Gene Wolfe: Sovinnontekijän kynsi ja Liktorin miekka

Gene Wolfen sarjan Uuden auringon kirja ykkösosa innosti minua aikoinaan melko tavalla. Jatko-osien kanssa olisi varmaan pitänyt malttaa kunnes neljäskin osa on ilmestynyt suomennoksena. Mutta minkäs teet, liha on heikko, ja tässä sitä nyt ollaan.

Satuin saamaan kirjastosta sekä Sovinnontekijän kynnen että Liktorin miekan. Niissä jatkuu Severianin matka Wolfen erikoisen maiseman läpi. Nämä ovatkin kaikki matkakirjoja, vaelluksia: vaikka Severian pysähtyy silloin tällöin, suuntaa on aina eteenpäin, kohti vääjäämätöntä päätöstä. Hän kohtaa ihmisiä erotakseen heistä, ilmiöitä jättääkseen ne taakseen. Severian muuntuu matkallaan yhdenlaisesta symbolista toisenlaiseksi. Maagiset esineet menettävät painoarvoaan ja sisäisten voimien ja heikkouksien merkitys kasvaa.

Severianin ristiriitaisuus kertojana kiehtoo sekin. Hän havainnoi tunteitaan ja tekemisiään viileästi, jälkiviisauden valossa.

Nautinnollisia ja silti kovasti mietityttäviä kirjoja nämä... Osa jutuista menee yksinkertaisesti ohi. Teksti on kaunista mutta merkityksestä raskasta. Jokin vähän kepeämpi olisi ehkä uponnut nyt helpommpin, mutta Uuden auringon kirjassa on vetovoimaa: mihinkään muuhunkaan ei osannut keskittyä kun nämä olivat kesken.

Itse asiassa nyt hirveästi tekisi mieli lukea heti perään myös sarjan viimeinen osa The Citadel of the Autarch. Heh, Amazonista saisi kindlelle muutamalla dollarilla ja muutamassa minuutissa! Olen tehnyt aikamatkan tulevaisuuteen (päivä kerrallaan) ja elän science fiction -aikaa...

Mutta ei. Aion kiltisti odottaa. Wolfen teksti on niin täyteläistä, että käännös antaa enemmän. Sitä paitsi toistaiseksi suomennokset ovat olleet mainioita. Otetaanpa näyte:

Sommelier toi meille kupilliset miltei vedenkirjasta viiniä, joka oli myös liikkumatonta kuin vesi, kunnes kupin liikahdus havahdutti sen. Se parfymoi ilman kuin kukat joita yksikään ei näe, kukat jotka vain sokea löytää, ja sen juominen tuntui siltä kuin olisi juonut voimaa suoraan härän sydämestä. (s. 62, Liktorin miekka)

Joitain kirjoja pitäisi lukea moneen kertaan, että ne tuntisi ymmärtävänsä. Tämä sarja taitaa olla niitä.  Mutta pitääkö kaikkea välttämättä ymmärtääkään? Kukasta voi nauttia sitä näkemättä... Vaikkei järki riitä valaisemaan Wolfen mielikuvituksellista maisemaa, tarinan luut tuntee sormenpäissään.

Myös Raija ja Ville-Markus ovat lukeneet Kynnen.

Gene Wolfe (2014). Sovinnontekijän kynsi. Gummerus. 978-951-20-8670-2.
Gene Wolfe (2015). Liktorin miekka. Gummerus. 978-951-20-9840-8.

Tarquin Hall: Vish Puri & nauruun kuolleen miehen tapaus

Kuva: Gummerus

Maaliskuussa on ollut blogissa hiljaista. Ei siksi että murjottaisin; ei vain ole ollut mahdollisuuksia lukea, eikä siis tarvetta päivittääkään. Vanhan laulun sanoin, mä joka päivä töitä teen... olisi varmaan pitänyt ennakoida paremmin ja ennen kaikkia työskennellä tehokkaammin tammi-helmikuussa. Nyt on olo kuin Neiti A:n edesmenneellä hamsterilla, joka ahkerasti kaivoi-kaivoi-kaivoi-kaivoi parkettilattiaa suuremmin edistymättä.

