Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä he tekevät

Kuva/kansi: Tammi/Jussi Kaakinen

Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä he tekevät sai vankan suosituksen luotettavalta taholta jo ennen Finlandia-voittoa (kiitos Pirkko!) ja se olikin hyvä asia, sillä Finlandia-listaus ei minua juuri kannusta kirjaan tarttumaan... niin usein on oma makuni mennyt ristiin raadin kanssa.

Kannatti ehdottomasti lukea. Valtonen selvästi tiesi mitä teki kun kirjoitti, ja niin tiesi Brunilakin kun luki.

He eivät on tasapainoinen, kiehtova ja erittäin ajatteluttava romaani. Kieli toimii, virta vie.

Aika lailla napakymppi minun mielestäni siis.

***

Tarinaa - ja koko kirjaakin - on vaikea kuvata lyhyesti. Alussa ollaan 1990-luvun Helsingissä. Siellä Joe, nuori amerikkalainen neurotieteiden tutkija, viettää lyhyeksi jäävää kautta kehitysmaassa, jossa jokainen kuukausi tuhosi aivosoluja. Kun Joe lähtee, jää suomalainen Alina yksin Samuel-pojan ja heikon itsetuntonsa kanssa. Myöhemmin (2020-luvun alussa?) Joe on vakaa akateeminen kiintotähti. Hänen toinen perheensä on teini-ikävaiheessa. Rebecca-tytär testaa lupia kyselemättä uutta iAm-laitetta, joka tuo viihteen ja tiedon suoraan aivoihin. Eläinaktivistit ottavat kohteekseen Joen, jonka tutkimustyö perustuu eläinkokeisiin. Mutta onko isälleen täysin vieras Samuel yksi ekoterroristeista?

He eivät pitää sisällään hengästyttävän monia teemoja. Riippuu varmaan lukijasta mitkä muodostuvat olennaisiksi kullekin. Itseäni kosketti erityisesti iAm-laite ja sen markknointi. Vaikka nimi on uusi,  kapineen konsepti on scifin ystäville tuttu. Valtonen onnistuu kuitenkin tuomaan ideaan tuoretta kierrettä johtamalla ajatukset vaivihkaa suoran nettiyhteyden yksilöpsykologisiin ja yhteiskunnallisiin vaikutuksiin... Ja laitteen lanseerausmarkkinointi oli sekin hytisyttävää: pelottavan uskottavaa, kauhistuttavan tehokasta! Ajattelumallit ovat tätä päivää, vaikka kallon ja aistien suojavallia ei ole vielä ohitettu.

Toinen minua kiinnostanut sivuteema liittyi akateemiseen julkaisemiseen ja tutkimuskulttuuriin. Valtonen kuvaa kokemuksen tuomalla osaamisella sekä yliopistomaailman raadollista kilpailua että julkaisujen laatuun ja tuottamiseen liittyviä kipukohtia. Open access -ajattelu ehkä vaikuttaa, joskus, jollain aikavälillä... mutta ainakin toistaiseksi tärkeiksi rankkeeratut tiedelehdet ovat kaikkea muuta kuin vapaasti saatavilla. Valtonen ei taida uskoa ainakaan nopeaan muutokseen, sillä Joe on mukana organisoimassa boikottia akateemista julkaisemista dominoivaa mediaimperiumia vastaan.

He eivät panee muutenkin miettimään tieteen ja rahan rajapintoja; akateemisen maailman sisäänrakennettuja bisnesmalleja ja instituutioita.

Mutta nämä minua kovastikin kiehtoneet jutut olivat pohjimmiltaan sivuseikkoja. Luulisin.

Vahvimmin kirjasta jää mieleen juuria myöten todelta tuntuva viesti: me emme ymmärrä itseämme, emmekä toisiamme. Emme kuuntele toisiamme, emme ole rehellisiä itsellemme.

He eivät tiedä mitä he tekevät, sanoo romaanin nimi... mutta pohjimmiltaan luin sen tarkoittavan, että me emme tiedä mitä me teemme, ja olemme kyvyttömiä näkemään oman sokeutemme.

Voi että kun osaisikin pysähtyä miettimään miksi toinen tekee niin kuin tekee - ja ehkä vielä sitäkin ennen -  miksi itse tekee niin kuin tekee.

***

Otetaanpa tähän kohtaan sitaatti teemasta, jota en ole käsitellyt ollenkaan, nimittäin suomalaisuudesta.

Pelkäsivätkö nämä ihmiset todella toisiaan näin paljon? Että tekivät kaiken mieluummin huonosti yksinään kuin hyvin yhdessä? Eikö kannattaisi kertoa toisille ideoistaan, jotta niistä voitaisiin yhdessä saada parempia? Jos Piilaaksossa oli järkevää liittoutua, eikö sitten pienessä nurkkauksessa keskellä metsää, muun maailman ulkopuolella? Mutta suomalaiset ilmeisesti halusivat tehdä kaiken omalla tavallaan, yksin, ilman apua, vanhojen kavereiden kesken, niin kuin aina ennenkin. (s.87)

***

Ymmärrän niitä, joiden mielestä romaanissa oli "liikaa" aineksia... Kokonaisuus on kieltämättä vähän hengästyttävä, niin kuin nyt jälkikäteen huomaan, kun yritän sitä kuvata. Silti, minulle paketti oli juuri sopiva. He eivät on juonellisesti hyvä ja koukuttava kertomus, johon lukutoukka saa antaumuksella  uppoutua. Mutta se oli enemmänkin: syvästi inhimillinen ja älykäs teos.

Minusta Valtonen on tässä yltänyt ihmiskuvauksessaan hulppeasti Lionel Shriverin tasolle.

Jussi Valtonen (2014). He eivät tiedä mitä he tekevät. Tammi. 978-951-31-7429-3.

Arvioita:

Kirsin mielestä ostaja saa rahoilleen vastinetta - olen samaa mieltä!
Arjakin nautti mutta olisi kaivannut loppupuolelle tiivistämistä.
Minna päätyi samantapaisiin ajatuksiin kuin minäkin: ehkä emme kukaan tiedä mitä teemme...

