Lukutaitoa!

Tiesittekös että 8.9. on lukutaidon päivä? Ajattelin juhlia osallistumalla Pakolaisavun #lukutaitohaasteeseen. Pitkin palloa on ihmisiä, joilla ei ole mahdollisuutta oppia lukemaan.

Ilman lukutaitoa ei ole edes teoriassa mahdollista hyötyä maailman tietovarannoista. Rakenna siinä sitten hyvää elämää itsellesi tai muille.

Minulla on käynyt niin hyvä tuuri, että olen saanut käydä suomalaisia kouluja ja käyttää suomalaisia kirjastoja. Pakolaislapsilla Ugandassa, Liberiassa ja Sierra Leonessa ei ole kumpaakaan käytössään.

Mutta yhdella eurolla saa yhden aapisen. Ajattelin kilauttaa kassaan euron per kirja. Kuvassa ovat kokelaat - katsotaan montako saan luettua loppuun syyskuun aikana!

Homma menee näin:

1. Lue kirja (tai lehti tai jokin muu teksti)
2. Lahjoita yksi euro jokaista lukemaasi merkittävää tekstiä kohti lähettämällä tekstari 1E LUKUHAASTE numeroon 16588.
3. Ota kuva lukemastasi ja julkaise se Instagrammissa, Twitterissa tai Facessa #lukuhaaste.

4. Paitsi jos sinulla (niin kuin minulla) on firman kännykkä: silloin luet pitkin kuukautta ja laitat rahan kertakönttänä Suomen Pakolaisavun tilille FI71 8000 1300 2236 67 käyttäen viitettä 62405 08816.

Että silleen. Miten olisi - lähdetkö mukaan? Tavataanko risuaidan merkeissä facessa?

Kymmenen kysymystä

Tarukirjan Margit muisti minua kymmenellä kysymyksellä, kiitoksia! Tykkään kysymyksistä, joihin on vain tosia ja todempia vastauksia. Ei tarvitse pelätä vastaavansa väärin...

1. Muistatko jonkun voimakkaan kirjakokemuksen lapsuudestasi?

Varhaisin voimakas kirjakokemus on vuodelta 1974. Äitini oli hakemassa pikkuveljeä sairaalasta (siellä jaettiin vauvoja, ajatelkaas!) ja toi samalta reissulta minulle Peter Panin. Hän oli merkinnyt tavuviivat kirjaan ja ajatteli kai opettaa minua lukemaan. En oppinut, opin vasta koulussa. Mutta luetutin kyllä Peter Pania äidillä monta, monta kertaa. Sillä konstilla sai hetkeksi riistettyä äidin uudelta tulokkaalta itselleen.

2. Millainen oli ensimmäinen kirjasto, jonka asiakas olit?

Ensimmäinen kirjasto, jonka muistan, on Hakunilan kirjasto. Sieltä on luettu Neiti Etsivät ja Narniat ja Noidan veli. Ja Susan Cooperin Pimeä nousee. Vastikään uusiksi kierrätysmateriaaleja hyödyntäen tuunattu kirjasto oli kantikseni aina vuoteen 1987, jolloin siirryin iki-ihanan Kallion kirjaston asiakkaaksi. Hmm. Kallion kirjasto kelpaisi vastaukseksi myös neljänteen kysymykseen....

3. Luetko muilla kielillä kuin suomeksi?

Englanniksi. Valitettavasti en oikein saa ruotsiksi luettua mitään. Lyhyet lehtijutut menettelevät, mutta kirjallisuus ei pelitä toisella kotimaisella.

4. Voitko suositella jotakin kirjallista matkakohdetta (kirjasto, kirjailijamuseo tms.)?

Kuopion korttelimuseoon on sisustettu Minna Canthin huone, joka oli näkemisen arvoinen ainakin Canthia fanittavalle. Virtuaalimatkailijalle hyvä vaihtoehto on virtuaalinen Minnan salonki. Porvoon kävijän kannattaa viivähtää tovi Runebergin kotimuseossa.

Jos tykkäät Seppo Jokisen dekkareista, matkusta Tampereelle, mene bussilla Hervantaan ja tee kunnon kävelylenkki komisario Koskisen entisissä kotimaastoissa. Pisteitä saa kun pongaa rikospaikkoja.

Äh, näitä olisi vaikka kuinka monta. Lisään vielä yhden: Helsingin yliopiston pääkirjasto, se aito ja alkuperäinen, Senaatintorin kulmalla. Kirjastojen ystävän kotimainen pyhiinvaelluskohde!

5. Mihin kirjoihin liittyvään kohteeseen haluaisit matkustaa?

Saako sanoa kolme? Ensin Oxfordiin. Sinne sijoittuu monta hyvää kirjaa, esimerkiksi Dorothy L. Sayersin Gaudy Night. Toiseksi Botswanaan. Mma Ramotswe -kirjoista tiedän, että siellä on hienoa karjaa, hienoja ihmisiä ja rooibos-teetä. Viihtyisin varmasti. Kolmanneksi Charlestoniin. Pat Conroyn Salaliiton jälkeen kaupunki tuntuu jo valmiiksi tutulta, vaikken ole siellä koskaan käynytkään.

6. Mikä kirja on tehnyt sinuun säväyksen seuraavissa genreissä: klassikko?

Jos nyt en vaihteeksi sanoisi että Austenin Y & E... nostetaanpa esille jotain vähän vieraampaa: Elizabeth Gaskellin North and South.

7. Dekkari/jännitys?

Juuri tällä hetkellä säväystä tekevät Jokisen Vihan sukua ja Nesbøn Poliisi. Mutta niistä ei ole nyt blogijuttuja, joten kehaisenpa vanhaa suosikkiani Rex Stoutia. Hänen dekkarinsa tehoavat minuun edelleen, vaikka tarinat ovat pysyneet hyvin mielessä.

8. Scifi?

Vaikka mikä! Tykkään niin monista, että on vaikea mainita yhtä. Ehkä säväyttävin on kumminkin ollut ensimmäinen lukemani scifi-kirja, Isaac Asimovin Itse jumalat. Siitä se lähti.

9. Fantasia?

Tulen ja jään laulu. On se vaan niin hyvä. Seuraavaa osaa odotellessa voi muistella viimeisintä.

10. Runous?

Runous on minulle hankalaa. Työlästä. Sattuu aivosoluihin. Ihanaa kun siihen pääsee sisään - mutta ei mitenkään rentouttavaa. Samaan hengenvetoon on myönnettävä, että Edith Södergranin runoista kyllä sain melkoiset sävärit kun pari vuotta sitten yrittämällä yritin.

