Tarquin Hall: Vish Puri & nauruun kuolleen miehen tapaus

Kuva: Gummerus

Maaliskuussa on ollut blogissa hiljaista. Ei siksi että murjottaisin; ei vain ole ollut mahdollisuuksia lukea, eikä siis tarvetta päivittääkään. Vanhan laulun sanoin, mä joka päivä töitä teen... olisi varmaan pitänyt ennakoida paremmin ja ennen kaikkia työskennellä tehokkaammin tammi-helmikuussa. Nyt on olo kuin Neiti A:n edesmenneellä hamsterilla, joka ahkerasti kaivoi-kaivoi-kaivoi-kaivoi parkettilattiaa suuremmin edistymättä.

Kirjojakin on kesken melkoinen pino. Ensimmäisenä sain loppuun nyt Nauruun kuolleen miehen tapauksen, jonka myötä pääsin taas käväisemään Delhissä. Intialla on oma erityinen fiiliksensä, kirjoissa ja käytännössä. Tarquin Hallin kirjat ovat toistaiseksi osoittautuneet hyvin toimiviksi pikavisiittivälineiksi. Keskiluokkainen Delhi suomalaisittain eksoottisine tapoineen ja rituaaleineen on sekä riemastuttavan vieras että pohjimmiltaan turvallisen tuttu; hyvä ruoka, teinikapina ja hyväuskoisuus ovat universaaleja ilmiötä kun taas teepojat, naurujooga ja hellästi kankaasen kääritty televisio (jottei se pölyttyisi) ovat vähän oudompia.

Otetaanpa näytteeksi Vish Purin liiketoiminnan esittelyä:

[--] Mitä yksityisimmät etsivät eli vilkasta aikaa. Toimisto oli tässä kuussa käsitellyt jo seitsemän avioliittotutkimusta, joiden yhteydessä oli pitänyt selvittää sovittuihin avioliittoihin tarkoitettujen morsianten ja sulhasten taustat ja luonteet. Vakuutusyhtiö oli palkannut yrityksen selvittämään, oliko muuan rouva Aastha Jain, 74, kuollut luonnollisesti vuosittaisella pyhiinvaellusmatkallaan Gangotriin (yksityisetsivä oli löytänyt naisen elossa ja terveenä Goasta, jossa tämä eli salanimen turvin). Puri oli myös selvittänyt ripeästi herra Satish Sinhan isän epätavallisen sieppauksen. Vanhempi Sinha oli syntynyt uudelleen apinaksi, ja yksityisetsivä oli löytänyt hänet seuraamalla paikallisen banaani-wallahin parasta asiakasta tämän kotiin. (s. 33)

Kesän lukumaratonin Kadonneen palvelijattaren tapauksesta tuttu Vish Puri selvittää tällä kertaa näyttävää murhaa. Gurunmurtaja tri Suresh Jha kuolee naurukerhon kokouksessa miekaniskuun. Itse Kali-jumalatar on silminnäkijöiden mukaan syypää, ja tapaus on jopa tallentunut videolle. Jumalten viha ei riitä Purille selitykseksi. Tutkimuksissa tulee taas kerran todistettua, että hengellinen, poliittinen ja taloudellinen valta viihtyvät hyvin yhdessä, eikä Puri ihan vähällä pääse näitä pesäkkeitä tonkiessaan. Onneksi tällä hyvän ruoan päälle ymmärtävällä etsivällä on apunaan mitä mainioin avustajakaarti ja turvanaan oma veitsenterävä älynsä. Myös Purin vaimo ja äiti ehtivät kirjan mittaan selvittää oman arvoituksensa.

En edes yrittänyt itse arvailla oikeita vastauksia.. ja hyvä niin: pieleen olisi mennyt.

Vaikka toden sanoakseni luin tätä kirjaa puhtaasti viihtymismielessä (ja viihdyinkin mainiosti), juolahti jälkeenpäin mieleeni, että hauskuuden ja jännityksen  ohella Hall tarjoilee myös eräänlaista kannanottoa. Murhatuksi joutuva Jha on rationalismin esitaistelija ja huijari-gurujen kampittaja. Puri, joka itse hädän tullen turvautuu temppeliin, ei hyväksy hengellisiä hyväksikäyttäjiä. Hallin romaanissa uskonto ja sen traditiot nähdään hyvinä voimina mutta uskonnon käyttäminen vallan tavoitteluun tuomitaan; guru-kultin toimintamalli vertautuu maolaiseen hierarkkiseen terroriin. Molemmissa on kyse henkilökohtaisesta vallankäytöstä johonkin suureen ajatukseen vedoten.

Pidän Hallin inhimillisestä otteesta. Se tekee (minulle) käsittämättömästä kulttuurista jotenkin lähestyttävämmän. Vaikka tyyli on kovin erilainen, on Vish Purin tutkimuksissa Intiassa jotain samaa kuin Mma Ramotswen Botswanan seikkailuissa. Kai se on tuo lämminhenkinen sävy.

Ikään kuin ihmiset olisivat, kaikesta huolimatta, loppujen lopuksi hyviä. Enimmäkseen.

Tarquin Hall (2013). Vish Puri & nauruun kuolleen miehen tapaus. Suomentanut Tero Valkonen. Gummerus. 978-951-20-8938-3.


Arvioita:

Mari A piti kirjan leppoisasta tunnelmasta, vaikka se olikin melkein liian leppoisa
Amma nautti miljööstä mutta lukee jatkossa dekkarinälkään jotain muuta
Hah! Norkullekin tuli Mma Ramotswe mieleen!

J.K.Rowling: Paikka vapaana

Kuva/kansi: Otava/Mario J. Pulice

Paikka vapaana on J.K. "Potter" Rowlingin avaus vähemmän fantastisten romaanien alalla. Romaani tarttui mukaani Seinäjoen hiljaisiksi jääneiden kirjamessujen antikvaaripuolelta. Uhmasin kirjaston kirjojen syyttävää pinoa ja tartuin hetken mielijohteesta tähän. Kansi tuntui lupaavan jotain yksinkertaista ja mahdollisesti humoristista… toisaalta muistelin kyllä blogijutuista saaneeni vähän toisenlaisen kuvan.

Itse nyt Paikan luettuani olen vähän ymmälläni: ei tämä ollut oikein lintu eikä kala. Viihteeksi se tuntuu liian raa'alta, huumoriksi liian surulliselta, jännitykseksi tai romanssiksi liian inhorealistiselta. Ehkä Paikka on ennen kaikkea yhteisön kuvaus, yhteiskuntakritiikkiä, tarina englantilaisesta pikkukaupungista nykyaikana. Kontrasti Agatha Christien dekkarien siistiin idylliin on melkoinen. Osalla Paikan ihmisistä onkin vahva kaipuu menneeseen aikaan tai ainakin vakaa aikomus estää maailman muuttuminen omassa valtapiirissä.

"Minä olen pagfordilainen", hän tapasi kehuskella kesäturisteille, "paljasjalkainen ja pesunkestävä." Tällä kliseeksi naamioidulla toteamuksella hän lausui itselleen suuren kohteliaisuuden. Hän oli syntynyt Pagfordissa ja kuolisi siellä, eikä hän ollut milloinkaan haaveillut muuttavansa sieltä pois. Hän ei kaivannut suurempaa maisemanvaihdosta kuin koki seuratessaan, miten vuodenajat muuttivat kaupunkia ympäröivän metsän ja sen läpi virtaavan joen ilmettä, ja nähdessään, miten tori kukoisti keväällä ja tuikki jouluna." (s. 70)

Paikka vapaana alkaa raflaavasti yhden miehen äkkikuolemalla. Viikatemiehen jäljiltä Pagfordin valtuustossa onkin äkkiä vapaa paikka, jota havittelevat niin vainajan politiikan puolustajat ja vastustajat kuin itsekkäät opportunistitkin. Poliittista peliä keskeisemmäksi nousevat silti ihmissuhteet. Rowling kutoo Pagfordista tiiviin verkon, jossa kaikki tuntevat toisensa ja kaikki liittyy kaikkeen. Silti hahmot ovat kovin yksin ajatustensa, tunteidensa ja toiveidensa kanssa; moni pariskunta puhuu toistensa ohi. Aikuisten tutkan katveessa liikkuvat kouluikäiset nuoret, joiden on pinnisteltävä oman identiteettinsä eteen muiden ehdoilla. Nuorten maailmasta nousevat Paikan tummimmat ja kiinnostavimmat sävyt.

