Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Kuva/kansi: Teos/Hannu Mänttäri

Auringon ydin tuli lukumaratonin ansioista luettua niin kuin hyvä (riittävän lyhyt!) romaani pitää lukeakin: kertaistumalta. Sinisalon uusin on tietty itsestäänselvästi lukulistalla, mutta samalla mielessäni epäilin, olisiko Ydin minun juttuni. Vaihtoehtoishistorioista en nimittäin yleensä perusta.

Tässä tapauksessa ratkaisu kuitenkin tuntuu perustellulta ja toimivalta.

Ydin tapahtuu meidän aikanamme mutta toisenlaisessa Suomessa, sellaisessa, jossa jo puukkojunkkarien aikaan on ymmärretty tehdä yhteiskuntavakautta edistäviä ratkaisuja. Kunnon miehekkäille miehille on varattu oikeus omaan suostuvaiseen naiseen, koska miehillä on luontainen ja pakonomainen, järjen kontrollin ulottumattomissa oleva sukupuolivietti. Tämän luonnonvoiman kesyttämisen varmistaakseen on Suomen Eusistokraattinen Tasavalta ryhtynyt valikoimaan lisääntymään sopivat (nais)yksilöt ja ennen kaikkea alkanut vahvasti suosia oikeanlaista käyttäytymistä. Vääränlainen fenotyyppi johtaa ulkopuolelle sulkemiseen, epäkelvoksi luokittelemiseen ja sterilisaatioon. Emansipoitumisen asemesta on koettu domestikoituminen.

Eikä siinä vielä kaikki. Kansanterveyttä vaaliakseen on valtio myös pitänyt voimassa kieltolain ja bannannut alkoholin lisäksi muutkin mielihyvää tuottavat aineet: nikotiinin, kofeiinin ja viimein myös chilin, jolla päähenkilöt Vanna ja Jare käyvät salakauppaa. Itsekin kapsaisiinia käyttävä Vanna käy Ytimessä taistelua syövyttävää masennusta ja loputtomia itsesyytöksiä vastaan; pikkusisko Mannan muisto ei jätä häntä rauhaan. Ainoa apu on kapsaisiinin kirkas tunne.

[--] Upea, räjähtävä tuska lyö taas suuhuni kuin joku olisi juuri iskenyt hampaani sisään moukarilla. 

Poltetta on suojeltava kuin hiipuvaa liekkiä. Sen on annettava elää, sitä ei pidä tukahduttaa leivällä tai maitotuotteella tai viileällä juomalla. Sillä niin kaunan kuin suu ja vatsa tuntee pyhää tuskaa, ruumis pumppaa elimistöön hekumallisia opiaatteja. [--] Habanerossa on huikeat diskantit, sen poltto on kimeää ja korkeaa kuin hermoon osuva pora. Habaneron makuväri on keltainen, melkein valkoisen keltainen, sen salamointi välkkyy näköhermoissani. Tämä on paras veto ikinä, ikinä, ikinä. (s. 133)

Olen pitänyt kaikista lukemistani Sinisalon kirjoista, joistain enemmän, toisista vähemmän. Auringon ydin on melko erilainen kuin tähänastinen lempparini Linnunaivot, mutta Ydin tuntuu ainakin näin lyhyen miettimisen jälkeen vähintään yhtä hyvältä lukukokemukselta. Se ei ole yhtä arvoituksellinen kuin Linnunaivot, mutta oivaltamista riittää jonkun verran, hahmot ovat riittävän ristiriitaisia ollakseen mielenkiintoisia ja tekstikin on passelisti väliin runollista ja väliin sujuvan huomaamatonta. Erikoinen ympäristö on toteutettu hyvin ja nimikkeistön nätti niiaus H. G. Wellsin suuntaan miellytti.

