Mary Shelley: Frankenstein

Vanha mutta aiheeseen sopiva kuva tältä tekijältä.

Vietin itsenäisyyspäivän viikonloppua teemaan sopivasti ajelemalla pitkin Suomea. Äänikirjaseurana oli Mary Shelleyn Frankenstein. Tämä klassikkoteos muuten löytyy myös 101 spefin helmen listalta.

Olin satavarmasti lukenut Frankensteinin, mutta kyseessä oli varmaan istutettu muisto, sillä kirja oli monella tavalla erilainen kuin kuvittelin muistavani.

Ensinnäkin, tapahtumapaikka onkin oikeastaan pohjoinen jäämeri. Tai ainakin kehyskertomus sijoittuu sinne. Kun kirjan alussa suunnattiin Pietarista pohjoiseen "joskus 1700-luvulla", olin moisesta aivan hämmästynyt.

Toiseksi, Frankenstein osoittautui huomattavasti ärsyttävämmäksi hahmoksi kuin hänen luomansa olento. 1800-luvun alussa ei ehkä tunnettu termiä kaksisuuntainen mielialahäiriö... mutta Shelleyn nimihenkilö ilmiselvästi kärsi siitä. PMS on pientä tämän luonnonfilosofin tunnepurkausten rinnalla. Frankenstein on, näin nykypäivän ei-niin-romanttisin-silmin, myös patologisen itsekeskeinen ja tekopyhä tyyppi. Vakuuttelee rakkauttaan perheeseen ja tulevaan puolisoon, mutta ei viitsi käydä kotona vuosiin? On suorittamassa tärkeää ja onnensa kannalta kriittistä tehtävää, mutta löytää kumminkin helposti aikaa päiväkausien nähtävyysretkiin ja viikkokausien samoiluun? Pyörtyy aina kun jotain kamalaa tapahtuu ja saa samantien hermokuumeen, minkä jälkeen ei tiedä maailmasta mitään pariin kuukauteen.

No joo - pitää tietty ottaa aikakausi ja genre huomioon. Silti.

Ensimmäiset pari levyä oikeastaan nautin Shelleyn estottoman romanttisesta otteesta. Näin tunteikasta tekstiä ei enää julkaista! Sitten aloin hiljalleen hiiltyä yleiseen epäjohdonmukaisuuteen. Ei toki voi odottaa, että 18-vuotias seurapiirineitonen* on perillä kaikista aikansa tieteen ihmeellisyyksistä, mutta luulisi kenen vain tajuavan, ettei keskellä merijäätikköä voi käydä keräämässä polttopuita? Ylipäätään tarina on niin tulvillaan sisäisiä ristiriitoja, että tuli kustannustoimittajaa ikävä.

Myös dialogi sai minut huokailemaan. Verrattuna (vähän ennen Shelleytä kirjoittaneen) Austenin vivahteikkaisiin ja rikkaisiin keskusteluihin Shelleyn goottilainen ylitunteellisuus on tuskaista.

Mutta en ryhtynyt kirjoittamaan Frankensteinista ruikuttaakseni sen tyylistä, tai edes moittiakseni hra Frankensteinin persoonaa ja elämäntyyliä; minua alkoi mietityttää teoksen ydinkohtaus ja sen tulkinta. Kun Frankenstein nimittäin saa luomuksensa valmiiksi ja herättää sen henkiin, hänen ensimmäinen tunnereaktionsa on kauhistunut inho olennon rumuutta kohtaan. Eikä tässä vielä kaikki, luoja kirjaimellisesti kavahtaa aikaansaamaansa olentoa ja häipyy tiehensä, jättäen olennon oman onnensa nojaan. Kun olento katoaa, Frankenstein on helpottunut. (Mutta saa kuitenkin hermokuumeen.)

Vain kerran, hirviön itsensä vedottua hänen jalompiin tunteisiinsa, Frankenstein miettii josko hän kenties olisi jotain velkaa luomalleen elämälle.

Jos vanhemmat kohtelisivat lapsiaan samalla systeemillä, yleinen paheksunta olisi taattu.

Silti kaikki, mukaan lukien Frankenstein itse, pitävät kuitenkin loppujen lopuksi Frankensteinia kelpo miehenä. Hän on jalo heppu, joka on joutunut käsittämättömiin kärsimyksiin pahan hirviön takia. Samalla tehdään selväksi, että hirviön pahuus on kuitenkin suoraa seurausta siitä, että häntä kohdellaan automaattisesti pahana.

Tämä sai minut miettimään kahta asiaa.

1) Oliko Shelleyn aikana todellakin itsestään selvää, että hyvä on kaunista ja ruma pahaa? Ja jos ei, mitähän Shelley mahtoi tarinallaan tarkoittaa?**

2) Onko mikään muuttunut? Noh, ruman ja kauniin määritelmä ehkä, mutta taidamme edelleen olla aika valmiita tekemään ulkonäön ja habituksen perusteella päätelmiä ihmisten (luonteen)laadusta. Jos kavahdamme joukkoomme joutuneita erilaisia ihmisiä, ei heillä ole paljon muutakaan vaihtoehtoa kuin etsiä seuraa, jossa voivat tulla hyväksytyksiä.

Esimerkiksi Syyriassa taitaa olla haku päällä.

Suosittelisin Frankensteinia pitkäpinnaisille lukijoille, tai sellaisille, jotka haluavat yleissivistää itseään, tai romanttisen eurooppalaisen synkistelyn ystävillä. Toimii myös huomaamattomana annoksena suvaitsevaisuuskasvatusta.

Mary Shelley (1818). Frankenstein. Lukija Eero Saarinen. Otavan äänikirja.  978-951-1-23101-1.

Muita näkemyksiä:
Anna J tykkäsi
Morren mielestä upea teos
Jari Olavi Hiltunen Kiiltomadossa muistuttaa tieteen eettisyyden teemasta

*Wikipedian mukaan Shelley oli siinä iässä Frankensteinin kirjoittaessaan.
**Ehkä ei mitään. Ehkä hän vain halusi kirjoittaa vetävän kauhutarinan.

Maritta Lintunen: Hulluruohola

Kuva/kansi: WSOY/Mika Wist

Hulluruohola tarttui matkaan Helsingin kirjamessujen yhteydessä pidetyltä bloggaajabrunssilta. Missasin Lintusen haastattelun, mutta muuan bloggaajakamu arveli että lukea pitää... joten nappasin tämän mukaani minäkin. Ja luin.

Romaanin kertoja on Sara, maailmaa kierreltyään sairaana ja jokseenkin rahattomana kotimaahan palannut aikuinen nainen. Eksentrinen ja rikas isoisä kaappaa Saran väkisin hoitelemaan autioksi sopeutumattomien kommuunia, joka on perustettu autioksi jääneeseen kouluun. Kummallinen kokki Komulainen pitää talousaskareista huolta, ja yksi kerrallaan ilmaantuvat myös toinen toistaan erikoisemmat asukit.

En kerro enempää näistä hahmoista; heihin tutustuminen on melkoinen osa kirjan kiinnostavuutta.

Ihan hirveän paljon enempää en tästä sitten saanutkaan irti. Kokonaisuutena asetelma oli minusta täysin päätön. Kirjan viehätys toki on juuri sen epätodellisuudessa, joka mahdollistaa joitain erilaisia ja yllättäviä näkökulmia ihmisyyteen, mutta pohjimmiltaan tämä ei ollut minun kirjani. Ote todellisuuteen on vähän murakamimainen, mutta siinä missä Haruki Murakami esimerkiksi viimeisimmässään jättää henkilönsä aidosti ja rehellisesti etäisiksi, Lintula tuntuu yrittävän tehdä heistä läheisiä.

En vaan lähestynyt. Jokin siinä mätti.

Minulle tämä oli vähän kuin Päivi Alasalmea otsa rypyssä: fantastista mutta kovin vakavaa. Jos Hulluruoholassa on huumoria, minä en sitä nähnyt.

Mutta oli Hulluruoholassa hyvä puolensa. Lintunen osaa kirjoittaa. Sanasto on terävää ja teksti juoksee. Tässä näyte, joka demoaa sitä mikä kirjassa innosti... ja samalla sitä mikä ei innostanut:

- Kun unet hylkäävät ihmisen, joutuu  hän pakenemaan muihin aivotodellisuuksiin. 

Teräväsiipinen lintu sujahti ikkunastani ulos ja syöksähti näkymättömiin metsän suojaan. 

- Kävi kai tutkimassa onko minulla salaisuuksia, hymähdin epävarmasti. 

Grön tunkeutui piikkiryteikköön, saksien nakseen ja epävireisen viheltelyn lomasta kuulin: 

- Ihminen on itselleen salaisuus loppuun asti. (s. 136).

Kirja erikoisista ihmisistä ja (itsensäkin) rakastamisen vaikeudesta.

Maritta Lintunen (2014). Hulluruohola. WSOY. 978-951-0-40619-9.

Teppo Suomalainen Keskisuomalaisesta taitaa suositella kahteen kertaan lukemista.
Simolle Lukupinosta tuli mieleen äidinkielen essee.
Ullan luetut kirjat -blogissa tästä tykättiin kovasti.

Kalle Päätalo: Koillismaa

Unettomuusko vaivaa? Tätä oikeasti kysyttiin kun minut nähtiin Koillismaa kainalossa. Mutta ei: muuan kamu vain haastoi minut lukemaan Päätaloa.

Käsitykseni Päätalosta ei ole ollut mitenkään erityisen positiivinen, ja tuskin olisi spontaanisti tullut tuotteliaan herran tuotantoon tartuttua, mutta kun kerran erikseen ehdotettiin... miksikäs ei? Onhan se vähän epäreilua irvistellä kirjailijalle, jonka ainuttakaan teosta ei ole lukenut, ja irvistellä vain siksi, että mokoma on mennyt laatimaan 26-osaisen omaelämäkerran. Tuollainen sarjatuli antaa mielestäni lähtökohtaisesti vaikutelman taipumuksesta liialliseen pitkällisyyteen ja ylenmääräiseen sanankäyttöön. Itsehän tunnetusti punnitsen kirjevaa'alla jokaisen tavunkin, joten ennakkoluuloni ovat varmaan ymmärrettäviä.

Koillismaa kuvaa elämää Pudasjärven, Taivalkosken ja Kuusamon tienoilla* joskus 30-luvulla. Keskushenkilöksi nousee nuori Kauko Sammalvuo, joka jo poikasena joutuu tosissaan ottamaan roolia perheen elatuksessa. Korpitorpassa ei isän kuoltua leipä katraalle riitä, eikä kunnan köyhäinapu ole herkkua. Kauko kuitenkin rakastaa äitiään ja sisaruksiaan eikä valita työtaakkaansa. Tutuksi tulee myös kylän muu kantajengi - rikkaat, raatajat ja radikaalit - sekä ennen kaikkea uusi tulokas, Tampereelta pohjoiseen ajautunut kulkumies.

Luonto ankarine ehtoineen on vahvasti läsnä Koillismaassa, mutta niin sen kai kuuluukin olla. Pohjoisen tarinoissa on pohjoinen väkisinkin yksi päähenkilöistä. Taivasta on siellä niin paljon. Silti melkein suuremman vaikutuksen teki kylän yhteisön ja ihmisten arjen kuvaus. Toisaalta olosuhteet ovat muuttuneet paljon - harva enää kirjaimellisesti täällä vilua ja nälkää kärsii - mutta toisaalta syvä juopa hyvinvoivien ja ahtaalla olevien välillä on tutunoloinen.

