Mifongin perintö

Vielä viimeinen ennakkokirja ennen Finnconia! Jos en ole tarpeeksi mainostanut, muistutus kaikille, että Tampereella on tulevana viikonloppuna tiedossa komea kavalkadi ilmaista hupia. Asiallisuuteen kallellaan olevat voivat mm.
- perehtyä sydänkeskiajan pukeutumiseen Anna Ohinmaan johdolla,
- kuulla Risto Isomäen selostuksen syvyyksien uhista (megatsunamit? jäävuoripulssit?) tai
- osallistua Katariina Katlan puheenvuoroon Lihallisuus aikamme kuvastossa.

Leikkimielisempi väki ottakoon suunnan kohti kuuluisaa Bimbopaneelia tai osallistukoon työpajaan, jossa opastetaan miten voi, maailmanlopun yllättäessä, naamioitua zombiksi. Kaikille sopivaa ohjelmaa ovat tänä maailmanlopun vuonna esimerkiksi Definitiivinen maya-paneeli ja Apocalyptic religions -sessio. Koko ohjelma löytyy täältä! Tervetuloa, toivottaa narikkatäti Booksy.

Finnconin tähden, ainakin osittain, nappasin taannoin kirjastosta J. S. Meresmaan Mifongin perinnön. Meresmaa on mukana conin ohjelmassa ja kirja oli Morren maailmasta jo ennestään tuttu. Sen verran olen kirjailjankin blogia lukenut, että osallistuin toiveikkaasti kirja-arvontaan. Onnetar ei suosinut, mutta ei se mitään, kirjastossa tämä oli kauniisti tarjolla nuorten fantasiaosastolla.

Aloitin Mifongin perinnön jo kertaalleen, mutta ensimmäinen yritys tyssäsi alun kaksisivuiseen infodumppiin. Ei se pituus... mutta se sävy. Vanhan scifistin hampaita alkaa vihloa kun planeettojen muotoutumiseen sotketaan elementtisiä taruolentoja. Tykkään siitä, että mantereet muodostuvat luonnollista tietä. Läimin kannet kiinni saman tien ja päätin miettiä vielä.

Kun treffasin Morren Kuopiossa, hän vakuutti, että kyllä se siitä lähtee - ja lähtihän se, kun kokeilin uudestaan. Mitähän sanoisin? Perintöä on markkinoitu muistaakseni aikuisten fantasiana. Ei se minusta ihan sitä ole, jos vertaan vaikka Abercrombien tai George R. R. Martinin kirjoihin, mutta ehdottomasti aikuisempaa kuin moni muu kotimainen fantasiakirja. Lukijalta vaaditaan astetta paria enemmän kypsyyttä kuin vaikkapa viime vuonna ilmestyneen Tähystäjäneidon kohdalla. Meresmaa ei selostamalla selosta maailmansa piirteitä, vaikka niitä onkin selvästi mietitty; lukija saa vaivautua itsekin päättelemään. Henkilöt olivat vähän turhan yksioikoisia aikuisten kirjaan, mutta tapahtumien runsaus osapuilleen korvasi puutteen. Perinnöistä myös enimmäkseen uupui se nuortenkirjoille tyypillinen miltä-minusta-nyt-tuntuukaan -selittely. Eipä silti, kyllä ne tuntemukset aika ilmeisiä olivatkin.

Päähenkilöiksi nousevat Ardis, nuori prinsessa, joka naitetaan äitinsä ikäluokkaan kuuluvalle kuninkaalle, ja seikkailija Dante, joka veljensä toimeksiannosta metsästää kadonneita Keisarien kirjoja. Dante hengailee puuman kanssa ja kuuluu sukuun, joka polveutuu muinoin veriliiton maruaaniliskojen kanssa tehneestä kansasta. Maruaanien ja mifongien välillä on jokin yhteys, mutta uutena aikana molemmat ovat vaipuneet muistojen tavoittamattomiin. Dante veljineen etsii myyttisten mifongien perintöä ja niin etsii kilpaileva salaliittokin. Loppujen lopuksi se perintö on lähempänä kuin luulisikaan, ja niin on salaliittokin.

Tarina etenee melkoista haipakkaa, maasta toiseen, linnasta piilopirttiin, merirosvolaivasta laavaluolaan... heikompaa huimaisi, mutta oikeastaan tykkään tällaisesta reippaasta pyörityksestä. Tässä tiivis touhu toimi hyvin. Juonta tosin pitää kasassa pari kolme hämmästyttävää yhteensattumaa ja hovien sisäinen elämä tuntuu, krhöm, hiukan epäuskottavalta. Ainakin yksi kuolemantapaus ja yksi henkilöhahmo tulevat lukijalle täysin puskista, etten suorastaan sanoisi seinän läpi ja kirvestä heilutellen...

Mutta Meresmaalla näyttää olevan tarinan kertomisen lahja. Ei näitä edes huomaa ennen kuin lopussa asiaa miettiessään. Lukiessaan vaan lukee, jotta saisi selville mitä seuraavaksi tapahtuu.

Kielellisesti Mifongin perintö ei häikäissyt muttei (minua) pahemmin ahdistanutkaan. Kliseisiä ilmaisuja on, ja jotenkin tulee mieleen, että kirjoittaja on käännöskirjallisuutta lukenut, mutta en ole tuollaiselle kovinkaan herkkä eikä se ärsyttänyt. Tässä kirjassa ei ole mitään leimallisen suomalaista, se on yleismaailmallista eeppistä fantasiaa.

