Paula Havaste: Tuulen vihat

Paula Havasten Tuulen vihat osui käsiin ihan sattumalta kirjastossa: se oli tyrkyllä pikalainahyllyssä. Vaikka usein päädynkin palauttamaan tällaiset herätelainat lukemattomina kirjastoon, jokin pikalainoissa viekottelee. Yllätyksellisyys? Tunne että tekee löytöjä? Ehkä uskon, että kirjan on pakko olla hyvä, jos sitä täytyy pitää tarjolla pikalainoissa.

Kalenteri on ollut niin täynnä, että ankara kahden viikon laina-aika oli osoittautua ylivoimaiseksi, mutta ehdin kuin ehdinkin lukea Vihat. Luettuani olin sen verran utelias, että googlailin kirjailijaa; ilmeisesti Havaste on kirjoittanut näitä historiallisia romaaneja vaikka kuinka monta, mutta minulta ne ovat jotenkin jääneet silmien väliin. Nimi kuulosti tutulta, siinä kaikki. Höh.

Tuulen vihat kertoo yhden talon ja etenkin yhden nuoren naisen elämästä 1100-luvulla. Äiditön Kertte on isänsä perijä ja joutuu lopulta hakemaan vävyn taloa pitämään. Kertte on keskushahmona vähän etäinen eikä erityisen sympaattinen tyyppi.  Havastella on kuitenkin taito saada lukija eläytymään vahvasti erilaiseen maailmankuvaan. Kirjaa lukiessani uskoin ilman muuta henkinaisiin ja -lapsiin, joiden kanssa Kerttekin seurustelee.

Tuulen vihat toi taas mieleen ajatuksen, että ympäristöllä todella on merkitystä... Kukahan itse mahtaisin olla, jos olisin kasvanut lukutaidottomana pikkuriikkisessä perheyhteisössä? Jos lähin naapuri olisi päivän matkan päässä? Jos olisin värjännyt omat lankani ja neulonut omat nuttuni ja haaveillut lasihelmestä suurenakin aarteena?

Hmm. Mitähän mahtavat pitää "lasihelminä" 2900-luvulla? Tai mitä tuumisi isoisoisoäitini (jonka kutomaa mattoa voi ihailla kirjan alla kuvassa) HD-kanavista?

Asiaan eli kirjaan. Itse tarina on juonellisesti vähän olematon, mutta loppupuolen ovela käänne oli kutkuttava. Mitä kieleen tulee, vanhaa puheenpartta tavoittava (?) tyyli antoi se oman sävynsä. Havasten tietojen runsaus on kirjan suuri rikkaus. Erilaista loitsu- ja uskomustietoutta suorastaan tirisee sivuilla. Yhtään enemmän ja tarina tikahtuisi taikoihin!

Tässä tyyli- ja taikanäyte:

- Pian karjaa on kahden lehmän verran, jos Leppä pyöräyttää lehmäisen vasikan. Lampaat lisivät sitäkin enemmän. Ajatteles, Kertte, maitoa ja piimää niin paljon kuin vain jaksetaan juoda, ja villalankavyyhtejä! Ja mikä määrä makkaroita ja suolalihaa, ajatelkaa sitä! 

- Älä puhu tuollaisia ääneen, Sule kähisi taljaltaan. - Kade iskee, kun paljosta onnesta puhutaan. Koputa äkkiä puuta! (s. 179)

Ehkei tässä ihan kaikki ole niin paljon muuttunutkaan.

Tuulen vihoja voi suositella aikakaudesta ja kansanperinteestä kiinnostuneille ja miksei myös vahvoista naishahmoista tykkääville. Minulle tämä kolahti sen verran, että panin varaukseen myös seuraavan osan.

Paula Havaste (2014). Maan vihat. Gummerus. 987-951-9718-0.


Arvioita:

Morren makuun Havasten arjen magia osui tismalleen.
Amma nosti esiin luonnonkierron merkityksen kirjassa, peesaan.

The Unwritten - osat 1 - 9

Sain taannoin pienoisen ostoshepulin ja täydensin hyllyäni hankkimalla puuttuneet osat The Unwritten -sarjakuvaa. Aiemmin olen sarjasta kirjoittanut täällä ja täällä. Kun uusia osia saa, on vanhat pakko lukea alle, joten luin sitten koko setin alusta loppuun.

Salla on kirjoittanut omassa blogissaan niin hienot jutut tästä sarjasta, etten ryhdy perinpohjaisiin esittelyihin. Linkitän suoraan lähteelle: menkää ja tutustukaa! Minulla on oikeastaan varsin vähän lisättävää itse sarjakuvien suhteen. Mutta eipä se ole ennenkään estänyt juttua kirjoittamasta.

Ensin lyhyesti The Unwrittenin sisällöstä. Tarinan keskeinen hahmo on Tom Taylor, kirjallisen alter egonsa varjossa varttunut mies. Tomin isä kirjoitti miljoonien palvoman kirjasarjan, jonka päähenkilö (Tommy Taylor) on vaarallisia vihollisia vastaan taisteleva velhopoika. Yleisö on sadun pauloissa, eikä erota tarinaa (Tommya) todesta (Tomista).

Mutta The Unwritten ei (juurikaan) sisällä lapsuuden traumoja vatvovaa psykodraamaa. Niin kuin kaikissa hyvissä tarinoissa, tässä on kyse hyvän ja pahan kamppailusta. Tommy Taylorin legenda on osa taistelua, jossa kamppaillaan (mahdollisesti kollektiivisen) tajunnan herruudesta. Joukko vaikutusvaltaisia ihmisiä pyrkii kaikessa hiljaisuudessa ohjailemaan tarinoiden massiivista voimaa: asettamaan agendan ihmiskunnan mielikuvitukselle. Tom (tai Tommy?) on tahtomattaankin osa tätä kamppailua.

Ja niin edelleen. Matkassa on monia mutkia - eikä se ole vielä päättynyt! - mutta The Unwrittenin kyydissä pitkästäkin tripistä todella nauttii. Visuaalinen ilme on vaihteleva, rytmikäs, haastava... Jos Industrial Light & Magic tekisi sarjakuvia, arvelisin heidän osallistuneen efektien suunnitteluun. Mutta ei, Mike Cary ja Peter Gross vain tekevät laadukasta työtä. Kerronta on toimivaa ja vivahteikasta.

The Unwritten on loistoviihdettä.  Mikään ei estä nauttimasta siitä puhtaasti hyvänä, älykkäästi toteutettuna seikkailuna, jonka intertekstuaalisuus on vailla vertaa. En osaa kuvitella sarjakuvaa, joka sopisi paremmin kirjallisuuden ystävälle!* Totta puhuakseni, näitä lukiessani en juuri mieti syntyjä syviä.

Mutta on tällä sarjalla toinenkin puolensa. The Unwritten on tarina tarinoista ja tarinoiden voimasta. Filosofoin tästä jo ykkösosan kohdalla mutta en näemmä tarpeeksi, koska asia on taas jäytänyt mieltäni sarjaa luettuani.

Minua kiehtoo tavattomasti pari The Unwritteniin sisäänrakennettua ajatusta: että me ihmiset olemme oikeastaan kuvitteellisia (enemmän tai vähemmän), ja että kuvitelmilla on käytännön vaikutusta todellisuuteen.

Kun sanon, että olemme kuvitteellisia, en tarkoita julistautua solipsistiksi. Olet sinäkin varmaan olemassa. Olemme kaikki tasa-arvoisesti tarinakimppuja! Osan stooreista kerromme itse itsellemme, osan rakennamme muiden reaktioista itseemme, osan poimimme muilta ja omaksumme osaksi minuuttamme, osan tuotamme tyydyttääksemme muiden odotukset. Jokainen on toivottavasti oman tarinansa sankari ja toisten tarinoissa jotain muuta.

Miksi tämä on tärkeää? Ehkä siksi, että meillä on kovasti taipumusta pyrkiä levittämään omaa versiotamme toistenkin tarinoista, useinkaan huomaamatta, että leimaamalla ryhmän leimaamme myös yksilöitä. "Maahanmuuttajat ovat..." ja "pohjalaiset ovat..." ja "poliitikot ne vasta ovatkin!"

Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan: meillä on valtaa toistemme identiteetteihin. Ei ehkä niin konkreettisesti kuin The Unwrittenissa mutta silti... Jokainen meistä voi vaikuttaa muiden käsitykseen itsestään. Läheisimpiemme minuuteen vaikutamme eniten, mutta tuntemattomiinkin kykenemme vaikuttamaan. Kollektiivisesti voimme tehdä pahaa jälkeä. Tai paljon hyvää, tietty.

Siitä pääsenkin toiseen kiehtovaan ja pelottavaan asiaan, nimittäin siihen miten kuvitelmat vaikuttavat todellisuuteen. Tarkoitan nyt kuvitelmalla lähinnä sepitettä tässä yhteydessä. En (ihan) usko, että voisin piirtää liidulla katuun portaat ja laskeutua sitten niitä pitkin manan maille, kuten The Unwrittenissä tehdään, en vaikka kaikki maailman keijuihin uskovat lapset taputtaisivat käsiään.

Mutta uskon sataprosenttisesti siihen, että oikeanlaisella tarinalla saisi joukon ihmisiä kaivamaan katuun syvän, syvän kuopan. Ajatelkaa 30-lukua. Tai jos siitä on liian kauan, niitä nuoria ihmisiä, jotka nyt lähtevät Isiksen riveihin.

Päätänkin tämän luritukseni Hyvään Päätökseen. Yritän jatkossa useammin olla omassa tarinassani sellainen hienotunteinen sankaritar, joka varoo sanojaan ja miettii miten muihin vaikuttaa. Kohdistukoon kritiikkini aina asiaan, ei ihmiseen. Nih.

Kannatti siis lukea The Unwritten. Se ehkä teki minusta pikkupikkuriikkisen paremman ihmisen. Tarinan voimalla. MOT.

Mike Carey & Peter Gross & co. (2010-2014). The Unwritten. Vertigo Comics.

1. Tommy Taylor and the Bogus Identity
2. Inside Man
3. Dead Man's Knock
4. Leviathan
5. On to Genesis
6. Tommy Taylor and the War of Words
7. The Wound
8. Orpheus in the Underworld
9. Fables 
10. Tulossa lokakuussa!

*Jane Austen -fanina tosin nieleksin hetken kohdatessani Bennettin neidit osassa Orpheus in the Underworld...

Tarquin Hall: Vish Puri & nauruun kuolleen miehen tapaus

Kuva: Gummerus

Maaliskuussa on ollut blogissa hiljaista. Ei siksi että murjottaisin; ei vain ole ollut mahdollisuuksia lukea, eikä siis tarvetta päivittääkään. Vanhan laulun sanoin, mä joka päivä töitä teen... olisi varmaan pitänyt ennakoida paremmin ja ennen kaikkia työskennellä tehokkaammin tammi-helmikuussa. Nyt on olo kuin Neiti A:n edesmenneellä hamsterilla, joka ahkerasti kaivoi-kaivoi-kaivoi-kaivoi parkettilattiaa suuremmin edistymättä.

Kirjojakin on kesken melkoinen pino. Ensimmäisenä sain loppuun nyt Nauruun kuolleen miehen tapauksen, jonka myötä pääsin taas käväisemään Delhissä. Intialla on oma erityinen fiiliksensä, kirjoissa ja käytännössä. Tarquin Hallin kirjat ovat toistaiseksi osoittautuneet hyvin toimiviksi pikavisiittivälineiksi. Keskiluokkainen Delhi suomalaisittain eksoottisine tapoineen ja rituaaleineen on sekä riemastuttavan vieras että pohjimmiltaan turvallisen tuttu; hyvä ruoka, teinikapina ja hyväuskoisuus ovat universaaleja ilmiötä kun taas teepojat, naurujooga ja hellästi kankaasen kääritty televisio (jottei se pölyttyisi) ovat vähän oudompia.