[--] isäntä pussautti syvät rintasavut huulipartansa lävitse. Hän laskeutui selkäpiilleen höyläpenkille ja alkoi rauhassa tupakoida. Kauko odotti väristen, millainen vastaus tulisi olemaan. Muutaman kerran, varsinkin viime syksyn aikana, hän oli kirjoittanut lupalapun kunnan laskuun annettavasta jauhosäkistä ilman estelyitä. Kerta kerran perään olivat kuitenkin paperilaput hellinneet yhä vastenmielisemmin tylyn ilmeen ja pistelevien huomautusten myötäileminä. 

- Nytkö se on jo muutettu paskaksi kokonainen jauhosäkki? [--] (s. 49)

Koillismaassa nälkä on kirvelevä häpeä. Onko mikään muuttunut paitsi ehkä hädän aste? 30-luvun savottojen pätkätyöläiset olivat ehkä vielä heikommalla pohjalla kuin nykypäivän osa-aikaduunarit. Silti mietin lukiessani onko ero kummoinenkaan. Hulppeaa tiliä tekevien johtajien on helppo kuitata nollatuntisoppareilla puurtavien ravintola-apulaisten toimeentulo-ongelmat itseaiheutetuiksi. Kansalaispalkalle naureskelijat, lukekaapa Koillismaa. Tai jos Päätalo pelottaa, tämä.

Päätalo on kieltämättä melkoisen yksityiskohtainen kuvailija, mutta lama-ajan elämässä selkosen maisemissa oli meikäläiselle sen verran eksotiikkaa, etten kokenut maisemien maalailua kyllästyttäväksi tai tyyliä liian lörpöksi.

Sanasto tosin osoittautui välillä haastavaksi. Pariin kertaan piti tavata esimerkiksi tätä lausetta: jos joku pystyy lepakon kahmasemaan lennosta kouraasa, kun se iltahämärässä lenteä räpättää, nylyköö sen sitten tuppeen ja kuivattaa nahkan peäsijispyhhien aikana auringon paisteessa, niin siinä se on oekea korttimiehen velehoväline. Opiskelin asiayhteyksistä myös sellaisia sanoja kuin jura, kesäytynyt ja hunajointi.

Enimmäkseen kirja oli kumminkin suomeksi räntätty. Ensi alkuun jopa häiritsikin murteellisen ja kirjakielisen tekstin vaihtelu, mutta aika pian siihen tottui. Saman asian kanssa taisin aikoinaan vähän takuta kun ensimmäisen Kähköseni luin. Vaikka ei varmaan pitäisi mainita Kähköstä kun puhuu Päätalosta - sen verran erilaisia ovat tyylilajit kumminkin. Kähkösen henkilöiden rinnalla Koillismaan ihmiset ovat melko yksioikoisia, eikä romaania ole ylenmääräisellä symboliikallakaan raskautettu.

Heh, heti kun tuon kirjoitin, keksin kaikenlaisia (kenties) vertauskuvallisia yksityiskohtia... mutta jääkööt mokomat. Minulle tämä oli ennen kaikkea väkevä ajan ja paikan kuvaus, pätevästi tarinan muotoon puettu. Selvää draamaa. Siinä suhteessa Koillismaa eniten yllättikin: odotin jaarittelua mutta sain täyttä äksöniä. Puukkotappeluita, traagisia kuolemia, syntiä ja pyhyyttä joka lajia. Vain huumori oli harvinaisempi mauste, mutta sitäkin jokunen rippu löytyi.

Äiti-vainaa aikanaan opetti, että kaikkea pitää maistaa ainakin kerran. Taas piti paikkansa. On hyvä homma, että luin ensimmäisen osan Koillismaa-sarjasta enkä Iijoki-sarjasta... koska nyt taidan joutua lukemaan koko sarjan.

Tykkäsin. Vähän kuin Kaari Utriota äijille. Jätkäromantiikkaa.

Kalle Päätalo (1991, alkuperäinen 1960). Koillismaa. Gummerus. 951-20-3780-7.

Arvioita:
Kauko Kulan aikalaisarvio suosittaa kirjastoihin.

*Jep, tarkistin "Koillismaan" Wikipediasta.

Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija ja Konsta Pylkkänen etsii kortteeria

Havukka-ahon ajattelija on kuulu suomalainen klassikko - sen ovat varmaan lukeneet ennen minua osapuilleen kaikki. Enpä voi muuta sanoa kuin että olen kotimaisten ikonien suhteen pahasti myöhäisherännäinen. Vanhastaan olen tosissani pitänyt vain Waltarista ja Linnasta, eivätkä useimmat muut innosta vieläkään. Veikko Huoviseen olen iän myötä mielistynyt enemmän ja enemmän. Hamsterit ja Joe-setä tosin olivat vanhastaan tuttuja, ja Huovisen vinkeä huumori ja huikean mehukas kielenkäyttö ihastuttivat esimerkiksi Kylän koirissa ja hersyvä Lampaansyöjät oli oikea herkku.

Havukka-ahon ajattelija oli kumminkin vielä korkkaamatta. Siltä varalta että muitakin Pylkkäs-neitsyitä vielä on, kerrottakoon että Havukka-aho kertoo korpifilosofi Konsta Pylkkäsen elämänmenosta Kainuun sydämessä ja hänen kesäpestistään kahden luonnontutkijan kasakkana. Maisterit Ojasto ja Kronberg ovat ajattelusta nautiskelevalle Konstalle oikea aarre, sillä leirinuotiolla Konsta pääsee kerrankin kyselemään koulut käyneiltä ja kirjat lukeneilta oikein urakalla asioiden todellista laitaa. Kolmikon välit muodostuvat erilaisista lähtökohdista huolimatta sydämellisiksi. Maailmankaikkeuden tähtiä kerran urakalla laskenut Konsta osaa arvosta Ojaston ahkeruutta ja pilkettä Kronbergin silmäkulmassa.

Konsta Pylkkänen etsii kortteeria sijoittuu myöhäisempään ajanjaksoon, jolloin Konsta on jo tehnyt pitkän pestin Lapissa tutkimusaseman apumiehenä ja saanut jo oikeat kansaneläkepaperit. Lokoisten eläkepäivien turvaamiseksi pitäisi vielä löytyä sopiva kortteeri vanhalta kotiseudulta: kunnollinen torppa, jossa on pihatupa ja jonka rauhaa eivät moottoriautot ja traktorit sotke. Leppoisa isäntä ja kohtuullisen lempeä emäntä kun vielä olisi, siinä kelpaisi huonemiehenä olla. Vaan etsintä ei ole ihan helppoa, sillä aika on muuttanut elämäntapoja Kainuun korpimaillakin.

Huovisen tyyli toimii minulle etenkin äänikirjoina, sillä olen tyypillisesti vähän hätäinen lukija. Äänikirjaa kuunnellessa on 'pakko' rauhoittua jokaisen lauseenparren ääreen. Ja Huovisen tapauksessa se kannattaa. Muuten voi jäädä huomaamatta vaikkapa se, kuinka ihminen äkkiarvaamatta huomaa olevansa mumiseva vanhus, läjämäinen kuin tatti pakkasyön jälkeen.  Ylipäätään kielenkäyttö on näissä niin mahtavan rikasta, etten sopivia ylisanoja edes keksi. Sen tekstuuri on kuin söisi moneen kertaan pestyssä rohdinvaatteessa ruisleipää laavulla samalla kun odottaisi halstratun ahvenen kypsymistä. Tai jotain sinne päin.

Samaan hengenvetoon on todettava, että pitkällä automatkalla ajoittain laajanpuoleiseen kuvailuun uppoavat kirjat ovat vaarallista seuraa... etenkin Havukka-ahon kohdalla meinasivat välillä silmät lupsua, kun jotakin luonnonihmettä perusteellisemmin tarkasteltiin. Lukija Risto Mäkelä artikuloi hyvin ja lukee kauniisti, mutta hän ei saanut tekstiä lentämään niin, että tilanteet näkisi kirkkaana edessään. Konsta Pylkkästä lukenut Kari Paju sen sijaan - nam! Oli muuten loistavaa luentaa. Hänen kanssaan  onnistuin innostumaan sydänjuuria myöten vaikkapa ahon kuvauksesta. Mokoma luonnonilmiö alkoi kuulostaa niin kiehtovalta, että piti oikein tarkistaa sanakirjasta tarkka määritelmä.*

Kaikkiaan mainio setti. Pitäisi varmaan hommata vielä Konstan Pylkkerökin jostain.

Veikko Huovinen (2007, alkuperäinen 1952). Havukka-ahon ajattelija. Äänikirja. Lukija Risto Mäkelä. WSOY. 978-951-0-33328-0.
Veikko Huovinen (2004). Konsta Pylkkönen etsii kortteeria. Äänikirja. Lukija Kari Paju. WSOY.. 978-951-0-29680-6.

Arvioita:
Morrelle tuli Havukka-ahon Konstasta mieleen Rölli
Salla suosittaa Konsta Pylkkästä erityisesti syyssäille

*kanssakaupunkilaisille tiedoksi: viljelyn jälkeen nurmettunut kaskimaa tai pelto.

L. M. Montgomery: Sininen linna

Lucy M. Montgomeryn Sininen linna on ollut kirjahyllyssäni viime syksystä alkaen. Pongasin kirjan Helsingin kirjamessujen divariosastolla ja olen antanut sen odottaa sopivaa hetkeä. Kun kirjasta on etukäteen lähes sataprosenttisen varma, sen kanssa ei välttämättä ole kiire.

Valkoisen linnan jälkeen Sininen linna oli totta kai väistämätön valinta. Ei sillä että kirjojen asetelmilla tai aiheilla olisi juurikaan yhteistä, mutta olin äkkiä utelias tietämään, onko perimmäinen teema sama.

Sininen linna kertoo konservatiivisen perheen hyvätapaisessa ja kuristavassa otteessa elävästä Valancystä, joka 29 vuotta täytettyään on ilmiselvä vanhapiika ja siksi siis huonompi olento. Haaveellinen ja salaa huumorintajuinen Valancy, joka on tottunut hillitsemään mielensä ja kielensä, saa kuulla olevansa kuolemansairas. Elämä siis on ollut kurjaa ja nyt se vielä loppuu? Valancy päättää lakata miellyttämästä muita ja tehdä vastedes niin kuin hyvältä tuntuu. Asenteen muutos ei jää huomaamatta.

"Minun käsittääkseni hän on tullut kaistapäiseksi", murisi Benjamin setä. "Ja jollei asia ole niin, pitäisi häntä hieman läimäytellä. Niin, läimäytellä."
"Häntä ei voi läimäytellä." Stickles serkku oli hyvin kiihtynyt. "Hän on kaksikymmentäyhdeksänvuotias."
"Onpa siis ainakin yksi etu siitä, että on täyttänyt kaksikymmentäyhdeksän", sanoi Valancy, jonka korvat olivat kuulleet tämän syrjähuomautuksen. (s. 79)  

Odotin niin monelle rakkaalta kirjalta aika paljon. Onneksi Montgomery on lähes takuuvarma; jos hänen tyylinsä tuntee ja tietää, ei todennäköisesti pety. Samalla on sanottava, että vaikka Sinisessä linnassa käsitellään monia Montgomeryn muista kirjoista jo tuttuja teemoja (esimerkiksi sukuperinteitä ja rakkautta luontoon), on se huumorissaan ja tietyssä hurjuudessaan varsin epäromanttinen romanssi. Asiasta sen kummemmin tietämättä voisin kuvitella kirjan aikoinaan poikenneen jopa radikaalisti rakkausromaanien konventioista.

