Tainaron

Tainaron tuli luettavaksi osittain 101 naisten kirjan listan tähden, osittain siksi, että aiemmin lukemani Krohnin tarinakokoelma Mitä puut tekevät elokuussa oli vaikuttava.

En oikeasti tiedä mitä sanoisin Tainaronista. Olisiko tässä sellainen tapaus, jonka pitäisi antaa saota alitajunnassa? Mutta pelkään, että vaikutelmani haihtuisivat, tunnelmaa olisi vielä vaikeampi tavoittaa... ja jos odottaisin tarpeeksi pitkään, en enää osaisi kertoa kirjasta mitään. Se katoaisi kuin uni aamulla, jäljettömiin, jättäen jälkeensä vain siruja, ehkä osan siipeä, sellaisen missä on kaunis kuvio.

Pahoittelut siis jo ennakkoon: nyt on tulossa adjektiiviketju, analyysista ei voi puhuakaan.

Tainaron on eräänlainen kirjeromaani. Se koostuu kertojan (naisen?) Tainaronin kaupungista yhdelle vastaanottajalle lähettämistä kirjeistä. Tainaronin erikoislaatuiset asukkaat ja käsittämättömät tavat kuvastuvat näistä matkakirjeistä unenomaisen kauniina ja absurdeina. Kirjoittajan vieraus outojen olentojen keskellä korostaa hänen inhimillisyyttään; hän kohtaa omat konventionsa eksyttävässä ja eksoottisessa ympäristössä muttei aivan kuoriudu niistä sentään.

Kirjeiden kertomus on yksisuuntainen; vastauksia ei tule eikä lopulta kai odotetakaan. Kirjeiden saajasta piirtyy vain välähdyksittäin kuva lukijalle, mutta niiden lähettäjän oikukkuus ja hauraus paistavat kirkkaina. Kokonaisuus on kuin Gaudin suunnittelema katedraali; käsittämätön, orgaaninen, mutkikas ja henkeäsalpaavan kaunis.

Mistä Tainaronissa on kyse? Identiteetistä, muutoksesta, perspektiivistä, muistoista... kuolemasta ja elämästä, vieraudesta, harhakuvitelmista, kaipuusta, oletuksista. Hyönteisistä. Metamorfoosista. En ehkä tiedä mistä on kyse, vaikka melkein luin tämän kahteen kertaan. Loppuun päästyäni huomasin selaavani lehtiä taaksepäin ja pysähtyväni uudestaan melkein jokaiseen kirjeeseen.

Lukukokemuksena tämä oli todella erikoislaatuinen. Hyvää harjoitusta runoja varten varmaan - Tainaroniin uppoutuessaan ei oikeastaan lue vaan paremminkin poimii vaikutelmia ja kehrää niistä merkitysseitteä kuin jonkin ajatuksen koteloa kutoakseen. Ajatus ei ole kypsä vielä; ehkä se ei koskaan lennäkään, kuihtuu kuoreensa vain...  (Että me eritämme sanoja ympärillemme, jottei todellisuuden silmä voisi katsoa meihin! Turha vaiva!)

Tämä sekavana hoiperteleva ja silmiään liian kirkkaassa valossa aristava postaus todennäköisesti pelästytti sinut täysin jos Krohn ei ole ennestään tuttu. Mutta harkitse vielä, anna Tainaronille tilaisuus. Kirja ei ole pitkä. Jos löydät rauhallisen hetken, jos maltat... tässä kaupungissa kannattaa vierailla.

Barcelona tuli ensimmäisen kerran mieleeni tässä:

Mutta täällä Tainaronissakin on eräitä, joihin silmä iltaisin kiintyy, koska he erittävät ohutta valoharsoa ja toisinaan, kiihtyessään, tuikkivat ja välkkyvät. Katson heitä ihaillen, kun he kiirehtivät kadulla ohitseni - aina nopeasti, melkeinpä tanssiaskelin. He ilmestyvät asunnoistaan vasta illansuussa enkä aavistakaan, mitä he tekevät sitä ennen koko pitkän päivän - ehkä nukkuvat vain. 

En ole koskaan nähnyt ketään heistä yksin, he liikkuvat parvina ja vapaina muodostelmina kuin jonkinlaiseen kuviotanssiin yhtyen toreilla ja aukioilla. Mutta jos sataa tai tuulee navakasti, välkkyjät sammuvat kuin kynttilät ja häviävät kattojen alle. Koettelemukset ja ankara ilmasto, rasittava työ ja odottamattomat mullistukset eivät ole heikäläisiä varten. (s. 21)

Kummallista, miten joskus voi nauttia kirjasta, josta ei ymmärrä oikeastaan mitään. Ja joskus taas vaikeaselkoisuuden häivähdyskin ärsyttää. En ymmärtänyt Tainaronia ensinkään. Se ei haitannut yhtään. Missä lienee ero? Odotuksissa tai mielentilassa? Tyylissä?

