Jennifer Weiner: Ikuiset ystävät

Jennifer Weiner oli sattumoisin ensimmäisiä kirjailijoita, jotka löysin puhtaasti blogien pohjalta. Vaikken ihan kestofaniksi ruvennutkaan, nimi jäi mieleen, ja tämä Ikuiset ystävät tarttui sitten kirjastosta matkaan.

Pikkutyttöjen kasvinkumppanuudesta päädytään vuosien välirikkoon mutta lopulta taas ystävykset kohtaavat: draama alkaa kun kaunis julkkis Valerie ryhtyy kostamaan nuoruutensa traumaa ja kiskoo mukanaan kierteeseen vetäytyvän ja eristyneen Addien. Peräänsä he saavat pikkukaupungin poliisin, Jordanin, jolla on omiakin traumoja. Nykytilannetta setviessään naiset oppivat tuntemaan toisensa uudestaan ja eri tavalla; entinen ystävyys näyttäytyy aikuselle uudessa valossa.

Kiinnostavuutta tarinaan tuovat kipeät teemat, vaikka niitä kepeästi käsitelläänkin: Addien kamppailu yksinäisyyden ja ylipainon kanssa, Valerien juurettomuus, Jordanin kipeät pettymykset. Ja Weinerin kirjasta kun on kysymys, komiikka ja vauhti kantavat tarinaa jos juonen uskottavuus hoiperteleekin.

[--] Valerie, joka oli kietonut hapsuhuivin päänsä ja kasvojensa ympärille kuin burkan, ujuttautui viereeni ja nappasi nostolomakkeen käteensä.
"Tämä on ryöstö", hän sanoi virkailijalle.
"Voi hyvänen aika, Val. Eikä ole", minä sanoin pankkineidille. Hänellä oli pyöreät kasvot, punaista huulipunaa ja päässä karvareunainen tonttulakki. Hän katsoi ensin minua, sitten Valia ja sitten taas minua. "Minulla on ase", Val kuiskasi. "Anna tänne kaikki rahat kassasta." [--] (s. 198)

Tämä kirja on vähän kuin Snickers-patukka. Ystävien sentimentaalisuus on melkein äklön makeaa, mutta paikka paikoin teräväksi yltyvä dialogi ja koomiset tilanteet ovat sille sopivan suolaista ja kovaa vastapainoa. Sitä paitsi hahmojen ongelmat ovat niin inhimillisiä ja todentuntuisia, että ne tarttuvat hampaisiin; pöyrittelin Addien ja Valerien persoonia mielessäni vielä tovin kirjan luettuanikin.

Jotta vertaus olisi täydellinen, täytyy vielä todeta, että niin kirjan kuin snickersinkin loppu jättää vähän tunkkaisen imelän jälkimaun. Erojakin on. Ystävät ei lihottanut grammaakaan ja sai oikein hyvälle tuulelle, kun taas snickersistä seuraa yleensä lievä morkkis. Ja hei, olisihan kovin onneton loppu toki ollutkin tyylirikko tällaisessa kirjassa.

Vähän höpsö naisten seikkailu ehkä, mutta sisältää myös substanssia. Romanttiseksi viihteeksi paremmasta päästä.  Suosittelen.

Jennifer Weiner (2011). Ikuiset ystävät. Suomentanut Aila Herronen. WSOY. 978-951-0-37785-7.

Arvioita:
Susa Järjellä ja tunteella -blogista kuvaa elämänmakuiseksi hupsutteluksi, peesaan.
Salla lukupäiväkirjassaan suosittelee kirjallisuusterapiaksi.

Marko Hautala: Kuokkamummo

Kuokkamummo ilmaantui jossain vaiheessa postilaatikkooni ja kiehtoi heti: nimi nostattaa erilaisia mielleyhtymiä ja kansikin on sopivasti pelottava. Päädyin tosin lukemaan Kuokkamummoa mahdollisimman epäsuotuisissa olosuhteissa: otin sen rantalukemiseksi kirkkaassa päivänpaisteessa. Lämpötila huiteli kuuman ja läkähdyttävän välillä, meri kimmelsi kutsuvana ja äänimaisemasta vastasivat (iloisesti) kiljahtelevat lapsilaumat. Niissä oloissa ei ole helppoa vakuuttaa lukijaa mistään kovin kaameasta, mutta Hautala sai kuin saikin aika ajoin kylmiä väreitä aikaan.

Kuokkamummossa Samuel Autio palaa isänsä kuoltua lapsuusmaisemiinsa ensimmäistä kertaa vuosiin. Samuelin päivinä lähiössä noudatettiin tiettyjä sääntöjä ja välteltiin tiettyjä paikkoja.... samoja sääntöjä noudattavat edelleen nuoret, nyt vain entistä tiukemmin rituaalein. Jengin sääntöihin mukautuu myös Sagal Yusif, joka erilaisista taustoistaan huolimatta kelpaa joukkoon, koska hänen paras kaverinsa on mitään pelkäämätön Mira. Samuelin ikätoveri Maisa puolestaan suunnittelee väitöskirjaa alueen perinteistä, sillä menneisyys ei irrota hänestä otettaan.

Ei tietenkään irrota! Legendojen mustakielisen mummon kuokka on iskeytynyt syvälle lapaluiden väliin eikä pyristely auta. Kuokkamummossa ei ikinä tiedä mitä pensaikosta tulee esiin.

Liike silmäkulmassa sai Sagalin katsomaan pihalle päin, grillikatoksen ja siirtolohkareen väliin. Suuret kivet pihassa ja Suvikylän metsissä olivat saaneet hänet aina tuntemaan pelottavan syvää yksinäisyyttä, aivan kuin ikuisilta tuntuvat talot olisivat vain kulisseja jollakin kaukaisella planeetalla, jossa oli turha odottaan keneltäkään mitään ymmärrystä. Hän oli nähnyt koulukirjassa kuvan Marsin pinnalta. Siltä joskus tuntui. Niin yksinäiseltä. Sen kuvan olisi voinut kehystää. 

