Kafka rannalla

Kuva/kannen kuva: Tammi/Jerry Bauer

Murakami on tunkenut kirjablogeista tietoisuuteeni vähitellen, ensin väliin vilahtaen, lopulta väellä vyöryttäen... Olen tähän asti väistellyt siinä pelossa, että taas tulee yksi kirjailija lisää, jonka tuotanto tekisi sitten mieli lukea kokonaan. Mutta ei, Lumiomenan listaus vuoden 2011 parhaista kirjoista oli viimeinen niitti. Pakko mikä pakko. Lainasin yhä lievästi luimistellen pienen asuntovaunun kokoisen opuksen Kafka rannalla.

Rehellisesti: ensimmäiset viisikymmentä sivua oli tervanjuontia. Annoin mielessäni Murakamille sataan sivuun asti aikaa vietellä ja jatkoin kitkeränä. Kävi vain niin, että sille sadannelle sivulle tullessani unohdin huomata millä sivulla mennään. Kafka oli jo nykäissyt mukaansa ja vei.

Kafka rannalla kulkee kahden henkilön matkassa. Toinen on Kafka, maailman kovin 15-vuotias, jonka tie vie hiljaiseen kirjastoon ja vielä hiljaisempaan metsään. Toinen keskushenkilö on Nakata, vanha ja yksinkertainen mies, joka ei osaa lukea. Nakatan varjosta puolet heijastuu jonkin toisen maailman kamaralle. Silti sekä Kafka että Nakata kuulevat jotenkin elämän tuulen laulun maanpiirin metelin takaa.

Kafkassa on spefistisiä piirteitä, mutta se vivahtaa enemmän uuskummaan tai maagiseen realismiin kuin perinteisempään scifiin tai fantasiaan. Erikoinen, viehko ja mieleenpainuva lukukokemus kuitenkin. Tarina on myös pullollaan intertekstuaalisia viitteitä ja symboliikkaa, jopa siinä määrin, että toisenlaisessa kirjassa olisin pitänyt sitä ärsyttävänä.

[--] Anton Tšehov sanoi sattuvasti, että 'jos tarinassa esiintyy pistooli, sen pitää myös laueta'. Ymmärrättekö, mitä hän tarkoitti?" 

"En." 

Eversti Sanders huokaisi. "Sen minä kyllä arvasinkin, mutta piti nyt kumminkin kysyä. Kuuluu hyviin tapoihin." 

"Kiitos." 

"Tšehov tarkoitti, että välttämättömyys on omalakinen käsite. Se on rakenteeltaan erilainen asia kuin logiikka, moraali tai merkitys. Sen funktio määräytyy yksinomaan sen tehtävästä. Sellaista ei tarvita, millä ei ole mitään tehtävää. Sen minkä välttämättömyys vaatii, on oltava olemassa. Siinä teille dramaturgiaa. Logiikalla, moraalilla ja merkityksellä ei ole sen kanssa mitään tekemistä. Kaikki on suhteellista. [--] (s. 394-395)

Mutta Murakamin viittauksissa ei ole tyhjänpäiväisen poseerauksen makua, eikä hän yritä tehdä henkilöistään liian realistisia. He ovat kirkkaasti kaunokirjallisia hahmoja, tyyliteltyjä ja tyylikkäitä kuin sarjakuvahahmot. Todentuntuisuus ei olekaan tarpeen, kun hahmot kuitenkin ilmentävät jotain perimmäistä ihmisen suhteesta itseensä ja muihin.

Niin Kafka kuin Nakatakin etsivät (kai?) tietä kokonaiseen ihmisyyteen. Murakami vihjaa, ettei kukaan voi olla aivan kokonainen, sillä eheys on vakaa tila, jonka voi saavuttaa vain muistin ja siten identiteetinkin tuolla puolen. Pitää heittää pois painolasti ja sanoutua irti... Tai hyväksyä taakka ja tehdä siitä oma. Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku? Sillä kaikki me kuolemme ja katoamme, mutta se johtuu siitä, että maailman koko järjestelmä rakentuu tuhoutumiselle ja menetykselle. Kaikki ei ole Kafkan syytä. Ei minunkaan. Ehkei sinunkaan?

