Näkijän tytär

Kuva/kansi: Tammi/Markko Taina

Kristiina Vuoren Näkijän tytär on saanut huikeasti näkyvyyttä esikoisromaaniksi, enkä sitä oikeastaan ihmettele. Veikkaan että suomalaisessa kirjamaailmassa on pienoinen haku päälle mitä tulee romanttisen historian kirjoittajiin; vaikka Utrio ja Hirvisaari vielä rokkaavat sata lasissa, haluaisivat kustantajat varmaan kernaasti uusia tulokkaita 60- ja 70-luvulla aloittaneiden painoskuningattarien rinnalle.

Ostin Tyttären loman alkamisen kunniaksi ihan puhtaasti Kaari Utrio -rinnastusten vuoksi. Niin helppo nakki olen... Utrio on kestosuosikki! Jos galaktiset imperiumit olivatkin kasarivuosina henkinen kotini, Utrion keskiaika oli vähintään rakas kesämökki. Olen leimaantunut Utrion vereviin naisiin ja väkeviin miehiin, koko siihen äärimmäisen vieraaseen ja samalla inhimillisen tuttuun maailmaan, joka Utrion romaaneissa elää. Olen monesti harmitellut, että minulla ei ole kaikkia Utrion kirjoja itselläni, joten ajattelin varmuuden vuoksi aloittaa Vuoren kanssa jo ensimmäisestä: jos tässä on sitä samaa imua, en halua jäädä yhdestäkään paitsi.

Mitähän juonesta sanoisin? Isätön, äiditön Eira kasvaa isoisänsä Ulf Starkin hallitsemassa Teinperin piispankartanossa. Äitipuoli keskittyy poikansa ja perijänsä etuun. Shamaanin lahjat perinyt punatukkainen Eira on väkisinkin sivullinen omassa kodissaan. Eikä kirkko katso hyvällä noitaparantajaa. Ja rakkaus sitten - sydän vetää yhteen suuntaan mutta sielu toiseen. Unissaan Eira näkee ilvessilmäisen pojan...

On kaksi äitihahmoa, toinen kristinuskon ja toinen pakanain puolelta, ja heidän välissään epäröi Eira kuten epäröi Hämekin, vanhan ja uuden uskon välillä. On myös kaksi sulhastarjokasta ja kahdet kaksoset ja kaksi kartanoa ja Eiralla kaksi lahjaa, käsilläparantaminen ja enneunet. Tarina etenee ripeästi. Välillä tuntuu, että se etenee turhankin ripeästi. Ihan kuin meikäläinen ratissa ilman navigaattoria... kauhea kiirus ja paljon risteyksiä ja niistä kääntyillään ilman kunnollista syytä.

Romantiikkaa ja juonittelua Näkijän tyttäressä riittää, siitä puolesta ei voi valittaa. Ja kerronta on sujuvaa. Vuorella on ammattimainen taito viedä tekstiä eteenpäin; sivuja tulee kääntäneeksi suorastaan huomaamattaan. Piti lukea vain vähän, mutta äkkiä kello oli tuhat.

Keski-aika on mukavasti keskiaikaista. Kartanoiden pihapiirit, metsät ja sodat, miehen kunnia ja naisen siveys, kaikki on näemmä paikallaan. Petikamareissa peuhataan muttei mitenkään yli-innokkaasti pitkälti yli 500-sivuiseksi romaaniksi.

[--] Nahkavyö tikareineen kolahti lattialle ja sitä seurasi mustikansininen villanuttu. 

Margareeta vetäytyi pieluksiaan vasten kuin hakien turvaa niiden pehmeydestä. Ääneti hän seurasi puolisonsa vaatetuksen vähenemistä kunnes nuolaisi kuivuneita huuliaan ja sanoi: 

"Herrani, etkö menisi miestupaan täksi yöksi? Olen aivan tokkurassa ja tarvitsen lepoa. Sallithan, että jatkan untani?" 

