Caroline Alexander: The Bounty

Sopi luettaksi rannalla.

Tämä kirja on ollut lukulistalla vuodesta 2010... mutta eipä hätiä mitiä, nythän se tuli luettua. Pitkästä aikaa kunnon historiaa! Jos ei Tudor-elämäkertoja oteta lukuun, en ole ikuisuuksiin lukenut historiaa. Tauon jälkeen todella maistui.

Asiaa auttoi se, että Caroline Alexander on erinomainen kirjoittaja. The Bounty on paitsi perinpohjainen ja uskottava myös erittäin viidyttävä kuvaus legendaarisesta kapinasta ja sen jälkipyykeistä. Varsinaisen HMS Bountyn kapinan lisäksi Alexander käsittelee perusteellisesti kapinaa seuranneen oikeudenkäynnin ja siihen liittyneen mielikuvasodan. Myös viimeisten kapinallisten löytyminen Pitcairn Islandilta kuvataan.

***

Tarina on hyvä muistutus siitä, että niin on jos siltä näyttää. Alexanderin tulkinnan perusteella kapteeni Bligh'n huono maine on tosiaan kaikkea muuta kuin ansaittu. Kapinallisia tukivat heidän vaikutusvaltaiset sukulaisensa, joiden oli omankin maineensa tähden tärkeää siirtää syyt uhrin harteille. Kapinoivat upseerit olivat aristokraattista sukua; ei käynyt päinsä että heidän ajateltiin vältelleen velvollisuuksiaan.

Alexander myös tuo esille infosodan yhteyden orjakauppaan: Bligh'n matkan tarkoitus oli siirtää leipäpuun taimia käytettäväksi siirtokunnassa, jonka talous perustui orjuuteen. Orjuuden vastustajien näkökulmasta hän ei siis ollut tutkimusmatkailija ja kartoittaja vaan iljettävän instituution tukija.

Tarina jaloista kapinallisista osoittautui suositummaksi kuin totuus. Ja ymmärtäähän sen; totuuden selville saaminen on usein työlästä ja tunteisiin vetoava romantiikka on usein houkuttavampaa.

***

Suosittelen! Ja jälkiruoaksi kannattaa uteliaan myös vilkaista Pitcairn Islandista kertovaa wikipedia-artikkelia. Alexaderin kyyninen suhtautuminen kapinallisten ihannoituun eloon eristyneellä saarella tuntuu varsin oikeutetulta.

The Bountyn yhteydessä tuli myös mieleen Elizabeth Gaskellin North and South, jossa protagonistin veli Frederik joutuu piileksimään ulkomailla kapinoituaan laivalla julmaa kapteenia vastaan. Kapteeni lasketaan mereen selviytymään pelastusveneellä.

Gaskell kirjoitti tarinansa noin 60 vuotta Bountyn tapahtumien jälkeen. Gaskellin tematiikkaan veljen kapinointi heikkojen puolustamiseksi sopii toki monestakin syystä, mutten silti voi olla ajattelematta, että Bountyn tunnistettava ja suosittu legenda oli yksi syy tehdä veljestä nimenomaan kapinoiva meriupseeri.

Gaskellinkin piti saada tarinansa myytyä - ja HMS Bountyn tapauksessa totuus on vähintään yhtä ihmeellinen kuin tarut yleensä.

Caroline Alexander (2003): The Bounty - The True Story of the Mutiny on the Bounty. 

Muita arvioita: 
Simon Winchester The Telegrapissa kehuu
David Smith The Observerissä  samoin

Fred Vargas: Painu tiehesi ja pysy poissa

Kuva: Gummerus

Ihmeelliset ovat kirjojen tiet. Tai ehkä tässä tapauksessa pitäisi sanoa: lukutoukkien poukkoilevat polut ne vasta kummallisia ovatkin, eikä muistissakaan ole kehumista kuten seuraavasta selostuksesta huomaatte.

