Stephen King: Duma Key

Ja miksi, oi miksi hän lukee uudestaan vanhoja Kingin romaaneja, sen sijaan että kovertaisi edes lovea tuohon lukemattomien kirjojen pinoon?

No siksi. Teki mieli. On ollut väsynyt ja vetämätön olo; liian paljon töitä ja liian vähän unta ja kipeä selkä ja ja ja ja.

Tämmöiseen kohtaan sopii hyvin vanhojen ja taatusti hyvien kirjojen lukeminen.

Sitä paitsi, jotenkin tuon Oscarin kanssa tuli taas mieleeni King (koska Dr. Sleep ja Hohto), ja erityisesti Duma Key, koska Dumassa on mainio vanha rouva, joka kärsii dementiasta vähän eri tyyliin kuin Oscarin hoivakodin potilaat.

Duma Key ei ensimmäisellä lukukerralla noussut ihan top kolmoseen Kingin tuotannosta, mutta näin toisella lukemalla olisin valmis hivuttamaan sen lähelle kärkeä. Aika on kai tehnyt tehtävänsä; nyt olen samassa ikäluokassa kuin romaanin sankari, ja muutenkin kirjan asetelma resonoi aivan eri tavalla kuin silloin joskus.

Duma Keyn kertoja on Edgar, viisikymppinen hyvin pärjännyt rakennusurakoitsija. Edgar menettää onnettomuudessa toisen kätensä ja myös entisen elämänsä. Avioliitto hajoaa ja masennuksen musta kutsu kuuluu päivä päivältä selvempänä. Fiksun terapeutin neuvosta Edgar vaihtaa maisemaa ja alkaa tehdä jotain muuta. Hän muuttaa Floridaan kuntoutumaan vammoistaan ja palaa vanhan harrastuksen pariin, piirtämään ja maalaamaan. Uusi ympäristö osoittautuukin vallan inspiroivaksi. Sisäinen taiteilija herää.

Jotain muutakin herää.

Teemoja tässä romaanissa on varmaan enemmän kuin hahmotan, mutta kolme keskenään limittyvää virtausta haluaisin nostaa esiin: luomisen, luopumisen ja näiden kahden vuorovaikutuksen. Yksi jos toinenkin Duma Keyn hahmo painii luopumisen tuskan kanssa. Useimmat joutuvat vastentahtoisesti luopumaan jostain, käymään läpi metamorfoosin yhdenlaisesta ihmisestä toisenlaiseksi. Nuoret naiset aikuistuvat, eheästä tulee särkynyt, särkyneestä ehjä, vanhasta uusi. Välillä luomisen ehto on luopuminen, ehkä enemmästä kuin on varaa. Samanlaisia kauppoja teemme kai pienemmässä mittakaavassa koko ajan, puoliksi huomaamattamme: kun yhtä polkua kulkee, jää toinen tutkimatta. King leikittelee tässä myös ajatuksella, että luominen onkin kenties ulkoista, että taiteilija vain kanavoi jotain muuta voimaa luodessaan. Pinnan alla piileksii silti tietoisuus siitä, että antautuminenkin on pohjimmiltaan oma valinta.

Mutta kuten aina, tällaiset korkealentoiset pohdiskelut voi hyvin jättää väliin ja vain nauttia matkasta.  Duma Key on mainio kuvaus isyydestä, maalaamisesta, kahden erilaisen miehen ystävyydestä,  menetyksistä toipumisesta ja sattumoisin myös mielen hämärtymisestä.

"Why don't you arrange your chinas, Elizabeth? They're all mixed up today.' 

She cast a glance at the table, then looked at the window when an especially strong gust of wind slapped it with rain. 'Fuck,' she said. 'I'm so fucking confused.' And then, with a spite I would not have guessed she had in her: 'They all died and left me to this.' (s. 190)

Tietenkin Dumassa on myös kummituksia.

Tiedän etteivät Kingin aiheet ole kaikkien mieleen. Kaikki eivät tykkää yliluonnollisuuksista. Mutta kun näissä on paljon muutakin kuin pahoja henkiä ja örkkimörkkejä... psykologia on vimpan päälle uskottavaa, henkilöt ovat vereviä ja inhimillisiä, kerronta toimii. Onnettomuuden jälkeisestä toipumisesta King selvästi kirjoittaa henkilökohtaisen kokemuksen turvin, samoin luomisen tuskasta. Kokonaisuuden käyttövoimana jyllää suvereeni tarinankertojan ammattitaito. Lopputulos on niin hieno, että joudun muistuttamaan itseäni: kummituksia ei ole.

Oikeastaan on aika hyvä homma, että King on päättänyt kirjoittaa näistä epätodennäköisemmistä ongelmista - aaveista ja zombeista ja telekineetikoista - sillä yhtä vetävä tarina jostain arkisemmasta painajaisesta - masennuksesta, syömishäiriöstä, ihmissuhdeongelmista - varmaan oikeasti veisi yöunet.

Tai ehkä ei. Ehkä Kingin kirjojen juju on juuri siinä, että saamme kuvitella tavallisten jokamiehenongelmien taakse yliluonnollisia peikkoja. Silloin pelon voi ulkoistaa ja luokitella mahdottomaksi. Tsädäm - katharsis.

Päätänpä toiseen sitaattiin, yhdestä todella pelottavasta ongelmasta.

When it comes to your kids, you find yourself making some weird calls from time to time and just hoping they turn out right - calls and kids. Parenting is the greatest of hum-a-few-bars-and-I'll-fake-it skills. (s. 179)

Stephen King (2008). Duma Key. Hodder & Stoughton. 978-0-340-95219-1.

Arvioita:
Morren maailmassa Duma Keyn suomennos arvioitiin perushyväksi kingiksi
Irja Kirjavinkeistä pitää yhtenä tekijänsä parhaista.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Kuva: Gummerus

Varoitus heti alkuun - juttuni Taivaslaulusta sisältää spoilereita. Jos haluat juonesi puhtaana, lue tämä vasta jälkikäteen.

Olen lämmennyt Taivaslaulun koko idealle aika hitaasti. Uskonnolliset yhteisöt eivät ole ihan ominta aluettani...  enkä hirveän suurella innolla tartu myöskään raskautta ja vauva-aikaa ruotiviin kirjoihin. Vauvat OVAT ihania, kyllä joo ja tottakai, mutta kaksosten kanssa ihanuus oli vahvasti nääntymyksellä maustettua. Pienet ihmeeni nukkuivat vuoroissa. Kaikista Neitien kanssa viettämistäni upeista ajoista unohtaisin mieluimmin ensimmäiset seitsemän kuukautta. Ja olen siinä jo melkein onnistunut.

(Tiesittekö että pitkäaikaista univajetta on käytetty sotavankien kuulusteluun? Ja että se voi aiheuttaa psykoosin?)

No, äitiyteni vuonna nolla minulla oli tapana lohduttautua ajattelemalla, että huonomminkin voisi mennä. Jos nimittäin olisi jo yksi taapero valmiina ja sitten saisi kaksoset.

Taivaslaulussa käy vähän siihen malliin paitsi enemmän.

