Jöel Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Kuva: Tammi

Totuus Harry Quebertin tapauksesta ilmaantui yllättäen ja pyytämättä postilaatikkooni. Lämmin kiitos hienolle ja viisaalle ihmiselle, joka keksi laittaa sen tulemaan; olkoon polkusi tasainen ja reppusi kevyt! Totuus oli nimittäin vallan vetävä ja viihdyttävä tapaus.

Harry Quebert on suuri amerikkalainen kirjailija, jonka oppilaasta Marcusista on hänestäkin hyvää vauhtia tulossa suuri amerikkalainen kirjailija. Kummankin kirjailijauran avaintekijäksi osoittautuu tyttö nimeltä Nola Kellergan. Harrylle kaiken muuttaa Nolan katoaminen, Marcusille hänen löytymisensä - kolmekymmentä vuotta myöhemmin.

Juonesta en oikeastaan halua sanoa yhtään enempää, en sanan sanaa, sillä minulle tämän kirjan keskeinen juju oli juoni. Asetelma kääntyy päälaelleen niin moneen kertaan ja niin taidokkaasti, että tarina ei ainoastaan koukuta vaan myös tyydyttää. Joskus käy niin, että mutkikas juoni loppujen lopuksi tuntuu tyhjältä ja kikkailevalta, mutta minusta Dicker lunastaa kätketytkin lupauksensa. Kaikki liittyy kaikkeen.

Kehut eivät irtoa kevyesti, sillä Totuus edustaa inhokkikliseetäni*, mutta annan tämän kuolemansynnin anteeksi, koska Totuus on samalla äärimmäisen ovela rikoskertomus ja traaginen rakkaustarina. Syvällisempään tulkitsemiseen taipuvainen voi nähdä siinä myös pohdintaa ystävyydestä, itsekunnioituksesta ja ihmisenä olemisen vaikeudesta. Dicker käsittelee jossain rivien välissä isoja kysymyksiä... On varmaan lukijasta kiinni, mikä teema vahvimmin nousee pintaan. Minulle tämä kirja puhui valheesta ja toivosta ja pelkuruudesta. Ja niiden kanssa elämisestä. Siinä on eroa, mitä ihminen myöntää itselleen ja mitä toisille, ainakin jos puhutaan oikeista ihmisistä eikä pyhimyksistä; tämän tosiasian Dicker purkaa esiin lanka langalta. Hänen ihmisensä ihmiset ovat hyvin inhimillisiä ja siksi kiehtovia, sivuhenkilöitä myöten.

[--] Olisit päässyt Harvardiin, Yaleen, koko hemmetin Ivy Leagueen, jos olisit halunnut, mutta ei, sinun piti tulla tänne, koska Herra Jeesus teki sinusta niin munattoman pelkurin, ettei sinulla riitä kanttia kokeilla miten pärjäät oikean vastustajan kanssa. [--] Täällä tiedät jo ennalta, ettei romahduksen vaaraa ole. Minusta nimittäin tuntuu, että ongelmasi on nimenomaan se, ettet ole vielä ymmärtänyt miten tärkeä kaatumisen taito on. Ja se sinut myös tuhoaa, jollet ryhdistäydy. (s. 112)

Pidin kirjan kielen sävystä, vaikka käännös paikoin tuntuukin vähän hätäiseltä. Ehkä se johtuu siitä, että vaikka kirja sijoittuu Yhdysvaltoihin, se on kirjoitettu ranskaksi; dialogi on jotenkin erilaista käännettynäkin. Tai sitten Dickerin tyyli vain sopi minun lukutapaani. Samaan hengenvetoon on todettava, että kirja olisi mahdollisesti vielä asteen parempi, jos sitä olisi hiukkasen tiivistetty. Etenkin kirjan kirjoittamisen ihmeistä olisin voinut lukea sivun tai kaksikymmentä vähemmän.

En ole varma onko Totuus "kirjallinen tapaus" niin kuin kustannuspäällikön saatesanoissa arvellaan, mutta erinomaisen taidokas ja monikerroksinen romaani se ainakin on. Kaksi peukkua tälle ja vielä ukkovarvas varovasti pystyyn.

Joël Dicker (2014). Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Tammi. Suomentanut Anna-Maija Viitanen. 978-951-31-7305-0.

Arvioita:
Also Sprach Jussi yllättyi löytäessään trillerin Keltaisesta Kirjastosta.
Sonjan lukuhetkissä ihmeteltiin samaa.**

*Kirjaa kirjailijaelämästä. Kirjailijat ovat törkeän yliedustettuja kirjojen henkilöinä. Tahdon lukea enemmän putkimiehistä, makkaratehtailijoista, tanssinopettajista, avaruuslentäjistä,  ja virtuaalipalkkamurhaajista, ja vähemmän kirjailijoista. Kiitos.
**Totta puhuakseni ihmettelin vähän itsekin, mutta sitten aloin miettiä - miksikäs ei trillereitä? Okei, esikoiskirjatrilleri on kieltämättä vähän ylläri keltaisessa kaartissa.

Marja Björk: Poika

Kuva/kansi: Like/Tommi Tukiainen

Marja Björkin Posliini, Puuma ja Prole ovat kaikki olleet hyviä lukukokemuksia tavalla tai toisella, joten ilman muuta olin kiinnostunut myös kirjailijan uusimmasta. Sain kappaleen kirjaa Jorilta Kaiken voi lukea -blogista (kiitos!).

Poika kertoo pojasta, joka ei ole poika vaikka onkin. Marion, Makke, tietää itsestäänselvästi olevansa poika, mutta muut eivät aina ymmärrä sitä. Äiti haluaisi Maken luistelevan kaunoilla ja käyttävän hametta, edes joskus, ja ottavan mallia tytöistä, mutta ei siitä mitään tule. Poikana Makke on oma itsensä. Eikä sen tyttöystävänkään kanssa ole mitään lesbosuhdetta, kun toinen kerran on poika. Sanat ja mallit omalle minuudelle puuttuvat.

Tiesin, että tytöille kasvaisi kohta tissit, mutta en osannut ajatella, että ne kasvaisivat myös minulle. Ajattelin, että en ollut niin tyttö, vaan jäisin väliin. Kuitenkin tissit alkoivat olla kipeät, etenkin yöllä tai jos ne sattuivat johonkin tai joku vaikka vahingossa tönäisi tai itse kosketin varomattomasti. Olin kauhuissani kun ne rupesivat nöpöttämään. (s. 53)

Björk on tässä kirjoittanut auki oman perheensä kokemuksia. Jotenkin kirjasta tulee sellainen olo, että se on yritys ymmärtää itselle vaikeaa ja tärkeää asiaa, sellaista joka on lähellä ja kaukana yhtä aikaa. Maken kertojaäänessä on taaksepäin katsomisen tuntu; siinä enemmänkin kerrotaan miltä jokin tuntui joskus kuin tunnetaan nyt. Tai en tiedä - ehkä ongelma on vain siinä, että en osaa eläytyä kertojaan. Siinä missä Posliini ja Prole tulivat minulle iholle, Poika jäi vähän etäiseksi. Silti se on potentiaalisesti vahva lukukokemus: helposti lähestyttävä tarina vaikeasti aiheesta. Björk kirjoittaa sellaista yksinkertaista mutta ilmaisuvoimasta tekstiä, joka ei itsessään muodosta muuria henkilöiden ja lukijan väliin.

Perheen tarinana Poika on mukavan vähäeleinen ja toimiva. Äidin kasvu ja persoonallisuus tulevat esille mutta eivät hallitse kumminkaan kuvaa. Plussaa myös siitä, että Poika onnistuu välittämään identiteetin vastaansanomattomuuden hyvin. Kyse ei ole Maken valinnasta. Hän on sellainen kuin on. Tuska tulee ympäristön oletuksista ja odotuksista, ei minuudesta itsestään. Makke on transsukupuolinen. Paitsi että en ole. Minä olen mies.

Minua Poika ei varsinaisesti hurmannut, ei siinä mielessä että olisin sitä vereslihalla lukenut, mutta jätti kumminkin sellaisen fiiliksen, että tämäkin kirja kannatti lukea. Kolahtaa varmaan kovemmin lukijalle, jolle aihepiiri on uusi tai kipeä. Björkiä seuraan jatkossakin.

Marja Björk (2013). Poika. Like. 978-952-01-0898-4.

Arvioita:
Eija Komu Keskisuomalaisessa piti tiivistä ja tehokasta kerrontaa tarkoituksenmukaisena.
Jenni Koko lailla kirjallisesti -blogista piti Poikaa hyvin inhimillisenä tarinana.
Anni Valtonen Hesarissa arvioi yhden asian romaaniksi ja tärkeäksi puheenvuoroksi.

Orhan Pamuk: Valkoinen linna

Pokkari poseeraa parvekkeen lukunurkkauksessa.

Juttelin mökkivierailulla tulevasta työreissustani Turkkiin. Harmittelin, ettei ollut käsillä kirjaa Istanbulista: emäntäni poimi oitis hyllystään Orhan Pamukin Valkoisen linnan.  Taas yksi nobelisti, jonka kirjat ovat minulle täysin vieraita, mutta takakannen kuvaus kiehtova kaksoisolentotarina 1600-luvun Istanbulista houkutteli oitis.