Ostin tämän Fred Vargasin kirjan jostain alennusmyynnistä joskus ajanlaskumme alussa, koska muistin jonkun sitä koskevan keskustelunpätkän: joku kirjabloggaaja kyseli muilta että mistäköhän kirjasta mahtaa löytyä kohtaus, jossa joku työntää takapuolensa ulos auton ikkunasta ja tekee vauhdissa tarpeensa. Kukaan ei tiennyt mutta hyvänä arvauksena ehdotettiin Fred Vargasia. Luonnollisesti kiinnostuin. Kuulosti lähes Arto Salmiselta.

Joten kun Painu tiehesi ja pysy poissa tuli jossain alessa vastaan kuudella eurolla ja nimi kuulosti hyvältä ja kansikin oli tyylikäs, ostin kirjan ja unohdin sen hyllyyn ja hämähäkit kutoivat seittejä sen ympärille. Mutta viime viikolla uusi työkaveri osoittautuikin maankuuluksi dekkarispesialistiksi ja, kun tiukkasin hänen ulkomaisia nykysuosikkejaan, nimesi yhtenä Fred Vargasin.

Siihen sanoin viisaasti ai jaha, pitääpä lukea kun hyllystäkin löytyy, ja ajattelin typerästi ai niin, Vargas kirjoittaa dekkareita! Olin tuupannut kirjan hyllyyn edes lukematta takakantta ja onnellisesti unohtanut kaiken kirjailijasta koskaan kuulemani...

Nyt piti kaivaa Painu tiehesi esiin ja lukea se oitis.

Kannatti. Harmittaa että odotin näin kauan. Painu tiehesi on vallan erinomainen ja eriskummallinen dekkari. Intuitiivinen ylikomisario Adamsberg on ainakin yksi erikoisimmista etsivistä, joihin muistan törmänneeni. Vain Dirk Gently* taitaa olla oudompi. Adamsberg on kuitenkin holistista etsivä Gentlyä inhimillisempi ja hänen tutkimansa rikos jossain määrin realistisempi. Jossain määrin. Kovin jokapäiväisenä ei voi pitää murhaa, josta ilmoitetaan ennakkoon julkisesti luettavaksi toimitetuin kirjasitaatein, tai murhaa, jonka suorittamiseen tarvitaan kirppuja kirjekuoressa, satoihin oviin maalatuista nelosista puhumattakaan. Upouuden murharyhmän johtoon nimitetty Adamsberg ryhtyy tutkimaan tapausta ennen kuin kukaan edes kuolee, kollegansa Danglardin ärtymykseksi.

Painu tiehesi ja pysy poissa ei viettele juonellaan; olen totta vie lukenut sekä mutkikkaampia että tehokkaampia jännäreitä.** Ei, Vargasin vahvuus on kerronnan tenhossa ja herkullisesti kutkuttavissa hahmoissa. Kysymys syyllisestä on lukijalle lähes sivuseikka, sillä Vargas viipyilee niin kiehtovilla sivupoluilla. Itse olin koukussa heti ensimetreiltä, osapuilleen tässä:

Joss ei pitänyt tapausta mitenkään ihmeellisenä. Hän oli oppinut jo kauan sitten, että esineillä oli oma salainen, vaarallinen elämänsä. Jos hänen bretagnelaisen merimiehen muistiinsa oli luottamista, oli vain joitakin laivalaitteita jotka eivät koskaan olleet käyttäytyneet hyökkäävästi häntä kohtaan, mutta muuten esineiden maailma oli todistettavasti ladattu täyteen ihmisen härnäämiseen tarkoitettua energiaa. Pienikin käsittelyvirhe, jonka ansiosta esine pystyi anastamaan edes rahtusen vapautta, johti vääjäämättä asteeltaan vaihtelevien kummallisten kommelluksien ketjuun, pienestä kiusasta todelliseen tragediaan. [--] Tällä tavoin, orjan asemansa herättämän täysin ymmärrettävän kostonhimon voimasta, esineet psytyivät vuorostaan lyhyiksi mutta sitäkin intensiivisemmiksi hetkiksi alistamaan ihmisen aavemaiseen valtaansa, pakottamaan ihmisen vääntyilemään ja ryömiään kuin koira, naisia ja lapsia säästämättä. [--] (s. 4-5)

Tässä Vargasin varsin epätodennäköisessä dekkarissa on tuhat tällaista pientä tehokasta koukkua. Ne saivat ainakin minut nätisti nalkkiin. Ilman niitäkin olisin luultavasti tyytyväinen, sillä Vargasin henkilöhahmoissa on sellaista aavistuksellista absurdiutta, joka kaikessa kummallisuudessaankin tuntuu hyvin todelliselta ja inhimilliseltä. Paikoin on kuin Murakamia lukisi, paitsi että kissat eivät puhu ja tämä on dekkari. Siis noin kuusi piirua Kafkasta realistiseen ja kaksitoista piirua genreen.