Vilja ja Aleksi ovat syvästi uskonnollisia kumpainenkin ja kuuluvat lestadiolaiseen uskonyhteisöön. Nuori pari saa ensimmäisen vauvansa ennen kuin vuottakaan on häistä kulunut, ja kolme lisää seuraa tiiviissä tahdissa. Vilja ei ehdi hengähtää, hädin tuskin hengittää. Kaksosraskaus on viimeinen pisara. Hän haluaa tehdä niin kuin on oikeaksi opetettu ja oikeaksi kokee, ottaa vastaan jokaisen Jumalan lähettämän lahjan, mutta miten? Kun ruumis ei jaksaisi ja sielua särkee väsymyksestä; kun oma minuus on hukkumassa kohinaan; kun riittämättömyys nöyryyttää jo neljän lapsen kanssa?

Kuten sanottu, Taivaslaulun idea ei alkuunsa innostanut, mutta kirjablogeissa kirjoitettiin siitä varsin innostuneeseen sävyyn nimenomaan äitiyden uupumuksen runollisena kuvauksena. Alkoihan se väkisinkin kiinnostaa. Kun Taivaslaulu vielä nappasi äskettäin Blogistanian Finlandian, odotukset olivat jo kohtuullisen korkealla kun vihdoin sain tämän kirjastosta näppeihini.

Näin pitkän johdannon jälkeen soisin osaavani sanoa jotain järisyttävää ja uutta tästä kirjasta. Enpä taida osata.

Taivaslaulu on kirjoitettu rehellisen runollisesti; sen kieli on hallitusti valloilleen päästettyä arjen runonlaulantaa, sukua kansanlauluille, joita teksti välillä lainaa. Rauhala punoo Viljan mielikuviin visuaalisia ja vaikuttavia kiinnikkeitä luontoon. Luonnosta kumpuava teksti itsessään muodostaa jännitteen aiheensa kanssa. Nämä sanat ovat luonnollisia, nämä sanat ovat kauniita - tämä elämä on luonnollista, tämä elämä on kestämätöntä.

Vaikka Taivaslaulu pursuaa pienten lasten äidin iloa ja ahdistusta, ei se ole pelkästään äitiyden kirja. Se on myös kaunis tarina rakastavasta perheyhteydestä. Aleksi tosin kuvataan vahvemmin hänen Viljaa kohtaan tunteman rakkautensa kuin isyyden kautta, mutta kirjasta syntyy silti vahva vaikutelma jaetusta vanhemmuudesta, yhteisestä unelmasta elää hyvää elämää.

Niin - se hyvä elämä. En oikein osaa sanoa mitään lestadiolaisesta elämäntavasta tai uskosta. Se on minulle suljettu kirja; en tavoita sitä eläytymällä enkä järjelläkään. Taivaslaulu sai kuitenkin minut oivaltamaan yhden asian: uskonnollisessa yhteisössä voi tosiaan olla kysymys yhteisöllisestä minuudesta. Kenties yhteisön ja sen arvojen varjeleminen todellakin on silloin niin itsestään selvää, ettei sitä tarvitse edes miettiä. Jollain tavalla tuo ajatus tekee esimerkiksi Aleksin isän käsitettävämmäksi.

Myös Vilja on tätä kautta paremmin minun käsitettävissäni. Viljan vahva usko muuntaa väsymyksen synniksi. Vilja miettii miksi hän on niin heikko ja etsii vikaa sisältään. Aleksi kyseenalaistaa ulkoisia normeja.

Viimeiseksi sitaatti. Valitsin tämän, vaikkei se kirjan tyypillisimpiä kohtauksia olekaan, koska pidin siitä.

Kaikkein vahvin on nainen joka juoksee. Valitsee itse reittinsä, antaa auringon paistaa ja sateen sataa kasvoilleen. Minä juoksen lauhassa talvi-illassa ja lenkkarini liiskaavat sohjoa asfalttiin. Keltainen jättikuu kellottaa kenollaan kuusten lumisissa latvoissa. Jäätyneet pihlajanmarjat vilistävät tien reunalla, puut suhahtavat sivuitseni ja tutut talot lipuvat hiljaa piiloon takaviistoon. Tuolla tulee vastaan silta. Silta on merkki. Sitä ylittäessäni ohitan itseni ja kaiken. (s. 116)

Taivaslaulu on hieno kirja. Se sai minut muistamaan, että kukaan meistä ei valitse vanhempiaan, ei sitä ominta yhteisöä, jonka normeihin kasvamme.  Ja että vauvan nauru on maailman onnellisin ääni.

Pauliina Rauhala (2013). Taivaslaulu. Gummerus. 978-951-20-9128-7.

Arvioita:
Näitä on niin paljon.... mutta linkitän nyt kolme. Kirsin juttu kuvaa vahvasti hänen lukukokemustaan; Sallan tuore kirjoitus on viiltävän analyyttinen; Paula kiittelee ja linkittää moneen muuhun.

Orhan Pamuk: Istanbul - Muistot ja kaupunki

Luin äskettäin Orhan Pamukin Valkoisen linnan, koska olin lähdössä Istanbuliin. Sain sitten heti perään vinkin, että oikeastaan kannattaisi Istanbulissa käynnin alla lukea Pamukilta, krhm, se kirja jonka nimi on Istanbul. Duh. Nyt tuli sitten luettua kaksi Pamukin kirjaa lähes peräkanaa.

Linnan kanssa olin vähän epäröivällä mielellä, mutta Istanbul - Muistot ja kaupunki kiehtoi heti. Myönnän että kyse on synergiasta; jos en olisi lukenut tätä kirjaa matkalla Istanbuliin / Istanbulissa / Istanbulista juuri palattuani, se tuskin olisi saanut minua pauloihinsa. Juuri nyt Istanbul kolahti. Kuten myös Istanbul!

Mosaiikki Hagia Sofiassa*

Istanbul ei ole romaani vaan jonkinlainen elämänkerrallis-kaupunkihistoriallinen... verkko. Pamuk pohtii lapsuuttaan ja nuoruuttaan, mutta ennen kaikkea rakastamaansa kaupunkia ja tapaa, jolla sen voi ymmärtää ja tuntea. Hän viipyilee hellämielisen kaihoisasti (ja pitkään) myös Istanbulia menneinä aikoina rakastaneiden ja kuvanneiden kirjailijoiden parissa, heidän jotka jäivät puristuksiin nationalisimin vaatimusten ja oman halunsa väliin. Minulle vieraiden kirjailijoiden sielunmaisemien pohdinta tuntui ensin vähän päälleliimatulta, mutta edetessään kirja alkoi kuroutua kokonaisuudeksi, kuin verkko, jota kudotaan yhtä aikaa joka nurkalta. Silmukat tosin toistuvat kovin toistensa kaltaisina ja paikoin tulee vähän tukahtunut olo. Silti jokin rosoisuus ja säröisyys säilyttää mielenkiinnon. Pamuk sirottelee kauniin sekaan rujoa.

Pamukin Istanbul on perimmältä olemukseltaan surullinen kaupunki. Se on jättänyt taakseen ottomaanien glorian mutta ei ole tavoittanut länsimaista henkeä, jota tasavallan rakentajat tavoittelivat. Rationalismi istuu huonosti ja hankaa taipeista... mutta perinteisiin vaatteisiin ei saa enää pukeutua. Pamukin Istanbul on haikea, ristiriitainen, mustavalkoinen kaupunki, syrjäkujien ja klaustrofobisten korttelien kaupunki.

Näkymä hotellin ikkunasta mustavalkoisena.

