Näytetään tekstit, joissa on tunniste hubris. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste hubris. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana

Kuva: Noxboox
Viimeinen sana yhtä aikaa kiinnosti ja hirvitti. Siteeraan kerrankin reilusti takakantta: tämä on ...ensimmäinen kotimainen romaani, joka pureutuu suoraan koulutradgedioiden pahoihin ytimiin - kirja kaikille, jotka haluavat ymmärtää. 

Kouluampumiset ovat liipanneet vähän liian läheltä, jotta osaisin nähdä niissä mitään viihdearvoa. En myöskään tahdo löytää sydämestäni ymmärryksen hiventäkään näitä tekijöitä kohtaan. Tuumin kumminkin, että ehkä asian käsittely kaunokirjallisuuden kautta avaisi jotain lukkoja, ja päätin lukea kirjan.

(Älyllä tajuan, että tragedia on kaikkien tragedia, tekijänkin. Silti, en oikeasti ymmärrä tippaakaan. Ei tee mieli edes ajatella koko asiaa; se tekee surulliseksi ja vihaiseksi ja toivottomaksi.)

Sanassa näkökulma on Franzin, joka käy lukiota Nietzschen kirja kainalossa, ainoana kaverinaan aseharrastaja Kolehmainen.  Franz visioi tulevaisuutta suurena filosofina: siihen hän saa lisäpotkua kun kaunis Virpi kurottaa jumalaisen kätensä ja koskettaa ("sä oot ihan liikkis") ja filosofian kurssilla käsitellään rakkauttaa. Ehkä filosofian opettaja Helenakin vielä näkee Franzin potentiaalin?
Kenties he tekisivät tulevaisuudessa yhteistyötä, kirjoittaisivat tieteellisiä artikkeleita ja painavia kirjoja, ja signeeraisivat ne yhdessä. Tietenkin tämä vaatisi, että Helena hyväksyisi Franzin filosofiset näkökannat ja olisi tätä valmis muuttamaan omiaan. (s. 26)
Tarina kantoi paremmin kuin olisin ehkä odottanut. Franzin vieraudesta aukeaa vähitellen uusia puolia ja potentiaalisia sivujuonteita riittää. Tekstikin on yllättävän luettavaa. Franzin sisäisen maailman mutkikas ja koukeroinen sävy kontrasteineen on kieltämättä rasittava: filosofiaa, julistusta, pornoa ja uikutusta kaikkea sekaisin... mutta lukeminen ei kuitenkaan töki kielen takia. Ilmaisu toimii.

Ahdistavaa tässä on itse asia. Syyt äärimmäiselle teolle ovat niin triviaaleja ja harhaisia, että oikein inhottaa. Mutta niinhän se toki onkin: ei ole hyviä syitä, ei käsitettäviä perusteita.

Luin jonkin aikaa sitten Tiina Raevaaran perhesurmaa kuvaavan Laukaisun, ja sen kanssa tunnereaktiot jäivät vähän vaisuiksi rankasta aiheesta huolimatta. Viimenen sana tehosi kait paremmin, sillä tunteita kyllä heräsi. Mutta en edelleenkään löydä itsestäni ymmärtäjää.

En tiedä osaanko suositella tätä kenellekään... en ainakaan kenellekään, joka on joutunut kouluampumisten kanssa tekemisiin. Viimeinen sana on taidokas mutta ahdistava. Itse en tainnut olla kypsä lukemaan kirjaa, jossa näkökulma on tämä.


Pärttyli Rinne (2015). Viimeinen sana. Noxboox. 978-952-68009-4-3.

Arvioita:
Hesarissa Majander kutsuu painajaismaiseksi, mutta ilmeisesti hyvässä mielessä.
Lukutoukan Krista piti vaikuttavana.
Tuijata kiinnitti huomiota karmivaan perhemekaniikkaan, joka hätkäytti minuakin.