Tarinan alussa nuori kertoja, italialainen oppineenalku, myydään orjaksi istanbulilaiselle kaksoisolennolleen Hocalle, joka haluaa oppia nuoren eurooppalaisen kaikki tiedot. Älykäs Hoca havittelee sulttaanin suosiota mutta myös tietoa ja ymmärrystä. Kaksikon kokeilut ja keskustelut laajenevat, kunnes heidän tutkimuksensa tuntuvat päätyvät ydinkysymykseen, minuuteen ja toiseuteen. Kuka on kuka? Kuka isäntä, kuka orja, kuka turkkilainen, kuka italialainen?

Jollain tavoin identiteetti, tai ehkä minuuden ja sitä kautta myös toiseuden ymmärtäminen, on Linnan ydinkysymys, mutta mitä siihen vastattiin, sitä en totisesti tiedä. Loppu on niin tulkinnallinen, etten ymmärtänyt sitä ollenkaan. Tai voihan olla, että sen kuuluukin olla käsittämätön. Pamukin Linnassa vieras ja tuttu kohtaavat, ja osoittautuvat yhtä arvoituksellisiksi. Ehkä itseymmärrys on se ikuisesti ulottumattomiin jäävä määränpää:

Se seisoi korkean kukkalan laella, sen torneihin, joissa liput liehuivat, osui laskevan auringon vaimea punainen hehku ja se oli valkoinen, puhtaan valkoinen ja kaunis. En tiedä, miksi minusta tuntui että jotakin noin kaunista saattoi nähdä vain unessa. Siinä unessa unennäkijä juoksisi synkän metsän läpi mutkittelevaa tietä pitkin pyrkien kohti tuon kukkulan laella paistavaa kirkasta päivää, tuota norsunluun väristä rakennusta, ikään kuin siellä olisi meneillään loistavat tanssiaiset, joihin hän halusi päästä mukaan; siinä oli onnen mahdollisuus, josta hän ei tahtonut jäädä osattomaksi, mutta vaikka hän odotti saapuvansa minä hetkenä hyvänsä tien toiseen päähän, tie ei koskaan päättynyt. [--] (s. 191-192)

Tai kenties Linna sanoo, että ruoho aina näyttää olevan vihreämpää aidan toisella puolella. Paitsi että aitaa ei oikeasti ole.

Valkoisen linnan kuvaaminen historialliseksi romaaniksi tekisi sille vääryyttää - tai ehkä paremminkin tekisi lukijalle vääryyttää antamalla vääriä odotuksia. Ruton runtelema Istanbul ja sulttaanin hovi ovat toissijaisia elementtejä Linnassa. Se on enemmän psykodraama kuin seikkailu menneillä ajoilla. Minulle sen keskeinen kaksikko jäi jollain tavalla vieraaksi ja etäiseksi. En useinkaan ymmärtänyt kertojan motiiveja tai toimintaa kovin hyvin. Miksi, sitäkään en tiedä; ehkä kertojan aikakausi on liian kaukainen, ehkä kulttuurierot estävät järkevän tulkinnan, ehkä en vain osannut asettua juuri näiden miesten pääkoppiin.

Linna ei ollut mitenkään erityisen nautinnollinen lukukokemus, mutta jollain oudolla tavalla kiehtova kylläkin. Kesken jättäminen ei käynyt mielessäkään. Kirja sai pitkästä aikaa miettimään näitä minuuden rakennuspalikoita. Missähän se raja omalla kohdallani menisi? Kuinka paljon voi omia rajojaan liudentaa ennen kuin ne ohenevat olemattomiin, ja se jokin oleellinen muuttuu tunnistamattomaksi tai katoaa...

Johdatuksena Istanbuliin Valkoinen linna on kieltämättä heikko esitys. Värikäs kaupunki näyttäytyy siinä pienessä sivuosassa. No, sopivaa sinänsä. Kaupunki taitaa olla sivuosassa myös siellä käydessäni, sikäli tiivis ohjelma on työn puolesta tiedossa. Yritän silti päästä edes vilkaisemaan ulkopuolelta Topkapin palatsia, joka Valkoisessa linnassakin mainitaan: kehyskertomuksen kirjoittaja etsii sen kirjastosta aineistoa todistaakseen tarinan aidoksi.

Jos kulttuurien kohtaamiset ja identiteettikysymykset kiehtovat, tämä voi olla sinun kirjasi. Kovasti tarinan perään olevalle lukijalle tämä ei luultavasti sovi.

Orhan Pamuk (2007, alkuperäinen 1985). Valkoinen linna. Loistopokkarit. Suomentanut Kalevi Nyytäjä. 978-952-459-751-7.

Arvioita:
Kaisa Kirjavinkeissä
Minna Minnan lukemaa -blogissa

Guy Gavriel Kay: Tigana

Tiganan myötä palaan pitkästä aikaa 101 spefin helmen listalle. Tämän spefin lyhyen perusoppimäärän suorittaminen on edelleen kesken mutta edelleen ohjelmassa... äärimmäisen sivistävä projekti, sillä totta vie, etenkin fantasian puolella olen yhä surkean tietämätön.

Tiganan ostin jo kauan sitten, hämärässä asuntolainattomassa menneisyydessä, silloin kun kirjahyllytilaa oli tuhottomasti ja ainoa oikea reaktio haluttavaan kirjaan oli ostaa se heti, varsinkin jos sen sai edullisena englanninkielisenä pokkarina. Hyvä näin. Nythän tämä oli mukavasti käsillä kun tunsin itseni Kiltin tytön jälkeen valmiiksi tarttumaan vaikkapa lähes 800-sivuiseen seikkailuun.

Palm'n Niemimaata hallitsee kaksi velhotyrannia, keisarin kruunusta haaveileva Alberico ja Brandin, Ygrathin kuningas, joka on jäänyt valloittamalleen alueen valvoakseen kirouksensa toteutumista. Magiassa vahva Brandin on näet kostoksi poikansa kuolemasta loitsinut Tiganan pienen ruhtinaskunnan unohduksiin. Maa ja sen ihmiset ovat yhä olemassa, mutta sen historia on tukahdutettu, sen muisto on kielletty, edes sen nimeä ei voi kuulla eikä lausua. Pieni salaliittolaisten ryhmä kamppailee tuodakseen niemimaalle vapauden ja palauttaakseen Tiganalle nimen, mutta onko aika vieläkään kypsä? Vai onko jo liian myöhäistä, kaksikymmentä vuotta valloituksen jälkeen?

Juonta en tietenkäään halua spoilata, mutta sanon sen verran, että sitähän riittää, juonta siis. Kay myös kuljettaa tarinaa mukavan monipuolisesti, liikkuen näkökulmasta toiseen, eikä lukija juuri pääse tylsistymään, vaikka sivuja riittäisi parinkin romaanin tarpeisiin. Paikka paikoin Devinin (nuori tenori, joka liittyy kapinallisiin) ja Dianoran (Brandin-kuninkaan jalkavaimo, salaa tiganalainen) sisäistä maailma pähkäillään minun makuuni hiukka pitkään. En myöskään oikein saanut kiinni muutaman sivuhenkilön merkityksestä.... parissa paikassa Kay tuntuukin sortuvan maailmanrakenteluun tarinansa kustannuksella. Suvantokohdat ovat kuitenkin siunatun harvassa ja kokonaisuus pysyy hyvin kasassa laajuudestaan huolimatta.

Viisas netti tietää kertoa, että Tigana on suomennettukin, kahdessa osassa, mutta itse luin nyt englanninkielisenä pokkarina. Otanpa satunnaisotannalla tekstinäytteen, jossa Dianora pohtii oloaan elettyään valloittajan haaremissa vuosikausia:

What, Dianora thought, [--], is a person who moves through her days as she has always moved, who speaks and walks and labours, eats, makes love, sleeps, sometimes even finds access to laughter, but whose heart has been cut out from her living body? Leaving no scar at all to be seen. No wound by which to remember the sliding blade. (s. 223)

Tigana on eeppistä fantasiaa perinteiseen malliin, ainakin siinä mielessä, että melkein kaikki asiaankuuluvat elementit löytyvät. On kauniita neitoja ja komeita sankareita, magiaa ja miekkatappeluita, rakkautta ja vihaa ja sukuperinteitä. Vain lohikäärme puuttuu.

Mutta Tiganassa on myös jotain vähän enemmän; se on paitsi hieno fantasiaseikkailu myös hieno romaani. Henkilöt ovat melko mustavalkoisia, kuten fantasiassa usein, mutta teemat ovat vahvoja. Tiganassa Kay pohtii voittajien valtaa uudelleenkirjoittaa historiaa mutta myös rakkauden merkitystä sekä yksilöiden oikeutta asettaa henkilökohtaiset pyrkimyksensä ns. yleisen hyvän edelle.

Itse jäin miettimään kirjan jäljiltä muistia, sen merkitystä ja sen manipulointia. Kay itse mainitsee kirjan jälkisanoissa, että häntä inspiroivat diktatuurien väärennetyt valokuvat, joissa eilispäivän suosikit olikin huomispäivän kuvista editoitu pois. Yhtenä päivänä penkillä pönöttää ihminen, toisena ruukkukasvi.

Tuumin itsekseni, ettei tuollaiseen editointiin välttämättä tarvita magiaa tai manifestia tai edes photoshoppia; samaan kykenee itse kukin. Kun eilisen ajatukset käyvät riittävän ikäviksi osaa ihmismieli vääntää asiat mukavammalle tolalle poistamalla vääriksi käyneet palaset muistojensa maisemasta. Jos eilinen minä ei ole yhteensopiva nykyisen kanssa, voi sen vanhentuneen muokata muuksi. Tiganassa mennyttä häivytetään koston vuoksi. Useimmille meistä riittää pelkkä sisäinen ristiriita, kognitiivinen dissonanssi.