Kirjailijan käsittelyssä Istanbulista tulee metafora paitsi Turkin tilanteelle myös yleisemmin muutokselle ja muutoksen jäljille, epävarmalle jalansijalle maailmojen välissä. Pamuk punoo yhteen kaupungin kohtalon ja omansa; Istanbulin suru on tarttunut häneen. Ja miksikäs ei: olemme ympäristömme tuotteita siinä missä geeniemmekin. Pamukille kaunis ja katastrofaalinen Istanbul on ollut hedelmällinen kasvualusta...

Laitakatujen lika ja saasta, avoimien roskapönttöjen kaupunkiin levittämä löyhkä, katujen ja jalkakäytävien loputtomat kuopat, nousut ja laskut, kaikki se epäjärjestys, sotku ja kahakointi, joka tekee Istanbulista Istanbulin, saavat minut tuntemaan, että riittämätön, paha ja puutteellinen onkin kaupungin sijasta oma sieluni. Ikään kuin kaupunki olisi ansaitsemani rangaistus ja minä se joka likaan sitä. Kun raju suru ja murhe tihkuu kaupungista minuun ja minusta kaupunkiin, tuntuu kuin minusta ja kaupungista ei olisi enää mihinkään: olen kaupungin lailla kuollut, henkeä haukkova kalmo, tappioon ja saastaan tuomittu surkimus, aivan kuten kadut ja jalkakäytävät ovat minulle kielineetkin. (s. 424)

Mikään turistiopas Istanbul ei siis totisesti ole. Sinne matkaavan kannattaa pakata mukaan myös jokin perinteisempi lähdeteos, sillä Hagia Sofia, Topkapi, Taksim ja muut vain vilahtavat ohimennen Pamukin keskittyessä toisenlaisiin kohteisiin.

Silti Istanbul kannatti ehdottomasti lukea, etenkin näin, fyysisen Istanbulin yhteydessä. Pamukin tulkinta Istanbulista ohjasi katsettani. Näin kaupungin osittain hänen välityksellään. Vuosikymmenet eivät ole täysin poistaneet surullisuutta, josta Pamuk puhuu. Myös keskeinen ristiriita maailmankuvien välillä on yhä läsnä katukuvassa; sen voi nähdä rikkautena mutta myös tukahdutettuna konfliktina.

Ja silti. Pamukin hehkuva, pohjiaan myöten kirjan sivuille ammennettu rakkaus hänelle niin tärkeään kaupunkiin sai minutkin rakastumaan siihen vähän enemmän kuin muutoin ehkä olisi käynyt. Pamukin Istanbul on ehkä surullinen... mutta se on myös äärimmäisen inhimillinen. Ja kaunis!

Tämä on hyvä kirja niille, joille Istanbul on ajankohtainen tai rakas; muiden kannattaa ehkä lukea Pamukin muuta tuotantoa... Istanbul on tenhoavasti kerrottu ja erikoinen kasvukertomus, mutta sen melankoliset ajatuskuviot ja äärimmäinen paikallisuus eivät ehkä irrallisina innosta.

Orhan Pamuk (2004). Istanbul - Muistot ja kaupunki. Suomentanut Tuula Kojo. Tammi. 951-31-3139-4.

Arvioita:
Kari Kemppainen Kiiltomadossa kuvaa viihdyttäväksi lukuelämykseksi

*Kuvassa oikealla keisarinna Zoe, jonka Kaari Utrion fanit ehkä muistavat Vaskilinnusta!

Jenny Kangasvuo: Sudenveri

Kuva/kansi: Teos/Ville Tiihonen

Sudenveri ei ollut mitenkään itsestäänselvästi lukulistallani, sillä en erityisemmin fanita ihmissusijuttuja, vaikka Sudenmorsiamesta pidinkin. Mutta tuoreimman Tähtivaeltajan juttu herätti mielenkiintoni, eikä suomalaista spefiä nyt niin paljon ole, että kehutun tulokkaan voi suoralta käsin sivuuttaa... Törsäsin siis sumeilematta osan saamastani kirjalahjakortistani Sudenvereen.*

Kannatti. Tämän yhden näytteen perusteella Kangasvuo saattaa olla sellainen kotimainen kirjailija, jonka teokset haluaisin omaan hyllyyn.

Sudenveri kuvaa ihmisusien perheen vaiheita sotavuosista nykypäivään. Martta, Lauman johtaja, edustaa perinteitä ja perittyjä arvoja. Laumasta lähtenyt Hanna puolestaan elää ihmisenä ja kätkee kaksijakoisen olemuksensa jopa rakastetultaan Marraskuulta. Kun Hanna tarjoaa suojapaikan Martan diktatuuria pakenevalle Rasmukselle, epämuotoiselle susipojalle, joutuu Hanna miettimään valintojaan uudemman kerran. Voiko rakastaa jos ei anna rakastetun tuntea itseään? Ja onko maailmassa tilaa sellaisille, jotka eivät mahdu valmiisiin kaavoihin?

Sudenveri on minusta oikein toimiva kokonaisuus. Vertauskuvallisuus on sen verran selkeää, että tällainen vähän yksioikoisempikin lukija sen tunnistaa, mutta ei kuitenkaan niin perusteellisesti pureskeltua, että tarina taantuisi faabeliksi. Kangasvuo puntaroi identiteettiä ja äitiyttä. Luin kirjan liepeestä, että kirjailja on biseksuaalisuutta tutkiva kulttuuriantropologi. Se selittää ehkä jotenkin kirjan poikkeuksellista uskottavuutta. Äh, uskottavuus on varmaan väärä sana kun puhutaan ihmissusista... mutta sanotaan vaikka näin: erilaiset tavat nähdä maailma on tässä kuvattu paremmin kuin monissa vieraita olioita esittelevissä scifi-kirjoissa.

Eroa ei ole vain susien ja ihmisten välillä. Myös aika jakaa. Sudenveressä piirtyy esille mm. suomalaisessa vanhemmuudessa tapahtunut perinpohjainen muutos. Nykyinen hoivaamisen kulttuuri ei todellakaan ole vanhaa perua. Kuten Martta sanoo: Äidillä ei ollut varaa hemmotella minua, niinkuin minulla ei ole ollut varaa hemmotella niitä lapsia, joista olen ollut vastuussa.

Vanhemmuuden muutos on tietenkin kytköksissä yhteiskunnan muuttumiseen yleensä. Sudenveren suuri kysymys taitaakin liittyä juuri yhteiskunnan ja sen normien muutokseen. Kuinka hyvin nykyään siedämme erilaisuutta? Seksuaalista, etnistä, uskonnollista? Paremmin kuin ennen, epäilemättä, mutta mikä on tarpeeksi? Tulevaisuuden Suomi ei sellunkeitolla elä... mutta eipä niitä maailmanluokan innovaatioita, joita nyt kaivataan hiipuvan taloutemme hapeksi, synnytetä kulttuurisessa umpiossa. Eivätkä luovat nuoret viihdy ajatuksellisesti ahtaissa maisemissa.

Samaa teemaa sivusi muuten Heikkinen Terveiset Kutturasta -romaanissa; siinä etelän kakarat eivät enää halunneetkaan uhrautua puolustustaisteluissa, sillä kaupunkikulttuuri ei ole paikkoja vaan asenteita. Siinä missä Heikkinen paiskaisee karrioiden ja suoraan, Kangasvuo kertoo hienovireisemmin samasta. Sudenveren Martan eristynyt ja itseriittoinen metsäpirtti ei riitä nuorelle polvelle, eivätkä riitä valmiiksi ajatellut identiteetitkään. Mutta vanhan tuhoutuminen ei ole välttämättä pahasta.

