Jaana Ala-Huissi ja Henry Aho: Hotelli Ikuisuus

Kuva: Haamu.

Kaikki pidempään blogia seuranneet tietävät, että olen melkoinen novellirasisti - harjoitan jatkuvasti lukuvalinnoissani aivan perusteetonta lyhyen fiktion syrjintää. En osaa sille muuta selitystä keksiä, kuin että lukutilaisuuden tullen tykkään yleensä uppoutua vähän perusteellisemmin. Mutta ei voi mitään, osa kirjallisuudesta näyttää väkisinkin tulevan pieninä annospaloina. Niin kuin nyt tämä Hotelli Ikuisuus, tuore kauhukokoelma.

Salainen osasyy novellien vieromiseen saattaa olla, että novellikokoelmista on himputin vaikea sanoa mitään järkevää. Loppulauseeksi kokonaisuudesta tulee aina, että osasta tykkäsin enemmän ja osasta vähemmän.

Niin on nytkin. Karkeasti kolmannes novelleista kutkutti oikein tosissaan, toinen kolmannes oli hyviä ja loput jättivät kylmäksi. Mutta kun mieleen jäävät ne kirpaisevat tarinat, kokonaisuus on selkeästi plussan puolella.

Henkiökohtaiseksi lempparikseni nousi Henry Ahon rehellisen raaka Pientä laittoa vaille. Kuvat jäivät päähän. Myös Mytty ja Konejätti osuivat kohdalleen. Ylipäätään Ahon vähän ronskimpi tyyli taisi olla enemmän makuuni, nyt kun jälkikäteen selaan kirjaa. Otetaankin lainaus Aholta:

[--] Huokaisin ja menin ovelle. Vanha mies poltti piippua. Hän katseli minua eikä sanonut mitään.
En sanonut minäkään.
Pidin hänestä heti.
Kutsuin miehen sisään.
(s. 73, Pientä laittoa vaille)

Hotelli Ikuisuus on siinä mielessä jännä novellikokoelma, että tarinat liittyvät toisiinsa - tavallaan. Osittain. Ala-Huissin ja Ahon novellit vuorottelevat ja ikään kuin keskustelevat. Yksi tarina on kulmasta kiinni edellisessä. Se teki kokonaisuudesta pikkuisen enemmän kuin osiensa summan, vaikka päätöspistettä tarjoileva niminovelli Hotelli Ikuisuus tuntui hivenen päälleliimatulta. Samantapaisia ajatuksia herätti muuten keväällä lukemani Sari Pöyliön Pölynimurikauppias, josta siitäkin tykkäsin. Ehkä alan jättää novellikokoelmista varmuuden vuoksi aina viimeisen väliin?

Harhapolulta takaisin asiaan. Piti sanomani, että kerrankin olisin tämän kirjan kohdalla halunnut tietää vähän enemmän kirjan syntyprosessista. Usein toimittajan alkusanat ovat kirjassa vain turha hidaste ennen kuin lihaan pääsee kiinni, mutta tämän kokoelman suhteen uteloiduin kovastikin.

Oliko tämä jonkinlainen kirjallinen kaksintaistelu? Ovatko mustiin pukeutuneet ratsastajat laukanneet yössä Ala-Huissin ja Ahon välillä kuljettaen silkkinauhalla sidottuja haastenovelleja? "Tässä! Jatkapas tätä tarinaa jos osaat!" Vai istuvatko kirjoittajat jossain kadonneiden ovien takana kuiskimassa tarinoita toisilleen? Ikuisuudessa yöt ovat pitkiä... Ja jukeboxissa on kaikki Mikko Alatalon kappaleet.

(Ehkä en haluakaan tietää.)

Tuoreita kotimaisia kauhutarinoita siis. Pimeitä kuiluja, outoja hajua. Kylmiä väreitä kaipaavalle.

Jaana Ala-Huissi & Henry Aho (2014). Hotelli Ikuisuus. Kauhutarinoita. Haamu. 978-952-68007-5-2.

Arvioita:
Kirjakaapin kummitusta kammotti.
Jahas, googelointi kertoi sitten jotain kirjoitusprosessistakin.

Kesälukumaraton 10.7.2013

Tästä se lähtee! Osallistun tänään innosta pinkeänä blogistanian kesälukumaratoniin, joka järjestetään kahtena heinäkuun keskiviikkona: I ke 10.7. ja II ke 24.7.2013.

Säännöt (joustavat sellaiset!) ovat nämä:

1. Kaikki 24 tunnin aikana luettu kirjallisuus lasketaan mukaan maratoniin.
2. Aloittaa voi mihin kellonaikaan hyvänsä ja lukea haluamansa ajan ja määrän kuitenkin niin, että enimmäisaika on 24 tuntia. (Minun kohdallani aloitus 10.7. klo 10.00 -> lopetus 11.7. klo 10.00.) Tankkaus-, lepo- yms. taukoja saa pitää vapaasti, mutta ne lasketaan mukaan suoritusaikaan.
3. Merkitään ylös luettu sivumäärä ja ilmoitetaan se julkisesti blogissa.
4. Lukea saa mitä tahansa, missä ja miten tahansa!
5. Lukumaratonista saa mielellään kirjoittaa blogiinsa etu- ja jälkikäteen ja varsinkin maratonin kuluessa.

Laadin itselleni kaksi tarkennusta kohtaan 4: luen vain sellaisia kirjoja, joita en ole lukenut ennen, ja luen vain suomeksi.

Muita mukana olevia blogeja voi pongata vaikkapa Kirsin kirjanurkasta.

Olen yrittänyt koota luettavaksi mahdollisimman monipuolisen kattauksen, jotta homma ei alkaisi maistua puulta. Tässä lähtötilanne:

Pinon päällimmäisenä keikkuu iPad, koska osallistun myös Kitalaenpuhdistusnovellien minihaasteeseen, jossa luetaan kirjojen välillä novelleja. Natustan siis romaanien välissä novelleja Osuuskumman  antologiasta Huomenna tuulet voimistuvat, jonka sain ekirjana.

Päivittelen vuorokauden mittaan tätä juttua. Lisäksi raportoin Facebookissa ja Twitterissä maratonin sujumisesta.

Iiiks. Pitäkää peukkuja!

***
Klo 11.37. Ensimmäinen kirja luettu, Murakamin Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Eilisen 15 km juoksun jälkeen en aikonut pitää tästä kirjasta, mutta pidin kumminkin. Murakami ja minä kuulumme juoksijoina eri koulukuntiin - hän rakastaa juoksemisen tuskaa, minä diggailen sitä hyvältä tuntuvaa osuutta. Mutta Juoksemisesta onnistuu kuvaamaan juoksemisen henkilökohtaisuutta. Se kertoo miten se mitä teemme on yhteydessä siihen keitä olemme. Suomennos on tehty englannista... aina välillä sen huomaa.
(Kaverilta lainassa, 175 sivua.)

***
Klo 11.54. Ensimmäinen Kitalaenpuhdistusnovelli takana. Janne Harjun Niin lähti kaunis päivänsäde on aika klassista ekoscifiä. Kulutuskulttuuriin hyvin sopeutunut nuori nainen saa sielunväänteitä tutustuttuaan toisinajattelijaan. Toteutus toimiva, vain aavistuksen toisteinen, ja perusajatus on hyvä. "Eihän se ajatellut ketään muuta kun itseänsä." Jeps.
(Saara Henrikssonin ja Erkka Leppäsen toimittama antologia Huomenna tuulet voimistuvat saatu sähköisenä arvostelukappaleena, sivumäärästä ei hajuakaan. Pitää tarkistaa nämä jälkikäteen.)