Kirjojakin on kesken melkoinen pino. Ensimmäisenä sain loppuun nyt Nauruun kuolleen miehen tapauksen, jonka myötä pääsin taas käväisemään Delhissä. Intialla on oma erityinen fiiliksensä, kirjoissa ja käytännössä. Tarquin Hallin kirjat ovat toistaiseksi osoittautuneet hyvin toimiviksi pikavisiittivälineiksi. Keskiluokkainen Delhi suomalaisittain eksoottisine tapoineen ja rituaaleineen on sekä riemastuttavan vieras että pohjimmiltaan turvallisen tuttu; hyvä ruoka, teinikapina ja hyväuskoisuus ovat universaaleja ilmiötä kun taas teepojat, naurujooga ja hellästi kankaasen kääritty televisio (jottei se pölyttyisi) ovat vähän oudompia.

Otetaanpa näytteeksi Vish Purin liiketoiminnan esittelyä:

[--] Mitä yksityisimmät etsivät eli vilkasta aikaa. Toimisto oli tässä kuussa käsitellyt jo seitsemän avioliittotutkimusta, joiden yhteydessä oli pitänyt selvittää sovittuihin avioliittoihin tarkoitettujen morsianten ja sulhasten taustat ja luonteet. Vakuutusyhtiö oli palkannut yrityksen selvittämään, oliko muuan rouva Aastha Jain, 74, kuollut luonnollisesti vuosittaisella pyhiinvaellusmatkallaan Gangotriin (yksityisetsivä oli löytänyt naisen elossa ja terveenä Goasta, jossa tämä eli salanimen turvin). Puri oli myös selvittänyt ripeästi herra Satish Sinhan isän epätavallisen sieppauksen. Vanhempi Sinha oli syntynyt uudelleen apinaksi, ja yksityisetsivä oli löytänyt hänet seuraamalla paikallisen banaani-wallahin parasta asiakasta tämän kotiin. (s. 33)

Kesän lukumaratonin Kadonneen palvelijattaren tapauksesta tuttu Vish Puri selvittää tällä kertaa näyttävää murhaa. Gurunmurtaja tri Suresh Jha kuolee naurukerhon kokouksessa miekaniskuun. Itse Kali-jumalatar on silminnäkijöiden mukaan syypää, ja tapaus on jopa tallentunut videolle. Jumalten viha ei riitä Purille selitykseksi. Tutkimuksissa tulee taas kerran todistettua, että hengellinen, poliittinen ja taloudellinen valta viihtyvät hyvin yhdessä, eikä Puri ihan vähällä pääse näitä pesäkkeitä tonkiessaan. Onneksi tällä hyvän ruoan päälle ymmärtävällä etsivällä on apunaan mitä mainioin avustajakaarti ja turvanaan oma veitsenterävä älynsä. Myös Purin vaimo ja äiti ehtivät kirjan mittaan selvittää oman arvoituksensa.

En edes yrittänyt itse arvailla oikeita vastauksia.. ja hyvä niin: pieleen olisi mennyt.

Vaikka toden sanoakseni luin tätä kirjaa puhtaasti viihtymismielessä (ja viihdyinkin mainiosti), juolahti jälkeenpäin mieleeni, että hauskuuden ja jännityksen  ohella Hall tarjoilee myös eräänlaista kannanottoa. Murhatuksi joutuva Jha on rationalismin esitaistelija ja huijari-gurujen kampittaja. Puri, joka itse hädän tullen turvautuu temppeliin, ei hyväksy hengellisiä hyväksikäyttäjiä. Hallin romaanissa uskonto ja sen traditiot nähdään hyvinä voimina mutta uskonnon käyttäminen vallan tavoitteluun tuomitaan; guru-kultin toimintamalli vertautuu maolaiseen hierarkkiseen terroriin. Molemmissa on kyse henkilökohtaisesta vallankäytöstä johonkin suureen ajatukseen vedoten.

Pidän Hallin inhimillisestä otteesta. Se tekee (minulle) käsittämättömästä kulttuurista jotenkin lähestyttävämmän. Vaikka tyyli on kovin erilainen, on Vish Purin tutkimuksissa Intiassa jotain samaa kuin Mma Ramotswen Botswanan seikkailuissa. Kai se on tuo lämminhenkinen sävy.

Ikään kuin ihmiset olisivat, kaikesta huolimatta, loppujen lopuksi hyviä. Enimmäkseen.

