Robin Sloan: Mr. Penumbra's 24-hour Bookstore

Tämä hassu pieni kirja päätyi luettavakseni joltakin lentokentältä. Tiedättehän millaisia kirjat ovat: kun ne on kerran ostettu, ne lähtevät helposti kiertelemään lähiympäristöstä. Tämän osti ystäväni matkalla jostain jonnekin ja tarjosi lainaksi epiteetillä "vähän kummallinen se on".

Kirja, jonka nimessä on kirjakauppa, on luonnollisesti vastustamaton. Miljööt ovat tärkeitä...

[--] I craned my neck back (why do bookstores always make you do uncomfortable things with your neck?) and the shelves faded smoothly into the shadows in a way that suggested they might just go on for ever.  

The shelves were packed close together, and it felt like I was standing at the border of a forest - not a friendly California forest, either, but an old Transylvanian forest, a forest full of wolves and witches and dagger-wielding bandits all waiting just beyond moonlight's reach. There were ladders that clung to the shelves and rolled side to side. Usually those seem charming, but here, stretching up into the gloom, they were ominous. (s. 8)

Mr. Penumbra's 24-hour Bookstore alkaakin aika kiinnostavasti. Työtön Clay päätyy hoitamaan yövuoroa kummallisessa kirjakaupassa. Suurin osa asiakkaista ei osta mitään, lainaa vain kummallisia koodikirjoja. Vähitellen Clay turhautuu ja alkaa ajankulukseen selvittää työpaikkansa mysteeriä. Avukseen hän rekrytoi myös sievän tytön, joka on töissä Googlella. Kuvio alkaa olla selvä: tässä on kyseessä vanha kunnon quest modernissa kaavussa. Velhon magiaa ovat nyt algoritmit ja Soturin voimaa edustaa miljonäärin luottokortti.

Penumbra's on kevyt ja helppolukuinen ja jotenkin kalifornialainen. Ja tyydyttävän viihdyttävä; sivujen kääntäminen ei tuottanut pienintäkään tuskaa. Mutta kieltämättä se on myös vähän kummallinen. Luokittaisin tämän alustavasti lahkoon Dungeons & Dragons -nörttien viihderomaanit. Henkilökuvaus on heppoista ja tapahtumien logiikasta aavistaa, että juonta ohjaa noppa... mutta silti väkisinkin tykkäsin tästä.

Ensinnäkin, kuvaus Googlesta oli hihityttävä ja hermostuttava. Toiseksi, tässä kirjassa on nainen, jolla on vain yhdenlaisia t-paitoja. Kolmanneksi, rakastin sitä miten tässä kirjakauppa on auki 24 tuntia vuorokaudessa. Koska lukija ei voi odottaa aamuun.

Robin Sloan (2012). Mr. Penumbra's 24-Hour Bookstore. Atlantic Books. 9781782392330.

Arvioita:
Roxanne Gay The New York Timesista kuvaa juonta vahvaksi
Marianne Levine The Independentistä sanoo "it's all very hipster" mutta arvelee kirjan jäävän mieleen.

Pekka Hiltunen: Sysipimeä

Kuva: WSOY

Hei vain ja terkkuja Vietnamista! Juuri nyt netti toimii kuin unelma, joten koitanpa joutessani julkaista tämän Helsingin lentoasemalla kirjoittamani jutun.

Pekka Hiltusen Sysipimeä oli minulle syksyn odotetuimpia kirjatapauksia. Tykkäsin kovasti Hiltusen esikoisesta, jossa on minusta hyvä meininki ja mielenkiintoinen asetelma. Vilpittömästi sinun on sikäli loistavasti ajan hermolla, että se kysyy kenen vastuulla on maailman parantaminen, yksilön vai yhteiskunnan. Kirjan suomalaisnaiset, etenkin Mari, ovat kuin vanhan ajan sarjakuvasankareita: he puolustavat heikkoja supervoimillaan omasta Studio-lepakkoluolastaan käsin. Ja kuten arkkityyppiin kuuluu, molemmilla on menneisyydessään pimeitä kammioita.

Sysipimeässä Marin tiimi, johon Liakin nyt kuuluu, auttaa mainekatastrofiin syöstyä radiojuontajaa ja jäljittää homofobista sarjamurhaajaa. Mutta murhaajajahti ei ole vaaratonta urheilua. Tämä saalis ei kaadu kesysti vaan vastaa kovaan timantinkovalla. Kirjan mittaan myös selviää Marin menneisyys, jonka Vilpittömästi jätti kätköön.