Pihassa seisoi joku. (s. 32)

Tarinan elementit ovat oikeastaan aika perinteisiä, mutta Hautala osaa rytmittää ja pyörittää; on melkein pakko eläytyä. Pidin etenkin nuorten näkökulmasta kirjassa. Maisan periaatteessa kypsempi persoonallisuus tuntui minusta hajanaisemmalta. Myös jotkin juonielementit ylittivät eläytymiskynnykseni. On näemmä asioita, jotka suostuisin uskomaan Yhdysvalloissa mutten Länsi-Suomessa... Loppupuolella siis vähän hyydähdin Mummoon, mutta kokonaisuus oli vahvasti plussan puolella. Suomalaisessa nykykauhussa Hautala taisi tällä kirjalla mennä oman (lyhyen) listani kärkeen.

Kirja myös koukutti näppärästi ja nopeasti... koko hoito piti lukea kerralla, joten ehkä rantapäivä olikin otollinen hetki. Paremmat tehot saa varmaan irti vaikka syyskuun pimeänä yönä, jossain veden äärellä. Kirjatrailerista saa kivat sävärit...

Marko Hautala (2014). Kuokkamummo. Tammi. 978-951-31-8027-0.

Arvioita:
Höh - olen varma että näin jossain blogissa tästä jo juttua, mutta iso G ei nyt löydä. Vinkatkaahan jos tiedätte.
[edit 5.8] Hyvä ajoitus! Antti Berg kertoi aamun Hesarissa pitävänsä Kuokkamummoa hyytävänä mutta moitiskeli loppuratkaisua. Peesaan.

Haruki Murakami: 1Q84

Kirjakesäni on kärsinyt pahasti runsaasta työ- ja huvimatkustelusta. Sen sijaan että lukisin keskeneräisiä mammutteja tai harkiten valittuja kirjastokirjoja, lueskelen mitä sattuu milloin missäkin. Yhtäkkiä kirjan tärkeimmät ominaisuudet ovatkin pokkarimuoto ja saatavuus...

Äskettäisellä työreissullani törmäsin englanninkieliseen pokkaripainokseen Murakamin 1Q84-trilogiasta. Varmistin pikaisella googlailulla, että kirjan suomennos on tehty englanninkielisestä versiosta (kiitos Lumiomena!) ja ostin pois. Jos suomennos olisi tehty suoraan japanista, olisi varmaan pitänyt purra hammasta ja valita vielä lisää dekkareita - mutta näin pääsin ehkä askelen lähemmäs alkuperäistä.

1Q84:n juonesta minun on vaikea sanoa mitään kovin järkevää. Sama tosin on pitänyt paikkansa kaikkien Murakamin kirjojen kohdalla. Aomame, kaunis mutta huolellisen ilmeetön liikunnanohjaaja (sivutyönään palkkamurhaaja) ja Tengo, kookas ja lauhkea matematiikan opettaja (oikeastaan tuleva kirjailija) päätyvät huomaamattaan maailmaan, joka on hienoisesti erilainen kuin alkuperäinen vuoden 1984 kotitodellisuus. Taivaalla on kaksi kuuta... mutta toisin kuin ehkä (perinteisestä spefiä paljon lukenut) odottaisi, maailman ja todellisuuden luonteen arvoitus ei ole erityisen suuressa roolissa. 

Molemmat päähenkilöt ovat hyvin yksityisiä ja yksinäisiä ihmisiä. 1Q84:ää voisi luonnehtia Aomamen ja Tengon rakkaustarinaksi. Tämä rakkaus vain on kaukana perinteisestä romaanirakkaudesta. Se on kuin jokin vieras fysiikan ilmiö: käsittämätön, vääjäämätön, vaikeasti havainnoitavissa.

Eipä silti, trilogian tulkitseminen rakkaustarinaksi ei luultavasti tee sille oikeutta. Ehkä keskeisempi teema on niinkin tuttu juttu kuin ihmisen psyyken mekaniikka yleensä, se miksi kukin meistä on sellainen kuin on, miksi teemme mitä teemme. Olkoonkin, että romaanin henkilöiden valintoja ja tavoitteita ohjaavat paljolti annetut tekijät - geenit, vanhemmat, läheisten kohtalot - he myös osoittavat vahvaa kykyä muokata itse kohtaloaan tahtonsa mukaisesti. 1Q84:ssä päämäärätietoinen kurinalaisuus on kunniassa... väkisinkin muistuu mieleen, että kirjoittaja on intohimoinen maratoonari. 

Lukukokemuksena 1Q84 oli minusta hieno. Myönnetään, Murakami jättää tässä trilogiassa raivostuttavan paljon asioita auki. Juonen kulku on paikka paikoin suorastaan käsittämätön, myös taustapeilistä katsottuna. Jos 1Q84 olisi kalaverkko, se olisi pahasti solmussa... Elementtejä on paljon, eikä mikään niistä pääse vahvasti loistamaan. Itse asiassa 1Q84:n jälkeen ymmärrän, miksi jotkut arvostamani bloggaajat sanovat, että Murakami ei ole (ainakaan vielä) Nobel-luokkaa. Tekstistä saa ajoittain vaikutelman, että hän kirjoittaa tietämättä itsekään varmasti mitä kirjoittaa. Ehkä jotenkin tähän tapaan?

[--] "What happens from here on out is unknown territory for anybody. There's no map. We don't find out what's waiting for us around the next corner until we turn it. I have no idea."

"You have no idea," Tengo said.