Rowling osaa kirjoittaa tarinaa. Mielenkiinto säilyy ja kiinnostavia tyyppejä riittää.  Moni kuuluisa kirjailja kärsii mammuttitaudista, mutta Rowlingilla oireet ovat vielä lievät. Vaikka sivuja oli yli viisisataa, ei tarina tuntunut pitkitetyltä. Viimeistä kolmannesta olisi ehkä voinut vähän karsia, sillä rytmi jotenkin alkoi heittelehtiä loppua kohti. Juoni kyllä onnistui yllättämään moneen kertaan, siitä täytyy antaa täydet pisteet Rowlingille. Hän myös hallitsee suvereenisti laajan henkilögallerian ja pystyy pitämään sen vivahteikkaana.

Samaan hengenvetoon on pakko palata jutun alkuun ja todeta, että tyylilaji jäi tosiaan minulle hämäräksi ja se jotenkin teki lukukokemuksesta vaikeasti hahmotettavan. Pikkukaupungin elämän oudot synergiat - jotka jossain toisessa miljöössä olisivat olleet törkeää sattumakortin ylipelaamista! - ja hahmojen koomiset piirteet antoivat Paikalle (anteeksi) paikka paikoin humoristisen sävyn. Mutta enimmäkseen kirjan ihmiset tuntuivat onnettomilta ja… noh, pieniltä.  Pienisieluisilta ja itsekeskeisiltä niin ajatuksissa kuin teoissakin. Englantilainen pikkukaupunki ei Paikassa vaikuta erityisen viehättävältä asuinympäristöltä. Taidan jatkossakin tutkailla sitä vain telkkarin kautta.

Kirjan loppu ei huvittanut minua tippaakaan. Spoilaamatta en voi siitä muuta sanoa kuin että kovasti jäi mietityttämään mitä kirjailija halusi sillä sanoa. Analyyttisesti ajatellen sen voisi tulkita yhteiskuntakriittiseksi kannanotoksi, tai sitten juonellisen umpisolmun avaamiseksi Aleksanteri Suuren mallia mukaillen… joka tapauksessa se teki minut surulliseksi, vaikka aika kylmäverinen tyyppi olenkin.

Jeh. Siitä saan loppulauseen. Paikka vapaana on hauska romaani, jonka jälkeen olin apealla mielellä.

J. K. Rowling (2012). Paikka vapaana. Otava. Suomentanut Ilkka Rekiaro. 978-951-1-26954-0.

Arvioita:
Amman lukuhetkessä Paikka saa hehkutusta
Nenä kirjassa -blogin Norkku löytää lastensuojeluyhteyden Potter-sarjaan
Suvi Ahola Hesarissa luokittelee: peribrittiläinen tapakomedia tuotuna 2000-luvulle

L. M. Montgomery: Sininen linna

Lucy M. Montgomeryn Sininen linna on ollut kirjahyllyssäni viime syksystä alkaen. Pongasin kirjan Helsingin kirjamessujen divariosastolla ja olen antanut sen odottaa sopivaa hetkeä. Kun kirjasta on etukäteen lähes sataprosenttisen varma, sen kanssa ei välttämättä ole kiire.

Valkoisen linnan jälkeen Sininen linna oli totta kai väistämätön valinta. Ei sillä että kirjojen asetelmilla tai aiheilla olisi juurikaan yhteistä, mutta olin äkkiä utelias tietämään, onko perimmäinen teema sama.

Sininen linna kertoo konservatiivisen perheen hyvätapaisessa ja kuristavassa otteessa elävästä Valancystä, joka 29 vuotta täytettyään on ilmiselvä vanhapiika ja siksi siis huonompi olento. Haaveellinen ja salaa huumorintajuinen Valancy, joka on tottunut hillitsemään mielensä ja kielensä, saa kuulla olevansa kuolemansairas. Elämä siis on ollut kurjaa ja nyt se vielä loppuu? Valancy päättää lakata miellyttämästä muita ja tehdä vastedes niin kuin hyvältä tuntuu. Asenteen muutos ei jää huomaamatta.

"Minun käsittääkseni hän on tullut kaistapäiseksi", murisi Benjamin setä. "Ja jollei asia ole niin, pitäisi häntä hieman läimäytellä. Niin, läimäytellä."
"Häntä ei voi läimäytellä." Stickles serkku oli hyvin kiihtynyt. "Hän on kaksikymmentäyhdeksänvuotias."
"Onpa siis ainakin yksi etu siitä, että on täyttänyt kaksikymmentäyhdeksän", sanoi Valancy, jonka korvat olivat kuulleet tämän syrjähuomautuksen. (s. 79)  

Odotin niin monelle rakkaalta kirjalta aika paljon. Onneksi Montgomery on lähes takuuvarma; jos hänen tyylinsä tuntee ja tietää, ei todennäköisesti pety. Samalla on sanottava, että vaikka Sinisessä linnassa käsitellään monia Montgomeryn muista kirjoista jo tuttuja teemoja (esimerkiksi sukuperinteitä ja rakkautta luontoon), on se huumorissaan ja tietyssä hurjuudessaan varsin epäromanttinen romanssi. Asiasta sen kummemmin tietämättä voisin kuvitella kirjan aikoinaan poikenneen jopa radikaalisti rakkausromaanien konventioista.

Paremmin kuin romanssi jää tästä minulle mieleen Valancyn henkilökohtainen kasvutarina. Lähestyvän kuoleman sävähdyttämänä hän voittaa elämän pelkonsa ja kykenee ottamaan oman tilansa ympäristössä, joka ei siihen rohkaise. Naimattomana naisena Valancy on joutunut alistumaan perheensä ja sukunsa oikkuihin; Linnassa hän uskaltaa irrottaa itsensä annetusta kehyksestä. Oleellista on juuri uskaltaminen, rohkeus ottaa vastuu omasta onnestaan. Elämisen ei pitäisi olla pelottavampaa kuin kuolemisen.

Sininen linna on kirjassa Valancyn vanha pakopaikka, mielikuvitusmaailma, jossa hän voi olla toisenlainen ja kokea sen mitä ei elävässä elämässä pääse kokemaan. Jos oikein mutkia oikoo, voisikin ajatella Sinisen linnan sanomaksi, että itse kukin voi löytää oman linnansa jos voittaa pelkonsa ja lähtee etsimään. Tässä näen jonkinlaisen yhtymäkohdan Pamukin Valkoiseen linnaan. Ainakin minun tulkinnassani valkoinen linna edustaa tavoiteltua tavoittamatonta... vaikka Pamukista on kyllä vaikea tietää mikä on mitä. Valancyn sininen linna muodostuu loppujen lopuksi vertauskuvaksi onnesta. Se on enemmän mielentila kuin määränpää; sen voi tavoittaa jos riittää rohkeutta tavoitella. Yhteys Pamukin Linnaan jäi siis minusta ohueksi.

Pidin Sinisestä linnasta kovasti. Jokin osa minusta tosin nutisee, että muurausvaiheessa Valancyn "linna" rakentuu varsin perinteistä arkkitehtuuria mukaillen. Kun päähenkilö on persoonana näinkin raikas, olisi sisäinen telaketjufeministini ehkä suonut hänelle myös älyllisesti tyydyttävän haavemaailman. Rakkautta ja rahaa ja ihailua, kiva. Mutta missä itsenäisyys, missä oma huone? No joo. Nupinani on kohtuutonta ja todistaa vain, että Sininen linna on mainiosti tuore edelleen. Moderneja vaatimuksia ei esitetä pystyynkuolleille kirjoille.

Jos et ole lukenut Montgomerya - jos luet vain yhden - lue tämä.

Lucy Maud Montgomery (1977, alkuperäinen 1926). Sininen linna. Karisto. 951-23-1065-1.


