Kuninkaan salamurhaaja ja Salamurhaajan taival

Vakavamman ohella tulin tässä lukeneeksi myös Näkijän tarun osat 2 ja 3 eli Kuninkaan salamurhaaja ja Salamurhaajan taival. Vähän pelokkaana tosin näitä luin, sillä Neiti B löi Salamurhaajan oppipojan jälkeen pöytään ultimaatumin: jos kehtaan tykätä tästä trilogiasta, hän häpeää geeniperimäänsä, kirjamakuni menettää täydellisesti uskottavuutensa, eikä hän enää ikinä usko yhtään suositustani.

Selvä peli, Neiti B. En sitten suosittele. Ja palauta heti se Dance with Dragons!

Kaiken uhalla nimittäin enimmäkseen pidin molemmista jatko-osistakin. Tosin... FitzUljas on rasittava kertoja. Eräässäkin kohdassa hän ehti mainita kuusi (6) kertaa kahdessa (2) kappaleessa ajatuksen, että Valta kätyreineen kohta tappaa hänet. Jos olisin päässyt kaveriin käsiksi juuri silloin, ei olisi tarvinnut odottaa Vallan kätyreitä. Kaameaa itsesäälissä kiehnäämistä. Muutenkin Fitzin touhu on välillä sellaista sähläämistä, että lukija alkaa pitää osaa hänen onnettomuuksistaan itseaiheutettuina.

Kertojasta huolimatta Näkijän taru kannatti lukea. Sisällöstä en taida kertoa, etten pahasti spoilasi sarjaa sen lukemista suunnittelevilta, mutta sen voin sanoa, että tässä trilogiassa jänne on aika kohdillaan ja kolmannessa kirjassa päästään jonkinlaiseen ratkaisuun, vaikka langanpäitä jää mukavasti auki myöhempiä kirjoja varten. Hobbin maailmassa on paljon kiinnostavia elementtejä. Jopa Fitziin jollain tavoin kiintyy, vaikka hän onkin vinkulelu. Äidinvaistot heräävät? Useat sivuhahmot ovat eläväisiä ja uskottaviakin, ja jotkut suorastaan kiehtovia. Salamurhaajankärppä (!?) jää mieleeni kolmososasta!

Fitzin voi-minua-raasua –angstailun ohella ainoa suurempi harmini kirjoissa oli Yönsilmän ihmismäisyys. Hobb kyllä kuvaa suden ajattelua visuaaliseksi ja erilaiseksi kuin ihmisen, mutta kuitenkin susi kirjassa ”puhuu” repliikein ja käyttää niissä varsin abstrakteja termejä. Se ärsytti. Olen nimittäin kerran tai kuusikymmentä miettinyt ajattelun ja ilmaisun tasoja, eikä käsitteellistäminen minusta voi ottaa tuollaisia kvanttihyppyjä. Jos susi ajattelee kuvin ja tuntemuksin, eikä siis verbaalisesti, ei sen pitäisi voida välittää esimerkiksi tällaisia ajatuksia:

Vähän puolenpäivän jälkeen Yönsilmä liittyi seuraamme. 

"Kiltti hauva!" murjaisin sille ääneen. 

Tuo kalpenee sen rinnalla, miksi Pannu sinua nimittelee. Se huomautti omahyväisesti, Säälin vielä teitä kaikkia, kun se vanha narttu saa lauman kiinni. Sillä on keppi mukanaan. 

Seuraako Pannu meitä? Osaa jäljittää aika hyvin, vaikka onkin ihminen. (Salamurhaajan taival, s. 582) 

Kysyn vain: miten sanoisit kuvilla ja tuntemuksilla "nimittelee"? Noh, tämä on varmaan yli-ikäisyyttä ja ylianalysointia. Hobbille pisteet siitä, että hän on kuitenkin yrittänyt ottaa ongelman huomioon ja korostaa suden poikkeuksellista inhimillisyyttä, joka johtuu tietenkin Vaisto-yhteydestä Fitziin.

Kaikkiaan nämä olivat sopivaa uppoutumisluettavaa. Hyvää seikkailua, hyvää suuren mittakaavan viihdettä genren ystäville. Taival vähän junnaa välillä - jokusen kiemuran Fitzin matkalta olisi voinut jättää väliinkin - mutta yleisfiilis on ihan positiivinen. Tarinalla on imua. Ehkä vielä enemmän tästä saisi irti vähän nuorempi ja vähän vähemmän kyyninen lukija, mutta ei tästä mitään inhoreaktioita todellakaan tullut. Loppuratkaisussa oli jopa loistokkuutta!

