Olli Löytty: Kulttuurin sekakäyttäjät

Kuva/kansi: Teos/Timo Ketola

Olli Löytyn Kulttuurin sekakäyttäjät päätyi lukulistalleni kun innostuin Mitä essee tarkoittaa? -teoksen jälkeen ostamaan esseekokoelmia. Niin vain sai kirjaparka lojua aika pitkään vuoroaan odottamassa... mutta sisältö ei mitenkään hapantunut hyllyssä.

Kulttuurin sekakäyttäjät ei pohdi kukkahattutätien hennatatuointipiirejä vaan kulttuurien erillisyyttä, yhtenäisyyttä ja rajapintoja. Minkälaista on suomalaisuus? Miten se eroaa tamperelaisuudesta? Miten tehdään maailmanrauha? Löytty tutkii stereotyppejä, pureksii ne palasiksi, kokoaa uudelleen ja asettelee oikeisiin mittasuhteisiinsa.

Kokonaisuus on harvinaisen hauska, rauhallinen ja punnittu puheenvuoro, sellainen joka tuntuu äärimmäisen tarpeelliselta Suomessamme. Täällähän leimahtaa rasismi- ja maahanmuuttokeskustelu keskimäärin joka kolmas viikko, aina vuoroviikoin sukupuolisyrjintäkeskustelun ja homokeskustelun kanssa.

Yleensä keskustelu vain tarkoittaa mutapaakkujen viskomista vakiintuneesta bunkkerista toiseen vakiintuneeseen bunkkeriin ja takaisin. Sitten molemmat osapuolet vetäytyvät voitonjuhliin omiin leireihinsä, seuraava me vs. muut -ottelua odottamaan.

Löytty onnistuu olemaan terävä, provokatiivinen ja hauska olematta juurikaan alentuva, elitistinen tai vaikeaselkoinen. Bravo. Ei ole helppoa hommaa kun aihe on niinkin pyhä kuin tässä. Sekakäyttäjät koostuu 12 esseestä, jotka kaikki avaavat omalta kantiltaan kulttuurien ja niiden arkikäytön olemusta: aika- ja historiakäsitystä, luokittelujen logiikkaa, vastakohtaisuuksien välttämättömyyttä toisilleen. Löytty todistelee vakuuttavasti, ettei kulttuureissa ole tehdasasetuksia, jotka palauttamalla päästään takaisin lähtötilanteeseen, autenttisuutta uhkuvaan alkupisteeseen.

En malttanut lukea yksi kerrallaan. Nauroin ääneen. Pakotin viattomat sivulliset kuuntelemaan otteita.

Jokunen pilkka osui omaankin nilkkaan, sillä vaikken laiskuuttani kuulu palautepalstoilla päivystäviin vapaaehtoisiin kielenturvajoukkoihin, jaksan noin muuten rutista kielen muuttumista vastaan. Ainakin possessiivisuffiksit haluaisin laminoida turvaan.

Nationalistisesta näkökulmasta katsottuna kulttuurikin näyttäisi kaipaavan tarkoin säädeltyä "kielioppia" ja puristista "kielenhuoltoa". Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen rinnalle pitäisi perustaa kulttuuritoimisto, Kotimaisten kulttuurien tutkimuskeskus, jonka neuvontapuhelimesta voisi tarkistaa, edustaako jokin ilmiö korrektia suomalaisuutta. Siihen loppuisi lätinä, kun virkailijalta saisi yksiselitteisen vastauksen kysymykseen, mikä on maan tapa[--] (Sanoista tehty, s. 18)

Miksi ihmeessä olen niin saamaton tarttumaan esseisiin? Tämäkin kokoelma oli suorastaan mainio lukukokemus. Henkistä laiskuutta varmaan, tai kenties riittämättömyyden pelkoa. Kun kohtaa kirjojen ihmemaassa Löytyn esseeminän kaltaisia hiottuja tyyppejä, tuntee väistämättä itsensä hetken hieman nukkavieruksi yksilöksi. Joka tosin on kehityskelpoinen. Koska osaa lukea.

Lukekaa tekin. Suosittelen Kulttuurien sekakäyttäjiä jokaiselle, joka ajoittain tuntee olonsa epämukavaksi kun puhutaan rasismista, maahanmuutosta ja siitä miten kaikki oli ennen paremmin.

Olli Löytty (2011). Kulttuurin sekakäyttäjät. Teos. 978-951-851-388-2.

Arvioita:
Ville Miettinen Kouvolan Sanomissa
Juha Haataja Valopolku-blogissa

Viidakkolapsi

Kuva: MTV3

Täällä eletään nyt näemmä täyttä (muiden) elämää, sillä heti presidentin elämäntarinan perään syvennyin toisenlaiseen elämään: sellaiseen, jota vietetään Länsi-Papuan viidakossa. Jos YK-diplomatia ja suomalainen esivaalittelu tuntuvatkin aika ajoin vähän vierailta, ovat fayu-heimon naimamenot ja viidakkolapsen nauttimat toukkavälipalat vielä monta astetta eksoottisempaa kamaa.

Viidakkolapsi on Sabine Kueglerin tarina hänen omasta elämästään. Kuegler oli viiden vanha, kun hänen perheensä muutti Länsi-Papuan viidakkoon fayu-heimon luokse. Vanhempia ajoi lähetysinto ja kielitieteellinen missio, sillä heimo oli vastikään "löydetty"... joskin epäilen, ettei heimo ollut huomannut olevansa kadoksissa. Yhtä hyvin voisi sanoa, että fayut löysivät valkoiset; hehän törmäsivät kummajaisiin Kueglerin mukaan ensimmäistä kertaa nimenomaan löytöretkeillessään. Joo, nipo nipo.

Sabine Kuegler kirjoittaa hyvin vahvasti omasta yksityisestä näkökulmastaan, vaikka pyrkii tuomaan tekstiin välillä muutakin kuin kokemusperäistä tietoa. Saksalaistaustainen Kuegler asui fayujen luona 17-vuotiaaksi, noin osapuilleen... hän vietti välissä yli vuoden Saksassa ja USA:ssa, ja kävi välillä koulua Papuan pääkaupungissa Jayapurassa muiden länsimaisten lasten kanssa.

Viidakkolapsesta jäi kahtalaiset fiilikset. Olen iloinen että lukupiirin kautta löytyi tällainen erikoinen elämäkerta, mutta toisaalta tyylilaji ärsytti. Koin lukevani tilitys- ja paljastus- ja ehkä tunnustuskirjaa, en niinkään elämäkertaa. Oli kuin kirjoittaja hakisi/vaatisi ymmärrystä tunteilleen ja epäonnistumisen kokemuksilleen. Aitoa... mutta minulle lukijana vieraannuttavaa.

No, sanotaan että rippi on hyväksi sielulle. Toivottavasti kirja teki kirjoittajastaan onnellisemman. Tästä lukijasta kirja teki sikäli onnellisemman, että suurin osa kirjasta oli kiinnostavaa luettavaa. Kuvaus fayu-kansasta ja sen tavoista oli kiehtovaa, ja viihdyin hyvin Kueglerin perhesattumusten kanssa. Uskomatonta elämää... ja kieltämättä Kueglerin perusoivallus elämästä betoniviidakossa kolahti; elämme niin itsestään selvästi erilaisten pakkojen alla, että niitä ei useimmiten edes huomaa.