Kun oikein ajattelee muistojen häilyväisyyttä, tulee orpo olo. Mitä muuta yksilö on kuin muistonsa? Identiteetin jatkumo? Kuvien kavalkadi, ensimmäisistä askelista tämänpäiväisiin? Tiganan kapinallisten valmius syöstä koko niemimaa sotaan saadakseen kotimaansa nimen takaisin tuntuu hurjalta, mutta ehkä se ei ole niin kohtuutonta kuin miltä kuulostaa.

Menneisyyden varastaminen on väkivaltaa. Tulevastaan ei tiedä kukaan kumminkaan; on vääryys jos ei menneestäänkään enää voi olla varma.

Tigana on ehdottomasti ansainnut sijansa fantasian klassikoiden listalla. En ole George R. R. Martinin ja Joe Abercrombien jäljiltä mitenkään helposti hurmattavissa, mutta Kay vietteli silti. Erinomainen lukukokemus. Ilman lohikäärmeitäkin.

Guy Gavriel Kay (2011, alkuperäinen 1990). Tigana. Harper Voyager. 978-0-00-73204-4.

Arvioita:
Risingshadow'ssa löytyy arvioita suomennetusta ykkösosasta ja kakkososasta.
Jenny Jenny's Books -blogissa tykkäsi lähtökohdista mutta inhosi seksikohtauksia.
Niall Alexander The Speculative Scotsman'ssa luonnehtii romanttiseksi tragediaksi. (khrm.)

Maanpakolaisten planeetta ja Harhakaupunki

Kuva/kansi: Avain/Samppa Ranta

Hainilaissarjaa taas kahden kirjan verran eteenpäin.

Maanpakolaisten planeetta julkaistiin alun perin samana vuonna kuin Rocannonin maailma, mutta Raijan laatimassa kronologis-loogisessa järjestyksessä se sijoittuu sarjan neljänneksi. Maanpakolaisten planeetassa onkin temaattista ja sävyllistä yhteyttä Rocannonin maailmaan, joka kannattaa kyllä lukea ennen tätä. Eikä Harhakaupunkia minusta kannata lukea ennen Maanpakolaisten planeetta; vaikka kirjat ovat itsenäisiä, on tapahtumilla selkä kronologinen kytkös.

Raija järjestys on fiksu.

Planeetta kertoo useiden ihmisen kaltaisten lajien asuttamasta planeetasta, jolla terralaisten meikäihmisten siirtokunta on hiljalleen hiipumassa. Tunnollisesti planeetan alkuperäisasukkien teknologisella tasolla operoivat ihmiset ovat kadottamassa tieteensä ja tulevaisuudenuskonsakin. Pienevä kaukana syntyneiden yhteisö on kerääntynyt viimeiseen tukikohtaansa He ovat eristyneitä ja halveksittujakin. Käsittämättömän pitkien vuodenkiertojen planeetta ei vieläkään tunnu kodilta.

Lapsuuden vanha kauhu sai Agatin valtaansa, kauhu jota hän aikuiseksi tultuaan oli järkeillyt seuraavasti: tämä maailma jossa hän oli syntynyt, jossa hänen isänsä ja esi-isänsä olivat kahdenkymmenneljän sukupolven ajan syntyneet, ei ollut hänen kotinsa. Hänen kaltaisensa olivat muukalaisia. Sisimmässään he olivat tunteneet sen aina. He olivat kaukana syntyneitä. Ja vähä vähältä, majesteetillisen hitaasti, evoluution välttämättömyys, koko tämä maailma, oli tappamassa heidät - hylkäämässä verson. (s. 43-44)

Mutta sota pakottaa terralaiset ja läheisen heimon yhteistyöhön. Missä on elämää, on toivoa. Ja tässä kirjassa on romanssi! Minusta sellainen juuri sopivasti kirpakka ja asiallinen romanssi, jossa ei lässytetä liikaa. Olen aina naureskellut sille, miten toimintaleffoissa (ja joissain kirjoissakin) rakastunut pari ehtii kesken kiivaimmain toiminnan tuijotella toisiaan silmiin... Tuijottelu on tässä minimissään ja huokauksiakin on vain mausteeksi.

Planeetassa taitaa olla kysymys - olettaen että Le Guin on tässä jatkanut samalla systeemillä kuin monessa aiemmassa ja kuvannut jotain reaalimaailman ongelmaa antropologisen scifin keinoin - rotujen välisistä ennakkoluuloista. Ei ihme, kirjoittamisajankohta osuu Yhdysvaltojen kiivaan kansalaisoikeustaistelun vuosiin.

Kuva/kansi: Avain/Samppa Ranta

Järjestyksessä seuraava kirja, Harhakaupunki, taas sijoittuu vanhalle kunnon Maa-planeetalle mutta Maanpakolaisten planeetalta katsoen kaukaiseen tulevaisuuteen. Kaikkien maailmojen liitto on nyt muisto menneisyydestä; ihmiskunta on kutistunut pieniksi itseensä käpertyneiksi paikallisyhteisöiksi. Salaperäiset Shingit pitävät ihmiset hajallaan ja hallittuina. Yhteen syrjäiseen kyläntapaiseen etsiytyy vierassilmäinen Falk, joka ei tiedä mitään itsestään tai menneestään. Ihminen hän ei ole - mutta muuta ei tiedetäkään.

Vuosien mittaan Falk melkein asettuu aloilleen, mutta kotonaan hän ei ole, eikä voi koskaan ollakaan, ei ennen kuin tietää kuka on. Niinpä Falk lähtee pitkälle vaellukselle, etsimään Shingin vallan keskusta. Es Toch, harhakaupunki, odottaa vuorilla, mutta ensin on ylitettävä metsä ja ruohoaavikot, kohdattava monta muukalaista.

"Kuinka sinä tiedät, että olen menossa Es Tochiin?" Falk kysyi kietoen pehmeän nahkavaatteen ympärilleen kuin toogan. 

"Koska et ole ihminen", vanha mies vastasi. "Ja muistathan, että olen kuuntelija. Aistin mielesi kompassin, niin muukalainen kuin oletkin, ja halusinpa tai en. Pohjoinen ja etelä ovat hämäriä; takanasi, kaukana idässä on kadotettu kirkkaus ja lännessä on pimeys, synkkä pimeys. Minä tunnen sen pimeyden. Kuuntele. Kuuntele minua, sillä en halua kuunnella sinua, rakas vieras ja tomppeli. Jos haluaisin kuunnella ihmisiä, en asuisi täällä villisikojen joukossa kuin villisika. [--] (s. 65)

Harhakaupungissa ei ole yhtä ilmeistä yhteyttä poliittisiin tai ideologisiin ristiriitoihin kuin vaikkapa tuossa Maanpakolaisten planeetassa, mutta Falkin vaellus antaa Le Guinille tilaisuuden tarkastella monenlaisia pieniä yhteisöjä. Keskeiseksi teemaksi nousevat silti illuusiot ja identiteetti. Ihminen on outo itselleen ja valhe voi olla totta sille joka sen uskoo. Le Guin ei kuitenkaan epäröi ottaa kantaa; lopussa Falkin mysteeri ratkaistaan ja Falk tekee omat ratkaisunsa. Nykyaikainen romaani varmaan kuuluisi lopettaa hienostuneen epäselvästi, niin että lukija jäisi miettimään mikä on totta, mikä illuusiota... mutta sellainen epämääräisyys ei istuisi tarinan sävyyn. Harhakaupungin mukaan se, joka pysyy totuudessa, ei voi kulkea pahasti harhaan. Kuka tahansa voi päästellä suustaan sanoja - tässä kirjassa jopa kanat puhuvat toisinaan! - mutta totuus on sanoja suurempi asia.

Tyylillisesti molemmat kirjat ovat minusta ehtaa Le Guinia, melko yksinkertaista mutta puhuttelevaa tekstiä. Maanpakolaisten planeetassa on jotenkin toimivampi rakenne, kun näkökulmiakin on useita. Harhakaupungissa kokonaisuus on vähän vino, sillä Falkin pitkä vaellus käy hetkittäin puuduttavaksi paitsi Falkille myös lukijalle, mutta kirjan loppupuoli on terävä ja tiivis. Kummassakin kirjassa on jännitettä kiitettävästi.

Ihailen kovasti Le Guinin kykyä kirjoittaa lyhyitä, tehokkaita romaaneja. Hän piirtää muutamalla vedolla eläviä ja toimivia maailmoja, ja puntaroi niissä peruskysymyksiä. Millään ei mässäillä, ei hyvällä eikä pahalla, mutta jotain syvästi inhimillistä löytyy jokaisesta kirjasta. Eivät nämä hainilaissarjan tai Le Guinin huippuja ole... mutta se huippu onkin aika korkealla.

(Meikäläisen Le Guin -juttuihin pitää ruveta laittamaan varoitustarra: "fanipuhetta." Jopa puhuvat kanat tuntuivat Harhakaupungissa ihan hyvältä idealta.)

Ursula Le Guin (2011, alkuperäinen 1966). Maanpakolaisten planeetta. Avain. Suomentanut Jyrki Iivonen. ISBN 978-951-692-820-6.
Ursula Le Guin (2012, alkuperäinen 1967). Harhakaupunki. Avain. Suomentanut Jyrki Iivonen. ISBN 978-951-692-909-8.

