Alan Bradley: Piiraan maku makea ja e-kirja Hesarilta

Hesari tarjosi äskettäin viikon kirjana Bradleyn dekkarin Piiraan maku makea. Kirjalla on hieno nimi (siis sellainen jonka tunnistan ja muistan), ja päädyin kokeilemaan uutta kirjanhankintakanavaa.

***

Hesari on nimittäin jo jonkin aikaa sitten kehitellyt uuden palvelun: HS-kirjaston. Digilehden tilaajat saavat ilmaiseksi luettavakseen yhden kirjan viikossa. Kirja on luettavissa 30 päivää. Laajemmista valikoimista pääsee nauttimaan jos maksaa kympin kuukausimaksun.

Mikään aiemmin ilmaiseksi tarjottu kirja ei ole tuntunut tarpeeksi välttämättömältä onnelleni, että olisin ryhtynyt niinkin pelottavaan hommaan kuin uuden digitaalisen palvelu-sovellus-klikkaa-tästä-kauhistuksen testaamiseen, mutta Bradleyn Piiraasta on ollut kovasti positiivishenkistä juttua mm. Kirsin ja Katjan blogeissa... Piti sitten kokeilla, sekä kirjaa että kirjastoa.

***

Piiraan maku osoittautui oikein mainioksi.

Rapistuvan kartanon kuopus Flavia de Luce on lystikäs nuori neropatti. Hän riitelee sisartensa kanssa, opiskelee itsenäisesti kemiaa ja selvittää toki murhankin kun sellainen perheen riesaksi ilmaantuu.

Koko kirjan mielenmaisemassa on jotain viehkoa. Ehkä miljöö (huokuu mitä klassisinta kultaisen kauden brittidekkaritunnelmaa), ehkä henkilökuvaus (tyyliteltyä mutta älykästä), ehkä Flavia itse. Ihan kuin Margery Allingham olisi kirjoittanut Suvi Kinoksen? Ehkä ei. Flavia on yhtä aikaa tutuntuntuinen ja omaperäinen. Raikas tapaus.

Kaikkiaan hieno hyväntuulendekkari.

***

Mitä HS-kirjastoon tulee: mikä ettei.

Kirjan latautuminen tosin kesti kauemmin kuin yleensä, ja kirjaa junassa iPadilla avatessani jouduin tovin odottelemaan... ilmeisesti järjestelmä halusi tarkistaa lukuoikeuteni ennen kuin päästi tekstin kimppuun. Muutoin käyttökokemus ei eroa e-kirjan lukemisesta yleensä.

Varmaan luen viikon kirjan jatkossakin, jos se sattuu kiinnostamaan. Kuukausitilaus ei silti tunnu tarpeelliselta. Luettavaa on muutenkin ehtinyt kertyä enemmän kuin lukuaikaa.

***

Viikon kirja muuten ilmoitetaan aina lauantaisin.  Tänään tuli tyrkylle Marko Kilven Kadotetut. Jos digihesari on tilauksessa, etkä ole vielä lukenut, kannattaa harkita.

***

Mitäs muuta?

Lokoisa lomakausi päättyi rysäyksellä kun työt alkoivat taas tammikuussa. #kirjanvuosi on alkanut hyvin hiljaisesti minun osaltani! Onneksi päivä on jo pitenemään päin ja lumi valaisee maan.

Vielä ehtisi lukea jokusen herkun ennen Blogistanian kirjaäänestyksiä... Seuraavaksi taidan suunnata Pietariin.

Onnellista kirjan vuotta kaikille lukutoukille!

Tavat ja tunteet

Vakiintuneen Jane Austen -fanin on vähän noloa myöntää tämä, mutta oikeastaan vasta viimeisen parin vuoden aikana olen kunnolla tajunnut, että Austenilta on julkaistu muutakin kuin hänen varsinaiset kuusi romaaniaan. Elämänkerroissa varhaiset ja keskeneräiset työt ovat toki vilahdelleet, mutta silti olen vuosikausia onnistunut täysin ohittamaan ne potentiaalisena luettavana.