Paremmin kuin romanssi jää tästä minulle mieleen Valancyn henkilökohtainen kasvutarina. Lähestyvän kuoleman sävähdyttämänä hän voittaa elämän pelkonsa ja kykenee ottamaan oman tilansa ympäristössä, joka ei siihen rohkaise. Naimattomana naisena Valancy on joutunut alistumaan perheensä ja sukunsa oikkuihin; Linnassa hän uskaltaa irrottaa itsensä annetusta kehyksestä. Oleellista on juuri uskaltaminen, rohkeus ottaa vastuu omasta onnestaan. Elämisen ei pitäisi olla pelottavampaa kuin kuolemisen.

Sininen linna on kirjassa Valancyn vanha pakopaikka, mielikuvitusmaailma, jossa hän voi olla toisenlainen ja kokea sen mitä ei elävässä elämässä pääse kokemaan. Jos oikein mutkia oikoo, voisikin ajatella Sinisen linnan sanomaksi, että itse kukin voi löytää oman linnansa jos voittaa pelkonsa ja lähtee etsimään. Tässä näen jonkinlaisen yhtymäkohdan Pamukin Valkoiseen linnaan. Ainakin minun tulkinnassani valkoinen linna edustaa tavoiteltua tavoittamatonta... vaikka Pamukista on kyllä vaikea tietää mikä on mitä. Valancyn sininen linna muodostuu loppujen lopuksi vertauskuvaksi onnesta. Se on enemmän mielentila kuin määränpää; sen voi tavoittaa jos riittää rohkeutta tavoitella. Yhteys Pamukin Linnaan jäi siis minusta ohueksi.

Pidin Sinisestä linnasta kovasti. Jokin osa minusta tosin nutisee, että muurausvaiheessa Valancyn "linna" rakentuu varsin perinteistä arkkitehtuuria mukaillen. Kun päähenkilö on persoonana näinkin raikas, olisi sisäinen telaketjufeministini ehkä suonut hänelle myös älyllisesti tyydyttävän haavemaailman. Rakkautta ja rahaa ja ihailua, kiva. Mutta missä itsenäisyys, missä oma huone? No joo. Nupinani on kohtuutonta ja todistaa vain, että Sininen linna on mainiosti tuore edelleen. Moderneja vaatimuksia ei esitetä pystyynkuolleille kirjoille.

Jos et ole lukenut Montgomerya - jos luet vain yhden - lue tämä.

Lucy Maud Montgomery (1977, alkuperäinen 1926). Sininen linna. Karisto. 951-23-1065-1.


Ar vioita:
Salla tunnisti saman perussanoman: lakkaa pelkäämästä elämäää
Liisa arvioi unohtumattomaksi, vaikkei kirjassa paljon tapahtunutkaan
Sarakin arvosti kapinahenkeä
Salla tunnisti saman perussanoman: lakkaa pelkäämästä elämäää

Helena Anhava: Kysy hiljaisuudelta itseäsi

Runoprojektini törmäsi viime syksynä elämänmullistuksiin, joten ihan suunnitelmien mukaisesti en ole runojen parissa paahtanut. Saarikosken koottuja runoja (pokkarihankinta kirjamessuilta) olen pari kerrallaan lueksinut siellä täällä hyppien, mutta - anteeksi faneille - jotenkin en ole tykästynyt. Pitää kaiketi ottaa asiaksi lukea kokoelma kerrallaan ja katsoa syttyykö jokin kipinä. Toistaiseksi Saarikoski on valaissut lähinnä käsityskykyni rajallisuutta, tai ehkä jotain tunnepuolen puutostautia. Tiedän monen saavan Saarikoskesta paljon... joten jotain siellä varmaan on. Kun vain löytäisin.

Valaistusta odotellessani voin jutustaa Helena Anhavasta vähän. Lukupiirini kunnioitettaviin perinteisiin (sillä onhan se perinne jos se tehdään jo toiseen kertaan?) kuuluu yhden runoteoksen lukeminen joka vuosi. Tällä kertaa valinta on osunut Anhavan kokoelmaan Kysy hiljaisuudelta itsestäsi.

Pidin tästä kokoelmasta, noin kokonaisuutena ottaen. Aina on runoja, jotka eivät tunnu avautuvan, mutta tässä on niitä ehkä keskimääräistä vähemmän. Kenties Helena Anhava on vähän helppo, niin kuin Hyönteisdokumentissa äskettäin käydystä keskustelusta voisi ajatella, mutta helppous ei sinänsä tarkoita tyhjänpäiväisyyttä. Kaikki tietävät vanhemmuudesta että Pieni taluttaa isoa, iso pientä / hetken matkaa. Silti on jokin arvo sen sanomisella, lukemisella, ajatuksen ääreen pysähtymisellä.

Kysy näyttäisi käsittelevän kolmea teemaa: sukupolvien sykliä, vanhuutta ja luontoa. Vanhuus ja etenkin Anhavan syvä luontokokemus jäävät minulle aavistuksen etäiseksi, mutta vanhemmuuden vääjäämättömän kiertokulun käsittely, se toimi minulle. Runoilija onnistuu tavoittamaan olennaisen muutamalla sanalla:

Linnut lähtevät,
lapset irtaantuvat.
Ihan huomaamatta syksy asettuu meihin,
naava kuuseen. 

Tulinkin näemmä valinneeksi runon, jossa näkyvät kaikki kokoelman teemat. Oivaltavaa kustannustoimittamista, tai ehkä Anhavalta fiksu veto, sillä tuo on myös kokoelman ensimmäinen runo. Hyvä johdanto.

Rakenteesta pitää mainita sen verran, että näiden tavallisemmin runomuotoisten tekstien lisäksi kokoelmassa on jonkin verran yhden rivin aforismintapaisia ja lyhyitä kappaleen tai parin mittaisia tekstejä, jotka näyttävät kouliintumattoman silmiin proosalta. Minulle etenkin jälkimmäiset puhuivat hyvin vaimeasti; tunne-elämyksiä nolla. Silmät vain liukuivat pariin kertaan sanojen pinnalla.

Loppuun ote runosta, josta pidin eniten, sen opettavaisesta nuotista huolimatta:

[--]
Mutta ihmisen poikasella on ohut iho,
ei höyheniä, ei karvaa,
se tarvitsee suojaa, suojaa, suojaa.
(Naapurin tytöltäkö mallia kysyt, s. 59-61)

Lopun toisto nostaa intensiteettiä niin, että äitiyden voimasta tulee tuohon aavistus. Samaisesta runosta on muuten myös kokoelman nimi.

Minulle Kysy hiljaisuudelta itseäsi oli ei-kovin-intensiivinen runokokemus, joka kumminkin osui ja upposi paikka paikoin. Tuli (taas) ajoittain ymmärtämättömyyden tunne mutta ei sellaista (intoutunutta ja onnellista) turhautumista, jota Södergranin kanssa vehtaaminen aiheutti. Mitään suurta paloa Helena Anhavan runouteen Kysy ei sytyttänyt, sellaisen hymisevän hyväksynnän vain.

Helena Anhava (1974). Kysy hiljaisuudelta itseäsi. Otava. 951-1-01685-7.

John Ajvide Lindqvist: Ihmissatama

Kuva / kansi: Gummerus / Jens Magnusson

Sarjassamme kirjasto on parhautta: enpä olisi tätäkään huomannut, elleivät olisi tädit siellä laittaneet kauniisti näkyville. Lindqvistiä on toki muuten tullut luettua: Kultatukka, tähtönen ja Ystävät hämärän jälkeen ovat kaivertuneet mieleeni pysyvästi. Ihmissatama ei ole yhtä vahva kokemus mutta ehtaa Lindqvistiä silti.

Ikäviä luonnottomuuksia ryömii esiin. Juuri mikään ole aivan sitä mitä odottaisi. Mistään ei oikein tiedä mitä se on. Melkein kuin Stephen Kingiä lukisi, vähän riisutumpana vain. Lindqvistin mielikuvitus toimii samaan tapaan. Kingin veroinen koukuttaja hän ei tosin ole,* mutta kiitettävästi jäi tähänkin kiinni. Jouduin oikein selittämään itselleni, että ei, sitä ei voi ottaa mukaan Aasiaan. Järkevät ihmiset eivät roudaa yli puolikiloisia lainakirjoja toiselle puolelle maailmaa.. joten kirja joutui pakollisella parin viikon katkolle. Tarina ei kuitenkaan ehtinyt tauolla haihtua mielestäni. Maittavan kirjan merkki sekin.

Alkuasetelma on yksinkertainen. On saari ja perhe ja katoava lapsi. Sitten kaikki monimutkaistuu ja kerrostuu. Saari on täynnä salaisuuksia ja vaiettuja, outoja tapahtumia. Yhdellä jos toisellakin on jotain salattavaa. Meri ympärillä kuiskii menneestä. Kun kadonneen tytön isä palaa paikalle, saaren ja sen väen synkkä historia herää eloon ja kurottaa koskettamaan nykyisyyttä. Ihmiset ovat pieniä ja meri suuri. Salaisuudet, nekin joita ihminen ei kerro edes itselleen, pisaroivat vähitellen esiin. Lopulta koko yhteisö on vaarassa.

Pidin kirjan tunnelmasta, vaikka juoni on vähän hajanainen ja vaikeaselkoinen. Anders, kadonneen Maja-tytön isä, on uskottavasti sekaisin. Vanhan Simonin ja Anna-Gretan suhteessa on vähäeleistä vakuuttavuutta. Lindqvist osaa rakentaa henkilöitä, joihin uskoessaan melkein uskoo mörköihinkin.

Kieli ei ole kokonaisuutena ottaen mitenkään leimallisen erikoista, mutta aika ajoin tekstissä välähtää jotain hienoa ja maukasta. Pidin esimerkiksi tästä:

Hän oli ollut vailla toivoa ja mitätön, sitten ajanut takaa äkkiä leimahtanutta toivetta. Hän oli muutamassa minuutissa siirtynyt vahvasta vilustumisesta äkilliseen lämpiämiseen, kuin hänet olisi käytetty tulessa, ja juuri siltä se oli tuntunutkin. Hän oli pehmennyt. Kaikki hermot olivat pinnalla ja ruumis oli löysä kuin mätä päärynä. Ellei hän pitäisi kiinni pöydän reunasta, hän valuisi lattialle lammikoksi. Mitä useamman vesilasillisen hän joi, sitä laimeammaksi hän tunsi olonsa.  (s. 415)

Jos on tykännyt Lindqvistin kirjoista yleensä (ja tykkää mörköjutuista), uppoaa varmaan tämäkin mukavasti. Pohjoismaisessa kauhussa on jotain mukavan raikasta, tässä tapauksessa ehkä meri-ilma.

John Ajvide Lindqvist (2009). Ihmissatama. Gummerus. Suomentanut Jaana Nikula. 978-951-20-7936-0.

Arvioita:
Marjis Kirjamielellä-blogissa varoittaa hitaasta alusta ja yliluonnollisista elementeistä
Helena Miettinen Savon Sanomissa epäilee sillisalaatiksi tai ehkä silakkalaatikoksi
Mikko Kirjavinkeissä neuvoo antamaan kirjalle aikaa
Hreathemus Nulla dies sine legendo -blogista suosittelee monitulkintaisten mysteerien ystäville

*Toim.huom: kukaan ei ole.

Arra

Kuva/kansi: Tammi/Ea Söderberg

Arra on ollut jo pitkään lukulistalla, kuuluuhan se 101 spefin helmeen. Satuin yhdellä kirjastoreissulla tämän sitten bongaamaan ja poimin mukaan.