Näkijän tarun parissa viihtyi oikein hyvin kolmen kirjan verran. Silti ei tullut erityisiä paineita jatkaa Hobbin kanssa, mutta syy ei oikeastaan ole Hobbin: on vain käsillä liian monta osaa Le Guinin Hainilais-sarjaa. Ja Tähystäjäneito. Ja Näkijän tytär... Fantasian aikuisemmalla puolella odottaisivat Perdido Street Station ja Tigana. Heh, vaikka kuinka lukee, aina riittäisi lisää luettavaa.

Robin Hobb (2004, alkuperäinen 1996). Kuninkaan salamurhaaja. Näkijän taru 2. Otava. Suomentanut Sauli Santikko. ISBN 951-1-19709-6.
Robin Hobb (2004, alkuperäinen 1997). Salamurhaajan taival. Näkijän taru 3. Otava. Suomentanut Sauli Santikko. ISBN 951-1-19711-8.

Arvioita:
Jossu on kirjoittanut näistä täällä ja täällä.
Risingshadow-foorumin juttuja täällä ja täällä.

Kohtalon miekka - Noituri (2)

Kuva: WSOY

Tykästyin jo Viimeisen toivomuksen kohdalla Sapkowskin pikkuisen vinoon huumoriin ja intertekstuaalisuuteen. Onneksi lainasin molemmat kerralla, joten Kohtalon miekkakin oli heti käsillä. Hajamielinen ja sotkuinen kun olen, hautasin Miekan vahingossa lehden alle ja unohdin sen matkaillessani Westerosissa... mutta siivouksessa se löytyi ja ehdin lukea tämänkin osan ajoissa ehdottaakseni sitä Blogistanian Globalia-kisassa vuoden käännöskirjaksi.

Palkintosijoille Miekka ei yltänyt, mutta siihen on varmasti syynä vain monen kirjanystävän lohikäärmeallergia. Ymmärrän taudinkuvan hyvin, sillä olen itsekin vasta viime vuosina parantanut vaivasta. Jälkivaikutuksena edellytän yhä lohikäärmeiltä ja niitä kukistavilta sankareilta vähän jotain normimiekkailua iskevempää.

Onneksi Kohtalon miekka on aito teräase, hiottu ja pureva. Kannesta ei heti uskoisi, mutta kyllä tämä ihan oikeasti on aikuisten ihmisten fantasiaa. Kuten Toivomuskin, Miekka koostuu erillisistä kertomuksista. Tarinat ovat päällisin puolin aika normisettiä, vaeltava noituri (ritari) kohtaa erilaisia vaikeuksia ja haasteita. Sapkowski käsittelee noiturinsa Geraltin vaiheiden kautta yksinäisyyttä, ystävyyttä, valintoja. Ja erilaisuutta ja samanlaisuutta.

Eräänlaisiksi kantaviksi teemoiksi nousevat rakastamisen kyky (onko sitä ja kenellä?) ja kohtalo (voiko elämä muuttua?). Rivien välistä voi halutessaan hamuta tarttumapintaa myös tosielämään. Fantasiamaailman ympäristöongelmat, kaupungistuminen, korruptio ja monikulttuuriset suhteet kuulostavat oikeastaan aika tutuilta.

Otetaankin lukunäytteeksi kohta, jossa Geralt heittää keikkaa tulkkina ihmisruhtinaan ja merenneidon riidellessä:

"Senkin häpeämätön hutsukka!" hän karjui. "Oikea kylmä makrilli! Hankkikoon itselleen turskan!" 

"Mitä hän sanoi?" Sh'eenaz kysyi uteliaasti uiden samalla laivan viereen. 

"Että hän ei halua pyrstöä!" 

"Sano hänelle... Sano hänelle että toivon hänen kuivuvan karrelle!" 

"Mitä hän sanoi?" 

"Hän sanoi toivovansa että hukkuisit", noituri tulkkasi. (s. 202)

Kohtalon miekka jatkaa ansiokkaasti Viimeisen Toivomuksen linjoilla. Mahtavaa kamaa. Hyvin toteutettua ja värikästä, riittävän kepeää ollakseen viihdyttävää, tarpeeksi syvää ollakseen kiinnostavaa. Kärkkäisen ilmeikästä suomennosta on minusta ilo lukea. Sapkowskin ovelat pienet yksityiskohdat tulevat hyvin läpi. Odotan jo innolla kolmatta osaa, jonka pitäisi Risingshadow'n mukaan olla tulossa kesällä.

Andrzej Sapkowski (2011). Kohtalon miekka. The Witcher. Noituri 2. WSOY. Suomentanut Tapani Kärkkäinen. ISBN 978-951-0-36570-0.