Tarquin Hall (2013). Vish Puri & nauruun kuolleen miehen tapaus. Suomentanut Tero Valkonen. Gummerus. 978-951-20-8938-3.


Arvioita:

Mari A piti kirjan leppoisasta tunnelmasta, vaikka se olikin melkein liian leppoisa
Amma nautti miljööstä mutta lukee jatkossa dekkarinälkään jotain muuta
Hah! Norkullekin tuli Mma Ramotswe mieleen!

Steven Saylor: Roma ja Empire

Kaksoiskirjajuttujen putki näemmä päällä, mutta ei voi mitään: luin nämä molemmat Steven Saylorin kirjat äskeisellä Italian reissullani ja niistä on ehdottomasti raportoitava yhdessä.

Roma kertoo (rummunpärinää) Roomasta, tarkemmin sanottuna Rooman valtakunnan synnystä ja kasvusta. Tarina alkaa hulppeasti vuodesta 1000 eKr. ja päättyy vuoteen 1 eKr. Suolakauppiaiden leiripaikasta kehkeytyy kirjavien vaiheiden kautta pieni kuningaskunta, sitten Rooman tasavalta, lopulta maailmanvalta. Saylor hallitsee melkein liian laajan aiheensa kutistamalla sen kahden suvun tarinaksi. Rooman valtiaiden piirin liepeillä liikkuvat Pinariukset ja Potitiukset sukupolvesta toiseen, vaihtelevalla menestyksellä. Tarina pysyy mittakaavaltaan inhimillisenä ja Rooman legendat heräävät eloon.

Empire jatkaa tarinaa osapuilleen siitä mihin Roma sen jättää, vuodesta 14 jKr., ja päättyy vuoteen 141. Tällä kertaa ollaan Pinariusten matkassa ja seurataan neljän sukupolven selviytymistä Rooman ehkä huikeimpina aikoina. Keisari Augustuksen pitkä rauhaisa kausi on päättymässä ja edessä ovat vaaralliset ajat. Tiberius, Galigula, Claudius ja Nero... Vespanius ja hänen poikansa... lopulta Trajanus ja Hadrianus.

En tiedä olisinko innostunut näistä kirjoista niin, ellen olisi niitä poiminut matkaan nimenomaan Roomasta. Roma kävi hyvästä kertauskurssista mitä tulee Rooman varhaisvuosien legendoihin, mutta se on väkisinkin ihmiskuvaukseltaan vähän ohut. 650 sivua on paljon... mutta aiheeseen nähden vähän. Parhaiten Romasta jäävät mieleen Romuluksen ja Remuksen kuningasajat sekä Caesarin päivät. Tiesittekö, että "caesar" alkujaan viittasi runsaaseen ja tuuheaan tukkaan? Nolompi juttu, sillä kuten Asterixista tiedämme, Caesar oli vanhemmiten kalju. Opettavainen kirja kaikin puolin!

Pidin siitä, että Saylor otti keskushenkilöikseen asteen tavallisempia ihmisiä eikä keisareita tai kuninkaita; se antoi liikkumavaraa ja teki eläytymisestä helpompaa. Saylor myös antoi itselleen mahdollisuuden jättää käsittelemättä asioita, joista ei ole tyydyttävän varmaa tietoa tai jotka olisivat liian puuduttavia lukijan hahmotettavaksi. Silti tarina tuntui välillä pakotetulta. Romasta näki, että kerronnan sitominen sukujen vaiheisiin edellytti kompromisseja.

Tarkkasilmäinen roomantuntija pongaa Vestan temppelin rauniot.

Empire sen sijaan oli kirjanakin vetävä tapaus. Roman kertomuksessa kirmaili 11 keskushenkilöä läpi tuhannen vuoden, Empire käsitteli neljä kohtaloa ja puolentoista vuosisataa. Ihmisten persoonistakin ehti saada selvää. Empirekin sisältää muutaman vähän kömpelön deus ex machinan, mutta kokonaisuus on silti toimiva, vaikken episodiromaaneista erityisesti pidä. Saylorilla on ollut pokkaa poiketa stereotyypeistä silloin tällöin. Esimerkiksi keisari Neron lähipiiriin kuuluva Lucius Pinarius on Neron aito fani, loppuun asti.