Otetaanpa näytteeksi Vish Purin liiketoiminnan esittelyä:

[--] Mitä yksityisimmät etsivät eli vilkasta aikaa. Toimisto oli tässä kuussa käsitellyt jo seitsemän avioliittotutkimusta, joiden yhteydessä oli pitänyt selvittää sovittuihin avioliittoihin tarkoitettujen morsianten ja sulhasten taustat ja luonteet. Vakuutusyhtiö oli palkannut yrityksen selvittämään, oliko muuan rouva Aastha Jain, 74, kuollut luonnollisesti vuosittaisella pyhiinvaellusmatkallaan Gangotriin (yksityisetsivä oli löytänyt naisen elossa ja terveenä Goasta, jossa tämä eli salanimen turvin). Puri oli myös selvittänyt ripeästi herra Satish Sinhan isän epätavallisen sieppauksen. Vanhempi Sinha oli syntynyt uudelleen apinaksi, ja yksityisetsivä oli löytänyt hänet seuraamalla paikallisen banaani-wallahin parasta asiakasta tämän kotiin. (s. 33)

Kesän lukumaratonin Kadonneen palvelijattaren tapauksesta tuttu Vish Puri selvittää tällä kertaa näyttävää murhaa. Gurunmurtaja tri Suresh Jha kuolee naurukerhon kokouksessa miekaniskuun. Itse Kali-jumalatar on silminnäkijöiden mukaan syypää, ja tapaus on jopa tallentunut videolle. Jumalten viha ei riitä Purille selitykseksi. Tutkimuksissa tulee taas kerran todistettua, että hengellinen, poliittinen ja taloudellinen valta viihtyvät hyvin yhdessä, eikä Puri ihan vähällä pääse näitä pesäkkeitä tonkiessaan. Onneksi tällä hyvän ruoan päälle ymmärtävällä etsivällä on apunaan mitä mainioin avustajakaarti ja turvanaan oma veitsenterävä älynsä. Myös Purin vaimo ja äiti ehtivät kirjan mittaan selvittää oman arvoituksensa.

En edes yrittänyt itse arvailla oikeita vastauksia.. ja hyvä niin: pieleen olisi mennyt.

Vaikka toden sanoakseni luin tätä kirjaa puhtaasti viihtymismielessä (ja viihdyinkin mainiosti), juolahti jälkeenpäin mieleeni, että hauskuuden ja jännityksen  ohella Hall tarjoilee myös eräänlaista kannanottoa. Murhatuksi joutuva Jha on rationalismin esitaistelija ja huijari-gurujen kampittaja. Puri, joka itse hädän tullen turvautuu temppeliin, ei hyväksy hengellisiä hyväksikäyttäjiä. Hallin romaanissa uskonto ja sen traditiot nähdään hyvinä voimina mutta uskonnon käyttäminen vallan tavoitteluun tuomitaan; guru-kultin toimintamalli vertautuu maolaiseen hierarkkiseen terroriin. Molemmissa on kyse henkilökohtaisesta vallankäytöstä johonkin suureen ajatukseen vedoten.

Pidän Hallin inhimillisestä otteesta. Se tekee (minulle) käsittämättömästä kulttuurista jotenkin lähestyttävämmän. Vaikka tyyli on kovin erilainen, on Vish Purin tutkimuksissa Intiassa jotain samaa kuin Mma Ramotswen Botswanan seikkailuissa. Kai se on tuo lämminhenkinen sävy.

Ikään kuin ihmiset olisivat, kaikesta huolimatta, loppujen lopuksi hyviä. Enimmäkseen.

Tarquin Hall (2013). Vish Puri & nauruun kuolleen miehen tapaus. Suomentanut Tero Valkonen. Gummerus. 978-951-20-8938-3.


Arvioita:

Mari A piti kirjan leppoisasta tunnelmasta, vaikka se olikin melkein liian leppoisa
Amma nautti miljööstä mutta lukee jatkossa dekkarinälkään jotain muuta
Hah! Norkullekin tuli Mma Ramotswe mieleen!

Guy Gavriel Kay: Tigana

Tiganan myötä palaan pitkästä aikaa 101 spefin helmen listalle. Tämän spefin lyhyen perusoppimäärän suorittaminen on edelleen kesken mutta edelleen ohjelmassa... äärimmäisen sivistävä projekti, sillä totta vie, etenkin fantasian puolella olen yhä surkean tietämätön.

Tiganan ostin jo kauan sitten, hämärässä asuntolainattomassa menneisyydessä, silloin kun kirjahyllytilaa oli tuhottomasti ja ainoa oikea reaktio haluttavaan kirjaan oli ostaa se heti, varsinkin jos sen sai edullisena englanninkielisenä pokkarina. Hyvä näin. Nythän tämä oli mukavasti käsillä kun tunsin itseni Kiltin tytön jälkeen valmiiksi tarttumaan vaikkapa lähes 800-sivuiseen seikkailuun.

Palm'n Niemimaata hallitsee kaksi velhotyrannia, keisarin kruunusta haaveileva Alberico ja Brandin, Ygrathin kuningas, joka on jäänyt valloittamalleen alueen valvoakseen kirouksensa toteutumista. Magiassa vahva Brandin on näet kostoksi poikansa kuolemasta loitsinut Tiganan pienen ruhtinaskunnan unohduksiin. Maa ja sen ihmiset ovat yhä olemassa, mutta sen historia on tukahdutettu, sen muisto on kielletty, edes sen nimeä ei voi kuulla eikä lausua. Pieni salaliittolaisten ryhmä kamppailee tuodakseen niemimaalle vapauden ja palauttaakseen Tiganalle nimen, mutta onko aika vieläkään kypsä? Vai onko jo liian myöhäistä, kaksikymmentä vuotta valloituksen jälkeen?

Juonta en tietenkäään halua spoilata, mutta sanon sen verran, että sitähän riittää, juonta siis. Kay myös kuljettaa tarinaa mukavan monipuolisesti, liikkuen näkökulmasta toiseen, eikä lukija juuri pääse tylsistymään, vaikka sivuja riittäisi parinkin romaanin tarpeisiin. Paikka paikoin Devinin (nuori tenori, joka liittyy kapinallisiin) ja Dianoran (Brandin-kuninkaan jalkavaimo, salaa tiganalainen) sisäistä maailma pähkäillään minun makuuni hiukka pitkään. En myöskään oikein saanut kiinni muutaman sivuhenkilön merkityksestä.... parissa paikassa Kay tuntuukin sortuvan maailmanrakenteluun tarinansa kustannuksella. Suvantokohdat ovat kuitenkin siunatun harvassa ja kokonaisuus pysyy hyvin kasassa laajuudestaan huolimatta.

Viisas netti tietää kertoa, että Tigana on suomennettukin, kahdessa osassa, mutta itse luin nyt englanninkielisenä pokkarina. Otanpa satunnaisotannalla tekstinäytteen, jossa Dianora pohtii oloaan elettyään valloittajan haaremissa vuosikausia:

What, Dianora thought, [--], is a person who moves through her days as she has always moved, who speaks and walks and labours, eats, makes love, sleeps, sometimes even finds access to laughter, but whose heart has been cut out from her living body? Leaving no scar at all to be seen. No wound by which to remember the sliding blade. (s. 223)

Tigana on eeppistä fantasiaa perinteiseen malliin, ainakin siinä mielessä, että melkein kaikki asiaankuuluvat elementit löytyvät. On kauniita neitoja ja komeita sankareita, magiaa ja miekkatappeluita, rakkautta ja vihaa ja sukuperinteitä. Vain lohikäärme puuttuu.

Mutta Tiganassa on myös jotain vähän enemmän; se on paitsi hieno fantasiaseikkailu myös hieno romaani. Henkilöt ovat melko mustavalkoisia, kuten fantasiassa usein, mutta teemat ovat vahvoja. Tiganassa Kay pohtii voittajien valtaa uudelleenkirjoittaa historiaa mutta myös rakkauden merkitystä sekä yksilöiden oikeutta asettaa henkilökohtaiset pyrkimyksensä ns. yleisen hyvän edelle.

Itse jäin miettimään kirjan jäljiltä muistia, sen merkitystä ja sen manipulointia. Kay itse mainitsee kirjan jälkisanoissa, että häntä inspiroivat diktatuurien väärennetyt valokuvat, joissa eilispäivän suosikit olikin huomispäivän kuvista editoitu pois. Yhtenä päivänä penkillä pönöttää ihminen, toisena ruukkukasvi.

Tuumin itsekseni, ettei tuollaiseen editointiin välttämättä tarvita magiaa tai manifestia tai edes photoshoppia; samaan kykenee itse kukin. Kun eilisen ajatukset käyvät riittävän ikäviksi osaa ihmismieli vääntää asiat mukavammalle tolalle poistamalla vääriksi käyneet palaset muistojensa maisemasta. Jos eilinen minä ei ole yhteensopiva nykyisen kanssa, voi sen vanhentuneen muokata muuksi. Tiganassa mennyttä häivytetään koston vuoksi. Useimmille meistä riittää pelkkä sisäinen ristiriita, kognitiivinen dissonanssi.

Kun oikein ajattelee muistojen häilyväisyyttä, tulee orpo olo. Mitä muuta yksilö on kuin muistonsa? Identiteetin jatkumo? Kuvien kavalkadi, ensimmäisistä askelista tämänpäiväisiin? Tiganan kapinallisten valmius syöstä koko niemimaa sotaan saadakseen kotimaansa nimen takaisin tuntuu hurjalta, mutta ehkä se ei ole niin kohtuutonta kuin miltä kuulostaa.

Menneisyyden varastaminen on väkivaltaa. Tulevastaan ei tiedä kukaan kumminkaan; on vääryys jos ei menneestäänkään enää voi olla varma.

Tigana on ehdottomasti ansainnut sijansa fantasian klassikoiden listalla. En ole George R. R. Martinin ja Joe Abercrombien jäljiltä mitenkään helposti hurmattavissa, mutta Kay vietteli silti. Erinomainen lukukokemus. Ilman lohikäärmeitäkin.

Guy Gavriel Kay (2011, alkuperäinen 1990). Tigana. Harper Voyager. 978-0-00-73204-4.

Arvioita:
Risingshadow'ssa löytyy arvioita suomennetusta ykkösosasta ja kakkososasta.
Jenny Jenny's Books -blogissa tykkäsi lähtökohdista mutta inhosi seksikohtauksia.
Niall Alexander The Speculative Scotsman'ssa luonnehtii romanttiseksi tragediaksi. (khrm.)

Annukka Salama: Käärmeenlumooja

Kuva/kansi: WSOY/Anna Makkonen

Annukka Salaman Käärmeenlumooja voitti äskettäin kirjabloggaajien Kuopus-kilpailun. Tästä menestyksestä intoutuneena kaivoin minäkin oman kappaleeni hyllystä ja luin loppuun.

Olen Käärmeenlumoojan nimittäin jo kertaalleen aloittanut. Ensimmäisellä kierroksella kirja jäi kesken - ei siksi että se olisi tuntunut minusta huonolta vaan yksinkertaisesti siksi, että minun ei pitänyt sitä edes aloittaa.... satuin vain lukaisemaan pari sivua ja sitten luin ihan vahingossa lähemmäs sata sivua ennen kuin sain itseäni niskasta kiinni ja laitoin Lumoojan pois. Oli nimittäin aivan liian muuta kirjaa kesken juuri silloin.

Siinä määrin hyvä maku Käärmeenlumoojasta jäi, että se pääsi mukaan muuttokuormaani, vaikka lukemattomiakin kirjoja karsin pakatessani raskaalla kädellä. Kannatti pitää. Tämä on mainio nuorten romaani, joka toivottavasti ennustaa tekijälleen pitkää uraa. Kirja on selvästi ensimmäinen monesta, ja hyvä niin. Ainakin tässä ensimmäisessä on minusta kaikki menestyssarjan ainekset kasassa.

Kirjan kertoja on faunoidi Unna, teinityttö, joka saa voimaeläimeltään käyttäytymispiirteitä ja erikoisvoimia. Toisin kuin useimmat faunoidit, Unna ei tiedä taustoistaan ja pitää vain itseään yksinäisenä ja kummallisena. Käärmeenlumoojassa joukko muita nuoria faunoideja löytää Unnan ja Unna nuoren rakkauden taian. Mutta eihän tämä kunnon seikkailu olisi ensinkään, jos erikoisilla faunoideilla ei olisi myös erikoisia ongelmia... ja erikoisia vihollisia.