Klaus silmäsi peitettä puristavaa naista kyllästyneesti. Minne oli kadonnut kainosti punasteleva neito, joka tirskuen otti vastaan miehensä hyväilyt? Ei Margareeta ollut koskaan ollut mikään kiihkeä vuodekumppani, mutta eihän sitä voinut kunnialliselta naiselta odottaakaan. (s. 19)

Kannattiko pulittaa 29 euroa? Kyllä kai. Tästä tuskin tuli kirjaa, jota haluan lukea uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, mutta olen totta vie maksanut saman verran huonommistakin kirjoista. Sitä paitsi, jos seuraava romaani on jotenkin jatkoa Tyttärelle, haluan palata Teinperin maisemiin ennen sitä. Ja kun nyt olen täällä anoppilassa, voin jättää tämän anopillekin luettavaksi. Heh, tässä suhteessa paperikirja hakkaa sähköisen!

Tuntematon kirjailija on aina vähän riskisijoitus. Mutta Näkijän tytär oli hyvää viihdettä, ja haluan lukea Vuoren seuraavankin romaanin. Ei siis jäänyt paha maku suuhun.

Itse asiassa olisi varmaan jäänyt hyvä maku, ellei kirjaa olisi niin selvästi rinnastettu Utrion kirjoihin. Vertailu johti ainakin minun kohdallani ylimitoitettuihin odotuksiin. Utrion romaaneissa nimittäin on sellaista mehevyyttä ja rehevyyttä, joka Tyttärestä jäi puuttumaan niin kielen kuin henkilöidenkin puolesta. Vuori on saanut hahmoihinsa psykologista kompleksisuutta, mutta hehku jäi himmeäksi. Tuli ikävä hurjaa Ursula Särkilahtea ja viisasta vaatimatonta Vendelaa. Sitä paitsi Näkijän tytär on aavistuksen ryppyotsainen verrattuna useimpiin Utrion kirjoihin. Ehkä se johtuu noista Eiran maagisista voimista. Voiko salaperäisiä voimia omaava ihminen edes nauraa itselleen tai muille?

Mutta odottelen toiveikkaasti seuraavaa Vuoren romaania. Uskon että meno vaan paranee. Miljöö on jo hyvin hanskassa.

Eikä ollut Utriokaan vielä ihan parhaimmillaan ensimmäisissään. Voi niitä täyteläisiä huulia ja polttelevia poskia! Voi valkealta povelta repeytyvän miehustan risahdusta!

Kristiina Vuori (2012). Näkijän tytär. Tammi. ISBN 978-951-31-6771-4.

Norkku Nenä kirjassa -blogissa
Kirsi Kirjanurkassaan

Metsäläiset

Kuva/kansi: Gummerus/Pirjo Toroskainen

Ihastuin jonkin aikaa sitten Päivi Alasalmen kirjoihin. Metsäläiset bongasin kirjastosta ja lainasin - se on odotellut muiden kanssa pinossa, jota olen nyt nakerrellut hiljalleen pienemmäksi.

Alasalmi on ollut huikeimpia blogien kautta löytämiäni kirjailijoita. Hän kisaa tasaväkisesti Hilkka Ravilon kanssa Paras Piiloutuja -palkinnostani; en yksinkertaisesti ymmärrä miten tällaiset suomalaiset naiskirjailijat ovat voineet jäädä minulta huomaamatta. No, luultavasti olen kulkenut ympäriinsä silmät kiinni ja korvat tukossa ennen kuin törmäsin blogistaniaan, sillä pari muutakin hyvää pitkään kirjoittanutta naista on tullut ihan puskista. Mutta nämä kaksi yllättävät eniten, sillä molempien tuotanto istuu omaan makuuni kuin nakutettuna. Hurja demo siitä miten vaikeaa kirjailijan voi olla löytää yleisönsä!

Alasalmen teksteissä on aina sellaista vinksahtaneisuutta (hyvässä mielessä) joka kutkuttaa ja kiehtoo, vähän kammottaakin. Metsäläisissä moderni etätyötä tekevä pariskunta toteuttaa perusvihreän unelman ja pakenee kaupungista maalle. Salla ja Ilkka ostavat pienestä Uuhijärven kylästä vanhan kyläkoulun ja remontoivat siitä unelmiensa kotia. Silmissä siintää puulämmitysidylli, omat rantavedet kutsuvat uimaan. Salla on raskaana ja rakentaa vauvalle pesää.

