissa komeroissa nukkuvat vampyyrit voi halutessaan nähdä allegoriana. Lähiössä piileskelevän hirviön voi iskeä maahan, mutta se nousee uudestaan ja uudestaan tavoittamaan uhriaan. Toivottomuus pitää kukistaa joka päivä.

Kirjan takakannessa Hufvustadsbladetin kriitikko suosittelee tätä painokkaasti myös niille, joita ei yleensä kauhukirjallisuus kiinnosta. En tiedä menisinkö niin pitkälle. Olen aika paatunut lukija ja silti muutama kohtaus aidosti sai mahassa kiertämään... ehkei ihan kauhuneitsyelle kuitenkaan! Ja vaikka Ystävissä suomitaan tekopyhyyttä, ei siinä ole Kultatukan tapaan selkeää yhteiskunnallista ulottuvuutta. Ehkä sellainen Lindqvististä kiinnostunut lukija, joka ei kauhua yleensä harrasta, kannattaisi mieluummin usuttaa Kultatukan kimppuun; siinä ei ole aivan pakko nähdä mitään yliluonnollista, kun taas Ystävät on selvästi vampyyrikamaa.

Mitä hemmettiä. Hyviä ovat molemmat. Mitä Ystäviin tulee, kylmetä sydämesi, kuivaa kätesi, vedä verhot ikkunan eteen... tutustu toisenlaiseen Ruotsiin vuonna 1981.

John Ajvide Lindqvist (2008). Ystävät hämärän jälkeen. Gummerus. Suomentanut Jaana Nikula. ISBN 978-951-20-7607-9.

Arvioita:
Jussi Ahlroth Hesarissa
Tessa Aamuvirkku yksisarvinen -blogissa
Mikko Kirjavinkeissä

Seljan tytöt ja Tuletko sisarekseni

Kuva/kannen kuvitus: WSOY/Maija Karma

Innostuin poimimaan kirjastosta parikin Rauha S. Virtasen kirjaa. Luin aiemmin 101 naisten kirjan listalta Virva Seljan yksityisasian. Selvisi, että en ikinä tule saamaan Virtasen tyttökirjoista samaa elämystä kuin niihin nuorempana tutustuneet lukijat. Nostalgiapisteitä ei tipu jälkikäteen! Mutta Virtasen tyttökirjoja voi silti nautiskella kirjallisina välipaloina. Ruusunen oli ehkä vähän rankahko välipalakirjaksi, mutta Yksityisasian perusteella päätin, että kannattaa jatkaa harjoituksia.

(Mistä tuleekin mieleeni: miksen ole aikoihin lukenut Hilja Valtosen kirjoja? Pitääpä muistaa sekin optio...)

Tällä kertaa nappasin kirjastosta Seljan tytöt, joka avaa Virtasen Selja-sarjan. Sen seuraksi valikoitui Tuletko sisarekseni, jota muistelen jonkun kehuneen lempikirjakseen Virtasen tyttökirjojen joukossa.

Seljan tytöt
Seljan tytöissä Krisin, Margaritan, Virvan ja Dodon isä palaa ensin itse kotiin parantolasta ja tuo pian taloon myös uuden äidin. Tytöt eivät alkuun tahdo hyväksyä Reaa ensinkään, ja varsinkin tulinen Rita antaa räiskyä. Enimmäkseen kirjassa eletään psykologisesti kai melko normaalia uusperhearkea, mutta - ja tämä on iso MUTTA - kuusikymmentä vuotta sitten perheet ja perhe-elämä olivat erilaisia.

Olen pitänyt itseäni suht' lepsuna kasvattajana, joka sallii lapsille vapauksia ("mikäs siinä, pupu, irokeesi on mukavaa vaihtelua"), mutten kyllä äityisi sellaiseen menoon kuin Seljoilla. Turvaistuinyhteiskuntamme normit sisäistänyt äitiyksilö kohottaa ensimmäisen kerran kulmiaan, kun kirjailija-isukki kuittaa tytärten avio-opposition näin:

"Millaisia hysteerisiä hanhia te olette", jyrisi isä. "Jos minä kerran olen päättänyt mennä naimisiin, niin minä menen, ja sillä hyvä. Ja minä tunsin äitinne tarpeeksi tietääkseni, että hän olisi vain iloinen tästä, varsinkin jos hän tuntisi Rea Meren." (s. 28)

Hih, hanhia! Ei tuo vielä mitään. Näinhän se nykyäänkin menee, ehkä vähän (teko)demokraattisemmin sanankääntein. Mutta kun pariskunta lähtee viikoksi häämatkalle Pariisiin ja jättää teinityttölauman hoitamaan kotia yksinään, pitää jo lehteillä kirjaa taaksepäin ja tarkistaa, jäikö jotain väliin, esimerkiksi Maija Poppasen buukkaaminen hommiin. Ei jäänyt, niin se oli. Alaikäisiä koko lauma, nuorin 11 v. Vau. Ja kun homma menee pikkuisen reisille, ei tule pienintäkään vihjettä, että menettely olisi ollut jotenkin kummallinen. Teinikodinhoito oli siis ihan normisettiä noina aikoina.

Noh, tämä nykyinen pitkitetty lapsuus ja nuoruus on kai tosiaan aika uusi keksintö.

