Alan Bradley: Piiraan maku makea ja e-kirja Hesarilta

Hesari tarjosi äskettäin viikon kirjana Bradleyn dekkarin Piiraan maku makea. Kirjalla on hieno nimi (siis sellainen jonka tunnistan ja muistan), ja päädyin kokeilemaan uutta kirjanhankintakanavaa.

***

Hesari on nimittäin jo jonkin aikaa sitten kehitellyt uuden palvelun: HS-kirjaston. Digilehden tilaajat saavat ilmaiseksi luettavakseen yhden kirjan viikossa. Kirja on luettavissa 30 päivää. Laajemmista valikoimista pääsee nauttimaan jos maksaa kympin kuukausimaksun.

Mikään aiemmin ilmaiseksi tarjottu kirja ei ole tuntunut tarpeeksi välttämättömältä onnelleni, että olisin ryhtynyt niinkin pelottavaan hommaan kuin uuden digitaalisen palvelu-sovellus-klikkaa-tästä-kauhistuksen testaamiseen, mutta Bradleyn Piiraasta on ollut kovasti positiivishenkistä juttua mm. Kirsin ja Katjan blogeissa... Piti sitten kokeilla, sekä kirjaa että kirjastoa.

***

Piiraan maku osoittautui oikein mainioksi.

Rapistuvan kartanon kuopus Flavia de Luce on lystikäs nuori neropatti. Hän riitelee sisartensa kanssa, opiskelee itsenäisesti kemiaa ja selvittää toki murhankin kun sellainen perheen riesaksi ilmaantuu.

Koko kirjan mielenmaisemassa on jotain viehkoa. Ehkä miljöö (huokuu mitä klassisinta kultaisen kauden brittidekkaritunnelmaa), ehkä henkilökuvaus (tyyliteltyä mutta älykästä), ehkä Flavia itse. Ihan kuin Margery Allingham olisi kirjoittanut Suvi Kinoksen? Ehkä ei. Flavia on yhtä aikaa tutuntuntuinen ja omaperäinen. Raikas tapaus.

Kaikkiaan hieno hyväntuulendekkari.

***

Mitä HS-kirjastoon tulee: mikä ettei.

Kirjan latautuminen tosin kesti kauemmin kuin yleensä, ja kirjaa junassa iPadilla avatessani jouduin tovin odottelemaan... ilmeisesti järjestelmä halusi tarkistaa lukuoikeuteni ennen kuin päästi tekstin kimppuun. Muutoin käyttökokemus ei eroa e-kirjan lukemisesta yleensä.

Varmaan luen viikon kirjan jatkossakin, jos se sattuu kiinnostamaan. Kuukausitilaus ei silti tunnu tarpeelliselta. Luettavaa on muutenkin ehtinyt kertyä enemmän kuin lukuaikaa.

***

Viikon kirja muuten ilmoitetaan aina lauantaisin.  Tänään tuli tyrkylle Marko Kilven Kadotetut. Jos digihesari on tilauksessa, etkä ole vielä lukenut, kannattaa harkita.

***

Mitäs muuta?

Lokoisa lomakausi päättyi rysäyksellä kun työt alkoivat taas tammikuussa. #kirjanvuosi on alkanut hyvin hiljaisesti minun osaltani! Onneksi päivä on jo pitenemään päin ja lumi valaisee maan.

Vielä ehtisi lukea jokusen herkun ennen Blogistanian kirjaäänestyksiä... Seuraavaksi taidan suunnata Pietariin.

Onnellista kirjan vuotta kaikille lukutoukille!

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä he tekevät

Kuva/kansi: Tammi/Jussi Kaakinen

Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä he tekevät sai vankan suosituksen luotettavalta taholta jo ennen Finlandia-voittoa (kiitos Pirkko!) ja se olikin hyvä asia, sillä Finlandia-listaus ei minua juuri kannusta kirjaan tarttumaan... niin usein on oma makuni mennyt ristiin raadin kanssa.

Kannatti ehdottomasti lukea. Valtonen selvästi tiesi mitä teki kun kirjoitti, ja niin tiesi Brunilakin kun luki.

He eivät on tasapainoinen, kiehtova ja erittäin ajatteluttava romaani. Kieli toimii, virta vie.

Aika lailla napakymppi minun mielestäni siis.

***

Tarinaa - ja koko kirjaakin - on vaikea kuvata lyhyesti. Alussa ollaan 1990-luvun Helsingissä. Siellä Joe, nuori amerikkalainen neurotieteiden tutkija, viettää lyhyeksi jäävää kautta kehitysmaassa, jossa jokainen kuukausi tuhosi aivosoluja. Kun Joe lähtee, jää suomalainen Alina yksin Samuel-pojan ja heikon itsetuntonsa kanssa. Myöhemmin (2020-luvun alussa?) Joe on vakaa akateeminen kiintotähti. Hänen toinen perheensä on teini-ikävaiheessa. Rebecca-tytär testaa lupia kyselemättä uutta iAm-laitetta, joka tuo viihteen ja tiedon suoraan aivoihin. Eläinaktivistit ottavat kohteekseen Joen, jonka tutkimustyö perustuu eläinkokeisiin. Mutta onko isälleen täysin vieras Samuel yksi ekoterroristeista?

He eivät pitää sisällään hengästyttävän monia teemoja. Riippuu varmaan lukijasta mitkä muodostuvat olennaisiksi kullekin. Itseäni kosketti erityisesti iAm-laite ja sen markknointi. Vaikka nimi on uusi,  kapineen konsepti on scifin ystäville tuttu. Valtonen onnistuu kuitenkin tuomaan ideaan tuoretta kierrettä johtamalla ajatukset vaivihkaa suoran nettiyhteyden yksilöpsykologisiin ja yhteiskunnallisiin vaikutuksiin... Ja laitteen lanseerausmarkkinointi oli sekin hytisyttävää: pelottavan uskottavaa, kauhistuttavan tehokasta! Ajattelumallit ovat tätä päivää, vaikka kallon ja aistien suojavallia ei ole vielä ohitettu.

Toinen minua kiinnostanut sivuteema liittyi akateemiseen julkaisemiseen ja tutkimuskulttuuriin. Valtonen kuvaa kokemuksen tuomalla osaamisella sekä yliopistomaailman raadollista kilpailua että julkaisujen laatuun ja tuottamiseen liittyviä kipukohtia. Open access -ajattelu ehkä vaikuttaa, joskus, jollain aikavälillä... mutta ainakin toistaiseksi tärkeiksi rankkeeratut tiedelehdet ovat kaikkea muuta kuin vapaasti saatavilla. Valtonen ei taida uskoa ainakaan nopeaan muutokseen, sillä Joe on mukana organisoimassa boikottia akateemista julkaisemista dominoivaa mediaimperiumia vastaan.

He eivät panee muutenkin miettimään tieteen ja rahan rajapintoja; akateemisen maailman sisäänrakennettuja bisnesmalleja ja instituutioita.

Mutta nämä minua kovastikin kiehtoneet jutut olivat pohjimmiltaan sivuseikkoja. Luulisin.

Vahvimmin kirjasta jää mieleen juuria myöten todelta tuntuva viesti: me emme ymmärrä itseämme, emmekä toisiamme. Emme kuuntele toisiamme, emme ole rehellisiä itsellemme.

He eivät tiedä mitä he tekevät, sanoo romaanin nimi... mutta pohjimmiltaan luin sen tarkoittavan, että me emme tiedä mitä me teemme, ja olemme kyvyttömiä näkemään oman sokeutemme.

Voi että kun osaisikin pysähtyä miettimään miksi toinen tekee niin kuin tekee - ja ehkä vielä sitäkin ennen -  miksi itse tekee niin kuin tekee.

***

Otetaanpa tähän kohtaan sitaatti teemasta, jota en ole käsitellyt ollenkaan, nimittäin suomalaisuudesta.

Pelkäsivätkö nämä ihmiset todella toisiaan näin paljon? Että tekivät kaiken mieluummin huonosti yksinään kuin hyvin yhdessä? Eikö kannattaisi kertoa toisille ideoistaan, jotta niistä voitaisiin yhdessä saada parempia? Jos Piilaaksossa oli järkevää liittoutua, eikö sitten pienessä nurkkauksessa keskellä metsää, muun maailman ulkopuolella? Mutta suomalaiset ilmeisesti halusivat tehdä kaiken omalla tavallaan, yksin, ilman apua, vanhojen kavereiden kesken, niin kuin aina ennenkin. (s.87)

***

Ymmärrän niitä, joiden mielestä romaanissa oli "liikaa" aineksia... Kokonaisuus on kieltämättä vähän hengästyttävä, niin kuin nyt jälkikäteen huomaan, kun yritän sitä kuvata. Silti, minulle paketti oli juuri sopiva. He eivät on juonellisesti hyvä ja koukuttava kertomus, johon lukutoukka saa antaumuksella  uppoutua. Mutta se oli enemmänkin: syvästi inhimillinen ja älykäs teos.

Minusta Valtonen on tässä yltänyt ihmiskuvauksessaan hulppeasti Lionel Shriverin tasolle.

Jussi Valtonen (2014). He eivät tiedä mitä he tekevät. Tammi. 978-951-31-7429-3.

Arvioita:

Kirsin mielestä ostaja saa rahoilleen vastinetta - olen samaa mieltä!
Arjakin nautti mutta olisi kaivannut loppupuolelle tiivistämistä.
Minna päätyi samantapaisiin ajatuksiin kuin minäkin: ehkä emme kukaan tiedä mitä teemme...

The Unwritten - osat 1 - 9

Sain taannoin pienoisen ostoshepulin ja täydensin hyllyäni hankkimalla puuttuneet osat The Unwritten -sarjakuvaa. Aiemmin olen sarjasta kirjoittanut täällä ja täällä. Kun uusia osia saa, on vanhat pakko lukea alle, joten luin sitten koko setin alusta loppuun.

Salla on kirjoittanut omassa blogissaan niin hienot jutut tästä sarjasta, etten ryhdy perinpohjaisiin esittelyihin. Linkitän suoraan lähteelle: menkää ja tutustukaa! Minulla on oikeastaan varsin vähän lisättävää itse sarjakuvien suhteen. Mutta eipä se ole ennenkään estänyt juttua kirjoittamasta.

Ensin lyhyesti The Unwrittenin sisällöstä. Tarinan keskeinen hahmo on Tom Taylor, kirjallisen alter egonsa varjossa varttunut mies. Tomin isä kirjoitti miljoonien palvoman kirjasarjan, jonka päähenkilö (Tommy Taylor) on vaarallisia vihollisia vastaan taisteleva velhopoika. Yleisö on sadun pauloissa, eikä erota tarinaa (Tommya) todesta (Tomista).

Mutta The Unwritten ei (juurikaan) sisällä lapsuuden traumoja vatvovaa psykodraamaa. Niin kuin kaikissa hyvissä tarinoissa, tässä on kyse hyvän ja pahan kamppailusta. Tommy Taylorin legenda on osa taistelua, jossa kamppaillaan (mahdollisesti kollektiivisen) tajunnan herruudesta. Joukko vaikutusvaltaisia ihmisiä pyrkii kaikessa hiljaisuudessa ohjailemaan tarinoiden massiivista voimaa: asettamaan agendan ihmiskunnan mielikuvitukselle. Tom (tai Tommy?) on tahtomattaankin osa tätä kamppailua.

Ja niin edelleen. Matkassa on monia mutkia - eikä se ole vielä päättynyt! - mutta The Unwrittenin kyydissä pitkästäkin tripistä todella nauttii. Visuaalinen ilme on vaihteleva, rytmikäs, haastava... Jos Industrial Light & Magic tekisi sarjakuvia, arvelisin heidän osallistuneen efektien suunnitteluun. Mutta ei, Mike Cary ja Peter Gross vain tekevät laadukasta työtä. Kerronta on toimivaa ja vivahteikasta.