Ar vioita:
Salla tunnisti saman perussanoman: lakkaa pelkäämästä elämäää
Liisa arvioi unohtumattomaksi, vaikkei kirjassa paljon tapahtunutkaan
Sarakin arvosti kapinahenkeä
Salla tunnisti saman perussanoman: lakkaa pelkäämästä elämäää

Liisa Nevalainen: Punainen hattu

Tämä ikivanha murhakirja on tarttunut matkaan ties mistä - olisinkohan kirpparilta joskus napannut? Aloitin vuoteni reippaasti raa'alla murhalla, koska pääkopassani kytee vakaa aikomus puolittaa hyllyssä makaavien lukemattomien kirjojen rivi ennen seuraavaa uudenvuodenkrapulaa. Nyt kun on pieni kirjahylly, täytyy harjoittaa ahkerammin kirjankierrätystä!

Punaisessa hatussa rikoskomisario Antti Karpalon ja hänen Krisse-vaimonsa kesämökin naapurissa tapahtuu raaka murha. Rikos kirpaiseekin tällä kertaa henkilökohtaisesti, sillä Suvilahden kesäpaikka on samalla vaimon suvun vanha tukikohta, eikä uhrikaan ole mikään satunnainen matkailija. Kysymys voi olla rakkausdraamasta, sillä juhannusta juhlii järven rannalla myös Krissen veli kaksine vaimoineen, naissankarina kunnostautuvasta iskelmäprinssistä puhumattakaan. Karpalolla - jota söpösti kutsutaan Marjaksi - on syytä epäillä, että asiaan liittyy huumeiden salakuljetusta. Kuka onkaan salaperäinen nainen punaisessa hatussa?

Olen ennenkin lukenut Nevalaisen rikoskomisario Antti Karpalon tutkimuksista ja tykännyt, sellaisella haalella tavalla, joka ei aja oitis etsimään seuraavaa kun edellinen on saatu loppuun mutta houkuttaa tarttumaan jos tarjolle osuu. Punainen hattu sattui olemaan minulle uusi. Tai ainakin luulen niin. Ehkä olen tämän joskus muinaisuuden hämärässä lukenut.... ja unohtanut lukeneeni. Punaisen hatun kohdalla nimittäin (tähän rummunpärinää) arvasin murhaajan oikein! Kerralla! Tämä on niin harvinainen ilmiö, että väkisinkin epäilen syyksi tukahdutettuja muistoja.

Lukukokemuksena Punainen hattu oli minulle kevyt, nostalginen ja vähän teennäinen. Nevalainen on rakentanut klassisen mosaiikin, jossa mahdollisia murhaajia ja motiiveja on laaja, melodramaattinen ja rajattu joukko. Vähän eksoottiselta se tuntuu, suomalaiseen järvimaisemaan sijoitettuna. Nostalgiaa tuo erityisesti tekniikan parasta ennen -päiväys. Punaisen hatun juonessa pitäisi muuttaa yhtä ja toista jos haluaisi sijoittaa sen nykypäivään, niin paljon vaikuttaa informaatioteknologia. Mutta ei ikä dekkaria pilaa, ei ainakaan jos lukija ei ole liian nuori muistamaan noita esihistoriallisia aikoja.

Tiedättehän: puhelimet olivat johdoilla kiinni seinissä ja lehden toimitukseen lähetettiin juttuja postilla. Kirjekuorissa.

Teksti - ja ihmiskuva - ovat nekin pikkuriikkisen rupsahtaneet vuosien myötä. Arkkityyppejä arkipuuhissaan, enimmäkseen. Kas tässä lukunäytteeksi perinteinen rasavilli poikatyttö ja maalaisemäntä-äiti:

- Voi juku. Liisa katsoi äitiään ihaillen.  - Se on sitten tomera täti tuo meidän äitee. Hän virnisti, iski kantapäänsä hevosen kylkiin ja mennä karautti tiehensä. 

Emäntä pudisteli päätään. 

- Voi hyvä tavaton tuota tyttöä... mitähän siitäkin tulee? Jestas, hän parahti äkkiä. - Ne rievät! Hän sieppasi pyykkikorinsa ja kiiruhti sisälle. (s. 22) 

Kaikkiaan tämä on sellaista klassista suomalaista dekkarimeininkiä. Jos pitää Tenhusesta ja varhaisesta Pakkasesta, pitää luultavasti Nevalaisestakin, ainakin haaleasti. Minun väsyneeseen uudenvuodenpäivääni Hattu istui mainiosti... vaikka oikeastaan tunnelmaan olisi päässyt parhaiten juhannuksena jollain sopivalla mökillä.

Liisa Nevalainen (1979). Punainen hattu. Uusi Kirjakerho. 951-54-0191-7.

Edgar Lee Masters: Spoon River antologia

Spoon River & vietnamilainen kirjanmerkki.

Päädyin lukemaan tämän Edgar Lee Mastersin kuuluisen runokokoelman osana Ota riski ja rakastu kirjaan -haastetta, jossa Salla, runoprojektiani muistaen, asetti tämän tehtäväkseni. Huoh. Olen ollut luvattoman hidas Spoon Riverin kanssa... mutta kuten on tullut moneen kertaan todettua, runot eivät oikein ole ominta alaani.

Spoon River antologia on yksi amerikkalaisen runouden perusteoksista, paljon kiitelty klassikko. Turtiaisen suomentama versio julkaistiin alkukielellä 1924, joskin suuri osa runoista oli ilmestynyt jo kymmenkunta vuotta aiemmin. Riveriin kuuluu yli parisataa runoa ja vielä näytelmämäinen epilogi päälle.

Kokoelman erikoisuus on, että se koostuu vainajien muistosanoista, heidän omista haudantakaisista nekrologeistaan. Kaikki vainajat sijoittuvat samaan pieneen kaupunkiin, vaikkakin osin erilaisiin elämänpiireihin. Runot muodostavat osin vuoropuhelun; yksi kerrallaan ääneen pääsevät vainajat paljastavat toinen toisistaan uutta, näyttävät oman näkökulmansa.

Olen iloinen, että luin Spoon Riverin, sillä se kuuluu ehdottomasti kaanonin pitkään listaan... mutta en voi väittää rakastuneeni kirjaan. Kun ensin aloitin Riverin, innostuin sen ideasta. Nautin hienoista ironisista pistoista, joita syntyi kun runojen hahmot kommentoivat toinen toisiaan suoraan ja epäsuorasti... luin melkein yhtä soittoa pitkän pätkän. Mutta sitten, jossain lähellä sadatta sivua, meno hyytyi. Mastersiin palaamisesta muodostui jonkinlainen pitäisi-kyllä-mutta -askare. Jouduin jakamaan lukemisen aika pieniin annoksiin. Lisäsin kiinnostuskerrointa selailemalla välillä alkukielisiä versiota täällä, lukuisista kirjoitusvirheistä piittaamatta. Yleisön kommentit runoihin toivat oman huvinsa prosessiin.

Kielestä... pakko sanoa, että runojen kohdalla alkukielellä lukeminen on vähän arvoituksellinen juttu. Uskon lukevani englanniksi varsin pätevästi, mutta runojen kanssa en ole ihan niin luottavainen kuin proosan kanssa. Mastersin runot kuulostavat ääneen englanniksi luettuina* jotenkin rytmikkäämmiltä kuin suomeksi, mutta jään helposti epäröimään sanojen vivahteiden kanssa. Aprikoin, kuten aina, myös runojen kääntämisen mahdottomuutta.

Esimerkiksi runossa Benjamin Pantier asianajaja kirjoittaa vaimostaan

Sitten hän, joka jäi jälkeeni,
pyydysti sieluni paulaan, kuristaen minua,
(s. 25)

Alkuperäisessä teksti on

The she, who survives me, snared my soul
With a snare which bled me to death,

Minusta kuristamisesta syntyy erilainen mielikuva kuin hitaasta verenvuodosta; toisessa kadotat elintärkeän yhteyden ympäristöön, toisessa menetät sisimpäsi voiman.