Huomaan ajautuneeni tässä jutussa melkoisiin sfääreihin. Ehkä on syytä palata maan tasalle ja vakuuttaa, että allegoriat voi halutessaan unohtaa: Sudenveri toimii myös ihmis(susi)suhdetarinana oikein hyvin. Kestää satakunta sivua ennen kuin kirjan maailmaan kunnolla pääsee, mutta sitten ei tarvitsekaan kuin pidellä laidosta kiinni ja mennä mukana. Lauman elämän kuvaus on kiehtova ja Hanna-Vargan ja Marraskuun rakkaustarina uskottava.

Ja kuitenkin minä rakastan häntä. Rakastan häntä niin, että haluaisin puristaa hänet itseäni vasten, huutaa "minun! minun!" ja vaatia häntä avaamaan itsensä minulle, suolia maksaa sydäntä myöten. Mutta minulla ei ole oikeutta siihen. Vaativampia sanoja ei olekaan kuin "rakastan sinua". (s. 54, Marraskuu) 

Kangasvuo kirjoittaa hersyvästi muttei ylenmäärin kaunistellen. Sujuvuutta ei ole uhrattu koukeroille. Ainoa lievä puute on minusta kertojaäänien samankaltaisuus. Kangasvuo on saanut heihin ajatuksellista mutta ei tyylillistä eroa.

On helppo yhtyä Sudenveren ylistystä ulvovien kuoroon. Huikea romaani, jota kannattaa realismin ystävienkin harkita.

Jenny Kangasvuo (2012). Sudenveri. Teos. 978-951-851-444-5.

Arvioita:
Toni Jerrman Hesarissa
Ahmu Vinttikamarissa
Mikko Kirjavinkeissä
Morre Morren maailmassa


*Saattoi muuten olla laitimmainen kerta kun ostan kirjan yhtään vertailematta hintoja; adlibriksestä sen olisi saanut noin KOLMETOISTA EUROA halvemmalla. Ei tarvitse ihmetellä jos kirjojen ostaminen siirtyy nettiin! Jonkun verran voi maksaa lisähintaa ylläpitääkseen perinteisiä kirjakauppoja... mutta ei sentään yli 30 %.

Rakel Liehu: Helene

Kuva: WSOY

Minä ja noin 230 000 muuta kävimme tänä vuonna katsomassa Helen Schjerfbeckin näyttelyä Ateneumissa. Sanat eivät oikein riitä kuvaamaan... mutta Rakel Liehu on yrittänyt. Sisäkautta.

Ostin näyttelyssä käydessäni pokkaripainoksen Liehun vuonna 2003 ilmestyneestä romaanista Helene, joka on aivan omanlaisensa tulkinta suuren maalarin elämästä. Mitenkähän tämän sanoisin? Ehkä auttaa asian alkuun, jos kirjoitan tähän kirjan koko nimen, tai oikeammin rimpsun siitä etusivulta... (tuskin tämä kaikki kirjaston luettelossa on?)

Helene

viimeinen myrskyinen

(huone)

omakuvan arvoitus

confessiones, puhetta kuolleille ja eläville 

luumupuun alla

Romaani Helene Schjerfbeckin elämästä

Siinä. Romaani, jossa on enemmän kuin aavistus runoa.

Pokkari on kulkenut mukanani heinäkuisesta näyttelykäynnistä alkaen. Alkuun luin innolla satakunta sivua, mutta sitten iski jonkinlainen hengenahdistus Helenen kanssa. Liehu kattaa koko Schjerfbeckin elämän, hyppelehtien ja eläytyen. Hän vetää viivansa yhtä vahvasti ja vaativasti kuin kohteensa. Helene tulvii tunnetta ja sisäistä uskottavuutta.

Hintana on jonkinasteinen lukemisen raskaus. Helene etenee osin kronologisesti, mutta mitään luonnollista juonen tai kerronnan polkua ei synny. Kaikki Helenen elämässä on läsnä sen lopussa, viimeisinä vuosina ruotsalaisessa kylpylässä. Kirja rakentuu lyhyistä katkelmista, joiden pituus vaihtelee muutamasta kappaleesta vajaaseen tusinaan sivuun.* Olen nöyrästi kiitollinen siitä, että katkelmat on sentään nimetty ajassa ja paikassa. Mariefried 1944. St Ives 1887. Hyvinkää 1907. Ja niin edelleen.

Silti, jos en olisi nähnyt näyttelyä, en olisi saanut tästä kirjasta tolkkua. Enkä voi rennoin rantein suositella tätä kenellekään, joka haluaa tietää Schjerfbeckistä enemmän, tai ainoaksi kirjaksi Schjerfbeckistä kiinnostunelle. Ainakin itselleni tuli tunne, että olisi pitänyt lukea ensin jokin elämäkerta, sitten olisin ehkä nauttinut romaanista enemmän.

Mutta kieli on kaunista ja jännittävästi hersyvää. Se nostaa mieleen väkeviä, kirkkaita ja monitulkintaisia kuvia. Helenen kasvojen läpi tuulee; hänen lasinsa tuoksuu naisen tyhjältä kainalolta, mutta on myös korennonsilmäisiä hetkiä, jotka antavat rauhan. Tuollaisiin väläyksiin kiteytyy Helenen heikkous ja vahvuus minun silmissäni. Kertomuksiin tottuneelle lukijalle tämä on väkevää viiniä, paikoin makeaa, paikoin karvasta. Tarinan elementit täytyy itse seuloa esiin.

Kas tässä Helene ja hänen englantilainen kihlattunsa, kahdeksankymmentä täyttäneen taiteilijan muistelemana. Kai.

Päivä on tuulinen. Minulla on ylläni keltainen hame, landesin piikit repäisivät sen helmaa. Olen päästänyt tukkani auki. Tuuli vie olkihattuni, ja ymmärtäväinen John saa juosta sen perässä pitkään - 

Kuka ihminen on hyvä? Kuka on paha? 

Se että ymmärtää toista nopeasti, yhtä nopeasti kuin lintu kiitää pesäänsä, on eräs nimi rakkaudelle. 

Ei ehkä ymmärrä kaikkea, mutta haluaa oppia.

Läheisyys on myös surua, ajattelin. [--] (s. 126)

Rehellisesti, tyyli olisi minusta enemmän edukseen tiiviimmässä kirjassa. Loppupuolella, vaikka olin jo päässyt paremmin oikeaan mielentilaan eläytyäkseni Liehun Helenen kielikuviin, aloin samalla tympiintyä. Kun rakenne tekee joka tapauksessa äärimmäisen vaikeaksi hahmottaa tapahtumien kronologiaa tai ihmissuhteiden kehitystä, kun tämä kerran on väistämättä romaani, tulkinta, kuvitteellinen kuvaus... onko tarpeen ottaa niin paljon mukaan? Onko tarpeen tehdä tulkinnasta elämän mittainen? Olisiko 350 sivua riittänyt 500 asemesta?

Ehkä ei. Mutta siinä tapauksessa minulta on jäänyt jotain ymmärtämättä; tunne ja tunnelma näet olisivat välittyneet lyhyemmässäkin tekstissä.

