Camilla Läckberg: Majakanvartija ja Enkelintekijä

Kuva/kansi: Gummerus/Eevaliina Rusanen

Varoitus - tämä juttu sisältää lievästi spoilaavan elementin.

En tainnut erityisesti kehua äänikirjana kuuntelemaani Läckbergin Merenneitoa. Raahustin sen läpi  hi-taas-ti. Kuuntelu kesti yli vuoden. Mutta syy ei ollut pelkästään Läckbergin. Ensinnäkin en juossut tarpeeksi usein yksin ja kännykkä-äänikirjoja kuunnellaan lenkillä. Toiseksi lukija oli väärä. Hänet oli varmaan palkattu lukemaan puhelinluettelo tai ehkä laki elinkeinotoiminnan verotuksesta, ja sitten oli vahingossa osunut käsiin Merenneito…. Kolmanneksi, äänikirjana pitäisi oikeastaan kuunnella vain briljantin omaperäisiä ja omaäänisiä kotimaisia kirjoja,* koska pienikin latteus, käännöskömpelyys ja fraseologia kärjistyy älyttömästi äänikirjana.

Siis. Piti kirjoittaa Majankanvartijasta ja Enkelintekijästä. Jatkoin heti Merenneidon jälkeen sarjan parissa koska a) Läckberg päätti Merenneidon lähes sietämättömään cliffhangeriin ja b) työpaikan kirjakierrätyshyllyssä oli tyrkyllä Enkelintekijä. Koska jatkumo menee Merenneito - Majakanvartija - Enkelintekijä, oli tietenkin pakko lainata kirjastosta Majakanvartija. Ja kun se oli luettu, tuntui tarpeelliselta lukea Enkelintekijäkin.

Mutta nyt riitti vähäksi aikaa. En jaksa näitä käsittämättömiä yhteensattumia ja tätä yleistä kohellusta. Kirjoissa käsitellyt rikokset ovat sinänsä ok. Vähän fantastisia ehkä… mutta eivät sen fantastisempia kuin dekkareissa yleensä. Pidän Läckbergin tavasta limittää historiallisia aineksia dekkareihinsa, olkoonkin että Enkelintekijässä yhteys oli vähän väkinäinen. Pidän myös merestä ja majakoista ja siitä, että tällaisia dekkareita lukiessa ei tarvitse liiaksi rasittaa aivoparkoja.

Yleisesti ottaen pidän siitäkin, että dekkareissa seikkailee vakiohahmoja ja heille tärkeitä ihmisiä. Vakkari-ihmiset tuovat sarjoihin jatkuvuutta ja ihanaa tuttuuden tuntua. Sakari Koskinen ja hänen naisensa - hyvä. Nero Wolfe ja hänen Archie Goodwininsa - hienoa. Peter Wimsey ja Harriet Vane - erinomaista! Mutta kun rikoksia selvittävien ihmisten ihmissuhteet ovat jatkuvasti oleellisessa roolissa rikosten selvittämisessä, alkaa ärsyttää.

Okei, Fjällbacka on pieni paikka, alle 900 asukasta Wikipedian mukaan. Sama lähde kertoo Tanumin asukasluvuksi 12 000 ja risat. Kai siinä jokunen yhteys voi ollakin. Silti. Merenneidossa poliisi-Patrikin vaimo Erica sattumalta hengenvaaraan. Majakanvartijassa Erica päätyy taas hengenvaaraan. Enkelintekijässä Erican sisko päätyy hengenvaaraan.

En kerta kaikkiaan uskalla lukea enempää näitä Läckbergejä. Seuraavaksi epäilemättä Erican tytär joutuu hengenvaaraan kun äiti rientää selvittämään taas yhtä murhamysteeriä. Ja koska Tanumin poliisiaseman väki on jatkuvasti ihan stressaantunut erilaisten yksityiselämän kriisien tähden, on pelättävissä että lapsosen käy huonosti. Toisaalta, eihän tämä kännyköitä unohteleva, sairaskohtauksia saava, torkkuvan tampion johtama ja komplekseja poteva poppoo varmaan selviäisi ilman harrastaja-apua.