The Unwritten on loistoviihdettä.  Mikään ei estä nauttimasta siitä puhtaasti hyvänä, älykkäästi toteutettuna seikkailuna, jonka intertekstuaalisuus on vailla vertaa. En osaa kuvitella sarjakuvaa, joka sopisi paremmin kirjallisuuden ystävälle!* Totta puhuakseni, näitä lukiessani en juuri mieti syntyjä syviä.

Mutta on tällä sarjalla toinenkin puolensa. The Unwritten on tarina tarinoista ja tarinoiden voimasta. Filosofoin tästä jo ykkösosan kohdalla mutta en näemmä tarpeeksi, koska asia on taas jäytänyt mieltäni sarjaa luettuani.

Minua kiehtoo tavattomasti pari The Unwritteniin sisäänrakennettua ajatusta: että me ihmiset olemme oikeastaan kuvitteellisia (enemmän tai vähemmän), ja että kuvitelmilla on käytännön vaikutusta todellisuuteen.

Kun sanon, että olemme kuvitteellisia, en tarkoita julistautua solipsistiksi. Olet sinäkin varmaan olemassa. Olemme kaikki tasa-arvoisesti tarinakimppuja! Osan stooreista kerromme itse itsellemme, osan rakennamme muiden reaktioista itseemme, osan poimimme muilta ja omaksumme osaksi minuuttamme, osan tuotamme tyydyttääksemme muiden odotukset. Jokainen on toivottavasti oman tarinansa sankari ja toisten tarinoissa jotain muuta.

Miksi tämä on tärkeää? Ehkä siksi, että meillä on kovasti taipumusta pyrkiä levittämään omaa versiotamme toistenkin tarinoista, useinkaan huomaamatta, että leimaamalla ryhmän leimaamme myös yksilöitä. "Maahanmuuttajat ovat..." ja "pohjalaiset ovat..." ja "poliitikot ne vasta ovatkin!"

Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan: meillä on valtaa toistemme identiteetteihin. Ei ehkä niin konkreettisesti kuin The Unwrittenissa mutta silti... Jokainen meistä voi vaikuttaa muiden käsitykseen itsestään. Läheisimpiemme minuuteen vaikutamme eniten, mutta tuntemattomiinkin kykenemme vaikuttamaan. Kollektiivisesti voimme tehdä pahaa jälkeä. Tai paljon hyvää, tietty.

Siitä pääsenkin toiseen kiehtovaan ja pelottavaan asiaan, nimittäin siihen miten kuvitelmat vaikuttavat todellisuuteen. Tarkoitan nyt kuvitelmalla lähinnä sepitettä tässä yhteydessä. En (ihan) usko, että voisin piirtää liidulla katuun portaat ja laskeutua sitten niitä pitkin manan maille, kuten The Unwrittenissä tehdään, en vaikka kaikki maailman keijuihin uskovat lapset taputtaisivat käsiään.

Mutta uskon sataprosenttisesti siihen, että oikeanlaisella tarinalla saisi joukon ihmisiä kaivamaan katuun syvän, syvän kuopan. Ajatelkaa 30-lukua. Tai jos siitä on liian kauan, niitä nuoria ihmisiä, jotka nyt lähtevät Isiksen riveihin.

Päätänkin tämän luritukseni Hyvään Päätökseen. Yritän jatkossa useammin olla omassa tarinassani sellainen hienotunteinen sankaritar, joka varoo sanojaan ja miettii miten muihin vaikuttaa. Kohdistukoon kritiikkini aina asiaan, ei ihmiseen. Nih.

Kannatti siis lukea The Unwritten. Se ehkä teki minusta pikkupikkuriikkisen paremman ihmisen. Tarinan voimalla. MOT.

Mike Carey & Peter Gross & co. (2010-2014). The Unwritten. Vertigo Comics.

1. Tommy Taylor and the Bogus Identity
2. Inside Man
3. Dead Man's Knock
4. Leviathan
5. On to Genesis
6. Tommy Taylor and the War of Words
7. The Wound
8. Orpheus in the Underworld
9. Fables 
10. Tulossa lokakuussa!

*Jane Austen -fanina tosin nieleksin hetken kohdatessani Bennettin neidit osassa Orpheus in the Underworld...

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

Kuva: WSOY

Hyvä aviomies on tietysti jokanaisen toiveuni, joten ilahduin kun sellainen yllättäen putkahti postiluukusta. Kuherruskuukausi jäi lyhyeksi mutta oli intensiivinen: päästyäni noin sivulle 90 olin jo tukevasti sitoutunut, ja kirja oli pakko lukea saman tien.  Onneksi sattui sellainen päivä, että Aviomiehen kanssa huomiostani kamppailivat vain siivous ja pyykit.

Mitähän juonesta sanoisi? Varautunut Tess saa kuulla aviomiehensä rakastuneen parhaaseen ja ainoaan ystäväänsä. Tyttärensä menetykseen jähmettynyt Rachel saa hänkin uutisen: elämän ainoa valopilkku, pieni pojanpoika, viedään pian toiselle mantereelle. Ja Cecilia, tehokas Tupperware-kuningatar, löytää sattumoisin miehensä kirjoittaman kirjeen. Avattava kuolemani jälkeen. Tietenkään Cecilia ei sitä lue, koska hän on kaikin puolin kunnollinen ihminen. Paitsi että tietenkin lukee, lopulta.

Kirjan asetelma on melko yksinkertainen, eikä keskeisen juonenkäänteen arvaamiseen vaadita kummoisiakaan lukijanvaistoja. Loppu kuitenkin onnistui yllättämään ja ennen sitäkin Aviomies piti herpaantumatta mukanaan. Salaisuus taitaa olla tuttuuden ja outouden sekoituksessa; päähenkilöiden selviytymisstrategioissa on jotain mainion inhimillistä. Heidän sisäiseen puheeseensa jää kiinni. Etenkin Ceciliasta tuli minulle hyvin todellinen hahmo.

Cecilia halusi järjestää täydelliset merirosvojuhlat. Jostakin syystä hän halusi tehdä vaikutuksen varsinkin Tess O'Learyyn. Cecilia tunsi käsittämätöntä vetoa Tessin kaltaisiin arvoituksellisiin, tyylikkäisiin ihmisiin. Useimmat Cecilian tuttavat olivat kovia puhumaan. He puhuivat toistensa päälle halutessaan epätoivoisesti kertoa omat juttunsa. "Olen aina inhonnut vihanneksia... lapseni ei syö muita vihanneksia kuin parsakaalia... meillä taas rakastetaan raakoja porkkanoita... minä rakastan raakoja porkkanoita!" Keskusteluun oli työnnyttävä väkisin mukaan, sillä muuten ei ikinä saanut suunvuoroa. Mutta Tessin kaltaisilla naisilla ei tuntunut olevan mitään tarvetta tilittää elämänsä arkipäiväisiä seikkoja muille, ja juuri sen takia Cecilia paloi halusta kuulla ne. Pitääkö HÄNEN lapsensa parsakaalista? (s. 121)

Moriartyn tyyli on kepeää ja kumminkin tarkkasilmäistä. Helene Bützow on taas kerran suomentanut niin, että ei oikeastaan tule huomanneeksi lukevansa käännöstä. Viihtymisen puolesta Aviomies oli vähintään yhtä hyvä lukukokemus kuin Weinerin Ikuiset ystävät, mutta Moriartyn kirjassa draamassa on enemmän tummia, tosia sävyjä. Onni on haurasta eikä omien tekojensa seurauksia aina näe ennalta. Moriartylla on tässä käytössään jonkinlainen elämän kaaosteorian sovellus: hyvin pienet tekijät johtavat suuriin muutoksiin. Hmm, ehkä tuo kannen mystinen perhonen onkin kaaosteoriareferenssi. Aviomiehessä myös pohditaan tietämättömyyden ja tietämisen välistä eroa. Kaikkihan me haluamme aina tietää täyden totuuden - mutta tekeekö totuuden tietäminen onnelliseksi?

Koukuttava tarina. Aion panna tämän kiertoon kaveripiirissä, jotta pääsen väittelemään Tessin valinnoista ja Cecilian reaktoista.

Liane Moriarty (2014). Hyvä aviomies. Suomentanut Helene Bützow. WSOY. 978-951-0-40599-4.

Arvioita:
Kirsin kirjanurkassa todettiin nopealukuiseksi ja vetäväksi
Norkku Nenä kirjassa -blogissa kehuu kelpo kesäkirjaksi
Myös Minna Ja kaikkea muuta -blogista arvasi juonen perusjujun, mutta eipä se häntäkään haitannut.

Jennifer Weiner: Ikuiset ystävät

Jennifer Weiner oli sattumoisin ensimmäisiä kirjailijoita, jotka löysin puhtaasti blogien pohjalta. Vaikken ihan kestofaniksi ruvennutkaan, nimi jäi mieleen, ja tämä Ikuiset ystävät tarttui sitten kirjastosta matkaan.

Pikkutyttöjen kasvinkumppanuudesta päädytään vuosien välirikkoon mutta lopulta taas ystävykset kohtaavat: draama alkaa kun kaunis julkkis Valerie ryhtyy kostamaan nuoruutensa traumaa ja kiskoo mukanaan kierteeseen vetäytyvän ja eristyneen Addien. Peräänsä he saavat pikkukaupungin poliisin, Jordanin, jolla on omiakin traumoja. Nykytilannetta setviessään naiset oppivat tuntemaan toisensa uudestaan ja eri tavalla; entinen ystävyys näyttäytyy aikuselle uudessa valossa.

Kiinnostavuutta tarinaan tuovat kipeät teemat, vaikka niitä kepeästi käsitelläänkin: Addien kamppailu yksinäisyyden ja ylipainon kanssa, Valerien juurettomuus, Jordanin kipeät pettymykset. Ja Weinerin kirjasta kun on kysymys, komiikka ja vauhti kantavat tarinaa jos juonen uskottavuus hoiperteleekin.

[--] Valerie, joka oli kietonut hapsuhuivin päänsä ja kasvojensa ympärille kuin burkan, ujuttautui viereeni ja nappasi nostolomakkeen käteensä.
"Tämä on ryöstö", hän sanoi virkailijalle.
"Voi hyvänen aika, Val. Eikä ole", minä sanoin pankkineidille. Hänellä oli pyöreät kasvot, punaista huulipunaa ja päässä karvareunainen tonttulakki. Hän katsoi ensin minua, sitten Valia ja sitten taas minua. "Minulla on ase", Val kuiskasi. "Anna tänne kaikki rahat kassasta." [--] (s. 198)

Tämä kirja on vähän kuin Snickers-patukka. Ystävien sentimentaalisuus on melkein äklön makeaa, mutta paikka paikoin teräväksi yltyvä dialogi ja koomiset tilanteet ovat sille sopivan suolaista ja kovaa vastapainoa. Sitä paitsi hahmojen ongelmat ovat niin inhimillisiä ja todentuntuisia, että ne tarttuvat hampaisiin; pöyrittelin Addien ja Valerien persoonia mielessäni vielä tovin kirjan luettuanikin.

Jotta vertaus olisi täydellinen, täytyy vielä todeta, että niin kirjan kuin snickersinkin loppu jättää vähän tunkkaisen imelän jälkimaun. Erojakin on. Ystävät ei lihottanut grammaakaan ja sai oikein hyvälle tuulelle, kun taas snickersistä seuraa yleensä lievä morkkis. Ja hei, olisihan kovin onneton loppu toki ollutkin tyylirikko tällaisessa kirjassa.

Vähän höpsö naisten seikkailu ehkä, mutta sisältää myös substanssia. Romanttiseksi viihteeksi paremmasta päästä.  Suosittelen.

Jennifer Weiner (2011). Ikuiset ystävät. Suomentanut Aila Herronen. WSOY. 978-951-0-37785-7.

Arvioita:
Susa Järjellä ja tunteella -blogista kuvaa elämänmakuiseksi hupsutteluksi, peesaan.
Salla lukupäiväkirjassaan suosittelee kirjallisuusterapiaksi.