Kafka rannalla on kuin loitsu tai lumous tai outo uni... Sitä voi tulkita tai sen voi kokea. Taisi mennä minun kohdallani enemmän kokemisen puolelle. En usko, että todella ymmärsin kirjasta mitään. Silti sen kerroksien läpi liukuminen sai aikaan jotenkin puhtaan ja selkeän olon. Kuin kävisi sielun kiropraktikolla.

Haruki Murakami (2009). Kafka rannalla. Tammi. Suomentanut Juhani Lindholm. ISBN 978-951-31-3519-5.

Arvioita:
Katja Lumiomena-blogissa
Harri Römpötti Hesarissa
Heidi Lakkala Kiiltomadossa
Eeva Saesmaa Keskisuomalaisessa
(Googlaa lisää, tätä on luettu paljon ja innolla! :D)

Saattaja

Kuva/kansi: Atena/Jussi S. Karjalainen

Hihhei, nyt saa vähän hehkuttaa! Olen odotellut Mia Vänskän Saattajaa aihepiiriin hyvin sopivalla kauhunsekaisella jännityksellä. Ennakkomarkkinoinnissa on näet väläytelty, että tässä sitä on Kauhun Kuninkaan Stephen Kingin kotimainen vastine. Pakko siis saada Saattaja: rakastan Kingin kieroutuneen kummallisia ja koukuttavia kirjoja, eikä kotimaisia kauhukirjailijoita ole ruuhkaksi asti.

Samalla on takaraivossa piillyt epäilys. Voiko Suomeen ylipäätään sijoittaa kauhua?  Kunnollista yliluonnollista kauhua? Voiko mikään aave uskottavasti materialisoitua tänne muumimukien, järkevän denimin ja vähärasvaisen ruoan keskelle? Eikö olekin luultavampaa, että kotimainen kauhukirja kompastuu omaan mahdottomuuteensa ennen ensimmäistäkään adrenaliinipiikkiä - ja lukemisesta tulee tuskaista myötähäpeää? En lue paljon kauhua, lähestulkoon pelkästään Kingin itsensä kirjoja. Vähempi kuin hyvä ei riitä: pitää olla kiinnostavia ihmisiä ja purevia yksityiskohtia.

Huoleni oli turha. Vänskä onnistuu hyvin. Okei, Saattaja on pullollaan genren tyypillisiä klis - äsh, intertekstuaalisia viitteitä, mutta se ei haitannut ensinkään. Niitä tällaiselta odottaakin. Saattaja on tyylikäs kotoperäinen variaatio kummitteluteemasta. Nam.

Kirjan keskeinen hahmo on vanhaan kotikaupunkiinsa palaava eronnut Lilja. Sattumoisin hänen entinen lapsuudenkotinsa nykyiset asukkaat haluavat kiireellä muuttaa pois, ja Lilja pääsee palaamaan osittain remontoituun rintamamiestaloon. Lapsuuden muistot virkoavat Liljan ympärillä... ja niin virkoaa jokin muukin.

(iiks!)

Kauhuelementtien ohella kirjassa ehditään käsitellä perheväkivaltaa, äidin ja tyttären suhdetta, seurustelua, syyllisyyttä ja kotiinpaluuta; montaa kiinnostavaa teemaa siis sivutaan. Henkilöistä ja kielestä ehkä puuttuu se viimeisen päälle hiottu vivahteikkuus, johon King yltää, mutta ehdottomasti silti kehumisen arvoinen depyytti. Tunnelma käy tyydyttävän hyytäväksi.

Saattajan jälkeen voi sanoa, että osataan sitä täälläkin kummitella. Suositellaan lajityypin ystäville siis! Mutta... jos sinulla on kellari, älä lue Saattajaa siellä.

Melkein unohdin innoissani lukunäytteen, mutta ei se mitään. Tästä on näemmä pidempi pätkä luettavissa kustantajan sivuilla, täällä.

Mia Vänskä (2011). Saattaja. Atena. ISBN 978-951-796-764-8.

