Pärttyli Rinne: Viimeinen sana

Kuva: Noxboox

Viimeinen sana yhtä aikaa kiinnosti ja hirvitti. Siteeraan kerrankin reilusti takakantta: tämä on ...ensimmäinen kotimainen romaani, joka pureutuu suoraan koulutradgedioiden pahoihin ytimiin - kirja kaikille, jotka haluavat ymmärtää. 

Kouluampumiset ovat liipanneet vähän liian läheltä, jotta osaisin nähdä niissä mitään viihdearvoa. En myöskään tahdo löytää sydämestäni ymmärryksen hiventäkään näitä tekijöitä kohtaan. Tuumin kumminkin, että ehkä asian käsittely kaunokirjallisuuden kautta avaisi jotain lukkoja, ja päätin lukea kirjan.

(Älyllä tajuan, että tragedia on kaikkien tragedia, tekijänkin. Silti, en oikeasti ymmärrä tippaakaan. Ei tee mieli edes ajatella koko asiaa; se tekee surulliseksi ja vihaiseksi ja toivottomaksi.)

Sanassa näkökulma on Franzin, joka käy lukiota Nietzschen kirja kainalossa, ainoana kaverinaan aseharrastaja Kolehmainen.  Franz visioi tulevaisuutta suurena filosofina: siihen hän saa lisäpotkua kun kaunis Virpi kurottaa jumalaisen kätensä ja koskettaa ("sä oot ihan liikkis") ja filosofian kurssilla käsitellään rakkauttaa. Ehkä filosofian opettaja Helenakin vielä näkee Franzin potentiaalin?

Kenties he tekisivät tulevaisuudessa yhteistyötä, kirjoittaisivat tieteellisiä artikkeleita ja painavia kirjoja, ja signeeraisivat ne yhdessä. Tietenkin tämä vaatisi, että Helena hyväksyisi Franzin filosofiset näkökannat ja olisi tätä valmis muuttamaan omiaan. (s. 26)

Tarina kantoi paremmin kuin olisin ehkä odottanut. Franzin vieraudesta aukeaa vähitellen uusia puolia ja potentiaalisia sivujuonteita riittää. Tekstikin on yllättävän luettavaa. Franzin sisäisen maailman mutkikas ja koukeroinen sävy kontrasteineen on kieltämättä rasittava: filosofiaa, julistusta, pornoa ja uikutusta kaikkea sekaisin... mutta lukeminen ei kuitenkaan töki kielen takia. Ilmaisu toimii.

Ahdistavaa tässä on itse asia. Syyt äärimmäiselle teolle ovat niin triviaaleja ja harhaisia, että oikein inhottaa. Mutta niinhän se toki onkin: ei ole hyviä syitä, ei käsitettäviä perusteita.

Luin jonkin aikaa sitten Tiina Raevaaran perhesurmaa kuvaavan Laukaisun, ja sen kanssa tunnereaktiot jäivät vähän vaisuiksi rankasta aiheesta huolimatta. Viimenen sana tehosi kait paremmin, sillä tunteita kyllä heräsi. Mutta en edelleenkään löydä itsestäni ymmärtäjää.

En tiedä osaanko suositella tätä kenellekään... en ainakaan kenellekään, joka on joutunut kouluampumisten kanssa tekemisiin. Viimeinen sana on taidokas mutta ahdistava. Itse en tainnut olla kypsä lukemaan kirjaa, jossa näkökulma on tämä.


Pärttyli Rinne (2015). Viimeinen sana. Noxboox. 978-952-68009-4-3.

Arvioita:
Hesarissa Majander kutsuu painajaismaiseksi, mutta ilmeisesti hyvässä mielessä.
Lukutoukan Krista piti vaikuttavana.
Tuijata kiinnitti huomiota karmivaan perhemekaniikkaan, joka hätkäytti minuakin.

Kappas, tästä on myös kirjatraileri...

Esko Valtaoja: Ensimmäinen koira kuussa

Kuva: Ursa

Harvan pokkarin kanssa pitää vähän väliä nauraa ääneen. Ensimmäisen koiran kanssa pitää. Itse asiassa Esko Valtaoja ja Tuomas Kyrö kisaavat nyt aika tasavahvasti valtakunnan hauskimman partasuun tittelistä, ainakin jos minulta kysytään. Stan Saanilalla ei ole mitään mahiksia: parhaiten meikäläisen teilaa edelleen kirjoitettu sana. Se ase on Valtaojalla hyvin hanskassa.

Ensimmäinen koira kuussa on kokoelma Esko Valtaojan eri lehtiin kirjoittamia kolumneja, milloin mistäkin aiheesta. Valtaoja ei peittele mielipiteitään. Ja koska omat mielipiteeni ovat usein samansuuntaisia, pidän luonnollisesti hänen kirjoituksiaan äärimmäisen fiksuja.

Pienet pätkät eivät oikeastaan tee Valtaojan juttujen huvittavalle puolelle oikeutta, mutta nappaan kuitenkin yhden palasen:

Tiede on ainoa menetelmä, joka tuottaa pääosin tosia uskomuksia. [--]. Maailmasta saisi vähän paremman paikan jos meitä kaikkia jo lapsesta pitäen opetettaisiin uskomusten sijasta arvostamaan hieman enemmän järkeä ja tietoa. Tai ehkä tämä on vain minun uskomukseni. (TS-kolumini 12.8.2006)

Tuosta jo löytääkin kaksi kolumneissa toistuvaa teesiä, nimittäin että tiede on hyvä juttu, ja että maailma on nyt parempi paikka kuin ennen. Molempia voisi pitää itsestäänselvyyksiksinä, ellei lukisi päivittäin sanomalehtiä, mutta Valtaoja saa sanottavaansa sen verran kierrettä että asiat tuntuvat tuoreilta.

Samaan hengenvetoon pitää todeta, että jotkut kolumneista alkoivat loppupuolella tuntua turhan tutuilta. Viimeinen koira olisi ollut vielä asteen parempi, jos siitä olisi joku kustannustoimittanut noin neljänneksen pois.

Silti uskallan suositella tätä vilpittömin mielin ihan kenelle vaan. Kolumnikokoelman kanssa voi aina pitää pientä taukoa jos alkaa puuduttaa. Koira toimii myös hyvänä sisäänheittokirjana Valtaojan muuhun tuotantoon. Kaiken käsikirja on maannut lukemattomana hyllyssä jo pari vuotta, mutta nyt tuntuu kuin melkein uskaltaisin siihenkin tarttua.

Jos haluat tietää miksi Kiinaan kannattaa sijoittaa,
jos haluat pohtia mitä dinosaurukset ajattelevat varpusista,
jos aprikoit miten keskustapuolue aiheuttaa heikkoa koulumenestystä,
jos on pakko tietää mikä oli sen ensimmäisen kuukoiran nimi,

(tai jos haluat lukea kolumnin nimeltä  Seksiä! Seksiä! Seksiä!)

hommaa Ensimmäinen koira. Kymppi oli halpa hinta. 

Esko Valtaoja 2014. Ensimmäinen koira kuussa. Ursa. 9789525985214.

Heikki Aittokoski: Narrien laiva

Kuva HS verkkokaupasta - tässä kirjan paperiversio.

Jokainen tuntee itsensä silloin tällöin vähän pelleksi. Oma kiintiöni on noin kaksi kertaa päivässä mutta paineen alla yllän kuuteen.

Heikki Aittokosken Narrien laivassa ei ole kyse tavallisesta arjen ääliömäisyydestä; Aittokoski seilaa syvemmissä vesissä. Hän luotaa ihmiskunnan kollektiivisen hölmöyden pohjamutia. Miksi ihmeessä ei homo sapiens sapiens kaikesta sapiensistaan huolimatta pysty parempaan? Miksi (jos ei nyt sotketa Jumalaa tähän keskusteluun) lapsia menee nukkumaan ilman illallista vielä tällä vuosituhannella? Kun Suomenkin kaltaisessa epävieraanvaraisessa ilmastossa on mahdollista panna pötyä pöytään, eikö sen pitäisi olla mahdollista muuallakin?

Eipä ole. On liian kiire tappaa vieraita ihmisiä ja ostella kultaisia vasikoita.

Aittokoski ottaa lähtökohdakseen keskiaikaisen bestsellerin. Das Naren Schyff oli Sebastian Brantin runoteos, joka kuvaa kuolemansyntejä. Nuo vanhat suosikit - viha, kateus, kohtuuttomuus, himo, ylpeys, ahneus ja laiskuus - ovat edelleen kanssamme. Niitä Aittokoski näkee kun hänen matkansa vievät maailman köyhimmiltä kujilta rikkaimpien leikkikentille. Hän tutkailee ympäristöään sitkeällä uteliaisuudella, syvästi tietoisena omasta taustastaan, välillä vihaisena tai peloissaan. Näkemästään hän kirjoittaa oivaltaen.

...ne, jotka talouskasvun tuomitsevat, tekevät niin yleensä turvatuissa oloissa, jotka on mahdollistanut vuosikymmenien talouskasvu. Tämä on keskuslämmitettyä kritiikkiä. (s. 71)

Hannu Kirjavinkeissä piti Aittokosken tekstiä pessimistisenä, jopa kyynisenä. Ehkä siksi, että se osoittaa 1400-luvun heikkouksien olevan yhä ajankohtaisia? Minusta se ei tuntunut siltä. Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku vai mitenkäs se nyt meni. Narrejahan me ihmiset olemme... eikä tätä paattia tunnu oikein kukaan ohjaavan... mutta silti asiat aina silloin tällöin onnistuvat.

Narrien laiva muistuttaa siitä, että asiat voivat mennä myös parempaan suuntaan ja usein menevätkin. Suomessa kuoltiin porukalla nälkään vielä 1800-luvun loppupuolella. Ja alle sata vuotta sitten meillä oli täällä oikein ampumasota ihan omalla porukalla. Tänään on paremmin.

Kirjasta tulee surullisen toiveikas olo. Surullinen koska huomaa olevansa narri itsekin* ja toiveikas... koska muutos on mahdollinen. Ei ehkä todennäköinen. Mahdollinen.

Tykkäsin, suosittelen kovasti. Älykäs ja analyyttinen kirja muttei tunneköyhä kumminkaan. Aittokoski panee itsensä peliin.

Heikki Aittokoski. 2013. Narrien laiva. HS Kirjastosta.

*Narrien laivaa lukiessani sain noin kuusi raivokohtausta siksi, että HS Kirjasto halusi ladata sen iPadilleni uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Siihen meni varmasti 90 sekuntia joka kerta. Arrgh! Se on ladattu jo!! Monta kertaa!!! Anna nyt hemmetin serveri minun lukea tämä ilmainen sähkökirjani langattoman verkkoni kautta tällä kalliilla lelullani HETI!!!! 

On se hyvä että on näitä ongelmia.