Äh, olen ehkä vähän kohtuuton. Puolustuksekseni sanon vain, että Läckberg on neljäs ruotsalainen kirjailija, jonka kohdalla olen viime aikoina kypsähtänyt samaan yksityiselämän ja rikosten selvittelyn käsittämättömään yhteentörmäilyyn. Mari Jungstedin kirjoissa toimittajan heila Emma on jatkuvasti joutumassa rikollisten uhriksi, eikä hän edes aktiivisesti sotkeudu rikoksiin. Ne vain seuraavat häntä kaikkialle. Juuri loppuun saamassani Anna Janssonin Unissakävelijässä yhden poliisin yksityiselämä ja murhaajajahti menevät täysin limittäin. Nämä Jungstedtin ja Janssonin satunnaiset hengenvaarat sijoittuvat Gotlantiin, asukasluku 57 000.  Sitten Kristina Ohlssonin Varjelijat. Laskin kolme (3) erillistä yhteensattumaa, joilla poliisien yksityiselämä kytkeytyi tutkittavaan rikokseen. Tapahtumapaikka Tukholma, 864 000 asukasta.

Läckbergiin palatakseni, tästä kolmen sarjasta Majankanvartija oli minusta paras, ehkä siksi että arvasin puolet ratkaisusta… murhaajan arvaaminen on meikäläiselle niin harvinaista, että tulen aina hyvälle tuulelle siitä. Ja ovathan nämä kirjat toki siitä mukavia, että mieli lepää niitä lukiessa. Aikuisten satuja.

Ehkä Läckbergin dekkareita pitäisikin ajatella vain kevyenä merituulena, joka mennä puhaltaa läpi pään. Kovin raikkaasta tuulesta ei vain ole kyse kun piirit ovat näin pienet. Ajoittain tuoksahtaa suorastaan tunkkaiselta. Ei ainakaan kannattaisi lukea näin montaa peräkkäin.

Joo... Seuraavaksi dekkaririntamalla Karin Fossumia. Hän ei kuulema käytä vakihahmoja. Ja Jo Nesbøta. Se sarja loppui kymmeneen jos oikein ymmärsin.

Camilla Läckberg (2012). Majakanvartija. Suomentanut Outi Menna. Gummerus. 978-951-20-88808-9.
Camilla Läckberg (2013). Enkelintekijä. Suomentanut Outi Menna. Gummerus. 978-951-20-9030-3.

Arvioita:
Leena Lumi piti Majankanvartijasta mutta olisi kaivannut tiivistämistä.
Norkkukin huomautti Majakanvartijan monista sivujuonteista.
Kirsin Kirjanurkassa sanotaan Enkelintekijästä se mitä sanoisin jos olisin yhtä analyyttinen.
Sara P.S. Rakastan kirjoja -blogista katsoi paketin pysyvän Enkelintekijässä hyvin kasassa.

*Joulusiivoan Mikael Karvajalkaa kuunnellen. Hulppeat 30 levyä, joten puhdasta pitäisi tulla.

Ludwig XIV: Kuningas ja ihminen (sekä pari muuta)

Vincent Cronin'n kirjoittama Ludvig XIV:n elämänkerta on ollut odottamassa viime juhannuksesta saakka; sain sen kaverilta vaihtariksi muistaakseni Noidan ripistä. Ei mitään havaintoa miksi tämä piti lukea juuri nyt - liekö Katariina Suuren jäljiltä ollut nyt hovifiilikset, mutta perjantaina tulin tarttuneeksi tähän. Yksi asia johti toiseen. Perään piti lukea Sergeanne Golonin Angelika ja kuningas ja vielä Nancy Mitfordin Aurinkokuningas, jotka sattumoisin löytyvät hyllystä. (Viime vuonna lukemani Aurinko ja kuu oli niin surkea esitys, että siihen ei tehnyt mieli palata edes Versailles'n tunnelman vuoksi.)

Cronin johti näihin sivupolkuihin kai siksi, että Kuningas ja ihminen antaa jossain määrin erilaisen mielikuvan Ludwig XIV:n persoonasta ja toimintatavoista kuin minulla aiemmin oli ollut. Syntyi tarve tarkistaa, mihin aiemmat käsitykseni oikein ovat perustuneet. Enpä tiedä viisastuinko tästä Ranskan aikamatkastani; luultavasti vain luen näitä kirjoja toisin nykyään, ja syntyvät vaikutelmat ovat siksi erilaisia.