Hypnotisoija

Kuva/kansi: Tammi/Taina Markko

Lars Keplerin Hypnotisoija on tainnut kerätä jonkinlaista menestystä vuosi pari sitten, mutta erityistä vetoa en ole tähän tuntenut. Jostain alesta olen kuitenkin poiminut pokkaripainoksen mukaani trillerihimon varalta, ja nyt kävin siihen käsiksi kun muuan toinen aloittamani trilleri osoittautui umpitylsäksi.

Hypnotisoijan päähenkilö on, kas kummaa, hypnotisoija. Erik Maria Brander on tosin luopunut hypnoosin käytöstä hoitomuotona jo kymmenen vuotta sitten. Pieleen menneen terapiasession aiheuttaman kohun vuoksi tehty lupaus tulee kuitenkin petettyä, sillä rikoskomisario Joona Linna (jonka hurmaavaan suomalaisaksenttiin viitataan kyllästymiseen asti) taivuttelee Erikin auttamaan hurjan perhemurhan selvittelytyössä.

Kepler ei pahemmin verta säästele. Hypnotisoijassa uhreja silvotaan, pistetään, paloitellaan, hakataan kirveillä, ammutaan ja välillä tosin huumataan ja näännytetään nälkäänkin. (Haastan seuraavan lukijan laskemaan montako uhria tässä oikein syntyy, sillä minä kyllä sekosin laskuista.) Eikä siinä vielä kaikki. Erikillä on päihdeongelmia ja perheongelmia. Erikseen pitää mainita Erikin poika, Benjamin, joka kärsii harvinaisesta veren hyytymisongelmasta; onkohan siinä takana jokin veren vuodattamiseen liittyvä symbolinen juttu? Ehkä ei, kenties Kepler on vain halunnut jättää lukijan jännäämään, koska Benjamin mahtaa vuotaa taiteellisesti kuiviin.

Huomaan kirjoittavani kovin ilkamoivaan sävyyn, mutta itse asiassa enimmäkseen pidin kyllä kirjasta. Jos ei muuta halua kuin runsaan ja melko monipuolisen jännärin, Hypnotisoija puoltaa paikkaansa. Alkupuolella Kepler sortuu mielestäni turhan raskaaseen kerrontaan, kun samoja tapahtumia kuvataan useasta näkökulmasta, mutta kaikkiaan tarina etenee hyvin ja pitää otteessaan.

Pientä mammuttitautioireilua Hypnotisoijassa on, mutta ei aivan kohtuuttomasti. Kun kirjan luettuani palasin takakanteen ja hoksasin, että "Lars Kepler" on elävässä elämässä kirjailijapariskunta Alexander Ahndoril & Alexandra Coelho Ahndoril, aloin miettiä mahtaako mammuttimaisuus johtua parisuhteen vuoksi tehdyistä kompromisseista. Jos yksi tykkää yhdestä hahmosta ja toinen toisesta, on ehkä pakko pitää molemmat? Hyvin on kaksikko silti onnistunut siinä tärkeimmässä, mielenkiinnon herättämisessä ja ylläpitämisessä. Lopputulos on kohtuullista K-18 viihdettä.

Mitään syvempää sanottavaa en tästä löytänyt eikä kai ole tarviskaan: tämä on kirja, joka on tehty myymään hyvin.

Kieli on lähinnä yhdentekevää, joskin panin kiinnostuksella merkille, että tapahtumat kuvataan preesensissä. Sellainen on ehkä yleistymään päin, ja antaahan sen tiettyä intensiteettiä jännäritekstille. Veriteeman mukaisesti otan lukunäytteen ruumiinavauksesta:

- Lataumat ovat heikkoja silloin, kun uhri on menettänyt paljon verta. 

- Aivan niin, Joona sanoo. 

- Veri on painavaa, ja kuoleman jälkeen ei enää ole sisäistä painejärjestelmää, Nålen selittää Frippelle. - Saattaa tuntua itsestään selvältä, mutta veri valuu alaspäin ja ihan yksinkertaisesti kerääntyy alimpiin kohtiin. Useimmiten se näkyy siellä, missä ruumis koskettaa alustaa. (s. 58)

Lars Kepler (2011, alkuperäinen 2009).  Hypnotisoija. Tammi. Suomentanut Saara Villa. ISBN 978-951-31-6063-0.

Arvioita:
Timo Hämäläinen Hesarissa
Helena Miettinen Savon Sanomissa
Mari Paalosalo-Jussinmäki Kirjasieppo-blogissa
Anne Helttunen Me Naiset -lehdessä
Rachelle Rakkaudesta kirjoihin -blogissa
Mia Kolmannella linjalla

Jonnekin pois

Kuva: Avain

Lionel Shriverin Jonnekin pois sujahti automaattisesti lukulistalle kun siitä kuulin. Poikani Kevin oli järisyttävä lukukokemus ja Syntymäpäivän jälkeen oli sekin hyvä. Jonnekin pois osuu näiden kahden välimaille. Siitä puuttuu Kevinin intensiteetti - näin jälkeenpäin ajatellen kertojaratkaisu selittää osan Kevinin vääntövoimasta - mutta Jonnekin onnistui kyllä naulitsemaan minut tarinaan hyvin.

Shep Knacker on koko ikänsä tavoitellut pakoa oravanpyörästä; hän haaveilee Toisesta Elämästä. Riittävän suuret säästöt kasaan, ja sitten vain halpaan, lämpimään maahan, jossa voi rakentaa aikatauluttoman ja paineettoman elämän. Juuri kun Shep on pitkän viivyttelyn jälkeen valmis koviin ratkaisuihin, kun hänellä on jo lentoliput ostettuna, vaimo kertoo sairastuneensa syöpään.

Kaikki menee uusiksi - ja toisaalta ei mikään. Shep, joka muuten on suorastaan sietämättömän kiltti, velvollisuudentuntoinen ja tasainen, pysyy sellaisena vaikka hänen varaventtiilinsä, unelma Toisesta Elämästä, haihtuu hänen ympärillään kuin aamusumu. Jossain mielessä Jonnekin on kuin tutkielma selviytymisestä; siitä miten ihmiset ovat tiukassa paikassa vielä enemmän ja korostetummin omanlaisiaan. Shep ja hänen vaimonsa Glynis, poika Zach ja kotoa muuttanut tytär Amelia, muut Knackerin perheen jäsenet, kaikki ikään kuin kirkastuvat ja tulevat paljaammiksi Glynisin syövän armottomassa valossa.