Tarina myös liikkuu mukavassa rytmissä. Yksi omaleimaisen maailman hankaluuksia on, että lukijalle pitäisi kertoa riittävästi ympäristöstä, mutta pitkälliset infodumpit tekevät helposti kirjasta tahmean ja puuduttavan. Sinisalo osaa sirotella infodumpit sopivasti. Spekulaatioon on myös helpompi mennä mukaan, kun siitä ei yritetäkään tehdä osaa "meidän" todellisuuttamme; tässä tapauksessa uhkakuvan sijoittaminen reilusti kuvitteellisen puolelle tekee siitä oikeastaan pelottavamman. Kuten yksi kirjan hahmoista toteaa,

[--] Moni saattaisi elää aivan tyytyväisenä ilman autoa, tai ymmärtäisi hyvin, että sen hankkiminen vaatii ponnistuksia ja joistakin muista asioista tinkimistä. Mutta jos riittävän ponteva ryhmä iskoistaisi jatkuvasti muiden päähän ajatusta, että ilman autoa eläminen on mahdotonta, että autottomuus on ihmisoikeusloukkas - kuinka moni siinä tilanteessa kieltäytyisi valtion jakamista ilmaisista autoista?" (s. 262)

Auringon ydin kertoo, että kaikkein addiktiivisen huume on oikeastaan valta. Jep. Noh, vaarallisin ainakin. Käyttäjälle ja ympäristölle. Mutta ei chilikään mitään nössöjen kamaa ole. Suosittelen Ydintä lämmöllä kaikille spefiä sietäville... ja nopean ja kuuman ruoan ystäville lisäksi tätä katkarapukastiketta, tuplachilikastikkeella.

Johanna Sinisalo (2013). Auringon ydin. Teos. 978-951-851-552-7.

Arvioita:
Juhani Karila Hesarista viittaa Taivaslauluun ja Orjattareen osuvassa arviossaan, mutta myös spoilaa hieman enemmän kuin itse arviolta toivoisin.
Hannu Kirjavinkeistä sanoo reippaasti Sinisalon toistaiseksi parhaaksi
Taika Kirjasfäärissä päättää juttunsa osuvasti "Bravo!"
Krista Lukutoukan kulttuuriblogista napsautti viisi tähteä.

Hilja Valtonen: Rakas Vihtori

Kuukauden kooste saa odottaa huomiseen; tänään on pakko rupatella Rakkaasta Vihtorista, sen verran kiinnostava tapaus tämä Hilja Valtosen romaani on. Varmaan kaikki muut kuuluisan Vihtorin tuntevatkin, mutta minäpä en ollut kirjaa lukenut tai elokuvaa nähnyt. Hyvä että edes nyt! Rakas Vihtori suorastaan kuuluu yleissivistykseen – onhan se näemmä onnistunut muuttamaan erisnimen adjektiivintapaiseksi. Vai tarkoittiko vihtori tätä jo ennen Hilja Valtosta? 

Itse keksin koko kirjailijan Hilja Valtosen vasta muutama vuosi sitten, blogitaipaleeni alkupäässä, muistaakseni Sallan kehujen perusteella. Niin perinpohjaisesti oli nuorena lukemiseni keskittynyt spefiin ja dekkareihin, että tämä suuri suomalainen piti erikseen löytää. 

Ei se mitään – luulen että saan Valtosen kirjoista enemmän ja erilaista hupia nyt kuin teininä olisin saanut. Ja ajan kuluessahan nämä ovat yhä enemmän ja enemmän “historiallisia” romaaneja, loistavaa aikojen ja tapojen kuvausta. 

Valtosen romaaneihin en ole vielä kertaakaan pettynyt, ja se on paljon sanottu se. Ehkä vielä hienompaa: jokainen niistä on onnistunut yllättämään jollain piirteellään.

Rakas Vihtori näyttää aluksi kertovan suutarimestari Aukusti Kykkäsestä ja hänen pitkästä ja komeasta Loviisa-vaimostaan, jolla oli talollisiakin kosijainsa joukossa. Avioliitto ei kyläläisten epäilyistä huolimatta syntynyt pakosta, sillä ensimmäistä lasta odotettiin kymmenen kuukautta. Rakas Vihtori keskittyy silti viimeiseen lapsukaiseen, pitkälettiseen Kykkäsen Kerttuun. Nokkela ja kaunis Kerttu keräilee kosijoita ja hänen ystävänsä Terttu odottaa tosirakkautta. Ja kuinkas sitten kävikään? 

(Äh. Tämän kirjan herättämistä ajatuksista en voi kirjoittaa spoilaamatta juonta. Lopeta siis lukeminen tähän jos et jo tiedä mitä tapahtuu.) 