Arvioita:
Vesa Sisättö Hesarissa
Raija Taikakirjaimissa
Marjis Kirjamielellä-blogissa
Morre Morren maailmassa
Maisie Kadonneet kirjanmerkit -blogissa

Maameren tarinat 1 - 4

Ursula Le Guin on fantasian itseoikeutettuja suurmestareita. Perinteinen scifisti kun olen, fantasiatietoudessani on norsunmentäviä aukkoja. Maameren tarinat on ilman muuta ollut yksi niistä.

Mutta kirjabloggaaminen on sivistävää touhua! Maameren tarinat on näet päätynyt sekä 101 naisten kirjan listalle että 101 spefin helmen listalle, joten tuplainnolla nyt tartuin kirjaan. Aikomus oli alun perin lukea vain ensimmäinen osa, mutta elämä puuttui peliin. Kun kyselin Maameren velhoa, avulias kirjastontäti totesi, että kirjasarjasta on ilmestynyt kaksiniteinen painos ja lainasi molemmat jykevät kirjat minulle. Silmiä räpytellen otin vastaan tämän yli 1500-sivuisen tarjouksen vastaan. Vähän kyllä epäilin tulisiko koko settiä luettua.

Ensimmäisen osan luettuani ei käynyt mielessäkään lopettaa. Käänsin saman tien sivua ja jatkoin seuraavaan.

Maameren tarinat sijoittuvat saarivaltioiden täplittämään merten valtakuntaan. Perusfantasian elementtejä löytyy: on magiaa ja sillä säännöt, on lohikäärmeitä ja niillä voimia, on nuoria hulluja etsimässä kohtaloaan ja vanhoja viisaita hyväksymässä omaansa. Ja tietysti on myös kunnollisia, ilkeitä pahiksia.

Sarjan ensimmäinen osa, Maameren velho, kertoo Varpushaukaksi kutsutun pojan kasvusta suureksi velhoksi. Vuohipaimeneksi aiottu Varpushaukka osoittaa lahjoja magian alalle, ylpistyykin, ja päätyy Roken velhokouluun. Kuohahteleva nuori mies kasvaa koettelemusten myötä vastuuseen ja oppii puhumaan lohikäärmeille.

Toinen osa, Atuanin holvihaudat, johdattaa lukijan pimeyden voimien palvelukseen. Pimeyden voimat eivät tietenkään vaikuta kovin pahoilta, sisältä päin katsottuna. Keskushenkilö on Arha, uhri, pimeän uudestisyntynyt papitar, joka lapsesta asti kasvatetaan tehtäväänsä. Hänen valtakuntaansa on maanalainen labyrintti, jonka sokkeloihin on kätketty kauan kateissa olleen rauhan talismaanin puolikas. Kun toisen puolikkaan löytänyt surusilmäinen velho tulee talismaania etsimään, joutuu nuori Arha vaikeiden valintojen eteen.

Sarjan kolmas osa, Kaukaisin ranta, on jännä kudelma toivoa ja synkkyyttä. Siinä Maamerta piinaa outo toivottomuuden epidemia, joka pyyhkäisee pois laulut ja magian voiman, nielee järjestyksen ja repii yhteisöjä koossa pitävät voimat. Arkkimaagi lähtee etsimään epidemian alkulähdettä kumppaninaan nuori prinssi Arren Enladin ruhtinaskunnasta. Pitkä ja monivaiheinen purjehdus on myös sielun sisimpien sopukoiden tutkimusmatka. Mitä löytää Arren epätoivon rannalta, tuskan vuorilta?

Neljännessä osassa mennään jo todella rankkaan tavaraan. Tehanu käsittelee vallan väärinkäyttöä, lasten pahoinpitelyä, äitiyden vaikeutta, elämän epäoikeudenmukaisuutta... ja osaa näistä hyvin kirjaimellisesti. Tapahtumissa on palattu Gontiin, Varpushaukan kotisaarelle. Maanviljelijän leski, kuolevan velho Ogionin ystävä, kasvattaa arpikasvoista Therru-tyttöä, jota paikalliset noidatkin pelkäävät. Tehanussa sukupuolten välinen tasa-arvo nousee yhdeksi keskeiseksi teemaksi, seksuaalisuuttakin käsitellään. Tässä osassa myös nähdään poikkeuksellisen ikäviä pahiksia. Heidän tekosissaan ei ole mitään runollista tai fantastista; melkeinpä tulevat iltapäivälehtien karmeimmat otsikot mieleen.