Kirjassa on toinenkin tärkeä perhe: Shepin kaveri Jackson, hänen vaimonsa Carol, heidän tyttärensä Flicka ja Heather. Flicka on ikänsä kärsinyt harvinaisesta perinnöllisestä taudista, joka tietää lyhyttä elinikää ja aiheuttaa hankalia oireita. Jacksonin perheen arki on kamppailua Flickan sairauden ja sen seurausten kanssa.

Kummankin perheen tuskailu sairauden aiheuttamien kustannusten kanssa on tärkeä elementti kirjassa. Huh! Tiedän, ettei vakava sairastuminen Suomessakaan mitenkään ilmaista ole, mutta ei se käsittääkseni tämän mittaluokan taloudellista katastrofia aiheuta.

Inhimillisellä tasolla luin kirjan yhdeksi dilemmaksi tämän: syntyykö onni siitä, että palvelee muita, vai itsensä toteuttamisesta? Jotenkin kaikki kirjan keskeiset hahmot tuntuvat tasapainoilevan tämän kysymyksen kanssa; kyky tai kyvyttömyys saada oma koettu todellisuus linjaan oman ideaalin todellisuuden kanssa tuntuu olevan hahmoille keskeinen käyttövoima. Esimerkiksi Jacksonin ratkaisuja voisi tulkita siitä näkökulmasta.

Tai en tiedä. Pidin tästä kirjasta kovasti, mutta samalla koin sen kanssa jonkinlaista runsaudenpulaa. Jonnekin pois on suorastaan ahdistavan täynnä erilaisia kerroksia ja juonteita; parin päivän perspektiivillä en saa siitä tämän kummemmin selvää. Rikas lukukokemus, vahvaa henkilökuvausta... juoni ei ollut maailman uskottavin, mutta riittävän uskottava kumminkin.

Jonnekin oli minulle siinä mielessä harvinaisen 'syvä' kirja, että se sai minut kerrankin kokemaan amerikkalaisia kuvaavan kirjan melko ulkopuolisena. Olen ollut teininä vaihto-oppilaana USA:ssa, ja siitä on jäänyt jonkinlainen tuttuuden illuusio; yhdysvaltalainen kirjallisuus tuntuu harvoin kulttuurisesti eksoottiselta. Tämä tuntui. Sukupuolirooleihin, työelämään ja sairastamiseen liittyvät käyttäytymismallit näyttäytyivät Shriverin kuvaamina tässä äkkiä yllättävän vieraina. Ehkä se johtuu tehokkaasta ihmiskuvauksesta. Shriver saa henkilönsä niin lähelle lukijaa, että heidän ympäristönsä poikkeavuus omasta ympäristöstä tulee näkyväksi.

Päätän sekavat ajatukseni tästä kirjasta vähän sattumanvaraiseen lainaukseen. Nokkelia kohtia on paljon, valitsen nyt tämän, joka sopii omaan arkeeni eikä spoilaa mitään:

[--] Zach kuitenkin arvasi, että jokin oli vinossa. Hän ei yleensä enää syönyt vanhempiensa kanssa, joten hän oli pujahtanut keittiöön vakoilemaan jääkaapin koluamisen varjolla. 

Shep oli silti kiitollinen siitä, että paikalla oli kolmas osapuoli, joka lievitti jännitystä ja auttoi pitämään yllä vaikutelmaa normaalista perheestä - nälkäinen ruokaa kaipaava teini, jonka yksityiselämän tarkoin vartioidusta laarista vanhemmat kerjäävät vastalahjaksi tiedonjyväsiä. Kliseinen asetelma, jonka olisi pian menneisyyttä. Tulevina kuukausina Zachin pitäisi opetella olemaan "hyvä poika", siis teeskentelemään. (s. 79)

Vähän harmittaa, että lainasin tämän kirjastosta. Voisin kuvitella, että tämä kestäisi toisenkin lukukerran - antaisi uudelleen luettuna jotain uutta.

Lionel Shriver (2011). Jonnekin pois. Avain. Suomentanut Seppo Raudaskoski. ISBN 978-951-692-877-0.

Arvioita:
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa
Ina Inahduksessa
Valkoinen kirahvi Opuscolossa
Leena Lumi
Mari A. kirjablogissaan

P.S. Hyvää itsenäisyyspäivää! Nyt lukemaan kahta kesken olevaa suomalaista...

Nemesis

Kuva: Amazon.com

Kertoo varmaan genrekirjallisuuteen keskittymisestä, tai kenties yleissivistyksen puutteesta, mutta tämä saattaa olla ensimmäinen koskaan lukemani Philip Rothin romaani. Jos olen jonkin lukenut aiemmin, ei se ainakaan viiltävää muistijälkeä ole jättänyt.

Nemesiksen luultavasi tulen muistamaan. Ei sillä, että se olisi minusta poikkeuksellisen briljantti romaani, mutta Nemesis on aiheensa puolesta kiinnostava. Se käsittelee omaatuntoa ja poliota. Molemmat ovat kiperiä aiheita, mutta minulle kirja päätyi jälkimmäisen tähden. Yritin näet netistä etsiä yhtä lukemaani kirjaa, jonka nimen ja kirjailijan olen onnettomasti unohtanut. Alussa ollaan Pariisissa toisen maailmansodan aikaan, ja siinä on kaksi naista, joista toinen vihaa toista, ja toinen on vaatesuunnittelija, ja vaatesuunnittelijan mies on ääliö, ja hänen adoptoitu lapsensa sairastuu muistaakseni polioon - kuulostaako tutulta?

Hurjimmatkaan hakusanayhdistelmäni eivät sitä löytäneet. Sen sijaan Philip Rothin Nemesis ilmaantuu kaikilla mahdollisilla polio + novel -kombinaatioilla. Hyvä on, tuumasin, luetaan sitten eturivin amerikkalaista prosaistia. Kindlen buy-with-one-click iskee jälleen...