Pahemmin ehkä vaivasivat joidenkin kohtausten psykologiset takut. Esimerkiksi Ardisin ja Danten ensimmäinen keskustelu sai karvat kiharalle epäjohdonmukaisuuksillaan. Mutta otetaanpa näytepala yhdestä myöhemmästä keskustelusta, todisteeksi siitä, ettei tämä ihan mölöilyä ole.

[--] Hän ravisti Danten käden olaltaan ja onnistui näyttämään loukkaantuneelta. "Minä olen asunut siinä linnassa - anteeksi vaan - jo kuusitoista vuotta. Enköhän ole oppinut jokaisen salaoven ja piilopaikan mitä sinne kuunaan on rakennettu. Ja jos te kaksi kuvittelitte, että se paksuniskainen punakkakasvoinen mörökölli kykenee vahtimaan edes pikkusormeaan, erehdyitte. Minun tarvitsi sanoa vain taikasana, ja olin vapaa poistumaan hänen silmistään." 

Danten leukaperät jauhoivat. "Taikasana?" 

Ardis muodosti sanan huulillaan äänettömästi, ei halunnut enempää huomiota ohikulkijoilta. 

Dante seurasi hänen suunsa liikkeitä ja ravisti päätään. "K-u-u-?" (s. 70) 

Kyllä Mifongin perintö viihteestä käy, olettaen että lukija kykenee reippaasti leikkimään mukana. Liian jäykkäniskaisella otteella ei kannata tarttua, niin kuin ei toki fantasiaan yleensäkään.

Mitä minuun tulee, on ilmeisesti pakko lukea toinenkin osa; Perintö loppuu kutkuttavaan tilanteeseen. Ardis, joka on tarinan mittaan kummasti kypsynyt, on haasteiden edessä.

Ei niin romanttinen kuin kannesta luulisi - eikä läheskään niin nössö!

J. S. Meresmaa (2012). Mifongin perintö. Karisto. ISBN 978-951-23-5446-7.

Arvioita:
Vesa Sisättö Hesarissa
Maria Loikkanen Keskisuomalaisessa
Morre maailmassaan
Kirsi Kirjanurkassaan

EDIT 20.7: korjattu hämäävä lause juonikuvauksessa.

Komarr & A Civil Campaign

Kannet ovat niin kaameat, etten huoli niitä kuvaan...

Odotan jo innoissani tämän vuoden Finnconia; kerrankin kesän aikataulut ovat olleet niin kristallinkirkkaat, että tiesin ajoissa ja varmasti pääseväni mukaan. Pakkasin kasan pokkareita scifikirppikselle, ilmoittauduin vänkäriksi*, ja valmistelujen täydentämiseksi luin uudestaan kaksi Lois McMaster Bujoldin Vorkosigan-kirjaa. Bujold on nimittäin kunniavieraana conissa!

Suomeksi on ilmeisesti Vorkosigan-sarjaa käännetty kovin vähän, vain Kunnian sirpaleita eli Shards of Honor, ja se on sääli. Näin hauskaa ja mielekästä scifiä ei ole maailmassa läheskään tarpeeksi. Bujold käsittelee vallan, tasa-arvon, kulttuurierojen, etiikan ja inhimillisyyden kysymyksiä... mutta ei ikinä ryppyotsaisesti. Suurin osa Vorkosigan-kirjoista on hillittömän hauskoja, ainakin meikäläisen vähän kakaramaiseen scifimakuun.

Dialogi on terävää ja juonet ovat mutkikkaita ja naiset kauniita. Sankari tosin on kaikkea muuta kuin kansikuvapoika, mutta onneksi hän osaa hurmata kuuden komistustuksen edestä. Kääpiökasvuisella, nerokkaalla ja hyperaktiivisella aatelispoika Milesilla on ollut vaikea lapsuus; hän on oppinut löytämään asioista niiden hauskan puolen. Ja vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää!

Valitsin luettavaksi kaksi kirjaa sarjan jälkipäästä. Vaikka rakastuin nuoreen Miles Vorkosiganiin jo hänen ensimmäisessä seikkailussaan (Warrior's Apprentice), ja kolmekymppisen Miles avainkriisiä käsittelevä Memory on ehkä sarjan hienoin romaani, ovat Komarr ja A Civil Campaign iskemätön kesälomaduo. Nämä ovat nimittäin sarjan romanttisimmat ja hassuimmat kirjat.

Komarr'ssa Miles lähtee vanhemman kollegansa kanssa selvittämään Barryarin imperiumin hallitseman Komarr-planeetan aurinkopeilien tuhoutumista. Peilikimppua tarvitaan planeetan maankaltaistamisessa, ja sabotaasia epäillään. Miles löytää Komarr'sta muutakin kuin terroristeja...

A Civil Campaignissa hän ja löytö ovat palanneet Barryariin. Miles osallistuu keisarillisten häiden valmisteluihin ja yrittää rekrytoida löytöä Lady Vorkosiganin pestiin. Hanketta monimutkaistaa hänen kaksoisveljensä Mark erikoisine bisneksineen. Pääkaupunki kuhisee hyönteisiä, häitä ja poliittisia pelejä, karuselli karkaa lähes slapstickin puolelle, mutta hiljaisempiakin hetkiä löytyy.

Otetaan lukunäyte malliksi:

[--]Yes, he perfectly understood - yet did not seek to comfort her by dismissing her distress, or trying to convince her it didn't matter. The sensation was like opening the door to what she'd thought was a closet, and stepping through into another country, rolling out before her widening eyes. Oh. 