Itse asiassa Kuegler suomii aika ankarasti modernia teollistunutta elämää. Viidakon ja Euroopan asettaminen toistensa vastakohdiksi kuitenkin ontuu, sillä hänen sävynsä fayuja kuvatessa on yhtä aikaa ihaileva ja alentuva. Ilmeisesti kumpikaan maailma ei ole hyvä. Siellä viidakossa pitää lakata raiskaamasta lapsia ja täällä länsimaissa pitää lakata haluamasta uudenmallista kahvinkeitintä. Downsiftaus-piste-fi?

Äh, kuulostanpa kärttyisältä. Otetaanpa lukunäyte:

Parasta meidän sisarusten mielestä oli kuitenkin se, että Fayu-lapset alkoivat nauraa. He löysivät meidän kanssamme vähä vähältä oman lapsuutensa, jonka viha ja kauhu olivat heiltä vieneet. Heidän elämänsä oli leimannut pelko alusta alkaen. Opimme myös vähitellen ymmärtämään syyn siihen. 

Fayu-kulttuurissa tunnettiin vain kaksi kuolisyytä: ihmisen tappoi joko nuoli tai kirous. Luonnolliseen kuolemaan ei uskottu, sillä lääketieteellinen tietämys puuttui. 

Syynä siihen, että ihmisen tappoi nuoli, oli useimmissa tapauksissa niin kutsuttu verikosto. (s. 117)

Kiinnostavaa ja samalla ylhäältä alas suunnattua. En teeskentele, että kaikki kulttuurit olisivat mielestäni samanarvoisia; pohjoismainen hyvinvointivaltio rokkaa ihan eri sarjassa kuin useimmat muut. Mutta jotenkin hiertää aina vähän, kun johonkin kansaan tai tapaan tai heimoon tai ihmiseen asennoidutaan tuollaisella valkoisen-miehen-taakka -meiningillä.

(Tässä on vissiin omakohtainen trauma taustalla. Kun olin teininä vuoden Yhdysvalloissa vaihto-oppilaana, muuan rouva kysyi minulta kotiinlähdön lähestyessä: And you have to go back to Finland?

Oh yes, ma'am. I have to go back. Ikuna en tuota unohda. Barbaarilapsiparka joutui palaamaan alkeelliseen, hampurilaisbaarittomaan ja luultavasti kommunistiseen kotimaahansa...)

Palatakseni vielä barbaarisempiin fayuihin: Jared Diamond käyttää heitä esimerkkinä nomadiryhmissä elävistä ihmisistä kirjassaan Guns, Germs and Steel (loistava, suosittelen!) ja todistelee fayujen avulla sosiaalisten ja poliittisten mekanismien tärkeyttä ihmisyhteisöjen menestykselle. Hänen muutaman kappaleen pituinen kuvauksensa fayuista eroaa Kueglerin kuvauksesta mitä tulee fayujen "löytämiseen" mutta vahvistaa, että yksittäinen lähetystyöntekijäpariskunta tosiaan sai taivutelluksi fayut rauhallisempaan elämäntapaan

Sinänsä hienoa, että ilmeisesti fayuilla menee nyt paremmin kuin 80-luvun alussa. Ja ihan totta, Kueglerin kuvaukseen fayuista ja lähetysperheen arjesta on helppo upota. Siitä osasta kirjaa tykkäsin. Lopun dramatiikkaa ei sytyttänyt.

Ja mitä ihmettä se sekava sählääminen alussa oikein oli? Eikö mitään kirjaa voi nykyään aloittaa ilman moninkertaisia rummunpäristelyjä? Tässä tapauksessa päristelyt tuntuivat enemmän änkytykseltä. "Aloitan papualaisen ystäväni epäreilusta kohtalosta. Ei hetkinen, aloitankin siitä, miksi kirjoitan tätä kirjaa. Njääh, ei, aloitan sittenkin siitä, kun palasin 17-vuotiaana yksin Saksaan. Ei, odottakaa, aloitan siitä kun lähdimme viidakkoon vuonna 1980! Ei, ei! Aloitetaan siitä kun äitini oli kaksitoistavuotias!" Argh.

Kyllä kronologinen järjestyskin on vielä laillinen rakenne, vähän uhanalainen korkeintaan. Sitä saa käyttää.

Kokonaisuutena ottaen vähän vähemmän henkilökohtainen ja vähän enemmän antropologinen kirja tästä aiheesta olisi pelittänyt minulle paremmin, mutta ei totaalinen lukukatastrofi ollut. Ei tarvinnut loihtia lukupiiriläisten sääliviä katseita kannusteeksi - sain omin voimin loppuun asti. Kaikki yhteydet Indonesian poliittiseen tilanteeseen jäivät tosin Viidakkolapsessa yllättävän ohuiksi. Sinänsä ymmärrettävää; siinä vaiheessa kun Kuegler tätä kirjoitti, hänen vanhempansa asuivat yhä fayujen luona. Kovin selväsanainen hallinnon tuomitseminen olisi saattanut tehdä siitä lopun.

Sabine Kuegler (2006). Viidakkolapsi. Helmi-kustannus. Suomentanut Ilona Nykyri. ISBN 951-556-091-8.

Arvioita:
Zephyr Kirjanurkkauksessa
Vantaan Lauri
Reijo Telaranta

Avioliitot vyöhykkeiden välillä

Luin viime elokuussa Doris Lessingin Shikastan, joka oli lisätty 101 spefin helmen listalle puhtaasti maineen perusteella. Sen jälkeen päätin, että Argossa-sarjaa on luettava lisää. Shikasta oli hämmentävä ja rikas lukukokemus ja sai pään vähän pyörälleen, ja vaikka anuh vakuutti, ettei Avioliitot vyöhykkeiden välillä ole yhtä haastava, olen sitä kuitenkin vähän lykkäillyt.

Mutta jokin raja kai lainojen uusimisellakin; kirjastopinoni on taas alkanut kasvaa sellaista tahtia, että pohjimmaisiin on käytävä käsiksi. Joten otin Avioliitot esille.

Avioliitot on erikoislaatuinen rakkauskertomus. Kaitsijat määräävät Kolmannen vyöhykkeen herkän kuningattaren, Al Ithin, naimaan Neljännen vyöhykkeen velvollisuuksiinsa vyöttäytyvän soturikuninkaan Ben Atan. Seuraa kulttuurien ja henkien yhteentörmäys, joka vääntää molempien puolisoiden sielut sijoiltaan. Hallitsijoiden vavistus järisyttää heidän valtakuntiaankin. Vauraan Kolmannen vyöhykkeen sopusointuinen seisova vesi alkaa pyörteillä ja patriarkaalisen Neljännen vyöhykkeen sotilaallinen marssi seota tahdista.