Tyylillisesti tykkäsin kovasti kirjan tietynlaisesta koruttomuudesta. Unna ja kumppanit tuntuvat uskottavan karheilta ja silti jollain perustavalla tavalla mukavilta nuorilta ihm... krhm, faunoideilta. Viihdyin mainiosti heidän seurassaan. Vain Unnan vanhempien kuvaus, ja vähän myös vihollisten, tuntuivat aavistuksen vähemmän luontevilta. Toisaalta: kun näkökulma on 16-vuotiaan ja kohderyhmä samalla suunnalla, keskittyminen nuorten keskinäisiin suhteisiin on ilman muuta fiksu ratkaisu.

Salaman teksti on vähän adjektiivipitoista ehkä... mutta sujuvaa ja helppolukuista, ja se välittää tunnelmat.

Unna vilkuili ympärilleen. Pakotie kulkisi uima-altaan ympäri, aidan yli ja katonreunaa pitkin niin kauan kunnes löytyisi alakerran naapurin parveke. 

Yläpuolella kohahti, kun Rufus avasi päivänvarjon. Unna säpsähti taas ja punastui. 

"Älä suotta säiky", Rufus sanoi hymyillen. 

Unna puri huultaan. Hän yritti epätoivoisesti etsiä sisältään sen osan, joka pystyi tekemään muutakin kuin uikuttamaan. Voi kunpa se osio olisi ollut isompi ja helpompi löytää. [--] (s. 62)

Minusta Käärmeenlumoojan parhaita puolia muuten oli, että se käsitteli fiksusti seksiä. Ei mitään älyttömän eksplisiittistä... mutta ei mitään järjetöntä sievistelyäkään. Sitä paitsi tarinassa tapahtuu muutakin kuin "sitä" ja sen miettimistä. Hyvä tasapaino minusta.

Kirjallisuusmielessä esimerkiksi Huotarisen Valoa valoa valoa on ilman muuta kovempi romaani, mutta soveltuu huomattavasti kapeammalle kohderyhmälle. Fantasiana vaikkapa Pullmanin kompleksinen ja rikas Kultainen kompassi peittoaa Käärmeenlumoojan selvästi.

Mutta Kuopus-palkinto meni oikein sopivaan osoitteeseen.* Juuri tällaisia kirjoja kotimainen nuortenkirjallisuus tarvitsee lisää: vetäviä, osuvia, helposti lähestyttäviä. Sellaisia jotka tekee mieli lukea kerralla loppuun.

Annukka Salama (2012). Käärmeenlumooja. WSOY. 978-951-0-38937-9.

Arvioita:
Kirjaseurannan kautta löytyy useita!

*Voittaja muuten saa kukkansa ja kunniakirjansa lauantaina 15.12 klo 13 WSOY:n Helsingin myymälässä! Jos olet maisemissa, käypä kurkkaamassa.

Haltiain verta - Noituri (3)

Kuva: WSOY

Olen jo ehtinyt ihastella ensimmäisen ja toisen osan. Ei varmaan yllätä, että kolmaskin kolahti. Sapkowski kirjoittaa aikuista ja fiksua fantasiaa.

Haltiain verta nostaa keskinäyttämölle noituri Geraltin edellisessä osassa pelastaman Ciri-prinsessan, jonka kohtalona on ilmeisesti olla muiden kohtalo. Tytön haluavat kaikki, kuolleena tai elävänä, sillä hän on sekä kukistetun Cintran että vahvojen taikavoimien perillinen. Kelpo naimakauppa siis, tai erinomainen työkalu. Arvokas resurssi pitää turvata omaan hallintaan tai vähintään pitää varmistaa, etteivät viholliset häntä saa. Samaan aikaan Ciri opettelee hallitsemaan itse itseään.

En osaa laittaa näitä Noituri-kirjoja varsinaiseeen paremmuusjärjestykseen, mutta jos ykkönen oli pikkuisen haastava rakenteensa tähden, toinen oli yksinkertaisempi, ja tämä kolmas kaikkein helppolukuisin. Haltiain verta on melko suoraa romaanikerrontaa, eikä juurikaan poukkoile. Vain minimimäärä tyylikästä siirtymää ajassa ja paikassa. Tapahtumat on fokusoitu yhteen tarinalinjaan selkeämmin kuin aiemmissa kirjoissa.

Huumoria on ehkä vähän vähemmän - tai sitten huomasin sitä vähemmän - mutta se on edelleen terävää ja aidosti komediallista. Lukija saa itse löytää ja nauraa kihertää. Ylipäänsä pidän kovasti Sapkowskin vivahteikkaista yksityiskohdista, siitä että torilla myydään känsävoidetta, ja hampaidenpoistoa tuntihinnalla.

Myös Geraltin ja velhonaisten suhteet ovat mukavan inhimillisiä ja mutkikkuudessaan uskottavia. Ei mitään saippuaoopperadraamaa, mutta olosuhteita ja solmuja. Kaipausta, katumusta, toivoa ja pelkoa.

Sitä paitsi, Geralt saattaa olla sympaattisin miekanheiluttaja ikinä. Vaikkapa Tolkienin traagiseen Aragorniin verrattuna noituri Geralt on inhimillinen ja vaatimaton ja mukavalla tavalla epätäydellinen. Sapkowskin maailmassa on mahdollista olla humaani tappokone. Noituri pitää vaarin rajoistaan eikä tapa älyllisiä olentoja, mitä nyt itsepuolustukseksi tai vahingossa vähän... Haltiain veressä yksi kiinnostava teema onkin vastakkainasettelu noiturien edustaman puolueettomuuspolitiikan ja Cirin kantaaottavamman asenteen välillä. Eikö riitä että tapaa hirviöitä? Entä milloin ihminen voidaan laskea hirviöksi? Entä epäihminen?

Ciri on syntynyt omaan taisteluunsa. Pitääkö sama paikkansa jokaisen kohdalla? Jos ihmiset, haltijat, kääpiöt ja muut otukset eivät onnistu elämään yhdessä, on syntyminen pian kuolemansyntiä noiturien maailmassa. Kuulostaa tutulta.

Joissain kohdissa ajattelin, että tunteita, varsinkin Cirin pelkoa, dramatisoidaan liikaa. Makuasia varmaankin. Useimpien kirjojen kohdalla en viitsisi edes mainita, mutta Sapkowskin teksti, Kärkkäisen kauniin sujuvasti kääntämänä, on enimmäkseen niin tyylikästä, että subwooferin todella kuulee kun lyödään päälle... kontrasti älykkääseen dialogiin on selkeä. Otan näytteeksi mieluummin mielestäni fiksun kohdan:

"Tiesin ettet ymmärtäisi." 

"En tosiaankaan ymmärrä. En tule koskaan ymmärtämään. Mutta tiedän, mistä on kysymys. Teidän isot asianne, teidän taistelunne maailman pelastamiseksi.... Teidän päämäääränne, joka pyhittää keinot... Höristä korviasi, Filippa. Kuuletko nuo äänet, tuon metelin? Siellä kollit taistelevat isosta asiasta. Siitä, kuka pääsee yksinoikeudella hallitsemaan jotain roskaläjää. Kyse ei ole mistään pikkujutusta, vaan siellä veri lentää ja turkit pöllyävät. Siellä käydään sotaa. Mutta minua nuo molemmat sodat, kattien ja sinun, kiinnostavat täsmälleen yhtä vähän." (s. 295). 

Haltiain verta oli erinomainen kirja, luettava-kerralla-loppuun -lajia. Suurin harmistus on, että seuraavaa osaa pitää taas odottaa, ja että Veren loppu oli niin selvästi seuraavan osan pohjustamista. Vähän enemmän ratkaisuja olisin toivonut.

Andrzej Sapkowski (2012). Haltiain verta. Noituri 3. WSOY. Suomentanut Tapani Kärkkäinen. ISBN 978-951-0-39023-8.

Arvioita:
Juho Kuorikoski Pohjalaisessa
Marjis Kirjamielellä-blogissa
Raija Taikakirjaimissa
Mikko Kirjavinkeissä
Johnny Puolisilmä-blogissa

Arra

Kuva/kansi: Tammi/Ea Söderberg

Arra on ollut jo pitkään lukulistalla, kuuluuhan se 101 spefin helmeen. Satuin yhdellä kirjastoreissulla tämän sitten bongaamaan ja poimin mukaan.

Sisältö on oli positiivinen yllätys. Vaikka olen viimeisen vuoden parin sisällä kiitettävästi oppinut lukemaan paitsi fantasiaa myös nuorten kirjoja, olen samalla oppinut, että turhan usein joudun jälkimmäisten kanssa toistelemaan itselleni rauhoittavaa mantraa: ommm... muista-että-tämä-on-nuortenkirja... Yliselkeys ja mutkien oikominen voivat hiertää, vaikka olisikin etsinyt kevyempää luettavaa.

Arra on mainio fantasiasatu oikeastaan ilman mitään alleviivatun nuortenkirjamaista, vaikka Arra on ollut vuonna 2009 Finlandia Junior -ehdokkaana. Päähenkilöt toki ovat nuoria, mutta tarina on ikiaikainen; nämä teemat ovat tuttuja tuhannesta sadusta. Arvottomasta tulee arvokas, suurista lahjoista maksetaan suuri hinta, paha saa palkkansa ja niin saa hyväkin. Mutta Turtschaninoff ei siloittele satuaan mitättömäksi. Arran tarinassa nähdään nälkää, koetaan kiusaamista ja saadaan arvostusta vain rahalla. Rankanpuoleinen saduksi siis.

Tunnelma ja tempo ovat hyviä, ja kieli on hienoa olematta kikkailevaa. Näin tämän mielessäni jotenkin Rudolf Koivun kuvittamana; teksti on tyyliteltyä mutta ei vaadi kohtuuttomia edes laiskalta lukijalta. Otan heti alkuun esimerkin.

Arra sulki silmänsä ja yritti muistaa puron laulun. Hän hyräili mielessään sävelmän alkutahteja. Ympäröivä ääni vaimeni hieman. Hän jatkoi edelleen puron laulun säkeitä ja koukeroita, ja vähin erin äänet, meteli ja eläinten mylvintä hälvenivät. Sen sijaan esiin työntyi toinen ääni, ääni, joka sekoittu puron lauluun. Meri! Hän kuuli meren laulun selkeänä ja kirkkaana. Sen sävel kantoi idästä. [--] (s. 70)

Laulu ja äänet ovat keskeisiä Arran tarinassa, sillä Arra on laulajatar; hän kuulee luonnon laulun. Lahjastaan hän on maksanut kalliin hinnan. Suuren sisarrusparven nuorimmainen on huomaamaton, äänetön, sanaton - näkymätön tyttö, vieras ja vaiti. Vasta neitoiässä hän löytää ensimmäisen kerran jonkun, joka kuulee ja näkee hänet, joka puhuttelee häntä. Mutta maa on jo sodan partaalla, eikä turvassa ole sen enempää köyhä kotiorja kuin valtakunnan prinssikään.

Hyvin rakennettu tarina, joka sekoittaa perinteisiin elementteihin moderneja teemoja.

Maria Turtschnaninoff (2010, alkuperäinen 2009). Arra. Tammi. Suomentanut Marja Kyrö. ISBN 978-951-31-5693-0.

Arvioita:
Päivi Taussi Kymen Sanomissa
Maria Loikkanen Savon Sanomissa
Marjis Kirjamielellä-blogissa

Valkoinen kirahvi Opuscolossa

Pohjan akka

Kuva/kansi: Avain/Satu Ketola

Aion ihan kohta ottaa pientä taukoa tuoreista kotimaisista, mutta enpäs malta olla bloggaamatta ensin tästä Pohjan akasta, jonka juuri sain loppuun. Harmi, että joudun sen palauttamaan kirjastoon, sillä juttua olisi tehnyt mieli pureskella vähän pidempään.