"Yes, it may sound irresponsible of me, but 'I have no idea' is the gist of this story. You throw a stone into a deep pond. Splash. The sound is big, and it reverberates throughout the surrounding area. What comes out of the pond after that? All we can do is stare at the pond, holding our breath." (Books 1 & 2, p. 315)

Mutta heikkoudet antaa anteeksi, sillä Murakami on vaikutelman mestari. Jokaisella sivulla on jokin kuvaus, hetkensirpale, ajatus, joka jää kaikumaan mieleen tai herättää voimakkaan, elävän mielikuvan. Siksi kirjaa ei tee mieli sulkea eikä sen haluaisi loppuvan. 1Q84:n lukeminen on kuin matka kaleidoskoopissa: pienistä asioista muodostuu absurdin mutkikkaita ja vaikuttavia kuvia, yhä uusia joka askelella. Odottamattomuudessa on, kun se tehdään taidolla, oma charminsa. Myös henkilöiden tyylitellyt luonteenkuvat ovat oikeastaan mieleeni.

Mitä lopussa jää käteen? Hyvä mieli, rento olo, epäilyksen häivä. Joko todellisuuksia on todella monta, ehkä yksi itse kullekin, tai sitten vain yksi, yhteinen ja mahdollisesti muokattavissa. Kuten Aomame tuumii kirjan alussa, todellisuus on utterly coolheaded and utterly lonely.

Varmuuden vuoksi lasken ehkä kuut illalla. Ja tiedoksi sukulaisille, minut polttohaudataan. Ehdottomasti.

Haruki Murakami (2009, 2010). 1Q84. Books One and Two: käännös Jay Rubin; Book Three: käännös Philip Gabriel. Vintage Books, London, 2012. 978-0-099-54906-2. 978-0-099-54905-5.

Arvioita:
Minna Ilselästä on kateellinen kaikille, jotka eivät ole vielä kirjaa lukeneet.
Kujerruksen Linnea suosittelee luettavaksi syksyllä villasukat jalassa.
Harri Römpötti Hesarissa löysi kolmososasta karikatyyrejä poteroissa.

Ystävät hämärän jälkeen

Kuva: Gummerus.

Vihdoin ja viimein. Tämä on se kirja, joka minun piti lukea John Ajvide Lindqvistiltä, sillä tämähän se 101 spefin helmen listalta löytyy. Sattumoisin vain tulin lukeneeksi ensin Kuinka kuolleita käsitellään ja Kultatukka, tähtönen hyökkäsi sekin edelle.

Mutta ei haittaa - on kuin olisin jättänyt sokerin pohjalle. En ole ihan varma onko Ystävät parempi kuin Kultatukka, mutta ainakin minulle tämä toimi romaanina vielä aavistuksen paremmin. Ehkä Ystävät on vähän puhdasverisempi kauhuromaani ja siksi tuntuu jotenkin sujuvammalta. Ihmiskuvaus on kuitenkin vähintään yhtä hyvää kuin Kultatukassa. Jos suinkin jaksaa venyttää itsensä hetkeksi uskomaan vampyyreihin, Ystävät on vetävä ja vatsaa vääntävä lukukokemus. Siinä missä Kuolleiden ihmiskuvaus jätti minut kylmäksi, Ystävät tavoitti täydellä teholla. Moniulotteinen henkilökaarti kärsii ja kärvistelee vallan vakuuttavasti.

Ystäviä hämärän jälkeen ovat monetkin kirjan henkilöistä, mutta erityisesti yksinäinen Oskar, koulukiusaajien oma possupoika, jonka voi panna röhkimään ja kiljumaan kuin pistetty sika. Oi sitä hupia minkä tuottaa avuttoman rääkkääminen. Mielikuvituksessaan Oskar panee hanttiin - ja lopulta hän tekee niin todellisuudessakin, tavattuaan hämärässä Elin, kummallisen lapsen, johon kylmä ei pysty. Jotenkin syntyy ystävyys ja sen myötä rohkeus hakea muutosta. Muutosta kaipaisi myös Tommy, jolle äiti turhaan tarjoilee isäpuoleksi poliisi-Staffania. Samaan aikaan painii heiveröisesti kiusaustensa kanssa pedofiili-Håkan (ehkä kuvottavin romaanihahmo ikinä?), joka toisinaan myös kumoaa kupillisen paikallisten spurgujen kanssa. Ryyppysakin Lackelta puolestaan katoaa paras kaveri alikulkusillan varjoihin...

Lindqvistin kerronta polveilee henkilöstä toiseen ja saa Blackebergin kaupunginosan elämään.

[--] Ihan niin kuin... en minä osaa selittää sitä... kuin niillä olisi ollut joku idea siitä missä kulmissa, tai mitä tahansa, talojen piti olla suhteessa toisiinsa. Niin että siitä olisi syntynyt joku saakelin sopusointu. Siitä mitään tullut kun mittatikussa oli joku virhe, kulmaviivainta tai mitä viivotinta ne käyttävät, niin että kaikki meni vähän vituralleen heti alussa ja sitten aina vaan enemmän. Ja nyt tällä talsitaan talojen välissä ja tuntuu että... ei helvetti. Ei, ei ja ei. Ei sen näin pitänyt mennä. Tämä meni kaikki pieleen, tajuatko? 

Kaikki meni pieleen heti alussa ja sitten aina vain enemmän päin helvettiä. [--] (s. 429)

Pidän tässä kirjassa siitä, että vaikka vampyyrikliseitä on enimmäkseen uskollisesti noudatettu, vampyyreilläkin on aitoa persoonallisuutta; he ovat epävakaita ja vaikeita ja välillä surkeitakin, eivät mitään Hollywoodilta hohtavia hipstereitä mustissa takeissa. Peukut sille. Lindqvist tosiaan on omaääninen kirjoittaja, jolla on tunnistettava tyyli. 1980-luvun lähiö mainosten jakamisineen ja karkkikioskeineen tuntui hyvin kotoisalta suomalaisestakin. Suljetuissa komeroissa nukkuvat vampyyrit voi halutessaan nähdä allegoriana. Lähiössä piileskelevän hirviön voi iskeä maahan, mutta se nousee uudestaan ja uudestaan tavoittamaan uhriaan. Toivottomuus pitää kukistaa joka päivä.