Sisältö on oli positiivinen yllätys. Vaikka olen viimeisen vuoden parin sisällä kiitettävästi oppinut lukemaan paitsi fantasiaa myös nuorten kirjoja, olen samalla oppinut, että turhan usein joudun jälkimmäisten kanssa toistelemaan itselleni rauhoittavaa mantraa: ommm... muista-että-tämä-on-nuortenkirja... Yliselkeys ja mutkien oikominen voivat hiertää, vaikka olisikin etsinyt kevyempää luettavaa.

Arra on mainio fantasiasatu oikeastaan ilman mitään alleviivatun nuortenkirjamaista, vaikka Arra on ollut vuonna 2009 Finlandia Junior -ehdokkaana. Päähenkilöt toki ovat nuoria, mutta tarina on ikiaikainen; nämä teemat ovat tuttuja tuhannesta sadusta. Arvottomasta tulee arvokas, suurista lahjoista maksetaan suuri hinta, paha saa palkkansa ja niin saa hyväkin. Mutta Turtschaninoff ei siloittele satuaan mitättömäksi. Arran tarinassa nähdään nälkää, koetaan kiusaamista ja saadaan arvostusta vain rahalla. Rankanpuoleinen saduksi siis.

Tunnelma ja tempo ovat hyviä, ja kieli on hienoa olematta kikkailevaa. Näin tämän mielessäni jotenkin Rudolf Koivun kuvittamana; teksti on tyyliteltyä mutta ei vaadi kohtuuttomia edes laiskalta lukijalta. Otan heti alkuun esimerkin.

Arra sulki silmänsä ja yritti muistaa puron laulun. Hän hyräili mielessään sävelmän alkutahteja. Ympäröivä ääni vaimeni hieman. Hän jatkoi edelleen puron laulun säkeitä ja koukeroita, ja vähin erin äänet, meteli ja eläinten mylvintä hälvenivät. Sen sijaan esiin työntyi toinen ääni, ääni, joka sekoittu puron lauluun. Meri! Hän kuuli meren laulun selkeänä ja kirkkaana. Sen sävel kantoi idästä. [--] (s. 70)

Laulu ja äänet ovat keskeisiä Arran tarinassa, sillä Arra on laulajatar; hän kuulee luonnon laulun. Lahjastaan hän on maksanut kalliin hinnan. Suuren sisarrusparven nuorimmainen on huomaamaton, äänetön, sanaton - näkymätön tyttö, vieras ja vaiti. Vasta neitoiässä hän löytää ensimmäisen kerran jonkun, joka kuulee ja näkee hänet, joka puhuttelee häntä. Mutta maa on jo sodan partaalla, eikä turvassa ole sen enempää köyhä kotiorja kuin valtakunnan prinssikään.

Hyvin rakennettu tarina, joka sekoittaa perinteisiin elementteihin moderneja teemoja.

Maria Turtschnaninoff (2010, alkuperäinen 2009). Arra. Tammi. Suomentanut Marja Kyrö. ISBN 978-951-31-5693-0.

Arvioita:
Päivi Taussi Kymen Sanomissa
Maria Loikkanen Savon Sanomissa
Marjis Kirjamielellä-blogissa

Valkoinen kirahvi Opuscolossa

Jos jättäisit minut (ja pari sanaa rakkausrunoista)

Runoprojektini on jatkunut vaihtelevissa merkeissä. Sallan minulle osoittama haastekirja eli Spoon River antologia on yhä kesken. Olen lueskellut sitä vuoroin suomeksi ja vuoroin englanniksi, mutta valmista ei ole tullut. Liisakin heitti kovalla haasteella - pitäisi miettiä rakkaimpia rakkausrunoja! Iiks.

Mutta heinäkuussa on tapahtunut myös pieni ihme. Törmäsin kuopiolaisessa kirjakaupassa/divarissa Suvi Aholan kokoelmaan Jos jättäisit minut ja ostin sen. (Minä! Ostin runoja!) Mikä vielä hurjempaa, luin kokoelman kertaistumalta ja pidin siitä kovasti. Jälkeenpäinkin on tullut palattua useaan otteeseen lehteilemään ohutta kirjaa. Ehkä tämä runojuttu vielä tästä.

Runoista kirjoittaminen ei ole muuttunut sen helpommaksi. Jos jättäisit minut on minusta sellaista helpohkoa runoutta, jossa asiat sanotaan aika suoraan. Tarkoitus on aseteltu sanoiksi, sanat lauseiksi, lauseet runoiksi. Runomaisuus tulee väljyydestä ja rivinvaihdoista ja kielikuvista. Harva näistä runoista yllättää vahvasti... mutta minulle ne puhuvat selvää kieltä, sillä teemat istuvat niin hyvin omaan elämääni. Kokoelman alaotsikko on Runoja keski-iästä, parisuhteesta, perheestä - ja juoksemisesta.

Jep. Ei ihme, että Aholan sanat osuvat. Jos tilaisin runokokoelman mittatilaustyönä, listassa voisi olla vielä kirjoista ja golfista, mutta aika lähelle menee näinkin. Itse asiassa joissain runoissa kirjat vilahtavat, kenties siksi että ne ovat väkisinkin iso osa kriitikon elämää.

En pidä tästäkään päähenkilöstä,
hänen kapeasta ja aistillisesta suustaan. 

Samastun lihavaan vuokraemäntään,
joka lakkaa olemasta jo sivulla viisi,
ja sosiopaattinaiseen
joka ryhtyy vajaapäisen poikansa panopuuksi.
Hän tekee sen rakkaudesta, mutta kirjailija ei käytä sitä sanaa.
Eikä hän tunne sitä? Eikö hän osaa edes keksiä?
(Runo sivuilta 26-27)*

Tuossa on jotain hyvin tuttua. Juuri noin lukeminen joskus menee; ei pääse harhamaailmaan vaan jää itseensä. Kirjan kupla laimenee oman elämän kohinaan. Minä luen kirjaa eikä minä luen kirjaa.

Sama ja vielä vahvempi tunnistamisen olo tulee monista muistakin Aholan runoista. Sivun 32 kertoo katoavasta vyötäröstä. Sen lopussa kertoja menee astianpesukoneen viereen hukkalämmön syleiltäväksi. Auts. Kyllä.

Sivun 33 runossa kertoja lähtee yleisestä vallankäytöstä ja tulee lopussa yksityiseen:

Ja mikä tärkeintä: en osaa riidellä.
Meillä kotona ei opetettu sellaisia asioita, kun olin pieni. 

Vihaa kyllä riittää, mutta se ei ole sama asia.

Ei ole, ei.

Voisin siteerata vaikka kuinka montaa runoa. Pidin tästä kokoelmasta oikein kaksin käsin. En kokenut sitä liian vaativaksi, eikä se jättänyt minua jatkuvasti ymmälleen. Ehkä runous uppoaa helpommin silloin kun aiheet ovat oikeasti "omia".  

Tästä pääsenkin vaikeaan kohtaan. Jouduin tämän kokoelman ja Liisan haasteen myötä miettimään, että puuttuuko minulta mahdollisesti jokin romanttisen, palavan rakkauden lihas? Vai olenko mahdollisesti antanut sen surkastua kaikkien näiden yksinkertaisen aviorakastamisen vuosien aikana? En oikein osaa nimetä suosikkiani rakkausrunojen joukosta. Ehkä en ole lukenut riittävästi runoja viime vuosina, jotta pystyisin puhumaan itselleni (teistä puhumattakaan!) rakkaudesta runoin.

Tässä ja tänään voisin ilkikurisesti valita vaikkapa Aholan runon sivulta 17, joka päättyy

Tähän anniskelupaikkaan tulet aina kuin ensimmäistä kertaa.
Ujosti ja siivosti kosketat, rykäiset ja sanot: 

Anteeksi, ei ole varausta,
mutta pääsisinkö taas siihen tuttuun nurkkapöytään?

Arjen rakkaudessa on jotain tuollaista.

Onko noloa, jos ei osaa rakastaa rakkausrunoja? Juuri nyt ei ole neljännesvuosisadan takaisesta runotytössä minussa jäljellä kuin haalistunut riepu siivouskomerossa. Raasusta ei ole edes matonkuteiksi. Kuka enää mattoja kutookaan? Olemme ulkoistaneet senkin.

Kun olin nuori, suosikkini oli tämä katkelma John Donnea:

Fire ever doth aspire,
And makes all like itself, turns all to fire.
But ends in ashes; which these cannot do,
For none of these is fuel, but fire too.
This is joy's bonfire, then, where love's strong arts
Make of so noble individual parts
One fire of four inflaming eyes, and of two loving hearts.

En ole sen enempää lukenut Donnea... tämän lainauksen on poiminut Dorothy L. Sayers erääseen kirjaansa. Pidin siitä niin paljon, että opettelin sen ulkoa.

Nyt rakkausrunon kuva on mielessäni toinen, rakkauden kuva on toinen. Rakkaus ei olekaan sielujen tulta; se on arkea ja se on erotiikkaa, se on sanatonta ja vaistonvaraista. Rakkaus hajoaa käsiin kuin savu tai tuhka, kun sitä sanoin tavoittaa. Yhtä hyvin voisin ammentaa haarukalla vettä.

En enää tiedä mitä rakkausruno tarkoittaa. Ja olen lukenut liian vähän runoja viime vuosina. Mutta valitsen kumminkin haasteen hengessä suosikin. Södergranin Rakkaus houkuttaisi, mutta rehellisyyden nimissä valitsen yhden Aholan lähes raaoista runoista. Se puhuu vain yhdestä rakkauden puolesta, mutta on siinä jotain toisestakin. Muihin puoliin en nyt yllä.

Käsi hiljaa, käsi. 

Kun iso eläin liikuttaa lapojaan,
rytmiin on pakko mukautua. 

Miehen kaunein kohta on kuoppa selän alla,
pehmeä kuin hevosen turpa,
yhtä suojaton ja altis. 

Hiljaa, käsi, hiljaa.
(s. 18)

Suvi Ahola (2006). Jos jättäisit minut. Kirjastudio. ISBN 952-482-013-7.

Arvioita:
Janna Kantola Hesarissa

*Sellainen bloggaajan kannalta harmillinen piirre kokoelmassa on, että runoilla ei enimmäkseen ole nimiä. Ehkä ajatus oli, että kokoelman osat (Forver and ever, Patterikohinaa, Toisaalla, Naisia, Sadonkorjuu ja Tuulisilla mailla minä juoksen) ovat kokonaisuuksia. No, sivunumerolla löytyy...

Valikoima runoja: Eila Kivikk'aho

Aurinkolasit kuvausrekvisiittaa...

Tämä piskuinen kirja, Eila Kivikk'ahon Valikoima runoja, on peräisin äidiltäni: olen perinyt hänen leukansa ja noin metrin runoja, joita en ole hennonut antaa pois. Välillä käy mielessä, että runokirjat ansaitsisivat enemmän ja parempaa huomiota kuin täällä saavat. Toisen blogivuoden yhdeksi johtolangaksi otinkin runouden; katsotaan josko viisastun tai luovutan.