Tästä kirjasta on silti mukava kirjoittaa, sillä kävin siihen käsiksi pienin epäilyksin. Vilénin ensimmäistä en lukenut, mutta blogijutuista ymmärsin, että se oli vaikea siinä missä vaikuttavakin. Kun en tykkää haasteista eikä teema kiinnostanut, jätin suosiolla väliin. Kalevala-aihetta en kumminkaan voinut vastustaa, joten pitihän tämä lainata. Hyvä että lainasin; Akka oli positiivinen yllätys kahdellakin tavalla. Kirja oli itsessään vaikuttava ja opin myös sen kautta jotain uutta itsestäni lukijana: tällaisestakin näemmä voin tosissani tykätä kun palat osuvat tarpeeksi hyvin kohdalleen.

"Tällainen" viittaa rakenteellisesti vaikeaan, melko juonettomaan ja vähän suoria samaistumisen kohteita tarjoavaan kirjaan, joka tapahtuu yhtä aikaa useissa tahoissa ja suunnissa, ilman että siirtymiä on merkitty selkein kyltein ja opastein. Olen aina ollut taipuvainen tykkäämään suht' simppeleistä rakenteista ja helposti navigoitavista tarinoista. Tiedättehän. Käänny tästä takaumaan. Jatka suoraan eteenpäin. Luvun loppuun kolme sivua. Valmistaudu kääntymään vasemmalle. Siirtymä nykyhetkeen tulossa.

Vilén ei pahemmin selittele, joten hyvin todennäköisesti tällainen saattaen vaihdettava viihdelukija on missannut tässä kirjassa käännöksen pari, enkä ole ihan varma mitä loppujen lopuksi tapahtui ja mitä ei, mutta kumma kyllä se ei vaivaa minua ollenkaan. Kokonaisuus oli henkeäsalpaavaa luettavaa. Pohjan akka sai puolen päätäni hyrräämään tuhannen mielleyhtymän kanssa samalla kun toinen puoli vain hyrisi tyytyväisyyttä upean kielen kanssa.

"Olisin tullut jo aiemmin, mutta Harri komensi jäämään", Ilkka sanoi. 

Harri on Ilkan pomo. 

"Tulet sitten toisen kerran." Suljin silmäni, jotta hän älyäisi lähteä. 

Ilmattaren maha kasvaa. Meri on pannut hänet paksuksi. Kova kohtu kivipinta kypsyy seitsemän vuotta. Seitsemän kertaa seitsemän odottaa Ilmatar, raskaana taakasta, josta syntyy maailman poika, ensimmäinen ihminen. Vaka vanha ja viisas, jo emonsa rinnoilla iäkäs. (s. 30)

Kalevalaisten elementtien upottaminen ei vain sisällöllisesti vaan myös kielellisesti tällaiseen hyvinkin moderniin kirjaan olisi niin helposti voinut tuottaa todella teennäistä mukataiteellista ryönää. Mutta ei. Akka liukuu saumattomasti säilästä piliin ja Kullervosta lapualaiseen pitsanpyörittäjään. Pantu paksuksi ja kova kohtu kivipinta mahtuvat samalle riville. Siinä rinnakkain niistä tuleekin taikatemppu, madonreikä, reitti lasin ja teräksen euromaasta sinne jonnekin... sinne missä taika laulaa tuulessa, supattaa synnyinsanoja suomalaisille. Ja kun sinne pääsee, huomaa ettei ole mennyt minnekään: tässä on siellä, silloin on nyt.

(Olen vanhastaan vähän heikkona Kalevalaan. Olin myyty viimeistään siinä vaiheessa kun päästiin Pohjan pitoihin... sieltä kun löytyvät ne ainoat pätkät, jotka joskus osasin ulkoa. Tietenkin yliopistossa opeteltiin ulkoa säkeet oluen synnystä. Ei tosin luennolla mutta kumminkin.)

Krhm. Joo. Juonesta pitäisi varmaan laittaa jotain siitäkin. Kirjassa Louhi, Pohjan emäntä, nyt jo vanhana ja kuoleman kynnyksellä, lahoaa hitaasti laitoshoidossa. Hänen luonaan juoksee vävypoika Ilkka. Tai ehkä kirjaa kirjoittava Pertti. Valkojakkuinen ja Manilan Maria pyyhkivät vanhan naisen pyllyä; mielessään hän muistaa Seppo Ilmarista, ajattelee hänen oravaistaan terhoa tukevan tammen. Sitä ja kaikkea muuta. Vanhan naisen sisällä ovat nuoremmat kuin maatuskassa. Kerran oli Louhikin kuudentoista. Söikö Louhi pienenä ketuleipiä? Söitkö sinä, lokki: sinä, sotka?

Kuten kuvasta näkyy, en osaa edes selostaa Akan juonta. Mutta kuten juuri tolkutin paatoksella Morren blogissa, olen tunnekuohulukija. Intiaaninimeni on Tanssii Kirjojen Kanssa. Pohjan akan juonen kanssa en äkkisiltään pysty parempaan. Heh, vähän sekava kuvaus on vain reilua tämän kirjan kohdalla, ainakin jos omasta lukukokemuksestani lähden purkamaan.

Eiköhän joku tarmokas kirjallisuuden opiskelija tästä seminaarityön vielä tee. Tai luultavammin gradun. Teemoja ja intertekstuaalisia viitteitä on näet enemmän kuin yhdellä kirjalla on mitään oikeutta sisältää. Katsotaanpas, minulle tuli tästä mieleen äkkipäätä:

narratiiviset rakenteet vs. valinnat; universaalit arkkityypit vs. yksilöt; matriarkaatti vs. patriarkaatti; nainen vs. mies (se on eri asia); luonnonusko vs. kristinusko; uskon mukauttaminen; syntymä, kuolema, kiertokulku; pysyvyys vs. muutos; väki eli voima vs. valta; äiti vs. lapsi; äiti vs. isä; The Unwritten; Freudin Totem and Taboo; Egalian tyttäret; Juoksuhaudantie; Niskavuori-kirjat; Työmiehen vaimo; Heliät hiekat; Kalavale; Sankarit; Ohrana; itse asiassa melkein jokainen kirja, jonka olen joskus lukenut.

Kaikki kirjat ammentavat perimmäisistä myyteistä, joten kirja perimmäisistä myyteistä on väkisinkin sukua vähän kaikelle. Ja mennyt on sukua tulevalle. Sitä itse luulen Vilénin tässä tehneen, todistelleen että vaikka kaikki on muuttunut, mikään ei ole muuttunut. Kataja on kataja, pihlaja pihlaja, yhä laulamme toisiamme suohon samoista syistä. Tämä on myös minusta selvästi feministinen kirja, mutta ei sellaisella naiskiintiömeiningillä vaan enemmän naiseutta omanlaisenaan voimakenttänä luotaava.

Ettei nyt menisi puhtaasti ylistelyyn, myönnän että löysin kirjasta ärsyttäviäkin piirteitä. Ensinnäkin, olen lievästi allerginen kirjailijaelämälle kirjoissa. Toivoisin ihan oikeasti vähemmän kirjoja kirjailijoista ja enemmän kirjoja opettajista ja siivoojista ja lastentarhantädeistä ja myyjistä ja rakennusinsinööreistä. Toiseksi, minusta kertojaääniä oli vaikea erottaa toisistaan, varsinkin sitten kun Louhen kalevalainen puheenparsi alkoi tarttua kirjailijaan. Luojan kiitos kursiivista edes. Kolmanneksi - ja tämä on persoonakysymys - aina vähän harmittaa kun kirjan jäljiltä on sellainen olo, ettei ole ymmärtänyt siitä kuin kolmasosan kaikesta mitä kirjailija kenties tarkoitti.

Mutta kaiken tämän annan iloisesti anteeksi ja huitaisen sivuun, niin hyvä elämys tämä oli. Ei onnellinen mutta jotenkin... voimaannuttava. Meni vähän päähän. Tekee mieli lähteä metsään, etsiä kalliolta kyynkoloa, haistella sammalta.

En tiedä kenelle tätä suosittelisin. Kalevalan ystäville ainakin, ja ehkä ylipäätään sellaisille lukijoille, jotka tykkäävät vähän maagisista, monikerroksisista jutuista. Sellaisille jotka heittäytyvät mielellään kirjan vietäväksi. Itse voin sanoa rehellisesti että olipas perkule hauska ilta! ja ihan selvin päin.

Pohjan akka on vahvaa tavaraa.

Seija Vilén (2012). Pohjan akka. Avain. ISBN 978-951-692-906-7.

Arvioita:
Kaisa Kurikka Turun Sanomissa
Ina Ruokolainen Keskisuomalaisessa
Mari A. kirjablogissaan
Marjis Kirjamielellä-blogissa
Peikkoneito Uppoa hetkeen -blogissa

Kuninkaan salamurhaaja ja Salamurhaajan taival

Vakavamman ohella tulin tässä lukeneeksi myös Näkijän tarun osat 2 ja 3 eli Kuninkaan salamurhaaja ja Salamurhaajan taival. Vähän pelokkaana tosin näitä luin, sillä Neiti B löi Salamurhaajan oppipojan jälkeen pöytään ultimaatumin: jos kehtaan tykätä tästä trilogiasta, hän häpeää geeniperimäänsä, kirjamakuni menettää täydellisesti uskottavuutensa, eikä hän enää ikinä usko yhtään suositustani.

Selvä peli, Neiti B. En sitten suosittele. Ja palauta heti se Dance with Dragons!

Kaiken uhalla nimittäin enimmäkseen pidin molemmista jatko-osistakin. Tosin... FitzUljas on rasittava kertoja. Eräässäkin kohdassa hän ehti mainita kuusi (6) kertaa kahdessa (2) kappaleessa ajatuksen, että Valta kätyreineen kohta tappaa hänet. Jos olisin päässyt kaveriin käsiksi juuri silloin, ei olisi tarvinnut odottaa Vallan kätyreitä. Kaameaa itsesäälissä kiehnäämistä. Muutenkin Fitzin touhu on välillä sellaista sähläämistä, että lukija alkaa pitää osaa hänen onnettomuuksistaan itseaiheutettuina.

Kertojasta huolimatta Näkijän taru kannatti lukea. Sisällöstä en taida kertoa, etten pahasti spoilasi sarjaa sen lukemista suunnittelevilta, mutta sen voin sanoa, että tässä trilogiassa jänne on aika kohdillaan ja kolmannessa kirjassa päästään jonkinlaiseen ratkaisuun, vaikka langanpäitä jää mukavasti auki myöhempiä kirjoja varten. Hobbin maailmassa on paljon kiinnostavia elementtejä. Jopa Fitziin jollain tavoin kiintyy, vaikka hän onkin vinkulelu. Äidinvaistot heräävät? Useat sivuhahmot ovat eläväisiä ja uskottaviakin, ja jotkut suorastaan kiehtovia. Salamurhaajankärppä (!?) jää mieleeni kolmososasta!

Fitzin voi-minua-raasua –angstailun ohella ainoa suurempi harmini kirjoissa oli Yönsilmän ihmismäisyys. Hobb kyllä kuvaa suden ajattelua visuaaliseksi ja erilaiseksi kuin ihmisen, mutta kuitenkin susi kirjassa ”puhuu” repliikein ja käyttää niissä varsin abstrakteja termejä. Se ärsytti. Olen nimittäin kerran tai kuusikymmentä miettinyt ajattelun ja ilmaisun tasoja, eikä käsitteellistäminen minusta voi ottaa tuollaisia kvanttihyppyjä. Jos susi ajattelee kuvin ja tuntemuksin, eikä siis verbaalisesti, ei sen pitäisi voida välittää esimerkiksi tällaisia ajatuksia:

Vähän puolenpäivän jälkeen Yönsilmä liittyi seuraamme. 

"Kiltti hauva!" murjaisin sille ääneen. 

Tuo kalpenee sen rinnalla, miksi Pannu sinua nimittelee. Se huomautti omahyväisesti, Säälin vielä teitä kaikkia, kun se vanha narttu saa lauman kiinni. Sillä on keppi mukanaan. 