Helene jää silti mieleeni hienona kirjana kiehtovasta henkilöstä. Se sai minut hetkittäin harmittelemaan, etten raatsinut törsätä Ateneumissa tähän, uuteen kokoomateokseen kaikista Schjerfbeckin maalauksista.

Sillä taulut ovat se, missä Schjerfbeck elää, eli silloin, elää nyt.

Rakel Liehu (2012, alkuperäinen 2003). Helene. WSOY. 978-951-0-39094-8.

Arvioita:
Maija Alftan Hesarissa
Merja Marjamäki Turun Sanomissa
Maija Kirjojen keskellä -blogissa
Nora Exlibris

*toim. huom., vaikutelma katkelmien pituudesta, ei siis laskettu tulos...
EDIT 23.10: korjattu näyttelyn kävijämäärä uusien tietojen mukaan.

Perdido Street Station

Pokkari ei ollut paras formaatti.

China Miévillen Perdido Street Station oli vähällä mennä suorittamiseksi. Huh. Tämä 101 spefin helmen listalta löytyvä teos on hautunut hyllyssä jo kuukausikaupalla, mutta se on lykkääntynyt ja lykkääntynyt... ihan vain siksi, että 867 sivua tiivistä pientä pokkaria uuskummaenglanniksi on paatuneellekin lukutoukalle vähän hermostuttava kohde.

Nimestään huolimatta Perdido Street Station ei oikeastaan kerro asemasta, vaikka toki sinnekin päädytään. Sen sijaan kaupunki aseman ympärillä, New Crobuzon, on melkeinpä tärkein hahmo koko kirjassa. Outoutta tihkuva metropoli löyhkäävine jokineen ja hämärine kujineen imaisee viattoman lukijan kurimukseensa. Sen ahtaassa, vääntelehtivässä syleilyssä eivät lepää levollisina sen enempää asukkaat kuin sivustakatsojatkaan.

Itse tarina kertoo konsultoivasta tiedemiehestä, boheemista ja erikoisesta Isaacista, joka saa koukuttavan toimeksiannon. Hyvät rahat houkuttavat hänet tutkimusprojektiin, jonka seuraukset leviävät kuin väreet lammikossa. Polveileviin tapahtumiin sotkeutuvat New Crobuzonin alamaailma, hallitseva sotilasjuntta, Isaacin rakastettu Lin, toimeksiantaja Yagharek ja lukemattomat muut.

Henkilökaartia voisi kuvailla sivukaupalla, sillä Miéville on kasannut poikkeuksellisen mutkikkaan ja kiinnostavan porukan kaupunkiinsa. Rotuja ja olemisen lajeja riittää, multidimensionaalisista jumalhämähäkeistä kaatopaikkaälyihin, vedentaittajiin ja kaktusolentoihin. Perdidon maailma on niin rikas, että se melkein hukuttaa juonen ja teemat. Metsää ei meinaa nähdä kun puita, pensaita ja kaikenlaista aluskasvillisuutta on niin paljon.

Mutta juoni rämpii sitkeästi esiin. Meno kiihtyy koko ajan noin sivulta 300 alkaen. Pitääkin antaa Miévillelle täydet pisteet siitä, että juoni oikeasti loppujen lopuksi toimi; välillä epäilin matkan varrella, että ei tätä sotkua saada millään sieväksi vyyhdiksi, mutta niin vain jokseenkin kaikki oleellinen päätyi paikalleen.

Teemojen suhteen olen vähän hukassa vieläkin. Unelmista ja alitajunnasta elävät vampyyrintapaiset voisivat olla metafora yhdelle sun toiselle nykyelämän ilmiölle... ja New Crobuzon itsessään voisi symboloida nykyistä viestintäteknologian tuottamaa maailmankyläämme... ja Remaking, kehon kieroutunut muokkaus rangaistukseksi rikkomuksista voisi viitata henkiseenkin mutilaatioon... ja niin pois päin. Jos tästä jokin opetuksentapainen jäi päähän, se liittyi lähinnä yksilön moraaliseen vastuuseen ja sitoutumiseen. Jos on valta valita, on vastuu valinnoista.

Mutta en halua antaa väärää käsitystä: kyllä Perdido on niitä kirjoja jotka koetaan. Järkeily Perdidon pohjalta on väkisinkin päälleliimattua.

Ja kokemista riittää. Harvoin olen lukenut kirjaa, jolla olisi yhtä vahva ominaismaku. Kauniinruma, kitkeränmakea, tuoksussa hiven avoviemäriä ja kanelia ja palavaa kumia kuumassa tuulessa.

Vahva ominaismaku tulee perinpohjaisesta tunnelmoinnista ja kuvaamisesta ja tuhannesta yksityiskohdasta. Täytyy myöntää, että meikäläiseltä meinasi sitko loppua Miévillen yksityiskohtaisuuden kanssa. Aika usein tuli tunne, että vähemmilläkin detaljeilla olisi tullut toimeen. Otetaanpa esimerkki...

The rivebow was an enormous crossbow, too large and heavy for a human effectively to operate. It fired not bolts, but chakris; flat metal disks with serrated or razored edges, or metal stars with curved arms. A toothed hole in the chakri's centre slotted neatly onto a little bud of metal that merged from the rivebow shaft. When the trigger was pulled, the wire in the shaft snapped violently to, pulling the metal bud at massive speed, intricate gears grinding together to send it spinning at an enormous rate. At the end of the enclosed channel the whirling bolt slipped sharply down and out from the chakri's hole, and the chakri was discharged as fast as a slingshot stone, spinning like the blade of a circular saw. (s. 625)

Kuten sanottua, välillä meinasi mennä suorittamisen puolelle tämän lukeminen.

Toisaalta, tekstuurissa on oma viehätyksensä. Perdido saa steampunk + tiede + taikuus -yhtälön toimimaan osittain juuri yksityiskohdilla. Epäilen, että fiksumpi ja tarkempi lukija olisi saanut Miévillen pudottelemista pikkuasioista minua enemmän hupia. Perdido on kuin jonkun renesanssimestarin tekemä surrealistinen maalaus. Mitä tarkemmin katsoo, sitä enemmän näkee... kunnes alkaa kenties nähdä sellaistakin mitä maalari ei ehkä ole edes kuvaan sijoittanut. Esimerkiksi Grimnebulin, Isaacin sukunimi - eikös vain olekin herkullinen assosiaatiokimppu nimeksi!

Perdido oli niitä haastavia lukukokemuksia, joista sai yllättävän paljon. Kunhan niin pitkälle pääsi. Miévillen teksti on paikoin todella raakaa, mutta perusvire on syvästi inhimillinen.

Kieli oli oikeasti minusta vaativaa. Oneiric, febrile, lich, ganglion, thaumaturgy... Taas laajeni sanavarasto kummasti näitä arvaillessa. Tämä olisi vienyt paremmin mukanaan hyvänä suomennoksena ja pikkuisen lukuergonomisemmassa muodossa.

Miévillen Toiset oli yksi viime lukuvuoden huippuja minulle. Perdido on pikkuisen liian raskas yltääkseen samaan, mutta mieleenpainuva ja hyvä kokemus kaikkiaan. Alku sakkasi, mutta kirja parani paranemistaan mitä pidemmälle pääsin ja loppuun ehtiessäni olin jo innoissani. Hyvä että helmilista ja muisto Toisista pitivät minut sitkeästi kirjan kimpussa kunnes pääsin imuun!

Ymmärrän oikein hyvin, miksi tätä sanotaan uuskumman perusteokseksi. Perdido Street Station on niitä kirjoja, joihin muita verrataan.