Oli mahtava lukea Empirea nyt kun Rooman muistomerkit olivat tuoreessa muistissa! Tässä kirjassa rakennetaan mm. Trajanuksen pylvästä ja Hadrianuksen mauseleumia ja Colosseumia (a.k.a Flaviusten amfiteatteri) ja tietenkin hengaillaan Neron hurjassa Domus Aureassa. Rakennusprojektit, sodat ja politiikka eivät kuitenkaan hallitse kirjaa ylenmäärin. Tilaa jää vihalle ja rakkaudelle. Ja filosofiallekin.

[--] There are moments when I'm with you that I forget where I am, even who I am. I lose myself in the moment.' 

She smiled. 'And isn't that delicious?' 

'Dangerous, Epictetus would say. To lose one's self in ecstasy is a trap, an exaltation of the body over the will, a capitulation to appetite, an invitation to heartbreak and disappointment because we have no control whatsoever over the passions and appetites of another. A person may love us one day and forget us the next. Pleasure can turn to pain. [--] (Empire, s. 403)

Eihän Saylor mikään Hilary Mantelin kaltainen tyylitaituri ole... eikä kumpikaan kirja saa varsinaisesti henkeään pidättämään... mutta romaaniparina Roma ja Empire olivat tyydyttävä setti. Helposti uppoava historian kertauskurssi. Kun pääsin loppuun, olisin toivonut tarinan vielä jatkuvan. Mutta ei. Ehkä pitäisi lukea uudestaan jokin omasta hyllystä löytyvistä Rooma-kirjoista. Ihmiskunnan viholliset tai peräti Tacituksen Keisarillisen Rooman historia.... Jälkimmäinen on aikalaishistoriaksi harvinaisen luettavaa tekstiä.

Ja onhan aina Asterix.

Steven Saylor (2011, alkuperäinen 2007). Roma. Corsair. 978-1-84901-604-9.
Steven Saylor (2011, alkuperäinen 2010). Empire. Corsair. 978-1-84901-602-5.

Arvioita:
David MacLaine pitää Romaa helppona introna syvempiä kirjoja varten
Simon ei Empiresta innostunut; Historical novel society tykkäsi enemmän mutta moittii ohuita naishahmoja.

Aavekauppiaan tytär

Kuva: Like

Alkuun tilkka con-tunnelmointia, niin innokkaasti olen tänä vuonna tapahtumaa mainostanut. Oli hauskaa, taas kerran! Iltabileet tosin jäivät väliin, kun ei ollut tuttua porukkaa mukana. Ehkä ensi vuonna on parempi tuuri Kaapelitehtaalla?

Mitähän kertoisin? Vein myyntiin pari laatikollista vanhoja pokkareita ja shoppailin kirjoja osapuilleen samalla rahalla. Scifikirppikseltä löytyi kolme osaa Lessingin Argossa-sarjaa. Nam! Lisäksi ostin Neiti B:lle hienon miekaksi naamioituneen sateenvarjon. Se on kauden ehdoton nörttiasuste. Vänkärivuoroni vietin narikassa (hiljaista mutta hyvää seuraa) ja kirppiksellä (kiireistä ja hyvää seuraa).

Leikomaa (vasemmalla) haastattelee Williamsia.

Ehdin huonon ajoituksen takia seuraamaan vain paria kiinnostavaa ohjelmanumeroa. Mutta Lois McMaster Bujoldista sai fiksun ja huumorintajuisen vaikutelman, ja myös Liz Williamsin kirjoista osa alkoi kummasti kiinnostaa, kun hän niitä haastatteluissa kuvasi. Kirjailijabongasin J. S. Meresmaan, Johanna Sinisalon, Miina Supisen, Risto Isomäen ja Tiina Raevaaran, mutta olin liian ujo sanoakseni mitään... (Mitä siinä voi sanoa? "Hienoja kirjoja"? "Kirjoittakaa lisää"?) No, Meresmaata kävin sentään moikkaamassa ja kyselemässä Mifongin kakkososan perään, mutta ei sitä ilmeisesti ihan lähipäivinä julkaista.