Mitfordin ja Cronin'n kirjat ovat samoihin aikoihin julkaistuja, molemmat 60-luvulta. Kummassakin on puolensa, mutta jos yksi pitää valita, suosittelisin ennemmin Cronin'n versiota megakuninkaan elämästä. Vaikka Mitford kirjoittaa vetävämmin ja saa jutuistaan elävämpiä, ja hänen kirjansa kuvitus on ihastuttavan runsasta ja korkealaatuista, Cronin painottaa hallitsijan elämää tasapuolisemmin ja antaa jotenkin eheämmän ja siksi käsitettävämmän kuvan sekä Ludvigista itsestään että hänen lähipiiristään. Lisäksi Mitford sortuu kummallisiin epätarkkuuksiin. Hän kirjoittaa esimerkiksi Ludvigin veljestä, Orléansin herttuasta, että hänestä polveutuivat kaikki Ludvig XIV:n jälkeiset Ranskan kuninkaat (s. 44). Mokoma väittämä on käsittämätöntä puppua, sillä Aurinkokuningasta seurasi valtaistuimelle tämän pojanpojanpoika. Muutenkin Mitfordin faktat eroavat paikoin Cronin'n faktoista ja väkisinkin pidän uskottavampana Cronin'a; Mitford heittelee huhuja peliin kovin innokkaasti ja Cronin antaa harkitumman, perustelevamman vaikutelman. 

Mitä rakkaaseen Angelikaan tulee... Golonin sankaritarhan on oikeastaan aika fantastinen! Kuin lukisi 50-luvun superhero-sarjakuvaa romaanin muodossa, paitsi että Angelikan supervoimat ovat vähän erilaisia kuin Teräsmiehellä tai Hulkilla. Ja kryptoniittia on tietenkin lihaksikkaiden käsivarsien puristus, jonka vaikutuksesta Angelika menettää itsensä hallinnan, kunnes ihmeen kautta muistaa taas kohtalokkaan todellisen rakkauden...

Kröhm. Anteeksi. Hovista piti puhua. Muistelin, että joissain Angelika-kirjoissa Ludvig XIV on tärkeässä osassa, ja kotona sattuu olemaan kaksi. Angelika ja kuningas kuulosti lupaavammalta, joten otin sen käsittelyyn ja upposin tähän vanhanajan herkkuun lauantaina. Täytyy sanoa, että Angelika sai elämänkerroista massiivista lisäarvoa. Golonin tulkinta hovista on monessa kohdassa aika järjetön - lähinnä niissä, joissa hänen on täytynyt ujuttaa ihana Angelika tapahtumien keskipisteeseen - mutta kuvaukset arjen yksityiskohdista ovat monin osin yhteensopivia. Erojakin on, muun muassa kuningattaren pukeutumistyylistä saa Angelikassa erilaisen käsityksen kuin Cronin'n kirjassa. Silti Kuningas ja ihminen teki Angelikasta uskottavamman, niin moni asia ja henkilö oli kohdallaan, vaikka luonnollisestikin lajityypin mukaan rautalangasta väännettynä.

Yllättäen Cronin ja Golon antavat aika samanlaisen kuvan myös Aurinkokuninkaasta henkilönä ja miehenä (tietenkin poislukien sen pienen eroavaisuuden, että Angelika on kuninkaan todellinen rakkaus).  Ludvigin kiinnostus ihmiseen, hänen ahkeruutensa, hänen kohteliaisuutensa ja itsehillintänsä sekä hänen sisäsyntyinen uskonsa kuninkaallisiin privilegioihin tulevat kaikki kirkkaina esiin.

Rehellisesti en kyllä voi suositella Angelika ja kuningasta vaihtoehtoisena tapana perehtyä tuohon jännittävään ajanjaksoon Ranskan historiassa... mutta minulla oli hauskat pari päivää näiden kolmen kirjan kanssa. Cronin on paras. Se muutti käsitystäni Aurinkokuninkaasta tuomalla esille hänen sotilaallisen puolensa ja kovan työnsä Ranskan nykyaikaistamiseksi ja yhtenäistämiseksi. Cronin myös kertoi paljon ja kiinnostavasti mainiosta kardinaali Mazarinista ja ministeri Coubert'sta sekä valaisi uudesta näkökulmasta Versailles'n hovia. Olin tavannut ajatella, että Ludvig XIV teki hovistaan jäykän ja vaikean ja käytti kallista hovielämää kontrolloidakseen aatelistoa, jonka kapinointia pelkäsi. Varmaan jälkimmäinen pitääkin paikkansa, mutta ilmeisesti Versailles'ssa paremminkin alkujaan pyrittiin rennompaan meininkiin.