Marko Hautala: Kuokkamummo

Kuokkamummo ilmaantui jossain vaiheessa postilaatikkooni ja kiehtoi heti: nimi nostattaa erilaisia mielleyhtymiä ja kansikin on sopivasti pelottava. Päädyin tosin lukemaan Kuokkamummoa mahdollisimman epäsuotuisissa olosuhteissa: otin sen rantalukemiseksi kirkkaassa päivänpaisteessa. Lämpötila huiteli kuuman ja läkähdyttävän välillä, meri kimmelsi kutsuvana ja äänimaisemasta vastasivat (iloisesti) kiljahtelevat lapsilaumat. Niissä oloissa ei ole helppoa vakuuttaa lukijaa mistään kovin kaameasta, mutta Hautala sai kuin saikin aika ajoin kylmiä väreitä aikaan.

Kuokkamummossa Samuel Autio palaa isänsä kuoltua lapsuusmaisemiinsa ensimmäistä kertaa vuosiin. Samuelin päivinä lähiössä noudatettiin tiettyjä sääntöjä ja välteltiin tiettyjä paikkoja.... samoja sääntöjä noudattavat edelleen nuoret, nyt vain entistä tiukemmin rituaalein. Jengin sääntöihin mukautuu myös Sagal Yusif, joka erilaisista taustoistaan huolimatta kelpaa joukkoon, koska hänen paras kaverinsa on mitään pelkäämätön Mira. Samuelin ikätoveri Maisa puolestaan suunnittelee väitöskirjaa alueen perinteistä, sillä menneisyys ei irrota hänestä otettaan.

Ei tietenkään irrota! Legendojen mustakielisen mummon kuokka on iskeytynyt syvälle lapaluiden väliin eikä pyristely auta. Kuokkamummossa ei ikinä tiedä mitä pensaikosta tulee esiin.

Liike silmäkulmassa sai Sagalin katsomaan pihalle päin, grillikatoksen ja siirtolohkareen väliin. Suuret kivet pihassa ja Suvikylän metsissä olivat saaneet hänet aina tuntemaan pelottavan syvää yksinäisyyttä, aivan kuin ikuisilta tuntuvat talot olisivat vain kulisseja jollakin kaukaisella planeetalla, jossa oli turha odottaan keneltäkään mitään ymmärrystä. Hän oli nähnyt koulukirjassa kuvan Marsin pinnalta. Siltä joskus tuntui. Niin yksinäiseltä. Sen kuvan olisi voinut kehystää. 

Pihassa seisoi joku. (s. 32)

Tarinan elementit ovat oikeastaan aika perinteisiä, mutta Hautala osaa rytmittää ja pyörittää; on melkein pakko eläytyä. Pidin etenkin nuorten näkökulmasta kirjassa. Maisan periaatteessa kypsempi persoonallisuus tuntui minusta hajanaisemmalta. Myös jotkin juonielementit ylittivät eläytymiskynnykseni. On näemmä asioita, jotka suostuisin uskomaan Yhdysvalloissa mutten Länsi-Suomessa... Loppupuolella siis vähän hyydähdin Mummoon, mutta kokonaisuus oli vahvasti plussan puolella. Suomalaisessa nykykauhussa Hautala taisi tällä kirjalla mennä oman (lyhyen) listani kärkeen.

Kirja myös koukutti näppärästi ja nopeasti... koko hoito piti lukea kerralla, joten ehkä rantapäivä olikin otollinen hetki. Paremmat tehot saa varmaan irti vaikka syyskuun pimeänä yönä, jossain veden äärellä. Kirjatrailerista saa kivat sävärit...

Marko Hautala (2014). Kuokkamummo. Tammi. 978-951-31-8027-0.

Arvioita:
Höh - olen varma että näin jossain blogissa tästä jo juttua, mutta iso G ei nyt löydä. Vinkatkaahan jos tiedätte.
[edit 5.8] Hyvä ajoitus! Antti Berg kertoi aamun Hesarissa pitävänsä Kuokkamummoa hyytävänä mutta moitiskeli loppuratkaisua. Peesaan.

Haruki Murakami: 1Q84

Kirjakesäni on kärsinyt pahasti runsaasta työ- ja huvimatkustelusta. Sen sijaan että lukisin keskeneräisiä mammutteja tai harkiten valittuja kirjastokirjoja, lueskelen mitä sattuu milloin missäkin. Yhtäkkiä kirjan tärkeimmät ominaisuudet ovatkin pokkarimuoto ja saatavuus...

Äskettäisellä työreissullani törmäsin englanninkieliseen pokkaripainokseen Murakamin 1Q84-trilogiasta. Varmistin pikaisella googlailulla, että kirjan suomennos on tehty englanninkielisestä versiosta (kiitos Lumiomena!) ja ostin pois. Jos suomennos olisi tehty suoraan japanista, olisi varmaan pitänyt purra hammasta ja valita vielä lisää dekkareita - mutta näin pääsin ehkä askelen lähemmäs alkuperäistä.

1Q84:n juonesta minun on vaikea sanoa mitään kovin järkevää. Sama tosin on pitänyt paikkansa kaikkien Murakamin kirjojen kohdalla. Aomame, kaunis mutta huolellisen ilmeetön liikunnanohjaaja (sivutyönään palkkamurhaaja) ja Tengo, kookas ja lauhkea matematiikan opettaja (oikeastaan tuleva kirjailija) päätyvät huomaamattaan maailmaan, joka on hienoisesti erilainen kuin alkuperäinen vuoden 1984 kotitodellisuus. Taivaalla on kaksi kuuta... mutta toisin kuin ehkä (perinteisestä spefiä paljon lukenut) odottaisi, maailman ja todellisuuden luonteen arvoitus ei ole erityisen suuressa roolissa. 

Molemmat päähenkilöt ovat hyvin yksityisiä ja yksinäisiä ihmisiä. 1Q84:ää voisi luonnehtia Aomamen ja Tengon rakkaustarinaksi. Tämä rakkaus vain on kaukana perinteisestä romaanirakkaudesta. Se on kuin jokin vieras fysiikan ilmiö: käsittämätön, vääjäämätön, vaikeasti havainnoitavissa.

Eipä silti, trilogian tulkitseminen rakkaustarinaksi ei luultavasti tee sille oikeutta. Ehkä keskeisempi teema on niinkin tuttu juttu kuin ihmisen psyyken mekaniikka yleensä, se miksi kukin meistä on sellainen kuin on, miksi teemme mitä teemme. Olkoonkin, että romaanin henkilöiden valintoja ja tavoitteita ohjaavat paljolti annetut tekijät - geenit, vanhemmat, läheisten kohtalot - he myös osoittavat vahvaa kykyä muokata itse kohtaloaan tahtonsa mukaisesti. 1Q84:ssä päämäärätietoinen kurinalaisuus on kunniassa... väkisinkin muistuu mieleen, että kirjoittaja on intohimoinen maratoonari. 

Lukukokemuksena 1Q84 oli minusta hieno. Myönnetään, Murakami jättää tässä trilogiassa raivostuttavan paljon asioita auki. Juonen kulku on paikka paikoin suorastaan käsittämätön, myös taustapeilistä katsottuna. Jos 1Q84 olisi kalaverkko, se olisi pahasti solmussa... Elementtejä on paljon, eikä mikään niistä pääse vahvasti loistamaan. Itse asiassa 1Q84:n jälkeen ymmärrän, miksi jotkut arvostamani bloggaajat sanovat, että Murakami ei ole (ainakaan vielä) Nobel-luokkaa. Tekstistä saa ajoittain vaikutelman, että hän kirjoittaa tietämättä itsekään varmasti mitä kirjoittaa. Ehkä jotenkin tähän tapaan?

[--] "What happens from here on out is unknown territory for anybody. There's no map. We don't find out what's waiting for us around the next corner until we turn it. I have no idea."

"You have no idea," Tengo said.

"Yes, it may sound irresponsible of me, but 'I have no idea' is the gist of this story. You throw a stone into a deep pond. Splash. The sound is big, and it reverberates throughout the surrounding area. What comes out of the pond after that? All we can do is stare at the pond, holding our breath." (Books 1 & 2, p. 315)

Mutta heikkoudet antaa anteeksi, sillä Murakami on vaikutelman mestari. Jokaisella sivulla on jokin kuvaus, hetkensirpale, ajatus, joka jää kaikumaan mieleen tai herättää voimakkaan, elävän mielikuvan. Siksi kirjaa ei tee mieli sulkea eikä sen haluaisi loppuvan. 1Q84:n lukeminen on kuin matka kaleidoskoopissa: pienistä asioista muodostuu absurdin mutkikkaita ja vaikuttavia kuvia, yhä uusia joka askelella. Odottamattomuudessa on, kun se tehdään taidolla, oma charminsa. Myös henkilöiden tyylitellyt luonteenkuvat ovat oikeastaan mieleeni.

Mitä lopussa jää käteen? Hyvä mieli, rento olo, epäilyksen häivä. Joko todellisuuksia on todella monta, ehkä yksi itse kullekin, tai sitten vain yksi, yhteinen ja mahdollisesti muokattavissa. Kuten Aomame tuumii kirjan alussa, todellisuus on utterly coolheaded and utterly lonely.

Varmuuden vuoksi lasken ehkä kuut illalla. Ja tiedoksi sukulaisille, minut polttohaudataan. Ehdottomasti.

Haruki Murakami (2009, 2010). 1Q84. Books One and Two: käännös Jay Rubin; Book Three: käännös Philip Gabriel. Vintage Books, London, 2012. 978-0-099-54906-2. 978-0-099-54905-5.

Arvioita:
Minna Ilselästä on kateellinen kaikille, jotka eivät ole vielä kirjaa lukeneet.
Kujerruksen Linnea suosittelee luettavaksi syksyllä villasukat jalassa.
Harri Römpötti Hesarissa löysi kolmososasta karikatyyrejä poteroissa.

Erik Axl Sund: Varistyttö

Kuva: Otava

Tämä kirja on jostain blogista jäänyt mieleeni, sillä kun näin sen kirjastossa pikalainana tarjolla, oli pakko napata mukaan. Sitä paitsi Varistytön kansi on kiehtovan ikoninen. Takakannen arviositaatti, jonka mukaan tämä pyyhkii lattia Stieg Larssonilla, vaikutti sekin... sillä minusta Stieg Larssonilla ei ainakaan kovin likaista ja märkää lattiaa pitäisi pyyhkiä, olkoonkin etten totaalisesti Millenium-trilogiasta jaksanut intoutua.

Varistytössä on kaksi ja puoli tarinalinjaa. Ensimmäisessä rikoskomisario Jeanette selvittää sarjaa lapsenmurhia, jossa uhrit ovat nimettömiä ja historiattomia. Toisessa psykologi Sofia yrittää ymmärtää traumatisoituja lapsia ja itseään. Puolikkaassa Jeanette seuraa avioliittonsa luhistumista.

Kaikki linjat jaksavat kiinnostaa, sillä Sund palastelee kirjansa juonikkaasti ja pitää lukijan sopivan hämmentyneessä mielentilassa. Sirpaleita saa asetella päässään monenlaisiin asentoihin ennen kuin kokonaisuus vähitellen valkenee.

Minulle juoni oli kieltämättä vähän, noh, liiankin mielikuvituksellinen, mutta eipä kai kaikkien dekkareiden tarvitse niin jumalattoman realistisia olla. Kun haluan vähän yhteiskunnallisempaa ja tylymmin arkista, voin aina palata Arne Dahlin ja hänen hengenheimolaistensa pariin. Sundin Varistyttö on toimiva tarina hulluudesta ja väkivallasta. Siinä sivussa se on myös melko uskottava kuvaus ihmissuhteista... Jouduin oikein miettimään miksi olen tätä mieltä, koska mitään maata mullistavaa Sund ei loppujen lopuksi tarjoa, eikä kielikään ole järisyttävää.