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Kuva: Tammi

Värittömän miehen vaellusvuodet on herättänyt Suomessa ehkä laajemmin kiinnostusta kuin Murakamin aiemmat romaanit, jotka nekin ovat koonneet oman uskollisen lukijajoukkonsa. Vaellusvuosissa on kuitenkin suomalaisittain vastustamaton piirre: siinä käydään Suomessa. Helsingissä ja Hämeenlinnassa vierailee kirjan nimihenkilö, väritön asemanrakentaja Tsukuru, jonka omat raiteet eivät vie oikein minnekään. Tsukuru kantaa sisällään koteloitunutta kipua, sillä nyt 36-vuotias mies heitettiin parikymppisenä ulos täydellisen ystävyyden viisikosta ilman selityksiä. Tsukuru selvisi kokemuksesta hengissä mutta on varmuuden vuoksi välttänyt sen jälkeen syviä tunteita ja sitoumuksia - ylipäätään kaikkea merkityksellistä.

Murakami on taas onnistunut kirjoittamaan ajatteluttavan ja oudosti miellyttävän romaanin. Tällä kertaa mukana ei ole maagisen realismin ulottuvuuksia kuten esimerkiksi Kafkassa ja 1Q84:ssä. Silti en sanoisi, niin kuin takakannessa väitetään, että Murakami on tässä palannut Norwegian Woodin tyyliin… en todellakaan! Norwegian jäi minulta kesken ja Vaellusvuodet tuli luettua kerralla alusta loppuun. Itse asiassa luin tämän kuin käärme joka ahmaisee saalin kokonaisena sulatellakseen sitä sitten hitaasti. 

Syy on varmaan jännitteessä, joka syntyy Tsukurun kohtaamista menneisyyden arvoituksista. Vaikka ratkaisuissa ei sinänsä ole mitään järisyttävän yllättävää, ovat ne tyydyttäviä ja pitävät mielenkiintoa yllä.

Kuten Murakamin romaaneissa yleensä, mukana on sellaista, jota ei oikein ymmärrä, vaikka tällä kertaa kysymys kuuluu enemmän "miksi" kuin "mitäh?". Selityksien etsiminen tuntuu kuitenkin turhanaikaiselta; osien yhteys kokonaisuuteen on enemmän intuitiivinen kuin looginen. Tsukurun persoonallisuus, tai ehkä oikeammin hänen pyrkimyksensä oman persoonallisuutensa tunnistamiseen, on tarinan akseli. Se akseli pyörii vaivattomasti paljastaen kohtaaminen kohtaamiselta uutta miehestä, joka pysäköi mielensä tyhjään kohtaan ja vanheni tunti tunnilta tasaista vauhtia. 

Olemme olemassa yhteydessä muihin ihmisiin. Jos huutaa yksin suuressa metsässä, kuuluuko siitä ääni?

Keskittyminen Tsukuruun ja hänen tunteisiinsa tekee kirjasta aavistuksen klaustrofobisen. Tai ehkä kapean. Onneksi Murakamin kertomisen taito on ennallaan, ja onneksi Tsukurun ongelmissa ja ratkaisuissa on paljon samaistuttavaa.

Tsukuru päätti kuitenkin olla miettimättä ongelmaa sen enempää. Vaikka hän pohtisi asiaa kuinka perin pohjin, se ei tuntunut selviävän. Hän pani epäilyksen ”ratkaisematon”–nimilapulla varustettuun laatikkoon ja päätti lykätä sen tarkastelua seuraavaan päivään. Sellaisia laatikoita oli hänen sisällään monta, ja niihin oli tungettu paljon epäilyksiä. (s. 110)

Samaistuminen on kuitenkin etäistä, lähes älyllistä. Tsukurun kipua ei voi tuntea; lukija kohtaa hänen tunteensa yhtä kaukaa kuin hän itsekin. Vaikutelma on kaunis, surumielinen ja, noh, väritön, sellaisella tyylikkäällä tavalla kuin yksinkertainen mustavalkoinen piirros voisi olla.

Kielestä en osaa sanoa oikein mitään. "Murakamimaista"? Värittömän miehen vaellusvuodet on käsittääkseni ensimmäinen suoraan japanista suomeksi käännetty Murakamin romaani. En usko, että olisin huomannut eroa. Aina silloin tällöin kaikissa käännösromaaneissa häivähtää jotain vierasta (mikä on virkistävää), mutta vieraus tässä ja vieraus Murakamin englannista käännetyissä romaaneissa ei tuntunut merkittävästi erilaiselta, vaikka jokunen muotoilu joskus mietitytti.

Vaikka Vaellusvuosien maailma ei olekaan aivan sellainen maaginen paikka kuin odotin, kokonaisuus jätti levollisen olon joskaan ei suuria tunteita. Jopa loppu – jota toisenlaisessa kirjassa olisin pitänyt raivostuttavana – sopi tähän tarinaan hyvin.

Murakamin romaaneista juuri Vaellusvuodet sopinee myös sellaisille, jotka vierastavat fantastisia elementtejä. Henkilökohtaisesti pidän puhuvista kissoista... mutta nämähän ovat makuasioita.

Haruki Murakami (2014). Värittömän miehen vaellusvuodet. Tammi. Suomentanut Raisa Porrasmaa. 978-951-31-7947-2.

Arvioita:

Lumiomenan Katja luonnehtii romaania haikeankirpeäksi - hyvin sanottu!

Annika K Rakkaudesta kirjoihin -blogista koki ennakko-odotusten latistavan vaikutuksen.

Kulttuuri kukoistaa -blogissa Arja tuumaa, ettei tämä kohonnut järisyttäväksi.

Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija ja Konsta Pylkkänen etsii kortteeria

Havukka-ahon ajattelija on kuulu suomalainen klassikko - sen ovat varmaan lukeneet ennen minua osapuilleen kaikki. Enpä voi muuta sanoa kuin että olen kotimaisten ikonien suhteen pahasti myöhäisherännäinen. Vanhastaan olen tosissani pitänyt vain Waltarista ja Linnasta, eivätkä useimmat muut innosta vieläkään. Veikko Huoviseen olen iän myötä mielistynyt enemmän ja enemmän. Hamsterit ja Joe-setä tosin olivat vanhastaan tuttuja, ja Huovisen vinkeä huumori ja huikean mehukas kielenkäyttö ihastuttivat esimerkiksi Kylän koirissa ja hersyvä Lampaansyöjät oli oikea herkku.

Havukka-ahon ajattelija oli kumminkin vielä korkkaamatta. Siltä varalta että muitakin Pylkkäs-neitsyitä vielä on, kerrottakoon että Havukka-aho kertoo korpifilosofi Konsta Pylkkäsen elämänmenosta Kainuun sydämessä ja hänen kesäpestistään kahden luonnontutkijan kasakkana. Maisterit Ojasto ja Kronberg ovat ajattelusta nautiskelevalle Konstalle oikea aarre, sillä leirinuotiolla Konsta pääsee kerrankin kyselemään koulut käyneiltä ja kirjat lukeneilta oikein urakalla asioiden todellista laitaa. Kolmikon välit muodostuvat erilaisista lähtökohdista huolimatta sydämellisiksi. Maailmankaikkeuden tähtiä kerran urakalla laskenut Konsta osaa arvosta Ojaston ahkeruutta ja pilkettä Kronbergin silmäkulmassa.

Konsta Pylkkänen etsii kortteeria sijoittuu myöhäisempään ajanjaksoon, jolloin Konsta on jo tehnyt pitkän pestin Lapissa tutkimusaseman apumiehenä ja saanut jo oikeat kansaneläkepaperit. Lokoisten eläkepäivien turvaamiseksi pitäisi vielä löytyä sopiva kortteeri vanhalta kotiseudulta: kunnollinen torppa, jossa on pihatupa ja jonka rauhaa eivät moottoriautot ja traktorit sotke. Leppoisa isäntä ja kohtuullisen lempeä emäntä kun vielä olisi, siinä kelpaisi huonemiehenä olla. Vaan etsintä ei ole ihan helppoa, sillä aika on muuttanut elämäntapoja Kainuun korpimaillakin.

Huovisen tyyli toimii minulle etenkin äänikirjoina, sillä olen tyypillisesti vähän hätäinen lukija. Äänikirjaa kuunnellessa on 'pakko' rauhoittua jokaisen lauseenparren ääreen. Ja Huovisen tapauksessa se kannattaa. Muuten voi jäädä huomaamatta vaikkapa se, kuinka ihminen äkkiarvaamatta huomaa olevansa mumiseva vanhus, läjämäinen kuin tatti pakkasyön jälkeen.  Ylipäätään kielenkäyttö on näissä niin mahtavan rikasta, etten sopivia ylisanoja edes keksi. Sen tekstuuri on kuin söisi moneen kertaan pestyssä rohdinvaatteessa ruisleipää laavulla samalla kun odottaisi halstratun ahvenen kypsymistä. Tai jotain sinne päin.

Samaan hengenvetoon on todettava, että pitkällä automatkalla ajoittain laajanpuoleiseen kuvailuun uppoavat kirjat ovat vaarallista seuraa... etenkin Havukka-ahon kohdalla meinasivat välillä silmät lupsua, kun jotakin luonnonihmettä perusteellisemmin tarkasteltiin. Lukija Risto Mäkelä artikuloi hyvin ja lukee kauniisti, mutta hän ei saanut tekstiä lentämään niin, että tilanteet näkisi kirkkaana edessään. Konsta Pylkkästä lukenut Kari Paju sen sijaan - nam! Oli muuten loistavaa luentaa. Hänen kanssaan  onnistuin innostumaan sydänjuuria myöten vaikkapa ahon kuvauksesta. Mokoma luonnonilmiö alkoi kuulostaa niin kiehtovalta, että piti oikein tarkistaa sanakirjasta tarkka määritelmä.*

Kaikkiaan mainio setti. Pitäisi varmaan hommata vielä Konstan Pylkkerökin jostain.

Veikko Huovinen (2007, alkuperäinen 1952). Havukka-ahon ajattelija. Äänikirja. Lukija Risto Mäkelä. WSOY. 978-951-0-33328-0.
Veikko Huovinen (2004). Konsta Pylkkönen etsii kortteeria. Äänikirja. Lukija Kari Paju. WSOY.. 978-951-0-29680-6.

Arvioita:
Morrelle tuli Havukka-ahon Konstasta mieleen Rölli
Salla suosittaa Konsta Pylkkästä erityisesti syyssäille

*kanssakaupunkilaisille tiedoksi: viljelyn jälkeen nurmettunut kaskimaa tai pelto.

Jaakko Hintikka: Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka

Kuva/kansi: WSOY/Matti Ruokonen

Filosofian harrastukseni on sen verran ohutta, etteivät Jaakko Hintikan työt ole minulle tuttuja. Kun Hesarissa oli juttua tästä hänen erikoisesta kirjastaan, tunnistin sentään hämärästi nimen ja uteloiduin aivan tuhottomasti. Filosofi kirjoittaa kuolleen vaimonsa elämäkerran? Ja vaimo on ollut filosofi itsekin ja viettänyt villiä elämää 70-luvun USA:ssa?

Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka vastasi kaikkea, mitä kirjasta olin lehdistä hutaisten lukenut. Samalla se onnistui olemaan jokseenkin erilainen kuin odotin. Noin puolet kirjasta on Jaakko Hintikan kuvausta vaimonsa taustasta, elämänvaiheista ja Hintikoiden rakastumisesta. Toinen puoli koostuu Merrillin viesteistä Jaakolle. Kokonaisuus on kiehtova, niin kuin vain voimakas ja tosi tarina voi olla.