Pidin myös kielestä. Olen päässyt vuosien mittaan tottumaan englantiin ja englannista käännettyyn suomeen niin perusteellisesti, että muista kielistä tehdyt hyvät käännökset tuntuvat väkisinkin raikkaasti erilaisilta vieraine puheenparsineen ja rehevine rytmeineen.

Mukava huomata, että Vargasilta on suomennettu ainakin kolme muutakin kirjaa. Kyllä nekin on luettava. Olen nyt auttamatta heikkona hankalaan Adamsbergiin.

Fred Vargas (2005, alkuperäinen 2001). Painu tiehesi ja pysy poissa. Gummerus. Suomentanut Marja Luoma. 951-20-6506-1.

Arvioita:
Satu Luetuissaan kuvaili tunnelmaa "vinoutuneen leppoisaksi" - allekirjoitan!
Mia Kolmannella linjalla piti tahtia verkkaisena.

*Douglas Adams: Dirk Gently's Holistic Detective Agency ja The Long Dark Tea-Time of the Soul.
** Arvasin syyllisen noin 50 sivua ennen loppua eli varmaan noin 100 sivua sen jälkeen kun norminäppärä dekkarinlukija yleensä arvaa.

Sivistyksen turha painolasti

Kuva/kannen kuva: Teos/Liisa Valonen

TBR-pinoissa ja -listoilla on karkeasti arvioiden 150 teosta, mutta niin vain poimin edelleen kirjastosta satunnaisotannalla kirjoja, jotka eivät ole millään lukulistalla... Kansi houkutteli! Ei se ollut minun vikani!

Minna Lindgrenin Sivistyksen turha painolasti on yhtä aikaa täysin järjetön ja todella älykäs kirja. Nauroin kippurassa moneen kertaan. Painolastilla on vakava pohjavireensä, mutta Lindgren on liian fiksu sortuakseen saarnaamaan. Älykästä komediaa angstista isolla A:lla. Kuulostaa Woody Allenilta, mutta tämä on hauskempaa; Allenin leffoille en naura ääneen, korkeintaan hymyilen kohteliaasti.

Painolastissa Lindgren, entinen yleläinen ja nykyinen vapaa toimittaja, lukee A:sta Ö:hön Väinö Hämeen-Anttilan yksinään laatiman Uuden tietosanakirjan. Johtajan kirjoittama tietosanakirja ilmestyi Kariston kustantamana vuosina 1928 ja 1932; sittemmin se on yritetty unohtaa mahdollisimman nopeasti. Mutta Lindgren löytää itselleen kappaleen ja aloittaa lukemisen, synnyttäen samalla tämän réchaufféen (kirjallisuuden yhteydessä sillä viitataan johonkin vanhasta parsittuun uuteen muodostelmaan).

Oppia ikä kaikki. Tiesittekö että yliopiston vahtimestaria sanotaan kursoriksi? Tai sanottiin ainakin ennen. Pitääkin luettaa tämä kirja Neideillä, jospa lakkaavat stressaamasta koeviikoista. Juuri mikään, mitä heille lukiossa nyt opetetaan, ei ole pysyvää. Noh, ehkä matematiikka ja piirustustaito. Enimmäkseen.