Nemesiksen päähenkilö on Bucky Cantor, nuori liikunnanohjaaja, joka järjestää lapsille liikuntaa yhdellä Newarkin leikkikentistä kesällä 1944. Buckylla on huono näkö, joten häntä ei ole huolittu armeijaan. Sillä aikaa kun ikätoverit taistelevat meren takana, Bucky antautuu huolehtimaan nuorista hoidokeistaan. Mutta idyllinen kesä kääntyy painajaiseksi kun polioepidemia iskee alueella. Yksi toisensa jälkeen leikkikentän lapset sairastuvat tai pakenevat. Bucky käy hautajaisissa ja yrittää pitää oman pelkonsa aisoissa.

Lopulta Bucky antaa periksi huolestuneen tyttöystävänsä houkutteluilla ja ottaa paikan turvallisen kaukaiselta kesäleiriltä uimaohjaajana. Mutta samalla hän jättää omantuntonsa saneleman vartiopaikan hiljalleen autioituvalla leikkikentällä. Syyllisyys kesän tapahtumista seuraa Buckya lopun elämää. Pelko sai hänet kääntämään selkänsä omantunnon äänelle; mikään sovitus ei riitä.

Epidemian salaperäisyys ja tuntemattoman uhan aiheuttama hätä kuvataan kirjassa hyvin. Minun makuuni Nemesis on silti aavistuksen liian osoitteleva ja siksi vähän hengetön. Buckyn ideaalit, oppiminen, epäonnistuminen ja sisäinen kamppailu kuvataan kauniisti ja niin selkeästi, ettei lukijalle juurikaan jää löytämistä. Tai voihan olla, että kirjassa on vielä syvempikin taso, mutta en vain enää osunut sille pintafilosofiassa kahlattuani. Tässä lukunäytteessä tyttöystävän isä neuvoo Buckya:

[--] A crippling disease that attacks mainly children and leaves some of them dead - that's difficult for any adult to accept. You have a conscience, and a conscience is a valuable attribute, but not if it begins to make you think you're to blame for what is far beyond the scope of your responsibility." 

He thought to ask: Doesn't God have a conscience? Where's His responsibility? Or does He know no limits?  (p.104/295)

Osoittelevaa. Mutta teksti on vetävää ja moraalisiin dilemmoihin on helppo samaistua. Loppupuolella kirjaa silti vähän hermostuin. Kiukuttavassa kohtauksessa yksi polion kohtalokkaana kesänä sairastaneista lapsista juttelee aikuisena, 30 vuotta myöhemmin, Buckyn kanssa ja sanoo näin.

[--]Twentieth-century medicine made its phenomenal progress just a little too slowly for us. Today childhood summers are as sublimely worry-free as they should be. The significance of polio has disappeared completely. Nobody anymore is defenseless like we were. (p. 247/295)

Häh? Pakko vähän paasata: polio ei ole vielä hävinnyt. Maailmanlaajuinen polion hävittämiskampanja on kieltämättä tehnyt häkellyttävän hyvää jälkeä. Polio on 99% hävinnyt... mutta viimeinen prosentti on tiukassa. Villiä virusta esiintyy edelleen, eikä hommaa saisi jättää kesken; polio kun on niitä harvoja tauteja, jotka todella on nitistettävissä. Niin kauan kuin polio liikkuu, uhka on olemassa.

Raivostuttaa Nemesiksen yksisilmäisyys, joka minun silmissäni kertoo hyvinvoiville länsimaille tyypillisestä asenteesta. Jos meillä ei täällä juuri nyt ole ongelmaa, ongelmaa ei ole. Tänään poliota on endeemisenä eli "kotoperäisenä" edelleen neljässä maassa: Afganistanissa, Intiassa, Pakistanissa ja Nigeriassa. Se on mahdollista hävittää vuoteen 2013 mennessä, mutta ei se spontaanisti mihinkään katoa. Niin kauan kuin sitä on, se voi tulla takaisinkin. Edes nykyaikainen lääketiede ei pysty parantamaan poliota. Sitä voidaan vain ennaltaehkäistä... ja järjestää fysioterapiaa uhreille.

Nyt salajuoneni täytyy paljastaa. Etsiskelin sitä nimensä hukannutta päähenkilön-lapsi-sairastuu-polioon -kirjaa (josta minulla on muistikuva vetävänä viihderomaanina), koska toivoin voivani innostaa ihmisiä lukemaan poliosta, ja ehkä myös tekemäään asialle jotain.

Tätä Rothia en voi suositella kuin puolilämpimästi, sen verran vaimeasti se minuun kolahti. Mutta polion vastaista kamppailua suosittelen! Huomenna menen töiden jälkeen helistelemään keräystölkkiä paikalliseen kauppaan. Tänään helistelen keräystölkkiä täällä. Jos voit, osallistu.

Pahoittelut jos näin konkreettinen maailmanparantelu tuntuu kirjablogin väärinkäytöltä... en ota tavaksi :-)

Philip Roth (2010). Nemesis. Jonathan Cape London / Random House eBooks. ISBN 9781446401101.

P.S. Rothista vielä - täytyyhän neljän Booker-palkinnon miehen kirjoissa olla jotain. Kuka fanittaisi? Ja osaatko suositella jotain muuta?

Tyttö ja hänen varjonsa

Kuva: Like

Tyttö ja hänen varjonsa on ihan tarkoituksella haettu kirja. Luin Sonjan postauksen huhtikuun haasteen päivältä 24 (A Book You Wish More People Would've Read) tästä kirjasta, ja kuvaus koukutti heti. Tämän saikin suorilta kirjastosta.

Tyttö on Gustine, päiväsaikaan savenvalajan apulainen ja syntymävikaisen vauvan äiti, iltaisin vuokratussa puvussa kulkeva prostituoitu. Hänen kannoillaan kulkee Silmä, vanha nainen, joka vartioi pukua ja sen vuokraajaa. (Kirjan alkuperäinen nimi onkin The Dress Lodger, mikä on paljon ovelampi ja kuvaavampi nimi.) Ympärillä kaupungissa hiipii karanteenin läpi livahtanut kolera, jota lääkärit eivät osaa pysäyttää. Heihin ei luoteta, sillä heidät tiedetään ryöstävän köyhien ruumiita. Kirurgi Henry Chiver ei ole kollegoitaan kummempi, mutta häneen laittaa toivonsa Gustine. Voisiko hän vaihtaa kuolleen ruumiin poikansa elämään?