***
Klo 14.12. Toinen kirja luettu, Seppo Jokisen Ajomies. Olen lukenut näitä Tampereen Susikosken tutkimuksia aikajärjestyksessä vähän kerrassaan, ja tämä oli järjestyksessä seuraava. Paitsi että ei ollutkaan, tajusin Koskisen yksityiselämän tilasta, että minun olisi kuulunut ensin lukea Räätälöity ratkaisu. No joo, ei se mitään. Ajomies oli hyvä. Koskinen ja hänen kollegansa setvivät teloitustyylistä murhaa ja palaavat samalla jo yhdeksän vuotta aiemmin tapahtuneen turman tutkimuksiin.
Sitaatti: ilma kirpeä kuin sitruunaa puraissut morsian.
(Kirjastosta, 345 sivua)

***
Klo 14.37. Toinen Kitalaenpuhdistusnovelli oli M. G. Soikkelin Urho ja kettu. Se piti lukea kahteen kertaan, mutta en ole vieläkään ihan varma mitä (kaikkea) siinä tapahtui. Urho on enemmän kuvajainen kuin kertomus, mutta kohtuullisen tehokas kuvajainen kyllä. Kuka pitää häkissä ketä, nyt tai joskus tulevaisuudessa? Ehkä Soikkelin ilmeisin piikki sojottaa turkistarhaajien suuntaan, mutta jos en ihan väärin ymmärtänyt, sen ilmeisimmän takana on kuusi muuta, suurempiin maaleihin suunnattuna.
Sitaatti: - Urhoa ymmärtää paremmin jos on tottunut isoihin eläimiin, sanoo Tanja.
(Huomenna tuulet voimistuvat -antologiasta, sivumäärä ei tiedossa.)

***
Klo 17.44. Kolmas kirja luettu: Vish Puri & kadonneen palvelijattaren tapaus. Tämä on toinen Mari A:n Intia-suosituksista. Mitä yksityisimmät etsivät Oy:n toimitusjohtaja, Intian Sherlock Holmes, Vish Puri selvittää kirjassa paitsi kadonneen palvelijan arvoituksen myös parin epäilyttävän sulhasehdokkaan taustat. Kaikkiaan kirja oli minusta mainio, viihdyttävä ja samalla varmaan hyvä briiffi Delhiin suuntaavalle. Vish Purin tutkimuksista saa vaikutelman pelottavan kaoottisesta maasta... jossa kumminkin asuu hyvin inhimillisiä ihmisiä. Vau. Ainoa vain, maratonille tämä oli sikäli huono valinta, että takaosan sanastoon piti turvautua vähän väliä. Mutta nyt ainakin tiedän mitä tilaan jos tilaan paneeria ja osaan myös varoa goondatteja.
Sitaatti: Ateria ei tuntunut koskaan yhtä nautinnolliselta, jos sen söi haarukalla ja veitsellä. Ruoan tunteminen sormien välissä teki kokemuksesta paljon intiimimmän.
(Kirjastosta, 340 sivua.)

***
Klo 18.02. Kolmas Kitalaenpuhdistus - J. S. Meresmaan Lintukoto. Oijoi, olipas hyvä ja häijy pieni novelli! Perhe muuttaa plusenergiataloon, joka tuottaa enemmän energiaa kuin kuluttaa. Halutessaan tästä voi repiä vaikka minkälaista symboliikkaa, mutta ei ole pakko; toimii mainiosti ihan vain Hitchcockin tyylisenä ihokarvat-nousevat-pystyyn -juttuna.
Sitaatti: Talossa oli hiljaista.
(Huomenna tuulet voimistuvat -antologiasta, sivumäärä ei tiedossa.)

***
Klo 18.50. Neljäs kirja. Claes Anderssonin Hulluudestamme ja hulluudestamme. En tiedä miten luonnehtisin tätä kirjaa - pitkä essee? Pamfletti? Puheenvuoro? Mielenkiintoinen teksti joka tapauksessa. Andersson luotaa käsityksiämme hulluudesta ja sen käsittelystä. Poimin tämän kirjan mukaan maratonille, koska en halunnut jättäytyä kovin vahvasti romaanien varaan, ja Claes Anderssonilta en ole aiemmin mitään lukenut. Nyt pitää varmaan laittaa lukulistalle jotain muutakin... Anderssonin romaanit eivät kuulosta aihevalintojensa puolesta minun kirjoiltani, mutta Hulluudestamme oli niin sujuvaa ja mietityttävää luettavaa, että otan kyllä selvää hänen muusta tuotannostaan. Ja Lauri Viidasta! Tässä lainattiin muutamaa runoa, jotka heti herättivät kiinostuksen. (Enkä kiinnostu runoista kovin helposti.)
Sitaatti: Hulluutta on runsaasti siellä, missä ajatellaan, että rationaalisuus ja järki hallitsevat. Siellä, missä pinta on moitteeton ja kiiltää moraalista erinomaisuuttaan, asuu hulluus ja piittaamattomuus kohtalokkaine seurauksineen.
(Kirjastosta, 120 sivua)

***
Klo 19.16. Neljäs novelli Osuuskumman antologiasta, Mixu Laurosen ja Anastasia Lapintien Vilja®. Tässä novellissa maanviljelystä on tullut säädeltyä ja geneettisesti puhdasta puuhaa, jota hallinoi monopoli M. Pienviljelijä joutuu vastapuolelle saatuaan puutarhuritädiltään erikoisen perinnön. Idea on kiinnostava mutta tunnelma jäi etäiseksi lievän ylikuvailun vuoksi.
Sitaatti: Vilja oli juossut maratoneja ja asunut ulkomailla.
(Huomenna tuulet voimistuvat -antologiasta, sivumäärä ei tiedossa.)

***
Klo 20.44. Viides kirja, Anni Swanin Tottisalmen perillinen. Oikeastaan aikomukseni oli ottaa tyttökirjaksi jokin Polvan Tiina-kirjoista, mutta ainakin kuvittelen lukeneeni osapuilleen kaikki jo kertaalleen, joten tämä Swanin klassikko vuodelta 1914 oli varmempi valinta. Tottisalmen paroni lähettää huonosti käyttäytyvän perillisensä pappilaan oppimaan kuria ja käyttäytymistä, ja huolehtii itse orvosta renkipojasta. Aikuinen nykylukija arvaa juonen pääpiirteet ensimmäisen 30 sivun aikana, mutta ei se menoa haittaa. Ajankuva on järisyttävän konservatiivinen, mutta niin sen toki kuuluukin olla. Jotain kiehtovaa on näissä vanhoissa romaaneissa, siinä, mitä ne kertovat aikansa ihanteista ja oletuksista.
Sitaatti:  Hän halveksi kaikkia, jotka eivät olleet aatelisia, ja piti itseään sangen tärkeänä henkilönä. Liiankin hyvin hän tiesi olevansa Tottisalmen tuleva isäntä ja suuren rikkauden perijä.
(Kirjastosta, 200 sivua.)

***
Klo 21.21. Välissä taas novelli, tällä kertaa Anni Nupposen Juuret. Ekosysteemi on romahtanut ja villiruoka on korvattu nälänhädän jälkeen synteettisillä ravinteilla. Nuori kapinallinen herättää vanhan virkamiehen muistot muinaisista mauista. Toimiva novelli totalitäärisestä tilanteesta... Jos vettä on saatavilla, ruoka onkin sitten seuraavaksi tehokkain kontrollin väline. Mutta Nupposen novellin pointti taitaa olla ruoantuotannosta etääntymisessä. Ehkä.
Sitaatti: Tutkintavangit saavat halvinta mahdollista liuosta, samaa, jota hallitus jakaa elatusapukansalaisille.
(Huomenna tuulet voimistuvat -antologiasta, sivumäärä ei tiedossa.)

***
Klo 00.17. Kuudennen kirjan kanssa palaan Intiaan. Delhin kauneimmat kädet on hervottoman hyvä, ja taitaa olla paljon Vish Puria parempi "matkaopas" minulle, sillä tässä romaanissa länsimaalainen kohtaa Intian. Kaikki on värikästä, käsittämätöntä, viehkoa ja kamalaa. Oi voi. No, pianhan se nähdään. Kauneimmissa käsissä viisikymppinen mies ajautuu matkaopaskaverinsa mukana Intiaan ja jää sille tielle. Hän ystävästyy paikallisen tekstiilikauppiaan kanssa, rakastuu ja sopeutuu - tavallaan. En välttämättä olisi odottanut pitäväni kirjasta, jonka kertoja on pulleahko keski-ikäinen ruotsalaismies, mutta pidin kovasti. Kiitos Mari A:lle tästäkin vinkistä!
Sitaatti: Liikkeessä olevia intialaisia ei parane pysäyttää, sillä siitä syntyy yleinen hämminki, joka sotkee järjestelmällisen kaaoksen.
(Kirjastosta, 390 sivua.)

***
Tämän kirjan myötä painun pehkuihin. Ikkunasta kantautuvat tangomarkkinoinnin soundit tuudittakoot maratoonarin toviksi uneen.