Seuraako Pannu meitä? Osaa jäljittää aika hyvin, vaikka onkin ihminen. (Salamurhaajan taival, s. 582) 

Kysyn vain: miten sanoisit kuvilla ja tuntemuksilla "nimittelee"? Noh, tämä on varmaan yli-ikäisyyttä ja ylianalysointia. Hobbille pisteet siitä, että hän on kuitenkin yrittänyt ottaa ongelman huomioon ja korostaa suden poikkeuksellista inhimillisyyttä, joka johtuu tietenkin Vaisto-yhteydestä Fitziin.

Kaikkiaan nämä olivat sopivaa uppoutumisluettavaa. Hyvää seikkailua, hyvää suuren mittakaavan viihdettä genren ystäville. Taival vähän junnaa välillä - jokusen kiemuran Fitzin matkalta olisi voinut jättää väliinkin - mutta yleisfiilis on ihan positiivinen. Tarinalla on imua. Ehkä vielä enemmän tästä saisi irti vähän nuorempi ja vähän vähemmän kyyninen lukija, mutta ei tästä mitään inhoreaktioita todellakaan tullut. Loppuratkaisussa oli jopa loistokkuutta!

Näkijän tarun parissa viihtyi oikein hyvin kolmen kirjan verran. Silti ei tullut erityisiä paineita jatkaa Hobbin kanssa, mutta syy ei oikeastaan ole Hobbin: on vain käsillä liian monta osaa Le Guinin Hainilais-sarjaa. Ja Tähystäjäneito. Ja Näkijän tytär... Fantasian aikuisemmalla puolella odottaisivat Perdido Street Station ja Tigana. Heh, vaikka kuinka lukee, aina riittäisi lisää luettavaa.

Robin Hobb (2004, alkuperäinen 1996). Kuninkaan salamurhaaja. Näkijän taru 2. Otava. Suomentanut Sauli Santikko. ISBN 951-1-19709-6.
Robin Hobb (2004, alkuperäinen 1997). Salamurhaajan taival. Näkijän taru 3. Otava. Suomentanut Sauli Santikko. ISBN 951-1-19711-8.

Arvioita:
Jossu on kirjoittanut näistä täällä ja täällä.
Risingshadow-foorumin juttuja täällä ja täällä.

Salamurhaajan oppipoika

Kuva/kannen kuva: Otava/MIchael Whelan

Palaan taas suorittamaan perusoppimäärääni eli 101 spefin helmen listaa. Listan kaluaminen on kyllä minun kohdallani mennyt kovin fantasiapainotteiseksi. Vaikka ihmekös tuo, perinteisen scifin kanssa olen jo vanhastaan ahkeroinut kiitettävästi, mutta fantasia on uutta.

Salamurhaajan oppipoika avaa Näkijän taru -nimisen sarjan. Sattumoisin kirja löytyy omista hyllyistä; Neitien kuumimpana fantasiakautena tuli hankittua kohtuullinen rivi tätäkin lajia. Hih, Oppipoikaa etsiessäni löysin samasta hyllystä aivan eri kirjailjan kirjan nimeltä Näkijän tytär, joka avaa sarjan nimeltä Näkijän kirja. Pitää varmaan ihan periaatteesta lukea sekin.

Salamurhaajan oppipoika kertoo pojasta, jolla ei ole alkuun edes nimeä. Nimettömyys ei johdu äärimmäisestä köyhyydestä vaan siitä, että poika on prinssin äpärä - vekara ei ole saanut kuninkaallisen sukunsa perinteiden mukaista nimeämisseremoniaa, mutta ei hänelle ole oikein osattu antaa tavallista rahvaan nimeäkään. Kuuden vanhana poika tuodaan hoviin, jossa hän saa pelkällä olemassaolollaan aikaan järistyksiä. Kuutta herttuakuntaa hallitsevassa Näkijän suvussa olisi riittänyt skismoja ilman uutta puolisukulaistakin.

Poika kasvaa hovin liepeillä, paljolti tallimestarin hoivissa, ja saa vaihtelevaa opetusta milloin missäkin taidossa. Varsinainen toiminta alkaa kun hänet ottaa oppipojakseen kuningasta palveleva salamurhaaja Chade. Salamurha, lukija pian oppii, on tärkeä väline diplomatian työkalupakissa. Sisä- ja ulkopoliitikassa on usein helpompaa tehdä ruumis kuin sovinto, kaikessa hiljaisuudessa tietenkin. Väkivaltaisten ratkaisujen ymmärrys on pian tarpeen, sillä moni hovissa näkisi mielellään pojan itsensäkin sovittavan käärinliinoja ylleen paashin vermeiden asemesta.

Maagisia elementtejä löytyy kotitarpeiksi ja vähän ylikin. Valtaa pitävällä suvulla on hallussaan maaginen Taito, joka on jonkinlainen hypnoottis-telepaattinen (muiden) mielen hallintakyky. Lisäksi liikkeellä on samansukuista Vaistoa, jolla luodaan yhteys ihmisen ja eläimen välille. Valtakuntaa vainoavilla punalaivoilla taas on käytössään mystinen keino "ahjota" viattomat rantakylien asukit eli riistää heiltä inhimillisyys. Uhrit jäävät näennäisesti henkiin mutta menettävät kykynsä tuntea kiintymystä tai ajatella järkevästi. Pian ahjottujen joukkiot ovat suurempi vaara kuin varsinaiset merirosvovihulaiset.

Hienoa Oppipojassa on värikäs ja välillä arvaamattomasti pyörteilevä tarina. Poika (jota myöhemmin aletaan kutsua nimellä Fitz) on ajoittain rasittavan surkea, mutta Hobb kertoo hänen tarinaansa mukavasti yksityiskohtaisen ja yleisen välillä tasapainotellen. Imu säilyy ja kirja vie mukanaan. Fitzin erikoinen ja hankala asema hovin laitamilla, hänelle suunniteltu ura kuninkaallisena salamurhaajana, ensimmäinen kunnon keikka... viihdyin oikein hyvin. Oppipoika on ehkä yksinkertainen verrattuna vaikka Noituri-kirjoihin tai Abercrombien synkkään fantasiaan, mutta Hobb ei ole mennyt siitä mistä aita on ihan matalin.

Huumoria olisi saanut olla enemmän, mutta kun kertojaa ei ole siunattu kujeellisuudella, mistäpä sitä repisi. Välillä sentään vähän hymyilytti. Tässä uskottu palvelijatar on juuri tuonut Fitz-paran hänen isänsä vaimon puheille:

"Seiso suorassa!" 

Jäykistyin paikalleni. 

"Ei tuolla tavalla! Näytät aivan kalkkunalta, joka odottaa kirveen iskua. Rentoudu. Ei, vedä olkapäitäsi taaksepäin, älä köyristä niitä. Seisotko aina noin hajareisin?" 

"Lady, hän on vasta poika. He ovat aina tuollaisia, kömpelöitä ja honteloita. Pyytäkää hänet nyt vain sisälle." (s. 229)

Ainakin ensimmäisen osan perusteella on helppo ymmärtää, miksi Näkijän taru lasketaan klassikoihin. Velhon oppipoika, jonka asetelmassa on selkeitä yhtäläisyyksiä, ei onnistunut herättämään ainakaan minussa riittävää kiinnostusta henkilöiden kohtaloista tai juonen seuraavasta käänteestä, mutta tästä minulle jäi utelias olo, sellainen kuin hyvästä sarjan avauksesta jää. Loppu ei ollut mikään cliffhanger, mutta haluaisin silti tietää lisää. Mitä Kuudessa herttuakunnassa jatkossa tapahtuu? Tuleeko Fitzistä ammattilainen?

Muuten, kun kerroin päivällispöydässä, että Oppipoika on tullut luettua, syttyi pienimuotoinen sisällissota. Neiti A:n mukaan kirja on hyvä ja parempi kuin moni muu (joskaan ei Ajan pyörän veroinen). Neiti B:n mukaan kirja on surkea, kauhea, hirveä, mahdollisesti huonoin kirja maailmassa. Tarkemmalla kuulustelulla selvisi, että vika ei oikeastaan ole Oppipojassa vaan jatkossa. Ilmeisesti sarjan loppu ei tyydyttänyt Neitiä ensinkään.

Itse taidan joka tapauksessa lukea lähiviikkoina ainakin seuraavan osan tätä tarinaa. Ihan kohtuullisen laadukasta fantasiaa... ja kakkososa on valmiiksi houkuttelevasti tuossa hyllyllä.

Robin Hobb (1996). Salamurhaajan oppipoika. Näkijän taru 1. Otava. Suomentanut Sauli Santikko. ISBN 951-1-14448-0.

Arvioita:
Jossu lukupäiväkirjassaan
Risingshadow
Sari Peltoniemi Kalaksikukon klassikkokatsauksessa
Heli Sananen kirjasta -blogissa

Viimeinen toivomus (Noituri 1: The Witcher)

Kuva/kansi: WSOY/Kai Toivonen

Jaa-a... mistähän tämä on alkujaan tullut luettavien listalle? Muistilistan jäljet ainakin vievät Morren maailmaan, vaikka Kirjamielen Marjiksella ja Raijan Taikakirjaimissakin on tästä ollut juttua - laitetaanpa kiitokset kaikkiin suuntiin. Sapkowski on vähän joutunut odottelemaan, sillä myönnän tunteneeni blogikollegojen kehuista huolimatta lievää epäluuloa. The Witcher on näet pelinä kuuluisampi kuin kirjana.

Pelinä? Meikäläisen vakaa ja harkittu mielipide on, että peliteknologia saavutti huippunsa Tetriksessä ja Crash Bandicoot on melkein jo liikaa. Voiko pelinä suosittu kirja olla mistään kotoisin?

Mutta jokin synergistinen luonnonvoima heitti kirjaston palautettujen hyllyyn Noiturin kaksi ensimmäistä osaa kerralla, joten tietysti ne oli sitten pakko lainata, kun kolmaskin osa on kesällä ilmestymässä. Vasta kesällä! Se hyvä puoli odottelussa on, että ehdin mainostaa sarjaa muillekin näin ennakkoon, oli nimittäin vimpan päälle positiivinen lukukokemus. Epäilin ihan turhaan peliyhteyden takia; olisi pitänyt paremminkin muistaa, että Stanislaw Lem on Puolasta.

Viimeinen toivomus kertoo hirviöterminaattorien eli noiturien jaloon ja harvalukuiseen ammattikuntaan kuuluvasta Geraltista, joka kiertää maita ja mantuja tuhoten vaarallisia maagisia otuksia. Kuulostaa räiskintäpeliltä, mutta Sapkowski onkin kirjoittanut hienovireisen ja aikuisen tarinan ihmisyydestä ja sen rajoista, naamioista ja todellisista kasvoista, ammatti-identiteetistä ja etiikasta. Rakastin myös kirjan lähes brittiläisen salakavalaa huumoria; ilmeisten vitsien lisäksi tässä on runsaasti rivienvälistä kutkuttavaa. Hauskoja olivat myös muunnokset vanhoista saduista, joita noiturin seikkailuihin sisältyi. Olen aina pitänyt Lumikkia vähän epäilyttävänä...

Sankari Geralt on sopivasti sympaattinen, sillä terävä kieli tuo särmää vähän puhdasotsaiseen asenteeseen. Sivuhahmoissakin on arkkityyppisistä piirteistä huolimatta (onko kaikki muusikkojen aina pakko olla juoppoja?) mielenkiintoa. Suomennoskin on minun silmiini ihan kelpo kamaa. Sana "noituri" on minusta hyvä valinta, herätti heti mielenkiintoa.