Holmanin romaanin vahvuus on tunnelmassa. Tässä on melkein steampunk-fiilis, niin silmille tulee ahtaan kaupungin kuhiseva saasta mutta myös äkillinen kauneuden häivähdys. Kerronta on runsasta, yhtä aikaa runollista ja suorasukaista, ruman kaunista.

Ennen kuin mies avaa suunsa, Gustine osaa sanoa, millaisen panon tämä haluaa. Pelkästä vartalonmuodosta hän osaa päätellä, riisuutuuko mies vai avaako vain housunnappinsa; viekö hänet pimeälle kujalle vai sänkyyn kaasulampulla kirkkaasti valaistussa huoneessa. Gustine tietää, että vankkarakenteiset miehet naivat häntä hitaasti katsellen omaa kuvaansa pimeästä ikkunasta tai sängyn yllä olevasta peilistä John Robinsonin paikassa; he saavat sietämättömän hitaasti ja tuntevat olonsa äärettömän kurjaksi joutuessaan luopumaan kallisarvoisesta spermastaan. Rumat miehet nussivat myös hitaasti, mutta kun he ovat valmiit ejakuloimaan, he vetävät kalunsa ulos ja roiskivat siemennesteen hänen kasvoilleen kuin taitelija, joka töhrii kankaan valkoisella maalilla hävittääkseen vihaamansa aiheen. Hän on oppinut, että avain tiettyjen miesten sisimpään on piilotettuna heidän takkiensa, paitojensa ja liiviensä sisään. Jos mies kävelee vaikka kädet taskussa, Gustine tietää, että mies haluaa kosketella hänetä kätkemillään käsilä joka puolelta. Jos mies on sitonut leveän solmionsa liian tiukkaan, tämä haluaa kuristaa häntä. (s. 53-54)

Kertojaratkaisu Tytössä on erikoinen, enemmän tapahtuma-ajalle kuin nykyajalle tyypillinen. Kaikkitietävä kertoja patistaa ja ohjaa, näkee ja selostaa. Jollain oudolla tavalla se toimi oikein hyvin tässä kirjassa. Vanhaa tunnelmaa, kiinnostava kertojaratkaisu, toimiva juoni ja kiehtova miljöö. Viktoriaaninen tekopyhyys ja kaksinaismoraali on tuotu taitavasti peliin, ja opettavaisuus verhottu ihan niin kuin viktoriaanisissa suosikeissa tehtiin. Kaikki peruspalikat ovat kunnossa.

En tiedä miksi Tyttö jätti silti vähän kylmäksi. Kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt tykätä tästä kirjasta kuin hullu puurosta; silti sen lukeminen meinasi pariin otteeseen jäädä kesken. En vain oikein päässyt tarinan imuun niin kuin parhaiden kirjojen kanssa käy.

Luulen melkein, että tämä kirja on vahvasti makuasia. Joko tyylistä tykkää - sillä myönnän ilomielin, että tämä on tyylikäs ja taidokas kirja - tai sitten ei. Minulle Tyttö jäi etäiseksi. Nyyhkytin kyllä ruton kauheutta lukiessani Connie Willisin Doomsday Bookin, mutta tässä ei kulkutautikaan napannut kunnolla eläytymään. Voi olla, ettei tämä kirja sovi sellaisille, jotka eivät nauti dickensiläisestä runsaudesta.

Sheri Holman (2001). Tyttö ja hänen varjonsa. Helsinki: Like. Suomentanut Juha Ahokas.

Arvioita:
Suomenkielisiä ei oikein löytynyt, joten paukautanpa tähän N.Y.Timesin arvion

The Land of Painted Caves (Maalattujen luolien maa)

Lascaux'n luolista, kuva wn.com, (CC)

Kirjoittaminen ei meinaa lähteä liikkeelle kun on kenkkua sanottavaa. Paras ehkä töksäyttää heti alkuun: olin vähän pettynyt.

Tai ollaanpas nyt ihan rehellisiä: olin aika paljonkin pettynyt. Luin kirjan loppuun ja nautinkin siitä... mutta nautin siksi että lukeminen oli vanhojen tuttujen kanssa seurustelua. Tutustuin Aylaan jo lukioikäisenä. Hän on yksi lempparisankarittaristani. Ei hahmon tarvitse olla realistinen ollakseen kiehtova. Minäkin halusin olla älykäs, vahva, kaunis, kokea jännittäviä seikkailuja, tehdä upeita keksintöjä ja *kröm* tavata Jondalarin!

Jepulis, Aylan kanssa on ollut kivaa. Mutta jompikumpi meistä on tullut keski-ikään tässä välissä.

Olen Maan lasten alusta asti ihaillut kirjojen hienoa taustatyötä. Ja rakastan tapaa, jolla näissä kirjoissa selvitään luonnon antimilla. Jos pitäisi ottaa yksi kirja mukaan autiolle saarelle, se olisi varmaan yksi näistä, niin kukkuroillaan survival-tietoa ne ovat. Ihailen myös sitä vaivannäköä, millä kivikauden ihmisten ajatusmaailmaa on rakennettu aidoksi. Henkilöt ajattelevat eri tavalla kuin me täällä some-Suomessa. Monta käsitettä puuttuu työkalupakista. Silti heidän toimissaan ja yhteisöissään on paljon sellaista mihin nykyihminen voi tarttua. Aylan käänteentekevissä keksinnöissä voi nähdä modernin innovaatioajattelun perusteesin: erilaisuuksien kohdatessa syntyy kapasiteettia uuteen. Auelin taidot eivät tässä suhteessa ole huvenneet. Zelandonien yhteisöt ovat kiinnostavia ja kivikautinen teknologia kiehtovaa. The Land muistuttaa siitä mitä olemme nykyisellä elämänmuodollamme menettäneet, mutta myös siitä mitä olemme saaneet.

'Can't some of the teeth be taken out?' Ayla said.