***

Rikon taas vaihteeksi ketjun enkä laita haastetta kunnolla eteenpäin, kun en ole varma ketkä kaikki ovat jo vastanneet. Sen sijaan osoitan omat kysymykseni kaikille vapaaehtoisille. Olkaa hyvät!

1. Villasukat vai pörrösukat talvilukuvarusteina?
2. Mikä on paras juoma kirjan seuraksi?
3. Mikä kirja sinun olisi pitänyt saada joululahjaksi mutta et saanut?
4. Ketä kirjallista etsivää kutsuisit apuun jos sinua epäiltäisiin murhasta?
5. Mitä äänikirjaa kuuntelisit ajomatkalla Helsingistä Sallaan?
6. Hienoin kirjallinen junamatka?
7. Kirjallinen eläin, jonka haluaisit lemmikiksi?
8. Henkeäsalpaavan ihana kirjankansi?
9. Missä kirjallisessa kaupungissa haluaisit asua?
10. Mitä vuoden 2013 kirjatarjonnasta suosittelisit lukulistalleni?

Rattoisaa viikonloppua!

Kesälukumaraton 10.7.2013

Tästä se lähtee! Osallistun tänään innosta pinkeänä blogistanian kesälukumaratoniin, joka järjestetään kahtena heinäkuun keskiviikkona: I ke 10.7. ja II ke 24.7.2013.

Säännöt (joustavat sellaiset!) ovat nämä:

1. Kaikki 24 tunnin aikana luettu kirjallisuus lasketaan mukaan maratoniin.
2. Aloittaa voi mihin kellonaikaan hyvänsä ja lukea haluamansa ajan ja määrän kuitenkin niin, että enimmäisaika on 24 tuntia. (Minun kohdallani aloitus 10.7. klo 10.00 -> lopetus 11.7. klo 10.00.) Tankkaus-, lepo- yms. taukoja saa pitää vapaasti, mutta ne lasketaan mukaan suoritusaikaan.
3. Merkitään ylös luettu sivumäärä ja ilmoitetaan se julkisesti blogissa.
4. Lukea saa mitä tahansa, missä ja miten tahansa!
5. Lukumaratonista saa mielellään kirjoittaa blogiinsa etu- ja jälkikäteen ja varsinkin maratonin kuluessa.

Laadin itselleni kaksi tarkennusta kohtaan 4: luen vain sellaisia kirjoja, joita en ole lukenut ennen, ja luen vain suomeksi.

Muita mukana olevia blogeja voi pongata vaikkapa Kirsin kirjanurkasta.

Olen yrittänyt koota luettavaksi mahdollisimman monipuolisen kattauksen, jotta homma ei alkaisi maistua puulta. Tässä lähtötilanne:

Pinon päällimmäisenä keikkuu iPad, koska osallistun myös Kitalaenpuhdistusnovellien minihaasteeseen, jossa luetaan kirjojen välillä novelleja. Natustan siis romaanien välissä novelleja Osuuskumman  antologiasta Huomenna tuulet voimistuvat, jonka sain ekirjana.

Päivittelen vuorokauden mittaan tätä juttua. Lisäksi raportoin Facebookissa ja Twitterissä maratonin sujumisesta.

Iiiks. Pitäkää peukkuja!

***
Klo 11.37. Ensimmäinen kirja luettu, Murakamin Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Eilisen 15 km juoksun jälkeen en aikonut pitää tästä kirjasta, mutta pidin kumminkin. Murakami ja minä kuulumme juoksijoina eri koulukuntiin - hän rakastaa juoksemisen tuskaa, minä diggailen sitä hyvältä tuntuvaa osuutta. Mutta Juoksemisesta onnistuu kuvaamaan juoksemisen henkilökohtaisuutta. Se kertoo miten se mitä teemme on yhteydessä siihen keitä olemme. Suomennos on tehty englannista... aina välillä sen huomaa.
(Kaverilta lainassa, 175 sivua.)

***
Klo 11.54. Ensimmäinen Kitalaenpuhdistusnovelli takana. Janne Harjun Niin lähti kaunis päivänsäde on aika klassista ekoscifiä. Kulutuskulttuuriin hyvin sopeutunut nuori nainen saa sielunväänteitä tutustuttuaan toisinajattelijaan. Toteutus toimiva, vain aavistuksen toisteinen, ja perusajatus on hyvä. "Eihän se ajatellut ketään muuta kun itseänsä." Jeps.
(Saara Henrikssonin ja Erkka Leppäsen toimittama antologia Huomenna tuulet voimistuvat saatu sähköisenä arvostelukappaleena, sivumäärästä ei hajuakaan. Pitää tarkistaa nämä jälkikäteen.)

***
Klo 14.12. Toinen kirja luettu, Seppo Jokisen Ajomies. Olen lukenut näitä Tampereen Susikosken tutkimuksia aikajärjestyksessä vähän kerrassaan, ja tämä oli järjestyksessä seuraava. Paitsi että ei ollutkaan, tajusin Koskisen yksityiselämän tilasta, että minun olisi kuulunut ensin lukea Räätälöity ratkaisu. No joo, ei se mitään. Ajomies oli hyvä. Koskinen ja hänen kollegansa setvivät teloitustyylistä murhaa ja palaavat samalla jo yhdeksän vuotta aiemmin tapahtuneen turman tutkimuksiin.
Sitaatti: ilma kirpeä kuin sitruunaa puraissut morsian.
(Kirjastosta, 345 sivua)

***
Klo 14.37. Toinen Kitalaenpuhdistusnovelli oli M. G. Soikkelin Urho ja kettu. Se piti lukea kahteen kertaan, mutta en ole vieläkään ihan varma mitä (kaikkea) siinä tapahtui. Urho on enemmän kuvajainen kuin kertomus, mutta kohtuullisen tehokas kuvajainen kyllä. Kuka pitää häkissä ketä, nyt tai joskus tulevaisuudessa? Ehkä Soikkelin ilmeisin piikki sojottaa turkistarhaajien suuntaan, mutta jos en ihan väärin ymmärtänyt, sen ilmeisimmän takana on kuusi muuta, suurempiin maaleihin suunnattuna.
Sitaatti: - Urhoa ymmärtää paremmin jos on tottunut isoihin eläimiin, sanoo Tanja.
(Huomenna tuulet voimistuvat -antologiasta, sivumäärä ei tiedossa.)