Lindgren matkaa persoonallisen Väinön ja muistojensa Puujalka-Mummon seurassa Aabenraasta (tanskalainen kaupunki, jossa on hyvä satama) divaanin (rekisteri, arkisto, runokokoelma, helmivyö, valtioneuvosto, audienssi-, istunto- ja kokoussali, matala selkänojaton seinäsohva, patjakko ja Turkin hallitus) ja sanomapitsin (amerikansuomea ja tarkoittaa hylkyä tai vintiötä) kautta Öölantiin (sana johon liian harva kirja päättyy), ja tekee samalla omaa retkeään ajassa ja avaruudessa. 20-vuotisen työuran turvallisessa sivistystyössä tehneen naisen on päivä päivältä vaikeampi ymmärtää mitä työpaikalla on tekeillä.

hiljaiselo 

Osa-alueyksiköiden laajennetussa päällikköseminaarissa pohditaan aihetta "Läsnäolo osana työntekijän valtaistamista". Se tuo mieleeni ylioppilastutkintolautakunnan äidinkielen aineotsikot 80-luvulla, jolloin ratkaisin ongelman yleensä arpomalla. 

"Tutkimuksessa on mitattu työpaikan asenneilmasto 38 trendin valossa", sanoo joku, ja mieleeni tulee tanskalainen ravintofysiologi Mikkel Hindhede, jonka käsitys kansan ravitsemuksen uudistamisesta oli pinnallinen, yksipuolisuuden leimaama ja johti fanatismiin. Vaivun ruumiintoimintoja säästävään hiljaiseloon. (s. 175)

Yksittäinen lainaus ei voi tehdä oikeutta kirjalle, sillä vaikutus kasvaa vähitellen Väinö Hämeen-Anttilan sanaston imeytyessä Lindgrenin kuvaukseen.

Painolasti etenee kujeilevasti: järjestelmällisesti yhdellä tasolla ja kaoottisesti toisella. Ensin luulee lukevansa kevyttä kulttuurista kommentaaria, mutta jonkin matkaa edettyään alkaa epäillä, että tässä on syvempi henkilökohtainen prosessi meneillään. Suku- ja työhistoriasta kumpuava elitismi näyttää tulevan kirjan Lindgrenille itselleenkin näkyväksi ja samalla kumotuksi. Tekstistä aistittava sivistyneistön itsestäänselvien privilegioiden oletus olisikin ärsyttävää, ellei sitä värittäisi roima ironia; Lindgren väistää ansan tuomalla mukaan reippaasti kuvitteellisia osuuksia ja nauramalla omille harhoilleen. Lukija ei tunne itseään hölmöksi vaan kiherää kunnes vaarana on lähinnä enureesi (tahatonta virtsanlaskemista).

Loppupuolella kallistuu ensin tulkitsemaan Painolastin yhteiskunta- ja kulttuuripoliittiseksi puheenvuoroksi, mutta päätyykin katsomaan sen filosofiseksi toteamukseksi asioiden tilasta ja ihmisen illuusioista. Kaikki tieto vanhentuu muutamaa kivilajia ja musiikkitermiä lukuunottamatta - eikä sivistys paina juuri mitään, ei unelmatalouden vaakakupeissa.

Henkilökohtaisesti en sure perinnöllisen sivistyneistön katoamista, mutta sivistyksen katoaminen kyllä mietityttää. Meritokratian ja kvartaalitalouden äpärälapsena näyttää syntyvän lyhytjännitteistä, tekopyhää nytkimistä milloin minkäkin näennäisihmeen perässä; julkisen talouden pyörittämisessä markkinaperiaatteiden ja päivänpoliittisen tarkoitushakuisuuden yhdistelmä tuottaa absurdeja tuloksia. (Ks. Ely-keskusten uudelleenorganisointi ja erilaisten laitosten pakkosiirrot - miten ihmeessä kukaan ehtii tehdä varsinaisia töitä?) Tunnistan Lindgrenin kokouskooman ja allekirjoitan hänen epäilynsä eläkkeestä 65-vuotiaana; olen irvistellyt samoille ilmiöille, äimistellyt samoja uutisotsikoita.

Fantastisen hauska ja ajatteluttava aakkosmatka. En kuitenkaan tiedä kenelle tätä suosittelisin. Painolasti on niitä kirjoja, joista nauttimisen kuvittelen riippuvan vahvasti huumorimausta. Ehkä neuvoisin ketä vain uteliasta ottamaan kirjan käteen ja lukemaan ensimmäiset sivut; abeliaaneihin (lahkolaiset, jotka menivät naimisiin, mutta vastustivat sukupuoliyhteyttä) mennessä luultavasti tiedät haluatko lukea tämän.