China Miéville (2000). Perdido Street Station. Pan Books. ISBN 978-0-330-39289-1.

Arvioita/keskustelua:
Jukka Halme Tähtivaeltajassa
Mette Luetut-blogissa
Divine Zombifikaatio-blogissa
Hanna-Riikka Roineen gradu Bas-Lag -kirjoista
(Piti tuosta johtopäätökset kurkata; kiinnostavaa kamaa, näin fantasianlukijan näkökulmasta! :D)

Äidin sylissä ja muita kuvakulmia äitiyteen

Kuva: Atena. Kannen maalaus on Emile Munierin Anteeksi äiti vuodelta 1888.

Tämä Suvi Niinisalon teos ei ole ollut millään lukulistalla, mutta se loikkasi omia aikojaan mukaani kirjastosta loppuviikolla, ja saman tien kiilasi myös lukujärjestyksessä kaiken muun edelle. Ilmeisesti minulla on meneillään jonkinlainen äitiyden kriisi - jos nyt kriisiksi voi sanoa mitään näin helppoa ja hyväntuulista - joka tekee äitiyteen liittyvistä kirjoista vastustamattomia.

Hmm, ehkä on oikeampaa puhua taitekohdasta tai murroksesta. Joka tapauksessa Neitien muutettua elokuussa kotoa olen huomannut kyseenalaistavani kaikkia toimiani äitinä; en tiedäkään enää luonnostani, miten pitäisi toimia omien lasteni kanssa. Onko jokapäiväinen soittelu turhaa holhoamista vai välittämisen osoitus? Jos "komennan" kotiin viikonlopuksi, onko se roikkumista itsenäistyvän lapsen lahkeessa vai varmistanko sillä fiksusti, että lapsilla yhä on henkisesti koti mihin tulla? Mikä on välittämistä ja avointa syliä, mikä ahneutta, kontrollointia, tukahduttamista? Miten päästän menemään ilman että hylkään?

Iiks. Olen yhtäkkiä taas yhtä kädetön kuin aikoinaan kahta parikiloista vauvakääröä kotiin kannettaessa.

Järjellä ymmärrän avuttomuuttani: tämä on vasta toinen kerta, kun jokin äitiydessäni muuttuu yhtäkkiä, kertaiskulla. Kaikki muu on tullut hivuttamalla, vähän kerrassaan, sopeutumisaikaa on ollut.... vain lasten tulo ja lähtö erottuvat äitiyden tiellä pohjattomina rotkoina, joiden yli on hypättävä. Hivuttautuminen ei onnistu.

Niinisalon taidehistoriaa ja äitiyskeskustelua risteyttävä kirja on hyvä väline äitiyden pohdiskeluun. Kirjan seitsemän teemaa salaperäisyys, pyhä, yhdessä, vaikutusvalta, huolenpito, kelvoton ja rakkaus kuljettavat lukijaa äitiyden yleisten ja yksityisten tasojen lävitse ja luotaavat samalla yksittäisen äidin äitiyden kehityskaarta raskaana olemisesta aikuisen lapsen äitiyteen. Niinisalo tulkitsee ja pohtii äitiyttä nimenomaan kuvataiteiljoiden kuvaamaana, sellaisena kuin se kuvissa ja niiden konteksteissa näyttäytyy.

Äkkiseltään tuo ehkä kuulosta tylsän akateemiselta, mutta itse asiassa ratkaisu on raikas. Äitiys on kiinnostava ilmiö, yhtä aikaa yleinen ja tabu, kiihkeiden tunteiden ja kliinisen kontrollin alue. Se on myös jokaista koskettava aihe. Kaikilla on äiti - kaikilla on ajatuksensa äitiydestä. Äidit ovat yhteiskunnallekin väline jatkaa olemassaoloaan, ja siksi äitiys on myös poliittinen kysymys. Suvunjatkamisen, elämän luomisen myyttinen voima konkretisoituu sekin äitiydessä: naiseuden määrittävä piirre on joissain suhteissa kyky äitiyteen. (Tämä onkin suurimpia sukupuolittuneen ajattelumaailmamme puutteita: pitäisi voida olla "vain" ihminen, ilman näitä naiseuden ja miehuuden ekstravaatimuksia. Ihan kuin ihmisarvo olisi kiinni kyvystä täyttää haarovälistä johdettuja rooliodotuksia.)

Teoksen kiinnostavimpia teemoja oli minusta äitiyden pohtiminen yhteiskunnallisena ja yhteisöllisenä ilmiönä, myyttien ja ideaalien kautta. Niinisalo jäljittää äiteihin liittyviä käsityksiä muinaisuskonnoista menneiden vuosien piilotettuun äitiyteen ja nykyajan preskriptiiviseen äitiyteen. Tarina kulkee helposti, kevyestikin, vaikka käsiteltävä aines väliin on tuskaista. Äitiydellä on pimeä puolensa. Äidit kykenevät pahaan - vaikka äitien julmuudesta puhuminen on tabu - ja äitiyteen liittyvät paineet voivat tehdä äitinä olemisesta tuskaista suorittamista. Miten ihmeessä oikein osaamme kasvattaa lapsemme oikein?

Oliko kirjasta minulle iloa? Kyllä ja ei. Niinisalon tarjoamissa tiedoissa ei ollut kovin paljon uutta tai jännittävää; monet hänen lähdeteoksistaankin ovat jo ennestään tuttuja. Kirjallisuuden äidit sivuutetaan aika vähällä käsittelyllä, ehkä Kalevalaa lukuunottamatta. Ja rehellisesti sanoen, tämä ei tietokirjaksi ole kovin perusteellinen eikä minun makuuni myöskään riittävän fokusoitu. Näin laaja-alainen ja epätasaisesti katettu teema vaatisi terävämmän kirjoitustyylin toimiakseen hyvin; viiltävän häijy esseisti saisi haahuilla siellä ja täällä.

Mutta kuvataiteellinen puoli kirjassa oli minulle tuoretta ja antoi paljon. Monet kuvatuista teoksista ovat hätkähdyttäviä, jotkut kauneutensa jotkut rujoutensa tähden. Pidin siitä, että mukaan oli otettu aihepiiriä havainnollistavaa kaupallistakin taidetta: tomaattikeiton mainoskuva heijastaa äitiyskäsityksiä yhtä oikeutetusti kuin suurten taidemaalarien työtkin. Niinisalo myös nosti esille ainakin yhden nuoren suomalaisen taiteilijan: Katja Tukiaisen työt ovat näyttävästi esillä. Kivaa, Tukiaisen tuotantoon on tarkoitus tutustua enemmänkin.

Vaikka tyylillisesti teksti ei minusta ollut järisyttävää, pidin silti Niinisalon suorasta tavasta kirjoittaa kertoen, omat näkökulmansa paljastaen. Teksti näyttäytyy enemmän kirjoittajan tutkimusretkenä ja tulkintana kuin muka-objektiivisena totuutena. Välillä viesti on tosin aika itsestäänselvää...