Toinen samanlainen on Harold Arnett. Suomeksi hänen runonsa päättyy ...kun yksikään sielu ei kuitenkaan voi päästä pakoon elämän ikuisuutta. Englanniksi taas ...when no soul may ever escape the eternal destiny of life? Konteksin huomioiden käännös on tavallaan järkevä, mutta silti minulle tulee erilainen tunnelma noista. Elämän ikuisuus vs. eternal destiny of life, hmmm.

Mutta en voi syyttää suomennosta mitenkään heikoksi. Arvo Turtiainen on vain laittanut oman taitonsa peliin ja luonut vahvan version Mastersin runoista, kunnioittaen alkuperäisten henkeä...

Kielen yksityiskohtia isompi ongelma on, että Mastersin muistokirjoitukset ovat niin kirotun ovelia. Niissä on monta kerrosta. Minulle jäi sellainen tunne, että useimpien kohdalla en tavoittanut kuin sipulin uloimman kuoren.

Se on osittain omaa syytäni. En tehnyt töitä näiden runojen kanssa samalla tavalla kuin vaikkapa Södergranin. Minulle nimittäin tämän antologian vahvuudesta, sen ainutkertaisesta teemasta, tuli pitkässä juoksussa heikkous. Spoon Riverin kuolemanjälkeinen perspektiivi ja pikkukaupunkisuhteet tekevät siitä mielenkiintoisen palapelin mutta samalla myös masentavan lukukokemuksen.

Kaikki tämän runokokoelman ihmiset ovat kuolleita. En päässyt siitä yli. Yksi kerrallaan jokainen runo kertoo elämän päättymisestä. Nekin kertojat, joiden runoista hohkaa eletyn elämän ylistys, rakkaus elämän ihmeisiin, makaavat nyt haudoissaan. Tässä puhuu tomu.

Kalmojen paraati ei vaivannut minua aluksi, mutta vähitellen se alkoi tuntua yhä masentavammalta. Ehkä eläydyin liikaa! Loppupuolella suorastaan raahustin eteenpäin. Siksi kaikki suosikkini tästä kokoelmasta (Marie Batesonia lukuunottamatta) ovat alkupuolelta.

Kaikkein eniten taidan pitää Thomas Rhodesista:

Kas niin, te liberaalit,
te älyn korkeuksissa purjehtijat,
ylevien kuvitelmien merenkulkijat,
[--]
ehkä nyt loppujen lopuksi huomaatte, miten vaikeata
on estää sielua hajoamasta atomeiksi,
kun me sen sijaan, me maallisten rikkauksien etsijät,
kullan kokoojat ja ahnehtijat,
olemme tyytyväisiä, lujia ja tasapainoisia
johdonmukaisesti loppuun saakka.
(s. 117)

Thomas jää mieleen. Osui ja upposi pieneen liberaalisieluuni.

Kiitos Salla! Tämä oli aidosti haastava mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Luulen, että tämä on myös sellainen kokoelma, johon tulee palattua (netissä) aika ajoin, vaikka en kokenutkaan alusta loppuun lukemista kovin mukavaksi. Monet näistä runoista jäivät jotenkin... hautumaan.

Edgar Lee Masters (1982, alkuperäiset 1915, 1924). Spoon River antologia. Suomentanut Arvo Turtiainen. Tammi. 951-30-2499-7.

Arvioita:
Hdcanis Hyönteisdokumentissa
(vinkatkaa muista, en nyt löytänyt...)

*Joo, kokeilin parin kohdalla.

Tavat ja tunteet

Vakiintuneen Jane Austen -fanin on vähän noloa myöntää tämä, mutta oikeastaan vasta viimeisen parin vuoden aikana olen kunnolla tajunnut, että Austenilta on julkaistu muutakin kuin hänen varsinaiset kuusi romaaniaan. Elämänkerroissa varhaiset ja keskeneräiset työt ovat toki vilahdelleet, mutta silti olen vuosikausia onnistunut täysin ohittamaan ne potentiaalisena luettavana.

Löysin itse Lady Susanin sähkökirjojen ihmeellisestä maailmasta viime vuonna. Ketjukolaaja kirjoitti äskettäin 2007 suomennetusta kirjekertomuskokoelmasta Uskollinen ystävänne. Ja simsalabim, kun käväisin kirjastossa, odotti hyllyssä kuin minulle esiin laitettuna Tavat ja tunteet.

Kirjan työnimenä oli The Watsons kun Jane Austen kirjoitti ensimmäiset viisi lukua Tavoista ja tunteista. Kuka on laati loput 21, sitä en osaa sanoa, sillä kirjoittaja on häveliäästi jättänyt nimensä pois. Loppusanoista selviää vain, että kyseessä ei ole Catherine Austen, Jane Austenin veljentytär, joka ensimmäisenä tuotti tästä romaanista kokonaisen version. Myöhempiä tekijöitä on useampiakin, mutta en aio ryhty arvailemaan sitä oikeaa.

Jos rupeaisin oikein tosissani Googlella puuhaan, kaipa tuon saisi selville... mutta miksi vaivautua? Tavat ja tunteet nimittäin oli valitettavan keskinkertainen historiallinen romanssi, jota vähän hapero käännös vielä heikensi. Vaikka henkilöhahmoissa on tiettyä austenilaista syvyyttä, on heidän tunteidensa esilletuominen toteutettu suhteessa kömpelösti ja nokkelaa ironiaa on varsin vähän; huumori on alleviivatumpaa kuin Austenilta odottaisi.

Stantonin köyhähkön pappisperheen tyttäristä nuorin, Emma, on kasvanut varakkaamman tätinsä kodissa ja saanut sisaruksiaan hienostuneemman kasvatuksen. Kun täti menee uusiin naimisiin, Emma joutuu palaamaan varattomana isänsä kotiin, tuntemattomien sisarten luokse ja itselleen vieraaseen kylään. Häntä piirittää pian paikkakunnan parhaimmisto. Mutta kannattaako ottaa aatelismiestä jos ei itse kuulu suureen sukuun?

Asetelma on erinomaisen uskollinen alkuperäiselle mallille eikä ihmekään. Ensimmäiset viisi lukua esittelevät keskeiset henkilöt ja asettavat heidät paikoilleen. Hyve ja pahe, syntyperäinen asema ja vaatimaton alemmuus, hienostuneisuus ja rahvaanomaisuus, kaikki tutut piirteet löytyvät täältäkin. Rakastavaisten perheissä ja asemissa on paljon sellaista, joka muistuttaa mm. Järki ja tunteet -romaanista  ja Ylpeydestä ja ennakkoluuulosta.

Kirjallisen jatkajan tehtäväksi on jäänyt karusellin pyörittäminen oikeaan, onnelliseen loppuun asti Austenin asetelman pohjalta. Ja kyllähän Tavoissa ja tunteissa pyörii, luultavasti paljolti siten kuin Austen oli ajatellutkin, ainakin naimakauppojen osalta. Mutta fiilis ei ole aito. Jokin tökkii. Jos en tietäisi tekijästä, morkkaisin luultavasti nuoruudentyöksi ja haukkuisin käännöstä. Se tuntuu kömpelöltä, kuten usein vanhat käännökset nykyään tuntuvatkin. Ei Austenin englantia kai helppo ole suomentaa, mutta sana sanalta -tekniikka tuottaa jähmeää tekstiä.

[--] neiti Carr valitti katkerasti tanssiaisten jälkeisen märän aamun tylsyyttä ja ikävyyttä. Hänellä ei ollut sen paremmin kykyjä kuin taipumuksiakaan peittää pettymyksen tunnettaan siitä, ettei hän nyt voinut keskittyä halveksivaan juoruiluun joistakin edellisen illan vieraista. Hänen ystävättärensä olisi epäilemättä ryhtynyt hänen kanssaan tähän puuhaan, ellei Emma olisi ollut läsnä. Lopulta lordi Osbornen tulo paikalle herätti hänet tästä kärttyisästä pahantuulenpuuskasta. Mutta neiti Carr yritti turhaan olla vilkas ja miellyttävä. Lordi Osborne ei edes huomannut sitä vaan istui neiti Osbornelle ompelevan Emman viereen ja ryhtyi ihailemaan tämän työtä. (s. 177) 

En voi oikein tätä suositella. Austenin nimestä syntyy ainakin meikäläiselle sellaisia odotuksia, että niitä ei ihan mikä tahansa tuote täytä. En ole varma miksi ylipäänsä kirjoitin koko kirjasta - ehkä sanoakseni oikein painokkaasti, että kannattaa lukea niitä varsinaisia Austenin romaaneja. Niitä, jotka hän kirjoitti kokonaan itse, ja viimeisteli, ja antoi eläessään julkaistavaksi.