Kirjan takakannessa Hufvustadsbladetin kriitikko suosittelee tätä painokkaasti myös niille, joita ei yleensä kauhukirjallisuus kiinnosta. En tiedä menisinkö niin pitkälle. Olen aika paatunut lukija ja silti muutama kohtaus aidosti sai mahassa kiertämään... ehkei ihan kauhuneitsyelle kuitenkaan! Ja vaikka Ystävissä suomitaan tekopyhyyttä, ei siinä ole Kultatukan tapaan selkeää yhteiskunnallista ulottuvuutta. Ehkä sellainen Lindqvististä kiinnostunut lukija, joka ei kauhua yleensä harrasta, kannattaisi mieluummin usuttaa Kultatukan kimppuun; siinä ei ole aivan pakko nähdä mitään yliluonnollista, kun taas Ystävät on selvästi vampyyrikamaa.

Mitä hemmettiä. Hyviä ovat molemmat. Mitä Ystäviin tulee, kylmetä sydämesi, kuivaa kätesi, vedä verhot ikkunan eteen... tutustu toisenlaiseen Ruotsiin vuonna 1981.

John Ajvide Lindqvist (2008). Ystävät hämärän jälkeen. Gummerus. Suomentanut Jaana Nikula. ISBN 978-951-20-7607-9.

Arvioita:
Jussi Ahlroth Hesarissa
Tessa Aamuvirkku yksisarvinen -blogissa
Mikko Kirjavinkeissä

Kultatukka, tähtönen

Kuva/kansi: Gummerus/Sanna-Reeta Meilahti

Luin jonkin aikaa sitten John Ajvide Lindqvistin kirjan Kuinka kuolleita käsitellään, koska edullinen pokkari tuli kirjakaupassa vastaan. Nyt sain kirjastosta käsiini samalta kirjailijalta tuoreen suomennoksen Kultatukka, tähtönen. Sinänsä huvittavaa: ainoa kirja, joka minun nimenomaan piti herralta lukea on 101 spefin helmen listalta löytyvä Ystävät hämärän jälkeen...  Mutta näinhän tämä kirjojen kanssa pöyriminen toimii - lukusuunnitelma kohtaa kirjaston/kirjakaupan/kirjamessut ja uusiksi menee.

Kultatukka, tähtönen kertoo kahdesta tytöstä, jotka kohtaavat toisensa teini-ikäisenä ja löytävät toisistaan kaikupohjan. Theres on kasvanut käsittämättömissä, kaameissa olosuhteissa käsittämättömäksi ja kaameaksi olennoksi; Teresa tuntuu asettuvan enemmän syntyjään patologisen tapauksen rooliin. Hänen perheessään ei ole mitään, mitä ei olisi tuhansissa muissa perheissä. Silti Teresalla näyttää olevan jotain kovasti epäsosiaalista persoonallisuushäiriötä muistuttavaa.  Ulkopuoliseksi ihmisyyden kokemuksesta jääneet tytöt saavat toisistaan voimaa - eikä sitä voimaa käytetä maailman parantamiseen.

Lindqvist laittaa tässä kirjassa peukalonsa vakaasti kipeällä kohdalle. Ja painaa. Ennen niin näennäisturvallisissa Pohjoismaissakin on viime vuosina jouduttu miettimään, mikä joihinkin nuoriin sattuu niin kovasti, että muiden satuttaminen vielä pahemmin tuntuu hyvältä.

Kultatukassa yksi vastaus on kilpailu. Koulut näyttäytyvät areenoina, joilla nuoret eläimet kamppailevat paikoista lauman hierarkiassa. Erilaisuuden toleranssi on todellisuudessa äärimmäisen pieni niin nuorten sosiaalisessa maailmassa kuin tosi-tv:n kisoissakin. Sellaisenkin on Lindqvistin kirjaan sijoittanut.

Toinen vastaus on kasvatus. Mutta tekemällä toisesta tytöstä suhteellisen normaalin kodin täysin epänormaalin kasvatin, Lindqvist minusta kyseenalaistaa vanhempien keskeisyyden. Vallankäyttö, niin vanhempien kuin muidenkin valta-asemassa olevien, on sen sijaan kirjassa vahva teema. Lapset ovat Kultatukassa vanhempien vallankäytön kohteita, nuoret heitä hyväksikäyttävän musiikkiteollisuuden. Ja toistensa, aina toistensa.

Kolmas vastaus on kova: että jotkut syntyvät ilman tunteita, kyvyttömiksi kokemaan sen mitä muut kokevat. Yrittäkää hetki kuvitella, minkälaista olisi elää tässä päivässä, tässä maailmassa, ilman kykyä tuntea empatiaa, iloa, rakkautta. Nauttimatta pätkääkään yhteydestä muihin ihmisiin. Grh. Jokainen päivä on täynnä loukkauksia ja epäoikeudenmukaisuutta ja harmeja. Jos ei tunne empatiaa, ei kykene anteeksiantoon. Anteeksiantaminen tai -saaminen on merkityksetöntä; valta ratkaisee. Voima.

Lumipyry kieppui enkelin ympärillä kun Teresa meni takaisin Arvidin luokse ja odotti kunnes tämä istui kylki häntä kohti. Silloin hän löi pallon Arvidin päähän. Pallo halkesi ja viilsi haavan sekä Teresan käteen että Arvidin ohimoon. Kuultuaan huudon ja juostuaan huoneeseen Maria löysi Arvidin makaamasta veri-, vesi- ja lumihiutalelammikossa. Poika huusi kilpaa Teresan kanssa jonka kädestä valui melkoisesti verta. 