'Zelandoni of the Eleventh has tried, but they are packed so tightly together, he couldn't get any out. The young woman tried herself a few moons ago, and ended up breaking some. Her toothaches have been worse since then. I think there may be suppuration and inflammation now, but she won't let anyone look. I'm not sure her mouth will ever heal. She will probably die from those teeth. It might be kinder to give her too much of the pain medicine and let her go to the next world quietly,' the First said. 'But that will be for her and her mother to decide.' (s. 284)

Tätä lukiessani kävi mielessä, että eipä ole hammashoito vielä nykyäänkään kaikkialla maailmassa itsestäänselvyys.

Myös zelandonien 'poliittinen' järjestelmä kiinnosti. The Land kuvaa yhteisöä, jossa maallinen ja hengellinen valta ovat limittyneet toisiinsa. Lopputulos on romaanissa kiehtova ja juonen erikoisin käänne (Donin palvelijoiden paljastus miehille seurauksineen) sai ajatukset liikkeelle.

Mutta silti saldo kääntyy minun kohdallani miinukselle. En usko että luen tätä osaa uudelleen, vaikka olikin mukavaa seurata Aylan ja Jondalarin kypsempää yhteiseloa. Mutinan tueksi esitän kolme perustelua. Liikaa luolia, liikaa toistoa ja liian vähän Klaania. Luolista sanon vain, että maisemakuvauksest ovat aina olleet kipukohtani. Ihan tilkkanen luolien kuvausta ja vaellusselostusta riittäisi mainiosti minun tarpeisiini.  Ja toistoa on käsittämättömän paljon. En nyt tarkoita sellaista toistoa, jolla saatetaan ajan tasalla ne lukijat, joilta aiemmat osat ovat jääneet väliin - tarkoitan sellaista todella rasittavaa toistoa, jossa kolmannen kerran selitetään mitä joku oli jostain asiasta sanonut tai ajatellut. Eikä edes kätketä jankutusta dialogiin, suoraan vain tekstiin ladataan. Tämä olisi ollut kolme kertaa parempi kirja (ja noin kolmanneksen kevyempi kannatella), jos joku reipas punakynäilijä olisi käynyt käynyt vetämässä yli turhat toistot. Haaste: yllätyskirjapaketti sille joka laskee montako kertaa tässä kirjassa kerrotaan, että Suden hellyydenosoitukset Aylalle ovat hätkähdyttäviä muiden mielestä.

Suurin pettymyksen aihe oli, että tässä kirjassa ei tullut sitä Klaanin ja Muiden kohtaamista, jota kuvittelin Auelin hiljalleen pohjustaneen kahdessa edellisessä osassa. Odotin että kehä olisi sulkeutunut jollakin tavalla - että Luolakarhun klaanin teemaan erilaisen ihmisyyden hyväksymisestä olisi palattu. Juoni jäi, sadasta pikkukäänteestä huolimatta, jotenkin etäännyttäväksi ja jankkaavaksi. Aylan äitiyskin on Luolakarhun kokemuksiin verrattuna kalpeaa, Aylan ja Jondalarin suhteen kuvauksesta puhumattakaan. Kaipa siinä on symmetriaa, että kaikesta muusta ylivoimaisesta osaamisestaan huolimatta Ayla on kyvytön lukemaan rakastajaansa... mutta tämäkin draama oli kierrätystavaraa kolmannesta osasta.

Ihan kiva. Mutta jos olisin aloittanut tästä osasta, muut olisivat jääneet lukematta.

Jean M. Auel (2011). The Land of Painted Caves. London: Hodder & Stoughton.

Arvioita:

Carol Memmot USA Todayssa
Terri Schlichenmeyer  Pittsburg Tribunessa

Käännöstä on lukenut
Marjis Kirjamielellä-blogissa

The Shelters of Stone (Luolien suojatit)

Alla pilkistää suomennos.

Hesarissa osui tiistaina aamu-uniseen näkökenttääni otsikko "Jääkauden porno". Tiesin heti mistä on kysymys, sillä Amazon.co.uk on jo ajat sitten ilmoittanut Jean M. Auelin Maan Lapset -sarjan valmistumisesta. Tietenkin viimeinen osa oli pakko tilata, ja odottelen pakettia saapuvaksi ensi viikolla. Hesarin juttu herätti kuitenkin huomaamaan, että edellisestä osasta on kauan - eikä näitä sentään uudestaan ja uudestaan lue - joten päätin virkistää muistikuvia ottamalla uusintaan toiseksi viimeisen osan The Shelters of Stone.

Tykkäsin aikoinaan aivan älyttömästi Luolakarhun klaanista, Hevosten laaksosta ja Mammutinmetsästäjistä. Tasangon vaeltajia pidin jo melko puuduttavana, eikä The Shelters'kään mielettömästi innostanut. Joko Auel kirjoittaa vanhemmiten huonommin, tai sitten luen hänen kirjojaan vanhemmiten huonommin.

Mutta nostalgiassa saa piehtaroida näitä lukiessaan. Ja Auelin kyky luoda yksityiskohtainen ja kiinnostava maailmankaikkeus on kiistaton, oli hänen proosastaan muilta osin mitä mieltä tahansa. Sitä paitsi, vaikka Ayla on raivostuttavan täydellinen joka suhteessa, ja Jondalar maanpäällinen jumaluus, on pakko saada tietää mitä heille loppujen lopuksi käy.

Muistan The Shelters'iä ensimmäisen kerran lukiessani ajattelleeni, että tarina jäi tavallaan kesken. Samaa mieltä olen edelleen. Tässä osassa Ayla ja Jondalar asettuvat zelandoni-kansan joukkoon. Ayla tekee erilaisia ihmeellisiä asioita (löytää uuden luolan, parantaa ihmisiä, pelastaa hylättyjä lapsia, hallitsee eläimiä jne.) ja hänet otetaan heimon jäseneksi. Pariskunta herättää huomiota myös tarinoillaan latuskapäiden ihmisyydestä, ja latuskapäitä puolustaessaan Ayla saakin joitain vihamiehiä zelandonien parissa. Ayla ja Jondalar pääsevät sitomaan liiton solmun yhteisillä kesäjuhlilla. Ayla saa toisen lapsensa, mutta vaikenee vielä ensimmäisestä pojastaan, Durcista, joka jäi klaanin kasvatettavaksi. Heimon hengellinen johtaja, Jondalarin entinen rakastettu Zolena, houkuttulee Aylaa Zelandonin oppiin, eli jonkinlaiseen poppamiehen oppisopimuskoulutukseen. Ayla epäröi mutta suostuu lopussa.