Löysin itse Lady Susanin sähkökirjojen ihmeellisestä maailmasta viime vuonna. Ketjukolaaja kirjoitti äskettäin 2007 suomennetusta kirjekertomuskokoelmasta Uskollinen ystävänne. Ja simsalabim, kun käväisin kirjastossa, odotti hyllyssä kuin minulle esiin laitettuna Tavat ja tunteet.

Kirjan työnimenä oli The Watsons kun Jane Austen kirjoitti ensimmäiset viisi lukua Tavoista ja tunteista. Kuka on laati loput 21, sitä en osaa sanoa, sillä kirjoittaja on häveliäästi jättänyt nimensä pois. Loppusanoista selviää vain, että kyseessä ei ole Catherine Austen, Jane Austenin veljentytär, joka ensimmäisenä tuotti tästä romaanista kokonaisen version. Myöhempiä tekijöitä on useampiakin, mutta en aio ryhty arvailemaan sitä oikeaa.

Jos rupeaisin oikein tosissani Googlella puuhaan, kaipa tuon saisi selville... mutta miksi vaivautua? Tavat ja tunteet nimittäin oli valitettavan keskinkertainen historiallinen romanssi, jota vähän hapero käännös vielä heikensi. Vaikka henkilöhahmoissa on tiettyä austenilaista syvyyttä, on heidän tunteidensa esilletuominen toteutettu suhteessa kömpelösti ja nokkelaa ironiaa on varsin vähän; huumori on alleviivatumpaa kuin Austenilta odottaisi.

Stantonin köyhähkön pappisperheen tyttäristä nuorin, Emma, on kasvanut varakkaamman tätinsä kodissa ja saanut sisaruksiaan hienostuneemman kasvatuksen. Kun täti menee uusiin naimisiin, Emma joutuu palaamaan varattomana isänsä kotiin, tuntemattomien sisarten luokse ja itselleen vieraaseen kylään. Häntä piirittää pian paikkakunnan parhaimmisto. Mutta kannattaako ottaa aatelismiestä jos ei itse kuulu suureen sukuun?

Asetelma on erinomaisen uskollinen alkuperäiselle mallille eikä ihmekään. Ensimmäiset viisi lukua esittelevät keskeiset henkilöt ja asettavat heidät paikoilleen. Hyve ja pahe, syntyperäinen asema ja vaatimaton alemmuus, hienostuneisuus ja rahvaanomaisuus, kaikki tutut piirteet löytyvät täältäkin. Rakastavaisten perheissä ja asemissa on paljon sellaista, joka muistuttaa mm. Järki ja tunteet -romaanista  ja Ylpeydestä ja ennakkoluuulosta.

Kirjallisen jatkajan tehtäväksi on jäänyt karusellin pyörittäminen oikeaan, onnelliseen loppuun asti Austenin asetelman pohjalta. Ja kyllähän Tavoissa ja tunteissa pyörii, luultavasti paljolti siten kuin Austen oli ajatellutkin, ainakin naimakauppojen osalta. Mutta fiilis ei ole aito. Jokin tökkii. Jos en tietäisi tekijästä, morkkaisin luultavasti nuoruudentyöksi ja haukkuisin käännöstä. Se tuntuu kömpelöltä, kuten usein vanhat käännökset nykyään tuntuvatkin. Ei Austenin englantia kai helppo ole suomentaa, mutta sana sanalta -tekniikka tuottaa jähmeää tekstiä.