Kappas, tästä on myös kirjatraileri...

tiistai 7. huhtikuuta 2015

Marko Hautala: Unikoira

Kuva/kansi: Tammi/Saku Heinänen
Hautalan Unikoira tuli luettua loppuun jo ajat sitten, mutta siitä kirjoittaminen on jäänyt kun a) en tänä kevään ehdi yhtään mitään muutakaan ja b) en oikein tiedä mitä sanoa.

Sanonpa edes jotain.

Taisin kaikkiaan tykätä enemmän Hautalan uudemmastaUnikoiran juoni on jokseenkin sekava ja rytmikin oli epätasainen. Välillä olin aivan uuvahtanut koko juttuun. Ihmisiäkään en  oikein ymmärtänyt paitsi väläyksittäin. Päähenkilö Joonas on itsestään vieraantunut mies, jonka elämän ilottomuus maistuu paperinkarvaalta.

Mutta paperi tekee syviä haavoja.

Vaikken varsinaisesti tykännyt Unikoirasta, se oli vahva lukukokemus. Unikoira synnytti voimakkaita ja pakottavia mielikuvia, jotka kirjaimellisesti seurasivat uniin. (Jep, se koira.)

Tutut paikat (heh, Hongkong ja Vaasa!) toki vaikuttavat, mutta kyllä Hautalan osaamisella taitaa olla isompi osa. Myös kulttuuritausta ehkä vaikuttaa? Olen Unikoiran jälkeen lohtulukenut pari tuttua Kingin tiiliskiveä, ja Hautalan kirjoihin kun niitä peilaan, King voittaa kuusi-nolla mitä tulee ihmisten kiinnostavuuteen, mutta Hautala vie pelin karmivuusakselilla.

Kingin lukeminen on kuin katsoisi oikein kunnon Spielberg-tuotantoa: tehokas kyllä mutta massaakin on aika tavalla ja pieni sliipattu sivumaku tuntuu. Hautalan lukeminen taas... käsivarakuvausta ja kotikutoinen kuvauspaikka, ja silti aidosti karmivaa.

Itse asiassa tulee mieleen se yksi ja ainoa kauhuelokuva, jonka jälkeen en oikeasti meinannut uskaltaa mennä nukkumaan: The Blair Witch Project.

Unikoiran ovat lukeneet mm. Kirsi ja Morre.

Marko Hautala (2012). Unikoira. Tammi. 978-951-31-6853-7.

sunnuntai 14. elokuuta 2011

The Life of the World to Come

Kuva: Amazon.com
Blogijutuissa olen nyt hypännyt yhden The Company -romaanin yli, suoraan viidenteen osaan The Life of the World to Come. Jotta pääsette ajan tasalle, siteeraan kuukausikoostetta varten tehtyä pätkää:
Kage Baker (2001) The Graveyard Game. Kirous ja kuolema, en ehdi nyt kirjoittaa kunnolla tästä, vaikka kirja ehdottomasti ansaitsi sen. The Company -sarjan neljäs kirja palaa Josephin näkökulmaan; hän etsii yhdessä harvalukuisen tukijoukkonsa kanssa Mendoza ja kauan sitten kadonnutta oppi-isäänsä. Jos jonkun osan kohdalla olen vähän valitellut tapahtumajuonen epätasaisuutta, nyt ei voi nurista. Game laukkaa eteenpäin! Mikä parasta, tässä kirjassa ilkeän Dr. Zeus -yhtiön hämähäkkimäisestä olemuksesta selviää yhtä ja toista - jatkossa on varmasti tiedossa lisää ilotulitusta.
Ja ilotulitusta tulee. Jos Game laukkasi, The Life of the World to Come painaa aivan Kelju K. Kojoottina eteenpäin. Tarinassa liikutaan aika-akselilla 150 000 eKr. - 2352 jKr., eikä suvantokohtia pääse syntymään. Primus motorina tarinassa ovat The Companyn idioottinerot, joiden tuotekehittely saa hurjia piirteitä. Kiitos aikamatkailun, hyväksytty suunnitelma on jo toteutettu - ei viivästyksiä lainkaan...