[Ludvig XIV] oli seuranhaluinen ja nautti siitä, että hänen ympärillään oli paljon ihmisiä. Hän herätti suurta kunnioitusta ja ihailua, ja sentähden oli Versaillesin etiketti joskus yhtä muodollista ja hämmentävää kuin uskonnolliset menot. Tosiasia kuitenkin on, että verrattuna muihin Euroopan hoveihin oli Versaillesissa huomattavasti vapaampaa. Espanjassa esimerkiksi ei kuningasta nähty julkisuudessa kuin kolme neljä kertaa vuodessa, hänen tyttäriensä oli pyydettävä isältään audienssia, ja kun hän oli menossa kuningattaren vuoteeseen, kulki hänen edellään upseeri kädessään paljastettu miekka. Sopii myös muistaa, ettei Ludvig ollut ensimmäisenä ottanut etikettiä käyttöön Ranskan hovissa, esimerkiksi lever'n yksityiskohdat olivat kiteytyneet jo vuosina 1578-85. (s. 216-7)

Mitä muuta? Merkitsen tähän itselleni myöhempää tarvetta varten tiedoksi, että Aurinkokuninkaan lempikukkia eivät kai olleetkaan liljat vaan tulppaanit, joita hän tilasi Hollannista, silloin kun ei sattunut olemaan Hollannin kanssa sodassa. Hän ei ilmeisesti sanonut koskaan L'Etat, c'est moi. Ja Espanjan Filip V oli hänen pojanpoikansa! Tämän olen varmaan ennenkin kuullut mutta autuaasti unohtanut.

Suurin juttu näissä historiakylvyissä on äimistys siitä miten paljon maailma on muuttunut. Ja miten vähän ihminen. Kiinnostavaa, pelottavaa, lohdullista, kaikkea yhtä aikaa! Kyllä historia rokkaa.

Vincent Cronin (2006, alkuperäinen 1964). Ludwig XIV. Kuningas ja ihminen. Otava. Suomentanut Inari Numminen. ISBN 978-951-1-21884-5.

Nancy Mitford (1979, alkuperäinen 1966). Aurinkokuningas. Uusi kirjakerho. Suomentanut Kai Kaila. ISBN 951-54-0208-5.

Sergeanne Golon (1962). Angelika ja kuningas. Tammi. Suomentanut Jouko Linturi. 

P.S. Ludwig vai Ludvig? Enpäs tiedä. Cronin'n kirjan nimessä on Ludwig mutta tekstissä Ludvig. Wikipedia puoltaa Ludvigia. 

Kujanjuoksu

Kujanjuoksu tuli luettavaksi bysanttilaista reittiä. Ensin joku onneton sielu on joutunut luopumaan neljästä kassillisesta kirjoja. Autoakaan ei varmaan ollut käytössä, tai kirjat tuskin olisivat päätyneet roskakatokseen, josta Salla ne löysi. Osa löytökirjoista tuli Suomenlinnan bloggarimiittiin etsimään uutta kotia - ja tietysti minun piti Kujanjuoksu ottaa, sillä tunnistin heti sarjan ulkonäöltä ja kirjailijan nimeltä. Robert Zelazny ei ole minulle ennestään tuttu, mutta tunnustettu spefimestari kuitenkin; yksi hänen teoksistaan löytyy myös 101 spefin helmen listalta.

Näin matkusti Kujanjuoksu salaperäisestä lähtöpisteestään uuteen kotiin lakeuksille. Aikansa jonotettuaan se pääsi nyt luettavaksi ja kohta asettuu paikoilleen hyllyyn parin muun Galaxy Scifi -sarjassa ilmestyneen pokkarin viereen... Onnellinen loppu siis, toistaiseksi. Elämä on ihmeellistä.