Tartuin Sysipimeään vähän huolissani, sillä tiesin sen jääneen kesken Kirsiltä, jolla on hyvä maku dekkareiden ja jännäreiden suhteen. Iiks – mitä kauheaa? Olinko ihan syyttä suotta ihastunut Vilpittömään – osoittautuisiko Sysipimeä mahalaskuksi?

Rehellisesti: kyllä. Ainakin suhteessa edelliseen. Olin jo pitkälti yli parinsadan sivun ennen kuin oikeasti tempauduin mukaan Sysipimeään, ja silloinkin kokemus jäi aavistuksen haaleaksi. Jotenkin tarina ei lähtenyt käyntiin ja huomasin koko ajan ärtyväni jostain ilmauksesta tai ajatusvirheestä. Vielä siitä eteenpäinkin, kun oikeasti alkoi kiinnostaa mitä seuraavaksi tapahtuu, aikamuotojen vaihdokset ja henkilöiden suoraviivaisuus rassasivat. Näin jälkikäteen mietittynä Sysipimeä oli minusta lajissaan kohtuullinen välipala, ei enempää eikä vähempääkään. Sysipimeä pitää jännärin perussopimuksista kiinni. Jos kuvassa on ase, sillä ammutaan. Murhaajakuviossa on hienoja elementtejä ja Studion tehokkuus mykistää ihastuksesta. Silti…

En oikein osaa selittää itselleni miksi yksi kirja toimi minulle niin hyvin ja toinen jäi lukukokemuksena selvästi huonommaksi. Yksi vaihtoehto on, että Vilpittömästi oli oikeasti parempi. Mietinkin mielessäni onko Sysipimeä kirjoitettu liian nopeasti. Jäikö viimeistely väliin? Tekstissä oli minusta aika paljon ilmaisullisia takkuja ja suoranaisia ajatusvirheitä. Esimerkiksi Lian juoksut tuntuvat hysteerisiltä: tultuaan kolmen tunnin lenkiltä hän lähtee kahden tunnin lenkille koiran kanssa.** Tykkään itsekin juoksemisesta mutta jotain rajaa. Tai tämä:

Pannukakusta kului aamiaisella Bergin asunnolla iso osa, ja Lia tiesi, että kun hän lähtisi, Berg ei hennoisi olla antamatta Grolle palasta.

He menivät kolmistaan ulos. Lia otti lyhyitä juoksupyrähdyksiä Gron kanssa, Berg tyytyi rivakkaan kävelyyn. (s. 83)

Jos kaikki kolme menevät kerran yhdessä ulos, miksi ihmeessä tuossa edellisellä rivillä ajatellaan, että Lia lähtee yksin?

Noh, sellainenkin optio on, että olen vaan kyltymätön ja ylivaatelias. Aina pitäisi vetää jokin uusi jyrsijä pääpukineesta.Pelkkä jatkaminen ei riitä?

Vilpittömästi ihastutti raikkaalla supersankari-ideallaan, ja Mari tosiaan pääsi käyttämään ja näyttämään ihmeellisiä kykyjään. Tykkään edelleen tuosta Studion oman käden oikeuteen liittyvästä dilemmasta ja sen tuomisesta esiin. Sysipimeässä kuvio oli jo tuttu, joten se ei itsessään enää antanutkaan lisäarvoa. Sen sijaan Marin menneisyyteen liittyvät paljastukset strippasivat hänet mystisestä viitastaan ja jättivät paljaaksi; Studion kokemat menetykset inhimillistivät hänet suorastaan yltiöpäisesti. Näillä käänteillä tässä olisikin pitänyt kuvata uskottavasti aidonoloista ihmistä, ei enää sarjakuvahahmoa. Sitä siirtymää ei Sysipimeässä tapahtunut.

Pekka Hiltunen (2012). Sysipimeä. WSOY. 978-951-0-39383-3.

Arvioita:
Juhani Karila Hesarissa
Jussi Aurén Satakunnan Kansassa
Norkku Nenä kirjassa -blogissa
Irja Kirjavinkeissä


**MUOKS! Caveat lukijat! Kuulin että olen väärässä Liian lenkkien suhteen; eivät kuulema olleet samana päivänä. No, en voi tarkistaa kun palautin jo kirjan... mielestäni luin kohdan kahteen kertaan ja juuri näin, mutta eipä olisi ensimmäinen kerta kun luetun ymmärtäminen pettää. ;-)

Kultatukka, tähtönen

Kuva/kansi: Gummerus/Sanna-Reeta Meilahti

Luin jonkin aikaa sitten John Ajvide Lindqvistin kirjan Kuinka kuolleita käsitellään, koska edullinen pokkari tuli kirjakaupassa vastaan. Nyt sain kirjastosta käsiini samalta kirjailijalta tuoreen suomennoksen Kultatukka, tähtönen. Sinänsä huvittavaa: ainoa kirja, joka minun nimenomaan piti herralta lukea on 101 spefin helmen listalta löytyvä Ystävät hämärän jälkeen...  Mutta näinhän tämä kirjojen kanssa pöyriminen toimii - lukusuunnitelma kohtaa kirjaston/kirjakaupan/kirjamessut ja uusiksi menee.