Uuden tulokkaan osa ei kuitenkaan ole sisäänlämpiävässä yhteisössä auvoinen.

Salla meni lähemmäs katsomaan vanhanisännän muotokuvaa. Se oli ruma; miehen kasvot oli maalattu ruskeaksi ja sinipunaiseksi kuin hänellä olisi ollut lataumia. Kuin taiteilija olisi vihannut kohdettaan - ja samaan aikaan pelännyt. Taulun alla oli sänky, jossa oli tiukaksi vedetty punainen peitto ja harmaa tyyny. Sallan katsellessa taulua tyyny avasi silmänsä ja lausui matalalla äänellä:

- Kurjet huusivat; tuuli pohjoisesta ja oli kirkas taivas.

Salla säpsähti. Kuihtunut vanha nainen oli petattu peiton alle niin tiiviisti, ettei hänestä näkynyt pienintäkään kohoumaa. Harmaat hiukset ja värittömät kasvot kuin rutistettua silkkipaperia sulautuivat harmaaseen tyynyyn, vain pistävän siniset silmät tuijottivat herkeämättä Sallaa. Salla perääntyi penkille istumaan ja pohtimaan vanhuksen lausumia sanoja. Ulkona oli lämmin alkusyksyn päivä.

- Päivää, hän sanoi hetken päästä, kun vanhus oli taas sulkenut silmänsä.

Kun kahvikupit tulivat, Salla oli iloinen, kun sai jotain tekemistä käsilleen. (s. 40-41)

Keskusteluhetket punamultatalojen kamareissa jäävät harvoiksi. Uuhijärven koulun kaupunkilaispariskunta on pian kummallisessa maineessa. Salla haistelee ilmaa, totuttelee, mutta syksyn kääntyessä talveksi itävät hallan puremilla mailla vain arvoitukset. Missä on Sika-Ollin entinen vaimo, virolainen Lydia? Kenellelle uhraa kallioalttarillaan metsästystuvan Riitta? Ja mitä mahtaa rakentaa Ilkka uudessa työhuoneessaan?

Jätän enemmät juonivinkit väliin, mtta sanottakoon että Metsäläiset sopi erityisen hyvin luettavaksi Kummun Karhun kuoleman ja Mikkasen romaanin Ei ole minulle suvannot jälkeen. Suvannot kertoi Aino Kallaksen nuoruusvuosista, ja Metsäläisten jälkeen olen onnellinen kun hyllyssä jo odottelee  Kallaksen Sudenmorsian. Veikkaisin että Alasalmi on tietoisesti rakentanut linkkiä Kallakseen, mutta tiedä häntä, ehkä väsäsin yhteyden ihan omin päin.

Alasalmen kirjojen toiseksi tärkein hienous onkin niiden monipuolisuudessa. Voi lukea ihan yksinkertaisesti viihdyttävänä ja yllätyksellisenä romaanina. Tai sitten voi lukea letkeästä ironiasta nautiskellen. Tai lukea sivupolkuja ja merkitystasoja uumoillen, vähän eksyäkin välillä...

Ja se tärkein hienous: eleetöntä mutta notkeaa kieltä. Ei mitään liikaa, juuri tarpeeksi kaikkea. Vähän jo harmittaa ettei ole omana näitä Alasalmia. Tuntuu että kestäisivät toisenkin lukemisen.

Päivi Alasalmi (2000). Metsäläiset. Jyväskylä: Gummerus.

Arvioita:
Kaija Valkonen Hesarissa
Riitta Vaismaa Kiiltomadossa
Marju Lukeville-blogissa

Hopearenkaan taika

Kansi: Tammi/Kaarina Kaila

Raili Mikkasen historiallisilla romaaneilla jatketaan - ja miksikäs ei. Mukavan leppoisaa luettavaa! Ja sitä paitsi, olihan minun pakko saada selville miten käy lopulta nuoremmille sisarille Margareetalle ja Annalle. Jossain täytyy olla onnellinen avioliitto odottamassa näitä sympaattisia sankarittaria. Aiemmissa osissa Kahdentoista valassa, Myrkkypuun marjoissa ja Pähkinäpuisessa lippaassa on jo yksi sisar saatu onnellisesti naimisiin ja lapsentekoon, mutta parantaja-Margareeta ja oudon opinhaluinen Anna etsivät vielä paikkaansa.