***
Klo 10.00. Maratoni suoritettu ja kivaa oli! Viimeinen eli seitsemäs kirja, Järki ja tunteet ja merihirviöt, jäi kesken sivulla 280. Ehkä olisi pitänyt vastustaa Hesarin houkutuksia aamulla...
(Itse ostettu kirja, 280/350 sivua)

Iltapäivällä luen Merihirviöt loppuun ja teen yhteenvedon maratonista. Loppusaldo lienee jotain 1800 sivun paikkeilla, plus novellit. Nyt pitää kaivaa golfbägi esiin ja siirtyä toviksi toisenlaisen urheilun pariin, tiiaika odottaa!

Kumman rakas ja post-it -lappuja ja hyvän mielen kirjoja

Kuva/kansi: Osuuskumma/Tuuli Hypén

Nettishoppailin itselleni tämän kotimaisen spefiantologian osapuilleen heti kun siitä kuulin. Osuuskumma, joka Kumman rakkaan on kustantanut, ansaitsee pisteitä jo pelkästään hienolla nimellään. Harvoin ovat kustantamot näin osuvasti omanlaisiaan, Osuuskumma kun on kummallisen julkaisemiseen keskittyvä osuuskunta. Tykkään firman ideasta. Peukut.

Entäs sitten itse antologia? Niin kuin antologiat yleensä. Kyllä ja ei, mutta ehkä enemmän kyllä kuin ei. Olen niin onneton novellinlukija ja muutenkin aika nirppanokkainen yleisvalittaja, etten voi täysillä kehua varmaan mitään antologiaa ikinä. Rakkaankin 14 novellin joukkoon mahtuu sellaisia, että olisivat jääneet lehdestä luettuna kesken.

Niin se vain on, yksi tykkää äidistä ja toinen merivuokosta.

Olen tänään liian hyvällä tuulella kitistäkseni minua vähemmän miellyttäneistä novelleista. Sen sijaan kehaisen muutamaa. Tuomas Salorannan Diplomaattinen selkkaus oli galaktista ryminää sopivan ironiseen tyyliin. Ehta pohojolaanen uhoo teki sankari Zargynista mukavasti kotoisan petikaverin minulle. Aleksi Kuution Raskas isä oli, noh, vähän raskas, mutta myös vakuutti jollain tasolla. Antti Riimuvuoren Nettideitti oli oikea kunnon perinteinen scifinovelli, loppukeikauksineen kaikkineen. Maria Carolen Pahanilmanlintu olisi parantunut pienellä lyhentämisellä, mutta tykkäsin henkilöiden vaivihkaisuudesta. Tarja Sipiläisen Pintaa syvemmälle tarjosi hyvää hehkua.

Parhaat tunnelmapisteet vei kuitenkin M. G. Soikkelin Se mikä luonnostaan lankeaa. Tämä oli niitä novelleja, joista en ole oikein varma mitä tapahtui, en edes kahdella lukemisella, mutta se ei pahemmin vaivaa. Tämäkin olisi varmaan parantunut adjektiiveja karsimalla, mutta päähenkilöiden kohtaamisessa oli sitä jotain...

Hän katsoi naista tarkemmin. Tällä oli hyvän kristityn siloposket ja verettömät stigmat korvanipukoissa. Joka kerta kun nainen hymyili, syntyi yksi kiinalainen lisää. (s. 138)

Epäröiden lisään vielä loppukaneetiksi, että olihan siellä niitä editointikompurointeja jokunen, Tompasta tuli välillä Santtu ja sellaista pientä... mutta sattuu niitä lapsuksia isommillekin kustantamoille. Tsemppiä vain osuuskummalaisille. Kyseenalaista kirjallisuutta tarvitaan ja tässä kokoelmassa näkyy rakkaus lajiin eikä vain lajien rakkaudet.

Taru Luojola ja Tarja Sipiläinen, toim. (2012). Kumman rakas. Osuuskumma. 978-952-6642-00-0.

Kurkkaa muita arvioita Jorilta, Morrelta ja Kirjavinkkien Mikolta.

***

Ja sitten iso, keltainen kiitos:

Sain tuollaisen erittäin hyvin nykyiseen elämänmenooni istuvan Post it -tunnustuksen Johnnylta, Kirahvilta, Erjalta ja Morrelta. Kiitoshalit teille, kamut! Tunnustuksen säännöthän menevät että

1) Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
2) Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3) Kopioi post it -lappu ja liitä se blogiisi.
4) Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Olen iloinen. Lappu kopioitu. Viisi suosikki... höh, niitä on ainakin viisikymmentä. Ja melkein kaikki ovat jo oman lappunsa saaneet. Lappusaasteen uhallakin muistan nyt

kaukaa bloggaavaa tarueläintä

tuoretta kirjabloggaajaa, joka tykkää Utriosta

kirjaläpän ja mutuhutun kuningatarta

suorasanaista maailmannaista ja

virkkua blogikaksikkoa.

Ja jos ei huvita jakaa eteenpäin - nou hätä. Kerrankos sitä post it -lappu putoaa ja unohtuu.

Morre tosin laittoi omaansa tukevan kiinnikkeen. Pitäisi listata kymmenen hyvän mielen kirjaa. Miksikäs ei, tänään onnistuu kaikki! Jätän vain listaamatta ne sata muuta... Kas tässä Morre, sekalaisessa järjestyksessä:

Tove Jansson: Kuinkas sitten kävikään? Koska tämä on rakkain kuvakirja.

Michael Foley: The Age of Absurdity. Koska temperament is what you are - but character is what you do.

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo. Koska siinä on Darcy.

Kaari Utrio: Vaitelias perillinen. Koska se tuli nyt ensimmäisenä niistä mieleen.

Graig Thompson: Habibi. Koska rakkaus on hyvästä.

George R. R. Martin: Game of Thrones. Koska siinä kaikki Starkit ovat vielä hengissä.

Joan Slonczewski: A Door into Ocean. Koska rohkeudesta tulee hyvä mieli.

Veikko Huovinen: Kylän koirat. Koska Huovisen kanssa maailma on pohjimmiltaan hyvä.

Mika Waltari: Sinuhe. Koska suuri on kaunista ja olemme vanhoja kavereita.

Leena Krohn: Tainaron. Koska pieni on kaunista ja Tainaron tuoksuu omenalta.

Mitkä ovat sinun hyvän mielen kirjojasi? Tunnusta kymmenen omassa blogissasi tai kerro kommenttina ensimmäinen mieleen juolahtava. Tämä torstai on toivoa täynnä! (Ai niin, Steinbeck. Mitenkäs unohdin sen Hyvien ihmisten juhlan...) 

Vanhat kuviot

Kuva/päällys: Tammi/Markko Taina

Poikkeuksellisen hätäisesti pukkaan tästä juttua tulemaan, mutta ei voi auttaa; en kerta kaikkiaan malta olla kirjoittamatta, kun kerrankin voin kehua lämpimästi ja varauksetta novellikokoelmaa. Novellit (tiedättehän, ne lyhyet jutut jotka hädin tuskin ehtii aloittaa ennen kuin ne loppuvat?) eivät oikein ole ominta alaani. Mutta en ole mikään periaatteellinen novelleistakieltäytyjä... ja Maarit Verrosen Vanhat kuviot meni aivan itsestään lukulistalle kun huomasin sen olevan ilmestymässä. Verrosen Normaalia elämää oli nimittäin hykerryttävän hyvä.

Kirjastosta sain tämän eikä tarvinnut pettyä. Nam nam. Kokoelma pitää sisällään kolmetoista kiperää kertomusta, joista melkein kaikista pidin. Pisin ja viimeinen, nimikertomus Vanhat kuviot, oli ehkä vähiten mieleeni - miksiköhän?

Ehkä olin jo ehtinyt niin hyvin sopeutua Verrosen omaleimaiseen ja niukkaan ilmanalaan, että runsashappisempi, pidempi ja selkeämmin juonellinen Kuviot sitten ei solahtanutkaan ihan vaivattomasti muiden perään. Mutta sekin tarjoaa Verroselle ominaista vinkeää, vähäeleistä, vinoa näkökulmaa maailmaan. Ja on Kuviot toki eräänlainen huipennus kokoelmalle. Se kerää yhteen itsekkyyden, hyväksikäytön ja tekopyhyyden langat ja sitoo ne solmulle. 

Maailma on perverssi paikka. Verrosen novelleja lukiessaan ei varsinaisesti naurata. Ei tämä hauskaa ole, ei tavallisessa mielessä. Ulospäin näkyy ehkä vain sellainen enimmäkseen silmissä piileksivä hymy, joka tulee väkisinkin aina kun Verronen keikauttaa lukijan rakentelemat odotukset uusiksi ja johdattelee oivaltamaan jotain ihan muuta.