Vaikka miehiä on tarjolla siellä ja täällä, Kerttu sortuu loppujen lopuksi naimaan lapsuuden kylästä tutun Vihtori "Viku" Lumbergin, entisen kiusankappaleen ja nykyisen hurmurin. Mutta hurmuri on myös huijari, salaviekas koijari, joka menee aina siitä mistä aita on matalin, eikä pane sanan pitämiselle paljonkaan painoa. Taisit, opettaja-parka, ottaa itsellesi elätti-revon, toteaa kylällä vaari, ja niinhän siinä on käynyt. Mutta Kerttu oli keittänyt omin päin soppansa, omin neuvoin hän sai sen syödä. 

Opettajaksi kouluttautunut Kerttu saa paiskia rajusti töitä ja käyttää kaiken nokkeluutensa selvitäkseen miehensä veloista. Elämä Vihtorin kanssa kasvattaa Kertusta äitinsä veroisen tekijänaisen, joka pääsee lopulta jopa eduskuntaan. 

Vihtori herätti miettimään, miten ja mikä on muuttunut naisten ja miesten välillä. Kerttu toteaa (50-luvulla?), että avioliitto ei purkautunut yhtä helposti kuin kihlaus. Siinä asiassa ajat ovat nyt totisesti toiset. Yhteinen lapsikatras on edelleen vahva side, mutta yleinen mielipide ei varsinaisesti tuomitse eroa edes lapsiperheissä. Sen sijaan kuvittelisin, että työ on yhä miehen kunnia, ja nykyään taitaa olla naisenkin. Odotamme ja oletamme, että kumpikin puoliso yrittää yhteistä kelkkaa kiskoa, tavalla tai toisella. 

Mutta entäs ne tunteet? Kerttu rakastaa Vihtoria alussa tavalla, jota voi kuvata romanttiseksi rakkaudeksi. Lopussakin on rakkautta, mutta se on illuusiotonta, velvollisuudentuntoista, jopa äidillistä sävyltään, niin selviä ovat jo Kertulle miehen luonteen ja älyn heikkoudet. Kerttu ikään kuin ottaa käytännön vastuun miehen luonteesta ja teoista. Vihtori itse ulkoistaa kepeästi virheensä. Huijari hän on ollut vain rakkaudesta Kerttuun, tehdäkseen häneen vaikutuksen, ja toisia naisia vokotellut vain siksi, että hän on mies ja hänessä on siksi outoja voimia, joita hän ei voi itse hallita. 

Kerttu ei selitystä niele (duh!) mutta selityksillä ei olekaan merkitystä. Kerttu kun näet itse ottaa niin perinpohjaisesti vastuun omista päätöksistään, että pitää miehen kun on mokoman valinnut. Jokin katkera sivumaku on silti Kertun lausahduksessa kun hän sanoo tuskinpa mies vaihtaen parantuisi. Romantiikka on pettänyt Kertun; hän ei enää uskova aikuisia miehiä olevankaan. Onneksi Kerttu on itse aikuinen kahdenkin edestä. Vahvan naisen ja heikon miehen kontrasti tässä on kiehtovaa. 

Valtosen kirjallisuudesta puhutaan usein kuin se olisi romanttista… mutta kirja kirjalta epäilen yhä enemmän, että romansseja nämä eivät ole. Rakas Vihtori oli taas kerran mainiosti särmikäs ihmissuhderomaani ilman haihattelun häivääkään. Onneksi rouvan tuotanto on laaja; vielä pitkään löytyy uutta luettavaa. 

Hilja Valtonen (1950). Rakas Vihtori. Otava.

Arvioita:

Ei tipu. Kännykän nettiyhteydellä ei kuulkaas korvessa googletella.

Äidinmaa

Kuva: Tammi

Tästä romaanista kirjoittelen poikkeuksellisen hämmentyneessä tilassa. Lukuelämys oli skitsofreeninen. Toisaalta ihailin ja toisaalta teki mieli paiskoa seinään. Äidinmaan kohdalla en osaa erottaa omia lähtökohtiani lukukokemuksesta; en osaa sanoa, onko vika kirjassa vai sitä pitelevässä naisessa.