Sitä ja muita tulevia odotellessa luin Tampereella Liz Williamsin Aavekauppiaan tyttären, joka julkaistiin kotomaaksi tämän Williamsin ensimmäisen Suomi-visiitin kunniaksi. Tytär kuuluu Williamsin ilmeisesti tunnettuun komisario Chen -sarjaan, josta en ollut ennen tätä suomennosta kuullutkaan. Taas kerran huomaa, etten kovasta lukemisesta huolimatta ole läheskään kartalla spefistä!

Yliluonnollisia rikoksia setvivä Chen asuu Singapore kolmosessa, Hongkongiin perustuvassa franchise-kaupungissa, mutta työtehtävät vievät myös eksoottisemmille seuduille. Tyttäressä Chen joutuu piipahtamaan Helvetissä laitonta aavekauppaa harjoittavaa liigaa jahdatessaan. Rikinkatkun ja taivaallisten suitsukkeiden läpi tunkee poliittisen pelin lemu. Myös Chenin vaimo Inari* ja Chenin suojelusjumalatar Kuan Yin vedetään juonittelun kurimukseen, samoin kuin manalan siveyspoliisissa (!) työskentelevä Zhu Irzh, mukavasti turhamainen ja onnettomuudekseen jokseenkin kunniallinen demoni.

Aavekauppiaan tytär ei ole ihan sitä minulle ominta spefiä. Eksoottinen ympäristö jaksoi huvittaa ja kiinnostaa kirjan verran, ja reipas tempo piti mukana. En silti osaa kuvitella ryntääväni etsimään lisää sarjan osia kuten kävi vaikkapa Kage Bakerin Company-sarjan kanssa. Kiinalaiseen mystiikkaan perustuva tuonpuoleinen on kiinnostava miljöö... mutta jotenkin sitä ympäristöä on liikaa. Kirjan teemat ikään kuin hukkuvat kullattuihin koristeleikkauksiin ja infernaalisiin yksityiskohtiin. Lisäksi koin jotenkin häiritseväksi sen, etten osaa erottaa kirjailijan mielikuvituksen tuotteita aidoista myyteistä. Ilmeisesti tulen toimeen paremmin perinteisemmän fantasian tai tutumman länsimaisemman kulttuuriperinnön kanssa, vanhoista kunnon galaktisista imperiumeista puhumattakaan.

Kaikkiaan Tytär oli silti kelpo kirja ja hyvää viihdettä iltapuhteeksi. Pidän usein kirjoista, joissa miksataan spefiä ja dekkaria, ja siihen lokeroonhan tämä solahtaa nätisti. Sitä paitsi, tarina etenee, tekstin sujuvuutta ei voi moittia, huumori on sopivasti kyynistä, Chen sympaattinen vaikkei syvällinen... ja kyllä byrokraattinen helvetti saa hymyilemään moneen otteeseen.

Williamsia haastatteli Finnconissa kirjan suomentaja, Marianna Leikomaa. Keskustelussa kävi ilmi, että Williams kirjoittaa noitatarvikekaupassaan, asiakkaiden välissä. Vau. Ei kirjasta uskoisi. Otetaanpa lukunäyte vielä loppuun.

[--] Aave vaikersi ääneen. Zhu Irzh ei nähnyt häntä kovin tarkkaan. Tyttö tuntui sulautuvan varjoihin ja leijuvaan tomuun. 

"Pysy paikallasi", Zhu Irzh sähisi. Aave muuttui hiljaiseksi ja veltoksi hänen käsissään ja kiinteytyi hieman lisää. Zhu Irzh näki pienen, laihan lapsen, jolla oli isot silmät. Hän ei osannut arvata ihmisten ikävuosia kovin hyvin. Ihmiset tuntuivat elävän niin lyhyen elämän, aivan sudenkorennot, mutta tyttä oli varmastikin hyvin nuori. (s. 69)

Liz Williams (2012, alkuperäinen 2005). Aavekauppiaan tytär. Like. Suomentanut Marianna Leikomaa. ISBN 978-952-01-0740-6.

Arvioita:
Toni Jerrman Hesarissa
Raija Taikakirjaimissa
Mikko Kirjavinkeissä
Kata Luettuja maailmoja -blogissa

*Inari-nimi ei liity Suomen Lappiin. Kyseessä on japanilainen kettuotus/kami. 