"In my experience," he said, "the trouble with oaths of the form, death before dishonor, is that eventually, given enough time and abrasion, they separate the world into just two sorts of people: the dead, and the forsworn. It's a survivor's problem, this one." (A Civil Campaign, s. 325)

Hieno yhdistelmä vanhan ajan seikkailukertomusta ja avaruusoopperaa ja romansseja! Ja sekaan on ujutettu perimmäisiä kysymyksiä, sellaisessa muodossa että tampiompikin tajuaa. Viimeisin, Cryoburn, ei innostanut minua ihan näiden edellisten lailla, ehkä siksi, että siinä Miles ja hänen hillitön sisäisen monologinsa ovat pienemmässä roolissa. Samaten sarjan ensimmäiset osat, Shards of Honor ja Barryar, jotka käsittelevät Milesin vanhempia, ovat aavistuksen tosikompia. Cordelia ja Aral ovat henkilöinä vähän Milesia itseään tyypillisempiä sankarihahmoja. Toisaalta, heidän suhteensa ilmentää hyvin kulttuurien yhteentörmäystä raastavimmillaan... Hm.

Näistä kahdesta nyt lukemastani kirjasta ei kannata aloittaa Vorkosiganin maailmaan tutustumista; molemmissa puoli hupia on siinä, että lukija tietää ja tuntee taustat. En osaa kuvitella, että pääsisin Komarrin tapahtumista kärryille, tai tajuaisin poliittisia vitsejä Barryarin juonitteluissa, jos en olisi lukenut sarjan aiempia osia. Englanniksi lukevalle suosittelen aloitusta Warrior's Apprenticesta. Etenkään miespuolisen lukijan ei ehkä kannata käydä ensimmäisenä kiinni Kunnian sirpaleisiin, jossa on muistini mukaan vahvan perinteinen romanttisen fiktion kaava avaruusopperapukineissa.

Tarkemmin ajatellen - kuulostaa hyvältä! Pitääpä lukea uudestaan sekin.

Lois McMaster Bujold (1998). Komarr. Baen Books. ISBN 0-671-87877-8.
Lois McMaster Bujold (1999). A Civil Campaign. Baen Books. ISBN 0-671-57827-8.

Arvioita:
Vesa Lehtinen Aikakoneessa (koko sarja A Civil Campaigniin asti, sisältää spoilereita)
Steven Silver Sfsitella Komarr'sta
Jo Walton Tor.comissa A Civil Campaignista

*Vänkäri = conin vapaaehtoistyöläinen; ahertaa, saa vastineeksi ruokaa, teepaidan ja tunteen merkityksellisyydestä.

Hiekkasotilaat

Kuva/kansi: WSOY/Sami Saramäki

Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen Routasisarukset oli minusta mukavaa luettavaa, joten jatko-osa Hiekkasotilaatkin tietysti kiinnosti. Sitä paitsi ainakin Anne Leinonen on tulossa Finnconiin parin viikon päästä; eihän sitä tiedä vaikka fantasiapaneelissa puhuttaisiin tästäkin kirjasta. Hm, ehkä pitää katsoa löytyisikö toinen tuore kotimainen, Mifongin perintö, sekin vielä kirjastosta ennen F-hetkeä; myös sen tekijä J. S. Meresmaa on samassa paneelissa.

Joo... tämä kirjailijabongailu on ehkä noloa, kun olen usein sanonut, etteivät kirjailijoiden persoonat tai taustat itsessään niin kauheasti kiinnosta. Pidänkin kiinni siitä, että kirjailijasta tietäminen ei saa olla edellytys kirjan ymmärtämiselle! Mutta kun oikein tutkiskelen sydäntäni, niin kyllähän kirjailijoiden keskusteluja kirjoista on ollut kirjamessuilla ja coneissa mukava kuunnella, ainakin jos on lukenut kirjan etukäteen. Vakaa aikomukseni onkin ujuttautua paitsi fantasiapaneeliin myös upean Lois McMaster Bujoldin puheita kuuntelemaan jossain vaiheessa conia. Sanon upean, koska rakastan estoitta Bujoldin Miles Vorkosigan -kirjoja. Jos Bujold itse osoittautuukin epäupeaksi - epätodennäköistä! - kopsautun kolmasti punaisten kenkieni kantoja yhteen ja katoan kiireesti. Mikään ei saa pilata suhdettani Milesiin, tuohon hyperaktiivisen, lyhytkasvuiseen ja siunatun hauskaan neropattiin, ei ainakaan kirjailija itse.

Asiaan palatakseni, Routasisarusten tarina jatkuu Hiekkasotilaissa ajallisesti osapuilleen siitä mihin oli jääty. Hiekkasotilaissa pelin avaa Sarim. Uusi kertoja aiheutti hetkellisen pyörrytyksen: kukas tässä on ja missäs nyt mennään? Juuri siksi luinkin Routasisarukset uudestaan. Heti Hiekkasotilaiden ensimmäisillä sivuilla tuli vahva tunne, etten muista enää riittävän hyvin kolmannessa persoonassa kuvattuja henkilöitä kuten Sarimia, vaikka kertojat Utu ja Marras Routa olivatkin hyvin muistissa. Nyt kertojina ovat Utun lisäksi Sarim ja Huria, Marras puolestaan ei pääse ääneen.

Tavalliseen tapaan tuskailen kirjoittaa mitään kovin selvää tapahtumista; sarjojen kanssa myöhemmistä osista kertominen helposti spoilaa ensimmäisen. Hiekkasotilaissa Euraanian kriisi kärjistyy entisestään, jo sodaksi asti. Teknologisesti vahva mutta väestöltään köyhä Taivas värvää ulkopuolelta sotilaansa. Tarinassa liikutaankin ennestään tuttujen maisemien ohella myös Raunioilla, hylättyjen, hyljeksittyjen ja kätkettyjen karuilla mailla.