Arvioita:
Susa Järjellä ja tunteella-blogissa
Marjis Kirjamielellä-blogissa

Syntymäpäivän jälkeen

Kuva/Kansi: Avain/Satu Paakkala

Lionel Shriverin Poikani Kevin on niin järisyttävän hyvä lukukokemus, että Syntymäpäivän jälkeen tuli käsiini pahasti takaa-ajoasemissa. Tajuttoman hyvän kirjan jäljiltä on rima niin korkealla, että vaikutusta on vaikea tehdä.

Ja niinhän siinä kävi, että Syntymäpäivä jäi selkeäksi kakkoseksi. Oikeastaan todella epäreilua. Jos Kevin ei kummittelisi mielessäni, sanoisin että Syntymäpäivä on erinomainen, selkeästi keskitasoa parempi ihmissuhde- ja elämänkulkuromaani. Tarkkasilmäinen, terävä, uskottava…

Jaksan harvoin ahmia innolla puhtaasti nykyajan maailmassa tapahtuvaa realistista parisuhdekuvausta, mutta Syntymäpäivä veti puoleensa.  970 grammaa – piti oikein punnita - ja silti kannattelin kirjaa helteisessä auringonpaisteessa.  Jotain hyvää se sanoo tekstistä! Suomennos ei tosin tuntunut yhtä sujuvalta kuin Kevinissä, mutta ehkä tämä näppituntumani johtuu vain siitä, että aihe ei vetänyt mukaansa yhtä intensiivisesti; tekstillisiin seikkoihin kiinnitti enemmän huomiota.

Päähenkilö Irina on kirjan alussa terrorismitutkija Lawrencen avovaimo. Hän viettää illan Ramseyn, snookerjulkkiksen, kanssa. Kahdenkeskisillä päivällisillä Irina löytää raakaa seksuaalista kemiaa itsensä ja Ramseyn väliltä. Irina tuntee olevansa käännekohdassa: suudella vai paeta?

Useimpien ihmisten tavoin Irina siis tiesi, mitä pelko oli. Hän tiesi, mihin muut ihmiset viittasivat, kun he käyttivät kyseistä sanaa. Mutta vasta klo 2.35 heinäkuun kuudentena – nyt jo seitsemäntenä – vuonna 1997 hänet valtasi raaka, viheliäinen kauhu.

Irina oli saanut kutsun, ja hän totteli. Hänen tahtonsa oli kytketty irti, tai ainakin tuo pikkumainen tahto, pieni, pomottoleva ääni, joka sai hänen panemaan likaiset vaatteet pyykkikoriin tai työskentelemään ylimääräisen tunnin studiolla, vaikka häntä ei enää huvittanutkaan. Oli mahdollista, että oli olemassa toisenkin tyyppinen tahto, voima, joka ei ollut hänen päässään tai hänen vierellään, vaan joka oli hän itse. Mikäli näin oli, tämä suurempi tahto oli ottanut vallan. Niin pimentävä oli sen luonne, ettei hän enää kyennyt tekemään itse päätöksiä. Hän ei päättänyt mennä Ramseyn viereen pöydän ääreen; hän vain nousi. (s. 57)

Syntymäpäivän koukku on siinä, että se kertoo alun jälkeen koko ajan kahdesta vaihtoehtoisesta polusta, eikä lukija tiedä kumpi on "totta". Yhdessä tarinalinjassa Irina suutelee Ramseya – toisessa ei. Ja koko elämä muuttuu. Lukija saa seurata kahden Irinan matkaa: yhden joka antoi periksi kiusaukselle ja seurasi seksiä, toisen joka tarttui turvalliseen ratkaisuun.

Kahden saman tarinan eri version juttu ehkä kuulostaa tylsältä vatvomiselta mutta ei ole sitä. On kiinnostavaa seurata miten erilaisia (ja samanlaisia) Irinan perustelut ja ajatukset ovat tuon päätöksen jälkeen, millä hän selittää itselleen elämäänsä ja päätöksiään eri tilanteissa. Lisäksi Shriverin tapa kuvata seksin voimaa hetkessä ja voimattomuutta pitkällä juoksulla oli minusta osuva. Irina kuumenee uskottavasti... ja sietää kalseutta hyvin. Lapsettomien ihmisten parinvaihto-ongelmat tuntuvat usein minusta, noh, lapsellisilta, mutta Shriver sai eläytymään.

