Jaana Ala-Huissi ja Henry Aho: Hotelli Ikuisuus

Kuva: Haamu.

Kaikki pidempään blogia seuranneet tietävät, että olen melkoinen novellirasisti - harjoitan jatkuvasti lukuvalinnoissani aivan perusteetonta lyhyen fiktion syrjintää. En osaa sille muuta selitystä keksiä, kuin että lukutilaisuuden tullen tykkään yleensä uppoutua vähän perusteellisemmin. Mutta ei voi mitään, osa kirjallisuudesta näyttää väkisinkin tulevan pieninä annospaloina. Niin kuin nyt tämä Hotelli Ikuisuus, tuore kauhukokoelma.

Salainen osasyy novellien vieromiseen saattaa olla, että novellikokoelmista on himputin vaikea sanoa mitään järkevää. Loppulauseeksi kokonaisuudesta tulee aina, että osasta tykkäsin enemmän ja osasta vähemmän.

Niin on nytkin. Karkeasti kolmannes novelleista kutkutti oikein tosissaan, toinen kolmannes oli hyviä ja loput jättivät kylmäksi. Mutta kun mieleen jäävät ne kirpaisevat tarinat, kokonaisuus on selkeästi plussan puolella.

Henkiökohtaiseksi lempparikseni nousi Henry Ahon rehellisen raaka Pientä laittoa vaille. Kuvat jäivät päähän. Myös Mytty ja Konejätti osuivat kohdalleen. Ylipäätään Ahon vähän ronskimpi tyyli taisi olla enemmän makuuni, nyt kun jälkikäteen selaan kirjaa. Otetaankin lainaus Aholta:

[--] Huokaisin ja menin ovelle. Vanha mies poltti piippua. Hän katseli minua eikä sanonut mitään.
En sanonut minäkään.
Pidin hänestä heti.
Kutsuin miehen sisään.
(s. 73, Pientä laittoa vaille)

Hotelli Ikuisuus on siinä mielessä jännä novellikokoelma, että tarinat liittyvät toisiinsa - tavallaan. Osittain. Ala-Huissin ja Ahon novellit vuorottelevat ja ikään kuin keskustelevat. Yksi tarina on kulmasta kiinni edellisessä. Se teki kokonaisuudesta pikkuisen enemmän kuin osiensa summan, vaikka päätöspistettä tarjoileva niminovelli Hotelli Ikuisuus tuntui hivenen päälleliimatulta. Samantapaisia ajatuksia herätti muuten keväällä lukemani Sari Pöyliön Pölynimurikauppias, josta siitäkin tykkäsin. Ehkä alan jättää novellikokoelmista varmuuden vuoksi aina viimeisen väliin?

Harhapolulta takaisin asiaan. Piti sanomani, että kerrankin olisin tämän kirjan kohdalla halunnut tietää vähän enemmän kirjan syntyprosessista. Usein toimittajan alkusanat ovat kirjassa vain turha hidaste ennen kuin lihaan pääsee kiinni, mutta tämän kokoelman suhteen uteloiduin kovastikin.

Oliko tämä jonkinlainen kirjallinen kaksintaistelu? Ovatko mustiin pukeutuneet ratsastajat laukanneet yössä Ala-Huissin ja Ahon välillä kuljettaen silkkinauhalla sidottuja haastenovelleja? "Tässä! Jatkapas tätä tarinaa jos osaat!" Vai istuvatko kirjoittajat jossain kadonneiden ovien takana kuiskimassa tarinoita toisilleen? Ikuisuudessa yöt ovat pitkiä... Ja jukeboxissa on kaikki Mikko Alatalon kappaleet.

(Ehkä en haluakaan tietää.)

Tuoreita kotimaisia kauhutarinoita siis. Pimeitä kuiluja, outoja hajua. Kylmiä väreitä kaipaavalle.

Jaana Ala-Huissi & Henry Aho (2014). Hotelli Ikuisuus. Kauhutarinoita. Haamu. 978-952-68007-5-2.