Kaikkein viimeiseksi Ben Ata oli huutanut sotajoukkojensa päällikölle: - Käy hakemassa se... ja tuo hänet tänne. Minä olen mennyttä miestä jollen... Sillä samaan aikaan kun Al Ith oli itkenyt ja kapinoinut asunnossaan, Ben Ata oli kierrellyt kiroillen ja raivoten armeijansa leirejä. Ei ollut ainoatakaan sotilasta joka ei ollut kuullut, mitä hänen kuninkaansa ajatteli tästä avioliitosta johon hänet oli pakotettu, ja leireissä oltiin osanottavaisia, juotiin, naurettiin ja esitettiin rivoja maljoja joita toisteltiin pitkin Neljättä vyöhykettä. 

Myös tämä kohtaus on tarinankertojiemme ja taiteilijoittemme suosikkeja. Al Ith väsyneellä hevosellaan raakojen nauravien miesten piirittämänä. [--] (s. 15)

Tämä kirja oli Shikastaan verrattuna helppoa ja miellyttävää luettavaa, soljuva tarina jonka jälkeen on virkistynyt olo. Ei sillä, että tämä mikään miellyttävä romanssi olisi, mutta Lessing on osannut rakentaa kertomuksen niin, että repivätkin palaset tuntuvat väistämättömiltä ja tarpeellisilta osilta kuviota. Henkilöihin ei varsinaisesti eläydy - niin selvästi tämä on vertauskuvallista kerrontaa, ikään kuin opettavaista satua - mutta silti heidän edesottamuksiaan seuraa myötätunnolla. Lempeää muttei hempeää.

Opettavaisen sadun tuntuma syntyy tietysti siitä, että tarinaa kertovat Kolmannen vyöhykkeen arvostaan ja arvoistaan tietoiset kronikoitsijat. Kun kronikoitsijat mielessään jälkikäteen purkaa yhtälöstä, paljastuu Avioliittojen opetuksen tulkinnallisuus ja kuva kirjasta muuttuu uudestaan. Jos tarinan viesti pitäisi yhteen lauseeseen tiivistää, se on kai viimeisiltä sivuilta löytyvä tyytyväisyys ei ole korkein hyvä.

Mutta mikä on? Ehkä pyrkimys parempaan? Siihen vihjaa ainakin Vyöhykkeiden hierarkkisuus. Toisaalta, jos tätä lukisi poliittis-kulttuurisena vertauskuvana, ehkä Lessing sanookin, että vieraat kulttuurit voivat rikastuttaa toisiaan ja elää rinnakkain vain kanssakäymisen ja sekoittumisen kautta, vaikka keskinäinen ymmärtämättömyys vuorovaikutusta hiertääkin. Eritys ei palvele minkään osapuolen tarpeita pitkällä aikavälillä, sillä ymmärrystä ei synny ilman kanssakäymistä.

Olen jostain jäänyt sellaiseen käsitykseen, että Avioliittoja pidetään feministisenä kirjana. Ehkä se on, mutta täytyy sanoa, etten erityisesti kokenut tätä sellaisena. On toki huomionarvoista, että Neljännellä vyöhykkeellä nimenomaan naiset ovat korkeampien pyrkimysten vartijoita ja ylläpitäjiä... mutta kaikkiaan tämä tuntui ainakin minusta enemmän yleisinhimilliseltä kuin korostuneen feministiseltä tekstiltä. Mutta näinhän se menee, kertomus kuten kauneuskin on katsojasta kiinni.

Avioliitot jätti kaikin puolin hyvän maun suuhun. En usko, että unohdan tätä kirjaa ihan pian; se jää pyörimään päähän pitkäksi aikaa. Nyt kun asiaa ajattelen, kaikki tähän mennessä lukemani Lessingit ovat aika mieleenpainuvia. Kovaa lääkettä siis! Kannattaakin varmaan vähän säännöstellä näitä eikä ahmia. Mutta ehdottomasti luen lisääkin. Sellaiselle, joka ei ole Lessingin scifi-tuotantoa lukenut, voisin melkeinpä suositella tästä aloittamista - siinä missä Shikastan rakenne haastaa ja vaatii, Avioliitot johdattelee pehmeämmällä polulla.

Doris Lessing (1983). Canopus Argossa: Arkisto. Avioliitot vyöhykkeiden välillä (Kolmannen vyöhykkeen kronikoitsijoiden kertomana). Otava. Suomentanut Eva Siikarla. ISBN 951-1-07289-7.

Arvioita:
Kirjavinkit
(Eikö muita suomeksi? Jos löydät, vinkkaa!)

Näkymättömät kädet

Kun tämä ilmestyy, olen jo junassa ja matkalla kohti Helsinkiä. Siellä toivottavasti tapaan ainakin osan tänään palkituista bloggaajakamuista. Lämpimät onnittelut minunkin puolestani Sallalle, Morre-Hannalle, Hanna-Hannalle, Penjaminille ja Jessicalle! Tänään on poikkeuksellisen kiva olla kirjabloggaaja.

Siksi onkin noloa heittää eetteriin loistavasta kirjasta tylpän lyhyt juttu. Hätäinen puuskaus ei tee oikeutta tälle fantastiselle sarjakuvaromaanille, mutta pelkään että messujen jälkeen olen liian naatti ja jää vielä hehkuttamatta. Se ei käy, on päästävä minunkin sanomaan tämä: Ville Tietäväisen Näkymättömät kädet on sarjakuvan kovinta ydintä.

Minusta tämä menee kirkkaasti kärkeen, visionsa intohimossa jopa ohi Delislen ja Satrapin albumien... jotka toki ovat tyylillisesti ihan erilaisia. Ehkä vertailu ei ole kohtuullista, mutta Näkymättömissä käsissäkin on poliittinen ja inhimillinen viesti, siksi nuo nousevat mieleen. Käsissä katsotaan miten ja miksi laittomat siirtolaiset ajautuvat Eurooppaan, ja miten ja miksi heille siellä voi käydä. Ilmeisesti tragediaan ei tarvita diktaattoreita tai vallankumouksia.

Kädet on kaunis ja karhea tarina. Ei mitään kirkasotsaista lässytystä vaan aidosti erilainen näkökulma. Päähenkilö on moniulotteinen ja kehittyy tarinan myötä.

Kuvissa on tomuinen ja paahtava väritys. Kokonaisuus on tehokas kuin teräase. Ehkä pitäisikin kehumisen sijasta varoittaa. "Näkymättömät kädet saattaa vaarantaa mielenrauhasi ja ruokavaliosi." Harvoin olen nimittäin ostanut kolmellakympillä näin paljon hyvää kirjaa - ja saan rahat vielä takaisin talven mittaan, koska nyt taisi loppua espanjalaisten tomaattien ja kurkkujen syöminen. Saamari. Sokeus on autuutta.

Suosittelen kaikille, etenkin teille jotka pidätte punajuurista ja muista kotimaan kasviksista.

Ville Tietäväinen (2011). Näkymättömät kädet. WSOY. ISBN 978-951-0-37928-8.