Minä ainakin pysyttäydyn jatkossa niissä. Puristisnobiausteniitti ja ylpeä siitä.

Jane Austen ja "Eräs Toinen" (1988). Tavat ja tunteet. Karisto. Suomentanut Ritva Mäkelä. ISBN 951-23-2548-9.

Järjen ja tunteen tarinoita

Tee ja kahvi -maalaus, Neiti A. Koska palautin jo kirjat.

Enni Mustosen kirjasarja Järjen ja tunteen tarinoita on jotenkin päässyt livahtamaan kokonaisena 101 naisten kirjan listalleni. Jos ensimmäinen olisi osoittautunut kammotukseksi, olisin toki kuitannut sarjan sillä - mutta ei, pidin Nimettömistä äänikirjana melko tavalla, ja upottauduinkin sarjaan melkein koko kesäksi.

Ensimmäisessä neljässä kirjassa on kaksi kertojaa, Hilma ja Anna Sofia. Samanikäisten nuorten naisten elämät virtaavat rinnan ja kietoutuvat toisiinsa. Molemmat ovat fiksuja tahtonaisia, vaikka luonteet ja lähtökohdat ovatkin erilaiset. Toinen on torpan tytär maalta, kirjasarjan alussa piikana apteekkarskalla, toinen pappilan neiti, sivistyneesti köyhä.

Nimettömät.
Ensimmäisessä osassa eletään 1890-lukua. Hilma tulee neiti Augusta Ahlstedtin huusholliin piiaksi ja samaan taloon lähetetään myös Anna. Yksi hoitaa taloutta ja toinen tankkaa saksaa tyttökoulussa. Vuosisadan viimeiset vuodet Helsingissä ovat molemmille kukkeimman nuoruuden aikaa. Hilman kautta päästään vilkaisemaan työväenluokan arkea, Anna Sofian kokemukset valaisevat kieliriitoja ja kulttuurielämää.

Mustasukkaiset.
Nyt päästään vuosisadan vaihteeseen. Bobrikovia vihataan ja Nikolai II:n aikeita äimistellään. Sortovuosien poliittinen myllerrys tunkeutuu neiti Ahlstedtin taloonkin; sekä Hilma että Anna Sofia joutuvat ottamaan kantaa suureen adressiin. Myös rakkauselämässä on haasteita. Yhden aviomies on ryyppäävä vätys ja toisen romansseista ei tule valmista.

Lipunkantajat.
Tämä romaani on leimallisesti politiikkaan enemmän keskittyvä: suurlakon jännittävät hetket jättävät romanttisemmat ongelmat kirkkaasti kakkossijalle ainakin minun luennassani, vaikka sekä Hilman että Anna Sofian mieskuvioissa on tarkennusta tekeillä. Työväestön ja sivistyneistön tilanteiden erot alkavat kuplia kiinnostavasti pintaan. Ensimmäiset vaalit jännittävät.

Sidotut.
Vallankumouksia tapahtuu sisäisesti ja ulkoisesti. Hilma menee Amerikkaan ja Anna Sofia menee naimisiin. Kummankaan retki ei oikein täytä odotuksia. Kirjan loppupuolella eletään jo kansalaissodan aikaa. Vaikka päähenkilöt kuuluvat eri puolueisiin, on molemmille tärkeintä rauha ja vapaus; maltilliset äänet vain tuppaavat hukkumaan ajan pauhuun.

Parittomat.
Oikein järkytyin tajutessani, että nyt on hypätty osapuilleen nykypäivään. Sen siitä saa kun ei lue niitä takakansia laatikoistakaan... Nyt Anna Sofia ja Hilma ovat pukanneet ruohoa jo iät ajat. Parittomissa setvitään heidän myöhempien jälkeläistensä elämää. Pienen alkuäimistelyn jälkeen pidin tästäkin kirjasta. Mukavaa luomudraamaa, kuin chick littiä kumisaappaissa. Fanny-täti, jonka syntymää taisin juuri edellisellä viikolla ehtiä todistamaan Sidotuissa, on nyt kirpakka vanhus, jonka kertomusten kautta kuullaan myös jotain Anna Sofian ja Hilman vaiheista. Mutta. En luule, että olisin juuri tästä kirjasta kostunut, ellen olisi lukenut edellisiä osia - varmaan se olisi vaikuttanut hajanaiselta ja kömpelöltä. Ei siis mielestäni erityisen itsenäinen teos.

Oman mausteensa kirjasarjalle antoi, että tapahtumapaikat Helsingissä olivat niin kirkkaana mielessä... juuri näillä kauppatorin, Espan ja Mariankadun kulmilla on tullut pyörittyä tänäkin kesänä.

Ainakin pari ihmistä on sanonut, että tämä Mustosen sarja on tuntunut ontolta siksi, että se toistaa  Koskivuori-sarjan teemoja ja kuvioita. Voipi olla. Minulle tämä oli ensimmäinen kokemukseni Mustosen kirjoista, ja olin tyytyväinen: sopivasti rouhevaa ja luontevaa tekstiä äänikirjaksi. Historiallinen miljöö kiinnosti. Pidin myös murteen käytöstä ja arjen luontevista yksityiskohdista. Esimerkiksi se, miten paljon köyhempi Hilma kiinnittää huomiota ruokaan verrattuna varakkaampaan Anna Sofiaan, oli mielestäni toimivaa.

Juonenkäänteissä on, etenkin poliittisen osallistumisen suhteen ja etenkin Lipunkantajissa, pientä epäuskottavuutta. Kaikkiaan Mustonen kuvittaa minusta silti historiaa hyvin ja todentuntuisesti. Pidän myös siitä, että Mustosen naiset eivät ole huokailevia rakkausobjekteja. Oikeastaan Mustonen hairahtuu suoraan sentimentaalisuuteen niin harvoin, että kun se tapahtuu, särö on selvä. Mustasukkaisissa tuli minusta ärsyttävin esimerkki; siinä maisteriksi asti kouluttautunut Anna Sofia ei muka ole miettinyt sitä, että perisi varakkaan tätinsä. Höpöhöpö. Ei edes totaalisen haaveellinen runotyttö olisi voinut olla ajattelematta asiaa. Miten sitä on ajatellut ja missä sävyssä, se on asia erikseen, mutta yllätyksenä mahdollisuus ei voi tulla kenellekään, jolla on edes kaksi aivosolua samassa kallokopassa.

Kovia sanoja yhdestä kohtauksesta, mutta laitankin ne tuohon korostaakseni, että Järjen ja tunteen tarinoita on muuten ollut varsin realistisen ja järkevän oloista ihmiskuvaukseltaan. Tämä on arkista historiaa, naisten historiaa, ja käsitettävässä muodossa... Pidin erityisesti Hilman kertojaäänestä.

Tai kuka tietää, ehkä kaiken takana on lukija. Erja Manto! (Kuvitelkaa tähän palvovia eleitä.) En nyt päästä itseäni enempää hehkuttamaan, mutta oikeasti: on hermolepoa kuunnella Erja Mantoa. Varmaan kuuntelisin hänen lukemanaan vaikkapa Valtiontalouden tarkastusviraston raporttia väylähankkeiden budjetoinnista. Ehkä. Haastan kokeilemaan.

Vielä Mustosen sarjaan palatakseni: pidin muuten kirjojen nimistä. Ne ovat nokkelia mutta eivät sietämättömän nokkelia.