Syy on varmaan siinä, että Sundin henkilöt ovat tunteistaan irrallaan ja vieraantuneita. Joskus ajattelen, että Jonathan Franzenin kaltaisten taidokkaiden kirjailijoiden maalailemat syvät, vivahteikkaat kuvaukset tunteista ovat aidompia kuvauksina kuin tunteina; elämässä tunteita (valitettavan?) harvoin tulee palasteltua kovin perusteellisesti edes sisäisesti. Vahva, yksityiskohtainen taustoitus välittää tunteen hyvin... tyyliin "tältä tuosta henkilöstä tuntuu"... mutta se ei välttämättä vastaa sitä miltä tunnetilanteet tuntuvat.

Äh, en selitä tätä kovin hyvin. Aloitan alusta.

Usein huomaan, etten tiedä mitä ajattelen ennen kuin olen yrittänyt pukea ajatukseni sanoiksi. Erik Axl Sund sai minut miettimään, tiedänkö mitä tunnen ennen kuin näen mitä tunteelle teen. Epäilen, että enemmän tunteet realisoituvat tekojen kautta myös sisäisessä todellisuudessa - kysymyksinä, joita kysymme tai jätämme kysymättä; valintoina, joita teemme kun rakennamme agendaamme. Tunteet kiteytyvät kuin sadepisarat pienten yksittäisten asioiden ympärille. Tällaisia kiteytyksiä Sund käyttää taiten, haaskaamatta niihin liikaa sanoja.

Kas tässä sitaatti kohtauksesta, jossa Jeanette on miehensä kanssa ravintolassa:

Jeanette tajusi, että Åke ikävystytti häntä. Hän yritti vaihtaa puheenaihetta, mutta Åke ei vaikuttanut kiinnostuneelta, ja hän tajusi, että luultavasti hänkin ikävystytti Åkea. 

Tunnin kuluttua Jeanette saattoi todeta, että ruoka oli itse asiassa ainoa asia josta he olivat puhuneet, eikä sekään ollut muuta kuin uusinta keskustelusta, jonka he olivat käyneet varmasti kymmenen kertaa aiemmin, viisitoista vuotta sitten. 

Pysähtyneisyys, hän ajatteli ja katseli Åkea. (s. 192)

Tulinpa kirjoittaneeksi melkein koko jutun jostain muusta kuin itse kirjasta, ja lainauskin liittyy taustajuoneen. Ups. Muistutan siis lopuksi varmuuden vuoksi, että tämä on ensisijaisesti vetävä mutta rankka tarina väkivallasta ja hulluudesta... ja sen verran hyvä, että kakkososakin on ehdottomasti luettava. Ei kumminkaan sovi ihan herkimmille sieluille.

Erik Axl Sund (2014). Varistyttö. Otava. Suomentanut Kari Koski. 978-951-1-27183-3.

Arvioita:
Kirsi Kirjanurkassaan totesi synkäksi mutta koukuttavaksi
Leena Lumi kiteyttää sanoin vapaa pudotus pimeään - hyvin sanottu!
Taika Kirjasfäärissä haistoi hyvän tekniikan alta pientä markkinoinnillista laskelmointia.

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä

Linnuntiestä tiesin aloittaessani kaksi asiaa: että se on saanut facessa bloggaajakamuilta käsittämättömän paljon hurmioitunutta huomiota, ja että moni vertaa sitä Harper Leen klassikkoromaaniin Kuin surmaisi satakielen.

Uteloiduin muiden ihasteluista niin, että hommasin tämän kirjastosta ja aloitin. Pääsin sivulle kolkyt-jotain, hyydyin ja panin takaisin pinoon. Lisää hurmioituneita kommentteja somessa. Aloitin uudelleen, pääsin jo yli viidenkymmenen sivun, hyydähdin taas ja panin pois. Lopulta loppiaisen lukumaratonilla pääsin Linnuntien kanssa niin pitkälle, että sen tenho alkoi vähän tuntua. Ja tällä viikolla vihdoin luin loppuun.

Maali!

Tuosta jo saakin hyvin käsityksen siitä, miten nopeasti kirja nappasi minut mukaansa. Juoneen pääseminen kestää ja kestää ja kestää, mutta kun juoni lopulta suvaitsee vähän paljastaa itseään, on se kieltämättä hyvä. Itse asiassa se on niin hyvä, että en viitsi kertoa siitä etukäteen mitään. Sain kivat sävärit, kun ensimmäisen kerran aloin aavistaa, mistä kirjassa on kysymys. En halua pilata samaa iloa keneltäkään.

Asetelmasta voi sanoa sen verran, että Linnuntietä kertoo pienestä Madeleinesta ja hänen perheestään, joka muuttaa alussa Centraliaan, lentäjien koulutuskeskukseen. Perhe sopeutuu uuteen kotiin kameleontin nopeudella, sillä siirtokomennusten armoilla elelevä ilmavoimien väki on tottunut rakentamaan pesää tehokkaasti.

Linnuntietä on erinomainen lapsen ajattelun kuvaus. Madeleinen sisäinen maailma, jossa tosi ja kuvitteellinen sekoittuvat rennosti, on ainakin minun silmissäni täysin uskottava. Madeleine hapuilee omaa itsenäistä ajatusmaailmaa, tunnistaa ja luokittelee ilmiöitä ympärillään, käsittelee pelkoa, kiukkua, kateutta ja toivoa. Tämän MacDonald kuvaa poikkeuksellisen hyvin.

Madeleine on isin tyttö. Hänen isänsä Jack onkin kirjan toinen keskeinen persoonallisuus. Linnuntietä kertoo tavallaan myös Jackin kasvutarinan. Kirjan kuluessa Jack päätyy tuhoamaan itsestään lapsenomaisen, idealistisen puolen ja kohtaamaan oman heikkoutensa. Hyväntuulinen, romanttinen ja onnellinen poikaviikari, joka kirjan alussa tuo perheensä Centraliaan, kasvaa uudessa paikassa uuteen minään yhtä väkevästi kuin Madeleine. Kumpikin menettää lapsenuskonsa ja joutuu elämään tekojensa seurausten kanssa.

Otankin lainaukseksi kohdan yhdestä kirjan avainkohtauksesta. Tässä Jack puhuu tyttärelleen valinnasta, johon hänen on itsensäkin vaikea yltää.

"Joskus toden puhuminen vaatii sisua. Sitä sinulla on. Ja minäpä sanon sinulle yhden asian, pikku kaveri. Jos sinä joskus joudut pohtimaan, mikä on oikein - sillä kun kasvat isommaksi, huomaat että totuus ei ole aina sitä miltä näyttää - kun huomaat olevasti vaikeassa tilanteessa, kysy itseltäsi: 'Mikä on vaikeinta, mitä voisin nyt tehdä? Mikä vaihtoehto tuntuu kaikkein hankalimmalta?' Ja siitä tunnistat eron totuuden ja kaikenlaisten... selitysten välillä. Totuus on aina se kaikkein vaikein." (s. 591)

Myös aikakautensa ilmapiirin kuvauksena Linnuntietä on onnistunut. Kylmän sodan todellisuus ja menneen maailmansodan traumat elävät sivuilla. Erityisesti kiinnitin huomiota vaimojen maailmaan, joka on näin 2000-luvun Suomesta katsottuna aika kiinnostava. Vaimojen hommaa on auttaa miehiä tekemään työtään. Se onnistuu mm. varmistamalla, ettei mies koskaan näe vaimoaan kammottavissa kotirouvavaatteissa; miehen ei kuulukaan tulla epätavalliseen aikaan kotiin, jottei vaimo tule yllätetyksi siivoustamineissa.

Ymmärrän nyt, miksi Linnuntietä herätti monessa innostunutta ihailua. Se on taidokas ja tunteisiin käyvä romaani, jossa riittää ulottuvuuksia ja moraalisia dilemmoja. Ja jännitystäkin. Olen iloinen, että innostuin itsekin riittävästi lukeakseni tämän; taustapeilistä katsoen näen, että kirja on kaikkiaan erinomainen.

Minulle Linnuntietä oli silti liian pitkä. Vaikka loppu lunastaa alun - eli osapuilleen kaikkia MacDonaldin ympäriinsä sirottelemia Tšehovin aseita käytetään - olisi kirja ollut minulle parempi lukukokemus, jos alku olisi ollut tiiviimpi. Ja ehkä loppukin. 840 sivua on paljon, varsinkin kirjalle, joka nojaa näin vahvasti mielen sisäisiin maisemiin.

Silti. Suosittelen. Pakko myöntää että tykkäsin. Liimaisin kuitenkin ehkä kylkeen varoitustarran: saattaa puuduttaa alkupuolella.

Ann-Marie MacDonald (2004). Linnuntietä. Suomentanut Kaijamari Sivill. Tammi. 9513130134.

Arvioita:

Karoliina Kirjavassa kammarissa kuvaa kirjaa tunteella.
Lumiomenan Katja rakasti joka sivua.
Salla lukupäiväkirjassaan luki alkukielellä.

Helena Anhava: Kysy hiljaisuudelta itseäsi

Runoprojektini törmäsi viime syksynä elämänmullistuksiin, joten ihan suunnitelmien mukaisesti en ole runojen parissa paahtanut. Saarikosken koottuja runoja (pokkarihankinta kirjamessuilta) olen pari kerrallaan lueksinut siellä täällä hyppien, mutta - anteeksi faneille - jotenkin en ole tykästynyt. Pitää kaiketi ottaa asiaksi lukea kokoelma kerrallaan ja katsoa syttyykö jokin kipinä. Toistaiseksi Saarikoski on valaissut lähinnä käsityskykyni rajallisuutta, tai ehkä jotain tunnepuolen puutostautia. Tiedän monen saavan Saarikoskesta paljon... joten jotain siellä varmaan on. Kun vain löytäisin.

Valaistusta odotellessani voin jutustaa Helena Anhavasta vähän. Lukupiirini kunnioitettaviin perinteisiin (sillä onhan se perinne jos se tehdään jo toiseen kertaan?) kuuluu yhden runoteoksen lukeminen joka vuosi. Tällä kertaa valinta on osunut Anhavan kokoelmaan Kysy hiljaisuudelta itsestäsi.

Pidin tästä kokoelmasta, noin kokonaisuutena ottaen. Aina on runoja, jotka eivät tunnu avautuvan, mutta tässä on niitä ehkä keskimääräistä vähemmän. Kenties Helena Anhava on vähän helppo, niin kuin Hyönteisdokumentissa äskettäin käydystä keskustelusta voisi ajatella, mutta helppous ei sinänsä tarkoita tyhjänpäiväisyyttä. Kaikki tietävät vanhemmuudesta että Pieni taluttaa isoa, iso pientä / hetken matkaa. Silti on jokin arvo sen sanomisella, lukemisella, ajatuksen ääreen pysähtymisellä.

Kysy näyttäisi käsittelevän kolmea teemaa: sukupolvien sykliä, vanhuutta ja luontoa. Vanhuus ja etenkin Anhavan syvä luontokokemus jäävät minulle aavistuksen etäiseksi, mutta vanhemmuuden vääjäämättömän kiertokulun käsittely, se toimi minulle. Runoilija onnistuu tavoittamaan olennaisen muutamalla sanalla:

Linnut lähtevät,
lapset irtaantuvat.
Ihan huomaamatta syksy asettuu meihin,
naava kuuseen. 

Tulinkin näemmä valinneeksi runon, jossa näkyvät kaikki kokoelman teemat. Oivaltavaa kustannustoimittamista, tai ehkä Anhavalta fiksu veto, sillä tuo on myös kokoelman ensimmäinen runo. Hyvä johdanto.

Rakenteesta pitää mainita sen verran, että näiden tavallisemmin runomuotoisten tekstien lisäksi kokoelmassa on jonkin verran yhden rivin aforismintapaisia ja lyhyitä kappaleen tai parin mittaisia tekstejä, jotka näyttävät kouliintumattoman silmiin proosalta. Minulle etenkin jälkimmäiset puhuivat hyvin vaimeasti; tunne-elämyksiä nolla. Silmät vain liukuivat pariin kertaan sanojen pinnalla.