Arvioita Planeetasta:
Toni Jerrman Hesarissa (Planeetasta)
Raija Taikakirjaimissa
Marjis Kirjamielellä-blogissa

Arvioita Harhakaupungista:
Raija Taikakirjaimissa
Johnny Puolisilmä
Marjis Kirjamielellä-blogissa
Mikko Kirjavinkeissä

Hautuukoti - Tragikoominen perheeni

Kuva: Like

Aika ei tänään antaisi myöten kirjoittaa ensinkään, mutten malta haudata tätä sarjakuvaa kuukausikoosteeseen. Pakko tulla kiireessä kehaisemaan mahtavaa teosta. Joten (ensimmäisen kerran sitten blogin alkupäivien) nyt tulee lyhyen lyhyt juttu...

Alison Bechdelin Hautuukoti on ollut TBR-listalla jo hyvän aikaa. Tämä(kin) on blogeista bongattu sarjakuvavinkki ja löytyy jopa omasta lähikirjastosta. Tunnustan: lainasin tämän jo kerran aikaisemminkin, mutten silloin saanut tartuttua kirjaan kunnolla. Takakannen perusteella Hautuukoti ei tuntunut pakko-lukea-juuri-nyt -jutulta ensinkään. Varoen värejä käyttävä, vähäeleisen herkkä tyylikään ei lyhyellä lehteilyllä vietellyt paneutumaan. Joten niin vain Hautuukoti palautui lukemattomana takaisin.

Mutta epäilys kyti: olinkohan missanut jotain erinomaista? Onneksi otin takapakkia ja lainasin tämän uudestaan. Piirrosjälki ei edelleenkään ole minusta tämän teoksen vahvuus - mutta piirrosten ja tekstin yhteispeli sen sijaan on, nyt kun tarkemmin katson.

Hautuukoti on omaelämänkerrallinen sarjakuva, jossa Alison Bechdel peilaa omaa (seksuaalista) identiteettiään isänsä (seksuaaliseen) identiteettiin. Kuulostaa äkkipäätä sanottuna tylsältä kiehnäämiseltä, mutta sitä se ei ole.

Keskeistä teemaa syvennetään spiraalimaisesti edeten. Alison johdattelee lukijan ikään kuin ratkaisemaan arvoitusta arvoituksen perään - ei kumminkaan härnäävästi lukijalle lällätellen vaan taidokkaasti ja ujuttaen. Spiraali syvenee ja siihen uppoaa sivu sivulta enemmän. Tarina avautuu kuin origami: minuuden, ruumiillisuuden ja kirjallisuuden arkit taittuvat toisiaan vasten rapisten vaikuttavaksi sarjakuvaveistokseksi.

Ou ja vau. Suosittelen. Perheen käsittely, oman ja vanhemman identiteetin dynamiikan pohdiskelu sekä tietenkin lukemattomat kirjallisuusviitteet tekivät tästä erittäin kiinnostavan sarjakuvakokemuksen. Ei sillä että puoletkaan mainituista teoksista olisi tullut luettua... mutta ehkä olisi pitänyt. Joka tapauksessa tuo oman elämän pohtiminen kirjallisuuden kautta tuntuu hyvin kotoisalta. Hautuukoti on poikkeuksellisen täynnä merkityksiä ja kerroksia; vaikka puolet vihjeistä jäisi ymmärtämättä, tuntee silti saaneensa paljon.

Mestarin työtä jos minulta kysytään!

Alison Bechdel (2009, alkuperäinen 2006). Hautuukoti - tragikoominen perheeni. Like. Suomentanut Taina Aarne. ISBN 978-952-01-0161-9.

Arvioita:
Heikki Jokinen Hesarissa
Tero Mielonen Kvaakissa
Salla lukupäiväkirjassaan
Zephyr Kirjanurkkauksessa

Kaima

Kansi/tekijä: Tammi/Tuija Kuusela

Helmikuussa kävin Neitien kanssa Seinäjoella divarissa, ja innostuin neljän kirjan verran. Yksi hankinnoista oli Lahirin Kaima. Jokin blogijuttu tai keskustelu (en saa päähäni mikä) oli palauttanut mieleeni Lahirin, jonka novellikokoelmasta Interpreter of Maladies pidin kovasti joskus kauan, kauan sitten.

Ostopäätökseen vaikutti myös kirjasarja. En muista koskaan ajatelleeni Keltaisen Kirjaston kirjojen kanssa, että käännös olisi kökköä tai kirja keppoinen. Melkoinen laatutakuu siis! Seuratessani blogien erilaisia jännittäviä haasteita (joihin en koskaan uskalla lähteä mukaan *uikuttaa pöydän alla*) on käynyt omakin haaste mielessä: mitäs jos lukisikin Tammen Keltaisen Kirjaston alusta loppuun. Joskus, jollain aikavälillä... Edessä olisi todella huima urakka: pikainen laskelma osoittaa, että tähän mennessä olen lukenut vähemmän kuin 10 % keltaisista kirjoista. Ja joukossa on Joycen Odysseus. Grh. Ehkä ei sittenkään. Ehkä otankin haasteeksi vaikka nostaa lukuasteen viiteenkymmeneen prosenttiin - silloin voisi jättää itselleen vastenmieliset kirjailijat väliin. Mietin vielä.

Takaisin aiheeseen: Kaima kertoo Gogol Gangulista, bengalilaisten vanhempien Yhdysvalloissa syntyneestä pojasta ja tämän perheestä. Bengalilaisen perinteen mukaan lapsella on kaksi nimeä, kotinimi ja virallinen nimi. Poikalapsi, joka syntyessään saa kotinimen Gogol, ei myöhemmin haluakaan virallista koulunimeä. Aikuistuttuaan hän sitten haluaa minkä tahansa muun nimen. Gogolin vanhemmat ovat Yhdysvaltoihin muutettuaan yrittäneet pysyä bengalilaisina, mutta omaksuneet hiljalleen lastensa vaatimuksesta amerikkalaisia tapoja; Gogol puolestaan tuntee itsensä ympäristöönsä kuulumattomaksi ja yrittää luoda nahkansa, muuttua toiseksi nimensä muuttamalla.

"Minä en tajua. Miten te saatoitte antaa minulle nimen niin kummallisen tyypin mukaan? Kukaan ei ota minua vakavasti", Gogol sanoi.

"Kuka? Ketkä eivät ota sinua vakavasti?" isä halusi tietää. Hän nosti sormensa lautaselta ja katsoi Gogoliin.

"Ihmiset", hän valehteli vanhemmilleen. Sillä isän sanoissa oli perää, ainoa henkilö joka ei ottanut häntä vakavasti, ainoa ihminen joka kidutti häntä, ainoa ihminen joka oli kroonisesti tietoinen ja kiusaantunut nimestä, ainoa joka jatkuvasti asetti sen kyseenalaiseksi ja toivoi että se olisi toinen, oli hän itse. Ja silti hän jatkoi, sanoi että heidän pitäisi olla iloisia jos hänen virallinen nimensä olisi bengalilainen eikä venäläinen.

"Paha sanoa, Gogol", äiti sanoi pudistaen päätään. "Tiedä hänestä." Hän nousi ylös korjatakseen astiat pöydästä. Sonia häipyi vähin äänin omaan huoneeseensa. Gogol jäi pöytään isänsä kanssa. He istuivat siinä yhdessä kuunnellen kun äiti kaapi astioita ja altaaseen valui vettä. 

"Muuta se sitten", isä sanoi hetken päästä hiljaa. (s. 148) 

Tulen muistamaan Kaiman kirjana itsensä ja taustansa hyväksymisestä. Gogol saa nimensä isänsä lempikirjailijan mukaan, isänsä koettelemuksista selviämisen symbolina. Ironista kyllä, Gogol tulkitsee nimensä aivan toisin kuin vanhemmat ovat sen tarkoittaneet. Nimi ja tausta näyttäytyvät Gogolille erilaisina kuin hänen vanhemmilleen, sillä kulttuurin juopa on syvä. Tarinan edetessä jo kolmikymppinen Gogol tuntuu pääsevän hiljalleen sinuiksi itsensä ja taustansa kanssa. Muukalaisuus jatkuu, mutta sen kanssa voi elää.

Gogolin ja hänen vanhempiensa lisäksi kiinnostavia hahmoja on kirjassa monta: sisar Sonia, deshi-tyttö Moushumi, newyorkilainen Maxine. Lisäksi Uuteen Englantiin syntyvä bengalilainen yhteisö perinteineen ja sitoumuksineen nousee kirjassa tärkeäksi. Se on pala Kalkuttaa kaukana kotoa, eksynyt ihmisyyden sirpale, sekaidentiteetin omaavien ihmisten liittouma. Lahiri tuo mukavasti esille erilaisia intialaisia perinnäistapoja, jotka tosiaan huikeasti erovat länsimaisista käytännöistä.

En ole varma ymmärränkö kirjan "oikein". Minusta ydinviesti on nimessä Kaima. Lahiri tarkastelee sitä, miten ihminen asettaa odotuksia itselleen, ja muut ihmiselle, 'annettujen' ominaisuuksien kuten nimen ja syntyperän perusteella. Gogol on vieras perheelleen ja perinteelleen, mutta sitä kautta myös itselleen. Jotta voisi olla oma itsensä, täytyy ensin päättää kuka ei ole. Kaimassa konteksti on vahvasti amerikkalaistuneiden intialaisten identiteettiin kytkeytyvä, mutta ristiriita lienee universaali.