Nimenomaan naisessa. Tässä sitä naisihminen puntaroi miehen kirjoittamaa kuvausta raa'asti miehiä sortavasta naisten yhteiskunnasta. Sanon mitä tahansa, on sanomiseni sukupuolittunut kannanotto, tai ainakin voi näyttää sellaiselta, ja niin on jos siltä näyttää, sanoo vanha viisaus, joten mitäs nyt tehdään?

Suhtautukaa ainakin lörpötykseeni tavallistakin kyynisemmin.

Äidinmaa on kuluvan vuosisadan loppupuolelle sijoittuva dystopia. Miehistä on tullut pelkkiä koiraita, hyväksikäytettyä ja alistettua orjatyövoimaa, jota ankara akkavalta sortaa, pieksee, raiskaa ja tappaa. Jumalatarta palvovat, heteroseksuaalisuuden ja yksiavioisen homoseksuaalisuudenkin torjuvat heimonaiset eivät hyväksy yksityisomistusta, peilejä tai vapaata tiedonkulkua. Raivotautinen terrori saa rauhassa kukoistaa suljetussa maassa, sillä kansainvälinen yhteisö ei uskalla puuttua Äidinmaan elämään suuren pommin pelosssa.

Tarinassa seurataan Anna-Liisan ja Benjaminin vaiheita. Anna-Liisa on salaa pariseksuaalisuuteen taipuvainen vartija ja entinen tutkija. Hän tietää Äidinmaan taustoista enemmän kuin moni muu ikätoverinsa. Työkseen hän valvoo koiraita, usein juuri vanhaa Benjaminia, joka muistaa vielä varhaislapsuudestaan isän. Benjamin kaipaa kadonnutta Railoa, nuorta miestä, johon hänen isyyden kaipuunsa purkautuu.

Koin uskottavuuden ongelmaksi Äidinmaan kanssa. Kun lukee fantasiaa ja avaruusoopperoita ei pitäisi kai valittaa uskottavuudesta, mutta sijoittamalla Äidinmaan suht' lähelle ajassa ja paikassa, ankkuroimalla sen selkästi reaalitodellisuuteen, Salminen avaa oven myös uskottavuuspohdiskelulle. Esimerkiksi Sheri S. Tepperin Portti naisten maahan -kirjaan tai Maarit Verrosen Karsintavaiheeseen verrattuna Äidinmaa ei vakuuta.

Vaikka ekokatastrofiin on äärimmäisen helppo uskoa, ja talouden ja yhteiskunnan muodostaman järjestelmän romahtamiseen samoin, on vaikea kuvitella tällaista seksuaalisten ja sukupuoliroolien kääntymistä päälaelleen näin lyhyellä tähtäimellä. Se ei vain fyysisesti onnistuisi. Vaikka Salminen väläyttelee ovelia polkuja moiseen tilanteeseen päätymiseksi, en taida vielä ryhtyä kokoamaan äitien neuvostoa suurlakkoa ja vallankaappausta varten. Olen nähnyt miehiä ja olen nähnyt naisia ja miehet ovat isompia. Ei, ei mene läpi.

Margaret Atwoodin Orjattaresi, joka kuvaa jokseenkin päinvastaista tilannetta, on välittömästi uskottavampi, sillä siinä totalitaarinen sorto nousee selkeästi jo olemassa olevista valtarakenteista. Asevoimat ja fundamentalistiset uskonnot ovat vahvasti miesvaltaisia ja hierarkkisia perustoja, joille naista alistava, totalitaarinen järjestys voisi syntyä.

Ups, on jo syntynytkin, yhdessä sun toisessa paikassa. Miesten naisiin kohdistamasta instutionalisoidusta sorrosta ja raiskauksista löytyy pilvin pimein esimerkkejä sekä historiasta että nykyhetkestä. Patriarkaatilla pyyhkii hyvin, mutta mistä löytyvät vastaavat esimerkit matriarkaalisista sortoyhteisöistä? Olen kuullut huhuttavan jostain alkuasukasheimosta joskus jossain... Pentele, kyllä naisten harjoittamalle miesten yhteiskunnalliselle alistamiselle pitäisi saada paremmat pr-ihmiset!