Ei uskoisi, että luin näin pientä kirjaa lähes kuukauden. Syynä voi olla uusi tekniikkani. Koitin nimittäin Kivikk'ahon kanssa lukea runoja illalla sängyssä ennen nukahtamista. Ajattelin että ehkä siinä hämärän rajamailla olisi se sopivan hiljainen, levollinen paikka runoille. (Heh, proosaa en osaakaan nukkumaan mennessäni lukea; jos tarina on edes kohtalainen, en malta lopettaa ollenkaan.) Rauhallisten unien suhteen systeemi toimikin oikein hyvin. Kolmesta kuuteen runoa on sopiva annos. Illan viimeiseksi ajatukseksi sopii hienosti vaikkapa tämä:

[--] 

Suloista joskus näin olla sokea,
hämärän hiusten hyväily kokea,
kuunnella yöllistä, hiljaista jokea,
tuntea turvallisemmin kuin näkevä :
maa on varma  ja väkevä.
(ote, Ylistyslaulu yksinäisyydelle, s. 43)

Iltaisin tuli siis luettua tämä kokoelma... mutta en ole varma toimisiko systeemi minkä vain runouden kanssa. Södergranissa - ja miksei Meriluodon Lasimaalauksessakin - on nimittäin minusta enemmän energiaa ja tulta kuin näissä Kivikk'ahon runoissa. Nyt en osaa ollenkaan sanoa, onko temperamenttiero teksteissä vai lukijan asennossa. Myös bloggaamisen kannalta petikokeiluni oli onneton. Makuuasennon sivuvaikutus näyttäisi olevan muistiinpanopuutos tai peräti -kato. Harmillista. Saan oikein koota itseni, että löydän jotain järkevää tai edes järjetöntä sanottavaa.

Toisaalta, jonkinasteinen hämminki on paikallaankin. Koska tämä tosiaan on valikoima eikä kokoelma, runojen teemoissa ja tyyleissä vaihtelua, verrattuna Södergranin Koottuihin etenkin tyylillistä vaihtelua on oikeastaan selvästi enemmän. Osa näistä Kivikk'ahon runoista on hyvin lyhyitä ja lähes toteavia,  osa liukuu seitsemäänkin säkeistöön. Välillä mennään jämptillä riimillä, välillä astellaan aavistuksen vapaammin. Lemppareikseni nousivat Nyrpeä päivä  (kokoelmasta Sinikallio, 1942), Muisto (Niiltyltä pois, 1951) ja Et tiedä (Venelaulu, 1952). Tuo viimeinen voisi olla vaikka teemani näille runojutuille:

Et tiedä, mitä runo on,
ja katso kuitenkin
se kietoo sinun kätesi
kuin murhe muratin.
Se lailla unen uupuneen
puoleesi painaa pään,
ja sinä saat sen hyväillen
vain hiljaa itkemään.
(s. 75)

Luulen, että Kivikk'aho tarkoitti tuon kirjoittajan näkökulmasta, mutta taitaa sopia joihinkin lukijoihinkin.

Valittelin kesäkuun blogikoosteessa, että sanat pakenevat kun yritän kirjoittaa runoista, ja hdcanis lohdutti, että joskus riittää, kun saa vähän mietteiden alkua esiin. Toivotaan niin. Edellisiltä bloggaa-nyt-vihdoin-jo-siitä-Kivikk'ahosta -yrityksiltäni on näet jäänyt tusinan delotoinnin viimeisenä eloonjääneenä seuraava hyödyllinen rivi:

Rakkaus, aikuisuus vs. lapsuus, kaiho ja kaipuu (Karjala), opettavaisuus

Jos tuota nyt yritän alkuun purkaa. Rakkaudesta Kivikk'aho kirjoittaa minusta kiinnostavan etäisesti. Jos näissä runoissa on intohimoa, se on aika kätkettyä. Rakkaus näyttäytyy enemmän seepiansävyisenä ja sielukkaana kuin kupeiden kuumana poltteena. Kävi mielessäni häijy ajatus, että näin rakastetaan kirjeystävää. Käsi koskee välillä olkaa, mutta runon kertoja vain ajattelee kättä ja väistää kosketusta. Eikä ääneen ano. Mutta otetaanpa palanen:

[--]
Tempaa mukaasi minut,
niin minä tempaan sinut,
sillä vasta myrskyn jälkeen hiljaisuus on
hiljainen.
(ote, Tahdon, s. 78*)

Miksi hiljainen hiljaisuus on hienompaa kuin myrsky? Äh, en ymmärrä. Mutta mitä hittoja, olkoon, päätin jo kertaalleen, etten aio yrittää "ymmärtää" runoja vaan mieluummin vain maistelen ja haistelen niiden tuottamia tuntemuksia. Minusta Kivikk'ahon kuvaama rakkaus on laiha ja kalvakas otus.

Aikuisuuteen/lapsuuteen kiinnitin huomiota siksi, että eri runoista sai erilaisia näkökulmia ikäkausiin. Vauvan aistirikas viattomuus ja avoimuus runossa Lapsen käsi on lutuisen suloista:

Käsi hento. Sormet aivan pienet.
Miten somana se haparoi.
Käsi pieni, sirkkalehti lienet,
joka saada vain, ei ottaa voi, 

joka tavoittaa vain valonsäteen,
lämmön laineen, vienon hellyyden.
[--] (ote, s. 25)

Toisaalla lyhyessä runossa Laskua todetaan, että

[v]asta myöhemmin
köyhtyy elo, polkeutuu
rientäessä vuosien.
(ote, s. 54)

ja vielä toisaalla, että kaikki meissä on eilisestä (Hyttysen pisto, s. 62). Ja jossain runossa (missä niistä, se jää nyt arvoitukseksi, koska en selailemalla löydä oikeaa kohtaa) taas katsottiin nuoruutta ikään kuin säälitellen sen haavoittuvuutta.

Ei näistä nyt oikein perusteluiksi ole, mutta sellainen mielikuva jäi, että aikuistumiseen ja ns. kypsymiseen liittyviä kysymyksiä on punnittu enemmän kuin olisin odottanut.

Karjalan kaipuusta - huomasin jälkeenpäin netistä, että Kivikk'aho on oikein tunnettu Karjalaa haikeudella muistelevista säkeistä. Mutta ei se mitään. Tollompikin runontavaaja olisi sen huomannut tästä:

[--]
Vaivu uneen, niin et muista
saman tuoksun huokuvan
tuhansista tuomipuista
rantamilla Laatokan, 

etkä muista kuvastuvan
vielä kuulaampana kuun
hopeaisen pelikuvan
kotilahteen kaivattuun.
(ote, Nocturno, s. 22)

Heh, Laatokka oli siis se johtolankani. Eipä silti, melkein yhtä selvästi kohtalon karkea kouraisu tuntuu runossa Kansanlaulun tapaan. Tulkitsin tässä muisteltavan nuoruutta Karjalassa... ja kai tuossa jokin psalmiviitekin piileksii, sillä eikös ihminen ole kuin ruoho?

[--]
Kova viikate päivät ne niitti
ja heinät vei,
ja se onneaan kiitti,
ken itsekin murtunut ei,
timotei,
sinä keinuva heinä.
(ote, s. 72)

Opettavaisuus on vielä kärsineestä juttuluonnoksestani jäljellä. Sanottakoon suoraan, en oikein onnistunut lämpenemään näille runoille. Kivikk'ahon teksteissä on kauneutta ja kurinalaisuutta. Ne ovat trimmattuja ja hyvin, hyvin taidokkaita. Monet sanakuvat ovat, oikein tuoretta ilmausta käyttääkseni, ihania. Kosteahuulinen usva, kärhen-arat tunteet... Runon rytmi ja poljento, kaikki on moitteetonta.

Silti minulle jäi enimmäkseen ulkopuolinen olo, tai suorastaan sellainen istun-pulpetissa-ja-opettaja-puhuu -olo. Moni runo tuntui päättyvän opettavaisesti kuin perinteiset sadut. Viimeisessä säkeessä tulee ylläri, josta sitten voi ottaa opikseen tai saada oivalluksen. Tai sitten runo on suoraan opetus. En malta olla ottamatta taas yhtä lainausta... Lordi Peter Wimsey'ä mukaellen, ahkerasti siteeraamalla voi kätkeä ajattelunsa puutteita.**

Pelkkää kauneuttako kulutat?
Aarteeseenko kaivat asuntosi
niinkuin ruoste
ja syöt sen rikki?
(Välihuuto, s. 55)

Sitaattikirmailuni lähenee loppuaan. Lohduksi niille, joiden mielestä olen törkeästi pahoinpidellyt ja väärinkäsitellyt yhtä suurista suomalaisista lyyrikoista, vielä tämä:

Hyvä Jumala, miten he erehtyvät!
Ketkä erehtyvät? Ketkä eivät!
Joka opissa harha kalskahtaa.
Kiven kätkevät kaikki leivät.
Kiven suuren vain helpommin esille saa,
ja niellä voi pienemmät.
(Arvostelu, s. 13)

Kaikkiaan tämä oli, noh, opettavainen kokemus, sekä Valikoiman lukeminen että tämän jutun kirjoittaminen väkisin runnomalla. Huomasin viimeistään Kivikk'ahon myötä, että perinteinen, mitallinen ja kurinalainen runo tavoittaa minut keskimäärin huonosti. Ehkä kannattaa siis suosiolla siirtyä vähän vapaampiin muotoihin ja lopettaa tämä riimienraasto ainakin toistaiseksi. Saarikoskeako sitten? Tai tuoreempaa Meriluotoa? Tai jotain ihan uutta. Pitää miettiä.

Huomaan myös, että näemmä saan tikusta asiaa kun vain pakotan itseni töihin... ja se kannattaa. Opin nyt, kun vihdoin ja viimein sain tämän tekstini tehtyä, että yritän selvästikin lukea runokirjoja kuin ne olisivat romaaneja tai vähintään novellikokoelmia. Edes lukemisen pätkiminen pienehköihin haukkapaloihin iltatuimaan ei ole vaikuttanut asiaan; etsin näemmä sitkeästi yleistä sanomaa tai tarinaa. Ensi kerralla kokeilen jotain muuta. Luen kokoelman ja päätän jo etukäteen, että kirjoitan vain yhdestä runosta. Jospa se vapauttaisi minut kokemaan runot toisin, tapaamaan ne yksi kerrallaan.

Korjaus: teen tuon sitten kun nyt kesken oleva runokokoelma on luettu. Nyt on nimittäin meneillään - ja kahdella kielellä - Spoon River antologia, jonka Salla haastoi minut lukemaan. Kas siinä runokokoelma: tavallaan tarina ja taatusti kokonaisuus.

Eila Kivikk'aho (1958). Valikoima runoja. WSOY. Suomalainen Parnasso -sarja.

*asettelut ovat miten sattuu - blogger-ongelma.
** "A facility for quotation covers the absence of original thought". Gaudy night, Dorothy L. Sayers.

Pohjan akka

Kuva/kansi: Avain/Satu Ketola

Aion ihan kohta ottaa pientä taukoa tuoreista kotimaisista, mutta enpäs malta olla bloggaamatta ensin tästä Pohjan akasta, jonka juuri sain loppuun. Harmi, että joudun sen palauttamaan kirjastoon, sillä juttua olisi tehnyt mieli pureskella vähän pidempään.

Tästä kirjasta on silti mukava kirjoittaa, sillä kävin siihen käsiksi pienin epäilyksin. Vilénin ensimmäistä en lukenut, mutta blogijutuista ymmärsin, että se oli vaikea siinä missä vaikuttavakin. Kun en tykkää haasteista eikä teema kiinnostanut, jätin suosiolla väliin. Kalevala-aihetta en kumminkaan voinut vastustaa, joten pitihän tämä lainata. Hyvä että lainasin; Akka oli positiivinen yllätys kahdellakin tavalla. Kirja oli itsessään vaikuttava ja opin myös sen kautta jotain uutta itsestäni lukijana: tällaisestakin näemmä voin tosissani tykätä kun palat osuvat tarpeeksi hyvin kohdalleen.

"Tällainen" viittaa rakenteellisesti vaikeaan, melko juonettomaan ja vähän suoria samaistumisen kohteita tarjoavaan kirjaan, joka tapahtuu yhtä aikaa useissa tahoissa ja suunnissa, ilman että siirtymiä on merkitty selkein kyltein ja opastein. Olen aina ollut taipuvainen tykkäämään suht' simppeleistä rakenteista ja helposti navigoitavista tarinoista. Tiedättehän. Käänny tästä takaumaan. Jatka suoraan eteenpäin. Luvun loppuun kolme sivua. Valmistaudu kääntymään vasemmalle. Siirtymä nykyhetkeen tulossa.