The Shelters vie Aylan ja Jondalarin tarinaa eteenpäin, mutta ei ihan niin paljon kuin odottaisi. Lukiessa tulee monesti tunne, että tässä nyt pohjustetaan jotain tulevaa kriisiä. Auel ikään kuin asettelee palikoita paikoilleen loppunäytöstä varten. The Shelters on hyvää perusviihdettä, mutta ei itsenäisesti järistyttävä teos. Maiseman ja luonnon yksityiskohtaisia kuvauksia on tosin hieman vähemmän kuin joissain aiemmissa osissa. Kivikautisen teknologian kuvaukset eivät minua vaivaakaan, niitä on mukava lukea.

Tekstinä Maan lapset eivät missään vaiheessa ole hätkähdyttävän hyviä tai huonoja. Auel kirjoittaa tarinaa, ei kieltä. Blogeissa ja arvioissa on liene riittämiin kommentoitu päähenkilöiden äärimmäisyyksiin menevää erinomaisuutta, joten en enempää siitä urputa. Valitsen kuitenkin lukunäytteeksi kohdan, jossa Ayla opettaa tulentekoa zelandonien hengellisille johtajille eli Zelandoneille.

There was a little buzz of noise, and the First picked up some words of irritation. They didn't need a lesson in fire-making, they were saying. Everyone knew how to make a fire from the time they were small children. Good, she thought, feeling rather pleased. Let them grumble. They only think they know all there is to making fire.

'Will you make a fire for us, Ayla?' the Zelandoni leader said.

Ayla had fluffed up a small mound of fuzzy fireweed tops as tinder and had a pice of iron pyrite in her left hand and a flint striker in her right, but it wasn't obvious. She struck the firestone, saw a good spark land in the fluff of fireweed, blew it into life, and added kindling. In less time than it took to explain it, she had a fire going.

There were some involuntary oohs and 'How did she do that?' comments, then the Zelandoni of the Third cave said, 'Can you do it again?' (s. 452)

Kestävimmin kiinnostavaa kirjassa on Aylan sopeutuminen jälleen uuteen yhteisöön. Vaikka Auelin ilmeisimmät moraaliset viestit liittyvät luonnonsuojeluun ja erilaisuuden kunnioittamiseen, on kirjoihin sisällytetty sinänsä kiinnostavaa havainnointia ihmisten moninaisista tavoista järjestää sosiaalisia suhteitaan. Esimerkiksi lukunäytteen Zelandonit, Emon palvelijat, luopuvat nimistään ja käyttävät pelkästään titteleitään symbolina omistautumisestaan yhteisölle. Niinpä viimeisellä puhujalla ei ole muuta nimeä kuin Kolmannen Luolan Zelandoni. Ovela ja uskottava ajatus, sukua nykyisillekin ilmiöille. Ehkä sosiologi näkisi Auelin yhteisöissä virheitä; näin amatöörisilmin näiden kivikauden heimojen järjestäytymisessä on paljon uskottavaa ja kiinnostavaa tavaraa.

Mielenkiintoinen assosiaatiovirhe tuli muuten tehtyä tämän kirjan kanssa. Juuri kun olin aloittelemassa tätä Shelters'iä, väitin Sallan lukupäiväkirjassa kommentoidessani, että luen Hevosten laaksoa. Hah! Hämmästyin jälkikäteen moista vihrettä mutta syyhän on oikeastaan ilmeinen: ajattelin seksikohtauksia, ja jos kirjallisesta seksistä puhutaan, Hevosten laakso tulee ilman muuta ensimmäisenä mieleen. Luin kai sen herkässä iässä ja leimmannuin! The Shelters sisältääkin paljon vähemmän ja miedommin maalattuja hekuman hetkiä.

The Shelters of Stone on suomennettu nimellä Luolien suojatit. Olen jostain kirjakaupasta saanut kappaleen ilmaisena lahjana (on sellainen mielikuva, että Suojatit ei aikanaan myynyt ihan niin hyvin kuin odotettiin), ja se on nökötellyt lukemattomana englanninkielisen painoksen vieressä. The Shelters'n hankin englanniksi vain siksi että alkukielisen sai nopeammin; suomenkieliset nimitykset ovat kuitenkin jääneet mieleen. Englannin "flathead" ei kuulosta yhtä kuvaavalta kuin suomen "latuskapää". Itse asiassa nyt vähän harmittaa, että tulin tilanneeksi viimeisenkin osan englanniksi, sillä suomennos näyttää tulevan ihan yhtä nopeasti tai nopeamminkin.

Mielenkiintoinen yksityiskohta muuten: suomennoksessa kirjailijan nimi on Untinen-Auel, alkuteoksessa pelkkä Auel. Kustantaja toki mielellään muistuttaa kirjailijan suomalaisjuurista.

Tuo Luolien suojatit makoilee täällä tyhjänpanttina; voisin laittaa sen kiertoon. Jos siis haluat virkistää muistojasi ennen viimeistä osaa, eikä sinulla ole kirjaa itselläsi, hihkaise kommenttiboksiin! En järjestä arpajaisia, lähetän kirjan palkkioksi nopeudesta ensimmäiselle pyytäjälle.

Jean M. Auel (2002). The Shelters of Stone. Lontoo: Hodder & Stoughton.

Marian ilmestyskirja

Huikea kansi löytyy kirjailijan kotisivuilta; kuva on Reinhard Schmid'n käsialaa.

Heh, onpas ajantasainen olo - tässä sitä on luettu kirja, joka on juuri vasta ilmestymäisillään. Ja pdf:nä vielä, iPadiltä. Vähän jännitin miten mahtaisi pdf-lukeminen sujua, mutta täysin ongelmitta meni. Vieläkään en ihan satasella ole sähköisen kannalla, mutta on tällä puolensa.