Arvioita:
Heikki Jokinen Hesarissa
Juha Mäkinen Keskisuomalaisessa
Suomen Kuvalehdessä on ansiokas juttu näytesivuineen
Sallan lukupäiväkirjassa

Turvapaikka

Kuva: WSOY

Kaukolainojen armoton laki sanelee nyt lukujärjestystä: vieraiden kirjastojen kirjat etuilevat jonossa. Lähikirjastoni kokoelmissa on tasan yksi (1) Arto Salmisen romaani, joten muita luetaan nyt kaukolainaussyklin logiikalla ja rytmillä. Luen tämän nyt, vien kirjastoon, tilaan seuraavan, saan viestin, käyn noutamassa kirjastosta, luen sen...

Arto Salmisen tuotantoon tutustuminen saa tästä tiettyä juhlallisuuden ja määrätietoisuuden tuntua.

Hyvä että saa. Kirjojen sisällöstä on juhlallisuus ja määrätietoisuus kaukana. Turvapaikassa ankean nahkea arki lutkuttaa menemään vastaanottokeskuksen menoa seuraten. "Arkirealisimi" saa sanana ihan erilaisen sävyn kun on lukenut Salmista.

Turvapaikanhakijoiden tilanne aukeaa lukijalle suomalaisten työntekijöiden yksilöllisistä ja aika raadollisista näkökulmista, mutta Salminen on kova niin koti- kuin ulkomaisillekin puuhastajille. Julman pintakuohun alta kuultaa silti kovin humanistinen viesti. Ihmisiä ne ovat kaikki, Salmisen törpöt juopot, takakireät täti-ihmiset, lentopalloverkolla kalastavat somalit ja järjettömän käytännölliset siivoojat. Ei tule tunnetta, että Salminen tuomitsee ihmisiä, vain typeryyden, suvaitsemattomuuden ja käsittämättömän systeemin.

"Vain"? Typeryyttä, suvaitsemattomuutta ja käsittämättömyyttä taitaa olla liikenteessä paljon. Turvapaikassa siitä kiertyy hervotonta ja armotonta huumoria. Kirjasta tulee mieleen vanha sanonta tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. Ystävälliset idiootit ja osaoptimoitu järjestelmä tuottavat harmeja siinä missä ilmirasismikin.

- Mikä sai sinut lähtemään pakolaiseksi? 

Mitä helvettiä se tuollaisia kyselee? kummasteli Sundqvist. 

- Ensin minun siskoni sormet tulivat postissa, sanoi George. 

- Siis sormukset? varmisti maaherra. 

- Sormet. Nämä, sanoi George ja heilutti kättään. - Sitten minun isäni ja äitini hirtettiin meidän pihapuussa. 

George hymyili ilmeettömästi. Maaherra oli ihan hiljaa. Se vilkuili pomoa ja kunnanjohtajaa ja Georgea ja seinää ja vaikka mitä. 

- Oletko viihtynyt Suomessa? se viimein kysyi. (s. 101)

Tulee angstinen olo kun huomaa nauravansa kaameille asioille. Tässä ei ole mitään huvittavaa - paitsi että tietenkin on. Salminen onnistuu jotenkin näyttämään naurettavuuden tekemättä kumminkaan ilkeää vaikutelmaa. Auts ja vauh.

Pitänee lisätä vielä huomio tyylistä. Kieli on yksinkertaista ja väkevää. Ei-kuoressa merkille panemani runollisen ilmaisun ja näköalattoman persoonan ristiriitaa ei tässä näy, vaikka verbaaliakrobatiaa väläytellään.

Jotain ylivoimaisen totta näissä Salmisen kirjoissa tuntuu olevan; totta rankalla tavalla. Jos kirjalta haluaa todellisuuspakoa (tai tulee helposti huonovointiseksi), Salminen ei ehkä ole hyvä valinta.

Vien tämän huomenna kirjastoon ja tilaan seuraavan.

Arto Salminen (2007, alkuperäinen 1995). Turvapaikka. WSOY. ISBN 978-951-0-33374-7.

Arvioita:
Jori Kaiken voi lukea -blogissa

Mistään kotosin

Kuva/kansi: Otava/Tiina Palokoski

Marjaneh Bakhtiarin Mistään kotosin päätyi luettavaksi 101 naisten kirjan listaltani. Persepoliksen luettuani olen muutenkin ollut vähän Iraniin päin kallellaan, joten tämä ohitti monta muuta kirjaa jonossa.

Mistään kotosin kertoo iranilaisen siirtolaisperheen elämästä Ruotsissa. Amir-isä hankkii elantoaan pizzakokkina ja taksikuskina, mutta entinen kustantaja-runoilija ei voi ymmärtää mikseivät ruotsalaiset halua kuulla Iranin mahtavasta historiasta. Eivätkä erota arjalaista arabista - käsittämätöntä. Panthea-äiti puolestaan yrittää assimiloitua kaikin keinoin. Entinen ydinfyysikko kaitsee kakaroita lastentarhassa ja kerää ruotsalaisia tapoja ja perinteitä kuin orava pähkinöitä. Ennemmin tai myöhemmin ruotsalaisuuden suuren salaisuuden täytyy avautua...

Perheen lapsista keskeiseen rooliin nostetaan Bahar, tytär joka käyttää valtaa tulkkaamalla tai olemalla tulkkaamatta vanhempiensa puolesta. Bahar seurustelee ruotsalaisen Markuksen kanssa. Ihana Markus ei oikeastaan piittaa pätkääkään Baharin alkuperästä; ei tenttaa eikä yritä ymmärtää. Mutta kun Markuksen vanhemmat haluavat tavata Baharin vanhemmat, ja Baharin vanhemmat haluavat tavata Markuksen vanhemmat - hyvää tahtoa on, mutta ymmärtääkö kukaan ketään? Yksi etsii yhteyttä, toinen eksotiikkaa.

Baharin perheen lisäksi kirjassa ottavat paikkansa maahanmuuttajat muualtakin kuin Iranista. Jamaikalta, Chilestä, Libanonista... Ruotsalaiset opettajat, joiden hoivissa kouluttautuvat myös Baharin veljet, saavat yhdessä Markuksen sukulaisten kanssa esitellä kantaväestön vähän ahdistunutta ja teennäistä suhdetta maahanmuuttajiin. Ollaan niin suvaitsevaisia ja monikulttuurisia, että suvaitsevaisuudella ja monikulttuurisuudella pakotetaan ihmiset erilaisuuden lokeroon. Pieni ja ivallinen rooli on myös toimittajilla, joista yhtä Bahar tässä kärvistää:

[--] "Okei. Esitetäänpä asia toisella tavoin. Kun sinä puhut serkkujesi kanssa tai tapaat heitä. Käykö koskaan niin, että sinä huomaat teidän välillänne eroja?"
"Joo, mutta kyllä mulla käy niin ruotsalaistenkin kanssa."
"Ja sinä huomaat myös yhtäläisyyksiä?"
"Niin."
"Okei. Voisiko siinä tapauksessa sanoa, että sinulla on kaksoisiden... kulttuurinen kaksoisidentiteetti?"
"Sori vaan, mutta kun sä sanot sen se kuulostaa siltä kun mulla olis syöpä tai jotain. Jotain mihin mä oon sairastunu." (s. 293)

Bahar ei halua olla kahden identiteetin ihminen, skitsofreenikko. Ja miksi tosiaan pitäisikään? Bahar on Bahar: yhtä häilyväinen ja muuttuvainen kuin muutkin nuoret. Siinä missä kirjan vanhemmat ja valtaväestö yrittävät ahdistuneina diagnosoida hänen tilaansa, Bahar puuhaa omien prioriteettiensa kanssa. Kun käyttää huivia, ei tukka näytä pahalta. Muslimina oleminen oli hänen uusi harrastuksensa, kuvaa Bakhtiari.