Minna Lindgren (2011). Sivistyksen turha painolasti. Teos. ISBN 978-951-851-147-5.

Arvioita:
Matti Mäkelä Hesarissa (huh, vilkaiskaa: on ainakin ihan eri mieltä kuin minä - myös Woody Allenista!)
Anuirmeli Sallamo-Lavi Keskisuomalaisessa
Juhani Ruotsalo Uutispäivä Demarissa
Arja Kulttuuri kukoistaa -blogissa

Hylky

Kansi: Avain/Satu Ketola

Pieni esikoiskirjakerho muisti taas paketilla. Tällä kertaa luettavaksi tuli Helen Mosterin Hylky. Synkeän tyylikäs tumma kansi on harvinaisen osuva; kirjan tarina on valon ja varjon vaihtelua.

Hylyssä tutkiskellaan Katariina Suuren aikana haaksirikkoutunutta (öh, haaksirikkoutuvaa) Vrouw Helenaa. Mutta tarinassa ei ole kyse laivasta vaan sen viimeiseen matkaan liittyvistä ihmisistä. Nykyajassa alus koskettaa Anton Saksan sielua; hylyn löydettyään tuuliajolla ollut mies löytää jotain itsestäänkin, seikkailijan ja oman tiensä kulkijan. Löytöretki Vrouw Helenan maailmaan auttaa parantamaan äidin täyttymättömien odotusten jättämät arvet ja amputoidun avioliiton aavesäryn. Oma rajallisuuskin löytyy ja tulee hyväksytyksi.

Rinnalla kulkevat tarinajuonteet menneessä, Vrouw Helenan haaksirikkoa edeltäneissä kuukausissa. Kapteeni Willem Arnesen joutuu noutamaan Katariina Suuren erityisesti tilaamia posliineja ja tauluja, ja kuljettaa mukanaan vastentahtoisesti merille lähtevää esikoispoikaansa. Kapteenin poika Arne kipuilee vastentahtoisena uuden merenkulkijauran kynnyksellä ja haaveilee maalaamisesta; isä ei näe eikä ymmärrä, vaikka itsekin olisi mieluummin arkkitehti kuin merenkulkija. Kapteenin edesmennyt vaimo tartutti poikaan estitiikan kaipuun ja rakensi poissa viipyilevälle miehelleen vieraan perheen.

Välillä käydään Katariina Suuren kammioissa; siellä vanheneva itsevaltias etsii kauniista esineistä rakkauden kadonnutta poltetta ja järjestelee Aleksanterista itselleen jatkajaa. Platon Zubov, viimeinen rakastaja, ponnistelee säilyttääkseen vanhuksen illuusiot ja oman asemansa.

- Voinko sulkea ikkunan?

- Sulkekaa, ystävä hyvä, sanoi Katariina ja hipaisi sormillaan miehen paljasta rintaa. Platon Zubov värähti. - Oi, te palelette! En halua, että vilustutte!

Mutta Platon Zubov ei värähtänyt kylmästä eikä häntä häirinnyt avoin ikkuna vaan voimistuva valo, joka paljasti armottomalla tavalla Katariinan kasvot ja vartalon ääriviivat. Veltostuneet posket ja laskoksille painuva kaula eivät herättäneet hänessä hämärässä niin syvää vastenmielisyyttä kuin valossa. Hän tiesi Katariinan tekevän kaikkensa näyttääkseen siedettävältä.

Katariina käytti kallisarvoisia hajuisteita peittääkseen lääkkeiden hajun, yritti epätoivoisesti peitellä yläreisissään olevia haavaumia, ja Zubov teki kaikkensa ettei olisi huomannut niitä. (s. 145)

Pikkuisen pinnistämällä näen Hylyssä merkityskerroksen, johon kaikki nämä vanhemmuuden ja elämänuran kanssa kamppailevat ihmiset näyttävät johdattelevan. Olisiko Mosterilla ollut tähtäimessä oman ja annetun identiteetin ristiriita? Harva keskeisestä henkilöistä on kotonaan elämässä sillä paikalla, jolle hän näyttäisi muiden odotuksissa asettuvan. Väärät odotukset kärsivät väistämättä haaksirikon. Kestävää on löytämisen ja etsimisen ilo; kauneuskin hapertuu ja haihtuu väärin käsiteltynä. No - ehkä tämä on turhaa spekulointia: Avaimen haastattelussa kirjailija antaa ymmärtää että tarina on 'vain' tarina.