Enni Mustonen. Järjen ja tunteen tarinoita. Otavan äänikirja. Lukija Erja Manto.
2006 (alkuperäinen 2004) Nimettömät. ISBN 951-1-21103-X.
2006 (alkuperäinen 2005) Mustasukkaiset. ISBN 951-1-21102-1.
2007 (alkupeärinen 2006) Lipunkantajat. ISBN 951-1-21738-1.
2008 (alkuperäinen 2007) Sidotut. ISBN 951-1-22637-6.
2009 (alkuperäinen 2008) Parittomat. ISBN 978-951-1-23649-8.

Muutamia haja-arvioita:
Marjis on lukenut Nimettömät, Amma sen ja Mustasukkaiset, Sanelma Lipunkantajat.

Paskateoria

Kuva: WSOY

Jonathan Strange & herra Norrellin jälkeen teki mieli lukea jotain ihan päinvastaista. Onneksi olikin varalla yksi Arto Salmisen romaani (Ei-kuori ja Turvapaikka on jo luettu).

Paskateoriassa ei ole yhtään ylimääräistä koristetta, ei yhtään kiemuraa, ei herrasmiehiä eikä perinteitä, ei elegantteja alaviitteitä muinaiseen tarustoon. Tämä tapahtuu tässä, nyt; kymmenen vuotta ei ole vanhentanut kirjaa tippaakaan. Paskateoriassa on se, mikä on rumaa arjessa. Eniten sattuu kaipuu johonkin kauniimpaan, johonkin mihin ehkä joskus vähän aikaa uskoi.

Kirjan päähenkilö Antti Suurnäkki on iltapäivälehden toimittaja. Yksityiselämässä Antti pitää silmät kiinni ja panee pierevää kaunotarta Kulosaaren kulmilla, pakenee vaimon omakotitalounelmia asuntoon, johon ei mahdu edes suuria suunnitelmia. Töissä ahdistaa lööppipaskan tonkiminen; Antti on haaskalinnun hommissa ja huomaa, ettei enää riitä kuolleen saaliin revittely. Nyt pitää jo kaataa haavoittunut eläin, vetää maahan vaikka syöpälapsi, syödä sen kivulla. Ison ilmoittajan levymyyntiä sen sijaan edistetään tekopyhillä tyhjäsanoilla. Miestä meno huimaa. Huimaus tuntuu tekstissäkin, perspektiivi pettää, kaikki kiitää kohti kuilun reunaa.

Työväenluokka on mennyttä, nyt kurjistuu jo keskiluokka. Sitäkin hakataan kohta katuun kuin narkkaria metrossa, kaikki katsovat vierestä eikä kukaan näe. Yhteiskunta on mennyt semmoiseksi, että kukaan ei saa tietää mitään eikä viihde saa loppua kesken. Viihteen myllyä Anttikin polkee, mutta huonommalla ja huonommalla hapella. Nyt ei myy parempi lehti vaan huonompi.

Juurakko puhui sellaisella äänellä, että se teki sanoista suuria ja asiasta pientä. Kukaan ei voinut katsoa Juurakkoa silmiin kun se puhui, ei varsinkaan silloin kun se oli hiljaa.

- Pureutukaa ihmisiin joita te haastattelette, se sanoi. - Mä en halua tietää onko joku näyttelijä saanut elämänsä roolin tai onko laulaja uusien haasteiden edessä. Mä haluan lukea lehdestä, että näyttelijällä on tippuri ja laulaja on piessyt akkansa huumepäissään. Mä en halua tietää mitä mieltä pääministeri on jostain vitun globalisaatiosta tai segregaatiosta. Mä haluan tietää kuinka se nuoruudessaan luki kellarissa Jallua ja veti käteen. Onko selvä? (s. 92-93)

Salmisen kirjat herättävät suuttumuksen ja tunnistamisen fiiliksiä. Tulee vihainen ja väsynyt ja samalla jotenkin kirkkaampi olo. Kuin näkisin maailman vähän toisin, ymmärtäisin sitä eri tavalla. Vaikken tajua mihin perussuomalaisuus kuvittelee menevänsä, Salmista lukiessa on kuin ymmärtäisin mistä se tulee: toivottomuudesta ja vaihtoehdottomuudesta ja turhautuneesta näköalattomuudesta. 90-luvun alun jälkeen ei ole ollut kuin yhtä lajia yhteiskunnallista visiota, ja se visio on katutasolla kylmää kertomaa: tulos tai ulos. Kurjaa että ulospuolelle joutuneille tarjoillaan enemmän vihollisen kuin vaihtoehtoisen vision etsintää; ei mietitä mitä muuta kuin tulosta voisi tavoitella... mietitään ketä voi syyttää kun tulosta ei tule.

Salmisen Paskateoriassa ihmiskunnan loputon piereksiminen kerää koko ajan jonnekin tuonne ylös paskamolekyylejä, jotka jonain päivänä romahtavat niskaamme. Ihmiskunnasta en tiedä, mutta viime kevään vaaleissa taisi jokin määrä menneiden vuosikymmenien tyhjiä kaasupäästöjä kiteytyä ja romahtaa. Kapinoita on monenlaisia.

Kyllä Arto Salminen on ihan oma kirjallisuudenlajinsa! Henkilöt eivät ole kovin kokonaisia tai kiinnostavia tai vetoavia, eikä tarinassa oikeastaan tapahdu mitään, eikä alle 150 sivuun ehdi kunnolla edes hukata itseään... ja silti kirjat kolahtavat että kumisee. Jurppii, että Salminen ehti kirjoittaa vain kuusi romaania. Miten jokin voi olla yhtä aikaa näin kaunista ja näin kamalaa? Sairasta ja sairaan kaunista.

Salmisen kirjat ovat kuin se tuskanhuuto, joka tuli ikkunoiden läpi ja herätti lähitalojen asukkaat, säikäytti lehdenjakajan, hiljensi tappelun ostarilla, poukkoili hulluna männikössä ja polvistui lopulta nyyhkyttämään Itäväylän varteen.

Ei kannata lukea tätä jos huuto ahdistaa.

Arto Salminen (2007, alkuperäinen 2001). Paskateoria. WSOY. ISBN 978-951-0-33376-1.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
Kari Levola Kiiltomadossa
Salla lukupäiväkirjassaan
Jori Kaiken voi lukea -blogissa

Cranford

Kello on paljon ja silmät lupsuvat, mutten malta olla kirjoittamatta pikaisesti Cranfordista. Kerron toisessa yhteydessä miten tämä mainio kirja päätyi lukulistalleni; tämän illan aiheeksi riittäköön pieni hehkutus tästä lämpimästä helmestä menneiltä vuosilta.

Moni muistaa varmaan kannestakin tutun BBC-sarjan telkkarista. Kirjassa on tosiaan kyse pikkukylän vaatimattoman kerman ja erityisesti sen naisten erikoisesta mutta viehkosta seurapiiristä. Ostamani pokkaripainos pitää sisällään varsinaisen Cranfordin lisäksi Gaskellin tarinan Mr. Harrison's Confessions ja My Lady Ludlow, joiden ainekset oli tv-versioon muistaakseni sisällytettykin aika täydellisesti. Gaskell kuitenkin kirjoitti alun perin nämä jälkimmäiset nimellisesti eri paikkakunnille. Estenyt ja hillitty elämänmuoto, ja sitä kohdannut muutos, ovat kuitenkin kaikille tarinoille yhteistä ainesta.

Olen oikeastaan pikkuisen yllättynyt siitä, että pidin kirjasta. Cranfordissa ei näet ole dialogia juuri ollenkaan, ja usein koen näin vahvasti kertojaan nojaavan tekstin raskaaksi, etenkin jos kerronta on samalla kuvailevaa. Gaskell kuitenkin kirjoittaa vaikkapa aikalaiseensa Dickensiin verrattuna lempeää ja leppoisaa tekstiä: Dickensin paikoin hurjankin yhteiskunnallisen kritiikin asemesta tässä on tarjolla mietoa ja hienostunuttakin huumoria. Yhteiskuntaritiikkiäkin on luettavissa, varsinkin Lady Ludlow'n kohdalla, mutta tässä ei lukijaa lyödä lekalla päähän, kun taas esimerkiksi A Tale of Two Cities suorastaan rypee kurjuudessa paikka paikoin.)