Kieli on minusta aika sujuvaa - ja aika huomaamatonta. Mieli askartelee Le Guinin suurissa maisemissa. Välillä pilkahtaa jokin kuva sanojen välistä terävänä, epätodellinen liha tai vedessä leijuvat veriruskeat pilvet. Lukunäytteen otan ensimmäisestä osasta. Tässä Varpushaukka saa kuulla kunniansa:

[--] Sinä sait synnyinlahjaksesi mahtavan kyvyn ja sinä käytit lahjaasi väärin, laadit loitsun, jota et pystynyt hallitsemaan, tietämättä kuinka loitsusi vaikuttaa valon ja pimeyden, elämän ja kuoleman, hyvän ja pahan tasapinoon. Ja sinä ryhdyit tekoosi ylpeydestä ja vihasta. Onko sitten ihme että tuloksena oli turmio? Manasit vainajan hengen kuolleista, mutta sen mukana nousikin maan päälle yksi olettomista voimista. Se tuli kutsumatta paikasta jossa ei ole mitään nimiä. Paha, paha tahtoo työskennellä sinun kauttasi. Voima, jolla sinä kutsuit sitä, antaa sille voiman hallita sinua: te olette kahlitut toisiinne. Se on sinun ylimielisyytesi varjo, sinun tietämättömyytesi varjo, se on sinun heittämäsi varjo. Onko ihmisen varjolla nimeä? (s. 84)

Aika on ollut tällä viikolla tiukalla, joten olen laittanut syrjään sen enemmän keskittymistä vaativan tiiliskiveni, ja lukenut joutohetkinä Maameren tarinoita. Niidenkin parissa on mennyt poikkeuksellisen pitkään, mutta syy ei tosiaan ole Tarinoissa. Maameri on erinomaista, suoraviivaista fantasiaa. Pidin miljööstä ja etenkin lohikäärmeistä, joiden luonne ja kiinnostavuus syvenee kirja kirjalta. Myös keskeiset henkilöt, joiden kohtaloihin palataan kirjojen myötä, ovat moniulotteisia ja inhimillisiä.

Koska monessa Maameren osassa nuoren ihmisen kasvu on keskeinen tekijä, vertailin tätä mielessäni tuoreempaan fantasiatapaukseen, Routasisaruksiin. Pakko sanoa, että vertailussa Routasisarusten miljöö voittaa tuoreutensa ja ajankohtaisuutensa tähden. Le Guinin fantasiamaastoa on niin moni muukin jo ehtinyt kaluta sitten 70-luvun; se tuntuu lukukokemuksessa tiettynä tuttuutena. Mutta ihmiskuvauksessa Le Guinin hienosyisemmät hahmot vetävät pidemmän korren. Routasisarusten minäkertojien perimmäinen (ja toki todentuntuinen) itsekeskeisyys ei pärjää Le Guinin hahmojen eeppisten ratkaisujen rinnalla.

Kaikkiaan positiivinen yllätys! Etenkin neljäs osa nosti tämän selvästi keskimääräistä fantasiaseikkailua kovemmalle tasolle. Kansilehteä tutkiskellen selvisikin, että Tehanu on ilmestynyt vasta 90-luvulla, kun taas ensimmäiset kolme osaa ovat nähneet päivänvalon jo 70-luvulla. Sävyero kertoo muuttuneesta maailmasta, tai ehkä kirjailijan muuttuneesta näkemyksestä. Minusta rankkuus oli plussaa. Tehanun myötä sarjaan tuli särmää. Vaikka ensimmäisten osien parissa viihtyi, niissä oli sellainen pieni opettavaisen fantasiakertomuksen pohjavire - Tehanussa hypättiin yleisestä moraalifilosofiasta tiukkaan todellisen elämän epämääräisyyteen.

Palaan Maamerelle vielä... osat viisi ja kuusi odottavat. Mutta väliin jotain muuta.

Ursula Le Guin (2008, alkuperäiset 1976, 1977 ja 1992). Maameren tarinat 1 - 4. WSOY. Suomentanut Kristiina Rikman. ISBN 978-951-0-33321-1.

Arvioita:
Risingshadow-foorumilla
Zephyr Kirjanurkkauksessa
Jokke Jokken kirjanurkassa

A Dance with Dragons

George R. R. Martinin Tulen ja jään laulun odotettu viides osa A Dance with Dragons lennähti tänne kirjatoukan koloon sillä aikaa kun huitelin Helsingissä. Hetken jo näytti siltä, että sarjaa innolla lukenut Neiti B vie kirjan nenäni edestä. Onneksi hän antoi armon käydä oikeudessa ja nopeampi lukija sai tämän tiiliskiven ensin. (Muutaman luvun kohdalla mietin, onko koko kirjaa edes syytä antaa 16-vuotiaan käsiin... mutta ehkäpä nyt on liian myöhäistä ryhtyä sensoriksi. Maailma on kova paikka; ei tarvitse mennä Westerosiin lukeakseen raiskauksista ja muista julmuuksista. Hesari riittää.)