Kujanjuoksu kertoo Hell Tannerin, viimeisen Helvetin Enkelin, painajaismaisesta matkasta halki ydinsodan tuhoaman Pohjois-Amerikan mantereen. Kaliforniassa säilynyt sivistyspesäke lähettää Tannerin viemään Bostoniin, toiseen pieneen valtionsirpaleeseen, siellä epätoivoisesti kaivattua lääkettä. Tanner ei ryhdy kuriiriksi vapaaehtoiseksi; hänet rekrytoidaan vaaralliseen uhkayritykseen vankilasta. Kyyninen Tanner tuumii, että parempi ottaa riski ja kuolla vapaana jos niikseen tulee. Edes huippukuskin mahdollisuudet selviytyä matkasta eivät ole kummoiset. Manner on muuttunut hirviöiden temmellyskentäksi, tuulen ja tuhkan valtakunnaksi. 

Kirjan miljööstä tuli oudosti nostalginen fiilis. Rauhanmarssilapsi sisälläni teki heti trippiä 80-luvun alkuun. Modernin dystopian syntyä selitetään yleensä talous(poliittisella)romahduksella tai ekokatastrofilla. (Okei, Metro 2033 on poikkeus, mutta lukaiskaapa vaikka Herran tarhurit tai Musta mies tai Kirkkaan selkeää.)  Mutta noina kylmän sodan päivinä, jotka nyt taustapeilistä katsoen näyttäytyvät jotenkin herttaisen yksinkertaisina, ydinsota oli itsestään selvä selitys mille vain kammottavalle tulevaisuudenkuvalle.

Zelaznyn versio synkästä tulevaisuudesta onkin alunperin julkaistu vuonna 1969, jolloin sekä kylmä sota että usko edistykseen olivat ehkä huipussaan; saasteista ei vielä taidettu niin paljon puhua? Kujanjuoksussa Tannerkin tekee matkaa huippuunsa viritellyllä panssariajoneuvolla... mutta tiedemiehet on lahdattu lähes sukupuuttoon. Raivostunut kansa tarvitsi syntipukkeja. 

Onneksi Kujanjuoksu ei ole puhdasta postapokalyptisen kurjuuden taivastelua. Tuhoutunut maailma on pikemminkin tekosyy tutkiskella Tannerin ajatuksenjuoksua hänen toimintansa kautta. Kova, vihainen, vaarallinen rikollinen käyttäytyy tiukan paikan tullen, noh, eettisestikin. Hän noudattaa omaa koodiaan, tuli mikä tuli. Viimeisen Helvetin Enkelin on pidettävä standardeistaan kiinni, hyvässä ja pahassa... mutta liekö Tannerkaan loppupeleissä ihan varma oikeasta tiestä?

Zelazny hieman romantisoi moottoripyöräjengiläisyyttä, mutta silti antisankari antitulevaisuudessa onnistui kiinnostamaan. Tarina etenee hyvällä sykkeellä eikä ole perinteikkyydestään huolimatta ihan kevytkamaa.

Huipulle Kujanjuoksu ei silti yllä: perustarina on liian tuttu, liian yksioikoinen ja liian osoitteleva. (Hmm, nyt kun tuon kirjoitin, aloin miettiä mahtaako aikaperspektiivi hämmentää. Ahkerampi bloggaaja tutkisi tässä vaiheessa scifin historiaa ja selvittäisi, oliko Kujanjuoksu ensimmäinen kunnon tuhoalue-quest. Jos oli, se ansaitsee ilman muuta paikan kulttuurihistorian kaapin päällä vaikkei toteutus täysin vakuutakaan.)

En kitise kirja ulkoasusta tai käännöksestä tai pokkaripaperin laadusta. Varmaan Galaxy Scifi -sarjaa on tehty aika pienin resurssein. On hienoa, että näitä scifin mestareita on ylipäätään lähdetty suomentamaan. Googletellessani törmäsin tällaisiin listaan sarjan kirjoista, ja se on aika vaikuttava.

Zelazny ei muuten varmaan ollut helpoimpia suomennettavia. Suorasukaisen kerronnan lomasta välähtää paikka paikoin jotain kesytöntä.