Lempitarinoikseni taitavat jäädä Nimi seinällä, jossa Henna toteuttaa itseään hieman tavallisesta poikkeavalla tavalla, ja Angelina, jossa Angelina toteuttaa itseään valitettavan tavallisella tavalla, enemmän vain, sekä Pikkurahat, jossa Fanni toimii kuin finanssimarkkinahai, tosin pienemmässä mittakaavassa.

Loppuun vielä lukunäyte Pikkurahoista:

Lukuisat vähävaraiset paikkakuntalaiset tiesivät joka hetki lantilleen, kuinka paljon heillä oli rahaa lompakossa, ja he yleensä myös katsoivat, että saivat oikein takaisin. Heiltä ei kannattanut edes yrittää. Parhaita kohteita olivat ulkopaikkakuntalaiset, joilla oli paljon pikkurahaa, mutta jotka siitä huolimatta maksoivat setelillä, koska eivät viitsineet laskea kolikoita. Piti oppia tuntemaan sellaiset ihmiset. (s. 66)

Verronen pesee ja huuhtelee. Energiatehokkaasti. Suosittelen.

Maarit Verronen (2012). Vanhat kuviot. Tammi. ISBN 978-951-31-6603-8.

Arvioita:
Ritva Kolehmainen Keskisuomalaisessa
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa
Jori Kaiken voi lukea -blogissa
Mikko Kirjavinkeissä
anniM. Oota mä luen tän eka loppuun -blogissa

Maailman kivisin paikka

Kivet hankittava erikseen.

En lähtenyt tutustumaan Antti Tuurin novellikokoelmaan Maailman kivisin paikka mitenkään suurella innolla. Mutta lukupiirien henkeen kuuluu, että sellaistakin luetaan, mikä menee oman kirjamaun ulkopuolelle. Koitin pitää mieleni avoimena ja lukea sivun kerrallaan. 70-lukulainen ilmapiiri kosteine lounaineen tuntuikin vähän kotoisalta aiemmin tässä kuussa lukemieni dekkarien jäljiltä.

Edellisen kerran olen lukenut Tuuria yli kymmenen vuotta sitten. Asuttuani täällä eteläpohjalaisilla lakeuksilla muutaman vuoden yritin näet tutustua seudun tunnetuimman kirjailijan teoksiin. Selvisin kahdesta ennen kuin luovutin. Ei vain ole minun tyylilajiani tämä. En nauti Tuurin toteavasta ilmaisusta, joka kätkee taakseen minulle käsittämättömiä kerroksia. Tai oletan että kätkee. Kai.

Paikassa on viisi novellia, jotka rakentuvat kaikki minä-muodossa, havainnoitsijan ja toimijan kerrontana, josta ilmitason tunteet on kätketty. Kirjaa saa lukea kuin kuva-arvoitusta, että edes osapuilleen ymmärtäisi mistä on kysymys. Tunteita on, niiden takana on mennyt ja niiden pohjalta nousee tuleva, mutta mitä ne ovat, sen saa lukija enimmäkseen itse päätellä. Kun vaikkapa tarinassa 65°, pohjoista leveyttä toimittaja välttelee töitä, voin tulkita hänen lusmuilunsa masennuksiksi... ja kun hän sitten kevään tultua osallistuu jopa toimituksen kokouksiin, voin tulkita sen tarkoittavan, että hän on nyt piristynyt.

Jee, olen kokenut kirjallisen oivalluksen! Toimittaja oli masentunut!

Itsetyytyväinen onni valtaa nukkaisen toukkasieluni hetkeksi... sääli että seuraava käänne taas tulee nurkan takaa ja osoittaa minulle paikkani. Olen pihalla kuin se kuuluisa lintulauta. Tuurin henkilöt lentävät ohi. He olivat näillä tienoilla vain käymässä, eikä heillä ole minulle juurikaan sanottavaa.

Takakansikin muuten kertoo, että nämä novellit tapahtuvat elämänpiirissä joka ei ole kokijan oma. Vieraassa ympäristössä ihminen on kuulema paljaampi. Hah. Miten niin paljaampi? Riisuttu tunteen ilmaisusta ehkä, mutta jos heidän sisimpänsä, heidän tarinansa, olisi vielä tätä verhotumpi, tarvittaisiin jo kryptologi tekstiä tulkitsemaan. Arvelisin, että näissä novelleissa on kyse yksinäisyydestä ja ihmissuhteista ja ehkä vielä jonkinlaisesta vieraudesta tosiaan... ihmiset ovat vieraita itselleenkin, eivät vain tilanteilleen? Takakansi auttaa tässäkin asiassa. Sattuma on kuulema yksi keskeinen teema. Okei.

Ei tämä kirja silti täyttä tuskaa ollut. Yhdessä nämä viisi kertomusta muodostavat jollain tavalla mielenkiintoisen kokonaisuuden; tarinat liukuvat vähän limittäin reunoiltaan ja ovat settinä enemmän kuin erikseen. Maailman kivisin paikka on ehkä novellikokoelma, mutta se kannattaa lukea kokonaan.

Myönnän myös, että Tuuri on vähäeläisen kuvailun mestari. Yksinkertaisilla lauseilla syntyy tunnelmaa.

Huoneessa vedin ikkunaverhot auki. Istuin kauan lumisadetta katsellen. Kun lumisade lakkasi, vedin taas ikkunaverhot ikkunan eteen ja makasin vuoteella. Nukahdin vaatteet päällä, ja heräsin keskellä yötä enkä saanut enää unta. Hain kirjapinosta kirjan ja luin sitä aamuun saakka. (s. 64-65)

Epäilemättä Tuuri on minimalistinen tahallaan. Karsimalla ajatuksia ja tuntemuksia kerronnastaan hän rajaa sanottavansa siihen, minkä tiedämme todeksi. Tätä lukiessa muistaa, että teot ovat, ajatukset ja tunteet kuvitellaan, tulkitaan, keksitään, selitetään... Hm. Näiden tarinoiden tyypit ovat huonoja selittämään edes itselleen. Vaimonsa jättämä mies tuumii: Jokin oli mennyt vikaan, mutta milloin, sitä Mäki ei käsittänyt.

En olisi valinnut tätä kirjaa ilman lukupiiriä - ja jos olisin jostain syystä aloittanut, olisin luultavasti jättänyt kesken. Makuasia. Tyylilaji ei vain vetoa. Minulle sopisi paremmin teksti, jossa juonellisuus on suoraviivaisempaa ja henkilöihinkin olisi enemmän tarttumapintaa. Tuurin maailma ei ole tässä ainoastaan kivinen, se on synkeä ja lähes iloton, eikä ajoittainen löytämisen ilo minun kohdallani riittävästi palkinnut kivikossa taapertelun vaivaa.

Antti Tuuri (1980). Maailman kivisin paikka. Otava. ISBN 951-1-05933-5.

Verenhimo: Suomalaisia vampyyritarinoita

Kuva/kansi: Teos/Timo Ketola

Sanottakoon alkuun, että en ole erityinen vampyyrien ystävä. Sookie Stackhouse on tietenkin asia erikseen, mutta noin yleisesti ottaen vampyyribuumi on ohittanut minut. Pitsiverhoni eivät lepata yössä enkä tunne saaliseläimen vaistomaista pelkoa varjoihin katsahtaessani... edes Marjiksen asiantunteva juttu ei siis riittänyt innoittamaan minua Verenhimoon, mutta sitten: Jori ensin kehui tätä - ja nosti vielä BF-listalleen!

Jälkimmäinen on minun kirjanpidossani jo todella veret seisauttava puoltoääni kokoelmalle vampyyriaiheisia novelleja. Joten kun se tuli kirjastossa vastaan, korjasin pois kuleksimasta ja luin hämärässä.

Kuten edellä sanotusta voi päätellä, en odottanut Verenhimoakaan huulia lipon tai kulmahampaita viilaillen. Yllätyin positiivisesti. Vanhemmat novellit olivat sisällöllisesti vähän, noh, kuivettuneita, mutta uudet suorastaan tihkuivat oivalluksia. Oli mahtavaa löytää toimistovampyyreja ja keinotekoisia vampyyreja ja yksinhuoltajavampyyreja. Ei puuttunut kuin ortoreksiasta kärsivä vampyyri. Tai no, olihan siellä... ei, lukekaa itse!