Loppuun ote runosta, josta pidin eniten, sen opettavaisesta nuotista huolimatta:

[--]
Mutta ihmisen poikasella on ohut iho,
ei höyheniä, ei karvaa,
se tarvitsee suojaa, suojaa, suojaa.
(Naapurin tytöltäkö mallia kysyt, s. 59-61)

Lopun toisto nostaa intensiteettiä niin, että äitiyden voimasta tulee tuohon aavistus. Samaisesta runosta on muuten myös kokoelman nimi.

Minulle Kysy hiljaisuudelta itseäsi oli ei-kovin-intensiivinen runokokemus, joka kumminkin osui ja upposi paikka paikoin. Tuli (taas) ajoittain ymmärtämättömyyden tunne mutta ei sellaista (intoutunutta ja onnellista) turhautumista, jota Södergranin kanssa vehtaaminen aiheutti. Mitään suurta paloa Helena Anhavan runouteen Kysy ei sytyttänyt, sellaisen hymisevän hyväksynnän vain.

Helena Anhava (1974). Kysy hiljaisuudelta itseäsi. Otava. 951-1-01685-7.

Hilkka Ravilo: Älä itke äitini

Hilkka Ravilon ja Arto Salmisen lasken blogiaikani Suuriin Löytöihin. Kumpikin kirjailja oli minulle ennestään tuntematon, kumpikin löytyi blogeista, ja kumpaankin olen tykästynyt niin perusteellisesti, että jokikinen kirja on pakko lukea. Arto Salmisen kuusi lyhyttä romaania menivät jo (huoh), mutta Ravilolta en ole vielä ihan kaikkea lukenut.

Nyt lista lyheni yhdellä. Älä itke äitini on ollut pahan päivän varalta odottamassa jo pitkän tovin. Tänä vuonna ilmestynyt Nimeltään Eerika pääsi kiilaamaan sen edelle. Mutta nyt on lukupiirimme valinnut tammikuun kirjaksi ensimmäisen Raviloni, Yö yllä viljan, ja sen uudelleen lukemista odotellessani alkoi Älä itke vetää puoleensa.

Älä itke äitini on, kuten kaikki Ravilot, jotain romaanin ja dekkarin väliltä. Rikoksilla on Ravilon tarinoissa keskeinen osa, mutta enemmän kuin arvoituksen ratkaisemisesta on kyse ihmismielen pimeän puolen luotaamisesta. Älä itke on psykologinen tutkielma nöyryytyksestä ja vallasta ja seksistä, mutta myös siitä, miten lapsuus ja nuoruus muovaavat aikuisuutta. Terävimmät piikit taitavat sojottaa yhteiskunnan suuntaan; Ravilo suomii armotta lastensuojelujärjestelmää, joka ennemmin hylkää lapsen kuin joustaa normeistaan. Myös ajatuksettoman kulutuskulttuurin kritiikki osuu ja uppoaa.

Kirjan päähenkilö on Lauri, kolmekymppinen komistus, jolla on kaksi kykyä: hän ompelee uniikkivaatteita ja rakastelee tarmolla vanhempien naisten kanssa. Lapsuuden laitoskierre ei ole kummempaan antanut eväitä, mutta tarvitseeko enempää osatakaan, kun naisten rakkaudenkipeys on ehtymätön luonnonvara?

Kirjan alussa Lauri näkee kadulla yhden entisistään. Satunnainen kohtaaminen johtaa rikokseen, jota piilotellessaan Lauri päätyy uusiin ympyröihin: entisen pornotähden Miriamin ja rahaa naineen kauppaneuvoksetar Annan kummallisen suhteen kolmanneksi kärjeksi.

Naisten ongelma oli, ettei miehiä ollut. Tavallisten naisten oli jaettava miehet osapäivämiehiin, iltapäivämiehiin, viikonloppumiehiin; vain varakkaalla naisella oli mahdollisuus kokopäivämieheen ja sen Miriam oli saanut, Lauri ei vain voinut paljastaa tarvitsevansa Miriamia enemmän kuin Miriam Lauria. (s. 97)

Älä itke äitini on taas kerran tarina siitä, että elämä on kaikkea muuta kuin reilua. Mutta Ravilon kirjoissa kurjuuteen ei jäädä vellomaan. Elämä on ehkä tunkio... mutta se on toimintaa kuhiseva elävä tunkio, jossa jokainen ötökkä parhaansa mukaan pysyttelee hengissä. Ja joskus paistaa aurinkokin, jollekulle. Enimmäkseen ei.

Ravilon teksti on raakaa muttei itsetarkoituksellisesti sen enempää rumaa kuin runollistakaan. Rankkuus tulee sisällöistä. Tässä on taas kerran katsottu alitajuisiin kaivoihin, kauas kauniiden sivistyspinnoitteiden alle. En kutsuisi tätä kirjaa inhorealistiseksi, koska juonessa on liiaksi epätodennäköisiä elementtejä; silti rujossa kuvauksessa on tarkkanäköisyyttä, joka tekee tarinasta todentuntuista inhimillisellä tasolla.

Ihan Ravilon kärkikolmikkoon Älä itke ei mielestäni yllä; Yö yllä viljan, Kylmät kädet ja Mesimarjani ovat minusta jotenkin eheämpiä kokonaisuuksia. Älä itke on juonellisesti ehkä liian mutkikas mennäkseen yhtä suoraan luihin ja ytimiin?

Joka tapauksessa olen iloinen siitä, että tätä minun ei tarvitse palauttaa kirjastoon... kun vielä saisin Yön jostain ostettua. Parhaat kirjat mahtuvat pieneenkin hyllyyn!

Hilkka Ravilo (1999). Älä itke äitini. Atena. 951-796-167-7.

Arvioita:
Salla lukupäiväkirjassaan

Sirpa Kähkönen: Hietakehto

Kuva: Otava

Ihanaa kun odotettu kirja vastaa täydellisesti odotuksiin... Kähkösen Kuopio-sarjan uusin osa, Hietakehto, on tismalleen mitä ajattelinkin: kypsä, lämmin, soljuva ja tiivis romaani. Ja tilaisuus viettää monta tuntia tuttujen ihmisten seurassa kiinnostavassa miljöössä. Lukeminen kesti, sillä henkilökaarti on laaja ja kerronta pakkaa paljon pieneen tilaan. Tätä oli pakkokin lukea keskittyneesti, mutta onneksi tekstiin on helppo upota.

Hietakehdossa eletään jo elokuuta 1943. Rakkaat kuopiolaiset ovat vetäytyneet kesäksi maalle. Selma Kelon huvilalla Anna ja Hilda tekevät arjen töitä, Heinätorpassa Blomberg kasvattaa tomaatteja ja suunnittelee jäätelöjuhlia, Telkkäsaarella odottaa Neidonkengän Marieke uuden miehensä vauvaa. Vieraitakin tulee, Mertanen ja Tatran Edith, rintamalta lomalle päässyt Lassi.

Tarinan keskipisteessä ovat kuitenkin lapset, Juho ja Charlotta etenkin. Kähkönen kirjoittaa sydänsärkevän uskottavasti lapsuuden hylätyksi tulemisen kokemuksista ja epävarmuudesta. Lapset ehkä toipuvat monenlaisesta... mutta ovat myös herkkiä kärsimään. Pidin kovasti siitä, miten Kähkönen kuvaa lasten nopeasti vaihtuvia tunnelmia. Yhtenä hetkenä päivänpaistetta, seuraavana myrskyä: niin se menee kun ei ole vielä elämä tasannut laineita.

Lasten maailmassa koettu ja kuviteltu sekoittuvat luontevasti. Savesta tehdyt miehet pelkäävät vettä ja hiekkakuopalla möyryävät pitkäkärsäiset hitlerifyyrerinorsut. Hietakehdoissa nukutetaan haluttomien lapset, isät astuvat valokuvista esiin, kaikkien on mentävä pois.

Ei ollut enempää sanottavaa. Mari lähtisi matkalle, kauas. Niin ihmisten piti tehdä, ainakin niiden ihmisten, jotka Charlotta tunsi. Kaikkien piti lähteä. Mutta hän oli nyt oppinut sen, että hän itse sai jäädä paikoilleen, odottamaan. (s. 27)

Jotenkin minua miellytti tässä kirjassa myös se, että sota oli pikkuisen kauempana kuin ennen. Ei Kesäkallion huvilakaan turvasatama ole. Jokainen tuo mukanaan omat kipunsa. Vaikka kaikki on yhä kesken ja edelleen pitää pelätä, on Hietakehdossa minusta silti enemmän toipumisen ja toivonkin tunnelmaa. Lassi Tuomen ja hänen poikansa saunakohtaus oli minusta kirjan parhaita.

Huomio kiinnittyy myös siihen, miten paljon Anna ja Lassi ovat muuttuneet. Ja ajatkin ovat muuttuneet, haaveet ja halut. Etenkin loppupuolella kirjaa otetaan selkeästi esiin sukupuoliroolien, noh, ei vielä muuttuminen mutta muuttumisen mahdollisuus. Nähdään mies keittiöaskareissa ja naiset miettivät virkauraa. Sodan vaaroihinkin lähtevät vanha mies ja nuori nainen. Luokkaerokin on ja pysyy, mutta myös siinä on haalea sivumaku... enemmän sitä muistellaan kuin koetaan.

Hietakehtoa ja koko sarjaa voi suositella suomalaisten historiallisten romaanien ystäville. Hienoja kirjoja. Teksti on hiottua. Naisetkin vaivaavat puhetaikinaa ja  kiiltomadot sammuttavat valonsa. Väliin  ajattelen, että tyyli on minulle etenkin näissä myöhemmissä osissa liiankin lyyristä... mutta Kähkönen on onnistunut pitämään mukana sen verran elämänmakua, ettei kokonaisuudesta tule siirappista.

Sirpa Kähkönen (2012). Hietakehto. Otava. 978-951-1-26320-3.


Aiemmat osat:
Neidonkenkä (lyhyesti)
Lakanasiivet
Jään ja tulen kevät
Rautayöt
Mustat morsiamet (lyhyesti)

Arvioita Hietakehdosta:

Helena Ruuska Hesarissa

Helena Miettinen Savon Sanomissa

Jaana Täällä toisen tähden alla -blogissa

Maija Kirjojen keskellä -blogissa

Unni lukupäiväkirjassaan

Koko kadun kasvatti

Kuva/pakkaus: WSOY/Kai Toivonen

Maeve Binchyn Koko kadun kasvatti on kertomus irlantilaisyhteisöstä, joka huolehtii joukolla alkoholisti-Noelin ja hänen tyttärensä Frankien pärjäämisestä. Frankien kuolemansairas äiti ei kestä synnytystä, ja Noelista, joka ei muutamaa viikkoa aikaisemmin vauvasta tiennytkään, tulee yllättäen yksinhuoltajaisä. Mutta St Jarlath's Crescentin yhteisö ei anna varpusenkaan pudota, pikkuisesta Frankiesta puhumattakaan. Varovaisuuteen onkin syytä. Tiukkahuulinen sosiaalityöntekijä Moira on päättänyt järjestää Frankien elämästä normaalimman perheidyllin. Hän vaanii joka kulman takana.

Kasvatin ystävyyssinfonian kapellimesterina häärii Noelin amerikanserkku Emily, jonka vastustamaton, ystävällinen ja järkevä tarmo pitää asiat liikkeessä. Kukkalaatikoita, pyhimysten patsaita, uusia ravintoloita, sydänpoliklinikka ja pubeja. Ja paljon, paljon hyvyyttä, jonka avulla selvitään elämän ahdistavista käänteistä.