***
Klo 17.44. Kolmas kirja luettu: Vish Puri & kadonneen palvelijattaren tapaus. Tämä on toinen Mari A:n Intia-suosituksista. Mitä yksityisimmät etsivät Oy:n toimitusjohtaja, Intian Sherlock Holmes, Vish Puri selvittää kirjassa paitsi kadonneen palvelijan arvoituksen myös parin epäilyttävän sulhasehdokkaan taustat. Kaikkiaan kirja oli minusta mainio, viihdyttävä ja samalla varmaan hyvä briiffi Delhiin suuntaavalle. Vish Purin tutkimuksista saa vaikutelman pelottavan kaoottisesta maasta... jossa kumminkin asuu hyvin inhimillisiä ihmisiä. Vau. Ainoa vain, maratonille tämä oli sikäli huono valinta, että takaosan sanastoon piti turvautua vähän väliä. Mutta nyt ainakin tiedän mitä tilaan jos tilaan paneeria ja osaan myös varoa goondatteja.
Sitaatti: Ateria ei tuntunut koskaan yhtä nautinnolliselta, jos sen söi haarukalla ja veitsellä. Ruoan tunteminen sormien välissä teki kokemuksesta paljon intiimimmän.
(Kirjastosta, 340 sivua.)

***
Klo 18.02. Kolmas Kitalaenpuhdistus - J. S. Meresmaan Lintukoto. Oijoi, olipas hyvä ja häijy pieni novelli! Perhe muuttaa plusenergiataloon, joka tuottaa enemmän energiaa kuin kuluttaa. Halutessaan tästä voi repiä vaikka minkälaista symboliikkaa, mutta ei ole pakko; toimii mainiosti ihan vain Hitchcockin tyylisenä ihokarvat-nousevat-pystyyn -juttuna.
Sitaatti: Talossa oli hiljaista.
(Huomenna tuulet voimistuvat -antologiasta, sivumäärä ei tiedossa.)

***
Klo 18.50. Neljäs kirja. Claes Anderssonin Hulluudestamme ja hulluudestamme. En tiedä miten luonnehtisin tätä kirjaa - pitkä essee? Pamfletti? Puheenvuoro? Mielenkiintoinen teksti joka tapauksessa. Andersson luotaa käsityksiämme hulluudesta ja sen käsittelystä. Poimin tämän kirjan mukaan maratonille, koska en halunnut jättäytyä kovin vahvasti romaanien varaan, ja Claes Anderssonilta en ole aiemmin mitään lukenut. Nyt pitää varmaan laittaa lukulistalle jotain muutakin... Anderssonin romaanit eivät kuulosta aihevalintojensa puolesta minun kirjoiltani, mutta Hulluudestamme oli niin sujuvaa ja mietityttävää luettavaa, että otan kyllä selvää hänen muusta tuotannostaan. Ja Lauri Viidasta! Tässä lainattiin muutamaa runoa, jotka heti herättivät kiinostuksen. (Enkä kiinnostu runoista kovin helposti.)
Sitaatti: Hulluutta on runsaasti siellä, missä ajatellaan, että rationaalisuus ja järki hallitsevat. Siellä, missä pinta on moitteeton ja kiiltää moraalista erinomaisuuttaan, asuu hulluus ja piittaamattomuus kohtalokkaine seurauksineen.
(Kirjastosta, 120 sivua)

***
Klo 19.16. Neljäs novelli Osuuskumman antologiasta, Mixu Laurosen ja Anastasia Lapintien Vilja®. Tässä novellissa maanviljelystä on tullut säädeltyä ja geneettisesti puhdasta puuhaa, jota hallinoi monopoli M. Pienviljelijä joutuu vastapuolelle saatuaan puutarhuritädiltään erikoisen perinnön. Idea on kiinnostava mutta tunnelma jäi etäiseksi lievän ylikuvailun vuoksi.
Sitaatti: Vilja oli juossut maratoneja ja asunut ulkomailla.
(Huomenna tuulet voimistuvat -antologiasta, sivumäärä ei tiedossa.)

***
Klo 20.44. Viides kirja, Anni Swanin Tottisalmen perillinen. Oikeastaan aikomukseni oli ottaa tyttökirjaksi jokin Polvan Tiina-kirjoista, mutta ainakin kuvittelen lukeneeni osapuilleen kaikki jo kertaalleen, joten tämä Swanin klassikko vuodelta 1914 oli varmempi valinta. Tottisalmen paroni lähettää huonosti käyttäytyvän perillisensä pappilaan oppimaan kuria ja käyttäytymistä, ja huolehtii itse orvosta renkipojasta. Aikuinen nykylukija arvaa juonen pääpiirteet ensimmäisen 30 sivun aikana, mutta ei se menoa haittaa. Ajankuva on järisyttävän konservatiivinen, mutta niin sen toki kuuluukin olla. Jotain kiehtovaa on näissä vanhoissa romaaneissa, siinä, mitä ne kertovat aikansa ihanteista ja oletuksista.
Sitaatti:  Hän halveksi kaikkia, jotka eivät olleet aatelisia, ja piti itseään sangen tärkeänä henkilönä. Liiankin hyvin hän tiesi olevansa Tottisalmen tuleva isäntä ja suuren rikkauden perijä.
(Kirjastosta, 200 sivua.)

***
Klo 21.21. Välissä taas novelli, tällä kertaa Anni Nupposen Juuret. Ekosysteemi on romahtanut ja villiruoka on korvattu nälänhädän jälkeen synteettisillä ravinteilla. Nuori kapinallinen herättää vanhan virkamiehen muistot muinaisista mauista. Toimiva novelli totalitäärisestä tilanteesta... Jos vettä on saatavilla, ruoka onkin sitten seuraavaksi tehokkain kontrollin väline. Mutta Nupposen novellin pointti taitaa olla ruoantuotannosta etääntymisessä. Ehkä.
Sitaatti: Tutkintavangit saavat halvinta mahdollista liuosta, samaa, jota hallitus jakaa elatusapukansalaisille.
(Huomenna tuulet voimistuvat -antologiasta, sivumäärä ei tiedossa.)

***
Klo 00.17. Kuudennen kirjan kanssa palaan Intiaan. Delhin kauneimmat kädet on hervottoman hyvä, ja taitaa olla paljon Vish Puria parempi "matkaopas" minulle, sillä tässä romaanissa länsimaalainen kohtaa Intian. Kaikki on värikästä, käsittämätöntä, viehkoa ja kamalaa. Oi voi. No, pianhan se nähdään. Kauneimmissa käsissä viisikymppinen mies ajautuu matkaopaskaverinsa mukana Intiaan ja jää sille tielle. Hän ystävästyy paikallisen tekstiilikauppiaan kanssa, rakastuu ja sopeutuu - tavallaan. En välttämättä olisi odottanut pitäväni kirjasta, jonka kertoja on pulleahko keski-ikäinen ruotsalaismies, mutta pidin kovasti. Kiitos Mari A:lle tästäkin vinkistä!
Sitaatti: Liikkeessä olevia intialaisia ei parane pysäyttää, sillä siitä syntyy yleinen hämminki, joka sotkee järjestelmällisen kaaoksen.
(Kirjastosta, 390 sivua.)