Pidin myös yksityiskohtien säälimättömästä jatkuvuudesta, joka loi yhtenäisyyttä ja ryhtiä kerrontaan.  On jotenkin vapauttavaa ajatella, että edes jokin on varmaa. Valitset tämän tai tuon miehen, joku lentää World Trade Centerin kaksoistorneihin… ja joku kaataa taatusti majoneesin äitisi hienolle matolle.

Tärkeitäkään valintojaan ei siis kannata ottaa liian vakavasti; hyvää ja pahaa mahtuu jokaiseen kohtaloon.

Lionel Shriver (2008). Syntymäpäivän jälkeen. Avain. Suomentanut Inka Parkola.

Arvioita:

Jenni K-blogissa 

HS-lukupiirissä 

Who Fears Death

Kuva ei ihan tee oikeutta kauniille kannelle.

Who Fears Death tuli tilattua Amazonista Taikakirjaimet-blogin ystävällisesti postaaman Nebula-ehdokaslistan pohjalta. Tämä onkin ensimmäinen Okoraforin aikuisten markkinoille kirjoittama kirja. Jack McDevittin Echo oli jo ennestään hankittuna. Myöhemmin sorruin vielä Kowallin kirjaan Shades of Milk and Honey. Ei enempää. Ihan totta. Loppu.

Okoraforin Who Fears Death on karkeasti ottaen postapokalyptinen vaellus- ja kasvutarina. Päähenkilö Onyesonwu on ewu eli vihan lapsi, raiskauksesta syntynyt kahden heimon väliinputoaja, jolle on sälytetty raskaita lahjoja. Hänen kohtalonsa on kuolla muuttaakseen maailmaa. Fears kuvaa maagisia kykyjä omaavan tytön kasvua häntä syntynsä ja sukupuolensa vuoksi kahlitsevassa yhteisössä. Temperamenttinen nuori nainen kamppailee niin itsensä kuin ympäristönsäkin kanssa. Lopulta Onye lähtee täyttämään ennustusten hänelle asettamaa tehtävää mukanaan miehensä Mwita ja muutama uskottu ystävä. Vaellus aavikolla on samalla kulkua kohti vastuuta ja pelkojen voittamista, omien voimien ja tunteiden hallintaa.

Lukunäytteeksi otan palan, jossa Onye pääsee vihdoin keskusteluyhteyteen tulevan opettajansa kanssa.

"Are you willing to allow others the same right to their beliefs?"

"If their beliefs don't hurt others and, when I feel the need, I am allowed to call them stupid in my mind, then yes."

"Do you believe it's your responsibility to leave this world in better shape than when you came into it?"

"Yes."

He paused, looking at me more intensely. "Is it better to give or receive?"

"They're the same," I said. "One can't exist without the other. But if you keep giving without receiving, you're a fool."

He chuckled at this. (s. 110-111).

Tähän loppuikin jutun objektiivinen osuus. Tykkäsin nimittäin Who Fears Death'sta kuin hullu puurosta. Olen perinteisesti vähän fantasiaa ja taikuutta vierastava spefi-lukija, ja tässä kirjassa kaikenlainen juju on osa normaalia elämää. Mutta taikuuksista huolimatta Fears vei mennessään niin että huimasi. Melkein jäi käymättä ruokakaupassa kun en malttanut laskea kirjaa käsistäni. Nälkää ulvova perhe pakotti liikkeelle, mutta kotiin päästyäni lykkäsin kassit Neiti A:lle (se ruoanlaittotaitoinen lapsi) ja keskityin taas olennaiseen: miten käy Onyen ja Mwitan? Entä elämäniloisen Luyun? Mikä on okekejen kohtalo?

Okorafor on punonut kirjaansa taitavasti todellista ja fantastista. Naisten ympärileikkaus, raiskaus aseena, sukupuoleen ja heimotaustaan suuntautuvat ennakkoluulot sekä niistä vapautumisen vaikeus - kaikki tämä on totta, täälläkin, tänäänkin. Ympäristö on vahvasti fantastinen, mutta siinä on jännittävä afrikkalainen maku; Fears tuoksuu mausteilta ja kuumalta hiekalta, leijonalta ja käärmeeltä, punaisilta kallioilta. Siinä sykkii rumpujen ääni autiomaassa. Ja Onyesunwun intohimohimoinen asenne elämään suorastaan polttaa kosketuksesta.