[--] Hänen majesteettinsa kuninkaantytär, tuo kirottu kuninkaallinen äpärä, on neljä kyynärää pitkä ja muistuttaa oluttynnyriä; sillä on suu korvasta korvaan, täynnä veitsenteräviä hampaita, kirkkaanpunaiset silmät ja ruosteenvärinen tukankuontalo! Sen käpälät ovat täynnä kynsiä kuin villikissalla ja riippuvat maahan asti! Kas kun emme ole vielä alkaneet lähettää naapurivaltakuntiin hänen muotokuviaan! Prinsessa - rutto hänet vieköön - on jo neljäntoista, hänet pitää kohta naittaa jollekin prinssille!" (s. 23)

Muistelen jonkun jossain moitiskelleen Viimeisen toivomuksen rakennetta vähän hankalaksi. Kirja koostuu useammasta irrallisesta tarinasta, joiden välillä poiketaan perustarinaan. Oli hyvä, että olin kuullut ennakkoon kirjan novellimaisuudesta, sillä muuten olisin saattanut ärsyyntyä siitä lukiessani. Varoitettuna en vaivaantunut. Sisällysluettelo olisi kyllä ollut kiva lisä; sellainen orientoisi tähän rakenteeseen.

Vielä loppuun oma kotikutoinen mielleyhtymäni tästä kirjasta... Voisiko olla, että Sapkowski tässä käsittelee jotenkin sosialistisessa yhteiskunnassa asumisen kokemusta?  Kirjailija on syntynyt 1948, joten ainakaan ajallisesti ajatus ei ole mahdoton. Päähenkilö Geralt kohtaa usein noiturina sellaisia hirviöitä, jotka eivät oikeastaan ole pahoja ensinkään, ovatpahan vain kovasti hirviön näköisiä. Samaten hän kohtaa kauniita ja houkuttelevia olentoja, jotka ovatkin sisältä vähemmän miellyttäviä. Loitsun voimasta ihminen voi päätyä tekemään aivan muuta kuin itse haluaisi tehdä. Geralt joutuu miettimään jokaisesta kohtaamastaan henkilöstä, onko tämä sitä miltä näyttää. Moni asuu naamion takana, monella on salattu agenda. Silti useimmat ihmiset ovat inhimillisiä - ja hyvää yrittäessään voi saada pahaa aikaan. Jotenkin tämä pinnanalainen naamioleikki tuo mieleeni neuvostoajat itänaapurissa.

En väitä, että teema on todellinen - kukapa kirjailijoiden "todellisia" tarkoituksia voi tietää? - enkä oikeastaan välitäkään. Minusta tämä oli erinomaisen viihdyttävää luettavaa ihan tulkinnoista piittaamatta. Mutta kannattaa vilkaista myös muiden kommentteja, Jasca Monttu-blogissa ja Tessa Aamuvirkussa yksisarvisessa eivät olleet yhtä vaikuttuneita.

Olen iloinen, että fantasian puolelta on löytynyt niin paljon herkkuja, nyt olen viime vuoden mittaan saanut jalan tukevasti (raskaan riimuin koristellun tammi)oven rakoon!

Andrzej Sapkowski (2010, alkuperäinen 1993). Viimeinen toivomus. The Witcher - Noituri 1. WSOY. Suomentanut Tapani Kärkkäinen. ISBN 978-951-0-36569-4.

(Lisää) arvioita:
Baknabel-arkistossa
Eeva Pohjonen Risingshadow'ssa (osat 1 ja 2)
Kisun kirjablogissa

EDIT: Voi muistapalikka - vasta nyt jälkikäteen huomaan, että tämä oli myös 101 spefin helmen listallani! Bling, taas yksi osa perusoppimäärää kuitattu.

The Uncertain Places

Kuva/kansi: Tachyon/Ann Monn

Jos olisin tietokone, pyytäisin nyt käyttäjää hankkimaan uuden kovalevyn tai ainakin asentamaan lisämuistia. Olin ihan varma, että Lisa Goldsteinin The Uncertain Places on tullut lukulistalleni Raijan Taikakirjamista, mutta enpäs vain löydä sitä Raijan luettujen listasta ollenkaan. Eikä se ole Marjiksenkaan arkistoissa, eikä löytynyt Liinalta. Mistä ihmeestä olen tämän pongannut?

Kirjan polkua ensin ostoslistalleni ja sitten luettavaksi sopii vähän ihmetellä, sillä tämä ei ole luonnostaan ominta lukemistoani. The Uncertain Places ei ole perus-scifiä ensinkään. Se on eräänlaista modernia fantasiaa, mutta ei kuitenkaan urbaanifantasiaa tai maagista realismia tai uuskummaa. Kai. (Olen vähän hukassa näiden genren alagenrejen kanssa, joten helpommalla pääsen kun puhun vain spefistä.)

Tätä romaania voisi kuvailla moderniksi sovellukseksi sellaisista perinteisistä vanhan ajan saduista, joista englanniksi käytetään nimeä fairy tales, vaikkei niissä läheskään aina keijuja näy. Goldsteinilla on ollut Grimmin veljesten satuaarteisto mielessään. Places jopa viittaa suoraan herrojen Jacob ja Wilhelm kokoelmiin. Tämän kirjan satu on nimittäin tarkoituksella editoitu Grimmien kokoelmasta pois; satumaan asukit eivät halua totuuden tulevan yleiseen tietoon.

Tarinan on ydin on tuttu faustilainen sopimus: ihmiset tekevät diilin jonkin yliluonnollisen kanssa. Kirjassa kalifornialaisen Feierabendin perheen esi-isät ovat tehneet sopimuksensa jo sukupolvia sitten. Palkinnoksi suku on kukoistanut. Loputtomaan hyvään tuuriin ja rikkumattomaan menestykseen tottunut suku on tullut hemmotelluksi. Ravintolaankaan ei tarvitse varata pöytää, sillä tokihan heidän tullessaan sopiva tila on juuri vapautunut. Ja miten suuri etu onkaan ollut 1970-luvun Berkleyssä ehtymätön mäihä parkkipaikkojen löytämisessä!

Mutta tarinahan olisi tylsä jos se vain kertoisi taianomaisen mukavasta elämästä. Feierabendien helppo arki ei tule ilmaiseksi. Maksun kyseenalaistaa lopulta perheen tyttäreen Livvyyn rakastunut nuori mies. Vaikka perhe mieluummin antaisi asioiden olla tolallaan, Will Taylor (eikös muuten ole mainion suoraselkäinen sankarin nimi?) on päättänyt vapauttaa tyttöystävänsä lumotusta unesta. Mutta kuten kaikki satuja lukeneet tietävät, yliluonnollisten olentojen kanssa tehtyjä sopimuksia ei niin vain pureta. Will päätyy itsekin satujen maailmaan ennen kuin tilanne ratkeaa. Ja kun siitä maailmasta pääsee pois, ei ehkä pääse aivan kokonaan.

And every so often I would see people out of the corner of my eye, then turn and find that no one was there. I caught glimpses of the little furry men, for example, dressed in green tuxedos with green bow ties, and once I saw, or thought I saw, a woman with a lion's head. Another time I stared idly at an old bald man before I realized he had wings. I tried to look for more of these creatures but they seemed to hide themselves, to slip away as I focused on them. (s. 121)

Goldstein on alallaan arvostettu kirjoittaja. Vaikka tämä ei aiheen puolesta loppujen lopuksi ollut minun kirjani, Places on helppolukuinen ja hyvin etenevä kokonaisuus. Pidän myös arvossa Goldsteinin taidokasta ja luontevaa tapaa kutoa yliluonnollinen ja tavallinen yhteen; Places on täynnä ovelia pieniä yksityiskohtia, kauniita ja kuvaavia. Esimerkiksi kirjan nimen uncertain places viittaa kirjaimellisesti epävarmoihin paikkoihin, niihin joissa yksi muuttuu toiseksi. Meren ja rannan rajalla, kahden tien risteyksessä, vuoren ja niityn välissä - siellä ovat kulkutiet keijujen maahan. Ei ihme, että paholaisen kanssa tehdään treffit nimenomaan tienristeykseen.

Mutta nimessä voi lukea muutakin. Elämä itsessään on epävarma tila, koko maailma epävarma paikka. Nuori, itsevarma ja suoraselkäinen Will ilman muuta pitää Feierabendien sopimusta epäreiluna, mutta löytyy kirjasta myös ymmärrystä näillä nykypäivän fausteille. Minkä hinnan itse maksaisit taatusta hyvästä tuurista, varmasti helposta elämästä, tiedosta että sinä ja rakkaasi elätte pitkään ja terveinä?

Antaisitko pikkusormesi? Tai jonkun muun pikkusormen?

Suositellaan satujen, magian ja ihanteiden ystäväville.

Lisa Goldstein (2011). The Uncertain Places. Tachyon. ISBN 9781616960148.

Arvioita:
io9 - we come from the future

Maameren tarinat 1 - 4

Ursula Le Guin on fantasian itseoikeutettuja suurmestareita. Perinteinen scifisti kun olen, fantasiatietoudessani on norsunmentäviä aukkoja. Maameren tarinat on ilman muuta ollut yksi niistä.

Mutta kirjabloggaaminen on sivistävää touhua! Maameren tarinat on näet päätynyt sekä 101 naisten kirjan listalle että 101 spefin helmen listalle, joten tuplainnolla nyt tartuin kirjaan. Aikomus oli alun perin lukea vain ensimmäinen osa, mutta elämä puuttui peliin. Kun kyselin Maameren velhoa, avulias kirjastontäti totesi, että kirjasarjasta on ilmestynyt kaksiniteinen painos ja lainasi molemmat jykevät kirjat minulle. Silmiä räpytellen otin vastaan tämän yli 1500-sivuisen tarjouksen vastaan. Vähän kyllä epäilin tulisiko koko settiä luettua.

Ensimmäisen osan luettuani ei käynyt mielessäkään lopettaa. Käänsin saman tien sivua ja jatkoin seuraavaan.

Maameren tarinat sijoittuvat saarivaltioiden täplittämään merten valtakuntaan. Perusfantasian elementtejä löytyy: on magiaa ja sillä säännöt, on lohikäärmeitä ja niillä voimia, on nuoria hulluja etsimässä kohtaloaan ja vanhoja viisaita hyväksymässä omaansa. Ja tietysti on myös kunnollisia, ilkeitä pahiksia.

Sarjan ensimmäinen osa, Maameren velho, kertoo Varpushaukaksi kutsutun pojan kasvusta suureksi velhoksi. Vuohipaimeneksi aiottu Varpushaukka osoittaa lahjoja magian alalle, ylpistyykin, ja päätyy Roken velhokouluun. Kuohahteleva nuori mies kasvaa koettelemusten myötä vastuuseen ja oppii puhumaan lohikäärmeille.

Toinen osa, Atuanin holvihaudat, johdattaa lukijan pimeyden voimien palvelukseen. Pimeyden voimat eivät tietenkään vaikuta kovin pahoilta, sisältä päin katsottuna. Keskushenkilö on Arha, uhri, pimeän uudestisyntynyt papitar, joka lapsesta asti kasvatetaan tehtäväänsä. Hänen valtakuntaansa on maanalainen labyrintti, jonka sokkeloihin on kätketty kauan kateissa olleen rauhan talismaanin puolikas. Kun toisen puolikkaan löytänyt surusilmäinen velho tulee talismaania etsimään, joutuu nuori Arha vaikeiden valintojen eteen.

Sarjan kolmas osa, Kaukaisin ranta, on jännä kudelma toivoa ja synkkyyttä. Siinä Maamerta piinaa outo toivottomuuden epidemia, joka pyyhkäisee pois laulut ja magian voiman, nielee järjestyksen ja repii yhteisöjä koossa pitävät voimat. Arkkimaagi lähtee etsimään epidemian alkulähdettä kumppaninaan nuori prinssi Arren Enladin ruhtinaskunnasta. Pitkä ja monivaiheinen purjehdus on myös sielun sisimpien sopukoiden tutkimusmatka. Mitä löytää Arren epätoivon rannalta, tuskan vuorilta?