Kiinnostavia ovat myös Merillin - tai kenties Hintikoiden - ajatukset rakkauden luonteesta. En ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että rakkauden voisi nähdä me-subjektin näkökulmasta, tähän tapaan:

Kun joku sanoo rakastetustaan: "En voi elää ilman häntä", hänen lausumansa ei ole totta biologisessa mielessä. Mutta eksistentialistisessa mielessä se on kirjaimellisesti totta sikäli, että toisen henkilön menetys ei tuhoaisi heidän kahden jaettua nykyistä elämää vaan myös, ja mikä tärkeämpää, tavoitteiden ja suunnitelmien verkoston, joka muodosta heidän jaetun sartrelaisen identiteettinsä, heidän me-subjektinsa. Rakastuneena oleminen tarkoittaa osallistumista me-subjektin luomiseen. (s. 121)

Hintikan argumentti perustuu käsitykseen minuudesta dynaamisena intentioiden koherenssina, jolloin jaettu subjektiivisuus kirjaimellisesti tekee ihmisestä toisen kuin ennen, osittain tai kokonaan yhtä rakastetun kanssa. Hintikan kirjassaan (vähän hajanaisesti) esittämät ajatukset ovat ainakin minulle aidosti erilainen tulokulma rakastamisen ihmeeseen. Jostain syystä rakkaus ei ole näyttäynyt minulle ikinä filosofisena kysymyksenä, eikä liioin filosofia rakkauden tarkastelun paradigmana. Olen selvästikin sisäistänyt perinteisen jaon järjen ja tunteen alueisiin! Tämä omaa rakkauttaan työstävien filosofien kirjoittama teksti osoittaa, että järki voi näemmä käsitellä myös tunnetta sortumatta viisasteluun tai mitätöintiin. Melkeinpä sääli, että Hintikka ei kirjoittanut puhtaasti filosofista opusta aiheesta. Selvästikin hän on aihetta pohtinut kerran jos toisenkin.

Hm. Valitsin vähän vaikean sitaatin. Otetaan toinen, reiluuden vuoksi:

Mitä rakkaus oikeastaan on? Miten se ilmenee? Rakastavaiset pitävät toistensa seurasta. He nautiskelevat iloista, joita he toisilleen tuottavat. Huomaavainen rakastaja arvostaa ja ihailee rakastettuaan. Mutta onko siinä kaikki? Mahdollistaako rakkaus sen, että ihminen löytää sen, mikä on rakastetussa ihailtavaa, vai rakastaako toista ihmistä siksi, että on havainnut hänet ihailun arvoiseksi? (s. 129)

Voin rehellisesti sanoa, että en ole koskaan lukenut tämänkaltaista kirjaa. Vertailukohdat puuttuvat. En tiedä kenelle tätä voi suositella. Rakastuneille? Viisauden rakastajille? John F. Kennedyn seksielämästä kiinnostuneille tirkistelijöille Hän valitsi tarjoaa sangen vähän; iltapäivälehdissä on luullakseni siteerattu kaikki siitä aiheesta sanottu.

Tekstinä ja elämäkertana Hän valitsi on korkeintaan keskinkertainen. Rakenne ei ole toimivin mahdollinen ja teksti on yhtä aikaa sekä täsmällistä että vahvasti värittynyttä. Kirjoittajalla ei tunnu olevan edes tarkoitusta välittää Merrillistä kokonaiskuvaa. Hintikan Merrill on epätodellisen ihmeellinen olento; kaipauksen luoma kuvajainen, jonka heikkoudetkin on selitettävä täydellisyyden aspekteiksi. Jos Merrill todella oli niin ihmeellinen kuin tässä elämäkerrassaan, hänen on täytynyt olla jokseenkin sietämätön (ajattelee kyynikko). Mutta eipä silti, Jaakko Hintikka antaa ymmärtää itsekin olevansa vähintään toisen vaimonsa veroinen.

Filosofilla pitää olla hyvä itsetunto!

Silti Hän valitsi on kaunis. Se on upea rakkauskirje kauan sitten kuolleelle naiselle. Se on myös täynnä hyviä kysymyksiä, jotka jäävät vaivaamaan mieltäni pitkäksi aikaa.

Jaakko Hintikka (2014). Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka. WSOY. Suomentanut Tarja Kontro. 978-951-0-40257-3.

Arvioita:
Irja Kirjavinkeissä toteaa aivan oikein: Onnekas Merrill!
Hannu Poutiaista Savon Sanomissa kirja ei pakahduttanut.
Sinisen linnan kirjaston Mariaa Hintikan kliseet hieman vaivaannuttivat.

Olli Löytty: Kulttuurin sekakäyttäjät

Kuva/kansi: Teos/Timo Ketola

Olli Löytyn Kulttuurin sekakäyttäjät päätyi lukulistalleni kun innostuin Mitä essee tarkoittaa? -teoksen jälkeen ostamaan esseekokoelmia. Niin vain sai kirjaparka lojua aika pitkään vuoroaan odottamassa... mutta sisältö ei mitenkään hapantunut hyllyssä.

Kulttuurin sekakäyttäjät ei pohdi kukkahattutätien hennatatuointipiirejä vaan kulttuurien erillisyyttä, yhtenäisyyttä ja rajapintoja. Minkälaista on suomalaisuus? Miten se eroaa tamperelaisuudesta? Miten tehdään maailmanrauha? Löytty tutkii stereotyppejä, pureksii ne palasiksi, kokoaa uudelleen ja asettelee oikeisiin mittasuhteisiinsa.

Kokonaisuus on harvinaisen hauska, rauhallinen ja punnittu puheenvuoro, sellainen joka tuntuu äärimmäisen tarpeelliselta Suomessamme. Täällähän leimahtaa rasismi- ja maahanmuuttokeskustelu keskimäärin joka kolmas viikko, aina vuoroviikoin sukupuolisyrjintäkeskustelun ja homokeskustelun kanssa.

Yleensä keskustelu vain tarkoittaa mutapaakkujen viskomista vakiintuneesta bunkkerista toiseen vakiintuneeseen bunkkeriin ja takaisin. Sitten molemmat osapuolet vetäytyvät voitonjuhliin omiin leireihinsä, seuraava me vs. muut -ottelua odottamaan.

Löytty onnistuu olemaan terävä, provokatiivinen ja hauska olematta juurikaan alentuva, elitistinen tai vaikeaselkoinen. Bravo. Ei ole helppoa hommaa kun aihe on niinkin pyhä kuin tässä. Sekakäyttäjät koostuu 12 esseestä, jotka kaikki avaavat omalta kantiltaan kulttuurien ja niiden arkikäytön olemusta: aika- ja historiakäsitystä, luokittelujen logiikkaa, vastakohtaisuuksien välttämättömyyttä toisilleen. Löytty todistelee vakuuttavasti, ettei kulttuureissa ole tehdasasetuksia, jotka palauttamalla päästään takaisin lähtötilanteeseen, autenttisuutta uhkuvaan alkupisteeseen.

En malttanut lukea yksi kerrallaan. Nauroin ääneen. Pakotin viattomat sivulliset kuuntelemaan otteita.

Jokunen pilkka osui omaankin nilkkaan, sillä vaikken laiskuuttani kuulu palautepalstoilla päivystäviin vapaaehtoisiin kielenturvajoukkoihin, jaksan noin muuten rutista kielen muuttumista vastaan. Ainakin possessiivisuffiksit haluaisin laminoida turvaan.

Nationalistisesta näkökulmasta katsottuna kulttuurikin näyttäisi kaipaavan tarkoin säädeltyä "kielioppia" ja puristista "kielenhuoltoa". Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen rinnalle pitäisi perustaa kulttuuritoimisto, Kotimaisten kulttuurien tutkimuskeskus, jonka neuvontapuhelimesta voisi tarkistaa, edustaako jokin ilmiö korrektia suomalaisuutta. Siihen loppuisi lätinä, kun virkailijalta saisi yksiselitteisen vastauksen kysymykseen, mikä on maan tapa[--] (Sanoista tehty, s. 18)

Miksi ihmeessä olen niin saamaton tarttumaan esseisiin? Tämäkin kokoelma oli suorastaan mainio lukukokemus. Henkistä laiskuutta varmaan, tai kenties riittämättömyyden pelkoa. Kun kohtaa kirjojen ihmemaassa Löytyn esseeminän kaltaisia hiottuja tyyppejä, tuntee väistämättä itsensä hetken hieman nukkavieruksi yksilöksi. Joka tosin on kehityskelpoinen. Koska osaa lukea.

Lukekaa tekin. Suosittelen Kulttuurien sekakäyttäjiä jokaiselle, joka ajoittain tuntee olonsa epämukavaksi kun puhutaan rasismista, maahanmuutosta ja siitä miten kaikki oli ennen paremmin.

Olli Löytty (2011). Kulttuurin sekakäyttäjät. Teos. 978-951-851-388-2.

Arvioita:
Ville Miettinen Kouvolan Sanomissa
Juha Haataja Valopolku-blogissa

Ei voisi vähempää kiinnostaa: Kirjoituksia nihilismistä

Kuva/kansi: Atena/Susanna Raunio

Luettuani jonkin aikaa sitten kokoelman Mitä essee tarkoittaa? innostuin ostelemaan vähän esseitä kotiinkin, mukaan lukien yhdestä kirjablogista bongaamani Ei voisi vähempää kiinnostaa. Mutta kesäkaudella on näemmä ollut eskapistinen meno päällä. Esseet ovat jääneet ajateltua vähemmälle.

Tämän yhden esseehkön kirjan sentään luin.

Esseen määritteleminen on muuten perkeleellistä touhua. Essee pakenee määreitä ja kirjoittajat ilmeisesti esseemäärettä, kun niin moni esseemäinen teksti ei sitten olekaan essee. Tälläinen vatustelu on harmillista. Minusta esseen lupaavimmat ulkoiset tuntomerkit ovat a) asteriskit tekstin loikkakohdissa ja b) sana "esseitä" painettuna johonkin lähettyville, esimerkisi kansilehteen.

Joten ei, nämä eivät sitten ole esseitä, sovitaan niin. Kannessa essee on korvattu lässysti kirjoituksella ja sisällä kirjoitelmien nimi onkin luku.  Eikä sieltä löydä asteriskejakaan. Ne on korvattu pikkuruisilla kolmijalkaisilla ehkä-telkkarin kuvilla, jotka esiintyvät kolme kappaleen riveissä, ihan niin kuin esseissä asteriskit.

Mutta nämä siis eivät kai ole esseitä, eivätkä pikkukuvat missään tapauksessa asteriskeja. Itse asiassa, kun ensimmäisen kerran näin ne, en tajunnut niiden olevan minitelkkareita. Jos ne ovat niitä. Luulin niiden olevan verta tihkuvia neliöitä, mahdollisesti jonkin geometrisen sodan siviiliuhreja.

Syytän assosiaatiosta sanaa nihilismi. Olen normaali ihminen enkä useinkaan näe naapuripihalla zombeja tai mansikkahillossa aivonkappaleita. Mutta nihilismin pohtiminen saa helposti aikaan zombieapokalyptisen mielentilan, jossa kuolema alkaa kuulostaa järkevältä ja kohtuulliselta ratkaisulta kaiken sietämättömään merkityksettömyyteen. Kaikki me kumminkin kuolemme, kuten Haatanenkin todistaa.