Arvidin yhteenveto tapahtumista kuului: "Otin käärmeen ja silloin se löi mua päähän." Eräs yksityiskohta jäi kertomatta: noiden kahden tapahtuman välillä oli kulunut ainakin minuutti. Ehkä Arvid oli unohtanut tai ehkä se ei ollut hänestä tärkeää. (s. 159)

Kirjan yhtenä avainsymbolina on käytetty kaikille ruotsalaisille ja puolelle muuta maailmaa tuttua Abban biisiä Thank you for the music. Mietin mahtoiko Lindqvistillä olla mielessään musiikin ja erityisesti tuon kappaleen assosiaatio iloon, musiikin nautintoon. Thank you myös kiittää synnyinlahjasta. Sanovatko Theres ja Teresa teoillaan oman käänteisen kiitoksensa lahjoista, joita eivät saaneet - ilosta, joukkoon kuulumisesta, arvostuksesta?

Puutteena on pakko mainita kieli, kuolemattomasta proosasta ei tässä nautiskella. Mutta ei toki jokaisen kirjan tarvitse (minulle) kielellinen elämys ollakaan. Lisäksi Kultatukalla on orastavaa mammuttitautia; tätä olisi voinut tiivistää sadan sivun verran tarinan siitä kärsimättä. Ehkä Lindqvist on jo niin suuri nimi, että kustannustoimittajat eivät viitsi täysillä prässätä...

Minulle Kultatukka on karkeasti arvioiden noin kaksi ja puoli kertaa parempi romaanina kuin Kuinka kuolleita käsitellään. Sujuva ja toimiva ja karmiva. Suositellaan erityisesti niille Idolsin ystäville, jotka tykkäävät pelätä ihan tosissaan. Ei herkkävatsaiselle kumminkaan.

Tämä kirja melkein voisi tapahtua. Tämä ehkä tapahtuu juuri nyt.

John Ajvide Lindqvist (2011). Kultatukka, tähtönen. Gummerus. Suomentanut Jaana Nikula. ISBN 978-951-20-8400-5.

Arvioita:
Marjis Kirjamielellä -blogissa
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa
Miia Kolmannella linjalla
Laura Lukuisa-blogissa

Pimeä korpi

Kuva/kansi: Karisto/Matti Vahtera

Vaihteeksi uutuusdekkaria! Dekkari kädessä rentoutuu kummasti, joten uusi kotimainen rikoskirjailija pitää aina ottaa lukuun. Kariston kertoman mukaan Pimeä korpi on ensimmäinen osa trilogiasta ja kirjoittajaa, Esa-Pekka Kanniaista, kehutaan suomalaisen alamaailman tuntijaksi.

Pimeä korpi kertoo kolmikymppisestä naispoliisista, joka tuskailee yksityiselämän ongelmien kanssa. Työkaverit eivät oikein niele naiskomisariota, miesasiat ovat heikolla hapella ja isänkin perhekuvioissa riittää pureskeltavaa. Pahemmat ongelmat ovat kuitenkin työn puolella: Anna saa selvitettäväkseen nuoren pojan kuoleman. Onko uhrikivelle jätetty poika joutunut satanistien rituaaliobjektiksi vai onko kyseessä pedofiilin lavastus? Epäiltyjä ei ole, tutkinta takkuaa ja uhrin vanhempien paha olo vyöryy päälle. Syyllisyydentunnot painavat Annaa, kiltin tytön syndrooman oireita podetaan.

Dekkarista kun on kyse, kovin paljon ei juonesta parane kertoa. Hyvää oli minusta näkökulman vaihtelu poliisilta rikolliselle ja työstä yksityiseen; se oli tässä taiten tehtyä ja sopivasti rytmitettyä. Muutenkin tarina eteni ja sivuja teki mieli kääntää. Kiusaamisteema oli kiinnostava.

Anna ei päähenkilönä ihan hirveästi sytyttänyt; hän tuntuu ammattilaiseksi kauhean ajattelemattomalta ja muutenkin ontolta, ulkonaiselta. Naiskirjailijoiden, vaikkapa Janssonin ja Lehtolaisen, naispäähenkilöissä on yleensä johdonmukaisempi fiilis. Haukkakaa vaan femakoksi, mutta tämän kirjan kohdalla ajattelin, että miespuoliset työkaverit ja epäillyt ovat ehyempiä hahmoja ja syytin neuroottisesta Annasta mielessäni kirjailijan sukupuolta. (Ei näillä asioilla välttämättä ole mitään tekemistä toistensa kanssa, myönnetään... )

Tekstin tyylissä on jotain vaihtelevaa. Välillä osuu eteen raikas, suuhun sopiva lause, välillä tuntuu kliseiseltä. Tiedä häntä, ehkä se on omasta lukemisesta kiinni... Tuota mies-nais -teemaa jatkaen lukunäytteeksi pätkä Annan ja hänen työkaverinsa nokittelusta, makustelkaa itse:

- Jotkut miehet kuulemma aikuistuvat täytettyään kolmekymmentä, Anna sanoi. - Siitä ei kuitenkaan ole mitään empiirisiä havaintoja. Luulen että väite on pelkkä urbaani legenda, hän jatkoi myrkyllisesti. 

- Sinulla ei ole tarpeeksi kokemusta miehistä, mikä ei ole tietenkään yllätys, Laaksonen vastasi tylysti. 