On myös pakko pitää siitä, miten Gaskell käsittelee aikansa naisia. Näinä päivinä naisen osa on niin toisenlainen kuin Gaskellin aikoihin, että on välillä vaikea ymmärtää oloja ja olosuhteita... mutta jotain hyvin, hyvin tuttua on silti neitien ja rouvien keskinäisissä suhteissa ja yksityisissä huolissa. Ja hullunkurisintiakin sentimentaalista leskeä kohdellaan lämmöllä, ehkä pieni vino hymy huulilla. Lempeä sävy säilyy silloinkin kun kirjailija nauraa kuvaamalleen yhteisölle. Voiko puhua empaattisesta naurusta?

We none of us spoke of money, because the subject savoured of commerce and trade, and though some might be poor, we were all aristocratic. The Cranfordians had that kindly esprit de corps which made them overlook all deficiences in success when some among them tried to conceal their poverty. When Mrs Forrester, for instance, gave a party in her baby-house of a dwelling, and the little maiden disturbed the ladies on the sofa by a request that she might get the tea-tray out from underneath, everyone took this novel proceeding as the most natural thing in the world; and talked on about household forms and ceremonies, as if we all believed that our hostess had a regular servants' hall, second table, with house-keeper and steward; isteand of the one little charity-school maiden, whose short ruddy arms could never have been strong enough to carry the tray upstairs, if she had not been assisted in private by her mistress who now sat in state, pretending not to know what cakes were sent up; though she knew, and we knew, and she knew that we knew, and we knew that she knew that we knew, she had been busy all morning making tea-bread and sponge-cakes. (s. 5) 

Mikä parasta - ja vähän yllättävääkin, kun sitä pysähtyy ajattelemaan - tämä ei tosiaan ole rakkausromaani. Tämä on romaani naisten arjesta. Vau.

Tähän naiskirjailijaan oli mukava tutustua. Suosittelen lämpimästi klassisen historiallisen romaanin nälkään. Nettiselailun perusteella tämä on suomennettu ainakin osittain nimelläCranfordin naiset.

Elizabeth Gaskell (2007, alkuperäiset 1851, 1858). Cranford. London etc.: Bloomsbury.


EDIT: Pahoittelen, että kommentit katosivat kun Blogger söi jutun... en enää malta odotella sen spontaania palautumista, vaan laitan tämän Marjiksen pelastaman tekstin tänne. 

Köyhää kansaa, Kauppa-Lopo, Salakari ja Hanna

Olen löytänyt iPadin Todellisen Tarkoituksen: se on tehty kuljettamaan suurta kirjavalikoimaa pienessä tilassa. Kuusi lyhyttä lentomatkaa ja pari pitkää hotelli-iltaa hurahtivat mukavasti sähköisten kirjojen parissa. Kesken olevaan jättiklassikkoon en jaksanut nyt paneutua, vaan luinkin urakalla Canthin kirjoja, yhden scifin ja vielä palanpainikkeeksi lyhyen Jane Austenin kirjan.

Ettei blogitekstien ruuhka kasvaisi hillittömäksi, poikkean nyt tavoistani ja yhdistän yhteen kirjoitukseen kommenttini neljästä Minna Canthin teoksesta, joilla matkalla viihdytin itseäni. Latasin kaikki nämä iPadille luettuani Työmiehen vaimon.

Aloitan Köyhästä kansasta, jonka luin ensimmäiseksi. Se on surullinen kuvaus köyhän perheen elämästä: toivottomuudesta, nälästä, syrjäytymisestä ja myös siitä kuuliaisuudesta millä ihmiset osaansa alistuivat. Nälkäinen lapsi varastaa leivän ja saa vitsasta nälkäiseltä äidiltään; Jumalan lähettämiin koettelemuksiin pitäisi osata alistua. Minna Canth osaa kuitenkin herättää ovelasti lukijan epäilykset vallitsevaa maailmanjärjestystä kohtaan.

Mitäpä hän sillä voitti, että murheella itseään vaivasi, parempi jättää turvallisesti kaikki Herran huostaan. Holpainen teki viisaammin, siinä kun nukkui raskaasti hänen vieressään. Yhteinen kuorma heillä oli; saattoiko toinen sen tyyneesti kantaa, niin miksei toinen? ja mitä auttoi tuommoinen liiallinen huoli? Ihmisen tuli osaansa tyytyä ja nöyrällä mielellä ottaa vastaan kaikki taivaallisen isän kädestä.

Mutta siinäpä se juuri oli, hän sydämessään kumminkin aina nureksi, eikä tahtonut koskaan oppia Jumalaa kiittämään pahoista päivistään. Ehkä hän juuri sen vuoksi oli heille lähettänytkin kaiken tämän köyhyyden ja kurjuuden, ja ehkäpä hänen lapsensakin saivat hänen tähtensä vaan kärsiä. (s. 42/224) 

Köyhää kansaa herättää hyvin samanlaisia tuntemuksia kuin Ilmari Kiannon Punainen viiva aikoinaan. Koskettaa. Kiukuttaa ja masentaa. Punaisen viivan luin aika nuorena, yläasteella, ja silloin lukukokemusta pehmensi käsitys, ettei tällaista enää Suomessa tapahdu. Nyt valitettavasti jo tiedän, ettei osattomuus ole täältä pohjantähden alta kadonnut. Sitä paremmin kolahtaa Köyhää kansaa.

Salakari oli e-kirjana julkaistu samoissa kansissa Köyhän kanssa, siksi päädyin lukemaan sen heti perään. Erikoinen yhdistelmä; en äkkiseltään nettiä selaamalla keksinyt selitystä näiden kahden niputtamiseen. Salakarin tarinassa on kyse enimmäkseen nuoren vaimon kevytmielisyydestä, vaikka suomalaiskansallinen aatekin vilahtaa sivuosassa. Ensivilkaisulla Salakari tuntuu aika tavalliselta moraalitarinalta, ja sankaritar on tyypillinen heikko, vaikutuksille altis nyyhkyromantikko. Välillä teksti liukuu todellisen harlekiinidraaman puolelle.

Silloin John nousi ja läksi pois. Liikkeestä ja käynnistä Alma tunsi, että hän oli suuttunut. Hän peljästyi, sillä tämä ei vielä ennen milloinkaan ollut tapahtunut. 

Maailma musteni hänen silmissään, sydän lakkasi lyömästä, kädet ja jalat kylmenivät. Mitä oli hän tehnyt?

Hän katsoi ylös ja näki kuinka John tavallista kovemmalla tempauksella veti etehisen oven jäljessään kiinni. 

"John, John" - hän kuiskasi. (s. 110/224)

Tarkemmin katsottuna moralistiseen Salakariin on sisäänrakennettuna tietty feministinen vire; Alman tyhjänpäiväisyys on yhteydessä hänen kyvyttömyyteensä löytää mitään todellista arvoa elämäänsä tekemisen kautta. Mies ajaa kansakunnan asioita, palvelusväki hoitaa lapset pätevästi - vaimolle jää läksyjen kuulustelu ja kauneus. Canth ei kuitenkaan siunaa Alman ratkaisuja, vaan antaa tämän kärsiä valinnoistaan.

Kauppa-Lopoa suositteli erityisesti Morre - kiitos siitä!  Tämä oli mielestäni erikoinen ja moniulotteinen tarina. Kauppa-Lopo on erikoinen romaanin päähenkilö sikäli, että hänen rumuudestaan ja epäsiisteydestään tehdään suuri numero.

Lopo käänsi turpeat kasvonsa huoneeseen päin ja virnutti. Riitta taaskin ihmetteli hänen rumuuttaan. Suupielet ja nenän-alusta nuuskaisessa limassa, hiukset takussa ja silmillä. Entä nuo posket sitten? Likaisen harmaina ne pullottivat aivan kuin olisi suuri tupakkamälli ollut molemmin poulin suussa. Ei siellä sentään ollut, vaikka siltä näytti; nuuskaa hän vaan piti huulessaan.