***
Tämän kirjan myötä painun pehkuihin. Ikkunasta kantautuvat tangomarkkinoinnin soundit tuudittakoot maratoonarin toviksi uneen.

***
Klo 10.00. Maratoni suoritettu ja kivaa oli! Viimeinen eli seitsemäs kirja, Järki ja tunteet ja merihirviöt, jäi kesken sivulla 280. Ehkä olisi pitänyt vastustaa Hesarin houkutuksia aamulla...
(Itse ostettu kirja, 280/350 sivua)

Iltapäivällä luen Merihirviöt loppuun ja teen yhteenvedon maratonista. Loppusaldo lienee jotain 1800 sivun paikkeilla, plus novellit. Nyt pitää kaivaa golfbägi esiin ja siirtyä toviksi toisenlaisen urheilun pariin, tiiaika odottaa!

Ripakopallinen Liebster-vastauksia

Hei vain täältä synkeästä hiljaisuudesta! Asiaa tuntematon voisi kuvitella, että olen kuollut tai jotain, mutta ei - itse asiassa olen nyt onnellisesti saanut loppuun päättymättömän remonttitarinani. Muutin viime viikolla ikiomaan sekasortooni, mutta siinä hurmoksessa unohdin ilmeisesti pakata internetin mukaan; toistaiseksi uusvanha asuntoni on nettivapaata aluetta. Pääsen lukemaan kaikenlaista kännykällä, mutta kirjoittaminen on käytännössä mahdotonta.

Onneksi on tämä vanhakin kämppä vielä käytössä. Voin istua täällä verkkovehkeitteni kanssa niin paljon kuin ehdin ja lystään, tai ainakin niin paljon kuin pakarat kestävät. Kuka nyt tuolia tarvitsee kun on alla mukava lattia. Nih.

Ensin kiitokset tunnustuksen antajille: Kiitos Taika (Kirjasfääri), kiitos Raija (Taikakirjaimet), kiitos Annami (Anna minun lukea enemmän) ja kiitos Paula (Luen ja kirjoitan).

Sitten vastauksia! 

Annami kysyi:

1. Jos saisit opiskella tai olla ammatiltasi ihan mitä tahansa muuta kuin mitä nyt olet, mitä valitsisit?

Lukisin lakimieheksi. Luen näemmä luonnostani lakia kaikille kuuloetäisyydellä, joten se sopisi minulle.

2. Mikä kirja on saanut sinut itkemään?

Ensimmäisenä tulee mieleen nyt Veljeni Leijonamieli. Sen kanssa olen itkenyt joka kerta.

3. Mikä on parasta keväässä?

Lämpö. Ei kuin valo. Ei kun lämpö. Se että kesä tulee.

4. Mikä kirja on jostakin käsittämättömästä syystä pölyttynyt pitkään kirjahyllyssäsi?

Murakamin Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. En ymmärrä miksen ole vielä lukenut sitä. Ehkä pelkään, että sen luettuani on pakko juosta maratoni.

5. Mikä on suosikkisi nuortenkirjallisuuteen luokiteltavista kirjoista?

Hmmm… juuri nyt tulee mieleen ensimmäisenä Jukka Parkkisen Suvi Kinoksen seitsemän enoa.

6. Kuka on suosikkirunoilijasi?

En tiedä. Olen liian huono runojen lukija. Mutta Edith Södergran on jäänyt jotenkin kiertelemään päässäni sen jälkeen kun luin hänen kootut runonsa. Olkoon siis Södergran!

7. Mikä kirja on sinulla kesken tällä hetkellä?

Aika montakin on kesken… Keitäs tyttö kahvia, Redemption in Indigo ja Kabulin kauneuskoulu joitain mainitakseni!

8. Minkä kirjan jonkun sivuhenkilön kenkiin haluaisit astua yhden päivän ajaksi?

Jokin perinteinen dekkari kävisi… Voisin vaikka vierailla Rex Stoutin maailmassa (ja tanssia Flamengossa Archie Goodwinin kanssa, hih!) tai käväistä jossain Eeva Tenhusen romaanissa. Voisin esimerkiksi löytää ruumiin Mustikkamäeltä.

9. Mikä oli lapsuuden suosikkikirjasi?

Ehkä Tiitiäisen satupuu. En kyllästynyt siihen ikinä. (Myös Tove Janssonin Kuinkas sitten kävikään? oli ikisuosikki.

10. Mikä on huonoin puoli kirjablogin pitämisessä?

Se vie aikaa. Haluaisin mind-to-web –käyttöliittymän, jolla voisin blogata vaikka lenkilllä ollessani.

11. Minkä kirjan ilmestymistä odotat tällä hetkellä eniten?

Seuraava osa Tulen ja jään laulusta kiinnostaisi kovasti, samoin Mantelin seuraava Cromwell-kirja. Kumpaakin saa varmaan odottaa niin kauan, että taidan eniten odottaa ensiksi tuota Pasi Ilmari Jääskeläisen tulevaa romaania Sielut kulkevat sateessa.

Taika kysyi:

1. Kuinka monta hyllymetriä kirjoja omistat?

Tämä vaati pienoista lasku- ja arviointiharjoitusta, mutta noin 16 vaakametriä, yhden pinoissa asustavan pystymetrin ja kymmenkunta häkkivarastolaatikollista. Tällä hetkellä.

2. Mitä kirjahyllyissäsi on kirjojen lisäksi?

Hah! Ei niihin mahdu mitään muuta.

3. Nauratko ääneen lukiessasi?

Usein.

4. Itketkö lukiessasi?

Harvoin.

5. Minkä kirjan luit viimeksi yhdeltä istumalta?

En muista enää – se on tapahtunut kaukaisena aikana E.R.O eli ennen remonttikohteen ostoa.

6. Millaisen kirjan kirjoittaisit?

Toivottavasti itseironisen. Luultavasti liian pitkän. Predikaattiköyhän.

7. Mitkä ovat hyvän kirjan kolme tärkeintä ominaisuutta?

Koukuttava tarina, kiinnostavat ihmiset ja/tai miljöö ja värikäs ilmaisu. Jos kirja saa minut maailmaansa, se on hyvä; jos en palaa maailmasta ihan entiselläni, se on loistava. 