Olihan hänellä kokemuksia, mutta enimmäkseen huonoja. Yksi nuoruuden palava rakkaus, joka päättyi hyvin ikävästi, sekä muutama epätoivoinen romanssi, joissa miesten keskenkasvuisuus ja Annan hoivaamisvietti olivat lupsahtaneet suloisesti kohdalleen. (s. 48)

Rikollista ja uhreja Kanniainen osasi minusta kuvata uskottavasti. Motiivikaan ei ollut pöllömmin rakenneltu - itse asiassa se oli aika vaikuttava. Kaikkiaan Pimeästi korvesta jäi hyvä maku, vaikkei se näemmä (kun nyt luen kirjoittamaani läpi) riehakkaita riemunpurkauksia herättänytkään. OK dekkari. Se tyylillinen tai juonellinen jokin, joka joskus tekee dekkarista elämää suuremman, jäi tässä vielä hakuun. Mutta esikoiseksi lupaava avaus kumminkin.

Esa-Pekka Kanniainen (2011). Pimeä korpi. Karisto. ISBN 978-951-23-5429-0.

Arvioita:
Riitta Sorvali Kouvolan Dekkaripäivien sivuilla
EDIT:
Vesa Karonen Hesarissa

Pahuus

Jori luki jonkin aikaa sitten Jan Guilloun romaan Pahuus, ja se kuulosti niin kutkuttavalta, että laitoin lukulistalle. Aikaa kului, hankin kirjastosta, laitoin odottelemaan vuoroaan... ja kun äsken imuroin kirjahyllyjäni, löysin saman pahuksen kirjan yhdestä kulmauksesta!  Liikaa kirjoja? Alzheimer?

Ihmettelin miten moinen on jäänyt huomaamatta, mutta pari sivua luettuani muistin tapauksen. Tämä on äidiltä perittyjä kirjoja. Olen aloittanut Pahuuden kerran ennenkin, mutta silloin se päätyi takaisin hyllyyn parin sivun jälkeen. Ei maha kestänyt juuri silloin. Näytänpä teille miksi, tässä pala ihan alusta:

Isku osui oikean poskiluun yläosaan. Juuri siihen hän oli pyrkinyt kääntäessään päätään muutaman sentin yläviistoon juuri kun faija löi. Näin päivällispöydässä faija tähtäsi kämmensyrjällä ja sormenpäiden takaosalla useimmiten nenään. Tällainen isku ei sattunut osuessaan. Tuli vain sellainen mykkä, valkea tunne, kun tuo ärsyttävä isku osui keskelle naamaan. Ennemmin poskiluuhun.

Faija oli lyönnistään ylpeä, sillä hän kuvitteli osaavansa lyödä sen nopeasti ja yllättävästi. Mutta Erik osasi faijan kaikki löynnit ja kikat yhtä varmasti kuin kertotaulun, ja hän huomasi aina helposti, miten faijan oikean silmän alapuolella alkoi nykiä tietyllä tavalla tulevaa lyöntiä enteillen. (s. 5)

Samaa lajia löytyy tästä romaanista enemmänkin. Pahuus kertoo nuoresta Erikistä, joka on isänsä päivittäisten pahoinpitelyiden jäljiltä kivun ja väkivallan mestari. Hän pyörittää oppikoulussa omaa jengiään, mutta porukan jäätyä kiinni joutuu uuteen kouluun, perinteikkäiseen sisäoppilaitokseen, jossa on vallalla "toverikasvatuksen" käytäntö. Opettajien ei tarvitse pitää kuria, sillä oppilaat tekevät sen itse. Toisilleen.

Älykäs Erik toivoo koulun vaihdoksen tietävän myös elämänmuutosta, väkivallan kierteen hylkäämistä, mutta toisin käy. Pahuus on siellä missä ovat ihmisetkin. Kirjan yksi keskeinen idea onkin kysymys siitä, millä väkivaltaan voi vastata: väkivallalla - vai väkivallattomuudella? Erikin pelottavan elämäntarina perusteella vastarinta kumpuaa aina väkivallasta ja pelosta, omasta tai toisten. Koulun vastenmielinen järjestelmä rinnastetaan natsismiin... mutta eipä noita esikuvia tarvitse niin kaukaa hakea. Samantyyppiseen malliin ajaudutaan kai aina kun auktoriteetit siunaavat simputuksen ja villin vallankäytön, ihan missä vain. Epäilijät kurkatkoon selostusta Stanfordin vankilakokeesta täällä. Karmeaa kirjassa onkin, että oppilaitoksen henkilökunta seisoo "perinteiden" takana. Ei paljon lohduta, että tapahtumat sijoittuvat 50-luvun lopulle.

Rankka mutta hyvä kirja! Tekstinä tämän tehot tulevat yksityiskohtaisesta, kliinisen rauhallisesta väkivallan kuvauksesta. Guilloun iskut ovat harkittuja ja tarkkoja. Mitä henkilöihin tulee, välillä ajattelin, että Erik tuntuu kovin kypsältä ikäisekseen - pohdinnat huonetoveri Pierren kanssa yltyvät varsin metafyysisiksi - mutta päätin loppujen lopuksi, ettei Guillou ainakaan pahasti pieleen mene. Nuoret ovat fiksumpia kuin vanhemmiten muistaakaan, eikä Erik ole mikään ansarikukkanen.

Kunpa kaikki lapset saisivat olla lapsia.

Jan Guillou (1996). Pahuus. Porvoo: WSOY. Suomentanut Veijo Kiuru. (Linkki pokkaripainokseen)

Arvioita:
Lukukokemus-blogissa
Matti Flyktman Aamulehden blogissa
Paula Luen ja kirjoitan-blogissa
Sonja Lukuhetkissä

Katkeamispiste

Kuva: LIKE

Muistelin Katkeamispisteen päätyneen lukulistalle Jorin blogin perusteella ja pieni listojen penkominen vahvisti asian. Näytän hommanneen tämän aika pian jutun ilmestymisen jälkeen. Jännäriä on selvästikin tehnyt mieli, mutta sitten ovat muut kirjat kiilanneet edelle. Eilen Bulgakovin loppuun luettuani kaipasin kuitenkin jotain ihan muuta... sanotaan nyt vaikka että erilaista realiteettia.