Tuuli tuiversi ja pöllytti hiekkaa pieninä pyörteinä. Käänsin kasvot kohti aurinkoa, oli ihanaa antaa vähäisenkin lämmön valahtaa jäseniin. Kävelin, tassuttelin, hiivin eteenpäin. jalat upposivat pehmeään hiekkaan. Täällä ei pitänyt olla mitään, niin ihmiset ainakin ajattelivat. [--]  

[--] Tiesin, että minut oli nähty, mutta kukaan ei tullut vastaan. Raunioissa vartioivat miettivät parhaillaan, kuka olin, mistä olin tulossa, minne menossa ja mitä tahdoin. Olinko ystävä vai vihollinen, tuttu vai vaarallinen? Minut olisi huomioitava, mutta liian utelias ei saanut olla, ei, vaan varovasti selvittää tulijan aikeet. Vasta sitten päätettäisiin, saisinko elää vai kuuluiko minun kuolla. (s. 131)

Lukija pääsee Hiekkasotilaissa tutustumaan gaialaisiin, joihin aiemmin vain viitattiin. Utu seikkailee Muinaisen kanssa Euraanian ulkopuolellakin; hänelle selviää esimerkiksi salaperäisen ennustuskuution tausta.

Minusta tämä oli hyvä ja toimiva jatko rikkaalle dystopialle. Muutama tyydyttävän radikaali juonenkäännekin löytyi. Teemat ovat perusteemoja, mutta tässä osassa tulee lisää syvyyttä Euraanian maailmaan ja yksityiskohdat ovat hyviä. Pidin erityisesti Taivaan kätkättävistä vanhuksista; heidän kiero etuoikeuksien ja illuusioiden täyttämä todellisuutensa kutkutti. Tykkäsin myös kuution luonteeseen liittyvistä paljastuksista sekä Utun ja kumppaneiden erikoislahjojen taustoittamisesta.

Hahmoissa ylipäänsä, kuten jo Routasisarusten kohdalla tuli todettua, on tiettyä nuorten kirjoille tyypillistä selittämisen makua, joka saa perusteellisuudessaan minut hamuamaan punakynää, mutta vika on varmaan enemmän lukijassa kuin kirjassa. Onneksi näissä kirjoissa kokonaisuus pysyy jänteikkäänä. Tarina ja miljöö kantavat lievän alleviivailun yli. Myös näkökulmien limittyminen ajallisesti tuo henkilöihin syvyyttä. Huriasta, joka on tässä uusi kertojaääni, jäi ihmisenä hämärämpi, jotenkin pehmoinen ja löysä mielikuva ainakin toistaiseksi. Ehkä hän jämäköityy ja selkiytyy jatkossa. Utu ainakin tuntuu muuttuneen jonkin verran.

Ensin ajattelin, että pidin Hiekkasotilaista vielä enemmän kuin Routasisaruksista, mutta enpäs sentään - kyseessä taitaa olla kokonaisuudesta syntyvä vaikutelma. Kun luki nämä kaksi osaa peräkanaa, molemmat saivat toisistaan nostetta. Suosittaisinkin ehdottomasti lukemaan alusta alkaen ja järjestyksessä ja peräkkäin; en usko että tämä jälkimmäinen osa toimisi yksinään, ei ainakaan yhtä hyvin.

Ei muuta kuin kolmatta osaa odottelemaan! (Ja sitä ennen Finnconiin.)

Eija Lappalainen & Anne Leinonen (2012). Hiekkasotilaat. WSOY. ISBN 978-951-0-38992-8.

Arvioita:
Jari O. Hiltunen Satakunnan Kansassa

Mikko Kirjavinkeissä

Hansu Booklovin' -blogissa

Pääteasema

Kuva/kansi: Like/Vesa Vuorio

Alastair Reynoldsin uusin on ollut itsestäänselvästi lukulistalla siitä pitäen kun näin Likeltä, että tämmöistä on oikein suomeksi tulossa.  Reynolds on yleensä kirjoittanut sellaista mukavaa perusscifiä, jossa tähdet ovat kirkkaita ja avaruus suuri. Huomaan usein tykkääväni ääripäistä: todella ISOISTA seikkailuista tai sitten mikroskooppisen pienistä tarinoista.

Pääteasema sijoittuu lähemmäs akselin suurta päätä, vaikka tähdet ovat kaukana ja avaruuskin lähinnä avaria maisemia. Tällä kertaa liikutaan jonkinlaisen katastrofin kokeneella planeetalla, joka mahdollisesti on - tai sitten ei - myös ihmiskunnan pääteasema. Reynoldsilla ei päätä huimaa: hän on kehitellyt taas kerran ihan omannäköisensä keitoksen.

Tarinan päähenkilö Quillon on patologi Spearpointin vyöhekekaupungin Neon Heightsissa. Hänen rutiininsa sotkee uutinen kaupungin yläkerrasta eli Taivaallisilta Tasoilta; pelastaakseen nahkansa peräänsä tulevilta tappajilta Quillon joutuu pakenemaan suinpäin koko kaupungista. Häntä auttaa salaisessa paossa Meroka, naishahmo parasta pyssynheiluttajalajia.