Nihilismi, niin. Haatanen kirjoittaa hauskasti ja kiinnostavasti siitä, miksi olen aivan väärässä yhdistäessäni nihilismin Nietzscheen ja ihmisvihaan, tai jos en nyt aivan väärässä, ainakin vähän lapsellinen ja opintoni unohtanut. Mutta en ole ainoa, nihilismille annetaan nykypäivänä kummallisia merkityksiä suhteessa sanan nietzcheläiseen intentioon. Johtuu varmaan siitä, että harvalla on halua ja virtaa ja raivokkuutta perehtyä herroihin Nietzsche ja Heidegger, niin kuin ilmeisesti pitäisi nihilisimin syvintä olemusta ymmärtääkseen.

Normaalieläjän nihilistikäsitys rakentuu urheiluselostuksien (saksalaiset palloilijat syyllistyvät nihilistiseen puolustukseen) ja historiallisten romaanien (nihilistit yrittävät koko ajan tappaa tsaarin) varaan. Puhumattakaan kaikenlaisten youtube-wannabe-nihilistien veriteoista, jotka pannaan filosofivainaiden syyksi.

Yksi Haatasen pointti onkin, että Nietzscheä kohdellaan tässä kaikessa Aivan Väärin. Nietzschen yli-ihminen on esteetikko, jota banaalit joukkomurhat ällöttäisivät tyhjänpäiväisyydessään. Aito nihilisti kohtaa kaiken merkityksettömyyden traagisella rohkeudella ja jumalaisella tyylillä. Kuolevaisia ollaan, eikä elämälläkään ole niin väliä, mutta ei kai tässä mauttomuuksiinkaan tarvitse sortua?

Olkoon turhuutemme eleganttia: viiltävää, sydäntäsärkevää, kaunista ja totta.

Joo. En usko että Haatanen tarkoittaa tässä Flow-festareita tai joukkovaellusta Louvreen. Tai ehkä jollain ironisella tavalla tarkoittaakin. Nietzsche ehkä ei. Mutta onko kukaan koskaan ikinä saanut selvää siitä mitä Nietzsche tarkoittaa? Enpä usko. Tarkoitus vaihtelee liiaksi. Juju taitaakin olla enemmän siinä esteettisessä nautinnossa, jota Nietzsche-koukkuun jääneet saavat nautiskellessaan mestarin tekstejä ja tuottaessaan omia tulkintojaan. Ja niitä me toisen asteen sanajuopot sitten naukkailemme.

Erinomaisen hyvän filosofiapöhnän näistä Haatasen kirjoituksista vetää. Kuin olisi lukioon palannut. Sain aikoinaan oikean mielen sähköiskun Neil Postmanin kirjasta Viihdytämme itsemme hengiltä (jonka Haatanen muuten haukkuu pataluhaksi) ja pahan kankkusen Nietzschen Zarathustrasta (jonka haukkuisin itse jos osaisin, mutten ymmärtänyt siitä juuri mitään). Nyt, kun olen urheiluhullu enkä enää lueskele filosofiaa aamuunkoittoon, Haatasen Ei voisi vähempää oli viihdyttävä, virkistävä ja sopivasti provosoiva kirja. En osaa arvioida hänen nihilisimitulkintojensa oikeellisuutta. Mutta mitä sitten? Oikeastaan kaikki on aika tyhjänpäiväistä, ja jos Haatasen tulkinta oli minusta tyylikäs ja hauska, ei voisi vähempää kiinnostaa sen filosofinen puhtaus.

Haatasen myötä tuli myös jonkinasteinen halu tarttua vihdoin Hanna Arendtin kirjaan Vita Activa, jonka Ei voisi vähempää myös ottaa painiin. Täällä meillä Vita, raasu parka, on saanut olla ihan rauhassa hyllyllä kohta kaksi vuotta, odottamassa sopivan filosofista mielentilaa. Alkaa jo epäilyttää. Ehkä en edes ostanut sitä luettavaksi; kenties minussakin piilee Haatasen mainitsema sivistysporvarin ideaali, jota yritän ilmentää nykynihilistisesti shoppailemalla.

Ei voi voittaa. Tämäkin kirjoitus alkaa pitkittyessään haiskahtaa ironialta. Lopetan ajoissa, tai ainakin melkein. Loppuun pitää vielä todeta, että vaikka Haatasen sävy on ehkä ajoittain kakaramainen, hänen kirjoitustyylinsä on helppolukuista ja ilmaisuvoimaista. Tästä kirjasta varmaan selviytyy vaikkei olisi eläissään edes sylkäissyt Nietzscheen tai Heideggeriin päin. Jori tosin oli osittain eri mieltä, joten paras kun luet itse ja päätät sitten.

Minusta Ei voisi vähempää on terävää ja intohimoista tekstiä. Kyllä hyvä argumentti vaan on kuumaa luettavaa! Katsokaapa vaikka:

[--] Jos elämä todellakin on näin turhaa, totaalista hukkaan heittoa, se on ihanaa, ylimääräistä ja nautittavaksi annettua. Täälläololla ei ole mitään merkitystä, ja minä rakastan sitä! 

Gimme more! Britney Spears, Marika-fucking-Fingerroos, Ike Kanerva, Kimi Räikkösen tuskin ymmärrettävä pingviinimäinen puheääni, brittijalkapalloilijoiden vaimot, TV-shop, Nelosen 4D-reality-dokumentit, MOT:n yritteliäs vakava journalismi, Antiikkia, antiikkia!, Uutisvuodon läpeensä väljähtänyt formaatti, joka olisi pitänyt tajuta lopettaa vuosia sitten, Dan Brownin kirjat, uskoon tulemiset, Mannerheim oli homo -keskustelut, Johanna Tukiainen. Lisää, lisää, lisää! (s. 82)

Ei voisi vähempää oli niin tehokas, että saatuani sen loppuun oli vain kaksi vaihtoehtoa. Lukea heti lisää filosofiaa tai katsoa tämä.

Kalle Haatanen (2008). Ei voisi vähempää kiinnostaa. Kirjoituksia nihilismistä. Atena. ISBN 978-951-796-536-1.

Arvoita:
Johan Lahdenperä Hesarissa
Putte Wilhelmsson Turun Sanomissa
Tommi Melender Antiaikalainen-blogissa

Olenko kirottu? Nainen, sharia ja koraani

Tämä kirja keräsi paljon kirjanmerkkejä.

Jutusta on tulossa pitkä, joten aloitetaan tärkeimmäistä: suosittelen lämpimästi tätä kirjaa kaikille, jotka ovat islamista kiinnostuneita! Enkä nyt tarkoita kääntymysmielessä; tarkoitan tärkeänä ilmiönä, johon meidän suomalaistenkin kannattaisi perehtyä. Al-Husseinin sävy on pamflettimainen mutta tämä on helppolukuinen ja kiehtova esitys tärkeästi asiasta.

Olen pitkään ollut laiskanpulskeasti utelias mitä tulee islamiin, niin paljon se on esillä ja yleensä niin kärkevässä sävyssä. Tähän saumaan Olenko kirottu? Nainen, sharia ja koraani, jonka bongasin Mari A:n blogista, on erinomainen kirja. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan pystyin tämän poleemisen tekstin jälkeen ajattelemaan avoimemmin mielin islamia. Vaikka vanhastaan muistan monissa yhteyksissä väitetyn, ettei islam itsessään ole naisvastainen uskonto, on mediasta välittyvä kuva väkisinkin toisenlainen. Kirottu antaa eväitä erottaa toisistaan islam ja hillitön, törkeä, perverssi väkivalta, jota naisiin sen nimissä kohdistetaan.

Lubna Ahmad Al-Hussein on aiemmin kirjoittanut saamastaan tuomiosta. Neljäkymmentä raipaniskua rapsahti niinkin törkeästi rikoksesta kuin housujen käyttämisestä (lisää vaikkapa Jorin blogissa). Kirottu ei keskity yksittäisiin tapauksiin vaan purkaa auki tuomion taustalla olevia "lakeja" ja niiden perusteita. Selvästikään sharia ei perustu Koraaniin vaan johonkin aivan muuhun. Sylttytehdas on vuosisatojen aikana kerättyjen Profeetan kertomusten eli hadithien kätköissä. Näitä kertomuksia alettiin laatia vasta 150 vuotta Muhammadin kuoleman jälkeen, ja ilmeisesti niiden perusteella voi todistella melkein mitä vain.

Siinä se tärkein kysymys: ihmisen laki vai Jumalan? Edellisessä on kyse vallankäytöstä, jälkimmäisessä uskosta. Kirottu kuvaa uskonnon nimissä harjoitettavaa vallankäyttöä, sen anatomiaa. Uskolla ratsasteen tehdään paljon pahaa. Etsimättä tulee mieleen Margaret Atwoodin Orjattaresi, jossa fundamentalistikristityt tulkitsevat Raamattua samaan tyyliin.

Partaniekat raivopäät tapaavat todistella uskon nimissä kaikkea sellaista, joka soveltuu heidän omaan kulttuuripiiriinsä ja omiin vietteihinsä.

Al-Husseinin perusargumentti on, että muslimi seuraa ennen kaikkea Koraania, joka on Allahista. Miksi hänen pitäisi kuunnella sudanilaista "shariaa", joka sisältää kaikenlaisia kummallisia rangaistuksia, joita ei löydy Koraanista, tai edes keskenään ristiriitaisista haditheista? Henkilökohtainen suhde Jumalaan on uskon ydin. Koraani on pyhä, eivät sen myöhempien tulkitsijoiden selitykset. Ei ole jumalanpilkkaa kyseenalaistaan ihmisten puheita.

Esimerkiksi aviorikoksesta rankaisemista kuoliaaksi kivittämällä ei löydy Koraanista vaan haditheista. Kivittämisjakeen siis kerrotaan olleen ennen Koraanissa. Jakeen katoamisen tarina sen sijaan on tallessa haditheissa. Muhammadin hautajaispäivänä hänen vaimonsa oli hajamielinen ja jätti vahingossa ulko-oven auki. Kotieläin, mahdollisesti kana tai vuohi, livahti sisään ja kävi syömässä jakeen vaimon vuoteen alta.

Pieni teologi sisälläni päättelee heti, että jos moinen suura tosiaan oli, Allah varmaan lähetti itse vuohen asialle.

Jos jätetään kotieläinten syömät Jumalan sanat sivuun ja mietitään jäljelle jääneitä, on edessä edelleen tulkitseminen. Kun Jumala on sanansa sanonut, sitä aletaan tietenkin tulkita. Tokihan tulkitsija helpoimmin päätyy sellaiseen ratkaisuun, joka parantaa hänen omaa asemaansa ja lisää hänen omaa vaikutusvaltaansa. Toukokuun Tudor-putkeni jäljiltä mietin tässä esimerkiksi Henrik VIII:a, joka epäilemättä vilpittömästi katsoi toimivansa Jumalan tahdon mukaisesti raamatuntulkinnoissaan. Se, että Jumala tahtoi samaa kuin Henrik, oli ihan luonnollista, koska Jumala oli hänet asemaansa asettanut.

Samoin varmaan tulee fanaattisten seuraajien palvomalle uskonnolliselle johtajalle sellainen olo, että hänen täytyy olla oikeassa ja toimia korkeamman johdatuksen vallassa. Kun nuo kerran kaikki kuuntelevat.