Ja oli tuo vaatteen tyylikin Riitan mielestä vähän kummallinen. Hame oli yhtä leveä ylhäältä kuin alhaaltakin; nuttu niin että paita, musta ja karkea kuin perunasäkki, vyötäisen kohdalta aina oli esillä. Ylimmäinen nappi oli lähtenyt pois ja alta näkyi kaula, joka oli kuin parkittu.

Tuo se nyt sitten moitti jyväskyläläisiä! Mitä luuli hän itse olevansa? (s. 4/81) 

Ulkomuodon vastapainoksi Kauppa-Lopon sydän on puhtainta kultaa, ja hänellä on vilpittömän sielun viehätysvoimaa. Lopon elämänfilosofia on ihastuttavan pragmaattinen. Nautin kovasti Kauppa-Lopon kyvystä hyväksyä itsensä juuri sellaisena kuin on. Siinäpä oppia meillä tänäkin päivänä..

Kauppa-Lopon keskeisin teema tuntuu olevan hyväksyttyjen normien ja rajojen rikkominen. Kauppa-Lopo tuomitaan, koska hän ei pysy lestissään; viis siitä että poikkeamisen syy on hyvässä sydämessä tai tulokset hyviä. Niinpä maisterin lesken auttaminen tämän talousvaikeuksissa saa palkaksi vain halveksuntaa.

Kauppa-Lopoa kirjoittaessaan Minna Canth on ilmeisesti hyödyntänyt omia kokemuksiaan. Rouva Kortman, jonka puolesta Lopo myy taloa, on muuttanut Kuopiosta Jyväskylään ja jäänyt siellä leskeksi lapsilauman kanssa: yhtäläisyydet Canthin vaiheisiin ovat selviä, vaikka Canth tuskin kirjoitti Kortmanin rouvassa itsestään. Vai olisiko älykäs nainen joskus joutunut miettimään omaa käytöstään jälkeenpäin ja kirjoittanut katumusharjoituksena itsensä ikävään valoon? Ehkä kyse on kuitenkin enemmän yhteiskuntaluokan kritiikistä.

Hanna on hieno romaani, perinpohjainen ja moniulotteinen tarina nuoren tytön kasvusta ja identiteetin etsinnästä. Tämänkin osalta kuvittelisin Canthin ammentaneen omista kokemuksistaan, sillä Hanna kaipaa koulutusta ja haaveilee opettajaseminaariin lähtemisestä kuten Minna Canthinkin teki. Hanna tosin ei pääse unelmaansa toteuttamaan; hän ei kykene Canthin tavoin taivuttamaan perhettään hankkeeseen. Wikipedian mukaan Hanna on eräänlainen vastaus Runebergin samannimiselle teokselle, mutta Canthin Hannassa Runebergin romanttista ideaalia lyödäänkin poskelle. Luonnon ja luontosuhteen kuvaus henkivät kuitenkin kansallisromantiikkaa. Järvi ja metsä, hiljaisuus, yksinkertainen arki - ne esiintyvät sielunrauhan tyyssijoina.

Nykypäivän näkökulmasta Hannan elämä ja asema perheessä ovat pöyristyttäviä. Haluan kovasti uskoa, ettei tyttölasta nykyään missään suomalaisessa perheessä laiteta veljensä piiaksi tuollaiseen tyyliin - toivottavasti ei! Naisen aseman kommentoinnin ohella Hannassa pistellään terävästi myös tekopyhyyttä ja yhteiskunnallista järjestystä.

Ruovat ostivat paljon lihoja, koska se tavara nyt oli huokeammillaan, ja suuret tiinut täpötäyteen he niitä suolasivat talven varaksi. Taikka piiat ne oikeastaan suolasivat, rouvat vaan käskivät ja katsoivat, että se tuli tehdyksi. Mutta heillä on tapana sanoa, ja melkeinpä täydellä vakuutuksella: minä suolasin, minulla oli pyykki, minä leivoin, minä keitin, minä laitoin, vaikk'eivät itse olisi pikku sormeaankaan niissä toimissa liikuttaneet. Se, näet, kuuluu niin hyvältä ja siinähän pääasia. Pikkukaupungeissa varsinkin rouvat elävät "vaan kodille". Eivät he sekaannu yleisin asioihin, sillä se olisi epänaisellista. Kun aika tulee pitkäksi, ja se tapahtuu miltei joka päivä, pannaan käsityö laukkuun, määrätään kyökkipiialle, mitä puoliseksi laitetaan ja mennään sitten jonkun tuttavan luokse, jossa kolme neljä tuntia kuluu, ettei tiedäkään. (s. 135/225) 

Hannaa voikin lukea myös kuvauksena pienen suomalaisen kaupungin ylemmän keskiluokan elämänmenosta Canthin aikoihin. Aina välillä, kuten esimerkiksi tuossa yllä lainaamassani kohdassa, tulee mieleen, että Canthin kaltaisen naisen on täytynyt välillä tuntea itsensä todella erilaiseksi, oudoksi omassa yhteisössään.

Canth ei ole juuri onnellisia loppuja harrastanut. Elämä ei ole reilua hänen kirjoissaan, eikä alistumisesta palkita. Monesti oikein tehneen ainoaksi iloksi jää tietoisuus omasta oikeasta valinnastaan. Kaikissa näissä kirjoissa on vahva kyseenalaistamisen tuntu, rivien väleistä nouseva vaatimus, että jonkin täytyy muuttua. Harvoin onnistuu kirjailija yhtä tehokkaasti nostamaan esille epäoikeudenmukaisuuden. Vaikka välillä mennään saarnan puolelle, terävin kärki on asiantilojen uskottavassa esittämisessä. Canth ikäänkuin nostaa normaalin esille, riisuttuna ja kiillotettuna, ja pakottaa katsomaan sitä.

Tekstinä näitä on vähän vaikea kommentoida. En tiedä onko hedelmällistä vertailla kirjoittamisen tyyliä kun ajallinen etäisyys nykyisiin kirjoittajiin on niin pitkä. Pitäisi olla huomattavasti parempi 1800-luvun kirjoitusten tuntemus, jotta Canthin tyyliä voisi oikeudenmukaisesti pohtia. Sen verran totean, että lauseet ovat mukavasti rytmittyviä ja yleensä konstailemattomia. Tarinaan pääsee sisälle ilman ponnistelua. Suomi on vanhahtavaa muttei arkaaista.

Olen todella iloinen, että luin nämä kirjat; löysin mielestäni niiden myötä jotain oleellista suomalaisesta kirjallisuudesta. Kun Canthin työt suhteuttaa niiden kirjoittamisen ajankohtaan, on helppo nähdä että hän oli jättiläinen, harppauksen omaa aikakauttaan edellä.

Hämmästelen silmät ymmyrkäisinä sitä, miten ajankohtaisilta nämä teokset vieläkin tuntuvat. Tekstien iättömyys kertoo, että Canth kirjoitti realismia sanan syvimmässä merkityksessä, ihmisten kuvaajana. Ehkä se kertoo myös, ettei suomalainen yhteiskunta ole muuttunut ihan niin paljon kuin voisi kuvitella. Olemme ehkä onnistuneet korvaamaan vanhat tekopyhyydet uusilla? Jos ennen Herra koetteli, nyt koettelevat markkinavoimat -

Näiden jälkeen täytyy lukulistalle ottaa Runebergin Hanna (ihan vertailun vuoksi), ja harkita täytyy myös Minna Canthin kirjeenvaihtoon perehtymistä. Sitä on nettitietojen mukaan julkaistu kahdessakin kokoelmassa.

Minna Canth (2004, alkuperäiset 1886 ja 1887). Köyhää kansaa; Salakari. Project Gutenberg eBook.
Minna Canth (2004, alkuperäinen 1889). Kauppa-Lopo. Project Gutenberg eBook.
Minna Canth (2004, alkuperäinen 1886). Hanna. Project Gutenberg eBook.

P.S. Kaikki nämä teokset löytyvät ilmaisena verkosta, ilman lukulaitteita, niille jotka jaksavat lukea koneen näytöltä pidempiä tekstejä. Klikkaa vain kirjan nimeä.