Okei - luulen että nyt yllätän teidät. Minä nimittäin tykkäsin tästä, ainakin näin äänikirjana. Piti oikein erikseen kirjoittaa tästä, koska näin valoisaa kirjaa en ole vähään aikaan lukenut. Kaikki kuolemantapauksetkin suorastaan kääriytyivät vaaleanpunaisenkukertavaan rihmastoon Kasvatissa ja alkoivat hehkua himmeää valoa. Jokaista pahiksia alkoi ennemmin tai myöhemmin sääliä, koska selvästikin he olivat jollain tavalla onnettomia.

Kieli oli kieltämättä paikoin aika tönkköä, mutta niitä Nora Robertsin äänikirjassa kestämättömiä adjektiivikliseitä tässä ei ollut rasitteeksi asti. Juoni oli vähän pöljä mutta ei tylsä. Tykkäsin levy levyltä henkilöistä enemmän. Syytän Erjan Mantoa, jonka luenta oli erinomainen. Syytän myös olosuhteita: väsyneenä on mukava solahtaa tällaisen hempeän hömpäntapaisen virtaan.

Sitä tämä oli, kyläyhteisöhömppää kaupunkimiljöössä. Vai kuuluuko hömpässä aina olla yksi suuri rakkaustarina? Tässä se suuri rakkaustarina oli kyllä miehen ja hänen vauvansa välinen...

Helppoa ja lämminhenkistä viidettä.

Maeve Binchy (2011). Koko kadun kasvatti. WSOY:n äänikirja. Suomentanut Eva Siikarla. Lukija Erja Manto. ISBN 978-951-0-38290-5.

Arvioita:
Irja Kirjavinkeissä
Norkku Nenä kirjassa -blogissa
Carmelita Kirjava hylly -blogissa

Saattaja

Kuva/kansi: Atena/Jussi S. Karjalainen

Hihhei, nyt saa vähän hehkuttaa! Olen odotellut Mia Vänskän Saattajaa aihepiiriin hyvin sopivalla kauhunsekaisella jännityksellä. Ennakkomarkkinoinnissa on näet väläytelty, että tässä sitä on Kauhun Kuninkaan Stephen Kingin kotimainen vastine. Pakko siis saada Saattaja: rakastan Kingin kieroutuneen kummallisia ja koukuttavia kirjoja, eikä kotimaisia kauhukirjailijoita ole ruuhkaksi asti.

Samalla on takaraivossa piillyt epäilys. Voiko Suomeen ylipäätään sijoittaa kauhua?  Kunnollista yliluonnollista kauhua? Voiko mikään aave uskottavasti materialisoitua tänne muumimukien, järkevän denimin ja vähärasvaisen ruoan keskelle? Eikö olekin luultavampaa, että kotimainen kauhukirja kompastuu omaan mahdottomuuteensa ennen ensimmäistäkään adrenaliinipiikkiä - ja lukemisesta tulee tuskaista myötähäpeää? En lue paljon kauhua, lähestulkoon pelkästään Kingin itsensä kirjoja. Vähempi kuin hyvä ei riitä: pitää olla kiinnostavia ihmisiä ja purevia yksityiskohtia.

Huoleni oli turha. Vänskä onnistuu hyvin. Okei, Saattaja on pullollaan genren tyypillisiä klis - äsh, intertekstuaalisia viitteitä, mutta se ei haitannut ensinkään. Niitä tällaiselta odottaakin. Saattaja on tyylikäs kotoperäinen variaatio kummitteluteemasta. Nam.

Kirjan keskeinen hahmo on vanhaan kotikaupunkiinsa palaava eronnut Lilja. Sattumoisin hänen entinen lapsuudenkotinsa nykyiset asukkaat haluavat kiireellä muuttaa pois, ja Lilja pääsee palaamaan osittain remontoituun rintamamiestaloon. Lapsuuden muistot virkoavat Liljan ympärillä... ja niin virkoaa jokin muukin.

(iiks!)

Kauhuelementtien ohella kirjassa ehditään käsitellä perheväkivaltaa, äidin ja tyttären suhdetta, seurustelua, syyllisyyttä ja kotiinpaluuta; montaa kiinnostavaa teemaa siis sivutaan. Henkilöistä ja kielestä ehkä puuttuu se viimeisen päälle hiottu vivahteikkuus, johon King yltää, mutta ehdottomasti silti kehumisen arvoinen depyytti. Tunnelma käy tyydyttävän hyytäväksi.

Saattajan jälkeen voi sanoa, että osataan sitä täälläkin kummitella. Suositellaan lajityypin ystäville siis! Mutta... jos sinulla on kellari, älä lue Saattajaa siellä.

Melkein unohdin innoissani lukunäytteen, mutta ei se mitään. Tästä on näemmä pidempi pätkä luettavissa kustantajan sivuilla, täällä.

Mia Vänskä (2011). Saattaja. Atena. ISBN 978-951-796-764-8.

Arvioita:
Susa Järjellä ja tunteella-blogissa
Marjis Kirjamielellä-blogissa

Mesimarjani, pulmuni, pääskyni

Tämän Ravilon romaanin ostin Antikka.netin kautta pian luettuani ensimmäisen raviloni, Yö yllä viljan. Olen vähän säästellyt tätä, mutta nyt annoin periksi kiusaukselle; Kowalin pehmoisen Shadesin jälkeen teki mieli jotain karumpaa.

Mesimarjalla on äärimmäisen rankka aihe - insestinen, pedofiilinen perhehelvetti - mutta taas sai todeta, että Ravilo kirjoittaa hengästyttävän hyvin. Ravilon kirjoissa hiki haisee ja paska tarttuu. Sanoinkuvaamattomista kauheuksista on tässäkin kyse, mutta mistään Shriverin hienostuneen analyyttisesta otteesta ei tarvitse puhuakaan. Silti rumuus ei tässäkään kirjassa tunnu itsetarkoitukselliselta. Kaikki kirjan henkilöt ovat kuin hoitamattomia avohaavoja; mätä houkuttaa kärpäsiä. Kai sen saa sanoa.

Tarinan keskeinen aviopari, Seppo ja Soilikki, on kotoisin körttipitäjästä. Soilikki on paikkakunnan pastorin tytärpuoli, Sepon äiti pappilan piika. Lapset kasvavat yhdessä ja toisiinsa kiinni. Molemmat lähtevät kotipitäjästä pääkaupunkiin ja jättävät taakseen lapsuuden maisemat. Mutta Seppo ei unohda Soilikkia eikä Soilikki Seppoa.

Muutaman vuosikymmenen kuluttua tapaamme Sepon ja Soilikin toisiaan raatelevana avioparina. Sepon kautta päästään kurkistamaan nelikymppisen puutteessa elävän miehen mieleen. Huh. Ravilon visio miehen mielestä on niin surullinen, että tekisi mieli lukea Tammisen Muita hyviä ominaisuuksia uudestaan, ihan varmuuden vuoksi. Ravilo kirjoittaa niin saumattoman uskottavasti, että tulee tarve vakuuttua vaihtoehtoisten näkemysten olemassaolosta. En halua katsella miehiä Seppo mielessäni!

Dekkariksi en pysty tätä luokittelemaan, vaikka yksi tarkoitushakuinen kuolemantapaus kirjasta löytyykin. Tämä on inhimillisyyden likakaivoja luotaavaa fiktiota, mutta ei minusta dekkarikirjallisuutta. Seksuaalisuuden ja pedofilian käsittelyn lisäksi Mesimarjani nostaa esille uskonnollisuuden ikävämpiä lieveilmöitä kuten suvaitsemattomuutta. Lisäksi yhteiskunnallinen luokkajako korostuu asetelmissa. Ravilo saa miettimään missä määrin luokat oikeasti ovat taakse jäänyttä elämää. Alla lainattu ajoittunee 50-60 -lukujen taitteeseen.

Elina Rantanen veti tytön lähelleen salatakseen ilmeensä, sanoi herrajumalan ympärilleen vilkaisten, talutti tytön makuuhuoneeseen ja suljettuaan oven takanaan otti syliinsä tuudittaakseen. Miten tätä kysyisi? Miksei tällaisesta ollut kukaan koskaan puhunut? Mitä tämä oikein oli? Eihän se voinut olla mahdollistakaan, että aikuinen mies ja lapsi joka oli alle kymmenen... oliko semmoisesta ikinä kuultu.

Illalla pastorin lähdettyä seurakuntataloon pitämään hartaushetkeä jota Sääskivedellä kutsuttiin seuroiksi ruustinna soitti äidilleen, joka sanoi Elinalla aina olleen taipumusta liioitteluun: ei lapsen puheita kannattanut niin vakavasti ottaa. Ruustinna väitti ettei lapsi osaa kertoa sellaista mitä ei ole itse kokenut ja hänen äitinsä ehdotti Seppoa. Jospa lapset olivat leikkineet sellaista, ei Elina varmaan tiennytkään, millaisia leikkejä ne saattoivat leikkiä ja eikös se ollut sen kotiapulaisen avioton poika, mistä tiesi millaiset perintötekijät sellainen oli äidiltään saanut.

"Äiti", ruustinnan tuskaili, "tämä Maija on ollut neljäntoista, kun hänet on raiskattu ja hän tuli siitä raskaaksi. Eihän nelitoistavuotias voi kovin paheelllinen olla!"

"Voi voi sinua Elina rukka, sinä sitten jaksat olla sinisilmäinen. Piiat ovat epäsiveellisiä jo syntyessään ja poika on perinyt huonot taipumuksensa äidiltään. Ja mistä sinä tuon raiskausjutun kuulit?"

"Maija itse kertoi."

"Hyvä tavaton sinun kanssasi. Uskot piian tarinoita! Etkö muista millaisia piikoja meillä oli? Yksi laittoi hirvittävän suolaista ruokaa ja yksi ei tiennyt mitä paperiveitsellä tehdään! Yksi vaati sunnuntai-iltapäiviä vapaaksi! Ja aina piti vahtia, etteivät tuo miehiä keittiöön!" (s. 90-91)

Masentavinta on, että ihan samantasoista logiikkaa käytetään nykyäänkin aika ajoin, tosin eri ihmisryhmistä; piikoja kun ei nykyään ole sorsittavana. Mutta nyt on saatu Suomeen maahanmuuttajia! Vaikkapa venäläisen aksentin perusteella voi tehdä vaikka minkälaisia johtopäätöksiä ihmisen moraalista ja aikomuksista. Pedofilian suhteen uskon kyllä nykyajan olevan valveutuneempaa.

Susa mainitsi taannoin, että Mesimarjani, pulmuni, pääskyni on kaunis kirjan nimi. Kirja ei ole kaunis. Mutta vaikuttava se on. Ravilo on valinnut melodramaattisen liioittelun taktiikakseen, eikä Mesimarja ole samalla tavalla uskottava kuin vaikkapa  Björkin Posliini, jossa lukija täyttää itse aukkopaikat. Silti Mesimarjan kamaluudessa on tiettyä kurjuuden oopperan loistoa; se on liioittelussaan unohtumaton lukukokemus.

Hilkka Ravilo (1997). Mesimarjani, pulmuni, pääskyni. Jyväskylä: Atena.

Kustantajalta ei verkkosivua enää löydy, mutta alkuluvun pääsee lukemaan täältä, Hesarin sivuilta.

Arvioita:

Suvi Ahola Hesarissa
Kirsi Kirjanurkassaan

Poikakirja

Kuva/kansi: Otava/Maija Vallinoja

Olli Jalosen Poikakirja ponnahti lukulistalle täältä: Blogistanian varjo-Finlandiasta. Ihan niin kuin tavallisessakin Finlandia-kisassa, listalta pois jääneistä kirjoista käydään melkein kiivaampaa keskustelua kuin listalle päässeistä. Salla poimi joukkoon Franzénin romaanin Tumman veden päällä, mutta Poikakirja jäi pois, mikä kirvoitti etenkin Kirsiltä voimakkaan puoltolauseen. Meninkin heti ja laitoin varauksen sisään kirjastoon. Ja jonotin. Ja jonotin.