Mistään kotosin on sujuva kirja. Helppolukuinen, joskaan ei ihan niin pureva tai hauska kuin jostain syystä kuvittelin. Bakhtiarin tekstissä on sellaista pintakeveyttä, josta tulee mieleen Zadie Smithin Valkoiset hampaat, mutta siinä missä Smithin teksti onnistuu vähän väliä viiltämään syvältä, Mistään kotosin jäi ainakin minulle jotenkin vähän ontoksi. Ehkä siksi että kukaan hahmoista ei loppujen lopuksi tuntunut omalta tai edes kovin läheiseltä.

Maahanmuuttaneiden vanhempien ahdistus omien ratkaisujensa oikeellisuudesta tosin kosketti jotain kieltä. Tunnistan vanhemman huolen valintojen seurauksista lapsille ja tarpeen saada synninpäästö. Teimmekö oikein kun tulimme tänne? Teimmehän?

Yhdessä asiassa Bakhtiari onnistui fantastisesti. Mistään kotosin palauttaa heterogeenisyyden maahanmuuttajuuteen. Hänen maahanmuuttajansa ovat tulleet Ruotsiin erilaisista syistä ja erilaisin asentein, sopeutuvat tai ovat sopeutumatta kukin omista lähtökohdistaan. Tätä lukiessani tiedostin vahvasti miten helppoa ja vaarallista ja loukkaavaa on niputtaa maahanmuuttajat yhteen. Julkinen keskustelu tekee sitä koko ajan, ja sorrun siihen itsekin, mutta virheen yleisyys ei tee siitä sen hyväksyttävämpää. Jokainen maahanmuuttanut ihminen on omanlaisensa. Kun alkaa ajatella maahanmuuttajia jonain omana luokkanaan, toisintaa ikiaikaista me-ja-nuo-muut -kaavaa. Okei, käytännössä maahanmuuttajat ovat yksi ryhmä siinä mielessä, että he ovat kirjaimellisesti muuttaneet maahan. Siinä kaikki. Kuinka paljon johtopäätöksiä tuosta nyt voi loogisesti vetää?

Sopii Iranista ja maahanmuuttokysymyksistä kiinnostuneille. Maa ei järissyt, mutta ei aika tämän kanssa hukkaan mennyt.

Marjaneh Bakhtiari (2007). Mistään kotosin. Otava. Suomentanut Leena Peltomaa. ISBN 978-951-1-209.

Arvioita:
Pauliina Siekkinen Savon Sanomissa
Ina INAHduksessa
Jaana Tapio Kiiltomadossa (Iik, Tapiokin mainitsee Valkoiset hampaat. Tässähän tulee ihan valtavirtainen ole No, onhan se aika ilmeinen vertailukirja.)

Little Been tarina

Kuva/kansi: Gummerus/Sanna-Reeta Meilahti

Blogisavujen houkuttamana hankin minäkin tämän kirjan. Joukkohysteriaa? Ei aiheetta ainakaan.

Little Been tarina kertoo kahden todella erilaisen naisen kohtaamisesta ja kohtaamisen seurauksista. Kirjan ilmitaso on hyvin henkilökohtainen: nigerialainen pakolainen Little Bee ja britti Sarah, Surreyn kasvatti ja lehden päätoimittaja, tuntuvat äkkiseltään henkilöiltä, joilla ei voi olla mitään sanottavaa toiselleen, mutta heidän välilleen on aiempien tapahtumien myötä syntynyt rikkomaton yhteys.

Jos unohtaa hetkeksi henkilöt, voi miettiä tapahtuvaa ja tapahtunutta myös sivilisaatioiden kohtaamisen kautta. Nehän eivät ole menneet niin putkeen kaikkien näkökulmasta. Jos Afrikka ajatteluttaa ja sinulla on nelisen minuuttia aikaa, tsekkaa tämä video ja seuraa etenkin sinisiä palloja...

Videon kuvaama kehityskulku heijastuuu myös henkilöiden tasolle. Little Been tarinassa Sarahin ja Been oletukset ja odotukset muodostuvat niin erilaisista lähtökohdista, että heidän on välillä vaikea ymmärtää toisiaan. Myös kontrasti Sarahin ongelmien ja Been ongelmien välillä on tehokas.

Itse asiassa Little Been tarina on niin täydellisen hyvä kirja, että se on melkein raivostuttava. Teksti on hyvin kirjoitettua ja oivaltavaa, juoni tasapainottelee erittäin hyvin turvallisen ja shokeeraavan välillä. Ensin ajattelin että Sarahin elämän jauhaminen Been elämän rinnalla on ällöttävää, mutta eihän se ole - siitä syntyy kirjan voima ja dynamiikka. Vain oma tekopyhyyteni haluaisi eristää pienet tragediat ja suuret tragediat eri teksteihin; tuomalla ne yhteen Cleave pakottaa myöntämään, että kaikki tragediat ovat ihmisen kokoisia... ja meiltä jäävät helposti huomaamatta ne suuret tragediat silloinkin kun ne ovat aivan lähellä.

Huomaan että saan kirjan kuulostamaan synkältä. Sitäkään se ei ollut, pahus vieköön... Been osuuksissa on terävää huumoria.

Kun olin pieni, kaikki oli yhtä onnea ja laulua. Silloin sellaiseen oli yllin kyllin aikaa. Ei ollut kiire minnekään. Meillä ei ollut sähköjä, ei raikasta vettä eikä suruakaan, koska niitä ei ollut vielä yhdistetty meidän kyläämme. Istuin limbapuun juurten välissä ja nauroin katsoessani, miten Nkiruka kiikkui edestakaisin ja taas edestakaisin. Kiikkunarut olivat pitkät, joten heilahdus päästä päähän kesti häneltä kauan. Kiikulla ei tuntunut olevan koskaan kiire. Katselin sitä päivät kaiket tajuamatta katsovani heiluria, joka mittasi kyläni viimeisiä rauhan kausia. (s. 113)

Kerran luettuna Little Been tarina on upottava, koukuttava ja ajatteluttava kirja. Oikea lukijan romaani. Okei, juoni on aika epärealistinen mutta uskottavuus syntyy kerronnasta ja se on minusta tässä yhtä tautisen hyvää kuin Emma Donoghuen Roomissa, täysin erilaista vain. Nauttisinkohan tästä yhtä paljon uudelleen luettuna? Ekä en. Vaikka teksti onkin hyvää ja kirkasta, lukunautinto liittyi paljolti Cleaven lukijalleen järjestämään löytöretkeen. Tarinan rakentuminen oli minulle se juju, vielä enemmän kuin vivahteinen teksti.