Hyvä valinta tähän kohtaan. Kyllä pyyhkiytyivät kaikki absurdin satiirin rihmastot päästä. Katkeamispiste on tehokas ja vakuuttava. Osittain tehot tulevat varmasti aiheesta. Kiusaaminen on turhan vaiettu ilmiö; liian moni haluaisi lakaista sen maton alle. Koulumaailma on tietysti oma lukunsa (epäilen voiko yläasteikäisiä täysin pidätellä hakemasta nokkimisjärjestystä ikävinkin keinoin) mutta aikuisten kesken kiusaaminen hyväksyminen on anteeksiantamatonta. Ja yleistä. Vuorovaikutustaitojen kehittäminen kun on työlästä ja hankalaa hommaa, helpommalla pääsee jos ei tarvitse miettiä miten toinen asiat ymmärtää ja mitä tuntee.

Katkeamispisteessä kiusaaminen purkautuu väkivallaksi äärimmäisimmällä tavalla. Mutta kiusaaminen väkivaltana on oikeastaan kirjassa purettu paremmin ja tarkemmin esille kuin kouluampuminen. Kertojaratkaisu on minusta fiksu ja toimiva. Välillä äänessä on joku tapauksen tutkimusten yhteydessä kuultu todistaja, välillä seurataan kolmannessa persoonassa rikoskomisario Lucia Mayn vaiheita hänen etsiessään ampumisen motiiveja. Naispuolisen poliisin asema omassa työyhteisössään ei ole sekään häävi; sekä koulussa että poliisilaitoksella näyttää vallitsevan kiusaamisen kulttuuri.

Pidin Katkeamispisteestä. Siinä on sellaista vetävää jännitettä, joka saa lukemaan aina vähän pidemmälle. Kirja on myös juuri oikean mittainen. Sen sai melkein kertaistumalta luettua. Intensiteetti kesti. Kielikin on minusta mukavasti värikästä, sillä Lelic käyttää todistajanlausunnoissa kutakin puhujaa kuvaavaa tyyliä. Vaikka moni on ehkä tehnyt tämän vielä paremmin (vaikkapa Jari Tervo täällä) - ei Lelic huonosti onnistunut hänkään. Tässä tyylinäytteenä pätkä liikunnanopettajan poliisille kertomasta:

Ja hänen kädenpuristuksensa. Sanoinko jo siitä? Miehen kädenpuristus kertoo paljon. Ja naisen myös. Niin kuin sinun. Sinulla on kunnon kädenpuristus, luja ote. Mitä se sitten sinusta kertoo? Että olet nainen miesten hommissa eikä sinulla ole varaa ottaa paskaa keneltäkään. Sinulla on kyllä kylmät kädet, tiesitkö sitä? Täällä on paahtavan kuuma, mutta sinulla on kylmät kädet.

Szajkowskin kädenpuristus oli yhtä veltto kuin sen... Tarkoitan, että se oli homo kädenpuristus. Se on muuten ihan vaan sanonta. Ei missään halventavassa mielessä. Tajuat täsmälleen, mitä tarkoitan, eikö? Näin. Ojenna kätesi. Ojenna vaan. Tässä tulee Szajkowskin kädenpuristus.

Saatko käsityksen? (s. 42-43)

OTT - jäin tämän luettuani hetkeksi pohtimaan asiaa, jolla ei oikeastaan ole mitään tekemistä Katkeamispisteen kirjallisten ansioiden kanssa. Kun tämä kerran on lukupäiväkirja, laitanpa näkyviin tämänkin pohdinnan: mietin nimittäin että Katkeamispisteellä vahvistetaan taas osaltaan kiusaamisen ja kouluampumisten välistä, melkein väistämättömäksi katsottua yhteyttä. Kuitenkaan kouluampumisissa ei aina ole kysymys kiusaamisesta... ja kiusaamisen torjuvan kulttuurin kehittämiseen on jopa painavampia syitä kuin siunatun harvinaiset väkivallanteot. Yksinkertaiset selitykset ovat niin houkuttelevia!

Suurin heikkous kirjassa on minusta lopun suhteellinen löyhyys. Olisin kaivannut vähän enemmän latinkia ja huipennusta loppuun, sillä tarinan mittaan kasautuu paineita katharsikseen. Toisaalta lopetus oli temaattisesti sovelias, todentuntuinen. Ehkä se on niin että hyvältä kirjalta haluaa vaatia vielä enemmän.

Varmaan luen seuraavankin Lelicin kirjan. Alkukielellä on jo ilmestynyt yksi lisää ja kolmas tulossa. Onkohan Likellä suunnitelmia tuoda Suomeen? Pitääpä kysyä. 

Simon Lelic (2011). Katkeamispiste. Helsinki: LIKE. Suomentanut Terhi Kuusisto.

Arvioita:
Juri Nummelin Hesarissa
Bill Greenwell on arvioinut alkukielistä versiota The Independentissä

Poikakirja

Kuva/kansi: Otava/Maija Vallinoja

Olli Jalosen Poikakirja ponnahti lukulistalle täältä: Blogistanian varjo-Finlandiasta. Ihan niin kuin tavallisessakin Finlandia-kisassa, listalta pois jääneistä kirjoista käydään melkein kiivaampaa keskustelua kuin listalle päässeistä. Salla poimi joukkoon Franzénin romaanin Tumman veden päällä, mutta Poikakirja jäi pois, mikä kirvoitti etenkin Kirsiltä voimakkaan puoltolauseen. Meninkin heti ja laitoin varauksen sisään kirjastoon. Ja jonotin. Ja jonotin.