Pidän novelleista, joissa on jujuna muutakin kuin tunnelmaa ja hienonhienoa sanojen käyttöä. Kauhunovelleissa pidän siitä, että kirjailija taluttaa minut pimeälle kujalle, kuiskailee pahaenteisiä... ja huutaa lopuksi böö kuin Paavo Lipponen konsanaan. Paitsi lujempaa ehkä. Böön voi korvata heurekalla, jonka hihkaisen kyllä avuliaasti itse, jos saan novellista oivaltamisen iloa.

Moni Verenhimon novelleista saavutti vähintään kuja-ja-kuiskailu -asteen ja joukkoon mahtui muutama hieno böö ja heureka. En sen kummemmin rupea selostamaan kokoelman sisältöä; riittäköön että novelleja on 22, ja kaupan päälle on tarjolla Juri Nummelinilta minikatsaus vampyyriviihteen historiaan. Kirjoittajalistaa voi lurkkia täällä. Kaikki tarinat eivät toki häikäisseet, mutta keskimäärin Verenhimo oli mainio viihdepläjäys.

Omat lempparini taisivat olla Johanna Sinisalon osuva Peili, Sari Peltoniemen Vain mato, matkamies maan ja Rene Kitan Vampyyrin lauantai, joissa kaikissa oli minun makuuni istuvaa terävää vääntöä. Erityismaininnat pitää antaa myös Jari Tammen novellille Pojan rippijuhlat, joka oli mukavasti järjetön, ja Heikki Nevala novellille Juotikkaat, joka sai minut iloiseksi siitä, että en asu yksin. Yök. En muuten ikinä vuokraa erämaamökkiä. Lisäksi Christine Thorelin Uhanalaisissa oli jännä todellisuuden tuntu mitä tulee väestön suhtautumiseen vampyyreihin.

Otetaan kuitenkin lukunäyte Juha-Pekka Koskisen novellista Yövuoro:

- Se myy sen, Ritva suhahti. 

- Myy? Verenkö? Ei kai? 

- Niin, veren. HYKS ostaa verta. Kirurginen pitää mainettaan yllä. Kesällä luovuttajia on niin vähän, ettei veripalvelun kanssa pelaamisesta tulisi mitään. Leikkurissa tarvitaan paljon verta. Ne osaa sitä vaivihkaa. ei siitä kylillä huudella, jos sitä luulit. (s. 152)

Tämä vampyyrikokoelma kestää hyvin päivänvalon. Kiva ettei genre ota itseään liian vakavasti.

Juri Nummelin, toim. (2011). Verenhimo: Suomalaisia vampyyritarinoita. Teos. ISBN 978-951-851-369-1.

Arvioita:
Toni Jerrman Hesarissa
Pasi Ahtiainen Savon Sanomissa
Morre Morren maailmassa

Lihakuu

Kuva/kansi: Otava/Päivi Puustinen

Viime viikkoina olen paljolti syventynyt erilaisiin järkäleisiin, joten päätin tarttua vaihtelun vuoksi Janica Branderin hoikkaan esikoiseen Lihakuu. Sekin vielä kannusti, että viimeksi kävi Pienen Esikoiskirjakerhon kanssa hassusti: edellinen kirja oli yhä lukematta kun seuraava tuli. En halua ottaa näiden pinoamista hyllyyn tavaksi, puoli hupiahan on näiden esikoisten ajankohtaisuudessa.

Pienestä Esikoiskirjakerhosta muuten vielä: jos Hesarin esikoiskisan voittaja ei ole ennestään kerhokirjojen joukossa, jäsenet saavat senkin kotiinsa. Paitsi että saa toki perua, jos on tullut jo muuten hankkineeksi. Hieno oivallus. Kieltämättä olisi harmittanut, jos juuri se vuoden esikoinen olisi jäänyt väliin, kun on esikoisia ostanut ripakopallisen.

Tästä pääsenkin näppärästi aasinsillalleni ja voin mainita, että viime vuoden esikoisvoittaja, Salmelan 27 eli kuolema tekee taiteilijan, jäi minulta kesken. Arvostelukykyni ei siis ole kiistatonta ykkösluokkaa. Lisään vielä, että olen tunnetusti huono lukemaan novelleja. 

Aasina köpittelen nyt sillaltani tunnustukseen asti. Lihakuu ei ihan saanut minua hirnumaan ilosta. Otavassa ovat kokeneet kirjallisuushaukat havainneet Branderin ilmiselvän kirjoittajalahjakkuuden. Lahjat voin minäkin myöntää, mutta omat tihrustelevat näkimeni eivät noin keskimäärin novellien sisällöstä syttyneet loistamaan. Takakannessa niitä kuvataan vahvatunnelmaisiksi ja viitataan absurdeihin tapahtumiin ja maagiseen lataukseen.

Okei, Brander kirjoittaa kieltämättä taidokkaasti eikä mielikuvitustakaan puutu. Kivaa että kaikenlainen rajoista piittaamaton kirjallisuus lisääntyy, olkoon nimilapultaan surrealismia tai absurdismia tai maagista realismia tai mitä vain... hyvä että voidaan iloitella kirjallisuudella!

Branderin tarinoista moni on asetelmiltaan arvaamaton ja latautunut, eikä jännitettä pureta aina sillä ilmeisimmällä keinoilla. Peukut sille! Mutta mutta. Jotenkin hukkaan monissa Lihakuun novellissa jutun ytimen. Tai en tiedä jäikö se oikeasti löytymättä, mutta ainakin minulla on sellainen tunne että jäi. Oivallan jotain, mutta se ei ikään kuin riitä.

Kokoelman aloittavat Lihakuu ja Sielumies - ja mahdollisesti Penkit - olivat ainoat, joista ei jäänyt sellainen puoliksi ärtynyt olo, että olenpas tyhmä kun en saanut tästä tämän kummempaa irti. Sellainen kai tässä nyt oli muutakin oivallettavaa kuin tuo juju ja mitä minun pitäisi tehdä löytääkseni sen? -olo. En pidä siitä, että tunnen itseni tyhmäksi; siksi varmaan en näistä novelleista innostunut.

Hih, nyt muuten ehkä oivalsin toisenkin syyn. Vanhana scififriikkinä ja kaikenlaisen kummallisen kirjallisuuden harrastajana olen yksinkertaisesti liian tottunut realisimista poikkeamiseen. Aaveet, mahdollisesti olemattomat ihmiset, maailmanlopun tekstarit, lentävät miehet - ei tunnu missään. Ne ovat ihan peruskauraa lukemistossani muutenkin. Niinpä oivaltamisen iloni on varmaan keskivertoa vähäisempi.

Eipä silti, muutamaa novellia en yksinkertaisesti ymmärtänyt ensinkään. Sudet ja karhut meni viheltäen ohi (mitä sen mattojutun pitikään symboloida?) ja Tumma puu samoin. Jälkimmäisessä tosin tunnelma oli niin toimiva, etten jaksanut stressata tajuamisesta; Puu taitaakin olla lempparini kokoelman tarinoista. 

Teknisesti ottaen nämä ovat taidokkaita tarinoita kaikki. Lapsen näkökulmaa käytetään useassa jutussa ihan pätevästi. Keski-ikäisen miehen näkökulma Penkeissä vähän ehkä ontui (heh, ei silti että tietäisin miltä keski-ikäisenä miehenä oleminen sisältäpäin näyttää), mutta Uuden elämän vanhempi naishenkilö tuntui todelta (ja tähän mielikuvitukseni kyllä venyy). Kaikkiaan teksti on tyylillisesti fiksunoloista, novellien rakenne harkittu. Lihakuu on tiukka kokoelma. 

Silti, silti ja mutta, mutta. Vertaan mielessäni (hyi, ei saisi tehdä näin, mutta vaikea välttääkään) näiden tarinoiden sävyä Miina Supisen Apatosauruksen maahan, joka sekin oli inhimillistä ja absurdia - mutta hilpeästi absurdia. Branderin kirjoitus on sillä tavalla kaunista, että se tuntuu ottavan itsensä vakavasti. En tiedä miten lukisin absurdia, joka ei naura itselleen.

Yritin tässä keksiä mistä saan vakavuuden ja tosissaan olemisen vaikutelman, ja yksi johtolanka ainakin on.Vilkaiskaapa tätä lukunäytettä:

[--] Kreetalla yötä ei erottanut merestä ja maasta. Kaikki oli tummansinistä ja yön ääni edestakainen. Pidin siitä, uudenlainen yö tuli minua vastaan ja annoin sille käteni. Se tuntui oudolta mutta turvalliselta. 