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää niin kaupungissa kuin sen ulkopuolellakin. Erilaisen teknologian vyöhykkeiden läpi paetaan perässä seuraavia murhaajia, muita verenhimoisia tyyppejä väistellen Henkilökohtaisesti en hirveästi syty jatkuvan takaa-ajon meiningistä, mutta silläkin on paikkansa. Ymmärrän mainiosti, miksi niin monesta scifikirjasta löytyy parivaljakko mallia opastettava-opas ja juonen elementtinä pakottava-tarve-matkustaa-halki-maailman. Mikäs sen kätevämpi tapa tutustuttaa lukijat uuteen, jännittävään maailmaan? Silti minusta kirja muuttui monta astetta kiinnostavammaksi, kun reissussa lakattiin pakenemasta ja alettiin olla jossakin, olkoonkin että "jossakin" tarkoittaa Pääteasemassa eräänlaista mobiilia kaupunkia. Liikettä siis alusta loppuun -

Kvanttimaailmaan kallellaan olevat selvitykset Pääteaseman todellisuuden luonteesta menivät minulta iloisesti yli hilseen, mutta Reynoldsin sosiologiassa on järkeä ja hänen tarinassaan aikuisten sadun tenhoa. Oi oi, mitä kaikkea kivaa geenimanipulaatioilla ja älykkäilllä koneilla voitaisiinkaan saada aikaan!

[--] hän työnsi paarit tutkimushuoneeseen, veti kasvoilleen kirurgin kasvosuojuksen, siirsi säkin ruumiinavauspöydälle ja poisti enkelin varovasti säkistä. 

Quillonin silmissä se oli kuolleenakin kaunis. Hän oli laskenut enkelin selälleen. Sen silmät olivat kiinni ja särkyneet siivet roikkuivat pöydän molempien reunojen yli niin että niiden kärjet hipoivat laattalattiaa, jonka kaltevat kourut oli suunniteltu kuljettamaan pois ruumiinnesteitä. 

Ruumiinavauspöydän kirkkaiden valojen alla ruumis oli kalpea kuin kummitus, alaston ja karvaton kuin rotan sikiö. (s. 18)

Kuolematonta proosaahan Pääteasema ei kielellisesti ole, mutta ei tämän lukeminen akuuttia tuskaakaan aiheuta. Ainakin minä tempauduin tarinaan sen verran perusteellisesti, etten kieltä pahemmin huomannut, sitten kun sain ideasta kiinni. Kuten tavallista upouudessa universumissa, satakunta ensimmäistä sivua menee ihmetellessä maailman monimutkaisuutta.

Yksi syy pitää Pääasemasta on, että vaikka Quillon on vähän liian hyvä ollakseen totta, hänen ympärillään pyörii riittävästä epäilyttäviä ja vähemmän mukavia tyyppejä. Annan anteeksi Quillonin goody-goody -luonteen Merokan karskiuden vuoksi, ja muitakin vähän rankempia tyyppejä porukasta löytyy. Silti voisi sanoa, että Reynolds on tässäkin käyttänyt monesta scifiromaanista tuttua reseptiä: henkilögalleria on lavea mutta samalla vähän yksiulotteinen. Harvat hahmoista ehtivät, ainakaan vielä tässä osassa, muodostua oikein kunnolla inhimillisiksi. Vaikkapa Abercrombieen verrattuna tämä on psykologisesti yksioikoista kamaa.

Mutta lopusta päätellen jatkoa on tulossa; tämä matka tuskin päättyi Pääteasemaan. Seuraava odotellessa pidän edelleen Reynoldsin hyvällä paikalla kirjahyllyssäni. Suurten visioiden kirjailijoita ei ole yhtään liikaa. Kyllä tämä eeppisen seikkailun ykkösosasta käy.

Ai niin, alagenre. Ööö... uskaltaisinko sanoa, että steampunkilta tuoksahtaa? Tässä sentään on ilmalaivoja ja höyryllä käyvä kyborgi!

Alastair Reynolds (2011). Pääteasema. Like. Suomentanut Hannu Tervaharju. ISBN 978-952-01-0639-3.

Arvioita:
Liina Sivukirjastosta on lukenut tämän englanniksi.

Musta mies

Kuva/kansi: Like

Huh, tuntuupa vaikealta kirjoittaa kirjasta, kun lukemisesta on kulunut jo jokunen päivä. Sain Mustan miehen loppuun keskiviikkona ennen työmatkalle lähtöä, ja nyt tuntuu kuin tuosta päivästä olisi kulunut ihmisikä. Onneksi ehdin jokusen muistiinpanon raapustaa ennen reissua... enkä malta olla kirjoittamattakaan tästä kirjasta, sen verran hyvä oli lukukokemus.

Siitä on jonkin aikaa, kun olen lukenut kunnon futuristisen seikkailun, ja Musta mies täyttää aukon mainiosti. Tarinan äähenkilö on variantti 13 nimeltä Carl. Variantti 13 tarkoittaa geenimanipulaation avulla tuotettua sotilasta, jollaisia ei juuri enää Maassa tavata; nämä tunne-elämältään lähes sosiopaateiksi katsotut palkkataistelijat on eristetty vankileireihin tai lähetetty Marsin siirtokuntiin. Mutta Carl on opetellut hillitsemään taipumuksensa ja tienaa elantonsa jahtaamalla kaltaisiaan freelancerina. Mustassa miehessä hän saa poikkeuksellisen vaikean tehtävän: Marsista on erikoisella tavalla paennut ja palannut maahan yksi variantti. Yhdessä siirtokuntahallinnon edustajan Sevgin kanssa Carlin on etsittävä jossain vanhalla Yhdysvaltojen alueella liikkuva karkuri. Entinen suurvalta on hajonnut neovaltioiksi, eikä Carlin epäpyhine geeneineen ja tummine ihoineen parane jäädä Raamattu-vyöhykkeen fundamentalistien käsiin.