[--] jotka tahrasivat taivaan tuhansilla saasteilla ja kauhulla, täyttivät kerrokset ilman yläpuolella viidensadan ennenaikojaan rjähtäneen ohjuksen radioaktiivisuudella, jotka menivät kesken, kun säteilymäärä kohosi jo siihen pisteeseen, että se laukaisi spontaanit ketjureaktiot, myllertäen sen sinisen hiljaisuuden niinä kolmena päivänä, joina sopimukset rikottiin niin, että sen hiljaisissa korkeuksissa pilvet repesivät kappaleiksi ja pyyhkäistiin pois ennenkuin se korotti äänensä vastustamaan tätä lopullista, liiankin tuttua tuttuutta, niin että sen huutama sana ehkä on "Raiskaus" tai kenties "Apua!" tai myös "Luoja!", ja se seikka, että se yleensä huutaa, saattaa pitää sisällään toivon tai lupauksen maan ja meren siinä kuin ilmankin joskus tapahtuvasta puhdistumisesta, ja toisaalta kenties ei, [--] (s. 157)

Zelaznyyn palaan vielä.

Roger Zelazny (1990, alkuperäinen 1969). Kujanjuoksu. Boook Studio. Suomentanut Leena Peltonen. ISBN 951-611-367-2.

Arvioita:
P. A. Manninen Aikakoneessa

Marigoldin lumottu maailma

Olen tainnut tunnustaakin, että Montgomery, monen kirjatoukkatytön suosikkikirjailja, on minulle tähän asti ollut tuntematon suuruus. Jotenkin on Montgomery jäänyt väliin, vaikka ahmimisikäisenä luin osapuilleen kaiken mitä kirjastosta löysin. Oli liian kiire Neiti Etsivien kanssa, tai sitten runontyttökirja ei vain istunut imagoon. Kuka tietää - varhaisteinimuistojen luotettavuus alkaa olla sitä luokkaa etten enää ole varma itsekään!

Aikomus oli aloittaa Montgomeryyn tutustuminen Pienestä runotytöstä, joka on 101 naisten kirjan listallani, mutta totta kai Saran upean paketin saatuani oli pakko lukea ensimmäiseksi yksi niistä. (Voitin näet tämän komean kirjan Saran arpajaisissa, ja samassa paketissa oli vielä kaksi muutakin: Sisko Ylimartimon Anna ja muut ystävämme, joka kertoo Montgomeryn elämästä ja sankarittarista, sekä Montgomeryn oma Sara - Tarinatyttö.)

Aloitin melkein huolissani; olisipas kurja huomata, etten tykkää pätkääkään Montgomerystä, josta minulla on ollut vähän hempeä käsitys. Onneksi ei käynyt niin onnettomasti!

Sanoisin, että kirja on sitä mitä odotinkin: kaunista ja hyvin tehtyä nostalgiaa. 1900-luvun alusta on on otettu hyvä ja valoisa otos, suodatettu se eheän ja mielikuvitusrikkaan lapsen katseen läpi, ja lopputulos on kaikin puolin miellyttävä lukukokemus. En tiedä olisiko 13-vuotias Booksy nauttinut Prinssi Edwardin saaren seepiansävyistä, mutta nyt pidin kirjasta kovasti. Vanhemmiten osaa myös lukea paremmin rivien välistä. Montgomerylla on herkkää silmää ympäristön ja ihmisten kauneudelle, mutta myös pientä pilkettä silmäkulmassa; vaikka hän ei naura hahmoilleen, tekstissä on viljaltaan sellaista elämänmyönteistä huumoria, joka tekee muuten (kieltämättä) hempeästi tarinasta mukavaa luettavaa.

Marigoldin lumottu maailma seuraa pienen tytön kasvua nuoreksi tytöksi. Marigoldin lahja on vilkas mielikuvitus. Hänen paras ystävänsä on muille näkymätön Sylvia, jonka kanssa Marigold jakaa salaisimmatkin haaveensa ja leikkii parhaat leikkinsä. Marigold kasvaa talossa, jota hallitsevat voimakastahtoiset isoäidit kahdessa polvessa. Leskeksi jäänyt äiti on liian lempeä olento sanoakseen vastaan miehensä suvulle, jonka perinteet määrittävät elämäntavan pienentä piirrettä myöten.

Marigoldin sydämellisyys ja avoimuus tekevät hänestä viehättävän sankarittaren, joka kolttosiinkin yltyessään kuuntelee omaatuntoaan. Lesleyn sukukartanon ilmapiiri on tavattoman kutsuva. Voisinpa viettää iltapäivän nauttien teetä ja kakkua puutarhassa, jutustella hetkisen Lucifer-kissan kanssa, kuulla Marigoldin nauravan Sylvian jutuille Kuusikukkulalla...