[--] neiti Carr valitti katkerasti tanssiaisten jälkeisen märän aamun tylsyyttä ja ikävyyttä. Hänellä ei ollut sen paremmin kykyjä kuin taipumuksiakaan peittää pettymyksen tunnettaan siitä, ettei hän nyt voinut keskittyä halveksivaan juoruiluun joistakin edellisen illan vieraista. Hänen ystävättärensä olisi epäilemättä ryhtynyt hänen kanssaan tähän puuhaan, ellei Emma olisi ollut läsnä. Lopulta lordi Osbornen tulo paikalle herätti hänet tästä kärttyisästä pahantuulenpuuskasta. Mutta neiti Carr yritti turhaan olla vilkas ja miellyttävä. Lordi Osborne ei edes huomannut sitä vaan istui neiti Osbornelle ompelevan Emman viereen ja ryhtyi ihailemaan tämän työtä. (s. 177) 

En voi oikein tätä suositella. Austenin nimestä syntyy ainakin meikäläiselle sellaisia odotuksia, että niitä ei ihan mikä tahansa tuote täytä. En ole varma miksi ylipäänsä kirjoitin koko kirjasta - ehkä sanoakseni oikein painokkaasti, että kannattaa lukea niitä varsinaisia Austenin romaaneja. Niitä, jotka hän kirjoitti kokonaan itse, ja viimeisteli, ja antoi eläessään julkaistavaksi.

Minä ainakin pysyttäydyn jatkossa niissä. Puristisnobiausteniitti ja ylpeä siitä.

Jane Austen ja "Eräs Toinen" (1988). Tavat ja tunteet. Karisto. Suomentanut Ritva Mäkelä. ISBN 951-23-2548-9.

Kolmastoista kertomus

Kuva/Kannen kuva: Tammi/Honi Werner

Pitkästä aikaa jotain muuta, ei siis spefiä tai dekkaria... Diane Setterfieldin Kolmastoista kertomus on numero 80 hiljalleen hautuvalla 101 naisten kirjan listallani.

Menestyskirjailija Vida Winter on armoitettu tarinankertoja. Hän on kertonut elämäntarinansakin, mutta niin monella eri tavalla niin monelle eri ihmisille, että kukaan ei tiedä hänestä mitään. Onko tarujen kaivossa enää totuuden tippaakaaan? Parhaiden tarinoitsijoiden perinteiseen tyyliin Vida purkaa todellisen tarinansa pala kerrallaan ja oikeassa järjestyksessä. Hänen kuulijansa ja elämäkerturinsa on antikvariaatin syrjäänvetäytyvä kasvatti Margaret Lean, jonka elämää varjostaa vanha, salattu trauma. Setterfield noudattaa hyvää tapaa ja molempien naisten mysteerit ratkeavat, kunhan mutkikas polku on kuljettu loppuun asti.

Kertomuksen pokkaripainos osui näkökenttään pientä kuopiolaista kirjakauppaa peratessani. Nappasin sen matkaan ja luin kesäreissuillani paloittain. Liekö paloittelu vaikuttanut vaikutelmiin, mutta vähän kepeäksi jäi käsitys Kertomuksesta. Goottisromanttinen vaeltelu raunioituvassa kartanossa ja pölyisessä antikvariaatissa on tietysti kirjanystävälle übercoolia kamaa noin periaatteessa, ja kaksosten äitiä Kertomuksen mutkikkaan sisarusdynamiikan olisi kuulunut kiinnostaa. Silti peräti kolme eri opusta ajoi ohi Setterfieldistä ennen kuin pääsin sen loppuun. 

Lukuviihdettä, ja ihan hyvää sellaista, mutta ei oikein tempaissut, ei ainakaan tässä ja nyt. Kuin olisi vatkattu yhteen V. C. Andrewsia ja Geraldine Brooksia ja maustettu tulos ripauksella Sarah Watersia.

Kokonaisuus on taidokas, juoni on sinänsä toimiva, ja tekstissä on muutama hieno kohta, kirjallisuusviitteet ovat aina mukavia... mutta lukukokemus jäi silti aika yhdentekeväksi. En onnistunut kiinnostumaan henkilöistä. He tuntuivat arkkityyppisiltä ja jäivät melko, kröhm, lennokkaan juonen varjoon.