8. Mitä sanoit tavatessasi lempikirjailijasi (tai toivoisit sanovasi, jos näin ei ole käynyt)?

Sanoisin varmaan öh, ääks, tykkäänkovastikirjoistasi. Tämän kaiken sopertaisin äärimmäisen punaisena ja niin hiljaa ettei hän saisi siitä mitään selvää.

9. Mikä on lempirunosi?

Rehellisesti sanottuna, en ainakaan tässä elämäni vaiheessa lue runoja siten, että minulla olisi pysyvä lempiruno. Aina viimeisimmän kokoelman vaikuttavin nousee hetkeksi ykköspallille…

10. Mittailetko tuttaviesi kirjahyllyjä salaa vai avoimesti?

Niin avoimesti kuin suinkin kehtaan. Yritän olla antamatta vaikutelmaa, että vierailen vain tehdäkseni kirjatarkastusta… mutta jos kirjahylly on sijoitettu houkuttelevasti katseen ulottuville, vaikea sitä on vastustaa.

11. Minkä kirjan haluaisit lukea alkuperäiskielellä, jos osaisit?

Jonkin Murakamin jota en ole vielä lukenut. Suuren lammasseikkailun? En kuitenkaan Juoksemisesta (ks. yllä), koska säästäisin alkukielellä lukemisen romaaniin.

Paula kysyi:

1. Paras kirja viidestä viimeksi lukemastasi?

Loppuun asti luetuista Jää. 

2. Unohtumattomin lukupaikkasi?

Aika unohtumatonta oli lukeminen Kastrupissa kun hirmumyrskyn takia jouduin 2000-luvun alkupuolella yöpymään kentällä yhdessä triljoonan muun jumiutuneen matkustajan kanssa. Jono transfer deskille oli niin pitkä, että ehdin käsitavarakärryyni nojaillen lukea kokonaisen pokkarin ennen kuin pääsin lentoani järjestämään.

3. Oletko suunnitelmallinen lukija, vai tällainen luovasti luoviva, kuten minä, jolle ei lukulistat paljon merkitse?

Enimmäkseen olen luovija, mutta suunnitelmallisuuttakin on, puuskittain.

4. Harrastatko kirjoittamista? Jos harrastat, kerro vähän, mitä harrastukseesi kuuluu ja onko sinulla sen suhteen joitakin tavoitteita?

Kirjoittelen yhdessä nettiringissä genrenovelleja, mutta varsinaisia tavoitteita ei puuhalla ole. Fiktion kirjoittaminen on hyvästä. Ja jos sillä ei ole deadlineja, en tee sitä... fiktion kirjoittaminen on paitsi terveellistä myös himputin vaikeaa. Kerran olen myös osallistunut NaNoWriMoon. Se oli mahtavaa ja opettavaista; opin että juonet eivät pelmahda maailmaan ihan tuosta vain.

5. Nimeä joku vaikuttava julkisuuden ihminen, jolta olet saanut esimerkkiä hyvässä tai pahassa elämääsi?

Onko huijausta jos sanon että ei kukaan? Julkisuuden henkilöitä en tunne ihmisinä, joten en oikein ota heistä esimerkkiäkään. Tai no, tunnen tietty joitain, mutta silloin he eivät olekaan enää minulle julkisuuden ihmisiä.  

6. Mitä ruoka sinulle merkitsee?

Nautiskelua ja raadantaa, kuluja ja kiloja, seuraa, ravintoa, tiskejä, ekokatastrofia, yllätyksiä, haasteita, innoitusta, inhotusta… en elä syödäkseni mutten myöskään syö vain elääkseni. Eniten pidän helposta ruoanlaitosta, mutta joskus on kiva fiilistellä mutkikkaampien ruokien kanssa. 

7. Lempireseptisi?

Hesarista talteen leikattu chilisuklaakakun resepti: onnistuu aina ja on gluteenitonkin vielä. Sitä on kiva tehdä ja tarjota.

8. Maisema, jossa silmäsi lepää?

Sumuinen ranta, metsän siimes, kesäinen kaurapelto. Lakeus Härmässä. Helsingin Esplanadi. Seinäjoen keskusta kun sitä katsoo oikeasta kulmasta. 

9. Jos voisit palata ajassa taaksepäin, mihin elämäsi vaiheeseen menisit ja miksi?

En oikeastaan haluaisi palata taaksepäin. Se olisi jälkiviisautta.

10. Mitä sinulle tulee mieleen sanasta ÄITI?

Tyttäreni. Heiltä kun tuon yleensä kuulen... 

11. Mikä on blogisi perimmäinen merkitys sinulle itsellesi?

En ole vielä saanut selville! Se menee kai jotenkin näin: kirjoista kirjoittaminen pakottaa minut miettimään suhdettani mitä erilaisimpiin ilmiöihin. Kirjoissa tulee aina jotain uutta. Kun mietin mitä niistä ajattelen, onnistun yllättämään itseni vähän väliä: ajattelenko tosiaan noin? Ehkä siis tutustun itseeni bloggaamalla. Yritän kasvaa aikuiseksi. Tai jotain. Pidän myös kovasti lukutoukkien yhteisöön kuulumisesta. Kirjabloggaajat ovat mahtavaa sakkia.

Raija kysyi:

1. Vaikuttaako kirjailijan julkinen kuva ja/tai mielipiteet siihen luetko hänen kirjojaan vai et?

Seuraan huonosti kirjailijoita julkisuuden henkilöinä. Mutta kyllä, voivat mielipiteet vaikuttaa. Jos saan julkisuudesta ikävän kuvan kirjailijasta, olen haluttomampi tarttumaan hänen kirjoihinsa. 

2. Mietitkö erikseen kirjan aloitus- tai lopetuslausetta?

En systemaattisesti, mutta joskus etenkin loppulausetta tulee tavattua moneen kertaan. Ja toisinaan hyvä avaus jää mieleen.

3. Oletko käyttänyt kirjoja muuhun tarkoitukseen kuin lukemiseen? Mihin?

Painoina. Korokkeina. Kauppatavarana. En koskaan lämmitykseen.

4. Onko jokin kirja herättänyt sinussa hyvin epämiellyttäviä, lähes sietämättömiä tuntemuksia ja jatkoitko silti lukemista?

Ei tule ainakaan nyt mieleen. Kestän melko hyvin vatsaakääntäviä kohtia... ja jos kirja on kuolettavan tylsä, jätän sen kylmästi kesken.

5. Tunnetko lukutaitoisia ihmisiä, jotka eivät lue kirjoja?

Enemmän kuin lukutaitoisia ihmisiä jotka lukevat kirjoja.

6. Minkä kirjan jätit ostamatta viimeksi?

Dan Brownin Infernon.

