Komisario Palmun erehdys

Kuva/pakkaus: WSOY/Kai Toivonen

Mika Waltarin historialliset romaanit ovat olleet minulle rakasta lukemistoa maailman sivu. Sinuhe on vaan edelleen hyvä - enkä kyllä keksi yhtikäs mitään urputtamista Johannes Angeloksesta tai Ihmiskunnan vihollisistakaan. Tiedostan, että Waltari on kirjoittanut paljon muissakin tyylilajeissa, mutta minulle hän on ollut nimenomaan historiallisten romaanien kotimainen kingi. 

Waltarin dekkareitakaan en ole ennen edes harkinnut. Liekö syynä vuoden 1984 paikkeilla yläasteen äidinkielentunnilla pakkokatsottu mustavalkoinen Palmu-leffa? Jonkinlainen etiäinen hienhajuisesta luokasta ja lentävistä pyyhekuminpalasista tuli heti kun tartuin tähän. 

Komisario Palmun erehdys on Todella Klassinen Dekkari monessakin mielessä. On älykäs, persoonallinen etsivä ja hänen käsittämättömän hidasälyinen apurinsa; on yläluokan perhe hulppeine taloineen ja luurankokaappeineen; on lukittua huonetta ja rajattua epäiltyjen joukkoa. On jopa epäilyttävä hovimestari! Niin tarkkaan on jokainen genren konventio päässyt mukaan, että kyseessä lienee Waltarin vakain tuumin ja harkiten toteuttama intertekstuaalinen isku.

Waltarin versiossa kertojana on hömelö apulainen, jonka selostamana lukijalle aukeaa yksityiskohtainen kuva kaikesta mitä etsiväkin näkee; lukija saa vapaasti arvailla murhaajaa samojen tietojen pohjalta. Ja peli on reilua, parhaiden klassisten dekkareiden tapaan! Loppuratkaisun kohdalla voi aidosti myöntää, että kaikki palapelin osaset tarjottiin lukijallekin - oma moka jos kiinnitti huomionsa komisarion velmuiluihin tai salonkiromansseihin sen sijaan että olisi keskittynyt johtolankoihin.

Jännäsin etukäteen miltä Waltarin teksti maistuisi tässä ilmeisesti 30 - 40 -luvulle sijoittuvassa tarinassa, mutta eipä ole valittamista. Toki Erehdys on vanhahtavaa suomea, mutta se on sitä rikkaalla, sujuvalla ja hauskalla tavalla. Waltaria tai Valtosta lukiessa huomaa, ettei hyvällä tekstillä ole parasta ennen -päiväystä. Erityinen kunniamaininta pitää antaa tiivistelmistä jokaisen luvun alussa; monta kertaa hirnahtelin itsekseni kun kumman lauseen merkitys myöhemmin selvisi. Neiti Vanteella on linna Espanjassa, hah! 

Kylmät kädet -kirjassa päähenkilö kommentoi Mika Waltarin naishahmoja, arvioiden Waltarin tapaa kuvata naisia kaksijakoiseksi. Kun tuon luin, pyöri autostereoissa jo Komisario Palmun erehdys, ja sattumoisin Morren blogissakin virisi juuri keskustelunpoikasta aiheesta. Parin viimeisen CD:n ajan kelasin siksi mielessäni erityisesti naishahmoja.

No, Erehdyksessä naishahmoissa on nuoria ja vanhoja, ja nuoret ovat kauniita. (Mutta nuoret ovat kauniita, ainakin näin neljänkympin tältä puolelta nähtynä, joten voiko Waltaria moisesta moittia?) Erehdyksen naiset ovat fiksuja, mutta miehissä löytyy skaalaa tampiosta terävään. Pahisnaiset ovat kauhean pahoja ja hyvisnaiset hyviä, miehissä on enemmän vaihtelua tässäkin suhteessa.

Ehkä naisten kuvaus tässä on jollain tavalla vähemmän syvää kuin miesten, mutta tuskinpa naishahmojen "kaksijakoisuudesta" kannattaa rutista tämän kirjan yhteydessä. Luonnekuvaus on joka tapauksessa karrikoitua; Erehdys on klassinen dekkari, ei mitään psykologinen trilleri.

Vaikkapa Sinuhessa tai Johannes Angeloksessa taas... mutta niissä naishahmoihin tutustutaan mieskertojien välityksellä. Olisiko niin kummallista, jos mies mielessään yksinkertaistaisi naista, sen mukaan mikä on suhde naiseen, ja suhteen seuraus? Sinuhe ei ymmärrä naisia - mutta eipä hän ymmärrä miehiäkään.

Iiks, olin kuvitellut voivani sanoa jotain Waltarin naishahmoista, mutta eihän minulla siihen ole eväitä. En vaan ole lukenut Waltaria tarpeeksi lavealti perustellun mielipiteen muodostamiseen. Pidetäänpä tämänkin puutos mielessä...

Vielä Erehdykseen palatakseni, kyllä Lars Svedberg on loistava lukija!

Mika Waltari (2007, alkuperäinen 1940). Komisario Palmun erehdys. WSOY, äänikirja. Lukija Lars Svedberg. ISBN 978-951-0-32558-2.

Arvioita:
Kirjavinkeissä