Jari Järvelä: Särkyvää

Kuva/kansi: Tammi/Markko Taina

Hassua. Särkyvää ei periaatteessa olisi ollenkaan minun kirjani, sillä en ole ihmissuhderomaani-ihmisiä. Keski-ikäisten miesten katkerat tilitykset innostavat vielä harvemmin. Mutta niin vain kävi, että luettuani Hesarin kirja-arvion painelin saman tien verkkopalveluun tekemään varauksen.

Särkyvää kertoo surkeimmasta mahdollisesta tapauksesta: ikänsä muiden toiveita täyttäneestä keski-ikäisestä Teemusta, joka ei onnistu miellyttämään vaimoaan, vaikka maksaa asuntolainaa metallinmaku suussa. Avioliiton kaaduttua jauhesammutinkauppiaasta tulee tuhopoltonyrittäjä. Lopulta ei ole muuta keinoa kuin yrittää edes kuolla oikein miehekkäästi. Se täytyy tehdä Espanjassa, härkien edessä, Lasse Viren -shortsit jalassa. Matkaa tehdään isän Ladalla, painolastina kaikki epäonnistumiset. Samalla voi blogissa haistattaa ex-vaimolle oikein olan takaa.

Teemulla on ainakin päämäärä. Mukaan liftaava Agnes on vain matkalla pois. Siinä missä Teemu on hukannut elämän tarkoituksen, Agnes ei ole sitä koskaan oikein löytänytkään, on vain lopen kyllästynyt kaikkeen.

Epätodennäköisen kaksikon matkalla etsitään näennäisesti päätepistettä mutta pohjimmiltaan kai itsekunnioitusta. Anni Valtonen Hesarissa puhuu Teemusta kuohittuna miehenä; hän näkee kirjassa kysymyksen parisuhteiden valta-asetelmista. Jompi tai kumpi on aina se särkyväisempi osapuoli.

Järvelä kieltämättä tarjoaa hirviömäisessä ex-vaimossa ainakin yhden helpon selityksen Teemun umpikujalle. Mutta onkohan liioittelua panna kaikki ex-vaimon syyksi? Entäs isä? Entäs Teemu itse - kannattaako muiden miellyttämisestä elämäntehtävää ottaakaan?

Ehkä Teemun perimmäinen ongelma onkin omien unelmien hukkaaminen. Tai sitten se perinteinen: suuta ei saa auki ennen kuin puhuminen on turhaa. Sitten puhutaan tulitikuilla tai käytetään nykypäivän sosiaalista joukkotuhoasetta, nettiä.

Okei... en ehkä ole ihan objektiivinen tässä. Olen hiukkasen yliherkkä näille vahvat-naiset-vievät-miehiltä-munat -virityksille.* Minusta oikein kunnon avioliittokatastrofiin tarvitaan aina kaksi osapuolta. Pitänee Järvelän kunniaksi lisätä, että Särkyvää ei ole karmivasta vaimosta huolimatta mitenkään yksipuolinen; Teemu voi olla ressukka mutta ei mikään ylimukava mussukka.

Nyt kun luen mitä olen kirjoittanut, huomaan että olen saanut koko kirjan kuulostamaan synkältä ja masentavalta. Auts. Ei ollut tarkoitus! Itse asiassa minulle kirjassa kantava voima oli sen huumori. Särkyvää on tulvillaan kitkerää, osuvaa huvia. Osansa saa kulutuskulttuurikin.

Oletteko nähnyt ikinä maitohampaista lasta, jolla on tylsää? Ette varmasti. Tylsyys iskee rautahampaiden myötä. Ei kiinnosta, ei huvita. Ei vaikka rappuja olisi yhden sijasta kymmenen. Mikään ajanviete ei ole kyllin kiva, jos se ei maksa vähintään viittäkymmentä euroa. 

Maitohammasaikana lapsen ilo sikiää pienistä asioista. Rautahammasaikana lapsen riemu löytyy isän lompakosta. (s. 199)

Särkyvää etenee nopeasti vaikkei paljon tapahdukaan. Kieli tuntuu rennolta. Rakennekin on toimiva: kerronta on sirpalemaista, mutta välähdyksittäin eteneminen sopii tarinalle hyvin. Pitkä automatka ei tunnu yhtään tylsältä.

Uskallan suositella. Ei tässä ehkä suurta sydäntä ole mutta se pieni on jotenkin... vetoava. Pieniähän me ollaan. Ja hassuja.

Jari Järvelä (2014). Särkyvää. Tammi. 978-951-31-8026-3.