Arvioita:
Kirjakaapin kummitusta kammotti.
Jahas, googelointi kertoi sitten jotain kirjoitusprosessistakin.

Jenny Kangasvuo: Sudenveri

Kuva/kansi: Teos/Ville Tiihonen

Sudenveri ei ollut mitenkään itsestäänselvästi lukulistallani, sillä en erityisemmin fanita ihmissusijuttuja, vaikka Sudenmorsiamesta pidinkin. Mutta tuoreimman Tähtivaeltajan juttu herätti mielenkiintoni, eikä suomalaista spefiä nyt niin paljon ole, että kehutun tulokkaan voi suoralta käsin sivuuttaa... Törsäsin siis sumeilematta osan saamastani kirjalahjakortistani Sudenvereen.*

Kannatti. Tämän yhden näytteen perusteella Kangasvuo saattaa olla sellainen kotimainen kirjailija, jonka teokset haluaisin omaan hyllyyn.

Sudenveri kuvaa ihmisusien perheen vaiheita sotavuosista nykypäivään. Martta, Lauman johtaja, edustaa perinteitä ja perittyjä arvoja. Laumasta lähtenyt Hanna puolestaan elää ihmisenä ja kätkee kaksijakoisen olemuksensa jopa rakastetultaan Marraskuulta. Kun Hanna tarjoaa suojapaikan Martan diktatuuria pakenevalle Rasmukselle, epämuotoiselle susipojalle, joutuu Hanna miettimään valintojaan uudemman kerran. Voiko rakastaa jos ei anna rakastetun tuntea itseään? Ja onko maailmassa tilaa sellaisille, jotka eivät mahdu valmiisiin kaavoihin?

Sudenveri on minusta oikein toimiva kokonaisuus. Vertauskuvallisuus on sen verran selkeää, että tällainen vähän yksioikoisempikin lukija sen tunnistaa, mutta ei kuitenkaan niin perusteellisesti pureskeltua, että tarina taantuisi faabeliksi. Kangasvuo puntaroi identiteettiä ja äitiyttä. Luin kirjan liepeestä, että kirjailja on biseksuaalisuutta tutkiva kulttuuriantropologi. Se selittää ehkä jotenkin kirjan poikkeuksellista uskottavuutta. Äh, uskottavuus on varmaan väärä sana kun puhutaan ihmissusista... mutta sanotaan vaikka näin: erilaiset tavat nähdä maailma on tässä kuvattu paremmin kuin monissa vieraita olioita esittelevissä scifi-kirjoissa.

Eroa ei ole vain susien ja ihmisten välillä. Myös aika jakaa. Sudenveressä piirtyy esille mm. suomalaisessa vanhemmuudessa tapahtunut perinpohjainen muutos. Nykyinen hoivaamisen kulttuuri ei todellakaan ole vanhaa perua. Kuten Martta sanoo: Äidillä ei ollut varaa hemmotella minua, niinkuin minulla ei ole ollut varaa hemmotella niitä lapsia, joista olen ollut vastuussa.

Vanhemmuuden muutos on tietenkin kytköksissä yhteiskunnan muuttumiseen yleensä. Sudenveren suuri kysymys taitaakin liittyä juuri yhteiskunnan ja sen normien muutokseen. Kuinka hyvin nykyään siedämme erilaisuutta? Seksuaalista, etnistä, uskonnollista? Paremmin kuin ennen, epäilemättä, mutta mikä on tarpeeksi? Tulevaisuuden Suomi ei sellunkeitolla elä... mutta eipä niitä maailmanluokan innovaatioita, joita nyt kaivataan hiipuvan taloutemme hapeksi, synnytetä kulttuurisessa umpiossa. Eivätkä luovat nuoret viihdy ajatuksellisesti ahtaissa maisemissa.