Marian ilmestyskirja kertoo tytöstä, joka joutuu 11-vuotiaana pöyrätuoliin diagnosoimattoman sairauden vuoksi. Voimattomuus ja kivut tekevät elämästä selviytymistä eivätkä tutkimukset tuota muuta tulosta kuin sairaalakammon. Pahempaa on paluu kouluun ja 'normaaliin' päiväjärjestykseen. Mikään ei ole enää normaalia. Ilmestyskirjassa kuvataan palastellen Marian nuoruutta ja nuorta aikuisuutta, keskittyen niihin harvoihin ihmisiin, joihin Maria saa todellista kontaktia. Suurimmalle osalle ihmisistä pyörätuolissa istuva nuori nainen on friikki, kumma kyborgi, hyväksikäytettävä, avuton ja aivoton. Asiaa pahentaa selvän selityksen puute: jos ei kerran tiedetä mistä sairaudesta on kysymys, luultavasti likka kuvittelee koko jutun. Istuu pöyrätuolissa huomiota saadakseen.

Jep - Maria on vihainen nuori nainen.

Sain ennakkokappaleen tekijältä itseltään. Kiitoksia siis Maija Haavistolle! Sait minut lukemaan kirjan, johon en varmasti muuten olisi tarttunut. En nimittäin nykyään oikein saa kasvukertomuksiin makua (liian vanha? väsynyt? kyyninen?), mutta onneksi Ilmestyskirjassa on muutakin pureskeltavaa.

Alkukolmanneksen epäröin, että tuleeko tästä minulle tarinaa; Marian elämästä ei tunnu löytyvän ensimmäistäkään positiivista asiaa, kaikki mitä tapahtuu on pahaa. Lisäksi nuorelle kertoja-minälle tyypillinen, sinänsä uskottava itsekeskeisyys alkoi tuntua ahdistavalta. Mikä pahinta, äiti on tässä kirjassa niin epämiellyttävä, että häneen oli vaikea uskoa.

Leikin jopa ajatuksella, että Maria fantasioi välillä äitinsä reaktiot. Asemoidun kai nykyään helpommin äidin kuin nuoren naisen paikalle *taputtelee reumatismin kouristamalla kädellä harmaata nutturaansa* eikä tunnu mukavalta ajatella nuoren naisen äitiä tuollaisessa valossa. Neiti B:kin on tarkka vihkojensa kanssa... en yksinkertaisesti suostu uskomaan tuohon äitiin! Syyttäkää henkilökohtaista rajoittuneisuutta.

Mutta loppujen lopuksi juttu sitten vei mennessään. Ehkä kelloja soitti Marian piirtäminen, vahva visuaalinen mielikuvitus, joka tuli läpi myös tekstiin. Aloin miettiä miten huojentavaa itsestäni on joskus viitata kintaalle muiden määrittämille rooleille - ja miten rankkaa voi olla kun se ei ole mahdollista. Pyörätuolissa olevalle ei ole pakoa muiden määreistä. Terveyden mahdollisuus on kuin näytelmän Godot, ikuisesti odotettu ja tavoittamaton.

Ja ajan mittaan Marian persoonakin alkoi tuntua vähän monipuolisemmalta; ahdistukseen tihkuu tahtoa ja kiintymystä toisiin. Innostuin lukemaan kirjan kerralla loppuun. Asiaa auttoi että dialogia on sujuvaa ja teksti yleisesti ottaen ihan hyvää luettavaa. Muutama vieraannuttava kohta tosin oli. Öh, jouduin googlaamaan mitä tarkoittaa MILF.

Martta on muuten samanlainen kuin minä, mutta hän ei ole vammainen. Hän on minun netti-identiteettini. Olen siis oma itseni, mutta ilman niitä asioita, jotka tekevät minusta minut, mielikuvitusystävä etsimässä mielikuvitusystäviä. Teo aina sanoi, että minun pitäisi kokeilla nettikeskusteluita, eikä hän tarkoittanut mitään vammaisten chatteja, kuten äiti olisi tarkoittanut.

Ensimmäinen kokeilemani keskustelupaikka vaikuttaa pelkältä seuranhaulta, mutta seuraavassa tunnen olevani enemmän kotonani. Tutustun Jussiin, joka omien sanojensa mukaan on pastori ja kolmen lapsen isä. Luulin, että papit eivät saa mennä naimisiin, mutta se koskee ilmeisesti vain katolisia. Päädymme väittelemään siitä onko Suomessa hyvä terveydenhuolto. Huomaan olevani sanavalmiimpi netissä. Martta alkaa elää omaa elämäänsä. Hän kertoo Jussille pyörätuolissa olevan kaverinsa kokemuksia lääkäreistä ja sairaaloista. (s. 172-173)

Monessa kerroksessa liikkuvaa kerrontaa oli välillä vaikea pitää ojennuksessa päässään. Kahdesti huomasin etten ollut ihan varma missä vaiheessa mennään. Rakenne oli silti minusta kokonaisuudessaan toimiva, sillä varsinkin alkupuolella oikein tarvitsin tuota takaumien dynamiikkaa pitämään imua yllä.

Pitääpä vielä lisätä erityiskehut tuosta kannen kuvasta. Se ei ole vain kaunis vaan myös upean osuva. Ja varmasti houkuttaa lukemaan.

En voi olla vertaamatta mielessäni Antti Leikaksen Melomiseen, josta eilen postailin. Haaviston kirja on aivan eri sävyinen, pelaa eri kentällä. Ilmestyskirjassa ollaan raastavien asioiden äärellä, vereslihalla - Melominen on taidokkaampaa mutta myös kepeämpää kerrontaa ihan erilaisesta elämäntuskasta. Leikaksen kieli ja kerronta on monipuolisempaa, Haavistolla on sanomisen pakko.

En ole ihan varma kuulunko Ilmestyskirjan parhaaseen kohderyhmään, mutta ilmeisesti se tavoitti. Olin näet iloinen ja huojentunut lopusta. Uin huomaamattani sen verralle syvälle Marian tilanteeseen, että toivoton finaali olisi pilannut päivän. Huominen tulee (Godot'sta viis).

Kerran vuodessa pitääkin lukea kirja, joka pakottaa pohtimaan erilaisuutta ja sen kohtaamista. Marian ilmestyskirja on taatusti sitä lajia.

Maija Haavisto (2011, tulossa). Marian ilmestyskirja. Muruja-kustannus.

Arvioita:
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa
Velma Kirjavakukko-blogissa