Saattaja

Kuva/kansi: Atena/Jussi S. Karjalainen

Hihhei, nyt saa vähän hehkuttaa! Olen odotellut Mia Vänskän Saattajaa aihepiiriin hyvin sopivalla kauhunsekaisella jännityksellä. Ennakkomarkkinoinnissa on näet väläytelty, että tässä sitä on Kauhun Kuninkaan Stephen Kingin kotimainen vastine. Pakko siis saada Saattaja: rakastan Kingin kieroutuneen kummallisia ja koukuttavia kirjoja, eikä kotimaisia kauhukirjailijoita ole ruuhkaksi asti.

Samalla on takaraivossa piillyt epäilys. Voiko Suomeen ylipäätään sijoittaa kauhua?  Kunnollista yliluonnollista kauhua? Voiko mikään aave uskottavasti materialisoitua tänne muumimukien, järkevän denimin ja vähärasvaisen ruoan keskelle? Eikö olekin luultavampaa, että kotimainen kauhukirja kompastuu omaan mahdottomuuteensa ennen ensimmäistäkään adrenaliinipiikkiä - ja lukemisesta tulee tuskaista myötähäpeää? En lue paljon kauhua, lähestulkoon pelkästään Kingin itsensä kirjoja. Vähempi kuin hyvä ei riitä: pitää olla kiinnostavia ihmisiä ja purevia yksityiskohtia.

Huoleni oli turha. Vänskä onnistuu hyvin. Okei, Saattaja on pullollaan genren tyypillisiä klis - äsh, intertekstuaalisia viitteitä, mutta se ei haitannut ensinkään. Niitä tällaiselta odottaakin. Saattaja on tyylikäs kotoperäinen variaatio kummitteluteemasta. Nam.

Kirjan keskeinen hahmo on vanhaan kotikaupunkiinsa palaava eronnut Lilja. Sattumoisin hänen entinen lapsuudenkotinsa nykyiset asukkaat haluavat kiireellä muuttaa pois, ja Lilja pääsee palaamaan osittain remontoituun rintamamiestaloon. Lapsuuden muistot virkoavat Liljan ympärillä... ja niin virkoaa jokin muukin.

(iiks!)

Kauhuelementtien ohella kirjassa ehditään käsitellä perheväkivaltaa, äidin ja tyttären suhdetta, seurustelua, syyllisyyttä ja kotiinpaluuta; montaa kiinnostavaa teemaa siis sivutaan. Henkilöistä ja kielestä ehkä puuttuu se viimeisen päälle hiottu vivahteikkuus, johon King yltää, mutta ehdottomasti silti kehumisen arvoinen depyytti. Tunnelma käy tyydyttävän hyytäväksi.

Saattajan jälkeen voi sanoa, että osataan sitä täälläkin kummitella. Suositellaan lajityypin ystäville siis! Mutta... jos sinulla on kellari, älä lue Saattajaa siellä.

Melkein unohdin innoissani lukunäytteen, mutta ei se mitään. Tästä on näemmä pidempi pätkä luettavissa kustantajan sivuilla, täällä.

Mia Vänskä (2011). Saattaja. Atena. ISBN 978-951-796-764-8.

Arvioita:
Susa Järjellä ja tunteella-blogissa
Marjis Kirjamielellä-blogissa

Ruumis jääkellarissa

Luin viime viikolla Minette Waltersin Kuvanveistäjän; se oli niin hyvä että heräsin etsimään lisää. Lainasin pari uudempaakin, mutta kun äsken tuli luettua yksi esikoisdekkari, päätin ottaa seuraavaksi Waltersin esikoisen, Ruumis jääkellarissa. Tajusin pian aloitettuani, että olen itse asiassa lukenut tämän ennenkin, joskus ennen ajanlaskumme alkua. Pikainen tutkimus osoitti epäilyt oikeaksi: kirja löytyy äitini SAPO-kokoelmasta, jota luin läpi urakalla ensimmäisinä lukiovuosina. Ei haitannut lukukokemusta lainkaan, sillä tarinan ratkaisu ja yksityiskohdat olivat onnellisesti haihtuneet mielestä.