Samaa teemaa sivusi muuten Heikkinen Terveiset Kutturasta -romaanissa; siinä etelän kakarat eivät enää halunneetkaan uhrautua puolustustaisteluissa, sillä kaupunkikulttuuri ei ole paikkoja vaan asenteita. Siinä missä Heikkinen paiskaisee karrioiden ja suoraan, Kangasvuo kertoo hienovireisemmin samasta. Sudenveren Martan eristynyt ja itseriittoinen metsäpirtti ei riitä nuorelle polvelle, eivätkä riitä valmiiksi ajatellut identiteetitkään. Mutta vanhan tuhoutuminen ei ole välttämättä pahasta.

Huomaan ajautuneeni tässä jutussa melkoisiin sfääreihin. Ehkä on syytä palata maan tasalle ja vakuuttaa, että allegoriat voi halutessaan unohtaa: Sudenveri toimii myös ihmis(susi)suhdetarinana oikein hyvin. Kestää satakunta sivua ennen kuin kirjan maailmaan kunnolla pääsee, mutta sitten ei tarvitsekaan kuin pidellä laidosta kiinni ja mennä mukana. Lauman elämän kuvaus on kiehtova ja Hanna-Vargan ja Marraskuun rakkaustarina uskottava.

Ja kuitenkin minä rakastan häntä. Rakastan häntä niin, että haluaisin puristaa hänet itseäni vasten, huutaa "minun! minun!" ja vaatia häntä avaamaan itsensä minulle, suolia maksaa sydäntä myöten. Mutta minulla ei ole oikeutta siihen. Vaativampia sanoja ei olekaan kuin "rakastan sinua". (s. 54, Marraskuu) 

Kangasvuo kirjoittaa hersyvästi muttei ylenmäärin kaunistellen. Sujuvuutta ei ole uhrattu koukeroille. Ainoa lievä puute on minusta kertojaäänien samankaltaisuus. Kangasvuo on saanut heihin ajatuksellista mutta ei tyylillistä eroa.

On helppo yhtyä Sudenveren ylistystä ulvovien kuoroon. Huikea romaani, jota kannattaa realismin ystävienkin harkita.

Jenny Kangasvuo (2012). Sudenveri. Teos. 978-951-851-444-5.

Arvioita:
Toni Jerrman Hesarissa
Ahmu Vinttikamarissa
Mikko Kirjavinkeissä
Morre Morren maailmassa


*Saattoi muuten olla laitimmainen kerta kun ostan kirjan yhtään vertailematta hintoja; adlibriksestä sen olisi saanut noin KOLMETOISTA EUROA halvemmalla. Ei tarvitse ihmetellä jos kirjojen ostaminen siirtyy nettiin! Jonkun verran voi maksaa lisähintaa ylläpitääkseen perinteisiä kirjakauppoja... mutta ei sentään yli 30 %.

Sudenmorsian

Aino Kallaksen Sudenmorsian on odottanut lukuvuoroaan hyllyssä melkoisen pätkän, sillä hain kirjan lainalle jo huhtikuun lopulla. Sudenmorsian kuuluu päässäni samaan jatkumoon Essi Kummun Karhun kuoleman kanssa, muttamyös  Ei ole minulle suvannot -kirjan kanssa. Edellinen on uudempi tulkinta metsän ja ihmisen yhtymisestä, jälkimmäinen Raili Mikkasen romaani Aino Kallaksen nuoruusvuosista.

Sudenmorsiamen pääidea on ollut minulle epämääräisellä tavalla tuttu, samaan tapaan kuin Shakespearen näytelmät ovat epämääräisen tuttuja briteille. Jotenkin sitä imee tietoa klassikoista niitä lukematta - ehkä osmoosin kautta? Tai sitten peruskoulun kirjallisuuden opetus oli tehokkaampaa kuin tajusinkaan. Joka tapauksessa jo ennen kuin olin kirjablogeista kuullutkaan, tiesin Sudenmorsiamesta, että se kertoo naimisissa olevasta naisesta, joka muuttuu ihmissudeksi ja karkaa. Ja niihän siinä käy.