Onneksi Marigold ei ole puhdasta hunajaa eikä lumottu maakaan pelkkä kiiltokuva. Myös häijyjä tunteita ja erehdyksiä mahtuu mausteeksi mukaan. Marigold ei ole Pollyannan kaltainen positiivisuuden lähettiläs, onpahan vain mukava ja herkkätuntoinen tyttö, joka katsoo maailmaa omalta kantiltaan. Ihan kivutta ei kukaan kuitenkaan kasva, ei edes Cloud of Spruce -kartanossa.

Entä pelko - oliko hän koskaan tuntenut sitä? Hänen varhaisimpia muistojaan oli se, kun hänet oli suljettu hämärään olohuoneeseen, koska hän oli pudottanut hillovanukastaan nuoren isoäidin parhaalle pöytäliinalle. Hän ei voinut ymmärtää, miten sellainen mitätön vanukaspala saattoikin levitä niin laajalle. Mutta olohuoneeseen hän joutui - kauheaan huoneeseen, jota raidoittivat outoina häälyvät valot ja varjot. Ja kun hän käpertyi ovea vasten hämärässä, hän näki jotakin kamalaa. Elämänsä loppuun asti Marigold uskoi, että niin todella tapahtui. Kaikki tuolit näyttivät yhtäkkiä alkavan tanssia pöydän ympäri ison, hevosenjouhilla täytetyn keinutuolin johdolla. Ja joka kerran kun keinutuoli kopisi hänen ohitseen, se kumarsi hänelle kuahean liioitellun kohteliaasti. Marigold kiljui niin villisti, että hänet haettiin pois - inhoten, koska hän ei kyennyt kestämään niin vähäistä rangaistusta. (s. 59)

Ymmärrän tämän luettuani paremmin, miksi Montgomeryllä on ihailijoita. Kuvaus ja tunnelma ovat niin vahvoja, että kasvukertomus riittää hyvin sisällöksi. Teksti ei tunnu sillä tavalla yksinkertaistetulta kuin joissain nuortenkirjoissa. Marigoldin maailmaan on minusta helppo eläytyä. Kun nyt kirjan jälkeen ravistelen itseäni usvaiselta niityltä takaisin tänne nyky-Suomeen, huomaan että kirjasta heräsi myös kaikenlaisia historialliseen ja sosiaaliseen perspektiiviin liittyviä ajatuksia. Montgomeryn kuvaama yhteisö on eräänlainen kupla... Mutta ehkäpä palaan tuohon teemaan myöhemmin, luettuani Pienen runotytön. Piti kipaista se päivällä kirjastosta. Ripaus hempeyttä ei ole pahitteeksi.

Mutta nyt on painuttava pakkaamaan, parin päivän minireissu tiedossa. Epäilemättä Neidit selviäisivät emännöinnistä heikommin kuin Marigold vastaavasta tulikokeesta - mutta pidetään peukkuja ettei yllätysvieraita ilmaannu!

Lucy Maud Montgomery (2009). Marigoldin lumottu maailma. Helsinki jne: Minerva-kustannus. Suomentanut Sisko Ylimartimo.

Arvioita:
Suvi Ahola Hesarissa
Teresita Insinöörin kirjahyllyssä
Leena Lumi
Lumiomena
Salla on lukenut saman englanniksi

Kapteeni Nemo: Merten syvyyksissä

Kuva/kansi: Minerva/Jenny Taskinen

Kapteeni Nemo merten syvyyksissä päätyi käsiini Insinöörin kirjahyllyn arvonnasta, yhdessä toisenkin seikkailukirjan kanssa - kiitos Teresita! Nimien erilaisuuden vuoksi luulin hetken löytäneeni jatko-osan, sillä alkuperäinen suomennos on ollut nimeltään Sukelluslaivalla maapallon ympäri.

Klassikko puoltaa paikkaansa, vaikka puhtaana scifi-kirjana Nemo on toki vanhentunut. Ei sinänsä yllättävää; Nemon ensimmäinen painos julkaistiin jo vuonna 1870.  Siihen nähden suoritus on uskomaton - 1870?!!