Kirjan sisällöstä on vaikea sanoa mitään spoilaamatta jotakin sarjasta. Yksittäisten henkilöiden kohtaloissa sattuu ja tapahtuu, mutta suuri valtaistuinpeli ottaa oikeastaan vain takapakkia. Entisten kruununtavoittelijoiden lisäksi ilmaantuu uusi yrittäjä. Silti tarinassa oli minusta edistymisen tuntu. Jotkin arvoitukset ratkesivat, jotkin juonenosat löysivät toisensa ja sulautuivat yhteen. Mahdollisia loppuratkaisuja voi alkaa hahmotella mielessään. Vallan kääntöpuolet tulevat hyvin esiin. Itse asiassa valtiailla on koko ajan niin vaikeaa, että valtaistuinpelin osallistujien innokkuus hämmästyttää. Vallan palkinto on jatkuva ahdistus, syyllisyys, pelko, kuolema... Jopa kuningatar Cerseitä on (melkein) pakko sääliä.

Martin tuntuu sanovan, että valinnoistaan on maksettava. Tyrionin sanoin: orjuus on valinta. Ehkä valinta orjuuden ja kuoleman välillä, mutta valinta yhtä kaikki. Myös valta on valinta, valitettavasti sellainen josta myös sivulliset usein maksavat.

Ja kaiken yllä hiipii lähestyvä talvi... Starkien sanat the winter is coming tuntuvat huuruavan jokaisessa Westerosiin sijoittuvassa luvussa. Lumi hautaa armeijoita, nälkä alkaa ahdistaa. Muurillakin valmistaudutaan talven tuloon. Nuori komentaja tekee uusiakin ratkaisuja mutta pitää kiinni keskeisistä perinteistä.

One last thing remained before they could depart: the thing that they had come for. Iron Emmett called forth his charges, and as the rest of the company watched from a respectful distance, they knelt before the weirwoods. The last light of day was gone by then; the only light came from the stars above and the faint red glow of the dying fire in the center of the grove.

With their black hoods and thick black cowls, the six might have been carved from shadow. Their voices rose together, small against the vastness of the night. "Night gathers, and now my watch begins," they said, as thousands had said before them. Satin's voice was sweet as song, Horse's hoarse and halting, Arron's a nervous squeak. "It shall not end until my death." (s. 468) 

Pidin tästä uusimmasta osasta enemmän kuin Feastista, joka tosin nyt toisella lukukerralla oli mieluisampi. (Luin Feastin uudestaan muistinvirkistykseksi Dragonsia odotellessani.)  Dragons on ehkä paremman tuntuinen siksi, että siinä liikutaan enemmän minulle läheisten hahmojen matkassa. Luin kuin kirjaan liimattuna koko sunnuntain ja suurimman osan maanantaistakin. Ei vaan voinut lopettaa. Ihanaa upota johonkin kirjaan niin täydellisesti, varsinkin tällaiseen mukavan paksuun ja mutkikkaaseen kirjaan! Vinkki: sängyssä tätä lukee vain bodari.

Olen edelleen aivan lumoutunut tästä sarjasta, jonka massiiviselle loistolle ei taida olla kilpailijaa. Branin, Jonin ja Aryan kohtalot jännittävät... Seuraavaa osaa joutuu luultavasti odottamaan vuosikausia! On pakko vain yrittää unohtaa tarina siksi aikaa. Tai saan mahahaavan.

Martinilla on kyllä melkoinen työ saada näin laaja kudelma tyydyttävään päätökseen... Moni huikea sarja kompastuu loppumetreillä siihen, ettei langanpäitä yksinkertaisesti pystytä solmimaan yhteen. Tulee mieleen vaikkapa Lost, joka (minusta) loppui odotuksiin nähden keppoisesti, ehkä siksi että niin perin kaupallisessa tuotteessa joudutaan kompromisseihin. Mutta odottelen luottavaisena; Martinilla näyttää riittävän armottomuutta tehdä rajujakin ratkaisuja.

George R. R. Martin (2011). A Dance with Dragons. HarperCollins. ISBN 978-0-00-224739-9.

Aiemmat osat:
Valtaistuinpeli (A Game of Thrones)
A Clash of Kings
A Storm of Swords 1 & 2
A Feast for Crows

Arvioita:
Jeff Vandemeer L.A.Timesissa
Lev Grossman Timessa
Raija Taikakirjaimissa täällä ja täällä (jälkimmäisessä spoilereita!)