Naisetkin ovat usein valmiita tukemaan naisia alistavia ratkaisuja. Ei mikään ihme. Tarpeeksi hakattu ja alistettu ja nollattu ihminen alkaa pian itsekin uskoa ansaitsevansa kauhean kohtalon. Ehkä se on järjen puolustusmekanismi. Kenenkään sielu ei halkeamatta kestä esineeksi alistamista. On helpompi uskoa, että esinehän minä, halpatuotantoa, arvoton.

Sitä paitsi, miksei nainen olisi yhtä altis tulkitsemaan asioita vinosti kuin mieskin? Vallitseviin oloihin mukautuminen voi usein tuntua fiksulta ja oikealta. Jos turvallisinta on vaikkapa raiskattujen ruoskimisen kannattaminen, ja vastalauseista seuraisi nyrkkiä palleaan, kai siinä voi joutua kiusaukseen ulvoa sutena kuorossa ja vielä ehkä vähän lujempaa kuin muut. Helppo se on täältä nyrpistellä.

Käsi sydämellä: jos harva länsimainen yritysjohtaja pystyy myöntämään ansionsa kohtuuttomiksi suorittajaportaan ansioihin verrattuna, voimmeko odottaa, että haditheihin perustuvan sharian tulkintojen nojalla ylimaallista herruutta naisten yli nauttivat miehet pystyisivät myöntämään asemansa epäoikeudenmukaisuuden? Pystyvät kyseenalaistamaan "lait", joihin heidän asemansa perustuu?

Täytyy nostaa hattua kaikille, jotka kykenevät nousemaan kulttuurinsa yläpuolella. Ja monethan pystyvät. Muuten Euroopassakin järkättäisiin provinssirokkien asemesta yhä auto-da-fé -festareita. Kristityt ovat vuosisatojen mittaan onnistuneet tekemään omista pyhistä teksteistään yhtä kummallisia versioita kuin hadithit, joskin on todettava, ettei kirkkoisien jupinoita sentään enää 400-luvun jälkeen ole ihan varsinaisen Raamatun rinnalle nostettu. Näin sivustajakatsojana onkin hämmästeltävä, että muslimit, joilla on yksi yhtenäinen Koraani (ei useista lähteistä koottu Raamattu) ovat niin halukkaita hyväksymään Koraanin rinnalle muita pyhiksi katsottavia kirjoituksia. Eikö olisi järkevää ja älyllisesti rehellisempää ottaa vastaan se ainoan Profeetan teksti ja ignoorata myöhemmät selitykset ja selityksen selitykset?

Huh, juttuni on vaellellut sinne tänne kuin täi koiran turkissa. (Penjamin suosittelema esseen kirjoittamista käsittelevä kirja on vielä lukemattomana hyllyssä. Siihen perehdyttyäni tuotan tietenkin henkeäsalpaavan selkeitä ja loogisia esityksiä asiasta kuin asiasta!) Otetaan silti vielä yksi asia. Mietin Kirottua lukiessani mikä olisi ulospääsytie. Miten tästä äärimmäisen kierosta islamin tulkinnasta voisi kasvaa ulos ja ylös. Rehellisesti sanottuna vähän hirvittää.

On nimittäin niin, että kun rationaalisesti ajatteleva ja asioita punnitsemaan taipuvainen ihminen joutuu vastakkain fanaatikon kanssa, fanaatikko yleensä huutaa sen rauhallisemman tyypin kumoon. Fanaatikko menee pois tyytyväisenä, aitoon argumentointiin luottava menee ottamaan päänsärkylääkkeen. Tarvitaan kauhean monta argumentointiin valmista tavallista ihmistä yhtä fanaatikkoa vastaan ennen kuin maltillisempi tulkinta saa vaikutusvaltaa.

Tarvitaan myös olosuhteet, joissa riittävän moni voi, osaa, jaksaa ja uskaltaa miettiä, puhua, pohtia. Hyvinvointia. Turvallisuutta. Itseluottamusta. Lukutaitoa ja maailman avartumista, joka koulii mielen ymmärtämään vaihtoehtoisten todellisuuksien olemassaolon.

Talebanien näkökulmasta on oikeastaan hyvin järkevää vastustaa kouluja. Kyllä vaan koulutettu nainen on kaiken pahan alku ja juuri. Nytkin käy markkinointia opiskelleena mielessä, että Allahinkin olisi kannattanut tiivistää käskynsä näppärään kymmenen kappaleen pakettiin.

Tai no. Ei se ole estänyt kristittyjäkään tekemästä hillittömän hilpeitä tulkintoja Jumalan tahdosta.

Siis: tämä on hyvä kirja jos haluaa ylläpitää (tai etsiä) kosmopoliittisen sallivaa asennetta islamia kohtaan sortumatta kaikki-käy -kulttuurirelativismiin. Kerta-annos riitti silti minulle; ei tullut polttavaa halua ryhtyä itse vertailemaan Koraanin käännöksiä.

Tyydyn iloitsemaan siitä, että jossain tuolla on koulutettuja naisia (ja miehiä?), jotka tekevät rohkeaa työtä repiäkseen uskontonsa fanaatikkojen ahmankynsistä. En ole pätevä arvioimaan Al-Husseinin tulkintojen oikeellisuutta, mutta ei minun tarvitsekaan. Tärkeämpää oli muistuttaa itselleni, että islamia voi tulkita myös näin, ja oppia uutta islamin perusteista.

Koraani julistaa uskovien miesten ja uskovien naisten yhdenvertaisuutta. Koraani ilmoitettiin sellaisena aikana, että siinä määriteltiin naisten oikeudet, joita heillä ei Profeetan ajan Arabiassa ollut. 

Myöhemmin keksittiin uskonto, johon tämä yhdenvertaisuus ei kuulunut. Miksi kutsutte sitä "islamiksi"? (s. 191-192)

Lubna Ahmad Al-Hussein (2011). Olenko kirottu? Nainen, sharia ja Koraani. Minerva. Suomentanut Tommy Granholm. ISBN 978-952-492-535-8.

Arvioita:

Ritva Saario Lapin Kansassa

Satu Lidman Agricolan kirja-arvosteluissa

Mari A:n kirjablogissa

Aleksanterin opettaja

Kuva/kansi: Avain/Satu Kontinen

Aleksanterin opettaja on ollut mielessä epämääräisesti viime lokakuusta alkaen. Kustantamo Avain näet järkkäsi Helsingin kirjamessuilla kirjabloggaajille tilaisuuden tavata kahta kirjailijaa, joista Annabel Lyon oli toinen. Lyon kertoi mukavasti kirjansa syntyprosessista ja siitä mikä häntä aiheessa kiehtoi. En kumminkaan heti lisännyt Opettajaa lukulistalleni, sillä raahasin tuossa vaiheessa jo noin kahdeksaa kiloa kirjoja. "Ne seurasi mua kotiin"?

Työnsin siis Lyonin esikoisen luen-kun-tulee-vastaan -kategoriaan.  Nyt tuli vastaan.

Aleksanterin opettaja kertoo Aristoteleesta. Mies on eittämättä yksi länsimaisen tieteen kovia nimiä, ehkä jopa kaikista suurin, varmasti laaja-alaisin. Kannattaa lukea vähintään Wikipedian kuvaus ja ottaa hetkeksi lakki päästä tällaisen uranuurtajan muistolle. Keskiajalla Aristoteles oli suuri auktoriteetti, johon kirkonisät tukeutuivat estoitta. Vaikka Aristoteles tavallaan meni renesanssin myötä pois muodista kokeellisemman luonnontieteen vallatessa alaa, hänen vaikutuksensa kulttuuriin ja filosofiaan on mittaamattoman suuri. Lukutoukat muistanevat erään Aristoteleen teoksen roolin Umberto Econ Ruusun nimessä; minusta mielenkiintoinen esimerkki auktoriteettiuskosta monessakin mielessä!

Lyon on perehtynyt aiheeseensa huolella. Tässä kirjassa Aristoteles on enemmän opettaja ja perheenisä kuin tieteen suuri nimi. Opettaja keskittyy Aristoteleen vuosiin Aleksanterin ja hänen isänsä Filippoksen hovissa, vaikka takaumin palataan myös filosofin nuoruuteen. (Platon tekee kameoroolin.)

Tarinan keskeiset inhimilliset jännitteet ovat kuitenkin tapahtumahetkessä. Aristoteleen ja Aleksanterin sekä muiden Makedonian valtaapitävien välinen suhde, ja suhteessa peilautuva älyn ja vallan leikki, kiinnostavat väkisinkin. Aristoteles pelkää ja rakastaa ja ihailee ja halveksuu Aleksanteria, kaikkea yhtä aikaa, eikä Aleksanterikaan ole yksinkertainen henkilö.

Otetaanpa ote tämän kaksikon keskustelusta, joka oikeastaan demonstroi koko asetelmaa... Tässä kohtauksessa Aristoteles yrittää nyhtää oppilaaltaan kommenttia Homeroksesta.

[--] Sanotaanko näin: onko tuo kertomus sinusta komedia vai tragedia?" 

Hän ojentaa taas käsiään ja heiluttaa niitä vuoroin ylös ja alas. 

"No, täytyyhän sen olla jompikumpi", sanoin. 

Hän kohauttaa olkapäitään. 

"Etkö sinä pitänyt siitä lainkaan?" 

"Lopulta", hän sanoo. "Viimeinkin kysymys, johon et ole miettinyt vastausta valmiiksi. [--] (s. 159)

Aristoteles lajittelee, organisoi, järjestelee ilmiöitä sääntöjen mukaan. Arvaamaton Aleksanteri määrittelee ongelman uudestaan. Tärkeämpää kuin luokitella tarinoita on voittaa, tässä tapauksessa voittaa opettaja nokkeluudessa.

Varsinainen juju tässä kirjassa on silti Aristoteleen oma, monimutkainen ja häilyvä persoonallisuus kaikkine ristiriitaisuuksineen. On hienoa, että Aristoteleen elämän naisillakin on kunnollinen rooli; se tekee Aristoteleestä kokonaisemman, vaikka osa vähän päälleliimatun oloisista osista kirjassa liittyikin juuri naisiin. Olisin myös tullut toimeen vähemmällä lapsuusmuistelulla; pääteemat ovat tässä niin hienoja, että ne olisivat olleet vielä enemmän edukseen, jos niihin olisi keskitytty tiukemmin.

Pidin kovasti siitä, miten kirjailija on ujuttanut mukaan aristoteelisen maailmankuvan elementtejä tekemättä niistä liian hallitsevia. Aristoteles ei mielessään jauha tutkimuksistaan loputtomiin vaan puhuu ja ajattelee kuin kuka tahansa älykäs ihminen; hän on tässä ja nyt, suunnittelee ja selviytyy, ihmettelee ja pohtii, löytää ympäriltään oivalluksia.

Tämän jälkeen tekisi mieli lukea Aristoteleen elämäkerta! Valitettavasti hyllystä löytyy vain Aleksanterin, eikä sitä tee mieli lukea uudestaan. Aleksanteri Suuresta on vaikea pitää edes yhden lukukerran jälkeen; säilytän mieluummin Lyonin välittämän mielikuvan olosuhteidensa ja oman persoonansa ahdistamasta nuorukaisesta tällä erää.