Vilén ei pahemmin selittele, joten hyvin todennäköisesti tällainen saattaen vaihdettava viihdelukija on missannut tässä kirjassa käännöksen pari, enkä ole ihan varma mitä loppujen lopuksi tapahtui ja mitä ei, mutta kumma kyllä se ei vaivaa minua ollenkaan. Kokonaisuus oli henkeäsalpaavaa luettavaa. Pohjan akka sai puolen päätäni hyrräämään tuhannen mielleyhtymän kanssa samalla kun toinen puoli vain hyrisi tyytyväisyyttä upean kielen kanssa.

"Olisin tullut jo aiemmin, mutta Harri komensi jäämään", Ilkka sanoi. 

Harri on Ilkan pomo. 

"Tulet sitten toisen kerran." Suljin silmäni, jotta hän älyäisi lähteä. 

Ilmattaren maha kasvaa. Meri on pannut hänet paksuksi. Kova kohtu kivipinta kypsyy seitsemän vuotta. Seitsemän kertaa seitsemän odottaa Ilmatar, raskaana taakasta, josta syntyy maailman poika, ensimmäinen ihminen. Vaka vanha ja viisas, jo emonsa rinnoilla iäkäs. (s. 30)

Kalevalaisten elementtien upottaminen ei vain sisällöllisesti vaan myös kielellisesti tällaiseen hyvinkin moderniin kirjaan olisi niin helposti voinut tuottaa todella teennäistä mukataiteellista ryönää. Mutta ei. Akka liukuu saumattomasti säilästä piliin ja Kullervosta lapualaiseen pitsanpyörittäjään. Pantu paksuksi ja kova kohtu kivipinta mahtuvat samalle riville. Siinä rinnakkain niistä tuleekin taikatemppu, madonreikä, reitti lasin ja teräksen euromaasta sinne jonnekin... sinne missä taika laulaa tuulessa, supattaa synnyinsanoja suomalaisille. Ja kun sinne pääsee, huomaa ettei ole mennyt minnekään: tässä on siellä, silloin on nyt.

(Olen vanhastaan vähän heikkona Kalevalaan. Olin myyty viimeistään siinä vaiheessa kun päästiin Pohjan pitoihin... sieltä kun löytyvät ne ainoat pätkät, jotka joskus osasin ulkoa. Tietenkin yliopistossa opeteltiin ulkoa säkeet oluen synnystä. Ei tosin luennolla mutta kumminkin.)

Krhm. Joo. Juonesta pitäisi varmaan laittaa jotain siitäkin. Kirjassa Louhi, Pohjan emäntä, nyt jo vanhana ja kuoleman kynnyksellä, lahoaa hitaasti laitoshoidossa. Hänen luonaan juoksee vävypoika Ilkka. Tai ehkä kirjaa kirjoittava Pertti. Valkojakkuinen ja Manilan Maria pyyhkivät vanhan naisen pyllyä; mielessään hän muistaa Seppo Ilmarista, ajattelee hänen oravaistaan terhoa tukevan tammen. Sitä ja kaikkea muuta. Vanhan naisen sisällä ovat nuoremmat kuin maatuskassa. Kerran oli Louhikin kuudentoista. Söikö Louhi pienenä ketuleipiä? Söitkö sinä, lokki: sinä, sotka?

Kuten kuvasta näkyy, en osaa edes selostaa Akan juonta. Mutta kuten juuri tolkutin paatoksella Morren blogissa, olen tunnekuohulukija. Intiaaninimeni on Tanssii Kirjojen Kanssa. Pohjan akan juonen kanssa en äkkisiltään pysty parempaan. Heh, vähän sekava kuvaus on vain reilua tämän kirjan kohdalla, ainakin jos omasta lukukokemuksestani lähden purkamaan.

Eiköhän joku tarmokas kirjallisuuden opiskelija tästä seminaarityön vielä tee. Tai luultavammin gradun. Teemoja ja intertekstuaalisia viitteitä on näet enemmän kuin yhdellä kirjalla on mitään oikeutta sisältää. Katsotaanpas, minulle tuli tästä mieleen äkkipäätä:

narratiiviset rakenteet vs. valinnat; universaalit arkkityypit vs. yksilöt; matriarkaatti vs. patriarkaatti; nainen vs. mies (se on eri asia); luonnonusko vs. kristinusko; uskon mukauttaminen; syntymä, kuolema, kiertokulku; pysyvyys vs. muutos; väki eli voima vs. valta; äiti vs. lapsi; äiti vs. isä; The Unwritten; Freudin Totem and Taboo; Egalian tyttäret; Juoksuhaudantie; Niskavuori-kirjat; Työmiehen vaimo; Heliät hiekat; Kalavale; Sankarit; Ohrana; itse asiassa melkein jokainen kirja, jonka olen joskus lukenut.

Kaikki kirjat ammentavat perimmäisistä myyteistä, joten kirja perimmäisistä myyteistä on väkisinkin sukua vähän kaikelle. Ja mennyt on sukua tulevalle. Sitä itse luulen Vilénin tässä tehneen, todistelleen että vaikka kaikki on muuttunut, mikään ei ole muuttunut. Kataja on kataja, pihlaja pihlaja, yhä laulamme toisiamme suohon samoista syistä. Tämä on myös minusta selvästi feministinen kirja, mutta ei sellaisella naiskiintiömeiningillä vaan enemmän naiseutta omanlaisenaan voimakenttänä luotaava.

Ettei nyt menisi puhtaasti ylistelyyn, myönnän että löysin kirjasta ärsyttäviäkin piirteitä. Ensinnäkin, olen lievästi allerginen kirjailijaelämälle kirjoissa. Toivoisin ihan oikeasti vähemmän kirjoja kirjailijoista ja enemmän kirjoja opettajista ja siivoojista ja lastentarhantädeistä ja myyjistä ja rakennusinsinööreistä. Toiseksi, minusta kertojaääniä oli vaikea erottaa toisistaan, varsinkin sitten kun Louhen kalevalainen puheenparsi alkoi tarttua kirjailijaan. Luojan kiitos kursiivista edes. Kolmanneksi - ja tämä on persoonakysymys - aina vähän harmittaa kun kirjan jäljiltä on sellainen olo, ettei ole ymmärtänyt siitä kuin kolmasosan kaikesta mitä kirjailija kenties tarkoitti.

Mutta kaiken tämän annan iloisesti anteeksi ja huitaisen sivuun, niin hyvä elämys tämä oli. Ei onnellinen mutta jotenkin... voimaannuttava. Meni vähän päähän. Tekee mieli lähteä metsään, etsiä kalliolta kyynkoloa, haistella sammalta.

En tiedä kenelle tätä suosittelisin. Kalevalan ystäville ainakin, ja ehkä ylipäätään sellaisille lukijoille, jotka tykkäävät vähän maagisista, monikerroksisista jutuista. Sellaisille jotka heittäytyvät mielellään kirjan vietäväksi. Itse voin sanoa rehellisesti että olipas perkule hauska ilta! ja ihan selvin päin.

Pohjan akka on vahvaa tavaraa.

Seija Vilén (2012). Pohjan akka. Avain. ISBN 978-951-692-906-7.

Arvioita:
Kaisa Kurikka Turun Sanomissa
Ina Ruokolainen Keskisuomalaisessa
Mari A. kirjablogissaan
Marjis Kirjamielellä-blogissa
Peikkoneito Uppoa hetkeen -blogissa

Maailma, vihreä metsä

Jatkan Ursula Le Guinin hainilaissarjan kanssa. Maailma, vihreä metsä on loogis-kronologisessa mielessä seuraava kirja Osattomien planeetan jälkeen. Metsän alkukielinen nimi on muuten The Word for World is Forest, eikä tuo WSOY:llä valittu versio kyllä ole läheskään yhtä kuvaava. Jotain katoaa käännöksessä. Sinänsä soveliasta - sillä siitäkin on kirjassa osittain kyse.

Metsä sijoittuu Uudelle Tahitille, Maan 41. siirtokuntaplaneetalle. Sen alkuperäisväestöä ovat loputtoman metsän siimeksissä rauhassa elävät athsheanit, jotka muiden ihmisten tavoin polveutuvat hainilaisesta juuresta, mutta ovat pienikokoisia, vihertäviä ja karvaisia. Eivät siis ihmisiä ollenkaan, eivät ainakaan planeetan metsiä raiskaamaan saapuneiden siirtomaaimperiumin rakentajien silmissä, jotka kutsuvat heitä räksiksi. Muutama hyväluontoisempi tyyppikin joukkoon mahtuu, mutta mieleenpainuvimmin meitä maanmatosia edustaa yksi ärsyttävimmistä romaanihenkilöistä ikinä:

Ihmisiä vain kylliksi paikalle, koneita ja robotteja työn alle, maatiloja ja kaupunkeja pystyyn, niin kukaan ei kaipaisi enää räksiä. Ja hyvä niin. Sillä tämä maailma, Uusi Tahiti, oli kuin tehty ihmisiä varten. Siivottuna ja putsattuna, synkkien metsien kaaduttua viljavainoiden tieltä, muinaisuuden pimeyden, alkukantaisuuden ja tietämättömyyden väistyttyä se olisi paratiisi, todellinen Eeden. Parempi maailma kuin loppuunkulunut Maa. Ja se olisi hänen maailmansa. Maailman kesyttäjä. Sitähän hän, Don Davidson pohjimmiltaan oli. Hän ei halunnut kerskua, mutta tokihan hän oman kanttinsa tiesi. (s. 9)

Davidsonin vastapainona on antropologi Lyubov, joka yrittää selvittää itselleen ja muille athsheanien kulttuuria. Hänen apulaisensa ja siltansa alkuperäisväestön joukkoon on pitkään uneksija Selver, tulkitsija. Mutta Davidsonin väkivalta sysää Selverin muutoksen tielle. Uneksijoiden staattinen yhteisö ei selviydy kohtaamisestaan agressiivisen Maan ja juuri syntyvän Planeettojen liiton kanssa eheänä. Selver oppii ihmisiltä jotain ja opettaa sen kansalleen.

Metsä on vaikkapa Osattomien planeettaan verrattuna suhteellisen yksioikoinen kirja, mutta onneksi Uuden Tahitin planeetta rotuineen on itsessään kiinnostava, ja tarina pelittää tietystä pelkistyneisyydestä huolimatta oikein hyvin. Joskus yksinkertainen toimii.

Le Guin kirjoittaa itse jälkisanoissaan pelänneensä, että Metsästä tulisi saarnaava, sillä hän on ilmeisesti purkanut tässä kirjassa Vietnamin sotaan liittyvää turhautumistaan. Oli huvittavaa löytää, mutistuani itselleni Davidsonista pitkin kirjaa, lopusta Le Guinin oma kommentti:

Hän on pelkästään paha - ja minä kun en usko että pelkästään pahoja ihmisiä on olemassakaan. Mutta alitajuntani oli toista mieltä. Se tutkiskeli itseään ja tuotti Davidsonin. En kiellä häntä. (s. 171)

Hainilaissarjan tulokset tähän mennessä: kolme hyvää, huteja nolla. Näin siitä huolimatta, että kaikki kirjat ovat olleet keskenään melko erilaisia. Äimistelen edelleen, että nämä ovat kestäneet niin hyvin aikaa. Syy on ehkä siinä, että Le Guin rakentaa enemmän ihmisluonnon ja ajatusten kuin teknologian varaan. Tällaisia on todella mukava lukea.