A Feast for Crows

Seikkailuni George R.R. Martinin luomilla Westerosin mailla päättyivät toistaiseksi Tulen ja jään laulun viimeiseen ilmestyneeseen osaan A Feast for Crows. Huomaan vähän hämmästyneenä, että päällimmäinen tunne on melkein helpotus. Tähän kirjaan lähtiessäni tiesin jo ennakkoon että a) tarina jää kesken ja b) harmittaa kun se jää kesken. Pitäisi lukea vain valmiita saagoja - silloin kun tarina onnistuu herättämään mielenkiinnon, on turhauttavaa jäädä vaille loppuratkaisua. Pikkuisen iski myös jo jonkinlainen taisteluväsymys. Monta hyvää kirjaa on odottamassa, mutta Martinin sisäänkirjoittama lukupakotin esti tarttumasta niihin niin kauan kuin oli vielä sivuja jäljellä.

A Feast for Crows oli myös minusta sarjan tähän asti heikoin osa. Osittain syynä on, että tässä kirjassa Martin on tietoisesti jättänyt kaksi keskeistä tarinalinjaa sivuun; sen enempää Muurin tapahtumista kuin Danaerysin kohtaloista ei kerrota. Tyrion loistaa poissaolollaan, samoin Bran Stark. Sen sijaan kirjassa annetaan paljon tilaa Jamie ja Cersei Lannisterille, joista varsinkin jälkimmäinen on suoraviivaisen vastenmielinen tyyppi, ja Sansa Starkille, jonka persoona on keskushenkilöistä kehittymättömimmän oloinen. Kilpineito Brienne ei hänkään herätä myötäelämisen tunteita, vaikka onkin periaatteessa kiinnostava hahmo. Meren kaappareiden valtataistelut tosin ratkeavat, ja sisällissota näyttää päällisin puolin soditulta, vaikka seuraavan kaaoksen merkit ovat jo ilmassa. Nuori sitkeä suosikkini Arya on onneksi maisemissa, nyt entistä oudommissa sellaisissa, ja Sam Tarly kasvaa entistä kypsemmäksi. Lainaukseksi otankin sympaattisen palan Samin tarinaa.

Sam did not know how long it had been since last he'd slept, but scare an inch remained of the fat tallow candle he'd lit when starting on the ragged bundle of loose pages that he'd found tied up in twine. He was beastly tired, but it was hard to stop. One more book, he had told himself, then I'll stop. One more folio, just one more. One more page, then I'll go up and rest and get a bite to eat. But there was always another page after that one, and another after that, and another book waiting underneath the pile. I'll just take a quick peek to see what this one is about, he'd think, and before he knew he would be halfway through it. (s. 87)

George R.R. Martin selittää itse loppusanoissa, että oli alkujaan tarkoittanut kirjan rakenteen toisenlaiseksi, ja päätynyt leikkaamaan osan tarinalinjoista pois lyhentääkseen kirjan julkaisukuntoon. Tämä jätti kirjan jotenkin 'muotopuoleksi' edellisiin verrattuna; se on tasapainottoman oloinen, eikä loppuun syntynyt sellaista hengähdystauon tuntua, joka edellisissä oli. Jos olisin tajunnut Martinin ratkaisun ennakkoon, olisin ehkä odottanut A Feast'n kanssa seuraavan osan (A Dance with Dragons) ilmestymistä ensi syksynä. Voi olla että A Feast olisi toiminut yhdessä A Dance'n kanssa paremmin; kuuluuhan hyviin kesteihin myös tanssi -

Tulen ja jään laulu (Valtaistuinpeli, A Clash of Kings, A Storm of Swords) on ollut mielenkiintoinen poikkeama lähilukuhistoriassa. Aitoa magialla maustettua fantasiaa en ole lukenut vuosikausiin; viimeksi varmaan silloin kun harrypottereita luettiin iltasatuna. En myöskään ole ikuisuuksiin lukenut tällaista pidempää sarjaa, jossa osat eivät ole jokseenkin itsenäisiä. Oli ihanaa upota perusteellisesti hyvin kirjoitettuun, moniulotteiseen ja rankkaan satuun; mieleeni tulevat teinivuosien intensiiviset lukukokemukset. Toisaalta huomaan, että olen nykyään helpommin kyllästyvä. Olisi ehkä pitänyt vastustaa kiusausta lukea kaikki putkeen. Helpommin sanottu kuin tehty! Nyt jäin miettimään jäikö Feast'sta huonompi maku kirjan itsensä vai hiipivän Westeros-väsymyksen takia.