Lasten lähteminen kotoa voi samalla kuitenkin olla myös mahdollisuus tutustua omaan itseensä yksilönä ilman lapsia ja löytää uudelleen niitä puolia itsestä, jotka lapsiperheen arjessa ovat jääneet sivummalle. Joka tapauksessa äidin tulee määritellä itsensä ja suhteensa lapsiinsa uudelleen [--] (s. 201)

...mutta välillä pilkahtaa jotain terävämpääkin:

[--] sosiaalinen kontrolli pitää äideistä ja heidän lapsistaan myös huolta. Se varmistaa osaltaan sen, että äidit ymmärtävät, kuinka tärkeä, arvokas ja samalla vaikea ja vakava heidän tehtävänsä lasten huoltajana ja kasvattajana on. Jos ympäristö ei kontrolloisi äitejä, kukapa pitäisi lasten puolta heidän ollessaan vielä liian nuoria puolustautumaan itse. Äitimyytti antaa meille esikuvan, johon on hyvä pyrkiä, vaikkei kuvaa voi saavuttaakaan. [--] On kuitenkin hyvä välillä ravistella tätä kuvaa ja katsoa, mihin se asettuu. On myös hyvä tietää, mistä myytissä on kyse, ettei uppoudu siihen liian syvälle, vaan antaa itselleen äitinä ja muille äideille anteeksi vajavaisuudet. (s. 171-172)

Kirjan yleisistä ansioista riippumatta tämä oli loistava kirja juuri minulle, juuri nyt. Emotionaalisesti tämän lukeminen oli vapauttava ja lähes puhdistava kokemus. Sain muistella äitiyden ruuhkahuippuja ja kaukaisia jaakobinpaineja ympäristön vaatimusten kanssa. (Tunnustus: meinasin kerran potkaista sääriluuhun vanhempaa naisihmistä, joka kaupassa päivitteli suureen ääneen aikomustani syöttää kolmivuotiaille pakasteranskanperunoita... äärimmäinen väsymys tuli itsehillinnän tueksi. Itkinkin vasta kotona.) Kävin siis kirjan kanssa päänsisäistä aikamatkaa. Jotenkin se auttoi minut paremmin sinuiksi muuttuvan äitiyteni kanssa.

Äidin sylissä auttaa asettamaan omat pienet ähkäilyt ja pähkäilyt laajempaan historialliseen ja sosiaalisen kontekstiin eikä vaadi lukijalta liikaa. Tätä visuaalisesti kaunista kirjaa tutkiessaan hahmottaa edes palasen äitiyden laajasta skaalasta. Samalla muistaa, että kollektiivisista myyteistä voi pyristellä irti ainakin sisimmässään. Suosittelen siis lämpimästi kaikille äitiyttä syystä tai toisesta pohtiville. Tietokirjamielessä tämä on enemmän johdantoluento kuin syväluotaus aiheestaan, mutta henkilökohtaisen pohdinnan apukeinona Äidin sylissä pelittää järisyttävän hyvin.

Ja hei - Neidit tulevat tänään kotiin syyslomaksi! Saan viikon verran äiteillä oikein luvan kanssa. Laittaa monipuolisia aterioita, raahata lapset pihaa haravoimaan, käpertyä sohvalle suuremmassa seurassa ja tapella torkkupeiton kulmasta.

Suvi Niinisalo (2011). Äidin sylissä ja muita kuvakulmia äitiyteen. Atena. ISBN 978-951-796-704-4.

Arvioita:
Kaisa Heinänen Hesarissa
Sara Saran Kirjoissa
Pohjalainen
Eeva Kauppinen Kalevassa

Pahan tytär

Kuva: Myllylahti

Päätin jokunen kuukausi sitten, että kaikki Hilkka Ravilon kirjat on luettava, mutta en rynnännyt hankkimaan koko satsia kerralla, vaan olen tyytynyt vähän kerrassaan nautiskelemaan näitä. Terävä ja armoton Ravilo silloin tällöin ryydittää mukavasti muuten aika pehmoisia kesälukemisia.

Pahan tytär on ovela nimi tälle kirjalle. Päähenkilö Marleena on äitinsä inhoamana kasvanut lahjakas tyttö, joka päätyy melkoisiin pahuuksiin itsekin. Äiti vihaa tytärtään, koska pitää tätä paholaisen sikiönä, oman syntinsä ilmentymänä. Mutta onko Marleena pahan isän paha tytär vai pahan äidin pahaksi vääntämä? Vai onko paha ollenkaan? Marleena ei oikeastaan kovin pahalta tuntunut, mutta hänellä on railakas tapa ratkoa ongelmiaan.

Ongelmia aiheuttavat miehet, kuten tapana on. Mutta eipä elämänoloissa ole muutenkaan hurraamista kun on syntynyt suutarintyttäreksi suopahasen laitaan. Kuvataiteellinen lahjakkuus antaa iloa ja välillä tuloakin. Vaan tekipä Marleena mitä vain, yrittää olla niin kuin odotetaan, onnea ei suoda. Lopulta oma luottamus ihmisiin on jo niin karrelle palanut, ettei hyvä pysy hyppysissä silloinkaan kun sitä olisi tarjolla.

Pahan tyttärestä tulee ympäristön kuvauksen puolesta välillä mieleen Yö yllä viljan, sillä tässäkin kirjassa sotien jälkeinen työläiselämä näkyy ja tuntuu. Ravilon luokkaretkellä ei niin vain noustakaan: saa olla kiitollinen jos pysyy hengissä. Kovin kaukaisilta tuntuvat sosioekonomisen aseman pohdiskelut siellä missä alusvaatteet ovat ylellisyyttä eikä kouluun tarvitse kengättömän talvella lähteä.

Palvelijat eivät naimisiin mentyään saaneet jäädä entiseen työpaikkaansa, nehän tekisivät sitten työnantajan katon alla sitä, mistä syntyisi kakaroita ja mihin ne kakarat laitettaisiin. Kirstin väittäessä herrasväen lisääntyvän samalla tavalla Lahja sanoi, että kun rikkaat naivat silkkilakanoiden välissä, eivät siinä yhtyneet pelkät kehot, siinä yhtyivät kokonaiset suvut ja rahalla pyhitetyt perinteet. Ja ettei ylhäisö uskonut palvelusväellä olevan tunteita, ainoastaan lisääntymiseen tarvittavat himot. Sitä sanoessaan Lahja painoi päänsä alas ja Kirsti näki sen silmien kostuvan. Sitten Lahja niisti nenänsä ja sanoi, ettei piian naimisiinmeno suorastaan syntiä ollut, mutta oli heti alkuun totuttava siihen, ettei ruoka työmiehen kanssa eläessä ollut enää paahtopaistia ja rapukohokasta eikä asunto itsestäänselvyys. (s. 98-99)

Kiinnostavaa tässä kirjassa oli myös monipuolinen mieskuva. Tyttärestä löytyi vähän joka lajin tallaajaa, hyvästä huolehtivasta miehestä rassukoihin ja hulivileihin. Pahan tytär oli minusta myös hallitumpi kokonaisuus kuin vaikkapa Muovikassimies. Fiilis ei ehkä ole yhtä raivokas kuin Yössä tai Mesimarjassa, mutta jännitettä riittää silti. Ravilo osaa jotenkin pudotella rajuimpiakin asioita rauhallisesti tulemaan, ilman melodraamaa. Toteavasta tyylistä huolimatta, tai kenties sen tähden, Ravilon tragediat ovat poikkeuksellisen uskottavia, silloinkin kun aiheet ovat uskomattomia. Tai ainakin sellaisia ettei niitä haluaisi uskoa.