Ja hei, Metsä on saanut Hugo-palkinnon! Takakannessa sanotaan niin. Paitsi että Wikipedian listauksen mukaan ei ole. Noh, mitä pienistä. On Ursula Le Guin joka tapauksessa Hugoja saanut. Ja on Metsä joka tapauksessa hyvä kirja.

(EDIT: Onpas se sittenkin saanut Hugon - mutta pienoisromaanien kategoriassa. Huh - sekä WSOY että Wikipedia olivat oikeassa... ja jälleen kerran löytyi virhe penkin ja ratin välistä!)

Ursula Le Guin (1984, alkuperäinen 1972). Maailma, vihreä metsä. WSOY. Suomentanut Pirkko Lokka. ISBN 951-0-12081-2.

Arvioita:
Raija Taikakirjaimissa
Mette Luetut-blogissa
Ritva-Liisa Pilhjertan aikalaisarvio löytyi Kirjasammon sivuilta

Linnunaivot

Kuva/kansi: Teos/Miika Innonen

Johanna Sinisalon Linnunaivot on ollut lukulistalla jo tovin. Alunperin oli aikomus lukea tämä jo ennen Enkelten verta, mutta tavalla tai toisella lipsahti näin päin.

Linnunaivot on hyvin erilainen kirja kuin muut lukemani Sinisalot. Tämä on yhtä paljon tutkielma kahdesta ihmisestä ja heidän suhteestaan kuin ihmisestä maapallon asukkina. Linnunaivoissa nuori melkein-pariskunta lähtee pitkälle vaellusmatkalle. Jyrki etsii äärikokemusta, kenties yhteyttä luontoon ja jotain kulutusyhteiskunnasta kadonnutta miehuuskoetta. Heidi kulkee mukana, koska haluaa paradoksaalisesti sekä pitää kiinni että olla vapaa.

Vaeltaessa oppii paljon toisesta ja vielä enemmän itsestään.

Vaelluksen takana ja taustalla kulkee vahva ekologinen juonne. Jyrki lipsahtaa välillä suorastaan saarnan puolelle kuvatessaan ihmisen milloin missäkin elinympäristössä tekemää tuhoa. Asetelmassa on hienoa ironiaa: kaksi suomalaista lentää Tasmaniaan olemaan luonnossa ja varoo huolella jättämästä roskia kansallisupuistoon. Kotimaassa toinen tekee öljy-yhtiölle peeärrää ja toinen kaataa salmarikossua Lapin turisteille. Sinisalon Linnunaivot konkretisoi elämäntapamme eettisen haasteen hyvin.

Juonellisesti taisin pitää Enkelten verestä enemmän, mutta Linnunaivot kiehtoo kirjallisena tuotoksena ihan toisella tasolla. Heidin ja Jyrkin eroavaisuudet hiipivät vuorotellen kerrotuissa pätkissä kiinnostavasti esiin. Vaellus kokemuksena tuli hyvin iholle.

Mikä tahansa hiekkaranta on hieno, upea ja ihana kun sillä kävelee neljäsataa metriä. 

Hiekkaranta on totaalisen vittumainen, kun sillä kävelee neljä kilometriä. 

Kun normaalisti tallustaa biitsillä, on kivaa kaivaa varpaansa hiekkaan. Normaalisti on kivaa, kun jalka uppoaa santaan. 

Normaalisti sinulla ei ole kaksitoistakiloista rinkkaa selässä ja vaelluskenkiä roikkumassa kaulassasi niin että niiden kannat ja kärjet hakkaavat kylkiluita. (s. 110)

Kiinnostavinta Linnunaivoissa on silti vaivihkainen rinnastus kea-lintujen ja ihmisten välillä. Keojen ruokkiminen kansallispuistossa on ankarasti kiellettyä, sillä kun ne saavat turisteilta liikaa jalostettuja hiilihydraatteja, ne eivät enää jaksa nähdä vaivaa ruokansa eteen. Silloin fiksut ja ilkeät linnut kehittävät sijaistoimintoja, tekevät tuhoa jotain tehdäkseen. Linnunaivoissa kulkee Jyrkin ja Heidin tarinan rinnalla kuvaus sellaisesta elämästä, ilkeästä ja fiksusta ja tuhoisalla tavalla helposta. Kun elossapysyminen ei vaadi työtä, kun asema on merkityksetön, onko muuta tekemistä kuin jättää jälkensä maailmaan, jättää se repien ja raapien ja polttaen? Onko se eläin vai ihminen, joka tuolla kurkistaa pitsalaatikkopesästään?

Linnunaivot jätti jännän jälkimaun. Helppolukuinen mutta aidosti ovela romaani. Tekisi mieli sanoa että upea. Mitä hemmettiä, sanotaan vaan: upea. Linnunaivot pani miettimään oman elämäni (metaforisia) helppoja hiilihydraatteja, ja sitä miten itsekukin "kuitunsa" hankkii. Tai on hankkimatta. Tätä romaania voi suositella myös niille, jotka eivät viihdy kovin spefeissä sfääreissä.

Johanna Sinisalo (2008). Linnunaivot. Teos. ISBN 978-951-851-177-2.

Arvioita:
Jussi Ahlroth Hesarissa
Ilse Juuri tällaista -blogissa
Mette Luetuissa
Amma Amman lukuhetkissä

Enkelten verta

Kuva/kansi: Teos/ Hannu Mänttäri & Miika Immonen

Olenko joskus morkannut lähikirjastoani huonon sarjakuvavalikoiman takia? Tiedän että olen. Mainostetaanpa vaihteeksi sen plussapuolia: monenmonituista kertaa jokin suuremmissa kaupungeissa pitkän jonon kautta hankittava uutuusteos sujahtaa täällä meillä lainauskassiin ihan vain palautushyllyn kautta. Viimeksi kun kiepahdin kirjastossa, bongasin sieltä sekä Shriverin uusimman että tämän Sinisalon.

Ratkesipahan samalla visainen kysymys, kumpi lukea ensin, tämä vai Linnunaivot.

Enkelten verta kertoo mehiläisten joukkokadosta. Sattumoisin se on mietityttänyt minua ennenkin. Mehiläisten joukkokato on näet henkilökohtainen suosikkini suureksi maailmankatastrofiksi, heti käsistä karanneen kvartaalikapitalismin jälkeen. John Christopherin Grass (suomennettu nimellä Nälkäkuolema) herätti minut joskus 80-luvulla ensimmäisen kerran munaskuita myöten tajuamaan, miten haavoittuva on nykyisin elämää länsimaissa ylläpitävä järjestelmä. Ei tarvita vedenpaisumusta eikä edes ydintuhoa... Kun jokunen vuosi sitten satuin näkemään dokumentin, jossa kuvailtiin vuonna 2006 tapahtuneita CCD eli Colony Collapse Disorder -tapauksia, olin heti myyty. Miten elegantti tapa sivilisaation tuhoutua! Baabelintornimme lepää kapealla jalustalla ja mehiläiset ovat yksi rakennelman holvikivistä. Poista mehiläiset yhtälöstä ja simsalabim, se oli siinä.

Enkelten verta ei pahemmin herkuttele sivilisaation kaatumisella, sillä tässä kirjassa keskitytään mikrotasoon. Kolme sukupolvea Toivonojan miehiä - Ari, Orvo ja Eero - edustavat kukin omanlaistaan luontosuhdetta. Ari on arkkityyppinen hyväksikäyttäjä, Orvo perinteisempi tasapainoilija, Eero nuori aktivisti. Näkökulmia on mahdoton sovittaa yhteen. Orvon on helpompi ymmärtää mehiläisiään kuin isäänsä - mutta löytääkö hän tien poikansa luokse, harhojen ja harhautusten läpi? Mitä ennustaa kuollut kuningatar, mistä kertoo tyhjentynyt pesä?

Teksti on sekä heikoimmillaan että vahvimmillaan minäkertoja Orvon selostaessa tekemisiään ja ajatuksiaan. Välillä Orvon sisäinen monologi tuntuu ylidramatisoivalta, jopa (uskallanko sanoa tämän?) epämiehekkäältä. En oikein usko draamakuningataräijiin. Ja vahva samaistuminen olisi avuksi kun vastaan tulee paljon niitä.

Siis lyhyitä lauseita. Toistoa.

Ja yhden lauseen kappaleita.

Mutta tuon sanottuani, tunnustan toisenkin puolen. Orvon pohdinnoista löytyvät myös kirjan vaikuttavimmat kohdat, ja Orvosta ehti syntyä kirjan mittaan elävä kuva. Mehiläistenhoitaja-kauppatieteilijä-yksinhuoltajaisä havainnoi asioita usein omaperäisesti.

En tänä päivänäkään tiedä mikä on se mystinen pikkuvauvan tuoksu, josta kaikki naiset aina jaksavat jauhaa nenä syvällä untuvaisen takaraivon kuopassa. Ehkä sen hajun tuntevat vain naiset, ehkä se on samanlainen biologinen ilmiö kuin mehiläisen erehtymättömyys palata aina samaan pesään, lojaalisuus yhdyskuntatoverin feromoneille. Minun rakkauteni Eeroon oli kuin sydämestäni olisi lyöty rautapalkki suoraan Eeron puolustuskyvyttömään kehoon. Palkki oli näkymätön mutta kova ja taipumaton, se oli erottamattomuuden akseli jonka aistin munaskuita myöten. Tässä oli osa minua. Minun etäispesäkkeeni. Minun aaveraajani, jonka kivun ja nautinnon tunsin omissa soluissani. Kun hän lepäsi käpertyneenä rintalastani päällä kuin apinanpoikanen, tunsin kuinka hän kasvatti minuun pieniä värekarvamaisia juuria. (s. 194)

Juoneen liittyy vahvoja myyttisiä elementtejä (varoitus täysrealisteille!), mutta tarinaa kerrotaan paljolti faktapohjalta. Mehiläisten maailmaa ja merkitystä käsitellään perusteellisesti, ja Eeron eläinten asemaa käsitteleville blogiteksteille on annettu paljon tilaa. Lihan tehotuotanto saa kyytiä niin että höyhenet vain pöllyävät. Moittisin ratkaisua periaatteessa pitkästyttäväksi - saarnat saavat aina silmäni painumaan umpeen - mutta kumma kyllä Eeron kiilusilmäinen aktivismi ei kyllästyttänyt. Eeron teksteissä on jotain surullista, niin kuin missä tahansa fanatismissa on, mutta lisäksi niissä on sitä nuoren ihmisen ehdottomuutta, kirkasrajaista ja kuolematonta varmuutta, johon harva kypsemmällä iällä kykenee. Ehkä hyvä ettei kykenekään.

Kokonaisfiilikseni kirjasta jäi positiivisen puolelle, vaikka tuossa vähän tekstityylistä natkutankin. Orvon kutkuttava paikka sukupolvien triangelidraamassa ja tietysti mehiläiskato upeana teemana nostavat pisteitä. Enkelten verta onnistui myös yllättämään ja pysäytti paikka paikoin aprikoimaan. Pariin kertaan piti nauraakin.

Päivänlaskun veroiseksi sommitelma ei silti yltänyt. On kuin osa potentiaalista olisi hukkunut mehiläis- ja lihatuotantotiedon hyökyaaltoon. Moniäänisyyttä olisi kaivannut enemmänkin.

Pitää vielä loppuun lainata Neiti A:ta, jolle kirjan luettuani vaahtosin mehiläiskadoista. "Me kaikki kuollaan ennemmin tai myöhemmin. Jos se tapahtuu mehiläisten takia, voidaan ainakin nauttia jutun ironiasta."