Sen sijaan että halaisin kirjaa rintaani vasten miettien koska voin lukea sen uudelleen, selailen osoitekirjaani ja mietin kenet kavereistani haluan laittaa tätä lukemaan. Sen Little Bee sai minussa aikaan: lähetyssaarnaajan innon luettaa kirja myös seuraavalla. Ja uskokaa pois, kyynisen kääkän ei ole helppo yhtyä kaikkien muiden ylistyksen kuoroon. Silti:

Lukekaa Little Bee! Lukekaa Little Bee!

Chris Cleave (2011, alkuperäinen 2008). Little Been tarina. Helsinki: Gummerus. Suomentanut Irmeli Ruuska.

Arvioita:
Lumiomena
Järjellä ja tunteella
Kirjava Kammari
K-Blogi
anni m. on lukenut alkukielellä

Kolopallomaalaisia

Kansi: Muruja-kustannus.

Satuin näkemään Kolopallomaalaisia kirjastossa ja muistin lukeneeni jossain blogissa vähintään puolilämpimän arvioinnin. (Pikaisella googlauksella jäljitän: kyseessä oli Silloin et ole koskaan yksin -blogi.)

Kirja kertoo pienestä citykanien laumasta, joka joutuu vainojen takia muuttamaan pois kotikonnuiltaan ja päätyy asumaan golfkentälle. Paikalliseen asujaimistoon tutustutaan ja avulias ihmisten kieltä ymmärtävä varis selostaan myös kaksilahkeisten oudot puuhat muuttajille. Myös palloja keräilevät ketut ja lähimetsää asuttavat rusakot tulevat tutuiksi. Välillä koetaan kauheita kun metsästyshilleri pääsee karkuun ja alkaa tehdä tuhojaan.

Innokkaana golffarina kiinnostun periaatteessa oitis, kun kirjallisuudessa sivutaan lajia, mutta alaotsikko "faabeli" vähän epäilytti. Otin kuitenkin Kolopallomaalaiset jonkinlaiseksi palanpainikkeeksi - ainahan voi jättää kesken jos sisältö osoittautuu kaameaksi.

Rehellisesti sanottuna, niillä rajoilla keikuttiin. Mutta lueskelin tätä lomapäivänä, eikä kirja ollut raskas, ja mikä vain tekosyy kelpaa kun pitää vältellä kotitöitä. Teksti on helppolukuista eikä vaatinut kummoistakaan keskittymistä.

Tarinaa pitää tosiaan lukea faabelina. Kaikki paukut on laitettu siihen, että lukija varmasti ymmärtää rinnastaa vieraslajien hyljeksinnän maahanmuuttajien syrjintään. Kusti-kettu julistaa kotoperäisenä kuuluvansa Runsasmaan eläinkunnan arvokkaimpaan kastiin; hän on selvää sukua niille kansanedustajaehdokkaille, joiden poliittisessa sanavarastossa kantasuomalaiset ovat oma luokkansa.

(--) Kustin oli painokkaasti muistutettava, miten Nyktaliinan supikoirana tuli suhtautua Kustiin kunnioittavasti.

"Minkä takia, perustele sinä renttu ja ryöväri!" Nyktaliina äyskäisi.

"Sen takia, että minä kettuna edustan Runsasmaan eläinkunnan arvokkainta kastia, kun taas sinut rouva hyvä luokitellaan rupusakkiin, josta pyritään pääsemään eroon, mitä pikemmin, sen parempi.

"Ja millä perusteella?"

"Perusteluja olisi vaikka jokaiselle käpälän kynnelle, mutta ajan säästämiseksi kerron sinulle valaisevan tosiasian, jota tajuat, mikä ero ketun ja supikoiran arvolla on. Jos kaksijalkaiset löytävät Runsasmaalta loukkaantuneen eläimen, vaikkapa ketun, sorsan tai jäniksen, se kuskataan eläinhoitolaan. Siellä sitä lääkitään, ruokitaan ja hoidetaan. Kun se on parantunut, se palautetaan takaisin sinne mistä se löydettiin. Mutta kun Pinkki löysi maantieltä auton tuuppaiseman, jalkansa murtaneen supikoiran ja vei sen eläinhoitolaan, niin elukka pantiin oitis Pinkin häivyttyä kylmäksi ja oltiin tyytyväisiä, että Runsasmaan supikantaa oli näin taas onnistuttu pienentämään yhden yksilön verran. (s. 122-123)

Muutama hauska hetki kirjassa oli - golffareiden hullutusten ja kettujen deittipalstan kustannuksella - mutta enimmäkseen ajattelin, että kirja toimisi parhaiten varhaisnuorelle luettuna iltasatuna. Neidit A ja B viihtyivät iltasatujen parissa yksitoistavuotiaiksi; siihen saumaan tämäkin kirja olisi toiminut. Kolopallomaalaisten ilmeinen esikuva Ruohometsän kansa upposi aikanaan hyvin, miksipä ei tämä suvaitsevaisuussatukin.

Aikuisen ihmisen omaksi viihteeksi en tätä voi juuri suositella. Se ei ole Ruohometsän kansan tapainen kuin asetelmaltaan. Ongelma on ihmiskuvaus - tai oikeammin pitäisi kai sanoa eläinkuvaus. Ohuita, lähestulkoon läpikuultavia olisivat nämä henkilöhahmot ihmisinä, eikä eläimiksi muuttaminen paranna asiaa. Päinvastoin: ei-inhimillisen älykkään olennon kuvaaminen hyvin on järjettömän vaikeaa. Puristi sanoisi, että se on itse asiassa mahdotonta, mutta väitän että mahdottomassakin yrityksessä voi onnistua paremmin tai huonommin. Olen lukenut scifi-kirjoja, joissa muukalaisten ajatusmaailmaan on onnistuttu saamaan sellainen spinni, että olennot tuntuvat muukalaisilta - ja todella paljon sellaisia kirjoja, joissa avaruuden oudot olennot ovat yhtä tutuntuntuisia kuin kuka tahansa naapuri. Höh ja pöh, voisi sitä edes yrittää.

Ymmärrän kyllä faabelin idean, mutta se ei sittenkään ole minun juttuni. Tällainen inhimillistäminen ei innosta. Summa summarum: olen pahasti ulkona kohderyhmästä, ja toivoin jotain Ruohometsän kaltaista: sanomiseni kannattaa jättää omaan arvoonsa!

Tätä voisi siis ehdottaa iltasatukäyttöön ja kaneista TODELLA paljon pitäville ja... kenelle? Viesti on näennäisesti maahanmuuttajakammoisille - mutta lukevatko he sellaisia kirjoja, joiden takakannessa erikseen kerrotaan kyse olevan monikulttuurista Suomea käsittelevästä eläinsadusta?

(Edeltävän kirjoituksen viimeinen lause sisälsi perustelemattomia vihjauksia kolmansien osapuolten kirjamausta; sensuroitu.)

Eeva Nikoskelainen (2010). Kolopallomaalaisia. Muruja-kustannus.

Pimeästä maasta

Maarit Verroseen on tullut talven mittaan tutustuttua: Kirkkaan selkeää oli hyvä ja Normaalia elämää vielä parempi lukukokemus. Marjiksen kommentin jälkeen piti seuraavaksi lainata Pimeästä maasta.