Kaima on ollut kesken jo jonkin aikaa, mutta ei siksi että se olisi raskas tai ikävää luettavaa - Lahirin tyyli vain on minulle sen verran vaativaa, että tarvitsen rauhallista lukuaikaa hänen tekstiään varten. Kappaleet ovat pitkiä, lauseet usein niukan tarkkoja; teksti kerjää keskittymistä.

Natustelin kirjaa lukiessani myös mielihyvällä Uuden Englannin tunnelmia. Lahiri on kasvanut Rhode Islandilla, jossa itsekin vietin nuorena vuoden, samoihin aikoihin kun Gogol kävi koulunsa Massachusetts'n puolella. Lahirin eleetön kuvaus elämästä pohjoisissa osavaltioissa huokuu tuttuutta, myös nuoruuden identiteettikamppailun osalta. Ja kyllä, muukalaisuus tosiaan periytyy: Rhode Islandilla vaikkapa portugalilaissyntyisten lapset ovat perusjenkkien puheissa portugalilaisia vielä kolmanteen USA:ssa syntyneeseen polveen.

Kaikkiaan pidin Kaimasta, mutten ihan seonnut onnesta tätä lukiessani. Interpreter jättikin aikanaan niin huikean vaikutelman, että sitä olisi vaikea ylittää.

Jhumpa Lahiri (2005). Kaima. Helsinki: Tammi. Suomentanut Kersti Juva.

P.S. Voitin äskettäin Mari A.:n arvonnassa toisenkin Lahirin romaanin, joten kaksoisidentiteetin kanssa kamppailu varmaan jatkuu!

Arvioita:

Tommi Aitio Hesarissa

Kirsi Reinikka Kiiltomadossa

Blogeissa tätä ovat lukeneet ainakin:

Ina

Zephyr (alkukielellä)

Identity crisis

Taisin mainita aiemmin, että minulla on elämäni toinen e-kirja kesken. Nyt se on luettu loppuun. Ajelimme musikaaliin Tampereelle, ja käytin matka-ajan e-kirjoihin. Automatkalla pimeillä teillä itsevalaiseva kirja on ihan oikeasti hyvä juttu...

Identity crisis tuli ostettua puolivahingossa Kimble Store -testinä. Valinta tuli tehtyä osittain hinnan perusteella. Tämä on tekijänsä esikoinen, alkujaan julkaistu vuonna 2004, ja sen sai Amazonista sähköisenä alle kolmen dollarin.

Crisis on melko perinteinen perusdekkari ilman mitään erityistä viehätystä; siksi se on jäänyt pitkäksi aikaa kesken. Alun perin murhia on yksi, ja niihin tuntuu liittyvän identiteettivarkauksia. Identiteettivarkauksien käsittely olikin kirjan mielenkiintoisimpia puolia - toisen identiteetin vieminen on minusta sellainen uuden vuosituhannen rikos, josta ei ole vielä kovin paljon kirjoitettu.

Kertoja on Sam McRae, sinkku naispuolinen asianajaja, joka on perustanut oman toimiston eikä erityisemmin tunnu onnistuvan miessuhteissaan. Lukiessani mietin, että Sam muistuttaa Sue Graftonin Kinsey Millhonea - osapuilleen samalla tavalla kuin meikäläisen lumilautailu muistuttaa Peetu Piiroisen suorituksia. Samoilla vehkeillä ollaan liikkeellä ja alamäkeen mennään - ja siihen se yhdenmukaisuus sitten loppuukin. Kinseyssä on särmää ja persoonallisuuttakin, Sam ei jaksa kiinnostaa. Teksti on sinänsä sujuvaa ja rakenne konstailematon.

The house had an odd, thrown-together look - a stucco exterior with a Spanish tile roof, a kind of Tudor design around the windows, and a front porch, columned southern style and flanked with overgrown hydrangea and roses. If an average person lived there, the place would be ugly. Since the owner had dough, it qualified as unique and eclectic. (location 1883)

Juoni ei ollut surkea, mutta ei erityisen kehuttavakaan, dekkariksi. Identity crisis on rakennettu pitkälti tuollaiselle amerikkalaisen rikossarjan peruskaavalle. Nykyään niitä ei tule juuri katsottua, mutta C.S.I.:n vanhana veteraanina veikkasin pari keskeistä käännettä oikein.  

Ei tullut polttavaa tarvetta etsiä lisää. 

Ja koska matka oli pitkä niin latasin mukaan yhden Kingin novellin (en taida siitä erikseen kirjoittaa, vaikka tulikin jo luettua), yhden kotimaisen klassikon ja yhden ulkomaisen melko-klassikon... Edellisestä kuulette varmaan pian, mutta jälkimmäisen kanssa voi kestää. 1580 e-sivua! E-kirjoja tulee toistaiseksi luettua lähinnä matkoilla, joten voi mennä jonkin aikaa ennen kuin siitä raportoidaan täällä. 

(Loppuun urputusta: yllättävän huonosti on löytynyt sähköisenä etsimiäni kirjoja... Kindle-kirjan saa kyllä heti, mutta mitä se auttaa jos saatavilla ei ole sitä mitä haluan? Klassikoita kyllä löytyy kiitettävästi ja best-sellereitä, mutta niitä kirjoja ja kirjailijoita, joita olen erikseen etsinyt sähköisenä, ei ollenkaan. Jotenkin olin kuvitellut että kindle-versiona löytyy osapuilleen kaikki 2000-luvulla julkaistu englanninkielinen. Hah. Hah.)

Debbi Mack (2009). Identity Crises. Kindle edition.

Sinun lapsesi eivät ole sinun

Olen etsiskellyt suomalaista naispuolista nykykirjailijaa, jolla olisi jotain omaan kokemusmaailmaani relevanttia sanottavaa. Pirjo Hassisen Sano että haluat ei kolahtanut, mutta sain komenttiosiossa vinkin Laura Honkasalosta. Ensimmäiseksi luettavaksi valikoitui Sinun lapsesi eivät ole sinun.

Sinun lapsesi käsittelee historiaa opiskelevan Nellin suhdetta perheeseensä ja lapsuuteensa. Nelli on kasvanut taistolaisessa kodissa, josta isä loikkasikin yllättäen lännen kultamaille ja äiti sopeutui keskiluokan elämänmenoon. Nelli tavataan aatteellisena orpona; hänen sisäistetty tarpeensa tehdä maailmasta parempi paikka ei istu uuden vuosituhannen Suomeen, jossa kommunismista on tullut huvittavaa ja solidaarisuudesta vanhanaikaista. Nellikin väsyy ponnisteluun, joka ei tuota tuloksia. Henkistä kotia ei enää ole, joten helpoimmalta tuntuisi vieraissa paikoissa vaeltaminen. Kaivattu isäkin osoittautuu kypsemmällä silmällä katsottuna lähinnä itsekkääksi.

Lopussa Nelli pääsee jonkinlaiseen sopuun juuriensa kanssa. Koti onkin ihmisissä, ei periaatteissa. Nellin elämänkulku noudattelee siten yhteiskunnallisen muutoksen suuntaa; päädyttiin aatteista ja yleisestä konkreettiseen ja yksityiseen. Individualismista (ja kuluttajuudesta?) tuli hiljaisesti tunnustettu yleisideologia. Sinun lapsesi voi lukea myös nuoren kehityskaarena. Siinä pyristellään lapsuuden ehdottomuudesta nuoruuden energisyyden kautta aikuisen suhteellisuuteen.

Nellin nykyhetki vuorottelee kirjassa lapsuuden ja lukioaikojen kuvausten kanssa. Rakenne oli minusta toimiva, joskin mietin olisiko kirjaa voinut tiivistää. Etenkin lapsuuskuvaus tuntui paikoin pitkitetyltä, ja seksuaalisuuden identiteetin käsittely kokonaisuuteen nähden puolitekoiselta; joko se olisi ansainnut enemmän tilaa tai se olisi kannattanut jättää vähemmälle.

Kieli ei ollut hätkähdyttävää suuntaan eikä toiseen, mutta se istui romaaniin mainiosti, päästi lukijan 'läpi' siihen, mitä tunteen ja tapahtumien tasolla on tekeillä.

Katselin äidin tuttuja silmiä ja syntymämerkkejä ja pisamia ja ryppyjä silmäkulmissa ja ajattelin, että hän oli ollut niin energinen ja intohimoinen, että oli halunnut muuttaa kaiken.

"Siksi sitä teidän taistolaisnostalgiaanne on välillä niin vaikea kestää", äiti sanoi. Konjakki oli nostanut poskille hehkua. "Tulee sellainen olo, että on itse menettänyt uskonsa."

Äidin käsi oli pöydällä. Laitoin oman käteni sen päälle. (s. 389-390)

Sinun lapsesi puhutteli henkilökohtaisellakin tasolla. Se vei vahvasti mukanaan 70-luvun tunnelmiin ja rauhanmarsseille. Muistatteko kun lapasparia vielä piti yhdessä virkattu ketju, joka kiersi haalarin sisällä niskan yli hihasta toiseen? Muistatteko vielä kun pelättiin ydintuhoa eikä ilmaston lämpenemistä? Viisitoista vuotta sitten tämä olisi voinut olla juuri sitä mitä etsin. Nyt tuntuu, että Sinun lapsesi tavoittaa jonkun nuoremman minäni, ei niinkään tätä nykyistä. Nellin kysymykset on käsitelty liian kauan sitten. Ei siis tarvitse vielä lopettaa etsintäprojektiani. Olisiko Honkasalon Eropapereissa ainesta? Siitä on blogeissa tykätty.