Johanna Sinisalo (2011). Enkelten verta. Teos. ISBN 978-951-851-414-8.

EDIT: Muutaman tunnin itsetutkiskelun jälkeen on pakko, tehdäkseni kirjailijalle oikeutta, tulla lisäämään pieni huomautus loppuun: luin tätä heti Helvi Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän jälkeen. En tiedä olisivatko Orvon pätkähtelevät osuudet häirinneet minua muulloin... siirtymä saattoi olla liian suuri!

Arvioita:
Juhani Karila Hesarissa
Sanna Sevänen Aamulehdessä
Saija Räsänen Keskisuomalaisessa
Tessa Aamuvirkku yksisarvinen -blogissa

Metsän seinä on vain vihreä ovi

Nuppuruusun suu on mutrussa. Hallanvaara.

Olen tänä kirjablogin toisena vuotena päättänyt (uudelleen)tutustua myös runouteen. Retki alkaa oman kotihyllyn runoista. Runometrini on lähes kokonaan perintökamaa. Kyselin taannoin runotietoisemmilta vinkkejä lyrikkaretkelleni ja sainkin perusteltuja ehdotuksia ripakopallisen.

Aloituskokoonpanoon valikoituvat lopulta Risto Rasa, Eino Leino, Aila Meriluoto, Eila Kivikk'aho, Sapfo ja Tuomas Anhava. Penkkiä lämmittävät varapelaajat P. Mustapää ja Katri Vala. (Valan runot tosin täytyy hakea kirjastosta, mutta äsken lukemani Raili Mikkasen Runokirje sai kiinnostumaan.)

Rasa sopii minusta lokakuuhun. Luonto on jotenkin kirkkaimmillaan ja kuulaimmillaan juuri nyt, talven piilotellessa vielä taivaanrannan takana. Täällä lakeuksilla lokakuu on henkeäsalpaavien yöusvien ja kuivuneiden korsien aikaa, nukkumaan kääntyvien peltomultien kausi.

Tämä Rasan esikoiskokoelma ei kuitenkaan ole korostetun syksyinen. Runoissa on myös kevättä, kypsää kesää, talven väläyksiäkin - ja ihmissuhteita. Silti Rasa puhutteli tässä eniten juuri luonnon kautta. Hänen sanansa ovat keveitä, hiljaisia... mutta niissä on terääkin. Tulee mieleen englanninkielinen ilmaus bite. Esimerkiksi tässä musta kypärä jotenkin puraisee:

Tuuli yltyy.
Kaukana horisontissa
näkyy jo myrskyn
musta kypärä.

Jokin lässympi ilmaus tuossa lopussa vesittäisi koko runon.

Luonnon lisäksi tähän kokoelmaan liittyi nostalgisia fiiliksiä. Olen tosiaan lukenut Rasaa ennenkin, joskus ikävälillä 16 - 20. Jotain lukemisesta on tarttunutkin. Kaksi kokoelman runoista kaikui niin tutulta, että minun on täytynyt niitä nuorena rakastaa.

Nämä ennestään omilta tuntuvat runot ovat Rasan leikillisimpiä, niitä joissa lähes marigoldmainen luontosuhde, animismi, yhdistyy huumoriin. Lyhyitä kun ovat, laitan molemmat tähän:

Omenan kuoressa on reikä.
Jos siihen painaa korvansa kiinni
ja kuuntelee tarkasti,
voi veden ja tuulen ääniltä erottaa
astioiden helinää. 

Toukka tiskaa. 

--- 

Kuutamo.
Veden partaalla
istuu sammakko ja hieroo
rillejä hihaan.

Ehkä tässä näkyy rahvaanomainen rakkauteni juoniin ja selkeisiin palkintoihin, mutta pidän näistä kovasti. Nämä runot ovat elegantteja, tiiviitä, lukijaystävällisiä. Tyydyttäviä.

Pidin kokoelmasta kaikkiaan, vain muutama yksittäinen runo piti sivuuttaa olankohautuksella.

Pitää vielä lopuksi kommentoida runojen lukemisen fiilistä, nyt kun piiiiitkän tauon jälkeen tätäkin lajia kokeilin. Ensimmäiseksi pitää sanoa Maijalle terkkuja, että olit oikeassa, näistä on helppo aloittaa. Kokemus oli yllättävän mukava. Tyyni. Luin Metsän seinää ensin vähän kerrallaan ja viikonloppuna alusta loppuun. Äärihiljaiseen viikonvaihteeseen (Neidit eivät tulleet kotiin, menivät Helsinkiin teatterireissulle) runous istui hyvin.

Kaikkiaan tästä jäi hyvä maku suuhun. En välttämättä malta odottaa marraskuuhun, vaikka seuraava runokirja näyttääkin jo haastavammalta. Mainitsinko, että Helkavirsiä on minulla näköispainoksena?Luultavasti joudun lukemaan ääneen tai tikahdun fraktuuraan...

Risto Rasa (1974). Metsän seinä on vain vihreä ovi. Otava. ISBN 951-1-01400-5.

Suoranaisiin arvioihin en osunut, mutta Jenni kirjoitti äskettäin Rasasta täällä.

Marigoldin lumottu maailma

Olen tainnut tunnustaakin, että Montgomery, monen kirjatoukkatytön suosikkikirjailja, on minulle tähän asti ollut tuntematon suuruus. Jotenkin on Montgomery jäänyt väliin, vaikka ahmimisikäisenä luin osapuilleen kaiken mitä kirjastosta löysin. Oli liian kiire Neiti Etsivien kanssa, tai sitten runontyttökirja ei vain istunut imagoon. Kuka tietää - varhaisteinimuistojen luotettavuus alkaa olla sitä luokkaa etten enää ole varma itsekään!

Aikomus oli aloittaa Montgomeryyn tutustuminen Pienestä runotytöstä, joka on 101 naisten kirjan listallani, mutta totta kai Saran upean paketin saatuani oli pakko lukea ensimmäiseksi yksi niistä. (Voitin näet tämän komean kirjan Saran arpajaisissa, ja samassa paketissa oli vielä kaksi muutakin: Sisko Ylimartimon Anna ja muut ystävämme, joka kertoo Montgomeryn elämästä ja sankarittarista, sekä Montgomeryn oma Sara - Tarinatyttö.)

Aloitin melkein huolissani; olisipas kurja huomata, etten tykkää pätkääkään Montgomerystä, josta minulla on ollut vähän hempeä käsitys. Onneksi ei käynyt niin onnettomasti!

Sanoisin, että kirja on sitä mitä odotinkin: kaunista ja hyvin tehtyä nostalgiaa. 1900-luvun alusta on on otettu hyvä ja valoisa otos, suodatettu se eheän ja mielikuvitusrikkaan lapsen katseen läpi, ja lopputulos on kaikin puolin miellyttävä lukukokemus. En tiedä olisiko 13-vuotias Booksy nauttinut Prinssi Edwardin saaren seepiansävyistä, mutta nyt pidin kirjasta kovasti. Vanhemmiten osaa myös lukea paremmin rivien välistä. Montgomerylla on herkkää silmää ympäristön ja ihmisten kauneudelle, mutta myös pientä pilkettä silmäkulmassa; vaikka hän ei naura hahmoilleen, tekstissä on viljaltaan sellaista elämänmyönteistä huumoria, joka tekee muuten (kieltämättä) hempeästi tarinasta mukavaa luettavaa.

Marigoldin lumottu maailma seuraa pienen tytön kasvua nuoreksi tytöksi. Marigoldin lahja on vilkas mielikuvitus. Hänen paras ystävänsä on muille näkymätön Sylvia, jonka kanssa Marigold jakaa salaisimmatkin haaveensa ja leikkii parhaat leikkinsä. Marigold kasvaa talossa, jota hallitsevat voimakastahtoiset isoäidit kahdessa polvessa. Leskeksi jäänyt äiti on liian lempeä olento sanoakseen vastaan miehensä suvulle, jonka perinteet määrittävät elämäntavan pienentä piirrettä myöten.

Marigoldin sydämellisyys ja avoimuus tekevät hänestä viehättävän sankarittaren, joka kolttosiinkin yltyessään kuuntelee omaatuntoaan. Lesleyn sukukartanon ilmapiiri on tavattoman kutsuva. Voisinpa viettää iltapäivän nauttien teetä ja kakkua puutarhassa, jutustella hetkisen Lucifer-kissan kanssa, kuulla Marigoldin nauravan Sylvian jutuille Kuusikukkulalla...

Onneksi Marigold ei ole puhdasta hunajaa eikä lumottu maakaan pelkkä kiiltokuva. Myös häijyjä tunteita ja erehdyksiä mahtuu mausteeksi mukaan. Marigold ei ole Pollyannan kaltainen positiivisuuden lähettiläs, onpahan vain mukava ja herkkätuntoinen tyttö, joka katsoo maailmaa omalta kantiltaan. Ihan kivutta ei kukaan kuitenkaan kasva, ei edes Cloud of Spruce -kartanossa.

Entä pelko - oliko hän koskaan tuntenut sitä? Hänen varhaisimpia muistojaan oli se, kun hänet oli suljettu hämärään olohuoneeseen, koska hän oli pudottanut hillovanukastaan nuoren isoäidin parhaalle pöytäliinalle. Hän ei voinut ymmärtää, miten sellainen mitätön vanukaspala saattoikin levitä niin laajalle. Mutta olohuoneeseen hän joutui - kauheaan huoneeseen, jota raidoittivat outoina häälyvät valot ja varjot. Ja kun hän käpertyi ovea vasten hämärässä, hän näki jotakin kamalaa. Elämänsä loppuun asti Marigold uskoi, että niin todella tapahtui. Kaikki tuolit näyttivät yhtäkkiä alkavan tanssia pöydän ympäri ison, hevosenjouhilla täytetyn keinutuolin johdolla. Ja joka kerran kun keinutuoli kopisi hänen ohitseen, se kumarsi hänelle kuahean liioitellun kohteliaasti. Marigold kiljui niin villisti, että hänet haettiin pois - inhoten, koska hän ei kyennyt kestämään niin vähäistä rangaistusta. (s. 59)

Ymmärrän tämän luettuani paremmin, miksi Montgomeryllä on ihailijoita. Kuvaus ja tunnelma ovat niin vahvoja, että kasvukertomus riittää hyvin sisällöksi. Teksti ei tunnu sillä tavalla yksinkertaistetulta kuin joissain nuortenkirjoissa. Marigoldin maailmaan on minusta helppo eläytyä. Kun nyt kirjan jälkeen ravistelen itseäni usvaiselta niityltä takaisin tänne nyky-Suomeen, huomaan että kirjasta heräsi myös kaikenlaisia historialliseen ja sosiaaliseen perspektiiviin liittyviä ajatuksia. Montgomeryn kuvaama yhteisö on eräänlainen kupla... Mutta ehkäpä palaan tuohon teemaan myöhemmin, luettuani Pienen runotytön. Piti kipaista se päivällä kirjastosta. Ripaus hempeyttä ei ole pahitteeksi.

Mutta nyt on painuttava pakkaamaan, parin päivän minireissu tiedossa. Epäilemättä Neidit selviäisivät emännöinnistä heikommin kuin Marigold vastaavasta tulikokeesta - mutta pidetään peukkuja ettei yllätysvieraita ilmaannu!

Lucy Maud Montgomery (2009). Marigoldin lumottu maailma. Helsinki jne: Minerva-kustannus. Suomentanut Sisko Ylimartimo.

Arvioita:
Suvi Ahola Hesarissa
Teresita Insinöörin kirjahyllyssä
Leena Lumi
Lumiomena
Salla on lukenut saman englanniksi