7. Jos pitäisi valita lukisitko mielummin militaristista science fictionia vai strategisia taistelukuvauksia sisältävää eeppistä fantasiaa?

Mitä?? Eikö saa lukea molempia? Viime vuosina olen kallistunut enemmän eeppiseen fantasiaan taistelukuvauksineen päivineen… mutta sydämessäni on aina pieni kolo myös militaristiselle scifille… valloitettavia galakseja on vielä paljon.

8. Onko sinulla kirjailijoiden nimikirjoituksia kirjoissasi?

On joitain. Jos tunnen kirjailijan, yritän jahdata nimmarinkin.

9. Haluatko, että kirjassa kuvataan hahmojen ulkonäköä?

Kyllä, mutta mieluummin kuvainnollisesti kuin konkreettisesti. Hymy kuin kalkkarokäärmeellä kuulosta minusta paremmalta kuin vaikkapa kastanjanruskeat hiukset.

10. Yliluonnollinen kauhu vai realistinen murhatarina?

Molemmat. Pakon edessä: realistinen murha.

11. Oletko lukenut viimeisen vuoden aikana yli tuhatsivuista kirjaa?

En usko. En. Vai kuinkas pitkä se viimeisin King oli? Täällä tyhjentyneessä ex-olohuoneessani en nyt pääse tarkistamaan. 

Epäilen, että nettipaitsioni aikana osapuilleen jokainen kirjablogi on saanut Liebster-haasteen. Rikon siis omalta osaltani sääntöjä enkä jaa tätä eteenpäin. Anteeksi! Mutta toden sanoakseni tämä lattia alkaa jo tuntua hivenen kovalta...

Ilmari Kianto: Punainen viiva

Heh, harmaa reuna ei ole kansitaidetta vaan kuluneen selkämyksen suojausta...

On jo pitkään tehnyt mieli lukea uudestaan tämä kouluaikojeni suosikki. Alkujaan olen lukenut Punaisen viivan jotain kirjallisuustehtävää varten. Hyvä että vihdoin sain otettua uusintaan! Viiva on vielä parempi kuin muistin.

Ei voi kuin ihmetellä miten moderni, humoristinen ja vauhdikas voi olla yli sata vuotta sitten kirjoitettu kirja. Kianto on jo silloin suvereenisti hallinnut cinemaattiset siirtymät tilanteesta toiseen. Juoni etenee hyvällä sykkeellä ja kuvaus on niin rikasta, että siitä voisi kirjoittaa vaikka erillisen esseen.

Lyhyttä juoniselostusta on vaikea antaa, sillä Viivassa tapahtuu paljon, mutta ehkä tärkeimmät elementit ovat Riika ja Topi Romppasen perheen rikas sisäinen elämä ja siihen teoksessa rinnastuva Suomen poliittinen mullistus. Pariskunta ja heidän lapsensa ilmentävät viatonta maalaisidylliä: eletään kovissa oloissa mutta keskinäinen rakkaus kannattelee. Sitten tulevat sosiaalidemokraatit, jotka haluavat kiskoa maalaisrahvaan kouluihin ja tehtaisiin. Romppasiakin kehotetaan vetämään punainen viiva äänestyskorttiin eli äänestämään sosialisteja, ja palkaksi luvataan nuori vasikka jokaiselle lapselle.

Tietenkin politikointiin osallistuu innolla koko Romppasen suku, myös Topin äiti. Riika joutuu uuden aatteen tähden kahnauksiin syvästi uskonnollisen anoppinsa kanssa. Anoppi pitää kommunismia paholaisen keksintönä. Aviomies Topi taipuu äitinsä ja setänsä suostutteluun, ja lapset jäävät ilman maitoa. Kun Riika pitää kannastaan kiinni, mobilisoi anoppi koko suvun boikotoimaan "ratikaaliakkaa".

Mikä vakavampaa, maaseudun herrasväki ei punaisia suvaitse. Kirkkoherra ja kylän apteekkari ampuvat lopussa karhun ja penslaavat verellä yhteiskunnallisesta arvonnoususta haaveilevat mökineläjät. Riikankin viimeinen kirkkomatka päättyy nöyryttävään "punaiseen viivaan": verinen merkki tahraa symbolisesti hänen mekkonsa kaulalta hameenhelmaan.

En tiedä miksi, mutta lopussa tulee väkisinkin mieleen Maria Magdalena. Riikasta kehittyy eräänlainen suomalainen versio Raamatun langenneesta naisesta, mutta tällä kertaa langetaankin politiikkaan eikä perinteiseen porttoiluun.

Suuren vaikutuksen nykylukijaan tekeekin Punaisen viivan vahvasti seksuaalinen vire. Itse viiva on vain viimeinen silaus kokonaisuudessa. Kianto on ollut kova poika! Viime vuosisadan alkupuolella ei tietenkään voinut suoraan sanoa kaikkea, mutta teksti henkii alusta lähtien sitä "tiivistä" tunnelmaa, joka Riikan ja Topin kahdenkeskisissä kohtauksissa Korpiloukon mökillä vallitsee. Ei voi kuin ihmetellä, että tämä kirja on mennyt sensuurista läpi.

Jo kirjan toinen lause kertoo selvin sanoin mistä on kyse:

Koko luonto ikäänkuin pidätti hengitystään odottaessaan hetkeä, jona taivas suvaitsisi peittää sen alastomana värisevän ruumiin lumen pehmoisiin untuviin. (s. 5)

Aivan...

Ja jänisten takapuolet paistavat valkoisina, sammakot painautuvat lahokantojen syvempiin sokkeloihin ja metsän hiljaisuuden keskeltä kuuluu kummallista ähkäilevää huohotusta. Kohta kunnioitettava majesteetti seisoo siinä kaikessa komeudessaan. Jos ette usko, lukekaa itse....

Ilmari Kianto (1977, alkuperäinen 1909). Punainen viiva. Otava, Delfiinikirjat.


Pidempiä arvioita:
Parnasson analyyttista kommenttia voi vilkaista täällä.
Morre on kirjoittanut perinpohjaisesti aiheesta.
Hesarin kriitikkojen tutun version löytää täältä.

Edgar Lee Masters: Spoon River antologia

Spoon River & vietnamilainen kirjanmerkki.

Päädyin lukemaan tämän Edgar Lee Mastersin kuuluisen runokokoelman osana Ota riski ja rakastu kirjaan -haastetta, jossa Salla, runoprojektiani muistaen, asetti tämän tehtäväkseni. Huoh. Olen ollut luvattoman hidas Spoon Riverin kanssa... mutta kuten on tullut moneen kertaan todettua, runot eivät oikein ole ominta alaani.