Lopuksi pieni motkotus: tämän kirjan kansi sopi sille mielestäni harvinaisen huonosti. Manga-vaikutteilla maustettu sosialistista realismiako tuo on? En olisi ikimaailmassa lainannut tätä kirjaa ilman suosituksia, joten kiitokset Sallalle ja Susalle! Ja tämä kirja kannatti lukea.

Laura Honkasalo (2001). Sinun lapsesi eivät ole sinun. Jyväskylä: Gummerus.

Merja Marjamäki Kiiltomadossa piti kirjasta, myös Hannu Marttilan arvio Hesarin sivuilla on pääosin positiivinen.

Unenpäästäjä Florian

En enää muista mikä bloggaus alunperin innoitti kyselemään Unenpäästäjä Floriania, Marjiksen juttu - vai Kirjahyllyn arvion kiivaat kommentit? Kotikirjastossa kerrottiin, ettei Unenpäästäjä ollut edes hankintalistalla, ja lainasin toisen Saxellin korvikkeeksi (yhä lukematta). Mutta yllätys yllätys, kiltti kirjastotäti otti oma-aloitteisesti selvää asioista ja hommasi kirjan naapurikunnasta. Kanta-asiakkuuden etuja, kenties. Syntyi moraalinen velvoite lukea tämä pian.

Mietin kirjaa lukiessani genre-kysymyksiä, osittain Jennin keijukaiskokemuksen ja sen kommentoinnin takia. Onkohan Unenpäästäjä selvää maagista realismia, vai lievää scifiä, vaiko 'vain' nykyproosaa? Pohjimmiltaan minusta tuntuu, että kategorioilla on väliä siinä määrin kuin ne auttavat ihmisiä löytämään mieleisiään kirjoja ja kertovat mitä kirjoilta voi odottaa. Minua esimerkiksi on aina rassannut scifin ja fantasian niputtaminen samaan kirjakaupan hyllyyn, samaan outojen juttujen luokkaan. Lähtökohdat ovat pohjimmiltaan erilaiset; toisessa on irrationaalinen, toisessa rationaalinen viitekehys. Yhtä hyvin voisi laittaa samaan nippuun vaikka sosiologian ja kemian. Tämä ei sitten ollut kummankaan tieteen arvottamista. En väitä sen enempää kemiaa kuin sosiologiaakaan irrationaaliseksi...

Takakannen mukaan Unenpäästäjä on scifi- ja dekkariaineksilla höystetty rakkaustarina. Nyt puren itseäni nilkkaan: vaikka peukalosäännön mukaan Unenpäästäjä on tietysti scifi-mausteinen, se on tuntumaltaan enemmän maagista realismia kuin scifiä. Saxell perustelee Florianin kykyjä geeniteknologialla, mutta hän tekee miekka-ja-magia -tyyliin: loitsu on lausuttu ja sillä siisti. Loppuratkaisussakin on taikasauvan heilautuksen sävy. Scifille ominainen syiden ja seurausten leikki on vähissä.

Tai ehkä on reilumpaa sanoa, että syillä ja seurauksilla pallotellaan eri tasolla. Saxell vyöryttää sirpaleina eteemme viime vuosisadan historiamme, sen miten ahneus ja ahtaus valtaavat tilansa kerran toisensa jälkeen, aina uusina muunnoksina. Unenpäästäjässä ollaan tekopyhyyden, kaksinaamaisuuden, suvaitsemattomuuden ja yltiöyksilöllisyyden jäljillä. Florianin tarina kysyy, olemmeko enää ihmisiä  ollenkaan jos emme tunnusta muiden ihmisyyttä.

Unenpäästäjän tarina kertoo romaneista Euroopan historian heittopusseina ja myös valtakulttuurin nousevasta näköalattomuudesta. Ihmisten unet katoavat vähitellen ja niiden mukana lepo. Päähenkilö Florian antaa unia ja ottaa kokemuksia. Jakamaan kykenemättömien ihmisten keskellä hänen ongelmansa on liika jakaminen; muiden muistot haalistavat oman mielen rajoja. Ihmissuhteettomuus alkaa olla ainoa vaihtoehto, kun aito identiteetti horjuu. Samalla täytyy kamppailla ennakkoluuloja ja byrokratiaan piiloutuvia vallanottajia vastaan. Florianissa riehuu sisäisesti sama sota, jota käydään ulkomaailmassa: itse kukin joutuu päättämään onko oma suu lähempänä kuin kontin suu, oma etu tärkeämpi kuin yhteisö.

Unenpäästäjä on tärkeä kirja, tärkeästä ja kiinnostavasta asiasta. Mutta se on myös raskas, uuvuttavakin. Historian lonkeroista olisi voinut leikata kolmanneksen tai vaikka puolet pois, ja jäljelle jäänyt osa olisi tehonnut paremmin. Eksyin välillä loputtomina versoaviin anekdoottikasvustoihin, kadotin niiden ihmiset.

Myös kuvailu rehotti väliin villinä, mutta sitä en kokenut pahaksi. Päinvastoin, sakea kuvaus loi kirjan tunnelman.

Sillä enää ei ollut luokkia, oikeastaan yhteiskuntaakaan. Oli vain ghanalaisia ajamassa trukkia maan alla ja venäläisiä uusrikkaita kello- ja parfyymiostoksilla. Oli laajakaistakaapelia ja jeesusteippiä ja rahtikontteja, tarvarahissejä ja kerroksia, joissa kukaan ei asunut, Maglite-lamppuja ja perhosveitsiä ja kohderyhmiä ja ydinosaamisalueita. Ja kulunvalvontaa, logistiikkaa, myymälän päätteiden reaaliaikaista yhteyttä varastoihin. Ja vartiointiliikkeitä, joiden radiomainoksissa iloittiin siitä, että ankarat ajat lisäsivät ihmisten luonnollista halua suojautua. (s. 58) 

Pidin Unenpäästäjästä - ja en pitänyt. Ei henkilökohtainen suosikki, mutta paremmin lukemisen arvoinen kuin moni muu. Kannatti lukea. Samalla tuntuu, että jokin sisäinen energiavarasto kyllä paloi puuhassa loppuun. Seuraavaksi tarvitsen selkeälinjaista dekkaria tai hilpeää seikkailua; virta ei riittäisi kahteen Saxellin romaaniin peräkkäin.

Jani Saxell (2010). Unenpäästäjä Florian. Helsinki: Avain.

Toni Jerrman kehui Hesarissa. Myös Terhi Hannula Turun Sanomissa on enimmäkseen positiivinen. Haa, arviosta selviää myös, että novellikokoelmia on julkaistu. Pitääkin etsiä niitä. Lyhyemmässä formaatissa tyyli voisi toimia minulle paremmin. Myös Saija Räsäsen arvio Savon Sanomissa ylistää, ja Merja Leppilahti Kiiltomadossa enimmäkseen kehuu... Huh, Parnassosta sentään löytyi Tuomas Juntusen kriittinen mielipide tasapainottamaan.

Valkoinen nainen

Valkoinen nainen päättää Päivi Alasalmen löyhän naistrilogian, jota päädyin lukemaan Sallan blogattua juuri tästä viimeisimmästä kirjasta. Valkoinen nainen ei tosin henkilöiden tai tapahtumapaikkojen puolesta kytkeydy aiempiin romaaneihin Ystävä sä naisien tai Tuo tumma nainen. Kirjoja sitoo yhteen se, että ne ovat tarinoita naisten maailmasta ja maailmankuvasta.

Valkoinen nainen Anita, entinen huippumalli ja kahden reippaan pojan äiti, asuu Afrikassa rakastavan metsästäjämiehen kanssa. Hän nauttii gin-tonicit brittiläisen everstin, saksalaisen avustusjärjestöpomon ja tansanialaisen ministerin kanssa ja kokee alkukantaisia elämyksiä nylkiessään saaliiksi saatua antilooppia lastensa ravinnoksi. Mutta jotain valkoista häivähtää näkökentän äärirajoilla, kuvayhteys alkaa vähitellen pätkiä ja syvän turkoosin Afrikan yön korvaa sininen suomalainen hetki. Arjen taika haihtuu ja jäljellä on päällisin puolin arkipäiväinen tragedia.

Ellen olisi jo tutustunut Alasalmeen aikaisemmin, usko olisi kyllä saattanut loppua ensimmäisten parinkymmenen sivun aikana, niin harlekiiniksi niillä heittäydytään...

Parasta, mitä Anita oli maailmalta saanut, eivät olleet muistot mallivuosista, vaan hänen aviomiehensä Kimmo, sekä lapset, jotka hän mieheltään sai. Anita tunsi itsensä paljon naisellisemmaksi nojatessaan miehensä vahvaan olkapäähän kuin poseeratessaan yhdenään huippusuunnittelijan luomuksessa. Hän oli ollut nuori tyttö, mutta Kimmo oli nostanut hänessä esiin naisen, ja hän oli ymmärtänyt asettaa miehen ja heidän tulevan perheensä kaiken muun edelle. Hän kyllä tiesi, minkä kultakimpaleen meri oli hänen käsiinsä huuhtonut. (s. 12-13)

Mutta lopussa kiitos seisoo. Valkoinen nainen on yllättävä ja ovela kirja. Se on helppolukuinen ja kevyt, osoittelematon, mutta kätkee sisäänsä kerroksia kerroksien perään. Valkoinen nainen tuntuu välillä hajanaiselta, mutta kun sen loppuun pääsee, palaset asettuvat paikoilleen. Kaikella on selityksensä.