Ensimmäiseksi täytyy myöntää, että Pimeästä maasta oli hyvä kirja. Se on kokonainen, harkittu, toimiva, viettelee mukaansa.

Toiseksi täytyy sanoa, että se oli raskas kirja: tumma ja ahdistava. Sen visio on yhtä armoton kuin Kirkkaan selkeän dystopia, mutta siinä on vähemmän sitä inhimillisyyttä, joka kevensi Kirkkautta. Luin lyhyinä paloina; ei voinut lukea pitkään, mutta ei voinut ajatella jättävänsä keskenkään. Rakenne on raskas, sillä näkökulma on vain yhden olennon, vaiteliaan ja varovaisen olennon, eikä taustoja juuri avata. Lukija saa itse yrittää selvittää asiat.

Pimeästä maasta kertoo maailmasta, jossa olentojen on muokattava ruumiinsa vastaamaan työtään, asemaansa ja yhteisöään. Ulthyrja Tharabereghist syntyy kylään, jossa muotit ovat tiukkoja ja kaikella on paikkansa. Poikkeamat ovat aina häpeällisiä, pienetkin. Vanhempana Ulthyrja pakenee muottien kidutusta pois tundralta, meren rannan kalastajakylään, jossa mahdollisuuksia tuntuu olevan enemmän.

Mutta omaa muotoa ja tahtoa ei kalastajakyläkään lopulta salli; jonkun muun odotuksia on täytettävä. Ulthyrja ei löydä paikkaansa kylässä, eikä lopulta haluakaan löytää. Salaisuus syntyperästä Pimeässä maassa jäytää suhteita yhteisöön. Hierarkian armottomuus ja oma sopeutumattomuus ajavat Ulthyrjan lopulta etsimään tietään Valon kaupungista, jossa muotojen moninaisuus on hyväksyttävää. Haasteeksi jää sopeutuminen vapauteen ja vastuuseen, mielenrauha. Mielen ja ruumiin mukana muuntuu nimi: lopussa Ulthyrja on pelkistynyt Ula Tharaksi.

Lasten vartaloissa oli aavistuksia joistakin tulevista muodoista, mutta oli mahdotonta sanoa tarkalleen, mitä niistä tulisi kehittymään. Heidän vanhempansa kulkivat mukana ja näyttivät ylpeiltä - ylpeiltä lapsista, joilla ei ollut selkeää muotoa!

Se oli melkein pelottavaa. Thara kysyi itseltään, voisivatko nuo olennot koskaan kovin hyvin ymmärtää häntä, jonka elämän alku oli ollut niin toisenlainen. Ja voisiko hän ymmärtää heitä?

Hän huomasi oman pimeämaalaisuutensa, kun yksi lapsista huusi kimeästi ja kovaa tarkoituksettomia sanoja ja vahingossa tönäisi häntä. Lapsen vanhemmat eivät kiinnittäneet siihen mitään huomiota, mutta Thara olisi halunnut komentaa huutajaa vaikenemaan. Tavalla tai toisella hän olisi myös toivonut voivansa pakottaa vanhemmat häpeämään jälkeläistään. (s. 198-199)

Pimeästä maasta on ahdas ja tiivis kirja, kuin pimeämaalaisten majat. Päällimmäisen tarinan takana on se ilmeinen vertauskuvallisuus muotteineen, mutta senkin alla vielä muita, hämyisämpiä kerroksia merkityksiä, jotka tavoittaa aina välillä. Ensin ajattelin, että Verronen puhuu sopeutumisen pakkoa vastaan, mutta ihan niin suoraviivaiseen yksinkertaistukseen tätä ei voi kutistaa. Valon kaupungissakaan vapaus ei kestä, vaan hajoaa omaan hallitsemattomuuteensa. Ehkä kasvussa on kyse tasapainon löytämisestä mukautumisen ja oman tiiviin ytimen välillä. Jokin tässä resonoi myös maahanmuuttajia käsittelevään kirjallisuuteen, jota on tullut talven mittaan luettua. Muukalaisuuden tuntu on vahva; tarinassa on samaa ulkopuolisuutta kuin Normaalin elämän kerronnassa.

Tharan vaelluksessa on myös jotain samaa kuin Kirkkaan selkeän ajelehtimessa, matkakirjan sivumakua. Dramatisoiden voisi sanoa, että Verronen puhuttelee sitä minää, joka on vieras omassa elämässään, sitä joka katsoo peiliin ja kysyy, miten minä tähän päädyin? Tännekö minä kuulun? *dramaattisia bassosoundeja tehosteosastolta* No, ajatuksia herättävää kirjallisuutta siis joka tapauksessa -

En ole vielä Verrosiin pettynyt. Hänen tekstejään ei oikein voi ottaa kevyesti, enkä sanoisi että niiden kanssa varsinaisesti viihtyy... mutta ne kyllä jäävät kaikumaan. Pimeästä maasta ei ole minusta yhtä kypsää ja taitavaa tekstiä kuin nuo kaksi äskettäin lukemaani, mutta vaikuttava silti.

Karsintavaihe on jo lainattuna, mutta annan sen odottaa hetken. Ei kykene heti perään tarttumaan johonkin yhtä haastavaan.

Maarit Verronen (1995). Pimeästä maasta. Helsinki: Kirjayhtymä.

Kirjayhtymältä ei tietenkään löydy nettisivuja. Blogeista löydän Morren mielipiteen, joka oli aivan erilainen kuin omani  - hyvä homma! Kirjavinkeistä lyötyvä arvio on sekin aika kriittinen.

Juhannusyön uni

Juhannusyön uni on tällä erää viimeinen Arne Dahlin A-ryhmän dekkareista lukulistallani. Eurooppa blues'n jälkeen on ollutkin pieni tauko: Juhannusyö on odotellut lainattujen pinossa jo joitain viikkoja. Tuntui että pitää antaa edellisten kirjojen vähän painua taka-alalle mielessä, jotta voisi lukea sen itsenäisenä teoksena. Eilen oli hyvä hetki, sillä700 gramman haastavan iloittelun jälkeen jokin ennakoitavampi sopi hyvin.

*röyh* Tavoitteena siis tasapainoinen lukuruokavalio lomallakin.

Juhannusyö osoittautui osapuilleen sellaiseksi kuin odotinkin, mutta vielä vähän paremmaksi. Dahlin kirjoissa dekkarikaanonin perusraami on säilytetty eli lukijalle jää jännitettäväksi kuinka käy ja kuka teki mitä. Salapoliisia ei silti oikein pääse leikkimään. Ihmiset ja yhteisö vievät huomion.

Useamman sarjaan kuuluvan kirjan jälkeen tietyt kuviot jo arvaa, eikä juonen suuri aasinsilta tule yllätyksenä. Mutta ennakoitavuus ei ole aina pahasta. Joissain kirjoissa nauttii siitä, ettei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu, joissain siitä että melkein tietää. Juhannusyössä on riittävästi myös uutta ja arvaamatonta.