Juonesta on oikeastaan mahdoton puhua spoilaamatta sarjaa sellaiselle, joka ei sitä vielä ole aloittanut. Sen verran uskaltanen sanoa, että osan matkasta kertojana on taas Mendoza, jonka onneton rakkauselämä totisesti saa maanpiirin järkkymään.

The Lifen keskeinen teema on kuitenkin 2300-luvun maailma, The Companyn kotiaika. Terveyden ja turvallisuuden ihannointi yhdessä muutaman muun kulttuurisen mullistuksen kanssa on johtanut erikoislaatuiseen turvaistuinyhteiskuntaan, jossa höperöt älyköt nostalgiatripeillään saavat palokunnan niskaansa kun kehtaavat sytyttää takkatulen. Alkoholi on niin epäterveellistä, että oxfordilaisen sherry partyn tunnelman luodakseen täytyy kuvitella luumumehu viiniksi. Ja väestönkasvu on totisesti taittunut länsimaissa; lapsia ei paljon nähdä ja nekin harvat istuvat kotonaan käymässä virtuaalikoulua ja leikkimässä virtuaaliystävien kanssa.

Bakerillä on varmaan ollut hauskaa tulevaisuusvisionsa kanssa. En sanoisi sitä täysin uskottavaksi - mutta se on mainio kommentaari tietyistä nykyisen elämäntapamme piirteistä.

Kirjan juonellinen ydin hyödyntää vihdoin täysillä aikamatkailun hauskat mahdollisuudet. Vuosi 2355 on myyttisen maineen saanut ajankohta, jonka jälkeisestä ei tiedetä; nyt tuo kyborgeja ja ihmisiä yhtä lailla huolestuttava Suuri Hiljaisuus on lähestymässä. The Companyn retroasuiset asiantuntijat kehittelevät uutta kyborgimallia, joka turvaisi The Companyn vallan jatkossakin. Kuten arvata saattaa, edessä on perinteinen aikamatkailutilanne: he mahdollistavat oman toimintansa toiminnallaan.

Tämä on se klassinen melkein-paradoksi, jonka mahdollisuutta miettimällä voi testata oman aikakäsityksensä. Jos aika on lineaarista, näin ei voi käydä. Jos aika on taso tai kehä...

OTT: Tätä lukiessani nousi mieleeni assosiaatio talousuutisiin ja uutisointiin. Reuter kyseli äskettäin amerikkalaisilta heidän käsityksiin talouden näkymistä ja sai tulokseksi, että huonolta näyttää, varmaan vielä mennään alaspäin. Mistähän amerikkalaiset ovat tällaisen käsityksen saaneet? Eiköhän se mielikuva talouden tilasta ja suunnasta tule uutisista. Jos kysely olisi toistettu heti, olisi varmaan saatu vielä huonommat prosentit. Talouskin on mielentila, häntäänsä pureva käärme.

The Lifeen palatakseni, Dr. Zeusin tuotekehityksen idioottinerot tuovat mieleen ydinpommin laukaisimella neppista pelaavaan poikatrion. Hemmotellun, sydämettömän ja moraalittoman poikatrion. 
"Isn't that a a little hard on him? You're not only making him feel bad about something he didn't do, you're making him feel bad about something that didn't even shracking happen." 
"I believe churches used to call it original sin," Rutherford agreed, looking crafty. "But what does it matter, if it serves to make him a better man? If he could understand, I'm sure he'd thank us. I can't wait to see how he'll turn out, can you?" 
Chatterji raised his glass in salute. "I think you're right, Rutherford. This must be what gods feel like! [--] (s. 97/342)
Loistavia pahiksia Kage Bakeriltä! Ja vastavoimistakin kehittyy kirjan mittaa melkoisia persoonia. 

Kage Baker (2004). The Life of the World to Come. TOR. eISBN 9781429910446.

Arvioita:
Pauline Finch Bookreporter-saitilla