Kaikesta huolimatta luen varmasti seuraavatkin osat. Kevin Andersonin Saga of Seven Suns jäi aikoinaan kesken, kun hennot henkilöt eivät jaksaneet kannatella massiivista tarinaa. Martinin maailman väki on paljon inhimillisempää ja kiinnostavampaa.

George R.R. Martin (2006). A Feast for Crows. London: HarperCollins.

Kirja on suomennettu nimellä Korppien kestit.

A Storm of Swords 1 & 2

Kevyeksi joululukemiseksi suunniteltu George R.R.Martinin Tulen ja jään laulu on imenyt kurimukseensa välipäiviksi. Valtaistuinpelin luin jo marraskuussa, englanninkieliset jatko-osat olen säästänyt joululomalle. Ja aika ylellistä on ollut uppoutua perinpohjaisesti tähän fantasiamaailmaan.

A Clash of Kings pyöräytti käyntiin Westerosin seitsemän kuningaskunnan sisällissodan, joka jatkuu vielä kahtena osana julkaistussa A Storm of Swords -kirjassa.  Molemmat osat ovat pituudeltaan kuudensadan sivun luokkaa, joten ratkaisun ymmärtää.

Tulen ja jään laulusta tiesi jo alussa, että mitään lasten fantasiaa tämä ei ole, mutta A Storm of Swords -niteet vakuuttivat lopullisesti. Martin ei sääli edes lukijalle jo tutuksi käyneitä hahmoja tai maita... kuninkaita ja kartanoita kaatuu armottomassa väännössä. Muutaman kerran piti lukea luku sivu uudestaan, kun ei tohtinut uskoa silmiään: kuoliko se oikeasti? Ihan totta? Eihän?

A Storm tuo näkyvämmäksi taustalla olleet uskonsodan elementit. Vastakkain ovat maallistuneet rationalistit, erilaisten perinteisten uskontojen kannattajat ja uudemman Valon Herran palvelijat. Laittomuudet ja levottomuudet hankaloittavat pieneläjien arkea, ja maa köyhtyy sodan otteessa. Lopullista voittajaa sisällissodalle ei Stormissa löydy, sillä ainakin kaksi kuningasta puuhaa vielä Westerosin mailla, ja kaukomailla lohikäärmekuninkaiden jälkeläinen Daenerys käy omaa kouluaan. Samalla Muurin taakse suljettu pimeä maailma anarkisteineen, jättiläisineen ja yliluonnollisine elementteineen kasvaa voimassa ja uhkaa entistä selvemmin Westerosin valtakuntia. Viesti näyttäisikin olevan, että pimeä nousee jos valon väki keskittyy riitelemään keskenään.

"Valo" ei tässä todellakaan viittaa mihinkään ylimaalliseen hyvyyteen. Tämän tarun henkilöt ovat masentavan inhimillisiä, silloinkin kun tarkoittavat hyvää. Yhtään kirkasotsaista Frodoa tai lempeää veli Cadfaelia ei ole näköpiirissä. Jokainen on erehtyväinen; monet ovat kiivaita, armottomia ja raakoja; kaikki ovat itsekkäitä ainakin joskus. Luojan kiitos, jotkut ovat välillä myös kevytmielisiä tai hauskoja.

"--The thought that one day he may see his grandson with his arse on the Iron Throne makes Mace puff up like... now, what do you call it? Margery, you're clever, be a dear and tell your poor old half-daft grandmother the name of that queer fish from the Summer Isles that puffs up to ten times its own size when you poke it."

"They call them puff fish, Grandmother."

"Of course they do. Summer Islanders have no imagination. My son ought to take the puff fish for his sigil, if truth be told. He could put a crown on it, the way the Baratheons do their stag, mayhap that would make him happy. We should have stayed well out of all this bloody foolishness if you ask me, but once the cow's been milked there's no squirting the cream back up the udder. After Lord Puff Fish put that crown on Renly's head, we were into the pudding up to our knees, so here we are to see things through. And what do you say to that, Sansa?"

Sansa's mouth opened and closed. She felt very like a puff fish herself. (s. 88-89)

Martinilla on taito sisällyttää kirjoihinsa se jokin salaperäinen pakotin, joka nappaa ja pitää otteessaan. Pakko lukea loppuun. Onneksi lapset nykivät välillä liikkeelle ja vieraita käy, muuten varmaan hämähäkit kutoisivat verkkoja lukutuoliin jähmettyneiden luitteni ympärille.