Spoon River antologia on yksi amerikkalaisen runouden perusteoksista, paljon kiitelty klassikko. Turtiaisen suomentama versio julkaistiin alkukielellä 1924, joskin suuri osa runoista oli ilmestynyt jo kymmenkunta vuotta aiemmin. Riveriin kuuluu yli parisataa runoa ja vielä näytelmämäinen epilogi päälle.

Kokoelman erikoisuus on, että se koostuu vainajien muistosanoista, heidän omista haudantakaisista nekrologeistaan. Kaikki vainajat sijoittuvat samaan pieneen kaupunkiin, vaikkakin osin erilaisiin elämänpiireihin. Runot muodostavat osin vuoropuhelun; yksi kerrallaan ääneen pääsevät vainajat paljastavat toinen toisistaan uutta, näyttävät oman näkökulmansa.

Olen iloinen, että luin Spoon Riverin, sillä se kuuluu ehdottomasti kaanonin pitkään listaan... mutta en voi väittää rakastuneeni kirjaan. Kun ensin aloitin Riverin, innostuin sen ideasta. Nautin hienoista ironisista pistoista, joita syntyi kun runojen hahmot kommentoivat toinen toisiaan suoraan ja epäsuorasti... luin melkein yhtä soittoa pitkän pätkän. Mutta sitten, jossain lähellä sadatta sivua, meno hyytyi. Mastersiin palaamisesta muodostui jonkinlainen pitäisi-kyllä-mutta -askare. Jouduin jakamaan lukemisen aika pieniin annoksiin. Lisäsin kiinnostuskerrointa selailemalla välillä alkukielisiä versiota täällä, lukuisista kirjoitusvirheistä piittaamatta. Yleisön kommentit runoihin toivat oman huvinsa prosessiin.

Kielestä... pakko sanoa, että runojen kohdalla alkukielellä lukeminen on vähän arvoituksellinen juttu. Uskon lukevani englanniksi varsin pätevästi, mutta runojen kanssa en ole ihan niin luottavainen kuin proosan kanssa. Mastersin runot kuulostavat ääneen englanniksi luettuina* jotenkin rytmikkäämmiltä kuin suomeksi, mutta jään helposti epäröimään sanojen vivahteiden kanssa. Aprikoin, kuten aina, myös runojen kääntämisen mahdottomuutta.

Esimerkiksi runossa Benjamin Pantier asianajaja kirjoittaa vaimostaan

Sitten hän, joka jäi jälkeeni,
pyydysti sieluni paulaan, kuristaen minua,
(s. 25)

Alkuperäisessä teksti on

The she, who survives me, snared my soul
With a snare which bled me to death,

Minusta kuristamisesta syntyy erilainen mielikuva kuin hitaasta verenvuodosta; toisessa kadotat elintärkeän yhteyden ympäristöön, toisessa menetät sisimpäsi voiman.

Toinen samanlainen on Harold Arnett. Suomeksi hänen runonsa päättyy ...kun yksikään sielu ei kuitenkaan voi päästä pakoon elämän ikuisuutta. Englanniksi taas ...when no soul may ever escape the eternal destiny of life? Konteksin huomioiden käännös on tavallaan järkevä, mutta silti minulle tulee erilainen tunnelma noista. Elämän ikuisuus vs. eternal destiny of life, hmmm.

Mutta en voi syyttää suomennosta mitenkään heikoksi. Arvo Turtiainen on vain laittanut oman taitonsa peliin ja luonut vahvan version Mastersin runoista, kunnioittaen alkuperäisten henkeä...

Kielen yksityiskohtia isompi ongelma on, että Mastersin muistokirjoitukset ovat niin kirotun ovelia. Niissä on monta kerrosta. Minulle jäi sellainen tunne, että useimpien kohdalla en tavoittanut kuin sipulin uloimman kuoren.

Se on osittain omaa syytäni. En tehnyt töitä näiden runojen kanssa samalla tavalla kuin vaikkapa Södergranin. Minulle nimittäin tämän antologian vahvuudesta, sen ainutkertaisesta teemasta, tuli pitkässä juoksussa heikkous. Spoon Riverin kuolemanjälkeinen perspektiivi ja pikkukaupunkisuhteet tekevät siitä mielenkiintoisen palapelin mutta samalla myös masentavan lukukokemuksen.

Kaikki tämän runokokoelman ihmiset ovat kuolleita. En päässyt siitä yli. Yksi kerrallaan jokainen runo kertoo elämän päättymisestä. Nekin kertojat, joiden runoista hohkaa eletyn elämän ylistys, rakkaus elämän ihmeisiin, makaavat nyt haudoissaan. Tässä puhuu tomu.

Kalmojen paraati ei vaivannut minua aluksi, mutta vähitellen se alkoi tuntua yhä masentavammalta. Ehkä eläydyin liikaa! Loppupuolella suorastaan raahustin eteenpäin. Siksi kaikki suosikkini tästä kokoelmasta (Marie Batesonia lukuunottamatta) ovat alkupuolelta.

Kaikkein eniten taidan pitää Thomas Rhodesista:

Kas niin, te liberaalit,
te älyn korkeuksissa purjehtijat,
ylevien kuvitelmien merenkulkijat,
[--]
ehkä nyt loppujen lopuksi huomaatte, miten vaikeata
on estää sielua hajoamasta atomeiksi,
kun me sen sijaan, me maallisten rikkauksien etsijät,
kullan kokoojat ja ahnehtijat,
olemme tyytyväisiä, lujia ja tasapainoisia
johdonmukaisesti loppuun saakka.
(s. 117)

Thomas jää mieleen. Osui ja upposi pieneen liberaalisieluuni.

Kiitos Salla! Tämä oli aidosti haastava mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Luulen, että tämä on myös sellainen kokoelma, johon tulee palattua (netissä) aika ajoin, vaikka en kokenutkaan alusta loppuun lukemista kovin mukavaksi. Monet näistä runoista jäivät jotenkin... hautumaan.

Edgar Lee Masters (1982, alkuperäiset 1915, 1924). Spoon River antologia. Suomentanut Arvo Turtiainen. Tammi. 951-30-2499-7.

Arvioita:
Hdcanis Hyönteisdokumentissa
(vinkatkaa muista, en nyt löytänyt...)

*Joo, kokeilin parin kohdalla.

Kirjankansirunoja

Enpä voinut vastustaa tätä Amman haastetta kun jäi vapaa tunti ennen juhannusvieraiden tuloa....
kas tässä kolme kirjoilla kirjoitettua runoa!