Vaitelias Jumala

Kuva/kansi: Gummerus/Liisa Holm

Iski dekkarinälkä: ehkä haluan unohtaa oikeat rikokset kuvitteellisia miettimällä. Onneksi tuli viikkoja sitten poimittua kirjastosta muutama Anna Jansson. Haudankaivajan jälkeen on Jansson on ollut lukulistalla, sillä ainakin äänikirjana kuunneltuna Janssonin tyyli toimi minulle, ja poliisi Maria Wern tuntui mukavalta tuttavuudelta.

Vaitelias jumala on Wern-sarjan ensimmäinen osa. Railakas aloitus! Nuorempi konstaapeli Wern yrittää selvitä kahdesta lapsesta, huithapelimiehestä ja horror-anopista - ei olisi tarvittu jatkoksi rituaalimurhaa. Mutta metsästä löytyy puu, jossa riippuu kuollut mies, seuranaan kahdeksan eläimen raatoa. Joku on ottanut muinaiset jumaltarut astetta liian vakavasti.

Kun vertaan tätä mielessäni Haudankaivajaan, vaakakuppi kallistuu uudemman kirjan eduksi. Haudankaivajassa Marian yksityiselämä ei ole niin vahvasti framilla, ja siinä on monta hauskaa henkilöä. Jumalassa en samalla tavalla innostunut sivuhenkilöistä, ja pahiskin oli varsin epäuskottava. Rikos oli kyllä poikkeuksellisen näyttävä ja mielikuvituksellinen, mutta sen selvittäminen tuntui tässä kirjassa lähes sivuseikalta poliisin henkilökohtaisten ongelmien rinnalla.

Pidän kuitenkin siitä kun dekkarissa tai trillerissä saa samalla rautaisannoksen jostain erikoisalasta. Esimerkiksi Dick Francisin keskinkertaisen jännärin Shattered pelasti elävä ja perinpohjaisen oloinen kuvaus lasinpuhalluksen tekniikoista. Jumala ei ole ihan yhtä perinpohjainen Odinin legendojen kanssa, mutta erilaiset muinasuskomukset maustavat kirjaa mukavasti. Ainakin minulle oli ihan uutta, että pitämällä isävainaan päätä kaivossa saisi itselleen viisaan neuvonantajan... Nämä väläykset vieraampaan aiheeseen olivat kiinnostavia.

Kirjan heikkous oli löysähkön juonen ohella useimpien henkilöiden yksiulotteisuus. Etenkin minua rassasi Marian anopin yksioikoinen ja siksi tylsä kauheus. Onko näitä hirviöanoppeja oikeasti? Ehkä on. Kun on itse saanut pääpalkinnon anoppiarpajaisissa, on tietty vähän vaikea uskoa Janssonin laatimaan kammotukseen. Mutta dekkareissakin henkilöissä saisi olla vähän vähemmän mustaa ja valkoista - ja enemmän sitä oikeaa harmaata.

Jansson kirjoittaa kepeää dialogia, johon kliseisempikin ihmiskuva uppoaa melko luontevasti. Kas tässä Marian kuvausta anopistaan:

[--] On niin hauskaa laittaa ruokaa yhdessä ja varautua suureen makuelämykseen.
Maria ajatteli kananmunaa, jonka hän oli kiukuissaan heittänyt miestään kohti.
- Meidän perheessä paineet pikemminkin purkautuvat keittiössä. Sopiiko, että lähden nyt? Me menemme katsomaan erästä taloa.
- Mitä taloa? Aioitteko te muuttaa? Ei kai teidän talossanne ole mitään vikaa? Hartman kuulosti huolestuneelta.
- Siellä kummittelee! Siellä on vanha nainen, joka ei saa rauhaa sielulleen. Hän penkoo kotiamme öisin, siirtelee ja vie tavaroita. Hänen henkensä lepattaa keinokuituverhoissa. Kuulemme hänen hiipivät askeleensa ja raskaan hengityksensä... (s. 210)

Toinenkin Jansson on hyllyssä, eiköhän sekin pian sieltä pääse syliin. Ei varmaan ole raskas kannatella sekään.

Anna Jansson (2002). Vaitelias jumala. Gummerus. Suomentanut Jaana Nikula. ISBN 951-20-5986-X.

Arvioita:
Timo Hämäläinen Hesarissa
Kuutar lukupäiväkirjassaan
Cathy Humisevalla harjulla
Mette Luetut-blogissa.