Tarina on myös rakennettu taidokkaasti. Vaikka Aristoteleen kohdalla olisin ehkä pitänyt enemmän suorasta kronologisesta juonenkuljetuksesta, tämäkin toimi hyvin. Minusta Lyon on melkein Mantelin tasoisesti tehnyt nykyaikaisen romaanin historialliseen miljööseen. Sävyissä on paljon samaa, vaikka Mantelin Cromwell-kirjat ovat tajunnanvirtamaisempia ja haastavampaa luettavaa. Kun ottaa huomioon miten haastavia aiheita ovat niin Aristoteles kuin Aleksanterikin, huikea saavutus.

Suosittelen historiallisten romaanien ystäville, ainakin niille, joita ei haittaa henkilöiden ja kielen modernius. Ja heille suosittelenkin aika painokkaasti. Toivottavasti Lyonin seuraavakin suomennetaan. Siinä on kuulema nainen pääosassa.

Annabel Lyon (2011). Aleksanterin opettaja. Avain. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. ISBN 978-951-692-872-5.

Arvioita:
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa
Marjis Kirjamielellä-blogissa
Jori Kaiken voi lukea -blogissa
Salla Lukupäiväkirjassaan
Katja Lumiomena-blogissa

Our Tragic Universe

Kuva: Canongate.

Törmäsin tähän kirjaan Sivukirjastossa jo kesäkuussa. Liina oli löytänyt omansa kirjastosta, mutta minä tein taas osani globaalitalouden eteen; tilasin netistä. Ja sitten hautasin hyllyyn muutaman muun joukkoon odottamaan inspiraatiota.

Our Tragic Universe nimittäin on lähestulkoon tarinaton tarina ja Liinan jutusta tiesin sen etukäteen. Lukijana vähän arastelen tarinattomia tarinoita; yleisesti ottaen pidän siitä, että juoni kannattelee minua lihaksikkain käsivarsin... Jos joudun omin voimin raahautumaan sivulta toiselle, menetän helposti mielenkiintoni.

Olen onnellisen tietämätön kirjallisuusteknisestä terminologiasta, mutta yksi Universen teemoista on ehdottomasti narratiivien voiman kyseenalaistaminen. Onneksi Universe on rakennettu sen verran ovelasti, että sitä huomaa jo sitoutuneensa henkilöihin ja tunnelmaan siinä vaiheessa kun Universen oma pseudotarinattomuus alkaa käydä ilmeiseksi. Päähenkilö Meg onkin äärimmäisen sympaattinen hahmo. Hän on jo-ties-kuinka-monetta-vuotta lupaava nuori kirjailija, jonka Vakava Romaani ei edisty, mutta päivät menevät muissa töissä. Romaaniluonnokseensa Meg kirjoittaa elämäänsä uudestaan loputtomin variaatioin edistymättä lainkaan; paperin tuolla puolen hän on jumissa ankeassa suhteessa ja haaveilee vanhemmasta miehestä.

Juoni - no, siitä ei ilmeisistä syistä voi sanoa juuri mitään, mutta kirjassa mietitään todellisuuden luonnetta, pohditaan ihmisen ajattelumalleja ja niiden seurauksia arkielämälle. Samalla tapahtuu asioita ja ne liittyvät toisiinsa ja muodostavat kuvion, mutta kuvio ei ainakaan yhdellä lukemalla ole viiva tai paraabeli tai edes spriaali. Tämä pitsihimmeli alkaa näyttää symmetriseltä vasta kaukaa katsottuna.

Universen utuinen ja ovela filosofinen piirre todella puraisi; kirja toimi kuin syvyyspommi. Vaikka pidin siitä lukiessani kohtalaisesti (Meg haahuilee tyylikkäästi), varsinainen teho tuli jälkikäteen. Huomasin nimittäin palaavani Universeen yhä uudestaan päiväkausia sen jälkeen kun olin jo luullut lyöneeni kannet kiinni. Hidas sytytys? Nopealla lukuvauhdilla saattaa olla haittapuolensa. Tajusin vasta jälkikäteen (ehkä) miksi tietty keskustelu käytiin lautalla, mistä kutomisessa oli kysymys ja miksi kirjasto oli niin tärkeä ja mitä yhteistä koiralla ja Pedolla on... ehkä.

Joka tapauksessa kirjan kohtaukset siis palasivat moneen otteeseen mieleeni.   Universe resonoi kumman hyvin omien epänarratiivieni kanssa.

[--] I think what I'm saying is that narrative has to have patterns, otherwise it wouldn't be narrative, and while life doesn't have to have patterns, the minute we express it as a narrative it does have to have patterns; it has to make sense. Therefore we impose patterns on life in order that we can express it as narrative. (s. 163)

Jep. Elämä on kertomus, jonka kerromme itsellemme. Olen pähkäillyt samansukuisten ja osittain samojenkin kysymysten kanssa niin usein, että Universe herätti uinuvia ajatuksia. Tuli oikein ikävä ontologiaa ja jopa semiotiikkaa... Ehkä katson vain Matrixin uudestaan!

Lisään vielä, että kirjassa tapahtuu muutakin kuin narratiivien universaalin penetraation illustrointia. Okei, melko mutkikkaita pohdintoja on paljon, mutta lisäksi kirjassa tavataan (ehkä) muutama myyttinen olento, kirjoitetaan (ehkä) tarinaton tarina, riidellään ja surraan ja rakastetaan ja yritetään ymmärtää. Ja tehdään sukan kutomisesta kohtuuttoman suuri numero.

Pitääkseen Universesta täytyy pitää pitkistä filosofistista keskusteluista ja vähän eksyneistä päähenkilöistä. Minä tykkäsin kyllä. Kokonaisuus toimi niin hyvin, että annan kirjalle anteeksi sen taakseen jättämän pysyvän hämmennyksen; en vieläkään ole varma mitä siinä tapahtui. Pitää varmaan lukea uudestaan parin vuoden päästä.

Siedän jopa sen, että päähenkilö on - huoh - jälleen kerran kirjailija, sillä tällä kertaa kirjoittamisen pähkäilyllä on jokin rooli kirjassa. Hih, eipähän ainakaan tarvitse valittaa, että minä-kertojan havainnointi on epäilyttävän tarkkaa ja itseilmaisu naurettavan kaunista!

Scarlett Thomas (2011). Our Tragic Universe. Canongate. ISBN 978-1-84767-129-5.

Arvioita:
Liina Sivukirjastossa
Alice Fisher Guardianissa
Nicolas Royle Independentissä

Suuri illusioni

Suuri illusioni on jatkoa sarjalle Seikkailuni Live-Lukupiirissä - ks. edellinen osa täältä - mutta samalla kyse on muustakin. Tämä on näet se ihkaitse lukupiirille ehdottamani kirja. Olen Waltarin historiallisten romaanien fani ja pidin myös Komisario Palmusta taannoin, niin erilainen kuin se olikin verrattuna aiempiin Waltari-kokemuksiini. Siksipä olen päättänyt vähitellen tutustua Waltarin muuhunkin tuotantoon.

Illusioni on Waltarin esikoisromaani ja kirjoitettu 19-vuotiaana. Waltari itse on viidenteen painokseen kirjoittamassaan esipuheessa ottanut vähän etäisyyttä vuonna 1928 ilmestyneeseen läpimurtoteokseensa; kypsää kirjailijaa sen sävy ja tyyli jo nolottivat. Kirja on kuitenkin kestänyt aikaa omalla tavallaan. Waltarilla on kerronnan lahja, taito laittaa sana toisen perään niin, että sitä tekee mieli lukea. Kertojan taika tunkee läpi sentimentaalisuuden Illusionissakin.

Jos kirja on lukulistallasi ja haluat juonesi tuoreena, hyppää seuraavien kappaleiden yli - spoileria pukkaa!

Tarinan kertoja on Hart (olisiko nimessä symboliikkaa?), nuori mies, joka aloittelee toimittajan uraa Helsingissä. Hän tutustuu boheemissa salongissa kauniiseen ja vähän paheelliseen Caritakseen (ihan kevyttä symboliikkaa nimessä?) ja kirjailijaan nimeltä Hellas (öööh, ihan höyhenkevyttä symboliikkaa??). Nuori Hart, jonka kypsyyttä tarinassa osoitetaan tekemällä hänestä Pikkuveljen huoltaja, rakastuu Caristakseen. Hän kiemurtaa rakkauden, elämän ja ylipäätään kaiken turhuuden tuskassa. Hartin rakkaus vain yltyy, kun hän huomaa olevansa Hellaksen kilpakumppani. Kahden miehen välille virittyy vähitellen henkinen toveruus, jonka ytimen muodostavat kissa-hiiri-filosofointi, Hartin vastentahtoinen ihailu sekä jaettu rakkaus Caritakseen. Kumpikin kärvistelee mustasukkaisuuden kanssa, mutta Hart löytää itsestään, filosofisen ja kärsivän Hellaksen kamppailun myötä, suuruutta uhrata onnen rakkaudelle. Lopussa kukaan ei ole onnellinen sillä perinteisellä happy-ever-after -tavalla. Mutta ylevämpää henkistä onnea riittää: puhtain käsin kuollut Hellas on epäilemättä onnellinen olemattomuudessaan, Hart on kasvanut kyynärän verran, ja Caritas ponnistaa puhtaista muistoista kohti parempaa tulevaisuutta.

Rakkaustarina on, jos toden sanon, Illusionissa minusta aika tylsä. Wikipedian mukaan kolmiodraama on monimutkainen ja vaikea, mutta enpä nyt tiedä; Hellaksen ja Caritaksen keskinäinen vihamielisyys haiskahti alusta lähtien entisten rakastavaisten väleiltä. En myöskään onnistunut pitämään minä-kertojasta, jonka ailahtelevainen intohimo ja turhuuksien turhuus -meininki ärsytti. Waltari oppi sittemmin sisällyttämään sanottavansa tapahtumiin vähemmän suorasukaisesti, mutta tässä tunteiden ja etenkin aatteiden kuvaus rehottaa kuin villiintynyt niitty. Oikeastaan kirjan henkilöitä enemmän tässä innostikin symbolinen ja ideoiden taso. On kuin kirjassa käytäisiin keskustelua elämän tarkoituksesta monellakin tasolla. Onko yksilö minkään arvoinen, jos ei anna mitään kokonaisuudelle? Onko onni edes tavoittelemisen arvoinen, nautinnosta puhumattakaan - vai lunastaako ihminen olemassaolon oikeutuksen omistautumalla jollekin itseään suuremmalle? Vaikkapa rakkaudelle?

Mietin tätä lukiessani, että Hellaksen visioima kollektiivisuuden aalto on jo ehtinyt tulla ja mennä; nyt ollaan vakaasti individualismissa... joka on ehkä jo taittumassa taas jonkinlaisen uuden kollektiivisuuden suuntaan. Henkinen ilmasto lämpenee ja kylmenee vähän kovemmalla sykkeellä kuin fyysinen. Waltarin nuoruudenpäivinä uskottiin tulevaan - Katsokaa! - nämä pojat luovat vielä kerran uuden maailman. Nyt katsomme taustapeiliin melkein mieluummin kuin horisonttiin.