Mutta tuli tämä silti luettua loppuun, eikä kokemus mitenkään tuskallinen ollut, joten ehkä kehtaan tätä suositella kesäpalaksi kirjoja rakastaville, etenkin niille, joita brittiläinen gotiikka ja kirjailjaelämä ja kaksosdraamat kiehtovat. Otankin lukunäytteeksi kohdan, josta itse pidin erityisesti:

- Elämä on komposti. 

[--] Se jota toiset kutsuvat mielikuvitukseksi, on minulle kompostikasa. Aina silloin tällöin otan jostain idean,  työnnän sen kompostimultaan ja odotan. Idea saa ravintonsa tummasta massasta, joka on syntynyt aiemmasta elämästä. Se ottaa siitä energiansa. Se itää. Juurtuu. Kasvattaa versot. Ja niin edespäin kunnes jonakin kauniina päivänä minulla on valmis tarina, tai romaani. 

Nyökkäsin, pidin rinnastuksesta. 

- Lukijat, neiti Winter jatkoi, - ovat narrattavissa. He uskovat, että kaikki mitä kirjoitetaan, on omaelämänkerrallista. Niin onkin, mutta toisin kuin he luulevat. Kirjailijan elämän täytyy ehtiä maatua ennen kuin sitä voi käyttää kaunokirjallisen teoksen raaka-aineena. [--] (s. 53)

Diane Setterfield. Kolmastoista kertomus. Tammi. Suomentanut Salme Moksunen. 4. painos (1. suomenkielinen painos 2007). ISBN 978-951-31-5126-3.

Arvioita:
Joni Kirjavinkeissä
Morre Morren maailmassa
Liisa Luetut, lukemattomat -blogissa
Leena Lumi blogissaan

Vainola

Vainolassa Päivi Alasalmi käy kartanoromantiikan ja gotiikan kimppuun oikein kaksin käsin: ravistaa pölyiset ja kuluneet pukineet auki, kääntää ne nurin ja asettelee ihan uusille laskoksille. Hurmaavaa luettavaa!

Nuori, kaunis ja tarmokkaasti punatukkainen Laura Auer tulee nuorikkona Vainolan graniittilinnaan. Vähitellen hän selvittää mieheensä Lauriin ja tämän sukuun liittyviä salaisuuksia. Ja niitä riittää! Kuka on ritariksi pukeutunut kuokkavieras naamiaiskutsuilla? Kenelle kuuluu pihalta löytynyt vihkisormus? Miksi metsässä on salainen, kalustettu kuoppa? Miksei kauniilla orlovilaisella saisi ratsastaa? Ennen pitkää lukija ymmärtää täydellisesti miksi Vainolan suvun vaakunaeläin on kaksipäinen kyy....

Kuulostaa kliseiseltä, ja onkin sitä - niin kliseistä, että kliseistä kuoriutuu jotain aivan uutta, hilpeää ja mukaansatempaavaa. Ihan heti tämän perään ei uskalla lukea "oikeaa" romantiikkaa, sillä Vainolan jäljiltä se varmaan tuntuisi hassummalta kuin ansaitseekaan.

Kyllä hyvä on hyvä, ei voi muuta sanoa. Yksikään lukemistani Päivi Alasalmen kirjoista ei ole tuottanut pettymystä. Tosin on sanottava, että tämä oli minulle selvästi viihteellisin lukemistani. Jos tässä jokin syvempi teema on, se on kai miesten ja naisten ikuinen sotatila - kuka käyttää valtaa ja miten - mutta Vainolan tapauksessa viihdekirjallisuulla leikittely on niin kiehtovaa, että se vei ainakin minut täysin mukanaan.