Tarina on pitkä ja mutkikas, ja henkilökaarti kuin italialaisesta oopperasta - suuri ja värikäs. Tilanteen ja ihmisten esittely vie tilansa, mutta kun alun ruuhkahuipuista päästään, tarina kulkee enimmäkseen kuin pikajuna. Tai ei nyt niin suoraan kuin pikajuna, paremminkin kuin vuoristorata tai jokin muu vatsan sekoittava huvipuistohärveli. Morganin musta mies ei pysähtele suvantoihin. Hän kaipaa liikettä kuin hai.

Morganilla on pikkuisen tätä scifikirjailijoiden ammattitautia (pituus on hyve), mutta sen antaa anteeksi koska ainakin tarina menee johonkin.  Blogia seuranneet tietävät miten helppo minut on hurmata tiukasti etenevällä juonella...  Henkilökuvaus ei ole tässä mitenkään erityisen uskottavaa - mutta harvassa toimintajännärissä on. Eipä esimerkiksi rakas Jack Reacher ole mitenkään uskottavuudella pilattu. Silti huokailen ihastuksesta joka kerta. 

Väkivaltaa vieroksuville kirjaa ei voi suositella, mutta mätkeestä huolimatta teksti on monin paikoin jopa lämmintä, melkein koristeellista. 

Sisään työntyi lämmintä, metsäntuoksuista ilmaa, joka palautti hänen mieleensä väkevän muiston Meganista ja hänestä käyskentelemässä punapuiden siimeksessä Muir Woodsissa. Hän häivytti mielikuvan huolellisesti, tarttui sitä varovasti reunoista kuin ikivanhaa, helposti tahriintuvaa otosta tai rikkoutuneen peilin sirpaletta. Hän katsoi ohi vilahtelevia katulyhtyjä ja jonkin matkan päähän tiestä rakennettujen, lehvästön suojaamien putalojen valoja. Näky oli yhtä kaukana Horkan's Pridesta ja sen silvotusta ihmisrahdista kuin hän oli kotoaan. (s. 96)

Pidin kirjasta näpsäkkänä toimintapakettina mutta myös sen sisäänrakennetun eettisen keskustelun tähden. Suvaitsevaisuuden teema ja kysymys ihmisyyden määrittelystä on Mustassa miehessä varsin vahvasti pinnalla. Vakavampi viesti on kuitenkin jemmattu reippaalla sykkeellä etenevän tutkinnan alle. Hyvä balanssi kaikkiaan. Viihdyttävä muttei tyhjänpäiväinen. Silti tämä ei mielestäni vedä vertoja Muuntohiilelle, sillä perusjuju ei ole yhtä hätkäyttävä; Muuntohiilestä saa sen poikkeuksellisen vau-efektin, jonka todella erikoinen spekulaatio tuottaa.

Richard Morgan on toki ajankohtainen siksikin, että on tulossa Finnconiin vieraaksi ensi kuussa; liekö tämä ollut yksi peruste ottaa Musta mies Liken listoille juuri tänä kesänä. Oli miten oli - hienoa että ottivat. Suomennoskin oli minusta ihan hyvä; vaikka  rakenteet olivat välillä vähän anglistisia, oli sanastoon paneudettu eikä lukeminen tuskastuttanut. Kansi on vähän tympeä... mutta se istuu hyvin sisällön tyyliin, sillä Carlista tulevat toisinaan mieleen kulta-ajan kovaksikeitetyt jenkkidekkarit. 

Richard Morgan (2011). Musta mies. Helsinki: Like. Suomentanut Einari Aaltonen.

Arvioita:

Taikakirjaimet

Kirjavinkit

Ole luonani aina

Kuva/kansi: Tammi/Timo Mänttäri

Ei varmaan tarvitse erityisesti perustella miksi tämä kirja löysi tiensä lukulistalle; monessa upeassa blogissa on tätä kehuttu. Satuin myös näkemään kirjasta tehdyn elokuvan trailerin ja kiinnostuin entistä enemmän.

Ole luonani aina kertoo Kathyn, Ruthin ja Tommyn tarinaa. Kertoja, Kathy, muistelee kolmikon lapsuutta Hailshamin sisäoppilaitoksessa. Aina ei ole perinteistä scifiä mutta ei ihan normifiktiotakaan; tapahtumat sijoittuvat vaihtoehtoiseen historiaan, joka on melkein samanlainen kuin omamme. Kuvaus keskittyy näennäisesti kolmikon väleihin, mutta hiljalleen lukijaa johdatellaan huomaamaan ympäristön oudot piirteet. Miksi lapset ovat niin eristyksissä muusta maailmasta? Missä heidän vanhempansa ovat? Mitä jätetään sanomatta?

Koska Hailsham on ainoa koti jonka päähenkilöt tuntevat, tulee koulusta heille keskeinen kiiintopiste, ankkuri. Kathy muodostaa Tommysta ja Ruthista itselleen emotionaalisen perheen; käännekohdassa hän kaivaa esiin heidän suhteidensa vaiheet ja etsii niistä mielekkyyttä eletylle ja tulevalle elämälle. Lopputulos on haikean kaunis ja traaginenkin kuvaus inhimillisyydestä.