Kaikissa kolmessa tähän asti lukemassani Alasalmen kirjassa on tämä piirre: tuntuu ettei niiden kanssa pääse pohjaan ollenkaan. Yksityiskohdat jäävät nakertamaan jonnekin takaraivoon. Pienet tarinat, vaaleanpunaiset leivokset, ajelu yöllä. Alasalmi ei päästä lukijaa niin helpolla kuin ensin luulisi. En varsinaisesti osaa eläytyä näiden kirjojen henkilöihin, mutta silti niissä on jotain kiehtovaa ja vastustamatonta. Ne ovat tarkkoja ja teräviä sommitelmia.

Tumman naisen kanssa mietin, että yksi sen piileviä teemoja oli kulissien rakentaminen, se että niin on jos siltä näyttää. Tässä romaanissa asiat ovat päinvastoin - mikään ei ainakaan ole sitä miltä näyttää. Jos Tummassa naisessa rakennetaan elämää ulospäin, Valkoisessa naisessa luodaan sisäinen täydellisyys.

Samalla tuntuu, että kysymys on jostain isommasta. Valkoisessa naisessa jäädään fantasioiden vangiksi, ensin miesten ja sitten omien. Voidakseen olla oma itsensä on kuitenkin luovuttava olemasta miehen fantasia ja löydettävä se oma; ja omasta fantasiasta on ilmeisesti luovuttava ennen kuin voi olla äiti.

Loppulauselma kirjakolmikosta: vau. Ehdottomasti lisää Alasalmea ohjelmaan.

Päivi Alasalmi (2008). Valkoinen nainen. Jyväskylä: Gummerus.

Jukka Koskelainen Hesarissa tykkäsi kirjasta, ja Mirja Kuivaniemenkin arvio Ilkassa on positiivinen, kuin myös Teppo Kulmalan Savon Sanomissa.

Tuo tumma nainen

Tuo tumma nainen on toinen Päivi Alasalmen naisia käsittelevästä kirjakolmikosta, joka sujahti joulupyhien kirjapinoon. Ensimmäinen oli Ystävä sä naisien, ja vielä odottelee vuoroaan Valkoinen nainen, josta Salla kirjoitti viime viikolla. En pitänyt tästä kirjasta ihan niin paljon kuin Ystävästä, mutta sama imu sillä oli. Hyvä kirja houkuttelee lukemaan loppuun.

Tuo tumma nainen tarkastelee kahta naista, jotka ovat samanlaisia ja silti erilaisia: Helena, haaveileva ja hyveellinen esteetikko, hallitsee tilanteet, kunnes hiljalleen hänen elämäänsä tunkeutuu tumma nainen nimeltä Pauliina. Lapsuudessaan tragedian kokeneesta nuoresta naisesta tulee kirjan mittaan Helenan miniä.

Molempien haaveissa siintää perheidylli, mutta toinen on sellaiseen kasvanut, toinen sitä vaatii ja vaanii. Pauliinasta kehkeytyy synkkä kuvastin: nainen joka haluaa Helenan kauniin ja eheän elämän, mutta jolta puuttuvat edellytykset sellaisen synnyttämiseen. Samoin puuttuu Helenalta kyky ymmärtää Pauliinan synkempää maailmaa. Helena näkee mitä haluaa nähdä, ja etsii samanlaisuutta erilaisuuden asemesta. Kumpikin näkee toisessa naisessa itsensä, eikä osaa siksi tulkita toistaan. Helenan lähtökohta on tyytyväisyys itseensä ja ympäristöönsä, Pauliinan lähtökohta on luottamuksen puute. Kahden naisen samankaltaisuus ja erilaisuus on yksi romaanin punainen lanka.

Rakenne alleviivaa ihmisten kyvyttömyyttä ymmärtää toisiaan. Pauliina on ainoa, joka pääsee kirjassa puhumaan omalla äänellään. Muina näkökulmina ovat Helenan ja hänen poikansa Ohton kertomukset, mutta ne tarjotaan kolmannessa persoonassa. Ohton totuus onkin rankka kontrasti äidin stailatulle  maailmalle. Lukija jää melkein toivomaan, että Helenan kiiltokuvaimaiseen tyyliin kuvatun puolison Hannun persoonaan pääsisi kurkistamaan samalla tavalla.

Kuten Ystävä sä naisien, Tumma nainenkin on helppolukuinen mutta salakavala. Juoni etenee lauhkeasti kunnes äkkiä hypätäänkin jyrkänteeltä. Nämä kirjat ovat kuin jäävuoria - yhdeksän kymmenesosaa on pinnan alla.

Humaltuessa Pauliinasta huuhtoutui kaikki se ylenpalttinen reippaus pois Muutos oli suorastaan dramaattinen. Pian hän uskoutui ja nyyhkytti Helenan olkapäätä vasten, halasi ja kasteli itkullaan Helenan silkkipuseron olkapään märäksi. Pauliina kertoi, että hänellä on ollut nuorempana vaikeaa. Hän taisi sanoa Helenaa jopa äidiksi, mutta Helena ei ollut varma, kuuliko oikein. Hän lohdutti ja taputti tyttöä vierellään kuin omaa lastaan, hieman huvittuneena, mutta oikeasti liikuttuneena. (s. 40)

Sanoiko kirja jotain yleistä naiseudesta? En ole ihan varma. Molemmat naiset hallitsevat ympäristöään, määrittävät omilla unelmillaan sen suunnan ja tahdin. Tuo tumma nainen liikkuukin kodin ja perheen piirissä. Onko sitten niin että kodissa nainen vie ja mies vikisee?

Toisena tulee mieleen vanha markkinoinnin sanonta niin on jos siltä näyttää. Kulissit ovat tärkeitä Tummassa naisessa, symboli ja merkitys sekoittuvat. Ja jotain peräähän tässä on: hyvä äitiys ja naiseus, onnikin, määrittyvät yhä jossain määrin kulissien perusteella. Alasalmi ei minusta kuitenkaan suoranaisesti pilkkaa pyrkimystä kauniiseen idylliin - vaikka itsetyytyväisyyttä ehkä vähän - mutta tuntuu kuin hän sanoisi, että keinot ovat yhtä tärkeitä kuin päämäärä. Itse rakennettua ei voi saada valtaamalla... vai voiko? Pauliinan ei käy ollenkaan hullummin.

Päivi Alasalmi (2006). Tuo tumma nainen. Jyväskylä: Gummerus.

Satu Koskimies Hesarissa ei tästä kirjasta pitänyt. Lisäksi löytyy positiivisempi Matti Mattilan blogiarviointi.

Quantum thief

Tämä kirja oli scififanin tietenkin pakko tilata, kun se Amazonin suosituslistalle ilmaantui; harvoinpa suomalaisia kansainväliselle scifiareenalle pongahtaa.  Edellisen kerran taisi tapahtua jossain toisessa todellisuudessa?

Quantum thief'n suhteen ei ollut erityisiä odotuksia, vain puhdasta uteliaisuutta, kuten esikoiskirjailijoiden kohdalla yleensäkin. Kirja kertoo nimensä mukaisesti varkaasta, mutta varkauksista ei varsinaisesti ole kysymys. Kirjan keskeiset henkilöt etsivät jotain kadottamaansa: ihmistä, entistä lämää, vapautta, oikeutusta, vastauksia. Oikeus omiin muistoihin ja siten omaan identiteettiin, omaan todellisuuteen, näyttäisi olevan keskeinen kysymys. Mutta älkää menkö lankaan: tämä on kuitenkin ennen kaikkea toiminnantäytteinen nano- ja avaruusooppera, ja filosofiset teemat jäävät lukijan oman konstruktion varaan. Quantum thief'ssä tapahtuu niin paljon ja niin monimutkaisissa ympäristöissä, että lukijalla on täysi työ pysytellä kärryillä; tulkita voi sitten jälkeenpäin jos huvitusta riittää.

Quantum thief yhdistelee dekkari- tai veijariromaanin juonta scifistiseen ympäristöön, ja tekee sen ihan onnistuneesti. Välillä sankarin teflonpinta vähän huvittaa, mutta se nyt on pientä seikkailun keskellä. Kirjassa tapahtuu koko ajan, ja useimmat tapahtumista ovat kiinnostavia. Idearyöpytyksestä ja ympäristön haastavasta tekstuurista tulee mieleen Greg Egan, Alistair Reynolds tai jopa Ian M. Banks. Ensimmäisen kolmanneksen kirjasta saa melkein tuskailla selvittääkseen itselleen missä mennään. Rajaniemi on rakentanut maailman, jossa on paljon nykyarjelle vieraita elementtejä. Tapahtumapaikan arkkitehtuurikin alkoi aueta vasta loppupuolella.

Onneksi henkilöiden motivaatioissa pysytään enemmän tai vähemmän inhimillisen rajoissa. Henkilöt olivat kiinnostavia. Kaikkiaan tuli kuitenkin tunne, että vaikka Quantum thief on itsenäinen teos, paljon pannaan paukkuja suuremman saagan rakentamiseen. Jean le Flambeurin ja Mielen seikkailut ovat vain välinäytös Founderien sisällissodassa, johon epäilemättä pääsemme myöhemmin perehtymään.