Kirja sai odotella vielä kotiin asti päästyäänkin: minua pidätteli pienoinen ennakkoluulo. Hävettää myöntää tämä, mutta kovasti palkinnoin kaapin päälle pönkätty kirjailija epäilyttää aina vähän. Huolestuttavampaa lupausta kuin 'luonnehdittu kirjallisuutemme kruununjalokiveksi' en äkkiseltään keksisi kirjan liepeeseen... Varmaan pelkään ei-niin-alitajuisesti, että kriitikkojen yleisesti ylistämässä kirjailijassa on jotain niin hienosyistä, että teos menee minun käsissäni ihan hukkaan. Mutta Essi Kummun Karhun jäljiltä olin myyttisen naisenergian voimantunnossa: luin Poikakirjan.

Poikakirja on rinnastettu useasti Peter Franzénin esikoiseen Tumman veden päällä. Kirjojen asetelmissa onkin todella paljon samaa. Molemmissa kertoja on nuori poika, jonka kokemusmaailman kautta ympäristöä havainnoidaan; molemmissa kokemusmaailmaan sisältyy kipeitä ja vaikeita asioita. Molemmat kuvaavat pojan kasvua kohti kypsyyttä.

Jalosen kertojaääni on kuitenkin aivan toisenlainen. Poikakirjan Ollin kertoma on ajateltua, harkitunoloista tekstiä, ja Ollin tarina yhdistyy ympäröivän yhteiskunnan traumoihin monitasoisemmin kuin Veden perhekeskeinen draama. Jalonen havainnoi jotenkin selvemmin yhteisöä ja aikaa yksilön kautta kuin Franzén, jonka romaanin täytti yksityiskohtien tekstuuri, melkein käsinkosketeltava tuntuma koettuun.

Imeydyin enemmän mukaan Veteen kuin Poikakirjaan. Luin Veden tunteella kun taas Poikakirjan aavistuksen viileämpi ja etäisempi tyyli (Ollista odottaisi luonnontieteilijää) herätti enemmän ajattelemaan ja tulkitsemaan. Tämä tosin saattaa olla sukupolvijuttu: Franzénin lapsuus on minunkin lapsuuttani - Ollin oppivuosia en ole elänyt, Luojan kiitos. Poikakirjan koulukuvauksessa on hypnoottista mielenkiintoa, sitä seuraa jähmeän avuttomana kuin hidastuksena tapahtuvaa junaonnettomuutta.

Teksti on kauniin konstailematonta, rauhallista mutta silti lapsen suuhun sopivaa. En ota lukunäytettä koulusta, vaan - jatkaakseni tätä kohtuutonta Franzéniin vertailua johdonmukaisesti - saunasta:

Pesuhuoneessa isä tekee ämpärillisen sopivaa vettä ja kaataa siitä ensin puolet minun päälleni ja loput itsensä päälle. Kallion Pena lantraa sillä välillä padasta kuumaa ja kraanasta kylmää ja kaataa koko ämpärillisen kerralla päänsä päältä niin että betonilattialle tippuessaan vesi plätsähtää kovalla äänellä ja roiskuu joka suuntaan.

Sitten saa mennä saunan puolelle. Minulla on oma paikka keskilavon reunassa. Siinä on hyvä nojata seinään johon on puhalluslampulla kuvioitu tummempia kohtia ja poltettu pihkareikiä kiinni.

Ovat huuhdelleet naisenhajut pois, isä sanoo ylälavolta ja tarttuu metalliseen kuuppaan, katsoo siihen sopivan aloitusmäärän vettä ja viskaa pesäluukusta kiville. Se osaa viskata niin että vesi menee kuin yhtenä pirstaleisena palikkana ilman läpi ja putoaa tarkasti pönttökiukaan sisään. (s. 73-74)

Kirjan leudohko loppu istui kokonaisuuteen hyvin. Viimeinen luku teroittaa ja korostaa Olli kasvua hienostuneesti, turhia alleviivaamatta. Vaikkei mitään dramaattista tapahdu, lopusta saa tyydytystä ja se on uskottava päätös tarinalle. Kaikkiaan Poikakirja oli minusta selvemmin ja todemmin kasvukertomus, kehityskertomus. Olli kypsyi kirjan mittaan, otti elementtejä miehen malliinsa läheltä ja kauempaa. Koulun ja ikätoverien tärkeys jäi mietityttämään teinityttöjen äitiä. Kiusaaminen on vaihtanut kaapua mutta voi pulskasti edelleen.

Hyvä kirja, kuiskasi eikä huutanut. Miksiköhän tulee mieleen Leena Lander? Tyyni kertojaääni kuvaamassa toteavasti kamalia asioita on varmaan se yhteys.

Vielä bonuksena ajatus, joka tätä kirjoittaessa nousi mieleen - olipas kirotun vaikeaa sanoa Poikakirjasta yhtään mitään vertailematta sitä Veteen! Miten raivostuttavan epäreilua molempia kirjailijoita kohtaan. Ja noloa. Mutta näinhän se menee että ihminen arvioi aina vertaamalla johonkin: jos ei muihin kirjoihin niin omiin kokemuksiin tai kuvitteelliseen ideaaliin. Tässä tapauksessa oma rajoittuneisuus vain sattuu pännimään. Jäi fiilis että lukukokemus olisi ollut toisenlainen, jos en olisi lukenut Franzénin kirjaa ensin, ja vielä äskettäin.

Mitä ihmettä minä höpisen? Hyviä kirjoja molemmat - unohtakaa analyysiangst ja lukekaa vaan. Kun kirjastolakkoni oikeasti loppuu, taidanpa uskaltautua vielä uudestaankin Olli Jalosen kirjojen pariin, kriitikkojen kehuja uhmaten *kiristää rintapanssarin nauhoja*

Olli Jalonen (2010). Poikakirja. Helsinki: Otava.

Arvioita:
Arto Virtanen Parnassossa
Mervi Kantokorpi Hesarissa
Pertti Ehrnrooth Keskisuomalaisessa
Veijo Hietala Turun Sanomissa