Walters on sitä paitsi niitä harvinaisia dekkarikirjailijoita, joiden arvoituksia lukisi mielikseen vaikkei arvoitusta olisikaan. Hän on myös siitä poikkeuksellinen, että jokaisessa kirjassa esiintyvät eri hahmot. Tuttuun sarjaan sukeltamisen ilo jää kokematta, mutta henkilöiden kiinnostavuus korvaa sen runsain mitoin.

Ruumis jääkellarissa on Kuvanveistäjään verrattuna perinteisempi, sillä tapahtumapaikkana on kuin onkin englantilainen kylä ja kylässä kylän kartano. Ruumiita pyörii tarinassa peräti kolme - yksi tosin osoittautuu eläväksi - ja hengissä olevat kyläläiset muodostavat varsinaisen parisuhdekuvaelman. Alun asetelmat ehtivät keikahtaa nurin moneen kertaan.

Pientä ylenpalttista ihanuutta kartanon kauniissa ja älykkäässä naiskolmikossa ehkä on, mutta onneksi kaikki kykenevät jonkinasteiseen häijyyteen tai hölmöilyyn. Hyvä, klassinen dekkari terävällä brittisanailulla; perinnerooleja murretaan tässä lempeästi. Esikoishaparointia ei juuri näy, mitä nyt rytmi on vähän takapainoinen. Ei ihme että Ruumis jääkellarissa sai ilmestyessään parhaan esikoiskirjan palkinnon. Ei se silti ihan Kuvanveistäjän veroinen ollut.

Ihmissuhdedynamiikkaa kirjaan tuo yhden epäillyn ja tutkimuksiin osallistuvan ylikonstaapelin välinen vetovoima.

"Luuletko sinä että vain naiset kärsivät biologisesta ohjelmoinnista? Miesten suorituspaineet ovat monenkertaisesti kovemmat. Jos meitä ei olisi ohjelmoitu kylvämään siementämme, naisten seksikielteisyys olisi pyyhkäissyt koko ihmissuvun maan päältä jo vuosisatoja sitten. Sitä yrittää houkutella naisen sänkyyn. Se kysyy rahaa, ponnistuksia, tunnesitetitä ja palkkana on jatkuvan torjunnan aiheuttamia traumoja. Jos mies haluaa hoitaa oman osansa yhteiskunnan eteen, hän joutuu eliniäksi kahleisiin, raataa kieli pitkällä että nainen pysyisi tyytyväisenä ja hyvässä lihassa ja suostuisi sitten synnyttymään miehelle jälkeläisiä ja pitämään niistä huolen." McLoughlin kääntyi katsomaan Annea. "Se on nöyryyttävää ja alentavaa", hän sanoi kitkerästi. "Minun ja koiran lisääntymiskemialla ei ole mitään eroa. Luonto vaatii meitä kumpaakin ruiskuttamaan siemenemme hedelmälliseen naaraaseen; ainoa ero on siinä ettei koiran tarvitse perustella miksi se haluaa tehdä niin, minun taas täytyy. Mieti sitä, kun seuraavan kerran tekee mieli ilkkua miesten itsetuntoa. -- (s. 275)

Pitkä näyte mutta en voinut vastustaa... Aikomuksissa olisi lukea Kaari Utrion Kiilusilmä feministi tässä kevään mittaan (jos saan käsiini), joten menköön tuo lainaus vastapainosta.

Minette Walters (1995, alkuperäinen 1992). Ruumis jääkellarissa. Porvoo: WSOY. SAPO 391. Suomentanut Tiina Ohinmaa.

Virallista sivua ei kirjasta löydy, mutta takakansi on kopioitu tänne BookCrossing-sivuille.