(Vanhakantaista urputusta väliin: vaikka nykyscifin ulottuminen mielen ilmiöiden alueelle tuottaa ajatuksia herättävää kirjallisuutta, muistan joskus kaiholla Asimovin Säätiö-universumia ja Larry Nivenin Tunnettua Avaruutta. Niiden perussäännöt ymmärsi nopeasti ja sitten saattoi keskittyä rauhassa tarinaan ja sen ideoihin. Nykyiseen tyyliin ei kuulu, että lukijalle kerrotaan juuri mitään... miljöön historiaa ja pelisääntöjä saa itse yrittää koostaa parhaansa mukaan. Sivulauseessa selitetään tosin uudet termit. Sinänsä hauskaa, että lukijaa ei ainakaan aliarvioida, mutta...)  

Tyylistä en osaa sanoa oikein mitään - sisältö lukemattomine yksityiskohtineen jätti sen varjoonsa. Kielellinen energia meni sanastoon.  *pyyhkii hikeä otsalta*

I sit down on a wrought-iron bench on the edge of the agora, just short of the boundary of the public sphere. The Oubliette is a society of perfect privacy, except in the agoras: here, you have to show yourself to the public. The people change their behaviour instinctively as they move from the avenue to the agora: backs straighten, and it is as if everyone walks with exaggerated care, greeting people with curt nods. What happens there is remembered by everybody, accessible to everyone. Places of public discussion and democracy, where you can try to influence the Voice, the Oubliette's e-democracy system. Also good for the cryptoarchitects: publicly available data, to help shape the evolution of the city - 

How do I know all that? I could have gotten all that from the little exomemory that came with the temporary citizenship and the Watch that Mieli bought for us. But I didn't: I didn't 'blink - consciously focus on retrieving information from the Oubliette's collective data bank. (s. 61) 

Mahdollisesti tämä olisi toiminut minulle paremmin suomennoksena ja sellainen onkin kuulema maaliskuussa tiedossa. Mutta jotenkin minua vaivasi ajatus, että tämän suomentaa joku muu kuin Rajaniemi itse; sellaista muistan jostain lukeneeni.

Kaikkiaan pidin kirjasta, vaikken ihan hurmokseen asti. Mutta taatusti luen seuraavankin osan, sen verran vaikuttava on depyytti.

Hannu Rajaniemi (2010). Quantum thief. New York: Gollanz.

ScifiNow-sivustolla kehutaan, samoin Guardianin lyhyessä arvioinnissa. Haa - löytyy myös haastattelu, jossa vahvistetaan tieto suomentajasta.  Suomessa tätä on lukenut Aamuvirkku yksisarvinen näemmä, ja Kauppalehdessä on ilmestynyt arviointi.

Tietyt tytöt

Lomaviikon jälkeen tehdään tietysti loman aikana rästiin jääneet työt... *piehtaroi hetken itsesäälissä* Iltahetkinä on kuitenkin viikon mittaan tullut nakerrettua Jennifer Weinerin Tietyt tytöt, joka nousi lukulistalle saman kirjailjan Rikoksia ja hiekkakakkuja -kirjan jälkeen. Tämäkin kirja olisi kannen perusteella palautunut tömähtäen hyllyyn.

Tietyt tytöt ei paini samassa sarjassa kuin yllättävän hauska Rikoksia. Asetelman perusteella odotin tästä kirjasta enemmän: onhan siinä päähenkilönä naimisissa oleva naiskirjailija, jonka suhde osapuilleen teini-ikäiseen tyttäreen on keskeinen teema. Äiti Candace kamppailee painon ja menneisyyden kanssa, tytär Joy identiteetin ja itsenäisyyden.

Tyttöjen kanssa oli koko ajan sellainen pieni ikävä olo, että pitäisi eläytyä... tai nauraa... eikä kumpikaan oikein onnistu. Jotenkin Weinerin huumori ei löydä tässä kirjassa paikkaansa. Tämä ei ole jännäri - mutta ei tämä ole oikein komediakaan. Ehkä hauskuutus sopii jännäriin paremmin kuin draamaan.

Kerronnassa vuorottelevat Candacen ja Joyn puheenvuorot. Jälkimmäinen on - sinänsä ikäkaudelleen uskottavasti - kyvytön nauramaan itselleen, ja edellisenkin huvittuneisuus tuntuu väkinäiseltä. Sivuosissa esiintyvät äärimmäisen herttainen aviomies, perheellinen ex-poikaystävä, itsekäs isä, naisen kanssa avioitunut äiti, ja tietenkin tyttären aidot ja epäaidot ystävät.

Juoni ei ollut Rikoksienkaan vahvin puoli, mutta Tytöissä heikkoudet ovat ilmeisempiä. Symbolisia aasinsiltoja rakennetaan välillä oikein hartiavoimin, tai ainakin ponnistuksen huomaa paremmin kuin verbaliikka ei vedä.

"Kuoletko sinä?" minä tiedustelin. Sitten kysyin: "Saanko lihavartaasi?"

Peter henkäisi. Hänen ruskeiden silmiensä kulmat rypistyivät ja hänen hampaansa välähtivät nopeasti, kun hän yritti olla hymyilemättä.

"Nuo kysymykset eivät liittyneet yhteen. Olen hyvin myötätuntoinen", minä vakuutin. Olen vain myös hyvin nälkäinen. Mutta älä pelkää. Kyllä minä hoidan sen monivuotisen-uskollisen-vaimon jutun. Pidän sinua kädestä, nukun sänkysi vieressä, vien ruumiisi täytettäväksi, ihan mitä haluat."

"Viikinkihautajaiset", Peter sanoi. "Tiedäthän että minä haluan viikinkihautajaiset. Palavia nuolia ja Wyclef Jean laulamassa 'Many Rivers to Cross'."

Varmaan olisin pitänyt tästä kirjasta enemmän, jos olisin pitänyt Rikoksista vähemmän: epäreilua mutta totta.

Plussaa kirjalle kulttuurisen taustan vahvasta esilläpidosta, ja miksei myös ajankuvasta. Jotain kutkuttavaa on perheiden kilpavarustelussa yltiömäisten bar mitsva -juhlien järjestämiseksi, ja siinä miten tyttären liikkeitä seurataan puhelimen GPS-paikannuksella.

Jennifer Weiner (2010). Tietyt tytöt. Juva: WS Bookwell. Suomentanut Anu Niroma.

Lehtiarvioita ei näy, mutta samaa kirjaa - ja aika samanlaisin miettein - on näemmä lukenut myös Susa lokakuussa.

Harjukaupungin salakäytävät

Tykkäsin kovasti Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta -kirjasta. Se tuli kai ostettua jostain conista - en enää muista. Kun seuraamissani kirjablogeissa kehuttiin Jääskeläisen uutta (mm. Marjis, Amma ja Miina Supinen tykkäsivät), laitoin varauksen sisään kirjastoon. Sain sen jo viikko tai pari sitten, mutta olen antanut odottaa - muistan että Lumikko piti lukea kerralla ja keskittyen, joten odottelin sopivaa hetkeä ja mielentilaa.

Odotukset olivat kovat, mutta kyllä Harjukaupungin salakäytävät ne lunasti. Se oli haastava ja ärsyttävä mutta samalla siloisen pehmeä lukukokemus. Tykkään kuin hullu puurosta Jääskeläisen tavasta ujuttaa arkiseen kummallista, siivu kerrallaan, varkain. Juuri tuollaista elämä on... outoa ja ihmeellistä, vaikkei sitä aina huomaa. Olliin ihmisenä en oikein osannut eläytyä, vaikka hänen oivalluksensa tuntuivat monesti omilta.

Oli myös mielenkiintoista nähdä ensimmäisen kerran naamakirjaa käsiteltävän ”kunnolla” kirjassa. Se on elämänmuotomme ilmiönä aidosti kiehtova: moniulotteinen ja vähän pelottavakin, ja Harjukaupungin tarinassa sillä on mielenkiintoinen rooli, se on toden ja tarun ja tehtävänkin väline.

Teksti on taiten tehtyä, asetelmallista mutta ei teennäistä. Kun se osaa, sen osaa!

Pian tuo ihminen heräisi ja pitäisi selviönä sitä että Suomisen perheen elämä jatkuisi muuttumattomana talossa, jossa he olivat eläneet vuosia ja eläisivät jatkossakin, kunnes kuolema heidät lopulta erottaisi. Nainen katsoisi Ollia, mutta näkisi vain joskus muodostamansa muuttumattoman kuvan, sanoisi samat arkiset asiat kuin aina ennenkin, ja hän tietysti vastaisi omilla, yhtä yllätyksettömillä repliikeillään. Molemmat suorittaisivat tutut tehtävänsä ja palaisivat sitten illalla tähän samaan sänkyyn nukkumaan ja odottamaan seuraavaa aamua
Ajatus kauhistutti Ollia, joka juuri nyt retkotti irrallaan omasta elämästään, tuntematta sitä osaksi itseään. Oli kuin jokin mielen osa olisi puutunut yön aikana. (s. 82) 

Kirjan kyberulottuvuudesta en suuremmin innostunut, vaikka tietysti piti käydä lukemassa vaihtoehtoinen loppu *jupisee itsekseen*. Sain rouge-painoksen ja tykkäsin enemmän blancista. 

Jossain vaiheessa voisi lukea uudestaan Lumikon. 

Pasi Ilmari Jääskeläinen (2010). Harjukaupungin salakäytävät. Jyväskylä: Atena. 

Virallisia arvioita löytyi paljon, tässä Hesarilta (Toni Jerrman) ja Savon Sanomilta (Teppo Kulmala)