Tällä kertaa Dahlin pääteema tuntuisi olevan ihmisten kyvyttömyys ymmärtää toisiaan ja vähän itseäänkin. Väärät signaalit, vieraus, ja väärinymmärryksiin jumiutuminen kertautuvat monella tasolla Juhannusyössä. Sivujuonteena sivalletaan kapitalismin armottomuutta puolalaisen hautausbisneksen ja tosi-tv:n kuvauksilla.

Dahl myös heittää Juhannusyöhön pienen brechtiläisen vieraannuttavan pätkän, jossa lukijaa muistutetaan siitä, että kyseessä on sommitelma. Sillä tehdään selväksi, että kirja ei ole toinen maailma, vaan keskustelua. Dahl puhuu meille, me kuuntelemme, ymmärrämme omalla tavallamme, oikein tai väärin. 

Kahdeksanvuotiaat kerääntyisivät kelluvan, vähemmän houkuttelevan ruumiin ympärille, joka lipuisi yhtäkkiä esiin ruoikon keskeltä kuin keskiaikainen ruton saastuttama laiva. Ensimmänen, yhtä pelottava kuin kiehtovakin kohtaaminen kuoleman kanssa. Kouriintuntuvan kuoleman kanssa.
Mutta se ei ole minun mieleeni. Minä säästän heidät. He saavat pysyä viattomina vielä jonkin aikaa. Aikanaan todellisuus tavoittaa heidät.
Ei, minä valitsen jonkun kestävämmän. Niin ettei kokemuksesta tule niin traumaattinen. Itse asiassa ei alkuunkaan traumaattinen. Minä valitsen patologin. (s. 181-182) 

Ratkaisu onkin hyvä ja tarpeellinen, sillä muutoin kirjaan ujutettu telepaattinen yhteys olisi ärsyttänyt minut järjiltäni. Dekkareissa ei saada telepaattisia viestejä! Kertojan tuominen tarinaan tuntuu kuitenkin oikeuttavan fantasiaelementin ja myös teennäisen eettisen testin kirjan lopussa. Kun kyse on kerran keskustelusta, ovat hypoteettisetkin väittämät sallittuja. Mitä olisi väittely ilman niitä?

To do -listalle jonnekin ensi keväälle: pitää lukea Kuolinmessu uudelleen. A-ryhmän kanssa olisi ehkä kannattanut aloittaa sarja ensimmäisestä eikä viimeisestä kirjasta.

Arne Dahl (2009, alunperin 2003). Juhannusyön uni. Helsinki: Otava. Suomentanut Kari Koski. 

Antti Nisula on arvioinut Savon Sanomissa ja  Anna-Maija Järvi-Herlevi Kymen Sanomissa.

Koljatti

Viikko sitten tuli ostettua pokkarina Jari Tervon Koljatti. Kesken on pari vähän vaativampaa kirjaa, mutta eilisten juhlien jälkeen poliittinen satiirikin on suorituskyvyn ylälaidoilla. *huoh*

Jari Tervon kirjoista olen joskus pitänyt ja joskus en; niissä on sen verran vaihtelua, ettei vakisuhdetta ole päässyt syntymään. Koljatti ei viime vuonna kohusta huolimatta - tai ehkä sen takia - oikein innostanut. Lehtiotsikoista tuli sellainen tunne, että kyse on pilkasta pilkan vuoksi. Joskus käy rehellisesti sanottuna poliitikkoja sääliksi, vaikka osa kieltämättä kaivaa itse kuoppansa... ei kannata kutsua Hymyä kylään ja sitten ihmetellä jos se muuttuu irvistykseksi.   

Koljatti oli kirjana ehkä vähän parempi kuin odotin. En tosin odottanut paljon. Mutta pitkän ja avuttoman pääministerin vajoaminen hulluuteen on kuvattu nokkelasti, ja ajoittain väkinäisten tölväisyiden lisäksi Koljatissa on paljon aidosti kutkuttavaa huumoria. Absurdit asetelma huvittavat aina, vaikka Koljatissa niihin sekoittuu turhan usein jotain melkein-totta. Silti, jos politiikkaa on seurannut edes puolihuolimattomasti viime vuosikymmeninä, Koljatista saa monet naurut.

Tekstin rytmi tuntuu välillä turhan töksäyttelevältä, mutta juttu luistaa tarkkana ja vetävänä, ei tule halua jättää kesken. Tyylillisesti häiritsevintä kirjassa on, että kertojaääni on aina melko samanlainen. Nuori nainen, Putin ja pääministeri Lahnanen puhuvat samalla sävyllä.

Silloin pistin likoon kaiken pyrkimällä puolueen puheenjohtajaksi. Vaimoni tuki minua hankkeessani purskahtamalla nauruun. Kuljin kentällä, puristin kaksikymmentätuhatta kättä, join miljoona kupillista kahvia, ihastelin tuhat vauvaa, söin perinneruoat, kehuin kansallispuvut. Tanhuamaan en ruvennut, siihen vedin rajan. Olin siihen mennessä toiminut nuhteetta yli kymmenen vuotta puolueen kansanedustajana. Olin raitis, heteroseksuaalinen, perheellinen, melkein uskollinen, olin vastustanut Euroopan unionia, asuin maalla Nurmijärvellä, mutta lähellä valtamediaa, olin puhdas, 197,5 senttimetriä pitkä, urheilullinen, olin rakentanut talon, valmistunut maisteriksi, siittänyt kaksi keskustalaista poikaa. Maahenkisessä katsannossa olin timantti.

Ojensin alkiolaisen sydämeni pamppailevana keskustan rakkaitten puoluesisarten ja rakkaitten puolueveljien käsiin. 

He viskasivat sen roskiin.

Jäin neljänneksi. (s. 71)

Tervon ratkaisu käyttää poliitikoista heidän omia nimiään ei ollut mieleeni, jotenkin vierastan sitä.  Olisiko ollut helpompi julkisenkin sanan nähdä kirjassa ajan ja yhteiskunnan kommentointia, jos ei olisi puhuttu ministereistä ministereiden nimillä? On kuitenkin myönnettävä, että toteutus on nokkela. Aina välilä tarina liippaa hyvin läheltä sellaista mitä voisi pitää oikeasti loukkaavana, mutta siirtyy sitten niin hulluihin kuvioihin, ettei ole ihan helppo protestoida näyttämättä (vielä) naurettavammalta. Tavallaan Koljatti  siis toistaa samaa vallan ja itsekkyyden kuviota, josta se poliitikkoja tuntuu syyttävän. Valtaa kai se on viihdyttäjänkin valta: Tervo käytti tässä omaansa, paikoin myös alhaisesti. Välillä onneksi itseironia pilkahtaa Tervon kuvatessa mediaa. 

Tyylikkyyttä satiirilta ei kai kuulukaan odottaa. Kai Koljatti oli lajityyppinsä edustajaksi ihan kelpo.    

 Jari Tervo (2009). Koljatti. Helsinki: WSOY.

Olipas mielenkiintoinen arvio Majanderilta Hesarissa - häntäkin mietitytti :-)  Liisa Kukkonen Etelä-Saimaassa oli positiivisempi. Jussi Lähde on blogissaan melkeinpä innoissaan.