Kolmannen kerran hieraisin silmiäni kun nuorten teatteriesitykseen kuului aito Wilhelm Tell -tyyppinen jousiammuntakohtaus. Yksi teini ampuu näyttämöllä toista jousipyssyllä, ja silmän menetyksestä vitsaillaan. Öh... ja me kiellämme videopelejä?

Tämä lapsiturvallisuusasia sai ehkä turhan paljon tilaa. Mutta oikeastaan se kertoo minua kirjassa eniten kiehtoneesta puolesta, aikalaishistoriasta. Kun luen tätä, voin melkein kuvitella isoäitini elämää nuorena naisena; normit ja sosiaalinen todellisuus tulevat tyttökirjan kontekstissa yllättävän vahvasti läpi. Lisäksi pitää tunnustaa, että Virtasen hahmoissa on tiettyä syvyyttä ja monipuolisuutta. Arkkityyppejä kyllä, tiettyyn pisteeseen asti, mutta jotenkin persoonallisella tavalla.

Tuletko sisarekseni
Samaa herkkua tarjoilee Tuletko sisarekseni, mutta Tuletko on silti varsin erilainen lukukokemus. Tässäkin puuhataan uusperhettä. Nyt avioliittoa suunnittelevat  neljää lasta kasvattava leski, piirustuksen opettaja Iiris Tuisku,  ja yksinhuoltajaisä tohtori Poukama. Lesken nelikko ja eronneen tohtorin kaksi tytärtä vastustavat ankarasti ja tarmolla pyrkimyksiä yhdistää perheet; tarkoitusta varten perustetaan oikein yhdistys. Vastarintaliike äityy aidoksi sissisodaksi... ja käy niin kuin usein käy, yhteinen taistelu yhdistää eripariset sisarusparvet.

Juonen peruskuvio on helposti arvattavissa - ja perheiden tyylistä saa käsityksen jo nimistä tuisku ja poukama... mutta siitä huolimatta kirjassa on todellista viehetystä. Iiris Tuiskun villi huusholli, jonka rattoisan menon ilmeisesti oikeuttaa äidin jonkinasteinen taiteellisuus, ja konservatiivisempi Poukaman talous, johon avioero on jättänyt jälkensä, ovat yhdessä hyvä peili 60-luvun arvoristiriitoihin. Seljoilta on pitkä matka Tuiskuille - mutta Poukamat ovat kättelyetäisyydellä.

Olisin rakastanut tätä kirjaa, jos olisin lukenut sen noin 13-vuotiaana; nytkin pidin siitä kovasti. Siskous toimii tässä kirjassa vahvasti. Erityisesti pidin Poukaman siskosten kuvauksesta; Ulla ja Anna ovat sopivasti erilaisia. Juuri noin se taitaa toimia, kun syntyjään erilaiset luonteet kasvavat yhdessä. Ja Ullan ja Mari Tuiskun orastava ystävyys ilahdutti kyynistä kääkkääkin kiitettävästi, jopa siinä määrin, että muut avioliitonvastustamisyhdistyksen jäsent jäivät vähän taustalle. Melkein alkoi harmittaa, että ei ole omaa siskoa. Neidit A ja B ilmoittivat (erikseen kysyttynä), että ei se niin kummoista ole... mutta saahan sitä haaveilla!

Molemmista kirjoista jäi hyvä maku suuhun. Pidän Virtasen paikka paikoin pilkistävästä rauhallisesta huumorista ja selkeästä kielestä. Ei turhaa kikkailua, mutta silti elävää ja kulkevaa tekstiä. Ihmiset ovat riittävän mutkikkaita ollakseen kiinnostavia, mutta eivät kumminkaan mitään psykologisia arvoituksia. Joskus on hauska lukea kirjaa, jonka hahmot ovat kinkkisiä kuin pahin pulmapeli... joskus ei.

Ja menneen ajan arkeen on tosiaan jotenkin vaivatonta solahtaa juuri näin, huomaamatta, kun pääasia jotain yleisinhimillistä ja perhekokoista, ei liian suurta eikä pientä.

Hih, huvittaa tämä tyttökirjabuumini - en olisi ikinä uskonut teini-ikäisenä, että joskus luen tällaisia kirjoja! Mutta ehkä luenkin nyt vähän erilaisesta perspektiivistä. Taas kerran mietin mistä kirjoista luetaan meidän arkeamme viidenkymmenen vuoden päästä? Löytääkö joku nämä ajat Tervon Laylasta tai Vänskän Saattajasta tai Ellilän Ristiaallokosta tai Salmisen Kalavaleesta... ainakaan tämän päivän kirjoja ei vuosikymmenten päästä lueta samoin kuin niitä nyt luetaan. Sen tämä viime viikkojen vaellus 50-, 60- ja 70-luvulla on tehnyt selväksi.

Rauha S. Virtanen (1993, alkuperäinen 1955). Seljan tytöt. WSOY. ISBN 951-0-17615-X.
Rauha S. Virtanen (1973, alkuperäinen 1966). Tuletko sisarekseni. WSOY. ISBN 951-0-04529-2.

Arvioita:
Tuletko sisarekseni on innoittanut Liisaa, Katjaa ja Sallaa. Seljan tytöistä en löytänyt erillisjuttuja, mutta bonuksena vielä Saran kirjojen hieno juttu Rauha S. Virtasesta.