Yö antoi vastauksen ja kiitin sitä. 

Sinä yönä uneni olivat selkeitä ja vaikken tiennyt mitään siitä, mitä edessä odotti, minusta tuntui kuin olisin tiennyt kaiken tarpeellisen. (s. 54, novellista Uusi Elämä)

Kaunista, eikös olekin? Tuo yön edestakainen ääni on ovelaa ja kaunista. Mutta siellä on yhden lauseen kappale. Ja samalla aukeammalla on kaksi muutakin. Kolmen sanan kappale. Neljän sanan kappale.

Sellaisissa sanat painavat kovin.

Riittäköön tästä. Alan kuulostaa itsesäälivältä yrittäessäni keksiä selityksiä surulliselle faktalle: tämä oli taas näitä helmiä sioille -tapauksia. En kuulu kohderyhmään. Tykkään draamasta ja rakastan suurten tarinoiden imua, hulluttelua ja roiseja värejä. En pärjää Lihakuun kurinalaisen estetiikan kanssa.

Suosittelenkin Lihakuuta suorilta kaikille, jotka lukevat kieltä ja nauttivat tarinan siinä sivussa (ks. Amman suuri kielikeskustelu!). Tarinavetoiset lukijat omalla riskillä... Kirjanhan voi tosin aina jättää kesken - jotain sanoo kai sekin, että tämän luin loppuun asti.

Janica Brander (2011). Lihakuu. Otava. ISBN 978-951-1-25631-1.

Arvioita:
Juhani Karila Hesarissa
Putte Wilhelmsson Aamulehdessä
Eija Komu Karjalaisessa
Anita Anderson Kalliolaisessa
Irene Vehanen Kiiltomadossa

Musta timantti

Kuva/kansi: WSOY/Mika Tuominen

Kun liityin Pieneen esikoiskirjakerhoon, tiesin että kaikenlaista on tiedossa... Lupasivat sentään ettei enempää kuin yksi runokokoelma... Ei siis sovi valittaa kun postiluukusta putkahtaa novelleja. En ole täysiverinen novellirasisti, mutta novellikokoelmaan tarttuminen, varsinkin vieraan kirjoittajan, on aina työn takana.

Useimmiten olen käytännössä pitänyt novelleista - sitten olen saanut luettua ne - mutta aloittaminen on aina takkuista. Olen liiaksi ahmatti; tuntuu että novelli loppuu joka tapauksessa ennen kuin pääsee alkuunkaan! Kuitenkin tunnistan novellin kirjoittamiseen liittyvän ilon. Yksi idea, yksi purkaus, yksi kuva, sanoiksi ja se on siinä. Ja novelleja kirjoittaessa voi läiskäistä esiin erilaisia tunnelmia, tilanteita...

Mikään ei tietysti estä nauttimasta novellien lukemisesta samalla periaatteella. Ja nautinkin. Mutta väkisinkin romaani on minulle se ykkösmuoto. Romaanissa on tilaa, tilaa kiinnostua ja kiintyä ja kiihtyäkin.

Mistä päästäänkin Mustaan timanttiin. Taas olisin halunnut kuulla enemmän. Mooses Mentula, kirjoitapa seuraavaksi romaani.

Tuosta voi jo päätellä, että pidin Timantista. Vähän epätasainen se oli, niin kuin novellikokoelmat yleensä, mutta kaikkinensa silti mukava lukukokemus. (Okei, ei Verrosen normaalia elämää veroinen - mutta sitä onkin vaikea ylittää!)

Melkein kaikissa Mentulan tarinoissa oli sellainen hilpeä sävel soimassa tummanpuoleisen taustan alla. Elämä on järjetöntä ja järkevää yhtä aikaa, ja Mentula osaa heiluttaa arjen kaksiteräistä miekkaa. Miksei bodari puhuisi sillä mitä hänellä on, lihaksilla? Eikö jokainen vaivalla esiin kaivettu kivi ole timantti?

Lempparini tarinoista oli Huoltaja - ehkä siksi että nuorten naisten ongelmat aina satuttavat vähäsen - vaikka pidinkin arvossa Muuton ja Bodishown symmetriaa. Osa jutuista joko meni vähän yli hilseen tai oli liian äijäjuttuja meikäläisille. Tai ehkä tässä oli vielä sellaista näyttämisen makua, kun kyseessä on kumminkin esikoinen. Eipä silti, tälle luupäälle on joskus ihan hyväkin alleviivata, sanoa suoraan. Otankin lukunäytteeksi alkusanat novellista Mänty, jossa mies päätyy kusemaan kilpaa pihamäntynsä kanssa.

Saatana! Siinä se seisoi. Jökötti varmana, elettyjen vuosien merkitsemänä kuin vanhan miehen elin.

Läpimitaltaan lähempänä metriä kuin puolta oleva mänty keskellä pientä rivitalon pihaa. Aurinkotuoli piti lakaista puhtaiksi havunneulasista joka kerta ennen istumista. Kerran käpy oli pudonnut Paulin naamalle kesken päiväunien. Käpy oli pieni ja kevyt, mutta kun se tulee kymmenestä metristä poskipäähän, tarvitaan perkeleitä ja pakastimesta herne-maissi-paprikaa.

- Taasko sinä sitä mäntyä. Antaisit jo olla, Ulla sanoi. (s. 125)

Voi, tunnistan tuon "antaisit jo olla"!

Jäi hyvä maku suuhun, ainakin meikäläisen heikolla novellikokemuksella. Mentula ei haaskaa sanojaan vaan punnitsee joka ainoan. Vanhojen miesten elimistä en sano mitään... mutta kaikkiaan olen paljon tylsempiäkin tilityksiä paikkansa etsimisestä maailmassa lukenut. Jos Mentula kirjoittaa joskus romaanin, luen sen kyllä. Juurevaa tavaraa voisi olla tulossa.

Lopuksi kommentoin vielä PEKK:n jäsenetua, kirjailijan kirjettä lukijoilleen. Tein tällä kertaa sellaisen kokeilun, että jätin saatekirjeen lukemisen viimeiseksi. Hahaa - Mentula ihmettelee, että joku on löytänyt tarinoista huumoria! Onpas hyvä etten lukenut kirjettä ensimmäiseksi... No, enpä suostu ottamaan tuota ihan tosissani. Mutta kirjailijan toteamus "Luen kaiken aikaa" käy kyllä suoraan sydämeen.

Vähän OTT mutta pakko lisätä: sairaan hieno idea tämä esikoiskirjakerho :-)  En olisi eläissäni poiminut tätä kirjastosta tai kirjakaupasta - ja kumminkin oli ehdottomasti lukemisen arvoinen. 

Mooses Mentula (2011). Musta timantti. Helsinki: WSOY.

Arvioita:
Sallan lukupäiväkirjassa
Jori Kaiken voi lukea -blogissa
Kirsin Kirjanurkassa
EDIT 28.7.11: bongasin aamulla Hesarista Mervi Kantokorven arvion

Kohtalokkaat munat

Sallan juttu Bulgakovin kokoelmasta Kohtalokkaat munat kutkutti ja kiinnosti; vaikka olen lievästi allerginen vanhoille venäläisille klassikoille, oli pakko hommata tämä tarinakokoelma. Miksi? Koska Juuston pimeä puoli oli hervoton ja päätä pyörryttävä lukukokemus. Sallan jutun perusteella näytti siltä, että kirjojen välillä on kytkös.

Ja onhan niillä, ei epäilystäkään etteikö Turunen olisi Bulgakoviaan lukenut. Juustossa venäläinen tiedemies muuttuu koiraksi tieteen keinoin - ja Bulgakovin tarinassa Koiran sydän koira puolestaan muutetaan ihmiseksi. Ja minkälaiseksi ihmiseksi! Kansalainen Šarikov osoittautuu oikeaksi koirankuonolaiseksi. Ihmeisiin pystynyt professori saa pian huomata luoneensa hirviön; kaikki rauha on tiessään tuoreen toverin eläessä ihmisenä aivan samoin periaattein kuin koiranakin.

[--] Filip Filippovitš nykäisi viiksiään.

- Hm... johan on piru! Tämähän on typeryyden huippu. Eihän hän syntynyt vaan yksinkertaisesti... no tuota...