Neljännessä osassa mennään jo todella rankkaan tavaraan. Tehanu käsittelee vallan väärinkäyttöä, lasten pahoinpitelyä, äitiyden vaikeutta, elämän epäoikeudenmukaisuutta... ja osaa näistä hyvin kirjaimellisesti. Tapahtumissa on palattu Gontiin, Varpushaukan kotisaarelle. Maanviljelijän leski, kuolevan velho Ogionin ystävä, kasvattaa arpikasvoista Therru-tyttöä, jota paikalliset noidatkin pelkäävät. Tehanussa sukupuolten välinen tasa-arvo nousee yhdeksi keskeiseksi teemaksi, seksuaalisuuttakin käsitellään. Tässä osassa myös nähdään poikkeuksellisen ikäviä pahiksia. Heidän tekosissaan ei ole mitään runollista tai fantastista; melkeinpä tulevat iltapäivälehtien karmeimmat otsikot mieleen.

Kieli on minusta aika sujuvaa - ja aika huomaamatonta. Mieli askartelee Le Guinin suurissa maisemissa. Välillä pilkahtaa jokin kuva sanojen välistä terävänä, epätodellinen liha tai vedessä leijuvat veriruskeat pilvet. Lukunäytteen otan ensimmäisestä osasta. Tässä Varpushaukka saa kuulla kunniansa:

[--] Sinä sait synnyinlahjaksesi mahtavan kyvyn ja sinä käytit lahjaasi väärin, laadit loitsun, jota et pystynyt hallitsemaan, tietämättä kuinka loitsusi vaikuttaa valon ja pimeyden, elämän ja kuoleman, hyvän ja pahan tasapinoon. Ja sinä ryhdyit tekoosi ylpeydestä ja vihasta. Onko sitten ihme että tuloksena oli turmio? Manasit vainajan hengen kuolleista, mutta sen mukana nousikin maan päälle yksi olettomista voimista. Se tuli kutsumatta paikasta jossa ei ole mitään nimiä. Paha, paha tahtoo työskennellä sinun kauttasi. Voima, jolla sinä kutsuit sitä, antaa sille voiman hallita sinua: te olette kahlitut toisiinne. Se on sinun ylimielisyytesi varjo, sinun tietämättömyytesi varjo, se on sinun heittämäsi varjo. Onko ihmisen varjolla nimeä? (s. 84)

Aika on ollut tällä viikolla tiukalla, joten olen laittanut syrjään sen enemmän keskittymistä vaativan tiiliskiveni, ja lukenut joutohetkinä Maameren tarinoita. Niidenkin parissa on mennyt poikkeuksellisen pitkään, mutta syy ei tosiaan ole Tarinoissa. Maameri on erinomaista, suoraviivaista fantasiaa. Pidin miljööstä ja etenkin lohikäärmeistä, joiden luonne ja kiinnostavuus syvenee kirja kirjalta. Myös keskeiset henkilöt, joiden kohtaloihin palataan kirjojen myötä, ovat moniulotteisia ja inhimillisiä.

Koska monessa Maameren osassa nuoren ihmisen kasvu on keskeinen tekijä, vertailin tätä mielessäni tuoreempaan fantasiatapaukseen, Routasisaruksiin. Pakko sanoa, että vertailussa Routasisarusten miljöö voittaa tuoreutensa ja ajankohtaisuutensa tähden. Le Guinin fantasiamaastoa on niin moni muukin jo ehtinyt kaluta sitten 70-luvun; se tuntuu lukukokemuksessa tiettynä tuttuutena. Mutta ihmiskuvauksessa Le Guinin hienosyisemmät hahmot vetävät pidemmän korren. Routasisarusten minäkertojien perimmäinen (ja toki todentuntuinen) itsekeskeisyys ei pärjää Le Guinin hahmojen eeppisten ratkaisujen rinnalla.

Kaikkiaan positiivinen yllätys! Etenkin neljäs osa nosti tämän selvästi keskimääräistä fantasiaseikkailua kovemmalle tasolle. Kansilehteä tutkiskellen selvisikin, että Tehanu on ilmestynyt vasta 90-luvulla, kun taas ensimmäiset kolme osaa ovat nähneet päivänvalon jo 70-luvulla. Sävyero kertoo muuttuneesta maailmasta, tai ehkä kirjailijan muuttuneesta näkemyksestä. Minusta rankkuus oli plussaa. Tehanun myötä sarjaan tuli särmää. Vaikka ensimmäisten osien parissa viihtyi, niissä oli sellainen pieni opettavaisen fantasiakertomuksen pohjavire - Tehanussa hypättiin yleisestä moraalifilosofiasta tiukkaan todellisen elämän epämääräisyyteen.

Palaan Maamerelle vielä... osat viisi ja kuusi odottavat. Mutta väliin jotain muuta.

Ursula Le Guin (2008, alkuperäiset 1976, 1977 ja 1992). Maameren tarinat 1 - 4. WSOY. Suomentanut Kristiina Rikman. ISBN 978-951-0-33321-1.

Arvioita:
Risingshadow-foorumilla
Zephyr Kirjanurkkauksessa
Jokke Jokken kirjanurkassa

Jonathan Strange & herra Norrell

Kuva napattu verkkokaupasta: WSOY:ltä ei löydy näin vanhoja kirjoja :-(

Jonathan Strange & herra Norrell sijoittuu 1800-luvun alun rinnakkaismaailmaan, jonka polittiinen historia muistuttaa kovasti omaamme, mutta jossa magia on tunnustettu osa menneisyyttä. Käytännön magia tosin on jo aikaa hävinnyt Englannista; taikomisen asemesta herrasmiesmaagikot keskittyvätkin alan teoreettiseen tutkimukseen.

Käytännön magia saa uutta potkua, kun salakähmäinen herra Norrell antaa julkisen näytöksen ja ottaa myöhemmin oppilaakseen Jonathan Strangen. Edistyttyään Strange päätyy Wellingtonin herttuan avuksi Napoleonin vastaisiin sotiin; herra Norrell puolestaan keskittyy muovaamaan englantilaisen magian tyyliä, imagoa ja tulevaisuutta itselleen sopivimpaan suuntaan. Taustalla puuhaavat toiset voimat; hilpeä ja julma keijukuningas värvää väkeä ikuisiin pitoihinsa epäilyttävin keinoin, ja jossain häivähtää kenties itsensä korppien kuninkaan viitan helma.

Kirjan keskeinen jännite on kahden erilaisen miehen ja maailmankatsomuksen välillä. Herra Norrellin elitistinen, sulkeutunut ja omistushaluinen asenne magiaan voisi olla keskiaikaisen kirkkoruhtinaan asenne - Strangen pragmatistinen ja kokeilunhaluinen avoimuus kuvastelee teollistumisen ja teknologiauskon uusia tuulia. Mitenkään arkkityyppisiä hahmoja ei herroista kuitenkaan ole tehty; Susanna Clarke hyödyntää täysimittaisesti asetelmaan sisältyviä mahdollisuuksia. Ylipäätänsä juonta voi kiittää moniuloitteisuudesta ja taidokkuudesta.

Pidin myös siitä, että Clarke luo magialle aidon ja vivahteikkaan kontekstin maailmassaan. Se ei tunnu irralliselta ja köykäiseltä kuten Kowallin Shades of Milk and Honey'ssa, joka Clarken romaanista väistämättä tuli mieleen.

Tyylin puolesta tämä ei ollut minun kirjani. Dickensiläinen runsaus yhdistettynä reiluun tujaukseen Sir Walter Scottin äärimmäistä romantiikaa - näääh. Minun oli vaikea päästä vauhtiin tätä lukiessani. Ensimmäisellä yrityksellä jumahdin sivun 50 paikkeille ja herrat Norrell & Strange ajautuivat ainakin viikoksi sivuhyllylle. Muutaman lyhyeksi jääneen uudelleenyrityksen jälkeen päätin lopulta, että tätä kirjaa ei voi lukea rinnakkain muiden kanssa: siihen pitää keskittyä. Pientä puurtamisen makua puuhassa oli edelleen, mutta joskus 300 sivun jälkeen tarina vihdoin vei mennessään.

Ehkä tekstilajiin tottuminen vei aikansa. Tempo on hitaanpuoleinen ja kielikin vähän kankeaa, kuten toki aikakauden tunnelmaan sopii. Lukiessa minua vaivasivat silloin tällöin silmiin osuneet kielioppivirheetkin. Mietin oliko kirjaa kenties kovin kiireellä juoksutettu painoon, sillä Bützow on yleisesti ottaen ollut minusta ihan hyvä suomentaja. Pilkkuvirheitä täytyy olla paljon, jos minä niitä huomaan -

Pieni tapakomedian säväys on kirjan tyylillinen pelastusrengas; jos koko 800 sivua olisi ollut rutikuivaa, ei loistokkainkaan miljöö tai briljantein juoni olisi sitä voinut pelastaa. Mutta onneksi Clarke on tavoittanut jotain aikakauden ironiasta:

"Voiko maagikko tappaa ihmisen magian keinoin?" lordi Wellington kysyi Strangelta. 

Strange rypisti otsaansa. Kysymys ei näyttänyt olevan hänelle mieleen. "Maagikko ehkä voisikin", hän myönsi, "mutta herrasmies ei koskaan." (s. 314)

Tämä erikoinen fantasiatarina päätyi luettavaksi 101 spefin helmen listalta. Hyvä niin. Vaikka Jonathan Strange & herra Norrell on noussut melkoiseen kansainväliseen suosioon, se ei ole kirja johon olisin omin päin tarttunut. Lukukokemus on, alun epäröinnin jälkeen, julistettava mieluisaksi.

Silti en vieläkään koe tätä lajityyppiä omakseni. Tämä oli kai kolmas historiallinen fantasia vuoden sisään, eikä mikään niistä kirvoittanut onnen huokauksia, tosin Strange & Norrell pääsi lähimmäksi. On hauska lukea historiallisia romaaneja ja on hauska lukea fantasiaa... ehkä niiden sekoitus ei vaan ole minun juttuni?

Susanna Clarke (2005). Jonathan Strange & herra Norrell. WSOY. Suomentanut Helene Bützow. ISBN 951-0-30919-2.

Arvioita:
Jussi Ahlroth Hesarissa
Toni Jerrman Tähtivaeltajassa
Juri Nummelin Turun Sanomissa

Shades of Milk and Honey & lukunurkkaus

Shades of Milk and Honey poseeraa lukunurkkauksessa.

Huomasin Taikakirjaimien julkaisemalta Nebula-ehdokkaiden listalta Mary Robinette Kowalin kirjan Shades of Milk and Honey. Muutenkin oli aikeissa lukea pari muuta; tilasin kolmanneksi tämän ihan tuon viehkon nimen takia, ilman muuta taustatietoa kirjasta.

Tavalliseen tapaan kävin sitten kimppuun lukematta takakantta tai liepeitä... Joskus malttamattomuus kostautuu, mutta tällä kertaa tiedonpuute oli hyvä juttu. Sain häivähdyksen löytämisen iloa poimiessani ilman ennakkovaroitusta kirjan vahvan Jane Austen -yhteyden. Kowalin romaani nimittäin hyödyntää Austenin asetelmia varsin perusteellisesti. Mansikkaretkestä sotaviittauksiin ja seurustelutapojen pieniin yksityiskohtiin, kierrätystavaraa kaikki tyynni. Austen harrastaja tunnistaa helposti Shades'issa piirteitä melkein kaikista Austenin romaaneista, ehkä Viisastelevaa sydäntä lukuunottamatta.

Jo lähtökohdissa on jotain tutunoloista. Kaksi yläluokkaan kuuluvaa sisarta asuu vanhempiensa kanssa köyhänpuoleista kartanoa. Isä on älykäs, äiti hupakko. Nuorempi sisar Melody on lahjaton mutta viehettävä kaunotar, vanhempi sisar Jane jo melkein vanhapiika, lahjakas ja hyvä, mutta ei tunnustettu kaunotar. Naapurin rikkaamman kartanon rouvalla on veljenpoika, toiseen lähikartanoon muuttaa poikamies sisarineen. Ja sitten pyöritetään... Tässä Jane on naapurin Bethin luona kyläilemässä.

[--] Oh, Jane, have you ever been in love?"

Jane twitched in surprise and drove the needle into her finger, wondering if she had given herself away by some sigh. Looking up, she saw that Beth was staring out the window with a gaze both melancholy and with the same tenderness which Jane had seen on her sister's face, and in unguarded moments, on her own. "Every girl does, I think, but the feeling soon passes."