Periaatteessa minun ei olisi pitänyt tykätä tästä, monestakaan syystä. Okoraforin tausta nuorten kirjailijana kuultaa välillä läpi. Ja liberaalina saan näppylöitä tarinoista, joissa päähenkilöt ovat 'syntyneet' johonkin merkittävään rooliin. Sitä paitsi melkein kaikki tarinan peruselementit ovat vanhaa tuttua mystisen etsinnän tavaraa; tätä on kierrätetty kirjassa toisensa perästä vähintään Raamatun ajoista asti, eivätkä Okoraforin juonelliset ratkaisut ole erityisen kehuttavia. Mikä pahinta, Fears rakentuu pohjimmiltaan maagiseen maailmankuvaan - kaiken voi aina ratkaista vielä edistyneemmällä taikuudella. (Ennustuksia! Muodonmuuttajia! Loitsuja! Grh... En tosin enää tiedä kehtaanko edes puhua fantasian vieroksumisesta, kun olen joulun aikaan hehkuttanut Tulen ja jään laulua ja nyt ihastunut tähänkin. )

Silti pidin tästä. Minusta Okorafor yksinkertaisesti kirjoittaa lukijaystävällisesti. Fears'ssa on hyvä tempo, ja teksti on yksinkertaista mutta linjakasta. Päähenkilö kaikkine kiukutteluineen, itse-epäilyineen ja virheineen on kiinnostava. Hänen haluaa selviytyvän. Myös Onyesonwun ja Mwitan suhde on yhtäaikaa vaikea ja kaunis, ja Onyesonwun ystävättärien ryhmädynamikassa on mukavia aineksia. Ehkä myös ajoitus ja konteksti tekivät lukukokemuksesta poikkeuksellisen positiivisen: olen viime aikoina lukenut niin paljon asiallista, hienovireistä ja suomalaista kirjallisuutta, että villiintyminen ihan vieraaseen ja mahdottomaan tuntui vapauttavalta.

Vähän korkealentoisempi selitys löytyy romaanin perusviestistä. Fears on suvaitsevaisuuden ja itsenäisen ajattelun asialla, kaikenlaista ennakkoon tuomitsemista vastaan. Okorafor haluaisi itse kunkin käyttävän omia silmiään ja omia aivojaan, ja ratkaisevan vasta sitten kantansa. Päämäärä on niin uljas että sitä kannattaa tavoitella vaikka sen tietäisi tavoittamattomaksi. Onyesonwu onnistuu ja epäonnistuu yhtä aikaa; hän päätyy toimimaan yhtä julmasti kuin sortajansa ja saa aikaan muutosta vain väkivalloin.

Lopuksi vielä totean, että Fears oli minusta vahvasti naisellinen kirja; ei naisellinen mitenkään vaaleanpunais-pitsillisesti vaan kytköksessään naiseuden voimaan ja voimattomuuteen. Vertaisinkin Okoraforia Sheri S. Tepperiin, jonka romaaneissa on samaa imua ja samanlainen naisen näkökulma - mutta Tepperin juonet ovat sentään sisäisesti johdonmukaisia. Tai ehkä vertaisinkin Octavia Butleriin, joka on käsitellyt rotuun ja heimoon liittyviä kysymyksiä älykkäästi - mutta se on kuin vertaisi kirurgin veistä ja kirvestä. Teräaseita toki molemmat. Kutsuisin tätä kirjaa feministiseksi, ellei se sana olisi niin ladattu kaikenlaisilla sivumerkityksillä... olisipas muuten kiinnostavaa kuulla jonkun mieslukijan mielipide tästä kirjasta, ulkomaisten kriitikoiden lisäksi. (Mutta lukevatko miehet kirjoja, joissa on pääosassa mahtavia voimia omaavia nuoria naisia?)

Kaikesta ylläolevasta ailahtelusta huolimatta: suosittelen. Voi kun joku suomentaisi tämän!

Nnedi Okorafor (2010). Who Fears Death. New York: Daw Books.

Arvioita:
Thomas M. Wagner Sf-Reviews.net:ssä
Jonathan McCalmont Zone:ssa
John Ottinger III Tor.com:ssa