Kirja sai odotella vielä kotiin asti päästyäänkin: minua pidätteli pienoinen ennakkoluulo. Hävettää myöntää tämä, mutta kovasti palkinnoin kaapin päälle pönkätty kirjailija epäilyttää aina vähän. Huolestuttavampaa lupausta kuin 'luonnehdittu kirjallisuutemme kruununjalokiveksi' en äkkiseltään keksisi kirjan liepeeseen... Varmaan pelkään ei-niin-alitajuisesti, että kriitikkojen yleisesti ylistämässä kirjailijassa on jotain niin hienosyistä, että teos menee minun käsissäni ihan hukkaan. Mutta Essi Kummun Karhun jäljiltä olin myyttisen naisenergian voimantunnossa: luin Poikakirjan.

Poikakirja on rinnastettu useasti Peter Franzénin esikoiseen Tumman veden päällä. Kirjojen asetelmissa onkin todella paljon samaa. Molemmissa kertoja on nuori poika, jonka kokemusmaailman kautta ympäristöä havainnoidaan; molemmissa kokemusmaailmaan sisältyy kipeitä ja vaikeita asioita. Molemmat kuvaavat pojan kasvua kohti kypsyyttä.

Jalosen kertojaääni on kuitenkin aivan toisenlainen. Poikakirjan Ollin kertoma on ajateltua, harkitunoloista tekstiä, ja Ollin tarina yhdistyy ympäröivän yhteiskunnan traumoihin monitasoisemmin kuin Veden perhekeskeinen draama. Jalonen havainnoi jotenkin selvemmin yhteisöä ja aikaa yksilön kautta kuin Franzén, jonka romaanin täytti yksityiskohtien tekstuuri, melkein käsinkosketeltava tuntuma koettuun.

Imeydyin enemmän mukaan Veteen kuin Poikakirjaan. Luin Veden tunteella kun taas Poikakirjan aavistuksen viileämpi ja etäisempi tyyli (Ollista odottaisi luonnontieteilijää) herätti enemmän ajattelemaan ja tulkitsemaan. Tämä tosin saattaa olla sukupolvijuttu: Franzénin lapsuus on minunkin lapsuuttani - Ollin oppivuosia en ole elänyt, Luojan kiitos. Poikakirjan koulukuvauksessa on hypnoottista mielenkiintoa, sitä seuraa jähmeän avuttomana kuin hidastuksena tapahtuvaa junaonnettomuutta.

Teksti on kauniin konstailematonta, rauhallista mutta silti lapsen suuhun sopivaa. En ota lukunäytettä koulusta, vaan - jatkaakseni tätä kohtuutonta Franzéniin vertailua johdonmukaisesti - saunasta:

Pesuhuoneessa isä tekee ämpärillisen sopivaa vettä ja kaataa siitä ensin puolet minun päälleni ja loput itsensä päälle. Kallion Pena lantraa sillä välillä padasta kuumaa ja kraanasta kylmää ja kaataa koko ämpärillisen kerralla päänsä päältä niin että betonilattialle tippuessaan vesi plätsähtää kovalla äänellä ja roiskuu joka suuntaan.

Sitten saa mennä saunan puolelle. Minulla on oma paikka keskilavon reunassa. Siinä on hyvä nojata seinään johon on puhalluslampulla kuvioitu tummempia kohtia ja poltettu pihkareikiä kiinni.

Ovat huuhdelleet naisenhajut pois, isä sanoo ylälavolta ja tarttuu metalliseen kuuppaan, katsoo siihen sopivan aloitusmäärän vettä ja viskaa pesäluukusta kiville. Se osaa viskata niin että vesi menee kuin yhtenä pirstaleisena palikkana ilman läpi ja putoaa tarkasti pönttökiukaan sisään. (s. 73-74)

Kirjan leudohko loppu istui kokonaisuuteen hyvin. Viimeinen luku teroittaa ja korostaa Olli kasvua hienostuneesti, turhia alleviivaamatta. Vaikkei mitään dramaattista tapahdu, lopusta saa tyydytystä ja se on uskottava päätös tarinalle. Kaikkiaan Poikakirja oli minusta selvemmin ja todemmin kasvukertomus, kehityskertomus. Olli kypsyi kirjan mittaan, otti elementtejä miehen malliinsa läheltä ja kauempaa. Koulun ja ikätoverien tärkeys jäi mietityttämään teinityttöjen äitiä. Kiusaaminen on vaihtanut kaapua mutta voi pulskasti edelleen.

Hyvä kirja, kuiskasi eikä huutanut. Miksiköhän tulee mieleen Leena Lander? Tyyni kertojaääni kuvaamassa toteavasti kamalia asioita on varmaan se yhteys.

Vielä bonuksena ajatus, joka tätä kirjoittaessa nousi mieleen - olipas kirotun vaikeaa sanoa Poikakirjasta yhtään mitään vertailematta sitä Veteen! Miten raivostuttavan epäreilua molempia kirjailijoita kohtaan. Ja noloa. Mutta näinhän se menee että ihminen arvioi aina vertaamalla johonkin: jos ei muihin kirjoihin niin omiin kokemuksiin tai kuvitteelliseen ideaaliin. Tässä tapauksessa oma rajoittuneisuus vain sattuu pännimään. Jäi fiilis että lukukokemus olisi ollut toisenlainen, jos en olisi lukenut Franzénin kirjaa ensin, ja vielä äskettäin.

Mitä ihmettä minä höpisen? Hyviä kirjoja molemmat - unohtakaa analyysiangst ja lukekaa vaan. Kun kirjastolakkoni oikeasti loppuu, taidanpa uskaltautua vielä uudestaankin Olli Jalosen kirjojen pariin, kriitikkojen kehuja uhmaten *kiristää rintapanssarin nauhoja*

Olli Jalonen (2010). Poikakirja. Helsinki: Otava.

Arvioita:
Arto Virtanen Parnassossa
Mervi Kantokorpi Hesarissa
Pertti Ehrnrooth Keskisuomalaisessa
Veijo Hietala Turun Sanomissa

Melominen

Ihan ite otin kuvan :) Huom. tyylikkäät nenäliinanpalakirjanmerkit.
Pahus kun ei ole vielä kustantamon sivulla kuvaa lainattavaksi.

Useampi kuin yksi kirjabloggaaja on innostunut liittymään Pieneen esikoiskirjakerhoon; konsepti on kiinnostava. Ja nyt se alkoi - ensimmäinen kirja tuli. Salla jo ehtikin todeta, että paketin mukana tuli esikoiskirjailjan viesti jäsenille - kiva säväys. Kokonaisuudesta tuli hyvä fiilis jo ennen kuin alkoi lukea.

Miten sitten itse kirja? Melominen on kuvaus yhdestä arkipäivästä siistiä sisätyötä tekevän perheenisän elämässä. Univelkainen yhteyspäällikkö Arto Jaakkola osallistuu fyysisesti toimiston palavereihin, mutta onko hän oikeasti paikalla - onko kukaan? Yövalvomisen sumentamassa mielessä tanssivat oudot kuvat, menneet ja tulevat unet. Paljon tapahtuu, eikä kuitenkaan mitään.

Melominen ei oikeastaan vastannut ennakkokäsityksiäni. (Tästä romaanista olikin poikkeuksellisen vahva odotelma; kirjakerhokuumeessa luin sekä Majanderin jutun Hesarissa että Sallan arvion, vaikka olin jo kirjaa aloittamassa.) Odotin siis suurta toimistoromaania. Ajattelin jotenkin kirjaimellisemmin että toimistoromaani tarkoittaa romaania toimistosta, työelämästä.

Minulle tämä oli paremminkin romaani toimistosta poissaolosta. Jaakkolalle toimisto on toissijaista todellisuutta; enimmäkseen hän ei ole läsnä. Ei voi, eikä ehkä tahdokaan. Väsymys herpaannuttaa keskittymiskyvyn ja vapaaksi karkaava ajatus välkkyy puroina pois, milloin minnekin.

En taida enää koskaan katsoa ketään kokouspöydän yli ihan samalla silmällä kuin ennen.

Hmmm - ehkä olen hätäinen kun sanon ettei Melominen kertonut Toimistosta. Tarkemmin ajatellen näennäisellä työllä vailla merkitsevää sisältöä on suurehko osuus varmaan jokaisen toimistoduunarin hommissa. Ja pätkähtely, ajan jakautuminen pienen pieniin tekemisen hetkiin, loputtomien keskeytysten välisiin rakoihin, se on ainakin kovinta realismia. Ja ontosti kumahtelevat tittelit, joihin sisältyvistä odotuksista ei pirukaan ota selvää, saati sitten selviydy. Ja kokoukset... työryhmät... seurantapalaverit... ikuisesti itseään uudelleen käynnistävä tietokone. Ehkä siitä oli sittenkin kysymys, siis että mahtuuko ihminen ylipäätään toimistoon.

Mutta - ei ihan mitä kuvittelin. Silti Melominen oli minusta erinomainen lukukokemus. Pidin nimittäin kovasti kirjan kirpeän suloisesta lapsiperheen arjen kuvauksesta. Tuli vahvoja déjà vu -elämyksiä. (Hei parvisängyt on kivoja paitsi oksennustaudissa ja kuka hemmetti on keksinyt että jaffa muka auttaa mahakipuun?)

Tässä tavoitettiin hyvin se maitolaikkuinen ja legojen täplittämä kuristuspyörre, tuhannen pikkuriikkisen katastrofin sarja, päättymätön episodielokuva joka tunnetaan teattereissa nimikkeellä Elämää Lapsiperheessä. Ei ole aina kivaa, mutta elämää se ehdottomasti on. Tietenkin yhteyspäällikkö Jaakkolan sankaruus on tuhoon tuomittua; kahdenkeskiset munakoisoiltapalat päätyvät aina kompostiin. Ja se on silti ihan okei, enimmäkseen, lopulta.

Aitousvaikutelma oli niin vahva että teki mieli lähettää telepaattisia tukiaaltoja: kyllä se siitä. Ennemmin tai myöhemmin ne alkavat nukkua yöt. Omassa sängyssään.

Nautin myös siitä miten Jaakkolan tajunnanvirran sirpaleet ottavat kimmokkeita pään ulkopuolelta ja kiertyvät toisinaan takaisin todelliseen.

Kun hiljaa virtaa ajatusten Don sisällämme kaiken aikaa, joskus tulee hermostunut olo pelkästään siitä kun se vaan virtaa ja virtaa eikä pysähdy. Tai jos meinaakin pysähtyä niin kohta tulee kuin radiolähetyksenä päähän jonninjoutava laulunrenkutus tai muu katkeamaton filminauha, huonosti sovitettuja loppusointuja, jotka ohimoiden välissä nilkuttaessaan aiheuttavat pistelyä ja kiristystä otsanahassa. Silloin maito voi kiehua hellalle ja leipäveitsi tipahtaa lattialle ja jäädä pystyyn tärähtelemään. Haarukalla voi kokeilla samaa ja huomata että yllättäen hyvin erilaiset keittökapineet saa tarttumaan lattiaan kun on voimaa, taitoa ja tahtoa... Joskus saattaa ajatella että kun ehtisi pullon olutta aukaista ja kiireesti hörpätä niin vielä paremmin sujuisi ikuinen keittöurakka, pehmeämmin, mutta onkohan sitä jääkaapissa yhtään vai onko unohtunut ostaa, yksi pullo saattaisi olla saunan eteisessä, kukahan ehtisi hakemaan? (s. 129-130)

Näissä pätkissä ja niiden bysanttilaisessa moninaisuudessa on jotain hohdokasta, ei voi kieltää. Minulle tällainen tajunnanvirtakirjoittelu ei yleensä toimi ollenkaan. Tässä se suorastaan soi. Unettomuus, uupumus, juuri tuollaista surrealismia se tuottaa.