Pakko varmaan mainita vielä kielellisenä yksityiskohtana tuo nimen "illusioni". Hih, luin sen pitkään genetiivimuodoksi sanasta illusio - olin jo varmaan yli puolen välin ennen kuin tajusin, että se on vanhahtava muoto sanasta illuusio. Illuusio ei siis oleva vain kertojan; se on kollektiivinen harha. Ja niitä harhoja on monia - nuoruus, rakkaus, merkitys, illuusioita kaikki tyynni. Waltari pyörittää illusioneita pitkin matkaa ja antaa useita vaihtoehtoisia tulkintoja. Loppupeleissä alkoi syystä tai toisesta päässäni  soida jäljelle jää vain tuo... ihmisen ikävä toisen luo. Rakkaus on illuusio, joka kohdistuu illuusioon, ts. kuvaan, jonka olet toisesta ihmisestä päässäsi kehityllyt.

Vastustan kiusausta ottaa malliksi yhtä niistä illuusioita käsittelevistä kohdista; demoan mieluummin tätä kollektiivisuuden vs. yksilöllisyyden sivuteemaa.

"Ajatelkaa muuten, mikä suuri mysteerio piilee noissa kahdessa sanassa "meidän koulu". Niihin sisältyy hyvin paljon itsetiedotonta, primitiivistä julmuutta. Ne kieltävät persoonallisen vapauden, - ne siis tavallaan jo koulunpenkillä kasvattavat poikia julkiseen elämään. Ne suggeroivat yhteisen, suuren joukkosielun, joka kätkee itseensä omat kunniakäsitteensä. [--] Tulevaisuus, - huomatkaa, että minäkin jo eksyn käyttämättään sitä sanaa, - tulevaisuus on kollektiivisuuden aikaa. Niin sanottu persoonallisuusprinsiippi on jo tuhonnut liian paljon maailmamme elämänvoimia. - Tosiasiassa niin sanottu persoonallisuus on yksi mielisairauden muoto, jos luemme itserakkauden mielisairaudeksi." (s. 111)

Tekstinäytteestä näkyy osittain sekin, mikä Waltaria itseään Illusionissa jälkikäteen ärsytti: palo, into, ylilyönnit - sanalla sanoen: nuoruus! Kaikki on tulta tai kaikki on tuhkaa. Mutta oikeastaan minusta tällainen röyhkeä, raaka nuoruus on kiinnostavampaa ja tehokkaampaa kuin ylenmäärin hienostunut, symbolinen ja teknisesti taidokas nuoruus. Waltarin kertojahahmon muka-kyynisyys on liikuttavaa ja ilmaisuvoimaista. Vaikutus ei enää tänään ehkä ole ihan sitä mitä nuori Waltari kirjoittaessaan tavoitteli, mutta todellista yhtä kaikki.

Loppuun vielä lukufilosofinen huomio. Blogeissa ja vähän kai muuallakin on puhuttanut se, että Finlandia-ehdokkaiksi valikoitui (hah, enpäs aiokaan sanoa "naisten kirjoittamia kirjoja"!) historiaa tarkastelevia romaaneja. On hyvä juttu, että nykykirjailijatkin historiaa pohtivat ja tutkivat. Miten muutenkaan me sitä voisimme kollektiivisesti käsitellä?  Mutta aikalaiskirjoillakin on oma painoarvonsa. Opetuksen ja tutkimuksen maailmassa puhutaan toisinaan "autenttisista ympäristöistä". Vanhat kirjat ovat omalla tavallaan sellaisia; Suuri illusioni ja vaikkapa sen kanssa samoihin aikoihin ilmestynyt Hilja Valtosen Varaventtiili antavat yhdessä erilaisen, ristiriitaisen ja elävän kuvan 20-luvun lopun Suomesta. Sen ilmapiiri saa tekstuuria, syvyyttä, todellisuutta. Oppikirjat ja myöhempien aikojen hyvien kirjailijoiden tuotokset voivat antaa paljon, mutta ne eivät voi asettaa meitä lukijoina samalla tavalla tapahtuma-aikaansa kuin vanhat, aikalaisille tarkoitetut kirjat.

Olen iloinen, että suomalaiset kustantajat aina silloin tällöin muistavat meitä uusintapainoksilla vanhoistakin kirjoista. En väitä, että kaikki vanha kirjallisuus on säilyttämisen arvoista, mutta soisi valittuja teoksia nousevan uusintapainoksina esille useamminkin.

Mika Waltari (1980, alkuperäinen 1928). Suuri illusioni. Kahdeksas painos (linkki uusimpaan). WSOY. ISBN 951-0-03814-8.

Arvioita:
Ankin kirjablogi
Meri Mitä eniten haluat -blogissa

Kuinka humpuuki valloitti maailman

Kiinnostuin tunnustusten yhteydessä käydyn keskustelun jälkeen kyselemään kustantajilta miten suhtautuvat kansikuvien julkaisemiseen blogijuttujen yhteydessä. Neljältä tuli oitis vastaus - Gummerus, Siltala ja WSOY sallivat sivuiltaan löytyvien kansien kopioinnin ko. kirjoja käsitteleviin blogijuttuihin, kuten on oletettukin. Kuvia ei ilmeisesti kannata kuitenkaan rajata tms. Tammelta vastattiin, että kuvapankista saa imuroida kansi- ja kirjailijakuvia kirjaa käsitteleviin juttuihin, mutta että tekijä (kuvan siis) pitää näkyä. Joten mikäpä siinä - jatkossa varmaan liitän ainakin osaan jutuista kuvan.

Kuvakeiju tuli sittenkin! *vienoa keijukilinää*

Niinpä saatte ihailla Francis Wheenin Kuinka humpuuki valloitti maailman -kirjan huikeaa kantta yllä. Kansi on varmaan osasyy siihen, että Humpuuki tuli klikkailtua ostoskoriin Akateemisen kirjakaupan alesta tammikuussa - toinen syy on pitkäaikainen viehtymykseni näihin maailman yleistä sekopäisyyttä hauskasti pähkäileviin kirjoitin. Michael Foleyn upea The Age of Absurdity taisi kyllä olla lajityypin huippu; sen luin ennen blogin aloittamista joten täytyy tyytyä kehumaan nyt tässä. Jonain päivänä luen sen uudestaan... mutta toistaiseksi on liikaa kokonaan lukemattomia kirjoja jonossa.

Hirveällä riuhtaisulla takaisin aiheeseen: kuinka humpuuki valloitti maailman? Wheenin kirja ei ole aihetta mitenkään akateemisesti tarkasteleva esitys vaan kokeneen journalistin ja kirjoittajan perinpohjainen kooste, joka lähinnä todistelee että humpuuki on valloittanut maailman. Wheen haikailee valistuksen menneitä päiviä, jolloin vielä uskottiin älyn voittoon. Nyt näyttää pahasti siltä, että järjen on korvannut tunne tai tunteen imitointi. Ennen itsekkäitä pyrkimyksiä usein naamioitiin länsimaissa uskonnon kaapuun, nyt jumalan tahdon asemesta tulkitaan markkinavoimia. Mutta Humpuukissa ei ole kyse minkäään poliittisen tai uskonnollisen filosofian ylistyksestä (paitsi ehkä hyvinvointivaltion). Wheen on yksinkertaisella asialla: osoittamassa miten kohtuuttomaan ja järjettömään suuntaan etenemme niin yksityisessä kuin julkisessa elämässä.

Humpuukia lukiessa tulee ensin tunne, että Wheenin näkemyksen mukaan kaikki pieleen mennyt johtuu  muutamien poliitikkojen valtaantulosta - mutta tarkemmin katsottuna Thatcher,  Khomeini, Reagan ja heitä seuranneet poliitikot ovat enemmän oireita kuin syitä. Jotain suurempaa on pielessä kun oikeus, kohtuus ja terve järki jäävät toistuvasti tappiolle. Mihin on jäänyt uskomme ajattelun voimaan ja ideaaleihin?

Wheenin vahvuus on, että hän pohjaa tekstinsä toimijoiden omiin lausuntoihin; Blair, Bush, Clinton ja Friedman saavat kaikki nolata itse itsensä. Tämä ilo suodaan myös akateemisille voodoo-tieteilijöille. Samaan tyyliin käsitellään suuren yleisön joukkohysteriat Wall Streetin meklareiden dot.com-huumasta prinsessa Dianan kuolemaa seuranneeseen suruorgiaan. Myös ihmegurujen johtamisoppeihin hurahtaneet liike-elämän edustajat saavat osansa.

Wheenin ei tarvitse keksiä mitään: riittää kun esittelee sen mitä on tapahtunut. Ja niin hän totisesti tekee, purevasti ja armottomasti. Lukunäytteeksi otan pätkän postmodernismia käsittelevästä osuudesta.

Vaikka suuri osa postmodernismista onkin ehkä hölynpölyä, tällä huuhaalla on tarkoituksensa: postmodernismin teologit käyttivät kvasitieteellistä terminologiaa räjäyttääkseen tieteen "objektiivisuuden". Se ei ollut mikään este, etteivät he tienneet mitään sen paremmin matematiikasta, fysiikasta kuin kemiastakaan. Liikkeen ylipapittarena tunnettu Luce Irigaray tuomitsi Einsteinin kaavan E = mc² "seksuaalisena", koska se "etuoikeuttaa valonnopeuden muiden (vähemmän maskuliinisten) ominaisuuksien kustannuksella, vaikka ne ovat meille elintärkeitä". Samaan tapaan hän protestoi "kiinteiden kappaleiden ylivertaisuutta nestemekaniikkaan verrattuna ja jopa tieteen täydellistä kyvyttömyyttä käsitellä pyörteistä virtausta"; hänen mukaansa tällainen puolueellisuus johtui siitä, että nestemäisyys yhdistettiin naiseuteen: "Miehillä on sukupuolielimet, jotka ovat esillä ja jäykistyvät, kun taas naisilla on aukkoja, joista vuotaa kuukautisverta ja vaginan eritteitä (...) Tästä näkökulmasta katsoen ei ole mikään ihme, ettei tiede ole onnistunut löytämään turbulenssille pätevää mallia. Pyörteisen virtauksen ongelmaa ei voi ratkaista, koska nesteitä (ja naisia) koskevat käsitteet on muotoiltu niin, että niihin jää väistämättä artikuloimattomia jäänteitä."  (s. 101)

Juuri tällaista puolustusta olenkin naisena kaivannut. *huoh*

Kirjan vahvuus hölmöyden dokumenttina on samalla sen heikkous. Tässä keskitytään siihen mikä on kaameaa, ei siihen mitä asialle voisi tehdä. Humpuukista saa katkerat naurut - ja kyllä, Wheen on niin hauska että moneen kertaan sai nauraa ääneen - mutta ei juurikaan toivoa.

Lukiessa tuli, varsinkin taloutta ja globalisaatiota käsittelevissä osuuksissa, mieleeni professori Joseph Stiglitzin (entinen Maailmanpankin pääekonomisti, talousnobelisti ja markkinafundamentalismin ankara vastustaja) kirja Globalisaation sivutuotteet. Stiglitz ei ole läheskään yhtä hauska kuin Wheen - mutta hänellä oli myös ehdotuksia. Tässä mielessä Humpuuki on ehkä enemmän sukua Michael Mooren poleemisille protestikirjoille. Toki Wheen on huomattavasti Moorea asiallisempi kirjoittaja, mutta tasapainoisesta esityksestä ei ole puhettakaan: tämä on mielenosoitusta, ei rakentavaa kritiikkiä.