Nautiskelkaapa tästä kartanokuvauksesta tyylinäytteenä (pidemmän otteen löytää täältä):

Kun ajoimme ylös mäkeä, jonka ylärinteellä Vainolan graniittinen päärakennus koko komeudessaan seisoi, aloin vähitellen tuntea muuttuvani. Minun oli vaikea palauttaa mieleeni täsmällistä ennakkokuvitelmaani tulevasta kodistani, sillä Vainola valtasi mieleni epäsäännöllisin sysäyksin, kuin joka nurkka ja pala taloa, sitä enemmän mitä enemmän näin, olisi syönyt pois jotain aiemmin tietämääni, tahtomaani. Kuin virus. Kuin henkäsalpaava nähtävyys, joka on tuttu vain kuvista, mutta jonka suunnattomuutta tai voimaa ei olisi koskaan voinut kuvitella.

Samalla tunsin, että talo oli juuri sellainen kuin pitääkin, kuin pitikin - että mieheni ei olisi voinutkaan syntyä eikä kasvaa muunlaisessa talossa. Hänen luonteensa tummat puolet eivät olisi päässeet vallalle mansikanpunaisessa maalaistalossa eikä pikkusievin puuleikkauksin koristellussa huvilassa, vaan ne tarvitsivat taakseen Vainolan tummanpuhuvat, torjuvat kulissit - fasadin, jonka uskoin heti kykenevän kätkemään kaiken, mitä ei toivottu muiden tietävän. (s. 5-6)

Lukiessani tätä nousivat mieleeni myös kuvaukset Tuon tumman naisen talosta, Metsäläisten maalaistalosta, ja leivonnaisista Afrikassa Valkoisessa naisessa. Alasalmi osaa tehdä materiasta tunnelmaa. Olen ihan fani!

Raivostuttavaa ettei Alasalmi ole (vielä) tunnetumpi ja myydympi. Toisaalta Vainolaa lukiessani mietin taas kerran, että Alasalmi on vaikeasti määriteltävissä, ja siksi varmaan vaikeasti markkinoitavissa. Miten tätäkään kirjaa kuvaisi? Viihdekirjallisuuden kliseitä parodioivaa viihdettä? Ivallinen, villisti juonikas ja koukuttava? Argh. Gummerruksella löydetty "karmea kartanoromaani" on oikeastaan aika hyvin sanottu - jos vain lukija osaa lukea rivien välistä eikä odota aitoa kartanoromaania.

P.S. Lukutoukille kiinnostavana kuriositeettina pitää vielä mainita, että kirjassa sankaritar tekee väitöskirjaa Jean Rhysistä. Hih, tämän jälkeen minunkin pitää varmaan lukea Siintää Sargassomeri.

Päivi Alasalmi (1996). Vainola. Gummerus. ISBN 951-20-5045-5

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
Morren maailmassa

Ylämaan lupaus, taika ja vielä lumouskin

Näin juhannuksen alla heittäydyin oikein yltiöromanttiseksi. Olen vähän kerrassaan kalunnut 101 naisten kirjan listaani, ja viimeksi kirjastossa käydessäni innostuin etsimään Deveraux'n kirjoja. Valitettavasti en juuri sillä hetkellä muistanut kirjan tarkkaa nimeä: Ylämaan Jotain se oli.

Niinpä lainasin kaikki kolme Ylämään jotain kirjaa - ja hyvä näin. Juuri sopivasti sain näistä kolmesta romaanista henkisen alibin, ja jätin juhannussiivouksen vähän vähemmälle. Juhannusvieraat saapuvat ihan näillä hetkillä, joten tyydyn raportoimaan lyhykäisesti...

Ylämaan lupaus kertoo Judithista, jonka suunnitelmat luostariurasta menevät uusiksi, kun ilkeä isä naittaa hänet väkisin salskealle Gavinille. Gavinin kestää jonkin aikaa sopeutua omanarvontuntoisen, älykkään - onko pakko sanoa - hehkeän Judithin epätavalliseen käsitykseen, että miehet eivät olekaan ehdottomasti naisen herroja. Pariskunnan pitää hakea sopua Henrik VII:n hovista asti. (Kertomuksen antama kuva tuosta Tudorien dynastian alkuunsaattajasta poikkeaa aiemmasta käsityksestäni melkoisesti, mutta mitäs pienistä: naiset ovat kauniita ja heidän povensa kohoilevat - miehet ovat komeita ja aina ase tanassa.)