Minulle Pahan tytär oli siinä mielessä vaikea kirja, etten osannut oikein kuvitella tuota Marleenan äidin ajatusmaailmaa. Siitä oli kiinnostava lukea - mutta eläytymään en pystynyt. Uskonnollisesti kajahtanut lastaan vihaava äiti naputtaa varmaan jotain rajoitinta vasten. Hyvä näin!

Hilkka Ravilo (2005). Pahan tytär. Suomussalmi: Myllahti Oy.

Arvioita:
Ankin kirjablogi

Marian ilmestyskirja

Huikea kansi löytyy kirjailijan kotisivuilta; kuva on Reinhard Schmid'n käsialaa.

Heh, onpas ajantasainen olo - tässä sitä on luettu kirja, joka on juuri vasta ilmestymäisillään. Ja pdf:nä vielä, iPadiltä. Vähän jännitin miten mahtaisi pdf-lukeminen sujua, mutta täysin ongelmitta meni. Vieläkään en ihan satasella ole sähköisen kannalla, mutta on tällä puolensa.

Marian ilmestyskirja kertoo tytöstä, joka joutuu 11-vuotiaana pöyrätuoliin diagnosoimattoman sairauden vuoksi. Voimattomuus ja kivut tekevät elämästä selviytymistä eivätkä tutkimukset tuota muuta tulosta kuin sairaalakammon. Pahempaa on paluu kouluun ja 'normaaliin' päiväjärjestykseen. Mikään ei ole enää normaalia. Ilmestyskirjassa kuvataan palastellen Marian nuoruutta ja nuorta aikuisuutta, keskittyen niihin harvoihin ihmisiin, joihin Maria saa todellista kontaktia. Suurimmalle osalle ihmisistä pyörätuolissa istuva nuori nainen on friikki, kumma kyborgi, hyväksikäytettävä, avuton ja aivoton. Asiaa pahentaa selvän selityksen puute: jos ei kerran tiedetä mistä sairaudesta on kysymys, luultavasti likka kuvittelee koko jutun. Istuu pöyrätuolissa huomiota saadakseen.

Jep - Maria on vihainen nuori nainen.

Sain ennakkokappaleen tekijältä itseltään. Kiitoksia siis Maija Haavistolle! Sait minut lukemaan kirjan, johon en varmasti muuten olisi tarttunut. En nimittäin nykyään oikein saa kasvukertomuksiin makua (liian vanha? väsynyt? kyyninen?), mutta onneksi Ilmestyskirjassa on muutakin pureskeltavaa.

Alkukolmanneksen epäröin, että tuleeko tästä minulle tarinaa; Marian elämästä ei tunnu löytyvän ensimmäistäkään positiivista asiaa, kaikki mitä tapahtuu on pahaa. Lisäksi nuorelle kertoja-minälle tyypillinen, sinänsä uskottava itsekeskeisyys alkoi tuntua ahdistavalta. Mikä pahinta, äiti on tässä kirjassa niin epämiellyttävä, että häneen oli vaikea uskoa.

Leikin jopa ajatuksella, että Maria fantasioi välillä äitinsä reaktiot. Asemoidun kai nykyään helpommin äidin kuin nuoren naisen paikalle *taputtelee reumatismin kouristamalla kädellä harmaata nutturaansa* eikä tunnu mukavalta ajatella nuoren naisen äitiä tuollaisessa valossa. Neiti B:kin on tarkka vihkojensa kanssa... en yksinkertaisesti suostu uskomaan tuohon äitiin! Syyttäkää henkilökohtaista rajoittuneisuutta.

Mutta loppujen lopuksi juttu sitten vei mennessään. Ehkä kelloja soitti Marian piirtäminen, vahva visuaalinen mielikuvitus, joka tuli läpi myös tekstiin. Aloin miettiä miten huojentavaa itsestäni on joskus viitata kintaalle muiden määrittämille rooleille - ja miten rankkaa voi olla kun se ei ole mahdollista. Pyörätuolissa olevalle ei ole pakoa muiden määreistä. Terveyden mahdollisuus on kuin näytelmän Godot, ikuisesti odotettu ja tavoittamaton.

Ja ajan mittaan Marian persoonakin alkoi tuntua vähän monipuolisemmalta; ahdistukseen tihkuu tahtoa ja kiintymystä toisiin. Innostuin lukemaan kirjan kerralla loppuun. Asiaa auttoi että dialogia on sujuvaa ja teksti yleisesti ottaen ihan hyvää luettavaa. Muutama vieraannuttava kohta tosin oli. Öh, jouduin googlaamaan mitä tarkoittaa MILF.

Martta on muuten samanlainen kuin minä, mutta hän ei ole vammainen. Hän on minun netti-identiteettini. Olen siis oma itseni, mutta ilman niitä asioita, jotka tekevät minusta minut, mielikuvitusystävä etsimässä mielikuvitusystäviä. Teo aina sanoi, että minun pitäisi kokeilla nettikeskusteluita, eikä hän tarkoittanut mitään vammaisten chatteja, kuten äiti olisi tarkoittanut.

Ensimmäinen kokeilemani keskustelupaikka vaikuttaa pelkältä seuranhaulta, mutta seuraavassa tunnen olevani enemmän kotonani. Tutustun Jussiin, joka omien sanojensa mukaan on pastori ja kolmen lapsen isä. Luulin, että papit eivät saa mennä naimisiin, mutta se koskee ilmeisesti vain katolisia. Päädymme väittelemään siitä onko Suomessa hyvä terveydenhuolto. Huomaan olevani sanavalmiimpi netissä. Martta alkaa elää omaa elämäänsä. Hän kertoo Jussille pyörätuolissa olevan kaverinsa kokemuksia lääkäreistä ja sairaaloista. (s. 172-173)

Monessa kerroksessa liikkuvaa kerrontaa oli välillä vaikea pitää ojennuksessa päässään. Kahdesti huomasin etten ollut ihan varma missä vaiheessa mennään. Rakenne oli silti minusta kokonaisuudessaan toimiva, sillä varsinkin alkupuolella oikein tarvitsin tuota takaumien dynamiikkaa pitämään imua yllä.

Pitääpä vielä lisätä erityiskehut tuosta kannen kuvasta. Se ei ole vain kaunis vaan myös upean osuva. Ja varmasti houkuttaa lukemaan.

En voi olla vertaamatta mielessäni Antti Leikaksen Melomiseen, josta eilen postailin. Haaviston kirja on aivan eri sävyinen, pelaa eri kentällä. Ilmestyskirjassa ollaan raastavien asioiden äärellä, vereslihalla - Melominen on taidokkaampaa mutta myös kepeämpää kerrontaa ihan erilaisesta elämäntuskasta. Leikaksen kieli ja kerronta on monipuolisempaa, Haavistolla on sanomisen pakko.

En ole ihan varma kuulunko Ilmestyskirjan parhaaseen kohderyhmään, mutta ilmeisesti se tavoitti. Olin näet iloinen ja huojentunut lopusta. Uin huomaamattani sen verralle syvälle Marian tilanteeseen, että toivoton finaali olisi pilannut päivän. Huominen tulee (Godot'sta viis).

Kerran vuodessa pitääkin lukea kirja, joka pakottaa pohtimaan erilaisuutta ja sen kohtaamista. Marian ilmestyskirja on taatusti sitä lajia.

Maija Haavisto (2011, tulossa). Marian ilmestyskirja. Muruja-kustannus.

Arvioita:
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa
Velma Kirjavakukko-blogissa