Ei haittaa, mielenosoituksiakin tarvitaan! Ajankohtainen ja kiinnostava kirja, vaikka onkin muutaman vuoden takaa. Sopii totuuden etsintää ja oikeudenmukaisuutta rakastaville ihmisille, jotka kuitenkin kykenevät pieneen vahingoniloon... empaattisemmille lukijoille on tiedossa myötähäpeää.

Francis Wheen (2006, alkuperäinen 2004). Kuinka humpuuki valloitti maailman - Nykyajan harhojen lyhyt historia. Helsinki: Ajatus Kirjat (Gummerus). Suomennos ja esipuhe: Seppo Hyrkäs.

Arvioita:
Johan Lahdenperä Hesarissa
Harri Junttila Talouselämässä
Mette Luetut-blogissa

Time Travelers Never Die

Alkoi olla vähän ikävä scifiä, joten otin hyllyltä jo pitkään odottaneen Jack McDevittin romaanin. Tilasin  alkutalvesta pari McDevittiä Amazonista. Hän kirjoittaa yleensä luotettavaa, klassista perusscifiä. Tosin vain pari hänen kirjoistaan on tehnyt suuremman vaikutuksen - mieleen ovat jääneet erityisesti Alex Benedict -kirjat - mutta kaikkien kanssa olen viihtynyt.

Time Travelers Never Die on nimensä mukaisesti kertomus aikamatkustelusta. Adrian Shelbornen isä katoaa mystisesti. Pojalle selviää, että fyysikkoisä on kehitellyt aikamatkustuslaitteen ja kadonnut tavallista perusteellisemmin; mies on hukassa niin ajassa kuin paikassakin. Yhdessä klassisia kieliä opettavan ystävänsä Daven kanssa nuorempi Shelborne ryhtyy jäljittämään isäänsä. Aikamatkustus muuttaa vähitellen miesten maailmankuvaa eikä voi olla vaikuttamatta heidän ihmissuhteisiinsakaan.

Juonellisesti Time Travelers on korkeintaan keskikastia, ainakin alan harrastajalle. Kun on lukenut jo iät ajat sitten Poul Andersonin Time Patrol -tarinat, Simon Hawken Time Wars -jutut ja Spider Robinsonin Callahan's Crosstime Saloon -sarjan, puhumattakaan Asimovin The End of Eternity'stä, Heinleinin The Door into Summer'sta ja Willisin Domesday Book'sta, ei McDevittin laiha versio perusparadokseista enää säväytä. Michael Crichtoninin Timeline (suomennettu nimellä Aikamatka) oli sekin juonen puolesta terävämpi kuin Time Travelers. Höh.

Mutta tämä nyt on tällaista kärttyisän kävyn puhetta. Ihastukseni aikaseikkailuihin on näemmä jo vakiintunut arkiseksi suhteeksi... jos olisin voinut lukea tämän utuisin ja uteliain aikamatkustusneitsyen silmin, voisi mielipiteeni juonesta olla ihan toisenlainen.

Myöskään henkilöistä en suuremmin nauttinut. Minusta Dave ja Shel olivat aika pintapuolisia kaikesta näennäisestä stressaamisestaan huolimatta, ja naishahmoilla oli varsin klassinen avustava rooli. Oli tietysti mukava tavata reissussa historiallisia hahmoja, esimerkiksi Alexandrian kirjaston hoitaja Aristarkhos, vaikkei heitäkään erityisen syvällisesti kuvattu.

(Ai niin, mainostetaanpa vähän kotimaistakin: J. Pekka Mäkelä on muuten kirjoittanut karhean ja synkän aikamatkustusjutun nimeltä 391, jossa Aleksandrian kirjastolla on keskeinen rooli.)

McDevittin kirjallinen tyylikään ei tässä päätä huimannut, mutta siitä ei sovi pahastua, sillä hän kirjoittaa yleensä juuri näin: suorasanaisesti ja kuljettaen juttua paljolti dialogin kautta.

"Dad, I don't think you understand. You're going back there to Renaissance Italy, or wherever, and something happened. Happens. Probably the Inquisition gets you, too."

"No," he said. "Nothing will happen."

"How can you say that?"

"Because when I'm done with my visit, instead of coming back here, I'll return in, say, two weeks."

Shel's head was starting to spin again. "Then the reason you disappeared is because I warned you you'd disappear." 

"Sure." He grinned. (s. 55)

Kaikesta rutinasta huolimatta oikeastaan pidin Time Travelers'sta. McDevitt nimittäin onnistui tavallista paremmin tuomaan aikamatkustukseen melkein spinozalaisen säväyksen. Aikamatkustajat eivät koskaan kuole, mutta eipä kuole kukaan muukaan, tavallaan. Nerous, ääliömäisyys, arkipäiväisyys - kaikki on ikuista jos asiaa onnistuu katsomaan ei-kronologisesta perspektiivistä. Jokainen hetki ja valinta on lopullinen, sillä "samaan virtaan astumme, emmekä astu, me, emmekä me". (Herakleitos. Saarikosken kääntämänä wikipedian mukaan. Oli vaan pakko googlettaa miten se oikeasti menee.)

Tässä kirjassa muutos ja muuttumattomuus ovat saman kolikon eri puolia: tajunnalla on vain yksi kronologia eikä entropiaa voi kääntää, mutta samalla kaikki jo tapahtunut pysyy, on ikuisesti tapahtunutta. Eletty elämä on, pääsi sitä katsomaan tai ei. Niinpä Shel ja Dave, jotka alkuun käyttävät aikamatkustusta melkeinpä lapselliseen historiaturismiin, päätyvät oivaltamaan, että aikaa on jokaisella; tärkeää on käyttää se hyvin. Tai ainakin niin, ettei tarvitse hävetä jos tulee myöhemmin aikakoneella katsomaan mitä tuli tehtyä.

Ihan hyvä läksy itse kullekin, vaikka tässä ollaankin vain yksisuuntaisella aikamatkalla.

Jack McDevitt (2010). Time Travelers Never Die. New York: Ace Books.

The Culture of the New Capitalism

The Culture of the New Capitalism tuli tilattua syksyllä Amazonilta Hesarista nähtyjen Eeva Berglundin kehujen perusteella. Pitkään kesti ennen kuin tilasin, ja vielä pidempään ennen kuin luin. The Culture ei kuitenkaan vanhentunut odottaessaan; ihan niin nopeaksi ei muutos ole vielä mennyt.

The Culture'ssa Sennett tarkastelee ihmisen suhdetta yhteiskuntaan ja sen instituutioihin. Mielenkiinnon kohteena ovat uudet taloudelliset ideaalit ja rakenteet, sekä muutoksen myötä muuttuvat tavat rakentaa omaa minuutta. Avainargumentti liittyy Weberin byrokraattis-militaristisen instituution korvautumiseen muuntautuvalla, joustavalla ja suoran viestinnän kautta keskitetyllä organisaatiolla. Uuden kapitalismin instituutiot edellyttävätkin työntekijöiltään erilaisia ominaisuuksia ja erilaista orientaatiota kuin entiset: nyt ei ole arvossa osaaminen tai meriitit, vaan oppiminen, sosiaalinen joustavuus ja ennen kaikkea potentiaali.

Tärkeämpää kuin se mitä olet tehnyt on se minkälaiseksi tulevat mahdollisuutesi nähdään. Hyvin tekeminen (craftsmanship) voi olla tuhoisaa uudessa kapitalismissa; hyvin tekeminen edellyttää keskittymistä, sitoutumista objektiiviseen normiin, aikaa. Nyt arvostetaankin kykyä tehdä vähän kaikkea, nopeasti, vaihtuvissa yhteistyösuhteissa. Joustavassa kapitalismissa objektiiviset mittarit, joilla voitaisiin tarkastella yksilön ansioita, muuttuvat häilyviksi ja organisaatioiden jatkuva muutos katkaisee johtaja-alaissuhteet, joiden puitteissa aikaa vaativa tulos voidaan havaita ja tunnustaa. Valta ja vastuu irtautuvat toisistaan. Kiinnostava on myös huomio siitä, että vaikka uuden kapitalismin piirissä toimivia organisaatiota on itse asiassa vähän ja rajatuilla markkinatalouden aloilla, niiden toiminta- ja ajattelumallit ovat tarttuneet; nyt julkistenkin organisaatioiden odotetaan toimivan kuin ne olisivat mukana globaalissa, sähköisen tiedonvälityksen nopeudella muuttuvassa taloudessa.

Työelämän muutokseen kytkeytyy ikuinen tyydyttämätön kuluttajuus niin yksityisessä kuin julkisessakin sfäärissä. Sennett argumentoi hienosti, että rakastamme hyödytöntäkin potentiaalia. Voiko kukaan käyttää iPodinsa koko tallennuskapasiteettia? Tarvitaanko citymaasturia Saharan ylittämiseen vai kauppareissuihin? Lyhytjännitteistä ja pinnallista suosivat ideaalit nostavat mahdollisen todellista arvokkaammaksi myös työn ulkopuolella. Poliittisesta valinnastakin tulee markkinointikysymys; politiikan kuluttaja täyttää itse aukkopaikat projisoimalla poliitikan viesteihin toivomansa sisällön. Samalla valinnan vapaus todellisuudessa katoaa.

So familiar are we with this crossover from consumer to political behavior that we lose sight of the consequences: the press's and public's endless obsession with politicians' individual character traits masks the reality of the consensus platform. In modern political performances, the marketing of personality further and frequently eschews a narrative of the politician's history and record in office; it's too boring. He or she embodies intentions, desires, values, beliefs, tastes - an emphasis which has again the effect of divorcing power from responsibility. (s. 165)

The Culture oli kiinnostava ja lukemisen arvoinen kirja, ja samalla melko masentava. Ennakkoimattomuus ja hyödyttömyyden pelko leimaavat aikamme työelämää. Oman elämän kulttuurinen rakentaminen on vapaampaa mutta myös vaikeampaa kuin koskaan. Vaikka Sennett näyttää itse löytävän myös positiivisia mahdollisuuksia uuden kulttuurin kautta, niiden esittelystä puuttuu se vakuuttavuus, jolla uuden kulttuurin identiteetille aiheuttama eroosio perustellaan. Myöskään Sennettin ehdottamat keinot tilanteen parantamiseksi eivät vakuuta. Hänen mielestään esimerkiksi kansalaispalkka olisi edistämisen arvoinen vaihtoehto, mutta Soininvaaran viimeisimmän jälkeen siihen on vaikea uskoa.

Sennett puuttuu suuriin kysymyksiin ja tarkastelee niitä suhteellisen abstraktilla tasolla. Teksti ei kuitenkaan karkaa mahdottomaksi, vaikka keskittynyttä lukemista vaatiikin.

Richard Sennett (2006). The Culture of the New Capitalism. New Haven & London: Yale University Press.

Simon Cooperin arvio kirjasta tiivistää pääasiat paremmin kuin itse osasin, ja yhdistää uuden kulttuurin myös kirjallisuuteen - kiinnostavaa!  Christopher Newfield arvioi älykkäästi ja vähän kriittisestikin.