Metsänvartija Priidik nai kauniin ja hyväluontoisen Aalon. Pariskunnan onni näyttää kukoistavan, mutta pian esikoistyttären syntymän jälkeen Aalo, sudenajoa seuratessaan, kuulee metsänhengen itseään kutsuvan juoksemaan sutena soilla. Aalo vastusta ensin kutsua, mutta lopulta juhannusyönä se muuttuu vääjäämättömäksi käskyksi; tarvetta ei voi kieltää. Jonkin aikaa Aalo elää kaksoiselämää, juosten öisin susien kanssa ja hoidellen päivisin talouttaan kuin kunnon vaimo ainakin. Mutta lopulta totuus paljastuu ja Priidik ajaa petturivaimonsa talosta, yön elämää viettämään.

Myöhempiä tarinan vaiheita en kerro; jääköön jokaiselle jotain löydettävää tästä mainiosta kirjasta!

Suurin yllätys Sudenmorsiamessa oli sen erikoinen tyyli. Kallas on kirjoittanut tarinansa mukaillen 1600-luvun kronikoiden tyyliä. Asiaa tuntematon uppoutuu helposti uskottelemaan itselleen, että tässä on käsillä vanha kuvaus paikallisesta legendasta; vähintää yhtä tosi kuin pyhimystarinat tai Jeskasen inspiraationa olleet myytit perkeleestä. Vahvasti vanhalta pergamentilta tuoksuva Sudenmorsian ei kuitenkaan ole raskasta luettavaa. Kirja on lyhyt, ja tarina etenee melkoista haipakkaa.

Nähtiinpä tämän kohdalla sellainenkin ihme, että loppuun päästyäni käänsin kansilehden uudestaan esille ja luin kirjan vielä toiseen kertaan. Rytmi ja poljento ovat upeita!

Lukunäytteeksi pätkä kohdasta, jossa Priidik näkee Aalon ensimmäistä kertaa, lammasta pesemässä:

Niin Priidik tunsi hänet neitsykäiseksi hänen valloillisista hiuksistansa ja säppälistä. Mutta tämä piikainenpa ei riuhtonut lammasta niinkuin muut vaimonpuolet, eikä hän myöskään mielensä kiivauksissa kiroillut eikä sättinyt, vaan koetti luontokappaletta lauhduttaa säälivin sanoin ja armeliaasti, puhuen lampaalle lauhkiasti niinkuin lapselle.

Koska lammas oli pesty yltä sekä alta, niin piikainen sen irti käsistänsä päästi, ja lammas kohta kuivalle kahlasi, pudistellen vettä villoistansa, niinkuin uitettu koira.

Mutta samalla piikainen itsekin tuli vedestä rannalle läpimärjissä vaatteissansa, jotka tiukkuivat vettä.

Niin Priidik metsävahti kiven katveesta näki sangen selkiästi tämän nuoren piikaisen muodon, sillä eivät märjät vaatteet sitä varjella tainneet, sekä hänen kasvojensa katsannon, joka oli häneen päin käännetty. (s. 17-18)

Sudenmorsianta pidettiin uskallettuna, ja ihmissuden intohimot rinnastettiin seksuaaliseen haluun. En malta olla siteeraamatta Rafael Koskimiestä: "Hukuttava eroottinen hurma aistimusvoimaiseen ja aistilliseen sanontaan yhtyneenä kohoaa kuitenkin huippuunsa Sudenmorsiamen suuressa nousussa, kertomuksen kuudennessa luvussa"...  (Suomen kirjallisuus IV Minna Canthista Eino Leinoon, s. 533).

Heh, teksti on siis innoittanut kriitikoitakin melkoiseen ilmaisuvoimaan. Suosittelen!

Aino Kallas (1979, alkuperäinen 1928). Sudenmorsian. Helsinki: Otava.

Arvioita:
Satu Koskimies Kiiltomadossa
Naakku blogissaan
Anki blogissaan
Satu blogissaan