Arvioita:
Lumiomena kiteyttää: ihan helkkarin hieno romaani.
Esa Silanderilta Turun Sanomissa nousivat niskakarvat pystyyn.
Hannu Kirjavinkeissä pitää hienon kirjailijan täysosumana.

*Muita inhokkiteemoja: kaikki-on-äidin-syy, kaikki-on-isän-syy, voi-kun-on-vaikeaa-olla-kirjailija.

Pimeä korpi

Kuva/kansi: Karisto/Matti Vahtera

Vaihteeksi uutuusdekkaria! Dekkari kädessä rentoutuu kummasti, joten uusi kotimainen rikoskirjailija pitää aina ottaa lukuun. Kariston kertoman mukaan Pimeä korpi on ensimmäinen osa trilogiasta ja kirjoittajaa, Esa-Pekka Kanniaista, kehutaan suomalaisen alamaailman tuntijaksi.

Pimeä korpi kertoo kolmikymppisestä naispoliisista, joka tuskailee yksityiselämän ongelmien kanssa. Työkaverit eivät oikein niele naiskomisariota, miesasiat ovat heikolla hapella ja isänkin perhekuvioissa riittää pureskeltavaa. Pahemmat ongelmat ovat kuitenkin työn puolella: Anna saa selvitettäväkseen nuoren pojan kuoleman. Onko uhrikivelle jätetty poika joutunut satanistien rituaaliobjektiksi vai onko kyseessä pedofiilin lavastus? Epäiltyjä ei ole, tutkinta takkuaa ja uhrin vanhempien paha olo vyöryy päälle. Syyllisyydentunnot painavat Annaa, kiltin tytön syndrooman oireita podetaan.

Dekkarista kun on kyse, kovin paljon ei juonesta parane kertoa. Hyvää oli minusta näkökulman vaihtelu poliisilta rikolliselle ja työstä yksityiseen; se oli tässä taiten tehtyä ja sopivasti rytmitettyä. Muutenkin tarina eteni ja sivuja teki mieli kääntää. Kiusaamisteema oli kiinnostava.

Anna ei päähenkilönä ihan hirveästi sytyttänyt; hän tuntuu ammattilaiseksi kauhean ajattelemattomalta ja muutenkin ontolta, ulkonaiselta. Naiskirjailijoiden, vaikkapa Janssonin ja Lehtolaisen, naispäähenkilöissä on yleensä johdonmukaisempi fiilis. Haukkakaa vaan femakoksi, mutta tämän kirjan kohdalla ajattelin, että miespuoliset työkaverit ja epäillyt ovat ehyempiä hahmoja ja syytin neuroottisesta Annasta mielessäni kirjailijan sukupuolta. (Ei näillä asioilla välttämättä ole mitään tekemistä toistensa kanssa, myönnetään... )

Tekstin tyylissä on jotain vaihtelevaa. Välillä osuu eteen raikas, suuhun sopiva lause, välillä tuntuu kliseiseltä. Tiedä häntä, ehkä se on omasta lukemisesta kiinni... Tuota mies-nais -teemaa jatkaen lukunäytteeksi pätkä Annan ja hänen työkaverinsa nokittelusta, makustelkaa itse:

- Jotkut miehet kuulemma aikuistuvat täytettyään kolmekymmentä, Anna sanoi. - Siitä ei kuitenkaan ole mitään empiirisiä havaintoja. Luulen että väite on pelkkä urbaani legenda, hän jatkoi myrkyllisesti. 

- Sinulla ei ole tarpeeksi kokemusta miehistä, mikä ei ole tietenkään yllätys, Laaksonen vastasi tylysti. 

Olihan hänellä kokemuksia, mutta enimmäkseen huonoja. Yksi nuoruuden palava rakkaus, joka päättyi hyvin ikävästi, sekä muutama epätoivoinen romanssi, joissa miesten keskenkasvuisuus ja Annan hoivaamisvietti olivat lupsahtaneet suloisesti kohdalleen. (s. 48)

Rikollista ja uhreja Kanniainen osasi minusta kuvata uskottavasti. Motiivikaan ei ollut pöllömmin rakenneltu - itse asiassa se oli aika vaikuttava. Kaikkiaan Pimeästi korvesta jäi hyvä maku, vaikkei se näemmä (kun nyt luen kirjoittamaani läpi) riehakkaita riemunpurkauksia herättänytkään. OK dekkari. Se tyylillinen tai juonellinen jokin, joka joskus tekee dekkarista elämää suuremman, jäi tässä vielä hakuun. Mutta esikoiseksi lupaava avaus kumminkin.