Paikoin iski jonkinlainen riittämättömyyden tunne tämän kirjan kanssa. Tuntui kuin syliin olisi kaadettu kymmenittäin juonteita ja yksityiskohtia, joista ei sitten saanutkaan pitävää otetta. Ajatus hajosi kuin auringonvalo sumean veden läpi suodattuessaan, kohtaukset eri kaupungeissa välähtivät vuorollaan valokeilaan ja katosivat taas. Kokonaisuudessa on sellaista sattumanvaraisuutta, joka tuntuu oikealta elämässä mutta vähän rasittavalta kirjassa. Päähenkilötkin jäivät hieman vieraiksi ehkä Arnea lukuunottamatta. (Katariina Suurihan oli jo ennestään vanha kamu, hänen seurassaan on helppo viihtyä...)

Näistä rutinoista huolimatta itse asiassa tykkäsin kirjasta. Aihe on kiinnostava ja se on otettu haltuun intohimolla. Rakenne pidin toimivana, vaihtelu kolmen kertomuslinjan välillä rytmitti mukavasti lukemista. Arkaaiset lukujen nimetkin pelittivät tässä tapauksessa. Kaikkiaan Hylkyyn solahtaa miellyttävästi ja vaivattomasti kuin kesänlämpimään lampeen, vaikka oikeasti ollaankin kylmemmillä vesillä.

Kumpikaan Pienen esikoiskirjakerhon kirjoista ei ole ollut leimallisen esikoismainen. Muistelen ennen toiminnan alkua pelänneeni, että kerhosta tipahtelisi teiniangstista argh-elämä-sucks tuotetta, mutta eipä ole toistaiseksi tarvinnut myötähäpeässä kärvistellä. Hylyssä sentään pongasin muutaman piirteen, jollaista ei kokeneen kirjailijan tekstistä välttämättä löytäisi, mutta kokonaisvaikutelma oli ehdottomasti plussan puolella.

Tummapuhuvasta pohjavireestä huolimatta Hylky on lämminhenkinen lukukokemus, jota kehtaisi suositella. Viihdyttävää muttei velttoa - mainio kirja vaikka äitienpäivälahjaksi. Pitääkin ehdottaa tätä anopille.

PEKK:n jäsenille lähettämässään saatteessa Moster muuten kertoo kokeneensa historiallisten osuuksien kirjoittamisen erityisen haastavaksi ja pelänneensä anakronismeja. Mitään ilmeisen virheellistä ei silmiini osunut, mutta persoonallisuuksien takana tuntui välillä olevan varsin moderni mieli. Kirjassa esimerkiksi Katariina pohtii miten Vrouw Helenan miehistölle on käynyt. Vähän epäilen mahtaisiko musikkojen Venäjän keisarinna, vanhoilla päivillään valistusihanteensa enimmäkseen hylännyt despootti, moisten mitättömyyksien hukkumista huomatakaan. No jaa, eihän se mahdotonta ole.

Hylky lähettikin minut lehteilemään kotihyllystä löytyvää Henri Troyatin Katariinan elämänkertaa. Tarinan historialliset osuudet ajoittuvat ilmeisesti vuoden 1791 hujakoille. Hiipuvan keisarinnan nuorella rakastajalla on vielä vaiherikkaita aikoja edessä! Lukulistalle täytyykin ehdottomasti ottaa Mosterin yhtenä lähteenään mainitsema Simon Sebag Montefioren Ruhtinas Potemkin ja Katariina Suuri. Harmi kyllä Zubovista ei näytä löytyvän elämänkertaa suomeksi tai englanniksi.

Helen Moster (2011). Hylky. Helsinki: Avain.