- Se on teidän asianne, Schwonder sanoi tyynen vahingoniloisesti, - syntyikö vai ei... Loppujen lopuksi, professori, tehän teitte kokeen! Ja loitte kansalainen Šarikovin.

- Ja se olikin helposti tehty, Šarikov haukahti kirjakaapin luota. Hän katseli peilin syvyyksiin; ihaili kravattiaan. 

- Pyydän hartaasti ettette sekaannu keskusteluun, Filip Filippovitš äyskäisi. - Sitä paitsi se oli kaikkea muuta kuin helppoa.

- Ettäkö minä en muka saa sekaantua, Šarikov mutisi loukkaantuneesti.

Schwonder kannatti häntä oitis.

- Anteeksi, professori, kansalainen Šarikov on aivan oikeassa. Hänellä on oikeus osallistua keskusteluun, joka koskee hänen omaa kohtaloaan, varsinkin sikäli kuin puhe on papereista. Paperit ovat kaikkein tärkein asia maailmassa. (s. 218)

Tämä Bulgakovin kokoelma resonoi muutenkin kuin ilmeisellä tavalla Juuston kanssa. Molemmissa on samaa sävyä, röyhkeää pilaa ylimielisyydestä. Nyt harmittaa etten ollut lukenut Bulgakovia ennen tuota Juustoa; olisin voinut ymmärtää Juuston paremmin tai ainakin eri tavalla. Kiinnostavaa.

Kaikki kirjan tarinat olivat mukavaa luettavaa. Nuoren lääkärin muistelmissa - Bulgakov oli lääkäri ennen kuin ryhtyi kirjailijaksi - tunnistaa aitona kokemuksen äänen. Eniten pidin kuitenkin Diaboliadista, jossa yksilön taistelu absurdin byrokratian kahleissa tuo mieleen Kafkan, ja EU-projektit, paitsi että Bulgakov on hauska. Kafka ei ole minua ikinä naurattanut. Ja projektien paperityöt aiheuttavat korkeintaan hysteeristä, ulvahtelevaa ja sairasta naurua.

Bulgakovin tapauksessa runsaat yksityiskohdat ja levein vedoin maalailtu absurdi meininki saa antamaan anteeksi mutkikkuuden sivumaun, joka venäläisistä romaaneista järjestään löytyy, tästäkin vähäsen. Ehkä se on kielen luonne. Joka tapauksessa tämä taisi olla ensimmäinen kuuluisa venäläinen kirjailija, jonka teoksen sain loppuun ilman ponnisteluja. Ei, nyt valehtelen - Gogolin juttuja olen tosiaan lukenut ihan hyvällä mielellä. Kaikki muut Suuret Venäläiset Klassikot ovat uponneet puhtaasti sisulla. Tolstoita, Dostojevskia, Turgeneviä, kaikkia on tullut luettua lukioiässä jonkin ihmeellisen sivistymistarpeen nimissä, mutta mistään en nauttinut enkä mihinkään näistä ole tuntenut halua palata.

Bulgakovia voisin kuvitella lukevani toistekin. Olisikohan syytä hommata Saatana saapuu Moskovaan... tai sitten uudempaa venäläistä satiiria, vaikka Viktor Pelevin Viides maailmanvalta? Jälkimmäisessä pääsisi samalla vampyyri-trendiin mukaan -

Mihail Bulgakov (1975, alkuperäiset 1924 - 1926). Kohtalokkaat munat. Porvoo, Helsinki: WSOY. Suomentanut Esa Adrian.

Koirapäinen pyöveli

Innostuin taannoin lukemaan Päivi Alasalmelta peräti kolme kirjaa - Ystävä sä naisien, Tuo tumma nainen ja Valkoinen nainen - ja siinä jossain välissä taisin päättää lukea muutkin Alasalmen teokset. Kotikirjastosta löytyi 2010 julkaistu novellikokoelma Koirapäinen pyöveli.

Jokin novelleihin tarttumisessa on edelleen vaikeaa. Syystä tai toisesta novellikokoelma joutuu aina odottelemaan vuoroaan pitkään. Ehkä siksi että lukeminen on minulle maailmastapakoa, ja novellissa matka sinne ja takaisin on niin paljon lyhyempi. Novelli on käväisy kahvilla kaverin kanssa. Kunnon romaani on viikko vierailla mailla.

Koirapäisen pyövelin tapaukseen vertaus ei ihan istu, sen verran oudoilla alueilla Alasalmen tallaama polku välillä kulkee. Kokoelmaan kuuluu kaksikymmentä lyhyttä kertomusta, ja melkein kaikissa on jokin fantastinen elementti. Voi melkein kuvitella että näin tapahtuu. Mutta ei aivan.

En voi olla vertaamatta Pyöveliä Maarit Verrosen kokoelmaan Normaalia elämää. Verrosta pidetään jossain määrin scifi- tai fantasiakirjailijana, mutta oikeastaan Pyövelin novelleissa on minusta vahvempi... noh, sanotaan vaikka kuvitteellisuuden tuntu. En tiedä mistä se johtuu, mutta Normaalia lukiessani ajattelin 'voi itku, näin voisi tapahtua ja tapahtuukin', kun taas Pyövelia lukiessani mietin 'hauska juttu' ja 'kiva idea'. Rehellisesti, minusta Normaalia oli tekstinä parempaa ja tasalaatuisempaa, tarkkasilmäistä. Olisin varmaan pitänyt Pyövelistä enemmän, jos ei olisi tuota Verrosen kokoelmaa niin tuoreena mielessä.

Mutta Alasalmen vahvuus onkin minusta enemmän juonissa ja asetelmissa, ja siinä miten pienistä elementeistä kasvaa hiljalleen absurdi kokonaisuus. Hän jotenkin viettelee mukaan leikkiin. Pyövelin lyhyissä novelleissa tämä vahvuus ei pääse kunnolla kukkimaan. Joissain novelleista musta huumori jäi vitsin tasolle, toisissa kantoi paremmin.

Lemppariksi en osaa kokoelmasta yhtä novellia nimetä. Sudensulhanen, tarina omalla saarellaan elävästä naisesta, ja lyhykäinen Jätä se! jäävät parhaiten mieleen.

Aivan liian varhain aamulla Oriveden Orituvan ABC-huoltamon takapihalla seisoskeli kaksi miestä. Toinen poltti oikeaa tupakkaa, toinen itse käärittyjä savukkeita. Kun toisen tupakat loppuivat, toinen tarjosi hänelle sätkiään. Tumpit he heittivät eteensä asfaltille. Laatikossa, johon he nojailivat, luki: Kodin ongelmajätteen keräyspiste. (s. 127)

Näin alkaa Jätä se!. Jos oikein tarkkaan lukee, ensimmäisessä kappaleessa onkin koko tarina. Loput kuusi sivua vain varmistavat, että juttu menee perille asti. Ovelaa. Alasalmimaista.

Päivi Alasalmi (2010). Koirapäinen pyöveli. Helsinki: Gummerus.

MUOKKAUSTA:
Arviot unohtuivat! Tässä
Keskisuomalaisesta Paula Koskimäen arvio
Hesarissa Satu Koskimiehen arvio
Jorin kommentit Kaiken voi lukea -blogista

Full Dark, No Stars

Markku Turusen Juuston pimeän puolen jälkeen teki mieli jotain vähemmän haastavaa ja varmempaa. Lukemattomien Amazon-pinosta otin Stephen Kingin kokoelman Full dark, no stars. Jotkut Kingit ovat parempia kuin toiset, mutta yksikään ei ole vielä ollut minusta surkea; taattua laatua siis tiedossa.

Ja olihan se sitä. Jos tykkää Kingistä yleensä, tykkää luultavasti myös tästä - jos ei niin ei. Ei tämä minusta tekijänsä tähtihetkiä ole. Novellikokoelmista vaikkapa Different Seasons on minusta ihan eri galaksissa. (Se kestäisi varmaan lukemisen vielä kolmannenkin kerran.)

Jossain määrin Kingin jutuissa alkaa kaikissa olla tietty tuttuus. Kerronnalliset maneerit tunnistaa. Se ei fania haittaa. King saa henkilönsä elämään, lukijansa kiinnostumaan... ja yleensä tapahtumat ovat sen verran fantastisia, etteivät ne vainoa unissa. Joidenkin tarinoiden peruskysymykset jäävät jäytämään, ehkä siksi että kauhujuttujen takana on tunnistettavia reaalielämän ongelmia.