Kultatukka, tähtönen kertoo kahdesta tytöstä, jotka kohtaavat toisensa teini-ikäisenä ja löytävät toisistaan kaikupohjan. Theres on kasvanut käsittämättömissä, kaameissa olosuhteissa käsittämättömäksi ja kaameaksi olennoksi; Teresa tuntuu asettuvan enemmän syntyjään patologisen tapauksen rooliin. Hänen perheessään ei ole mitään, mitä ei olisi tuhansissa muissa perheissä. Silti Teresalla näyttää olevan jotain kovasti epäsosiaalista persoonallisuushäiriötä muistuttavaa.  Ulkopuoliseksi ihmisyyden kokemuksesta jääneet tytöt saavat toisistaan voimaa - eikä sitä voimaa käytetä maailman parantamiseen.

Lindqvist laittaa tässä kirjassa peukalonsa vakaasti kipeällä kohdalle. Ja painaa. Ennen niin näennäisturvallisissa Pohjoismaissakin on viime vuosina jouduttu miettimään, mikä joihinkin nuoriin sattuu niin kovasti, että muiden satuttaminen vielä pahemmin tuntuu hyvältä.

Kultatukassa yksi vastaus on kilpailu. Koulut näyttäytyvät areenoina, joilla nuoret eläimet kamppailevat paikoista lauman hierarkiassa. Erilaisuuden toleranssi on todellisuudessa äärimmäisen pieni niin nuorten sosiaalisessa maailmassa kuin tosi-tv:n kisoissakin. Sellaisenkin on Lindqvistin kirjaan sijoittanut.

Toinen vastaus on kasvatus. Mutta tekemällä toisesta tytöstä suhteellisen normaalin kodin täysin epänormaalin kasvatin, Lindqvist minusta kyseenalaistaa vanhempien keskeisyyden. Vallankäyttö, niin vanhempien kuin muidenkin valta-asemassa olevien, on sen sijaan kirjassa vahva teema. Lapset ovat Kultatukassa vanhempien vallankäytön kohteita, nuoret heitä hyväksikäyttävän musiikkiteollisuuden. Ja toistensa, aina toistensa.

Kolmas vastaus on kova: että jotkut syntyvät ilman tunteita, kyvyttömiksi kokemaan sen mitä muut kokevat. Yrittäkää hetki kuvitella, minkälaista olisi elää tässä päivässä, tässä maailmassa, ilman kykyä tuntea empatiaa, iloa, rakkautta. Nauttimatta pätkääkään yhteydestä muihin ihmisiin. Grh. Jokainen päivä on täynnä loukkauksia ja epäoikeudenmukaisuutta ja harmeja. Jos ei tunne empatiaa, ei kykene anteeksiantoon. Anteeksiantaminen tai -saaminen on merkityksetöntä; valta ratkaisee. Voima.

Lumipyry kieppui enkelin ympärillä kun Teresa meni takaisin Arvidin luokse ja odotti kunnes tämä istui kylki häntä kohti. Silloin hän löi pallon Arvidin päähän. Pallo halkesi ja viilsi haavan sekä Teresan käteen että Arvidin ohimoon. Kuultuaan huudon ja juostuaan huoneeseen Maria löysi Arvidin makaamasta veri-, vesi- ja lumihiutalelammikossa. Poika huusi kilpaa Teresan kanssa jonka kädestä valui melkoisesti verta. 

Arvidin yhteenveto tapahtumista kuului: "Otin käärmeen ja silloin se löi mua päähän." Eräs yksityiskohta jäi kertomatta: noiden kahden tapahtuman välillä oli kulunut ainakin minuutti. Ehkä Arvid oli unohtanut tai ehkä se ei ollut hänestä tärkeää. (s. 159)

Kirjan yhtenä avainsymbolina on käytetty kaikille ruotsalaisille ja puolelle muuta maailmaa tuttua Abban biisiä Thank you for the music. Mietin mahtoiko Lindqvistillä olla mielessään musiikin ja erityisesti tuon kappaleen assosiaatio iloon, musiikin nautintoon. Thank you myös kiittää synnyinlahjasta. Sanovatko Theres ja Teresa teoillaan oman käänteisen kiitoksensa lahjoista, joita eivät saaneet - ilosta, joukkoon kuulumisesta, arvostuksesta?