Kovin ovatkin kummallisia nuoria naisia molemmat; toinen nauttii itsenäisestä elämästä hiljaisessa torpassa, toinen lukee ilolla kirjoja ja opettelee vielä saksaa. Sarjan viimeinen osa, Hopearenkaan taika, johdattelee onneksi neidot kestävän rakkauden jäljille.

Mutta eipäs mennä asioiden edelle. Juonen keskeinen elementti on sisarten matka Saksaan äskettäin löytyneen Katharina-isotädin mukana. Siellä Margareeta ja Anna huomaavat kuuluvansa odottamattoman vauraaseen sukuun, vaikkakin väärän koivun takaa. Hieno elämä tekee vaikutuksen - mutta suurempi vaikutus on kosketuksella rikkaampaan ja laajempaan kulttuuriin. Löytyy jopa naisten kirjoittamia kirjoja. Käsittämätöntä! Samalla nuoret naiset eivät voi olla huomaamatta, että kotimaasta tutut epäkohdat - köyhyys, välinpitämättömyys ja ahneus - asustavat komeaa kauppakaupunkiakin.

(--) Matka-arkkunne viedään nyt sinne, taloudenhoitaja palasi ilmoittamaan. - Ehkä te haluatte vaihtaa vaatteita ennen ruokailua? Neideille on yhteinen huone, sillä ajattelimme teidän viihtyvän parhaiten niin.

Margareeta tarttui Annan käsivarteen, nipisti kevyesti ja otti kasvoilleen harkitun arvokkaan ilmeen. Hänen suupielensä kuitenkin nykivät pidätettyä naurua. Anna ei mahtanut mitään vaimealle hihitykselle, joka häneltä pääsi. Täti ei ymmärtänyt heidän hilpeytensä todellista syytä, mutta nyökkäsi heille iloisesti. Miten hän olisi voinutkaan ymmärtää, että kerjäläis-Briitan lapsista neidittely tuntui lähes käsittämättömältä ja sen vuoksi niin huvittavalta. (s. 25)

Hopearengas jätti sarjan kirjoista parhaan maun suuhun. Osittain positiivinen lukukokemus johtuu varmaan tottumisesta genreen (pitkästä aikaa), osittain ehkä siitä että Hopearengas on kirjoista lähimpänä aikuisten hömppää juoneltaan. Sankari on komea ja hyvä, sankaritar kaunis ja älykäs, ja kuka nyt jaksaa kysellä olisiko tällainen realistista?

Ainoa vakavampi ajatus, joka tätä lukiessani pälkähti päähän, koski uskonnon näennäisen vähäistä roolia hansakaupungin elämässä ja näissä kirjoissa muutenkin. Rikas porvarissuku näyttää käyvän kirkossa puhtaasti konventioita noudattaakseen, eikä Kyröntalostakaan kovin näkyvästi kirkossa trampata. Olen jotenkin tottunut ajattelemaan 1600-lukua aikana, jolloin ihmiset vielä aidosti turvasivat uskoon paljon nykyistä näkyvämmin ja syvemmin. Näissä kirjoissa kirkko on valtainstituutio ja sääntöjen lähde, köyhälle uhka yhtä hyvin kuin turva - ja sellaisena yleismaailmallisemmin ymmärrettävä kuin toisin kuvattu kirkko.

Pahus. Olen varmasti lukenut jotain keski- ja uuden ajan henkisestä murroksesta ja uskon roolista siinä... mutta nyt ei nouse mieleen kuin epämääräinen ajatus, että kirkon osa maailmankuvasta olisi jotenkin suurempi kuin näissä kirjoissa. Mutta näiden neitojen ajattelutapa on muutenkin kovin moderni: raamit ja tiedot ovat aikakauteen sopivia, minä-kuvan itsestäänselvä omaehtoisuus puhtainta 2000-lukua. Eikä siinä mitään vikaa, nykypäivän lukijoillehan tässä on kirjoitettu.