All tomorrow's parties

Survival of the fittest.
Watch me (tell no one)
the patient psychopath
talking to strange men.

A man lay dead,
stranger in a strange land,
a hole in space.
He didn't die easy,
the good guy, the one who
did not ask who fears

death.

Off with his head!

Turn left at thursday
now wait for last year, seeker.
I am legend
the pilgrim of hate
false prophet
a cold heart transcendent
playing god.

Rivo satakieli

Vilpittömästi sinun
kuin höyhen myrskytuulessa
autuaitten alttareilla lihakuu

niin kauan kuin rakastat
yö on hellä
yösisko, punahilkka,
viaton syyllinen, symmetrian opettaja.
Punaisen rasian arvoitus -

Suomen poliittinen järjestelmä

Huonosti käy maan.
Hetki lyö hiirelle.
Noitien ja paimentolaisten parissa nyt
kilpaillaan palveluilla.
Saako tälle edes
nauraa?









Hih, kokeilkaapa - tämä oli oikeastaan aika hauskaa. Kiitos Amma.

Hyvää juhannusta kaikille,
terkuin,
Booksy

Supernaiivi

Kuva: Like. Kuvassa uusi painos, omani on vuodelta 1998.

Jori haastoi minut taannoin lukemaan Erlend Loen Supernaiivin. Haastajan kunniaksi yritän kerrankin kirjoittaa lyhyesti ja ytimekkäästi. Hah.

Supernaiivi on tarina miehestä, joka huomaa 25 vuotta täytettyään, että kaikki onkin merkityksetöntä. Elämä ei voi jatkua entisellään, sillä millään ei ole tarkoitusta. Kirjoittaja saa veljensä asunnon lainaksi ja tarttuu tilaisuuteen. Hän hylkää kaiken. Miksikäs ei, koska kaikki joka tapauksessa on merkityksetöntä? Eikä sitä hylättävää edes paljon ole. Päivieni täytyi muuttua. Kuten myös öitteni.

Naiivisti ja yksinkertaisen toteavasti minäkertoja kuvaa matkaansa nollapisteestä takaisin merkityksellisyyden kokemukseen. Hän aloittaa alusta. Hän kirjoittaa listoja, heittelee palloa seinää vasten ja lukee professori Paulin kirjaa ajasta ja avaruudesta. Hän kohtaa New Yorkin ja veljensä. Hakka-lelun syvin olemus ja terapeuttinen vaikutus paljastuvat. Hämmästyttävästi, vähän kerrassaan, elämänuskoa ja iloa löytyy. Ja ehkä tyttöystäväkin.

En varmasti olisi ikimaailmassa tarttunut tähän kirjaan omin päin, koska se on a) nuoren miehen kasvukertomus ja b) sen nimi on supernaiivi ja c) takakannessa sanotaan, että melkein varmasti jokainen lukija nauraa ääneen ainakin kerran.

Pelkään kirjoja, joista sanotaan noin. Yleensä takakansiteksteilijä on tässä suhteessa väärässä. Supernaiivin kohdalla takakansi saattaa olla oikeassa tai sitten ei. Yhden hengen kenttätutkimukseni puoltaisi edellistä kantaa: nauroin ääneen pari kertaa tai ainakin hörähtelin.

Yksi Loen perussanoma (ehkä) on, että ihminen leikkii. Tai että paras olisi leikkiä tai hulluus tulee. Siihen viestiin pystyn itsekin kiinnittymään. Totta kai pystyn! Aikomuksenihan on leikkiä koko kesä yhtä leikkiä kavereiden kanssa pitkin Suomea. Meillä on monta leikkikenttää ja me leikitään ulkona ja meillä on yhteiset säännöt, niin että kaikki voi leikkiä yhdessä vaikkei tunsikaan niin hyvin toisiaan... Joskus joku kysyy, miten viitsin haaskata niin paljon aikaa moiseen leikkiin, ja silloin ajattelen itsekseni: et kyllä ymmärrä mistään mitään. Koska elämä on leikkimistä(kin) varten. Uskon, että leikki ja hauskanpito puhdistavat sielun.

Tästä minä ja supernaiivi 25 v. olemme tismalleen samaa mieltä.

Supernaiivin kirjoittajan löytämät elämäntotuudet eivät silti noin yleisesti ottaen tarjonneet suuria oivalluksen tunteita. Olen kai ehtinyt näitä kysymyksiä jauhaa liian perusteellisesti jo itsekin. Loen ironisen tarkkaileva ote teki kuitenkin vaikutuksen; hän tarraa yhtä aikaa napakasti ja hellästi siihen yleisen absurdiuden sivumakuun, joka täällä tuntuu kielellä melkein päivittäin. Jos hetkeksikin pysähtyy miettimään, meissä ihmisissä on jotain todella hullunkurista. Tykkäsin älyttömästi kohdasta, jossa kirjoittaja veljensä kanssa selaa netissä jättikirjaston tietokantaa. Mitä tekee ihminen kun on pääsy lähes rajattomaan tietovarantoon? Hän tutkii montako kirjailijaa löytyy, joiden nimi on "kakka" tai muuta kivaa.

Oujeah. Se on surullista ja hassua siksi, että se on surullista.

Alkuluvun voi käydä lukemassa Hesarin sivuilta täältä. Otan silti vielä loppuun tekstinäytteen kohdasta, jossa kirjoittaja tekee lähtöä Amerikkaan:

Punnitsen hakkaa kädessäni. 

Se ei paina paljon mitään. 

Eihän minun tarvitse käyttää sitä. Tunnen oloni turvalliseksi, kun se vain on kassissani. Kun tiedän, että se on siellä. Ja mikäli minun sitten tarvitseekin hakata, niin sieltä se löytyy. 

Voin minä matkustaa ilman hakkaanikin ja sitten vaikka ostaa uuden, jos joudun pulaan. Mutta siinä on riskinsä. 

En tiedä, kuinka vahva asema Briolla on Amerikassa. Ehkei siellä ole lainkaan hakkoja. Siinä tapauksessa joutuisin lukitsemaan monet tunteet sisälleni. (s. 129)

Kuten näette, Loen teksti on nopealukuista.
Hän myös tietää milloin pitää lopettaa.
Kyllä tätä voi suositella.

Kiitos Jori. En ihan rakastunut... mutta odotukseni ylittyivät. Tykästyin.

Erlend Loe (1998). Supernaiivi. Like. Suomentanut Outi Menna. ISBN 978-952-01-0113-8.

Arvioita:
Mikko Kirjavinkeissä
By the Book -blogi
Mick Tämän luin -blogissa
Kirjahullun mietteitä -blogi