Puutteena on pakko mainita kieli, kuolemattomasta proosasta ei tässä nautiskella. Mutta ei toki jokaisen kirjan tarvitse (minulle) kielellinen elämys ollakaan. Lisäksi Kultatukalla on orastavaa mammuttitautia; tätä olisi voinut tiivistää sadan sivun verran tarinan siitä kärsimättä. Ehkä Lindqvist on jo niin suuri nimi, että kustannustoimittajat eivät viitsi täysillä prässätä...

Minulle Kultatukka on karkeasti arvioiden noin kaksi ja puoli kertaa parempi romaanina kuin Kuinka kuolleita käsitellään. Sujuva ja toimiva ja karmiva. Suositellaan erityisesti niille Idolsin ystäville, jotka tykkäävät pelätä ihan tosissaan. Ei herkkävatsaiselle kumminkaan.

Tämä kirja melkein voisi tapahtua. Tämä ehkä tapahtuu juuri nyt.

John Ajvide Lindqvist (2011). Kultatukka, tähtönen. Gummerus. Suomentanut Jaana Nikula. ISBN 978-951-20-8400-5.

Arvioita:
Marjis Kirjamielellä -blogissa
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa
Miia Kolmannella linjalla
Laura Lukuisa-blogissa

Wish List

Kuva: Amazon.com Kindle store (cover design Telemachus Press)

Wish list tuli luettavaksi lähestulkoon sattumankaupalla: etsiskelin Amazonin Kindle-puolella jotain viihteellistä matkalukemista, ja syystä tai toisesta Wish list oli melko korkealla latauslistalla. Myös hinta oli kohtuullinen, ja sehän vaikuttaa asiaan: en näemmä opi maksamaan e-kirjasta paperikirjan hintaa. Lyhyen kuvauksen perusteella päättelin, ettei Wish list'sta ainakaan päänvaivaksi asti olisi - hyvä matkakirja siis.

Ja myönnettäköön, kirjailijan nimi vähän huvitti sekin.

Kirjan lähtöasetelma on peruskamaa nykyjännärille: päähenkilö löytää netistä jotain ja se jokin johtaa odottamattomiin seurauksiin. Wish list'ssa keskinkertainen pankkiduunari Buddy Pancake (joo, kirjassa kerrotaan kaikki asiaan kuuluvat vitsit nimestä) saa kuulla nettipalvelusta nimeltä Wish List, jonne voi käydä kirjaamassa salaiset toiveensa. Saitti koostaa päivittäisen toivomuslistan, josta voi tarkistaa onko oma toive kovinkin yleinen. Buddy kirjaa nettikyselyyn neljä toivetta... ja nehän toteutuvat, myös kunnianhimoinen toive yhden yön suhteesta maailmankuulun filmitähden kanssa.

Mutta Buddy ei lukenut pienelle kirjoitettua tekstiä. (Tiedättehän miten aina ennen kaikkia mahdollisia asennuksia ja rekisteröintejä täytyy klikata "hyväksyn" ehdoille? Moniko lukee oikeasti joka sanan? No, Buddy ei lukenut.) Osoittautuu että täyttyneistä toiveista lankeava lasku onkin kovanpuoleinen, eikä se lankea Buddyn yksin maksettavaksi. Tulilinjalla on myös hänen vaimonsa Lissie. Hädissään Buddy huutaa apuun edesmenneen sisarensa ystävää Donovan Creediä, joka on oikea toimintaelokuvasankari: uskomaton repertuaari erilaisia väkivaltataitoja, armotonta naisten jahtausta ja napakkaa dialogia. Tässä näyte Creedin ja hänen oudohkon tyttöystävänsä keskustelusta.

"Uh, you lied and cheated on Sam too," I said.

She looked at me through wide, sincere eyes and said, "You understand, don't you?"

I did. Most women believe their cheating is on a higher level than their husbands' because of the emotional connection they form with their lovers before having sex. Of course, I could argue that an emotional, physical affair is much worse than casual sex. But what do you expect me to say? I'm a guy.