Ylämään taika sijoittuu ajallisesti heti edellisen kertomuksen jälkeiseen aikaan. Nyt Gavinin veli Stephen nai kuninkaan ehdotuksesta vastentahtoisen skottinaisen, klaaninsa päällikön. Bronwyn McArra ei ole tottunut pokkuroimaan herrojen ja valtiaiden edessä. Mutkikkaiden seikkailujen jälkeen tämä mustahiuksinen ja sinisilmäinen kaunotar kuitenkin oppii arvostamaan englantilaisen puolionsa viisautta; tämä näet sopeutuu skottilaiseen elämänmenoon niinkin hyvin että alkaa käyttää kilttiä. Tiedättekö te mitä kiltin alla pidetään? Jep.

Ylämaan lumous - kirja, jota siis alunperin etsin - sijoittuu jo huomattavasti modernimpiin aikoihin, 1900-luvun alkupuolelle. Uusi sankaritar Temperance ei ole ollenkaan nimensä veroinen, vaan intohimoinen naisasianainen ja hyväntekeväisyysihminen. Hän ajautuu riitoihin isäpuolensa kanssa ja päätyy hurjapäisen sopimuksen tähden taloudenhoitajaksi tämän veljenpojan ränsistyneeseen kartanoon Skotlannissa. Omalaatuinen yhdyskunta Ylämaalla, ja tietenkin klaanin päämies James McCairn, saavat Temperancen pohtimaan arvojaan uudemman kerran.

Huoh - mikä romantiikkapläjäys! Nämä ovat mukavia kirjoja lukea. Ehkä vähän ennalta-arvattavia, mutta onhan se mukavaa tietää, että rakkaus voittaa lopussa. Hemmetti, kuka haluaisi lukea romanttista seikkailua, joka päättyy onnettomasti? Ainakaan kovin usein? Luulen että sarjaan kuuluu vielä muitakin kirjoja, pitääpä tutkia kunhan ehdin.

Hengästyttäviä hetkiä raittiissa ulkoilmassa, romanttisissa ympäristöissä, komeiden miesten (jäntevät lihakset ja niin pois päin) ja kauniiden, älykkäiden nuorten naisten seurassa. Mukana sopivasti pieni tujaus maanläheistä huumoria:

James oli tarttunut hänen ranteeseensa ja veti hänet ulos valjashuoneesta ja lähti sitten kiskomaan häntä taloa kohti. Mies ei näyttänyt huomaavan, ettei Temperancella ollut kenkiä, mutta astuessaan kiville ja johonkin mikä litsahti Temperance oli hyvin tietoinen paljaista jaloistaan. Älä anna sen olla hevosenlantaa, hän rukoili James laahatessa häntä taloon. (Lumous, s. 159)

Suositellaan rentoihin hetkiin. Ryppyotsaisella fiiliksellä ei näitä kirjoja kannata avata, mutta lomatunnelmiin sopivaa tunnemyrskyä olisi tarjolla. Jos juhannusmiehesi lähtee hakkaamaan halkoja tai kokemaan verkkoja, kaiva jotain tämäntapaista hyllystä... iltasaunaa odotellessasi.

Hyvää juhannusta!

Jude Deveraux (2005). Ylämaan lupaus. Helsinki: Gummerus. Suomentanut Tarmo Haarala.
Jude Deveraux (1994). Ylämaan taika. Hyvinkää: Book Studio. Suomentanut Tarmo Haarala.
Jude Deveraux (2001). Ylämaan lumous. Hyvinkää: Book Studio. Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom.