Esa-Pekka Kanniainen (2011). Pimeä korpi. Karisto. ISBN 978-951-23-5429-0.

Arvioita:
Riitta Sorvali Kouvolan Dekkaripäivien sivuilla
EDIT:
Vesa Karonen Hesarissa

Kosto: Rakkaustarina

Tämän kirjan juonesta ja ideasta en sano mitään - niin moni bloggaaja on siitä kirjoittanut. Mari A:n juttu Oatesista sai lopulta varaamaan tämän kirjastosta. Linkitänpä lisäksi muutamaan paljon kommentteja keränneeseen kirjoitukseen: anni.m, Lumiomena ja Järjellä ja tunteella käyvät pikajohdatuksesta blogiroihuun. Blogeissa oli niin innostavia kuvauksia, että ennakkoluuloistani huolimatta hommasin tämän, vaikka edellinen Oates-kokemus ei innostanut. En nimittäin oikein tykännyt Blondista. (!)

Pakko myöntää: en pitänyt Kostostakaan mitenkään erityisesti. Se oli, oikein tappavaa ilmausta käyttääkseni, ihan hyvä kirja. Sen pidemmälle en pääse.

Raiskaus ei ole KOSKAAN raiskatun vika. On hyvä, että Oates sanoo sen tavalla, jonka mahdollisimman moni tuntee munaskuitaan myöten. Siinä mielessä olen iloinen, että tämä kirja on kirjoitettu. Koston pitäisi kaiken järjen mukaan olla myös minulle järisyttävän merkittävä kirja, sillä tarina painelee kaikkia tehonappeja: teini-ikäisen tytön kasvua ja äitisuhdetta, yhteiskunnallisen ja yksityisen oikeustajun kysymyksiä, median roolia, naiseutta ja naiseuden epäreiluja vaaroja, sodan vaikutuksia sotilaisiin...

Silti en kyennyt vaikuttumaan Kostosta. Reaktio on niin vaistomainen, että sain kaksin käsin etsiä syytä - mikä ihme mättää? Samanlainen fiilis jäi Blondista. En keksi muutakaan selitystä kuin että jokin kerronnassa vieraannuttaa minut, ja todennäköisesti se jokin on ainakin Koston kohdalla Oatesin käyttämä sinä-kertoja.

Et saa nukuttua jos äiti ei nuku. Et saa syötyä jos äiti ei syö. Et hymyile jollei äitikin hymyile turvonneella, revityllä suullaan.

Käytöksesi taantuu lapselliseksi, haluat vain kömpiä sänkyyn äidin viereen, haluat päästä kainaloon. Vaikka äidin voimat eivät riitä halaamiseen tai lohduttamiseen, eivät edes suukottamiseen jollet työnnä kuumeisia kasvojasi ihan lähelle, vasten hänen haavoittunutta suutaan.

Ja sinun käsivartesi! Krunts, se oli riuhtaistu sijoiltaan niin että kuvittelit kuulleesi rusahduksen. Nyt se on vedetty paikoilleen mutta silti siihen sattuu suurimman osan ajasta, koko käsivarsi tuntuu hyödyttömältä, kuin kuolleen kädeltä. Silmäsi ovat punaiset itkusta. (s. 53)

En ilmeisesti osaa eläytyä johonkuhun joka on "sinä". Myös tiheä tason vaihtelu jotenkin jysäyttää ulos tarinan virrasta. Valitsin tämän lukunäytteeksi, koska juuri tässä kohdassa huomasin miettiväni mitä sanoja alkuperäistekstissä käytetään: saman "sinän" sisälle eivät tunnu yhtä aikaa sopivan sanat taantuu ja krunts. Kirjoittiko Oates regresses ja cruntch? Tietenkin kertojahan se tässä laittaa sanoja 12-vuotiaan suuhun, eikä siis kyse ole sikäli uskottavuusrikkomuksesta; "sinä" ei ole kahdentoista. Silti, en vain pääse tyylilajin makuun.

(En enää muista käyttikö Oates myös Blondissa sinä-kertojaa paikka paikoin, lukemisesta on jo aikaa. Odotin siltä kirjalta aiheen takia paljon, ja olin vähän pettynyt kun en pystynytkään siitä pitämään. Ei se huono toki ollut, mutta ei kyllä innostanutkaan erityisesti; loppuosa meni jo melkein suorittamisen puolelle.)

Joyce Carol Oates (2010). Kosto: Rakkaustarina. Helsinki: Otava. Suomentanut Kaijamari Sivill.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
Joonas Säntti Turun Sanomissa