"I do understand why it's different," I said. (4040/4833)

Kaikkiaan tästä kirjasta tuli samanlainen fiilis kuin hyvästä toimintaleffasta. Keskinkertainen juoni, joukko äärimmäisen epäuskottavia henkilöitä, helppoa kieltä, kuorrutuksena kannullinen ilmeistä huumoria ja ripaus kliseitä (hullu tiedemies, sadistinen rikollispomo, ilkeä pankinjohtaja jne...)

Ja silti - jos jättää kiltisti aivot narikkaan ja ottaa rennon asennon, tämän parissa viihtyy ihan mukavasti. Tarina liikkuu ripeästi ja käänteitä riittää. Huomasin jälkeenpäin, että kirjailija on aiemmin urallaan ollut mm. menestyvä vakuutusmyyjä. Myyntikokemus näkyy Wish list'ssä. Tämä on maailman helpointa jännärikirjallisuutta, tarttumiskynnys on niin matalalla ettei sitä erota lattiasta. Tuli mieleeni jouluna katsottu leffa Knight and Day: samanlaista hilpeää rellestystä.

Locke on kirjoittanut Donovan Creedin seikkailuja enemmänkin, viisi tai kuusi lisää. Voisin lukeakin - mutta pitäisi vähintään olla lentomatka edessä.

John Locke (2010). Wish List. Telemachus Press eBook. Version 2011.03.13

P.S. Heh, sattumoisin törmäsin heti tämän kirjoitettuani Twitterin kautta John Locken blogikirjoitukseen huonoista arvioista. Kerrankin ajoitus kohdillaan!

Harjukaupungin salakäytävät

Tykkäsin kovasti Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta -kirjasta. Se tuli kai ostettua jostain conista - en enää muista. Kun seuraamissani kirjablogeissa kehuttiin Jääskeläisen uutta (mm. Marjis, Amma ja Miina Supinen tykkäsivät), laitoin varauksen sisään kirjastoon. Sain sen jo viikko tai pari sitten, mutta olen antanut odottaa - muistan että Lumikko piti lukea kerralla ja keskittyen, joten odottelin sopivaa hetkeä ja mielentilaa.

Odotukset olivat kovat, mutta kyllä Harjukaupungin salakäytävät ne lunasti. Se oli haastava ja ärsyttävä mutta samalla siloisen pehmeä lukukokemus. Tykkään kuin hullu puurosta Jääskeläisen tavasta ujuttaa arkiseen kummallista, siivu kerrallaan, varkain. Juuri tuollaista elämä on... outoa ja ihmeellistä, vaikkei sitä aina huomaa. Olliin ihmisenä en oikein osannut eläytyä, vaikka hänen oivalluksensa tuntuivat monesti omilta.

Oli myös mielenkiintoista nähdä ensimmäisen kerran naamakirjaa käsiteltävän ”kunnolla” kirjassa. Se on elämänmuotomme ilmiönä aidosti kiehtova: moniulotteinen ja vähän pelottavakin, ja Harjukaupungin tarinassa sillä on mielenkiintoinen rooli, se on toden ja tarun ja tehtävänkin väline.

Teksti on taiten tehtyä, asetelmallista mutta ei teennäistä. Kun se osaa, sen osaa!

Pian tuo ihminen heräisi ja pitäisi selviönä sitä että Suomisen perheen elämä jatkuisi muuttumattomana talossa, jossa he olivat eläneet vuosia ja eläisivät jatkossakin, kunnes kuolema heidät lopulta erottaisi. Nainen katsoisi Ollia, mutta näkisi vain joskus muodostamansa muuttumattoman kuvan, sanoisi samat arkiset asiat kuin aina ennenkin, ja hän tietysti vastaisi omilla, yhtä yllätyksettömillä repliikeillään. Molemmat suorittaisivat tutut tehtävänsä ja palaisivat sitten illalla tähän samaan sänkyyn nukkumaan ja odottamaan seuraavaa aamua
Ajatus kauhistutti Ollia, joka juuri nyt retkotti irrallaan omasta elämästään, tuntematta sitä osaksi itseään. Oli kuin jokin mielen osa olisi puutunut yön aikana. (s. 82) 

Kirjan kyberulottuvuudesta en suuremmin innostunut, vaikka tietysti piti käydä lukemassa vaihtoehtoinen loppu *jupisee itsekseen*. Sain rouge-painoksen ja tykkäsin enemmän blancista. 

Jossain vaiheessa voisi lukea uudestaan Lumikon. 

Pasi Ilmari Jääskeläinen (2010). Harjukaupungin salakäytävät. Jyväskylä: Atena. 

Virallisia arvioita löytyi paljon, tässä Hesarilta (Toni Jerrman) ja Savon Sanomilta (Teppo Kulmala)