Ishiguro on tavallaan samalla hiekkalaatikolla kuin vaikkapa Margaret Atwood, jolta luin äskettäin Herran tarhurit, mutta siinä missä Atwood lataa ämpärillä, Ishiguro tyytyy pikkulapioon. Tässä kollektiivinen, yhteiskunnallinen ilmiö tuodaan esiin yksilön perspektiivistä, Tarhureissa painopiste on yhteisöissä ja niiden hulluudessa. Molemmat tuovat tehokkaasti esiin vaikeita kysymyksiä, joskin vähän erilaisia, aivan eri tavoilla. Ishiguron romaani on masentavasta asetelmastaan huolimatta jollain tavoin positiivisempi - tai ehkä se vain tuntuu siltä, koska voin ajatella, ettei tätä kauheutta ei sentään tapahtunut ja tuskin tapahtuukaan. Tarhurien dystopia voi vielä toteutuakin.

Mutta tässä kenties huijaan itseäni. Jos ajattelee vähän laajemmin, Ishiguro oikeastaan kysyy mikä on ihminen, kuka on lähimmäinen - ja vastaa Kathyn kautta. Siihen kysymykseen on tänään ja täälläkin kovin erilaisia vastaajia. Ishiguron tyyni, arvostava ja tarkka näkemys on paremmasta päästä. Jokainen elämä on tragedia mutta silti elämisen arvoinen.

Teksti ei tyylillisesti kirvoittanut meikäläiseltä mitään onnen huokauksia. Silti pidin kirjasta. Tämä oli sellainen teos, joka jotenkin aukeaa kuin kukka vasta lopussa. Sitä katsoo taaksepäin ja toteaa: hieno kirja. Ei silti että olisin pitänyt juonta erityisen yllätyksellisenä tai häkellyttävänä, mutta teho tuli kokonaisuudesta. Se oli tasapainoinen ja taidolla rakennettu. Ishiguro osaa luoda tunnelmaa. Joutsenlaulu... mutta kaunis sellainen.

Sanoin että ihmissuhteet hallitsivat pintatasolla kirjaa. Otankin näytteeksi pätkän, jossa Kathy muistelee yhtä tapausta suhteessaan Ruthiin:

[--] Ymmärrän esimerkiksi, että Ruth saattoi ajatella minun rikkoneen yhteisymmärryksemme ensimmäisenä. Silloin se ei juolahtanut mieleenikään, mutta tajuan nyt, että se on mahdollista ja selittäisi tapahtuneen. Olinhan kuitenkin itse puhunut käsivarteen näpäyttämisestä, ja Ruth oli esittänyt huomautuksensa vasta sen jälkeen. Sitä on vaikea selittää, mutta Ruth ja minä olimme ehdottomasti päässeet jonkinlaiseen yksimielisyyteen siitä, kuinka Ruth käyttäytyi veteraanien läsnäollessa. Hän tietysti hämäsi usein ja viittasi kaikenlaisiin juttuihin, jotka tiesin paikkansapitämättömiksi. Ja kuten jo sanoinkin, joskus Ruth yritti tehdä veteraaneihin vaikutuksen meidän kustannuksellamme. Silti minusta tuntuu, että jollakin tasolla Ruth uskoi toimivansa sillä tavoin meidän kaikkien hyväksi. Minun tehtäväni Ruthin lähimpänä ystävänä oli tukea häntä äänettömästi, aivan kuin olisin yleisön eturivissä hänen esiintyessään näyttämöllä. Ruth pyrki tulemaan joksikuksi toiseksi ja aisti paineet ehkä meitä muita herkemmin, sillä eräässä mielessä hän kantoi vastuuta meistä kaikista, niin kuin jo sanoin. Jos asia oli niin, Ruth ehkä tulkitsi puheeni kyynärpääjutusta petokseksi ja saattoi hyvinkin tuntea olevansa oikeutettu kostamaan sen. Kuten jo sanoin, tuo selitys juolahti mieleeni vasta hiljattain. Tapahtuma-aikana en nähnyt kokonaisuutta enkä omaa osaani siinä. Niihin aikoihin en ylipäätään arvostanut Ruthin kovaa yritystä siirtyä eteenpäin, aikuistua ja päästä irti Hailshamista. [--] (s. 180)

Tämän kirjailijan kanssa suomentaja olisi ehkä hieman enemmän voinut vetää mutkia suoriksi, lataista vaikka peliin lauseenvastikkeen silloin tällöin. Cathyn taustapeilianalyysit ovat, myönnettäköön, oleellisia kirjalle. Mikroskooppisuudessaan ne ovat äärettömän kuvaavia ja kiinnostaviakin; päähenkilöt tulevat iholle niiden kautta. Ihmisyyden ja ihmisten välisten suhteiden ihana, kamala monisyisyys on tässä levitetty tarkasteltavaksi kaikessa alastomuudessaan.

Mutta. Muistelin Sallan postausta Valtaistuinpelistä ja mietin väkisinkin, olisivatko vähän vähemmät sanat riittäneet, tuoneet kirjailijan viestin paljaammin ja tehokkaammin perille. Helpommin sanottu kuin tehty. Ja kun olen itse sanojen tuhlailija pahimmasta päästä, menee ehkä satiirin puolelle kun kehotan suomentajia säästeliäiseen ilmaisuun. Pah.

Uhallakin luen myös seuraavan Ishiguroni suomennoksena. Vaikka osa tekstistä on suomennettuna pitkitetyn oloista, Bützow on kuitenkin löytänyt monessa kohdassa kiinnostavia sanavalintoja. 

Kazuo Ishiguro (2005). Ole luonani aina. Helsinki: Tammi. Suomentanut Helene Bützow.