Vertailun vuoksi todettakoon, että hehkulamppua ei oltu vielä keksitty. Samana vuonna ilmestyi Seitsemän veljestä. Mutta Vernen vilkkaassa mielikuvituksessa syntyi huikea vedenalainen matka sähköllä toimivassa sukellusveneessä.

Kirjan kertojana on ranskalainen professori, joka uutta merihirviötä jäljittävän retkikunnan myötä päätyy yhdessä palvelijansa ja valaanpyytäjä Nedin kanssa vieraaksi kapteeni Nemon sukellusveneeseen. Tuo ihmeellinen alus, Nautilus, kuljettaa retkuetta pitkin ja poikin maailman meriä. Professori pääsee Nemon mukana vedenalaisiin hautajaisiin, poimimaan helmiä simpukoista ja nostamaan uponneita kulta-aarteita. Haasteita ja vaarojakin kohdataan. Nautilukseen vangittu kolmikko kaipaa kuitenkin yhteyttä ulkomaailmaan. Nemo taas haluaa salata aluksensa ja vaatii siksi vierailtaan elinkautista oleskelua veden alla.

Ydinsukellusveneiden aikana rakas Nautilus vaikuttaa aavistuksen kömpelöltä, mutta toisaalta aika on ollut armollinen kapteeni Nemolle itselleen. Tämä ahdistunut ja salaperäinen sankari kiehtoo edelleen. Hetken lukemisen jälkeen tajusin, että tuttuhan tämä on, englanninkielinen versio 20,000 Leagues under the Sea löytyy omastakin hyllystä. Olen lukenut englanninkielisen version parisenkymmentä vuotta sitten. Huomasin että kirja kesti uuden lukemisen suomeksi hyvin. Oikeastaan suomenkielinen oli nautinnollisempi käännös; Vernen tyyli on ilmeisesti ollut paikoin aika mahtipontista. Pakko kuitenkin laittaa kuva tähän tuosta suloisen nostalgisesta 60-luvun pokkarikannesta!

Airmont Books, 1963

Pidän tästä kirjasta enemmän sen symboliarvon kuin kirjallisen laadun tähden. Vernen visio on huikea. Sitä on pakko ihailla, vaikka arkkityyppiset hahmot ja tiedostamaton luokkajako nykylukijaa vähän ehkä härnäävät. Tyyppiesimerkistä käyköön professorin toteamus, että vain hän ja Nemo voivat kehua tutkineensa merten syvyyksiä... palvelijaa, harpuunasankaria ja Nautiluksen miehistöähän ei lasketa!

Lukunäytteeksi ote Nemon ja professorin ensimmäisestä päivälliskeskustelusta, jossa Nemo unohtaa hetkeksi pidättyväisyytensä:

"Te rakastatte merta, kapteeni."

"Niin rakastan. Meri on kaikki kaikessa! Se peittää seitsemän kymmenesosaa maan pinta-alasta. Sen tuulahdus on raikas ja puhdas. Se on ääretön erämaa, jossa ihminen ei ole koskaan yksin, sillä hän tuntee elämän sykkivän vierellään. Meri on yliluonnollisen olemassaolon viestittäjä, se on liikettä ja rakkautta, ääretöntä elämää, kuten eräs runoilijoistanne on sanonut. Maapallomme on saanut alkunsa merestä, ja mereen se tulee myös päättymään. Täällä on ylimaallinen rauha. Meri ei kuulu itsevaltiaille. Maan päälle he voivat harjoittaa epäoikeudenmukaisuuksiaan ja kauheuksiaan, sotia ja tuhota toisiaan. Mutta yhdeksän metriä maanpinnan alapuolella heidän valtansa luhistuu, heidän vaikutuksensa haihtuu ja mahtinsa katoaa! Eläkää tekin merten syvyyksissä. Vasta siellä on todellistä itsenäisyyttä. Täällä minä en tunnusta herruuksia! Täällä olen vapaa!" (s. 68-69)

Tälle kirjalle on jatko-osakin, ja sen kävin lataamassa project Gutenbergiltä - valitettavasti englanninkielisenä ja kokonaisuudessaan. Nyt lukemani Nemo on vähän lyhennetty versio alkuperäisestä, ja minusta Vernen kirjat kyllä paranevat pienestä editoinnista.

Jules Verne (2011, alkuperäinen 1870). Kapteeni Nemo: Merten syvyyksissä. Helsinki: Minerva. Suomentanut Kristina Haataja.