"Not if it is real love, it doesn't." Beth seemed to recollect herself. She returned her gaze to the book, stammering, "At least, that's what all the books say."

"One must not put trust in novelists, Beth; they create worlds to fit their own needs and drive their characters mad in doing it." (s. 121)

Tässä kohtaa on jo reilua kysyä: mitä ihmettä Shades tekee Nebula-listalle? Mutta ei hätää, Kowalin maailmassa on sentään yksi fantastinen piirre. Taikuutta riittää. Sitä harjoitetaan tosin melko kesysti elämän pienten mukavuuksien järjestelemiseen. Maalaukseen liitetään pikkuinen glamour liehuttamaan kuvan tytön hiuksia, tiloja sisustetaan mukaviksi loitsuilla, ja joku viittaa taikuuden käyttöön sodassa. Romaanissa kuvatuissa ympyröissä kyky käyttää loitsuja on kuitenkin samantapaisessa asemassa kuin kuvataiteellinen tai musikaalinen lahjakkuus; eduksi hienolle naiselle mutta ei sopivaa toimintaa ammatillisesti harjoitettuna.

En erityisemmin pitänyt tästä kirjasta. Kowal osaa kirjoittaa englantia kohtuullisen austenmaisesti. Vain muutama sanavalinta särähti pahemmin. Isompi harmi on, että varsinkin päähenkilön luonnekuva on aika rajoittunut ja tylsä. Lisäksi ärsyttää nähdä hyvää potentiaalia haaskattavan näin mitättömään rakennelmaan. Shades jää liian heppoiseksi. Jos loitsut olisivat osa jokapäiväistä elämäämme, ajattelutapamme ja kulttuurimme olisivat toisenlaisia; sen pitäisi näkyä ja tuntua. Nyt taikuudelle jää lähes säälittävä rooli pienimuotoisena juonenkuljetusvälineenä. Eipä juuri muuta. Jäi tuntuma, että taikuudella olisi voinut räjäyttää Austenin asetelmat palasiksi ja koota niistä jotain uutta ja kiinnostavaa; nyt se oli keinotekoisen oloinen pikkumauste. Missä olivat taikuuden vaikutukset? Lopun tapahtumantäytteiset hetket vaikuttivat täysin luonnottomilta aiemman sisällön perusteella.

Romanttisena lukuromaanina Shades of Milk and Honey ei silti ole huono. Voisin kuvitella, että tästä olisi jollekin nykyteinille samantyyppistä hupia kuin vaikkapa Diana Wynne Jonesin Noidan veljestä minulle joskus tuhat vuotta sitten. Ehkä tämä oli taas näitä liian-kovat-odotukset -tilanteita. Odotin enemmän kirjalta, joka on samalla lyhyellä listalla Echon ja Who Fears Deathin kanssa, ja siksi petyin.

Yksi upea ominaisuus tällä kirjalla oli - ja niin harvinainen että se kannattaa erikseen mainita. Kirja on nimittäin painettu pehmeälle paksulle paperille, jonka reunat on jätetty vanhanaikaisen rosoiseksi. Lukukokemus sai näiden sivujen hipeltämisestä mukavan nostalgisen säväyksen. Viereisestä kuvasta toivottavasti saa jonkinlaisen käsityksen.

Jutun alussa olevassa kuvassa Shades of Milk and Honey poseeraa lukunurkkauksessani. Vastaankin kuvalla Jennin lukunurkkaushaasteeseen. Heh, kerrankin helppo haaste! Kaikkein mieluiten luen tuohon takkahuoneen isoon nojatuoliin vajonneena. Talvella peitto lisälämmikkeenä, kesällä jotain kylmää kirjahyllyssä käden ulottuvilla.

Kesän kauniina päivinä on myös mukava lukea ulkona. Terassillemme paistaa aurinko puolesta päivästä iltakahdeksaan; täydellisen laiska kesäpäivä kuluukin rattoisimmin aurinkotuolissa kirja kädessä. Kokeneena pihatöiden välttelijänä pystyn nykyään jo melko hyvin jättämään huomiotta trimmeriä huutavat nurmikon reunat ja pensassahaa kaipaavan orapihlaja-aidan. Hyvällä kirjalla on etuajo-oikeus.

Mary Robinette Kowal (2010). Shades of Milk and Honey. New York: Tor.

Arvioita:
Thomas M. Wagner in SfReviews
Aaron Hughes in Fantastic Reviews
Publishers weekly

Who Fears Death

Kuva ei ihan tee oikeutta kauniille kannelle.

Who Fears Death tuli tilattua Amazonista Taikakirjaimet-blogin ystävällisesti postaaman Nebula-ehdokaslistan pohjalta. Tämä onkin ensimmäinen Okoraforin aikuisten markkinoille kirjoittama kirja. Jack McDevittin Echo oli jo ennestään hankittuna. Myöhemmin sorruin vielä Kowallin kirjaan Shades of Milk and Honey. Ei enempää. Ihan totta. Loppu.

Okoraforin Who Fears Death on karkeasti ottaen postapokalyptinen vaellus- ja kasvutarina. Päähenkilö Onyesonwu on ewu eli vihan lapsi, raiskauksesta syntynyt kahden heimon väliinputoaja, jolle on sälytetty raskaita lahjoja. Hänen kohtalonsa on kuolla muuttaakseen maailmaa. Fears kuvaa maagisia kykyjä omaavan tytön kasvua häntä syntynsä ja sukupuolensa vuoksi kahlitsevassa yhteisössä. Temperamenttinen nuori nainen kamppailee niin itsensä kuin ympäristönsäkin kanssa. Lopulta Onye lähtee täyttämään ennustusten hänelle asettamaa tehtävää mukanaan miehensä Mwita ja muutama uskottu ystävä. Vaellus aavikolla on samalla kulkua kohti vastuuta ja pelkojen voittamista, omien voimien ja tunteiden hallintaa.

Lukunäytteeksi otan palan, jossa Onye pääsee vihdoin keskusteluyhteyteen tulevan opettajansa kanssa.

"Are you willing to allow others the same right to their beliefs?"

"If their beliefs don't hurt others and, when I feel the need, I am allowed to call them stupid in my mind, then yes."

"Do you believe it's your responsibility to leave this world in better shape than when you came into it?"

"Yes."

He paused, looking at me more intensely. "Is it better to give or receive?"

"They're the same," I said. "One can't exist without the other. But if you keep giving without receiving, you're a fool."

He chuckled at this. (s. 110-111).

Tähän loppuikin jutun objektiivinen osuus. Tykkäsin nimittäin Who Fears Death'sta kuin hullu puurosta. Olen perinteisesti vähän fantasiaa ja taikuutta vierastava spefi-lukija, ja tässä kirjassa kaikenlainen juju on osa normaalia elämää. Mutta taikuuksista huolimatta Fears vei mennessään niin että huimasi. Melkein jäi käymättä ruokakaupassa kun en malttanut laskea kirjaa käsistäni. Nälkää ulvova perhe pakotti liikkeelle, mutta kotiin päästyäni lykkäsin kassit Neiti A:lle (se ruoanlaittotaitoinen lapsi) ja keskityin taas olennaiseen: miten käy Onyen ja Mwitan? Entä elämäniloisen Luyun? Mikä on okekejen kohtalo?

Okorafor on punonut kirjaansa taitavasti todellista ja fantastista. Naisten ympärileikkaus, raiskaus aseena, sukupuoleen ja heimotaustaan suuntautuvat ennakkoluulot sekä niistä vapautumisen vaikeus - kaikki tämä on totta, täälläkin, tänäänkin. Ympäristö on vahvasti fantastinen, mutta siinä on jännittävä afrikkalainen maku; Fears tuoksuu mausteilta ja kuumalta hiekalta, leijonalta ja käärmeeltä, punaisilta kallioilta. Siinä sykkii rumpujen ääni autiomaassa. Ja Onyesunwun intohimohimoinen asenne elämään suorastaan polttaa kosketuksesta.

Periaatteessa minun ei olisi pitänyt tykätä tästä, monestakaan syystä. Okoraforin tausta nuorten kirjailijana kuultaa välillä läpi. Ja liberaalina saan näppylöitä tarinoista, joissa päähenkilöt ovat 'syntyneet' johonkin merkittävään rooliin. Sitä paitsi melkein kaikki tarinan peruselementit ovat vanhaa tuttua mystisen etsinnän tavaraa; tätä on kierrätetty kirjassa toisensa perästä vähintään Raamatun ajoista asti, eivätkä Okoraforin juonelliset ratkaisut ole erityisen kehuttavia. Mikä pahinta, Fears rakentuu pohjimmiltaan maagiseen maailmankuvaan - kaiken voi aina ratkaista vielä edistyneemmällä taikuudella. (Ennustuksia! Muodonmuuttajia! Loitsuja! Grh... En tosin enää tiedä kehtaanko edes puhua fantasian vieroksumisesta, kun olen joulun aikaan hehkuttanut Tulen ja jään laulua ja nyt ihastunut tähänkin. )

Silti pidin tästä. Minusta Okorafor yksinkertaisesti kirjoittaa lukijaystävällisesti. Fears'ssa on hyvä tempo, ja teksti on yksinkertaista mutta linjakasta. Päähenkilö kaikkine kiukutteluineen, itse-epäilyineen ja virheineen on kiinnostava. Hänen haluaa selviytyvän. Myös Onyesonwun ja Mwitan suhde on yhtäaikaa vaikea ja kaunis, ja Onyesonwun ystävättärien ryhmädynamikassa on mukavia aineksia. Ehkä myös ajoitus ja konteksti tekivät lukukokemuksesta poikkeuksellisen positiivisen: olen viime aikoina lukenut niin paljon asiallista, hienovireistä ja suomalaista kirjallisuutta, että villiintyminen ihan vieraaseen ja mahdottomaan tuntui vapauttavalta.

Vähän korkealentoisempi selitys löytyy romaanin perusviestistä. Fears on suvaitsevaisuuden ja itsenäisen ajattelun asialla, kaikenlaista ennakkoon tuomitsemista vastaan. Okorafor haluaisi itse kunkin käyttävän omia silmiään ja omia aivojaan, ja ratkaisevan vasta sitten kantansa. Päämäärä on niin uljas että sitä kannattaa tavoitella vaikka sen tietäisi tavoittamattomaksi. Onyesonwu onnistuu ja epäonnistuu yhtä aikaa; hän päätyy toimimaan yhtä julmasti kuin sortajansa ja saa aikaan muutosta vain väkivalloin.

Lopuksi vielä totean, että Fears oli minusta vahvasti naisellinen kirja; ei naisellinen mitenkään vaaleanpunais-pitsillisesti vaan kytköksessään naiseuden voimaan ja voimattomuuteen. Vertaisinkin Okoraforia Sheri S. Tepperiin, jonka romaaneissa on samaa imua ja samanlainen naisen näkökulma - mutta Tepperin juonet ovat sentään sisäisesti johdonmukaisia. Tai ehkä vertaisinkin Octavia Butleriin, joka on käsitellyt rotuun ja heimoon liittyviä kysymyksiä älykkäästi - mutta se on kuin vertaisi kirurgin veistä ja kirvestä. Teräaseita toki molemmat. Kutsuisin tätä kirjaa feministiseksi, ellei se sana olisi niin ladattu kaikenlaisilla sivumerkityksillä... olisipas muuten kiinnostavaa kuulla jonkun mieslukijan mielipide tästä kirjasta, ulkomaisten kriitikoiden lisäksi. (Mutta lukevatko miehet kirjoja, joissa on pääosassa mahtavia voimia omaavia nuoria naisia?)

Kaikesta ylläolevasta ailahtelusta huolimatta: suosittelen. Voi kun joku suomentaisi tämän!

Nnedi Okorafor (2010). Who Fears Death. New York: Daw Books.

Arvioita:
Thomas M. Wagner Sf-Reviews.net:ssä
Jonathan McCalmont Zone:ssa
John Ottinger III Tor.com:ssa