George R.R.Martin (2003). A Storm of Swords 1: Steel and Snow. London: HarperCollins.
George R.R.Martin (2003). A Storm of Swords 2: Blood and Gold. London: HarperCollins.

Suomennokset löytyvät Kirjavalta Miekkamyrskyn nimellä.  Nappaan tähän lisäksi linkin Thomas Wagnerin nettiarvioon kirjasta. Siitä löytyy omaani ytimekkäämpi tiivistelmä juonesta: "Everybody's still at war." Ei voisi paremmin sanoa!

A Clash of Kings

A Clash of Kings on toinen osa George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu -sarjaa. Ensimmäiseen osaan (Valtaistuinpeli) kävin käsiksi suosituksen perusteella; harvoin innostun fantasiasta, enkä nytkään olisi siihen tarttunut ilman erityistä suositusta.  Reipas miekanheilutus on kivaa, mutta magia useimmiten haukotuttaa... perinteisen scifin ystävänä kaipaan rationaalista selitystä. Valtaistuinpeli oli kuitenkin niin värikäs ja toiminnantäytteinen kuvaelma, että sarjaan sitoutui ihan huomaamattaan. Jatko-osat oli siis hankittava, ja Clash on niistä ensimmäinen.

Rakenne on samanlainen kuin Valtaistuinpelissäkin: tarinaa seurataan vuoronperään eri yksilöiden näkökulmasta. Ensimmäisessä osassa idullaan ollut sisällissota puhkeaa Clash'ssa täyteen raivoonsa, ja Suuren Muurin takainen maailma lähtee liikkeelle. Lohikäärmeiden äidiksi kutsuttu Dany ei vielä astu keskinäyttämölle, vaan jatkaa liittolaisten etsintää meren takana. Jon Snow kulkee Yövartion matkassa Muurin tuolla puolen. Tällä kertaa seurataan myös sellaisten henkilöiden näkökulmaa, jotka olivat ensimmäisessä osassa sivummalla; mm. entinen salakuljettaja Davos ja Starkien kasvatti Theon saavat tilaa.

Keskeisistä hahmoista eniten kiinnostavat sitkeä Arya, joka ei halua antautua pelinappulaksi, ja älykäs Tyrion, joka ei saa arvostusta sen enempää kansalta kuin suvultaankaan. Varsinkin jälkimmäisen näkökulmaa seuraavat luvut tuovat kirjaan mukavaa ironiaa; Tyrion on kyllä tosissaan, mutta pystyy nauramaan itselleen. Sarjan nuorten henkilöiden kypsyydessä on jotain epätodennäköistä, mutta muistutan itseäni, että nykyinen pitkä lapsuus on historiallisesti tuore ilmiö, ja että esimerkiksi 1500-luvulla alle kymmenvuotiaan kuninkaallisen odotettiin jo edustavan kunnialla valtakuntaansa diplomaattien kanssa seurustellessaan.

Magialla on tässä kakkososassa suurempi rooli kuin ensimmäisessä, mutta ei auta, nyt olen jo koukussa...    Tarina on raaka ja raadollinen, mutta se totisesti saa muun maailman katoamaan. Tulen ja jään laululla on hyvän seikkailun vastustamaton vetovoima.

Mormont gave a whistle, and the bird flew to him again and settled on his arm. "A lord's one thing, a king's another." He offered the raven a handful of corn from his pocket. "They will garb your brother Robb in silks, satins, and velvets of a hundred different colors, while you live and die in black ringmail. He will wed some beautiful princess and farther sons on her. You'll have no wife, nor will you ever hold a child of your own blood in your arms. Robb will rule, you will serve. Men will call you a crow. Him they'll call Your Grace. Singers will praise every little thing he does, while your greatest deeds go all unsung. Tell me that none of this bothers you, Jon... and I'll name you a liar, and know I have the truth of it."

Jon drew himself up, taut as bowstring. "And if it did trouble me, what might I do, bastard as I am?"

"What will you do?" Mormont asked. "Bastard as you are?"

"Be troubled," said Jon, "and keep my vows." (s. 78)

A Clash of Kings on suomennettu nimellä Kuninkaiden koitos; kovakantista kirjastopainosta ei ole vielä löydy. Näin jälkikäteen vähän harmittaa, että olin liian laiska ja saita hankkiakseni suomennokset. Pitäisi varmaan hankkia suomenkieliseenkin nettikirjakauppaan tunnukset.

George R. R. Martin (2003, alkuperäinen 1998). A Clash of Kings. Lontoo: HarperCollins.

Risingshadow.net -sivustolta löytyy joitain arviointeja, ja suomennosta on kommentoitu Harakanvarpaita-blogissa.