Arvioita:
Löysin vain yhden (?)
Jan Blomstedt Hesarissa

Blogeissa ovat lukeneet ainakin
Raija Taikakirjaimissa
Sonja Lukuhetkissä
Cathy Humisevalla harjulla
Ahmu Vinttikamarissa
Satu Satun luetut -blogissa

The List

Olen joskus myöntänytkin lukevani kirjoja aivan päättömillä perusteilla. MOT: valitsin tämän kirjan iPad-evääksi reissullemme siksi, että olin juuri ladannut mukaan ekirjan nimeltä Wish List. Tämän nimi oli List. Jos vielä olisi löytynyt e-kirja nimeltä Wish, sekin olisi tullut mukaan. Näinhän niistä on seuraa toisilleen.

Tuo selitys ei ainakaan parane pitkittämällä, joten menen asiaan.

Kuva: JAKonrath.com

The List on puhdasverinen jännäri ilman sarvia tai hampaita. Yliluonnollista ei tarinassa tavata; skeptikkona joudun tosin huomauttamaan, että Konrath ottaa melkoisia vapauksia luonnontieteiden kanssa. Onko eroa geenimanipulaatiolla ja magialla, jos kummallakin voi tehdä ihmeitä? Mutta ei ehkä ole ihan reilua urputtaa todenmukaisuudesta tällaisen kirjan kohdalla: jännärissä saa venyttää teknologian ja todennäköisyyden rajoja ihan niin kuin rakkausromaanissa saa venyttää psykologian rajoja.

The List lähtee liikkeelle kuin kelpo dekkari ainakin. Etsivä Tom Mankowski tutkii Chicagossa julmaa murhaa. Uhrin jalkapohjasta löytyvä tatuoitu numero 7 sähköistää Mankowskin toimintaan, sillä hänen omasta jalkapohjastaan löytyy samanlainen tatutointi - numero 5. Pian selviää, että tatuointeja on muillakin... ja ainakin numero 2 on jo murhattu. Kaikki ovat samanikäisiä, kaikki adoptoituja. Mistä vauvat ovat tulleet? Ja miksi heitä nyt murhataan lähes kolmekymmentä vuotta myöhemmin eri puolilla Yhdysvaltoja?

Tarina kulkee pikajunan vauhdilla seuraten välillä myös Joanin (numero 3) ja pahisten (poliitikkoja) vaiheita. Henkilöt ovat arkkityyppisiä, väkivaltaa riittäisi parin muunkin trillerin tarpeisiin ja juoni on keskinkertainen, eikä vain siksi että teknologian mahdollisuuksia on liioiteltu. Koko rakennelma tuntuu huteralta, koska tarina perustuu ainakin yhteen massiiviseen yhteensattumaan. Jos on lukenut Crichtonia tai Clancyä, The List tuntuu väkisinkin puolitekoiselta.

Hyvänä puolena voisi mainita napakan dialogin. Kuten Wish List, tämäkin kirja tuo sanailun puolesta mieleen jonkinlaisen hilpeän toimintakomedian. Etenkin tulitaistelu strutsifarmilla olisi toiminut loistavasti elokuvassa. Tässä pieni näyte:

"Police will be here in ten minutes." Harold had crawled over.

"Shh. Go back into the kitchen. Do you own a gun?"

"No. I think guns are just a symbolic substitute for male genitalia, and I'm okay in that respect."

"Fine. If they get in the house, you can whack them with your genitals. Kitchen, now."

Harold scampered away. (1789/6022)

Näh. Lee Childin Jack Reacher -kirjoissa on parempaa dialogia.

Itse asiassa en keksi mitään mikä tässä kirjassa olisi ollut poikkeuksellisen hyvää. Silti The List täytti hyvin onton kohdan matkapäivässä, siellä illansuussa kun jalat yrittivät toipua armottomasti Camden Townissa ramppauksesta. Ei sattunut mistään kohtaa kun kirja pyöri vaivattomasti päässäni jenkkileffana ja Neiti A esitteli vaihtoehtomuotia mainoskatkoilla. Ilmainen vinkki Hollywoodiin: ottakaa DiCaprio Tom Mankowskin rooliin ja Wimona Ryder Joaniksi, menestys on taattu. Pahissenaattoriksi vielä Jack Nicholson... mutta hän ei kyllä suostu.

J.A.Konrath (2009). The List. eBook in Kindle format.

P.S. Tämän kirjan tiimoilta pitää vielä todeta, että The List on osa ilmeisesti laajenevaa indie-julkaisutoimintaa. Loppusanoissa vuodelta 2009 Konrath toteaa, ettei kirjaa ole virallisesti julkaistu ikinä, se on vain saatavilla hänen nettisaitiltaan; sittemmin se on ilmeisesti päätynyt Amazoninkin listoille. Pienellä tutkimuksella löytyykin kirjailijan oma selitys täältä. Hän on päättänyt ryhtyä e-kirjailijaksi *hihii*

Miksikäs ei. Mielenkiintoista ainakin. Sähköinen hinta (kolme dollaria) ei ollut kohtuuton edes keskinkertaisesta kirjasta, ja ilmeisesti siitä noin päätyi kirjailijalle noin 70%. Jos indie-kirjat ja e-kirjat kiinnostavat, kannattaa muuten vilkaista niihin erikoistunutta blogia täällä. Tuo englanninkielisiin kirjoihin keskittyvä blogi löytyi Sallan kautta; Suomessa ei vastaavaa taida vielä olla - antakaa vinkki jos tiedätte! Lähin vastine lienee tekniikkaan keskittynyt blogi Proosaa ja protokollia. Saitti nimeltä klaava.fi on myös mielenkiintoinen. Kannattaa vilkaista mm. tätä e-kirjoista tulevaisuutta luotaavaa juttua.