Leena Khron (1985). Tainaron. Postia toisesta kaupungista. WSOY. ISBN 951-0-13063-X.

Arvioita (uusintapainos otettu 2006):
Kirjavinkit
Sara Saran kirjat -blogissa
Hihii, Matthew Cheney Sfsitella on lukenut käännöksen tästä

Lady Susan

Huh, Lady Susan oli vähällä jäädä kokonaan lukupäiväkirjasta pois. Luin sen viime viikon Norjan reissulla ja sain sopivasti loppuun viimeisellä lennolla, mutten malttanut olla ensin kirjoittamatta muista, mielenkiintoisemmista kirjoista. Tartuin Ladyyn matkalla, koska se sattui olemaan e-kirjana mukana, ja koska muistin sen lyhyeksi - olihan kotona odottamassa vaikka kuinka monta hyvää kirjaa. Lisäyllykkeenä taisivat olla myös blogikirjoitukset Austenista jokin aika sitten... tarkistuksen jälkeen löydänkin Austen-juttua Hannan blogista joulukuulta.

Lady on Jane Austenin ehkä heikoimmin tunnettu kirja, lyhyt kirjeistä koostuva romaani, joka eroaa sävyltään ja tyyliltään melkoisesti Austenin mestariteoksista. Puristi ei ehkä haluaisi Lady Susania edes laskea kaanoniin, sillä Austen itse ei koskaan tarjonnut käsikirjoitusta julkaistavaksi. Austenin oma kirjeenvaihto on kuitenkin kadonnut varsin perusteellisesti, eikä varmasti voi tietää syytä ratkaisuun. Epäilikö Austen kirjan tasoa vai sen vastaanottoa?

Rakenteellisesti Lady Susan on toimiva kirjeromaani. Kirjoittajia on useampia, ja tapahtumat aukeavat lukijalle ilman tuskallista ponnistelua. Myös teksti on varmaa ja tarkkaa.

And yet this Reginald, whom a very few words from me softened at once into the utmost submission, and rendered more tractable, more attached, more devoted than ever, would have left me in the first angry swelling of his proud heart without deigning to seek an explanation. Humbled as he now is, I cannot forgive him such an instance of pride, and am doubtful whether I ought not to punish him by dismissing him at once after this reconciliation, or by marrying and teazing him for ever. But these measures are each too violent to be adopted without some deliberation; at present my thoughts are fluctuating between various schemes. (p. 69, Lady Susan to Mrs. Johnson)

Rehellisesti sanottuna Austen oli mielestäni oikeassa jättäessään esikoisensa julkaisematta, olipa syy mikä tahansa. Lady Susan ei vedä vertoja myöhemmille teoksille. Kirjeenvaihto on nokkelaa, mutta siitä puuttuu se hienovireinen huumori, jolla muut kirjat ovat ainakin minut valloittaneet. Henkilöhahmoissakaan ei ole myöhempien kirjojen vetovoimaa ja moniulotteisuutta. Lady Susan on myös varsin kyyninen teos; päähenkilön ja hänen ystävättärensä häijyys ja itsekkyys eivät johda vaikeuksiin vaan voittoon. Moinen ratkaisu olisi kenties kauhistuttanut aikalaisia, vaikka Austenin tarkoitus olisikin ollut moraalinen opetus.

(Lukemistani elämänkerroista saa sellaisen kuvan, että Austen ei ollut mitenkään innoissaan julkisesta huomiosta; kirjoitusten julkaiseminen oli ainakin osittain taloudellinen pakko. Hän tuskin olisi halunnut joutua kohun kohteeksi 'epäilyttävän' kirjan kirjoittajana.)

Austenin viisi suurta romaania kuuluvat yleensä minulla vuoden kiertoon; jossain vaiheessa otan ne aina esiin ja luen uudestaan. Saa nähdä käykö nytkin niin, vaikka tänä vuonna tuntuu, että hyviä lukemattomia kirjoja tulee ovista ja ikkunoista! Lady Susaniin en kuitenkaan tunne tarvetta palata. Kaksi kertaa riitti, ja niistäkin toinen oli melkein liikaa.

Jane Austen (2009, alkuperäinen 1794?). Lady Susan. KiwiTech Austen Collection, eBook.