Full dark piti sisällään neljä novellia. Nelikko oli keskenään varsin erilainen, vaikka kaikissa jollain tavoin oli kyse punttien tasaamisesta, oikeudenmukaisuudesta - tai siitä mikä oikeudenmukaisuudeksi kenellekin kelpaa. Mutta yhtenäistä moraliteettia tarinoista on ehkä turha hakea; en usko että näitä on varsinaisesti kirjoitettu setiksi.

Vähiten nautin pisimmästä kertomuksesta "1922"; siinä oli jotain hajanaista ja hataraa, enkä muutenkaan pidä valtoimenaan roiskuvasta verestä. Eniten miellytti viimeinen, "A Good Marriage", jossa vaimolle selviää 27 vuoden avioliiton jälkeen jotain aivan uutta miehestään... Jännitystä ja vähän miettimisen aihettakin. Pidin vastuun pohdinnasta tässä tarinassa. Näinhän se on, perhe ui tai uppoaa yhdessä, sillä jokainen on käytännössä vastuussa toistensakin tekemisistä.

"Hey, honey, how are you?"

"Upright and sniffin the air. You?"

There was a long silence. It felt long, anyway, although it couldn't have been more than a few seconds. In it she heard the somehow terrible whine of the refrigerator, and water dripping from the faucet onto the teakettle she's dropped in the sink, the beating of her own heart - that last sound seeming to come from her throat and ears rather than her chest. They had been married so long that they had become almost exquisitely attuned to each other. Did that happen in every marriage? She didn't know. She only knew her own. Except now she had to wonder if she even knew that one. 

"You sound funny," he said. (s. 280)

Taattua laatua mutta ei saa kippuralleen ihastuksesta. Jos ei ole tutustunut Kingin novelleihin, kannattaisi aloittaa mieluummin tuosta aiemmin mainitsemastani kokoelmasta, joka on suomennettu nimellä Kauhun vuodenajat.

Stephen King (2010). Full Dark, No Stars. London: Hodder & Stoughton.

Tässä The Telegarph'n arvio, joka ei hauku jos ei ylistäkään; The Guardianissa ilmestynyt Neil Gaimanin arvio on selvemmin myönteinen.

Mielensäpahoittaja

Tästä kirjasta olen kuullut hyvää monelta taholta, ja kyllä minä niin mieleni pahoitin kun kuulin kirjastossa että monta varausta oli ennen minua jonossa. Mutta tulihan se sieltä lopulta.

Ja palkitsi odotukset. Herkku mikä herkku. Mielensäpahoittajan sisältöä ja tyyliä on kuvattu hyvin ja fiksusti niin monessa blogissa (Morren, Inan, Susan ja Zephyrin muutaman poimiakseni), ettei minulla ole siihen juuri lisättävää.

Vain yksi puoli Mielensäpahoittajassa yllätti, sen humorin monisyisyys. Osasin odottaa, että Kyrö nauraa vanhan jääränsä kautta nykyajalle ja vähän vanhoille jäärillekin, mutta mielensäpahoittaja meni vielä askelen pidemmälle, nauroi vähän itselleenkin. Näiden pienten tarinoiden komiikka saattaa olla paljosta velkaa alkuperäiselle formaatilleen, kuunnelmalle. Ajoitus on pettämätön, sävy yksinkertaisen puhutteleva. Tyyli oli melko erilainen kuin 700 grammassa, mutta suomalaisen (miehen) ymmärrys sama. Kyrö kurkistelee syvään kaivoon ja ammentaa sieltä kirkkainta ilolientä.

Kolehmaisen mielestä jokamiehenoikeutta pitäisi kaventaa koskemaan vain suomalaisia. Siinä se onkin oikeassa, että jokamiehenoikeus pitäisi poistaa. Mutta sen tilalle täytyy tuoda jokamiehenvelvollisuudet. Hän, jonka tiluksilla kasvaa marjoja tai sieniä, ne kerätköön, säilököön, syököön tahi pienellä katteella myyköön. Jos ei itselle tämä raha kelpaa niin sen verran pitää lahjoittaa hyväntekeväisyyteen, esimerkiksi Thaimaahan, kyllä luulen että sieltä löytyy joku jolta puuttuu jotain. (s. 71)

Tämä oli tarkoitus lukea hitaasti. Ei kyllä siitä mitään tullut. Ja lyhytkin se oli.

Tuomas Kyrö (2010). Mielensäpahoittaja. Helsinki: WSOY.

Hesarissa Majander tykkäsi erityisesti äänikirjaversiosta. Muistelen että tästä olisi ollut joulun alla isompikin juttu, mutta siihen en löytänyt linkkiä. Mari Viertola Turun Sanomissa nautti myös.

Normaalia elämää

Luin viime kuussa Maarit Verroselta tulevaisuuskuvauksen Kirkkaan selkeää. Siihen tykästyttyäni lainasin myös novellikokoelman Normaalia elämää. Helpomman oloisten ja houkuttelevien opusten sysimänä se on painunut kirjapinossa sivummalle, mutta nyt päätin rauhoittaa hetken Verrosen proosalle.

Kirjassa nimi on kirjoitettu pienellä, normaalia elämää, ja sitä kirja onkin, hätkähdyttävällä ja erikoisella tavalla. Takakannen mukaan tarinat voi lukea kuvaukseksi ilmiöistä, jotka ovat huolestuttavasti normalisoituneet. Huikeimmat kertomukset, kuten tarina perintöverosyistä piilotetusta kuolleesta äidistä, eivät ehkä ihan uskottavilta kuulostaneet, mutta suurin osa kuvauksista oli tunnistettavan tosia.

Verrosen tarkkanäköisyys on melkein hermostuttavaa. Olen iloinen, etten lue kanssaihmisiäni näin hyvin. *tihrustaa sinisilmäisesti ympärilleen* Henkilöt on piirretty pienin vedoin, vähillä sanoilla. Silti heidän nahkoihinsa pääsee heti. Huolet, harmit ja hymyt ovat heti omiani.

Verrosen lyhyissä tarinoissa käsitellään paljolti kykyä ja kyvyttömyyttä toisten huomioon ottamiseen. Jäin oikein miettimään miten moni sellainen teko, jota abstraktisti pitäisimme pahana, menee käytännön elämässä ihan normaalin piikkiin. Toisten asioihin sotkeutuminen yleisen ja toisen hyvän nimissä? Tukityöllistettyjen hyväksikäyttö? Vanhempien hylkääminen? Kohtuuttomuus? Vastuun pakoilu?

Normaalia elämää ei suoraan tyrkytä mitään. Se paremminkin pysäyttää miettimään omia oletuksia, peilaamaan omaa ajattelutapaansa. Olemmeko näin kyvyttömiä, sydämettömiä, itsekkäitä? Näin itsekeskeisiä?

Osa tarinoista aukesi minulle paremmin, osa huonommin. Eniten nautin lyhyimmistä. Juonet eivät ole näiden juttujen vahvuus. Otan lukunäytteeksi pätkän lempparistani, neljän sivun tarinasta nimeltä Sukulaisennaapurit.

Ei voinut tietää pariskunnan keskinäisistä asioista; mitä kaikkea oli tapahtunut vuosikymmenien aikana. Ehkä nainen oli jollakin tavalla oikeassa. Mies ei kai ollut koskaan sanonut hänestä pahaa sanaa ulkopuolisille, ellei sille kaverilleen. Nainen pilkkasi miestä kaikille. Se tuntui epäoikeudenmukaiselta, mutta ei ihmisistä voinut tietää - ja teki mieli uskoa, ettei ketään kohdeltaisi huonosti ilman syytä, koska päinvastainen oli niin kauheaa. (s. 116).

En tosiaan tiedä, miksi lykkäsin tätä kirjaa. Osittain ehkä siksi, että vierastan vieläkin vaistomaisesti novelleja ja lyhytproosaa - jota tosin tänä syksynä olen lukenut enemmän kuin ikinä. Osittain siksi, että Verrosen kanssa pitää lukea huolella. Aina ei jaksa. Kannatti odottaa.

Nälkä kasvaa syödessä. Nyt täytyy jahdata Verrosen Karsintavaihe jostain. *ikävöi Helsingin divareita* No, aina on kaukolainaus.

Maarit Verronen (2009). Normaalia elämää. Helsinki: Tammi.

Irma Stenbäck Hesarissa nautti tästä, niin myös Demarissa Juhani Ruotsalo.