Vaimoke

Olen löytänyt oikean karkkipussin - nimittäin Hilja Valtosen. Kiitos kuuluu varmaan Sallalle, jonka muistelen kommenteissaan kehuneen Valtosen kirjoja; syystä tai toisesta on joka tapauksessa ollut mielessä, että Valtosen kirjoja pitää kaivaa esille. Yhdellä kirjastokäynnillä muistin aikeeni. Valitsin hyllystä Vaimokkeen, koska nimi oli tuttu. Olisinko joskus kauan sitten nähnyt kirjan pohjalta tehdyn elokuvan?

Ensin vähän hätkähdin romaanin kirjemuotoisuutta, sillä tarina on kerrottu sankarittaren, Kirstin, kirjeinä amerikansisarelleen. Mutta turhaan epäilin, Vaimoke on täydellistä hömppää: romanttista, viihdyttävää, ennalta arvattavaa, hyvin kirjoitettua, nasevaa - ja nykypäivän näkökulmasta myös ihastuttavaa historiallista ajankuvaa. Vanhahtava kieli on ilmeikästä, ajan käyttäytymisnormit täyttä epookkia. Vaimokkeen sankaritar on silti ihastuttavan nykyaikaisesti särmikäs, vaikka pitääkin kiinni naiselle soveliaasta siveellisestä käytöksestä.

Juoni on hyvin samantapainen kuin vaikkapa harlekiineissa. Sankaritar joutuu monimutkaisessa pakkotilanteessa naimisiin miehen kanssa, hautoo salaista mieltymystä tähän, mutta on ylpeyttään päättänyt pakottaa miehen eroon, koska ei usko tämän todella välittävän itsestään. Tomera vaimoke panee pian miehensä järjestykseen ja rakkaus voittaa niin kuin asiaan kuuluu.

Kuulostaa tylsältä mutta ei ole sitä. Tekstinä Vaimoke on aivan eri luokkaa kuin kioskikirjallisuus. Kaavamaisetkin henkilöhahmot ovat ilmeikkeitä. Kirjassa on hilpeää kepeyttä joka hurmaa.

Muori virkistyi heti niin, että nousi istumaan ja joi kolme kuppia kahvia. Minut käskettiin sitten hänen armoistuimensa tykö.

"Miks'et voinut heti suostua, lapsi kulta?" kysyttiin marttyyrin äänin ja katsein. 

"Täytyyhän naisen toki hiukan oikkuilla ja viekastella, ettei mies luule hänen tuppautuvan", vastasin valtioviisaasti. "Et kai sinäkään isän kosintaan heti suostunut?"

"Isä kosi minua kolmesti", hymyili äiti ylpeänä muistoissaan.

"Ja minun olisi pitänyt jo toisella kosinnalla antautua! Kovin luulet sukusi huonontuneen", nuhtelin leppeästi, kun huomasin koskeneeni oikeaan hermoon.

"Sinä näytät olevan oikea Lundgren", myönsi äiti kokonaan leppyneenä. (s. 71).

Parasta kaikesta - näitä on vaikka kuinka monta vielä lukematta... Tällaisen Valtosen lukee ilokseen aina kun kaipaa jotain makeaa raskaamman päälle. Seuraavaksi täytyy varmaan ottaa lainaan Sallan 100 naiskirjailijan kirjan listassa ollut Nuoren opettajattaren varaventtiili.

Hilja Valtonen (1975, alkuperäinen 1933). Vaimoke. Helsinki: Otava. Rakkaat vanhat kirjat -sarja.

Valtosesta tietoja etsiessäni törmäsin Tarja Kytösen graduun, jossa myös Vaimoketta analysoitiin. Tänään ei aika riitä perusteelliseen sen lukemiseen, mutta pikaselaisulla vaikuttaa perusteelliselta ja kiinostavalta työltä. Sitä kautta löytyi myös Vaimokkeen alkuperäisen painoksen kansikuva - nostalgista!