Mutta hauskaksi en tätä kirjaa kutsuisi. Siinä on tummaa huumoria ja kieli on notkean terävää, eläväistäkin. Silti siitä jäi minun lukemanani puuttumaan sellainen itseironia, joka vapauttaisi nauramaan mukana. Tai sitten olin vain liiaksi vauva-aikojen muistoissa saadakseni naurusta kiinni. *värähtää*

Vaikuttavaa, vakuuttavaa. Kovan luokan avaus esikoiskirjakerholta. Itse asiassa luettuani tämän palikat helisivät jonkin aikaa sekaisina päässäni, enkä heti saanut jäsennettyä mitä Melomisesta edes ajattelin. Parin tunnin tauonkin jälkeen pintaan nousi vain karkea kolmijako ja yksi vähän pelottava ajatus.

Melomisessa on kolme erilailla kallellaan olevaa maailmaa: toimiston, kodin ja mielen. Toimiston maailmaa raamittavat tyhjät pelit ja absurdi puuha ei-minkään myynnissä. Koti on kaaos jonka pintavaahdossa surffataan, vedetään lipat, nykäistään pää pintaan ja taas mennään. Mieli ajelehtii leijana irrallaan molemmista, vain ohuella liekanarulla kiinni suorittavan tason miehessä. Pidin näiden kolmen palapelistä; siitä syntyi särmä joka kannatteli kokonaisuutta. Mutta olin iloinen ettei mieli päässyt enää toisessa osassa ilmavirtoihin. Tajuntaosuuset olisivat jossain vaiheessa käyneet ärsyttäväksi.

Ja se ajatus. Nolo juttu, mutta sain melkein identiteettikriisin kun yritin miettiä miksi tykkäsin tästä kirjasta. Ihan totta - tässähän ei tapahtunut paljon mitään, enkä oikein pitänyt henkilöistäkään, vaikka tilanteisiin samaistuin. Ja äskettäin ihan sama juttu Haahtelan Elenan kanssa. Ei istu minäkuvaan. Mitä seuraavaksi - alan tykätä James Joycesta? Alastalon salissa rokkaa? Ovatko ilkeät avaruusolennot korvanneet minut korkeakirjallisemmalla kloonikopiolla?

Onneksi juolahti mieleeni yksinkertaisempi selitys: ehkä Leikas vain osaa kirjoittaa poikkeuksellisen hyvin ja osaa lopettaa ajoissa. Ja Haahtela samoin. Koitan pitää tästä kiinni. Enkä lue Joycea.

Antti Leikas (2011). Melominen. Helsinki: Siltala.

Arviot vielä koottuna:
Antti Majander Hesarissa
Salla lukupäiväkirjassaan
Kirsi kirjanurkassa

Karsintavaihe

Kansi: Tammi/Taina Markko

Maarit Verrosen Karsintavaihe on odotellut hyllyssä jo jonkin aikaa. Scifimpää teki taas mieli, ja palautuspäiväkin lähestyi, joten kävin viimein käsiksi.

Maarit Verronen on ollut Päivi Alasalmen ohella niitä suomalaisia naiskirjailijoita, joiden tuotantoon olen tehnyt tutustumismatkaa vasta blogin aloitettuani. Kirjoittajat ovat hyvin erilaisia tyyliltään ja teemoiltaan, mutta molemmilta on oppinut odottamaan keskimääräistä kovempaa kamaa. Alasalmi on ehkä vaihtelevampi sikäli, että hänen tyylissään ja henkilögalleriassaan on tullut enemmän yllätyksiä. Verrosen romaanien päähenkilöissä puolestaan on kaikissa tietty irtonainen, refleksiivinen ja rauhallinen ote. Heidät erkaannutetaan tarkoituksellisesti lukijasta, pidetään etäisinä. Se jättää tilaa huomata maailma heidän ympärillään.

(Mistähän tuo vertailu putkahti? Verrosen ja Alasalmen rinnastamisessa on minustakin kategorisen virheen maku, mutta jääköön nyt tuohon kun kerran spontaanisti tuli mieleeni ja kyse on vain lukupäiväkirjasta. *näyttää kieltä* Ammattilaiset olkoon asiallisempia!)

Miksi Karsintavaihetta on tullut lykättyä? Osasyy on, että tiedän jo oikein hyvin, ettei Verroselta kannata odottaa mitään kevyttä ja hykerryttävää. Tiesin myös ennakkoon, että Kirkkaan selkeää on jollain lailla jatkoa Karsintavaiheelle; masentavaa tulevaisuudenvisiota oli siis tulossa. Ehkäpä odottelin optimistista hetkeä, mielentilaa jossa pelon voi karistaa liepeistään kirjan luettuaan.

Kun voisikin. Karsintavaihe kuvaa aikaa, jolloin kilpailu toimeentulosta on täällä entisessä lintukodossammekin edennyt käyrän jyrkkään kohtaan, pisteeseen jossa heikommat siivotaan pois. Jos et ole hyödyllinen oikealla tavalla, et ansaitse ihmisarvoa. Itse asiassa mitään ihmisarvoa ei ole, on vain lisäarvo jonka tuotat. Oikeus kulkea metsässä tai uida meressä on ostettava. Automatisoituja puutarhoja katsotaan parvekkeilta. Oppimista ja kehitystä tehostavien lääkkeiden käyttö on syytä aloittaa jo taaperoiässä, muuten jää jälkeen.

Kirjan päähenkilö Lumi on hyvin verrosmainen nainen, harkitsevainen ja hallittu. Lumi olisi, rehellisesti sanottuna, sietämättömän rauhallinen, ellei hänen ajattelutapansa selittyisi elämäntilanteella. Lumi on geenivirheen takia odottanut kuolevansa nelikymppisenä, ja siksi jokainen hetki on onnistuneen geeniterapian jälkeen arvokas omalla tavallaan. Syntyy rakkaus Kaleviin, vanhaan mutta arvopohjaltaan samanhenkiseen mieheen, ja syvä kiintymys Verneriin, pieneen poikaan, jonka äiti jättää Lumin hoitoon uraa etsiessään. Mutta vaikka kirjan koukku syntyy ihmisistä ja heidän kohtaloistaan, sen jysäyttävin puoli on ilman muuta yhteiskunnan kuvaus. Jos sitä nyt enää yhteiskunnaksi voi kutsua.

Yliopisto oli kuitenkin pian kieltänyt ulkopuolisilta pääsyn luennoille tai edes kirjastoon. Niin minusta ei tullut kaupunkisuunnittelijaa - mutta Vilman päinvastaisista vakuutteluista huolimatta en nähnyt syytä olla siitä katkera. Ottaen huomioon millaisia kaupungeista oli viime vuosikymmeninä tullut, olisin suunnittelijana joutunut toimimaan vastoin näkemyksiäni; olisin stressaantunut ja päätynyt loputtomalle burn-out-lomalle. Tai - jos olisin itsepäisesti toteuttanut ajatuksiani - olisin saanut potkut vähän aiemmin. Molemmissa tapauksissa olisin todennäköisesti päätynyt siihen missä nyt olin - asuntolaan ja hanttitöihin - ja taas olisi pitänyt olla katkera. Syitä löytyi aina jos halusi hakea. Tietysti saatoin kuvitella myös maailman, jossa yhdyskuntasuunnittelukin oli toisenlaista; maailman, joka oli ikään kuin räätälöity minua varten. Mutta sellainen haaveilu oli hedelmätöntä. (s. 13-14)

Verronen tekee juuri päinvastaista. (Mikä on haaveilun vastakohta? Painajaistelu?) Eikä se ihan hedelmätöntä ole, jos se pysäyttää ajattelemaan. Tänä päivänä tuntuu kuin ihmiset arvoineen yhä enemmän polarisoituisivat maailma-on-minulle-elatuksen-velkaa ja markkinat-määrävät-kaiken-arvon -porukoihin. Karsintavaihe voisi olla tosi kuvaus siitä mitä tapahtuu jos jälkimmäinen joukkue voittaa. Jotain kohtuullisempaa pitäisi olla, jotain siinä välillä.

Olen todella iloinen, että löysin Verrosen. Vaikka hänen kirjoihinsa tarttumisessa tuntuu olevan pieni kynnys *apua, kestänkö lukea tämän?*, kokemus on toistaiseksi aina ollut palkitseva. Näitä jää pyörittämään päässään. Moni muu haihtuu sumuna ilmaan heti kannen läpsähdettyä kiinni.

Maarit Verronen (2008). Karsintavaihe. Helsinki: Tammi.

Arvioita:
Hannu Marttila Hesarissa
Leena-Kaisa Laakso Kouvolan Sanomissa
Helena Miettinen Keskisuomalaisessa

Posliini

Marja Björkin Posliini päätyi lukulistalle Jorin blogin viime vuoden huippujen listauksesta. (Ei, en ottanut siitä itselleni mitään lukuhaastetta, kunhan muutaman kirjan poimin.)

Posliinissa puhutaan kipeästä aiheesta, lapsen hyväksikäytöstä ja sen vaikutuksesta tunne-elämään. Paha ei saa palkkaansa, sillä viattomuutta ei saa takaisin; vastuu teoista kiertyy uhrille, rakkaudennälkä vääristyy. Säröillä ollaan, ellei ihan pirstaleina sentään. Mietin jo kirjaa aloittaessani, että sen nimi on ovela; "posliinilla" on monta sopivaa merkitystä.

Posliini oli erinomainen esikoinen, melkein pakko sanoa että "parempi" kuin Franzénin Tumman veden päällä. Posliiniin en pystynyt eläytymään sillä tavalla kuin Veteen, sillä siitä puuttui Franzénin omaksuma yksityiskohtainen lapsuusmaisema. Tässä on tarkkaa enimmäkseen fyysisyys ja dialogi. Osan olennaisesta tiedosta saa lukija poimia itse esille puheista.

Ahdistus syntyy enimmäkseen lukija päässä, aukkopaikkoja täyttäessä, miettiessä miten voi lapsi päätyä niin perusteellisen hyväksikäytetyksi ilman että kukaan piittaa. Björk alleviivaa ristiriitaa vain paikoin.

Kultainen mansetinnappi putosi nahkasohvan rakoon. Etsin sitä, tönin ja muksuttelin Kurrea. Hän alkoi nauraa. Hän hyrisi pehmeää naurua, joka tuntui minussa sydämessä ja selässä ja kaulalla. Hän ei siirtynyt. Yritin kääntää häntä ja etsin mansetinnappia hänen pyllynsä alta. Hän kahmaisi minut syliinsä.

Nostin hihaa ja silitin sormella kellonranneketta, napsautin sen auki ja pudotin sen viereiselle nahkatyynylle. Mustalla nahkatyynyllä kultainen kelloranneke näytti salaperäiseltä.

Anita tuli ovelle sanomaan hyvää yötä. 

- Jaana, älä jää valvomaan tuon kanssa. Huomenna pidetään kauneudenhoitoilta. Tehdään kasvonaamiot ja lakataan kynnet. (s. 111)

Keskeisen teeman lisäksi Björk sai esikoisessaan elämään myös muita ulottuvuuksia; Jaanan koti ja kotiseutu piirtyvät hyvin esille. Taas kerran joutuu muistamaan, että siitä ei ole kovin kauan kun luokkayhteiskunta oli Suomessa ihan luvan kanssa näkyvillä... ja olenko väärässä jos kuvittelen, ettei vanhempien setien pieneen taputteluun 60-70 -luvuilla vielä niin kamalasti kiinnitetty huomiota? Joskus edistys on oikeasti edistystä.

Rankka kirja - siinä mielessä että se tulee iholle - muttei raskas kuitenkaan, Kurjien tai Idiootin tyyliin. Tai sanotaan vaikka näin: Posliinin jälkeen särkee sydäntä, ei päätä. Suositellaan... ei ehkä ihan herkimmille sieluille kuitenkaan.

Marja Björk (2008). Posliini. Helsinki: Like.

Jukka Petäjä Hesarissa kiittelee epäsovinnaisuutta mutta moittii heikkoa dramaturgiaa. Kiiltomadosta löytyy Katja Kaukosen kirjoittama hieno ja perinpohjainen arvio.