Tämä Mikkasen sarja ei käännyttänyt minua mitenkään pysyvämmin nuorten kirjojen pariin, mutta ihan mukavaa että tuli näitäkin ennakkoluuloja vähän pöllytettyä. Vaikka dekkarit ja aikuinen hömppä ovat jatkossakin parasta välipalakirjallisuutta, kynnys käväistä nuorten puolella kirjastoa ilman muuta laski.

Raili Mikkanen (2010). Hopearenkaan taika. Helsinki: Tammi.

Arvioita:
Päivi Heikkilä-Halttunen Hesarissa
Sisko Nampajärvi Kymen Sanomissa
Sara Saran kirjat -blogissa

Myrkkypuun marjat

Kansi: Tammi/kannen tekijä ei näy kuvapankissa, mutta kuva on Kaarina Kailan

Myrkkypuun marjat seuraa Kahdentoista valaa Raili Mikkasen nuortenkirjojen sarjassa. Vaikka Valan kohdalla teksti vähän tökki, jäin sen verran koukkuun kolmen sisaren kohtaloihin, että lukea pitää kaikki neljä kirjaa.

Myrkkypuussa onkin mielestäni Valaa rapsakampi meno, ehkä siksi että siinä on vähän murhamysteerin vikaa. Keskeinen henkilö on tällä kertaa Margareeta, nyt 17-vuotiaaksi varttuneena ja jo parantajan mainetta saaneena. Hän joutuu selvittämään kuka myrkyttää Kirsti-siskon appea ja yrittää vierittää syyt nuoren emännän niskoille. Margareetan pohdiskeluja arvoituksen tiimoilta kuvataan vähän turhankin perusteellisesti, eikä loppuratkaisu varsinaisesti tule yllätyksenä.

Mutta miljöö kantaa, ja aihe. On mukava lukea suomalaisesta arkielämästä 1600-luvun lopussa. Talollisen suurperhe arvojärjestyksineen ja järjestelyineen kiinnostaa. Tapahtumapaikatkaan eivät ole kaukana. Joissain suhteissa kontrasti nykypäivään on kova. Nykyään me ronklaamme jääkaapilla ja pohdimme hoikkana pysymistä, silloin surtiin seuraavaa ateriaa ja liiallista laihuutta.

Margareetalla oli Juhon laukku kädessään ja hän kiirehti ojentamaan sen lähtijälle. Juhon viereen päästyään hän kuitenkin kompastui ja olisi kaatunut, ellei Juho olisi tarttunut häntä vyötäisiltä.

- No, on sinulla kapea vyötärö. Eihän tästä saa edes kunnon otetta, Juho nauroi ja puristi Margareetaa kevyesti.

Margareeta pahastui, vaikka varoi näyttämästä sitä Juholle. Tiesihän hän itsekin, etteivät pojat hänen varttansa ihaillen katselleet, mutta Juhon suusta hän ei olisi halunnut arvostelua kuulla. Leikiksi Juho sen tietysti oli tarkoittanut, mutta silti se kirpaisi. (s. 106-107)

En ole juuri nuorten kirjoja lukenut viime vuosikymmeninä - ja se tuntuu kyllä näitäkin lukiessa. Vähän naivilta teksti maistuu väkisinkin. Pelkään etten tee kirjoille oikeutta. Tietoisena tästä kohderyhmäongelmastani yritin houkutella Neidin A tai B koelukijaksi, mutta otollisin ikä on ilmeisesti ohitettu; toisella on Tulen ja jään laulu kesken, toinen on juuttunut nyt Paasilinnoihin. Eipä käy käskeminen.

Paras lukijaryhmä lienee 10-13 -vuotiaat tytöt, näin karkeana arvauksena. Pahus, olisi oikeastaan kiva kuulla jonkun peruskoulun opettajan tai kirjastoammattilaisen mielipide.

Kaikki kunnia kuitenkin Mikkaselle: vieläkään ei jää sarja kesken edes nelikymppiseltä kävyltä. Kirsti näyttää asettuneen onnellisesti, mutta miten käy lopulta Margareetan orastavine rakkauksineen, ja opinhaluisen Annan?

Raili Mikkanen (2004). Myrkkypuun marjat. Helsinki: Tammi.