En väitä, etteivätkö naiset kykenisi kaikenlaiseen pahuuteen, julmuuteen ja vallan väärinkäyttöön. Kykeneväthän miehetkin hyvyyteen, lempeyteen ja eettiseen toimintaan. Mutta en vaan onnistu uskomaan naisten sortotoimiin Äidinmaassa kuvatulla tavalla. Brantenbergin Egalian tyttärissä, joka on rempseä käänteisroolileikki ja sellaisena purevasti feministinen teksti, uskottavuuskysymys on sivuutettu etäännyttämällä kummallinen Egalia jonnekin kauas. Äidinmaan kanssa pitäisi leikkiä, että näin kävisi täällä meillä. Ihan pian. Ei. Ei vaikka yliopistojen opiskelijoista onkin enemmistö naisia.

Ei Salminen varmaan ajattelekaan, että Äidinmaa käsitettäisiin vakavaksi skenaarioksi. Toivottavasti. Mutta miten tätä sitten pitäisi lukea jos kyseessä ei ole Pelastakaa miehet -manifesti? Ehkä ajatuksena on, että pitäisi ylipäätään kyseenalaistaa sukupuolittunut ajattelu ja kaikenlainen ihmisten seksuaalisuuteen kohdistuva normittaminen. Ehkä tämä onkin radikaalia liberaalifeminismiä puhtaimmillaan. Naisillakin on oikeus esiintyä sortajina ja raiskaajina kirjallisuudessa?

Tuo ei nyt kuulostanut oikein fiksulta, mutta menköön. Jokin luontainen vastenmielisyys tuohon Äidinmaan asetelmaan minulla nousi päällimmäiseksi lukiessani ja näemmä tässä jutussakin. Tunnereaktioni epäilemättä todistaa, että johonkin kipeään paikkaan Salminen tällä osui.

Äidinmaassa ei minusta ole kyse siitä miten valta korruptoi (myös naiset) ja tilaisuus tekee (myös naisista) sortajia; sitä teemaa varten ei olisi tarvittu sukupuoleen ja seksuaalisuuteen perustuvaa yhteiskuntaa. Tavallinen työpaikka riittäisi. Tai jos haluaa tulevaisuuden kauhuja katsastaa, voihan sitä kansaa alistaa monenlaiseen totalitarismiin... Kyse on siis myös sukupuolesta.

Olisipas aika raikasta jos voisimme jättää toistemme sukuelimet ja seksielämän kokonaan sivuun yhteiskunnallisesta keskustelusta... Se, mitä kaksi (tai useampia) aikuisia ihmisiä missäkin makuuhuoneessa puuhaa, ei ratkaise maailman ongelmia, auttaa vain unohtamaan ne hetkeksi.

Minua Äidinmaa siis ahdisti ja hiersi ja kiukuttikin. Kaipa minä ajattelin että hei, me naiset emme ole ansainneet tätä! meitä voi luokkana syyllistää kieroutuneista perhehelveteistä ja epäreiluudesta huoltajuuskysymyksissä ja kosmetiikan koe-eläimistä ja vaikka mistä! mutta ei systemaattisesta miesten syrjinnästä! 

Tulinko tuossa todistaneeksi, että uskon kirjalliseen perisyntiin? Jos jotkut miehet ovat todistettavasti sovistisia alistajia, saa fiktiivisesti tehdä koko sukupuolesta sortajia... mutta ei toisin päin. Krhm. Myönnän että logiikkani ontuu. Tässä tasa-arvoasiassa tulee itse kukin helposti syyllistyneeksi kategorian perusteella tuomitsemiseen. Se on vähän niin kuin driving while black jenkkilässä.

Huh, tuli pitkä selitys mutta reiluuden vuoksi ehkä tarpeen! Sillä vaikka olen pitkän linjan dystopia-herkuttelija, en välttämättä ole puolueeton Äidinmaan uskottavuutta moittiessani. Kenties maun pilaakin takapihaltani leviävä palavien rintaliivien katku. Saatan tuomita perusteella writing while male.

Kirjallisessa mielessä Äidinmaa oli näet minusta taitavasti rakennettua kerrontaa. Se onnistui kiehtomaan. Kuten yllä olevasta voi päätellä, mutisin itsekseni vastalauseita puolen kirjaa. Provosoiduin kun provosoitiin. Silti tarina kuitenkin koukutti eikä tullut mitään kiusausta jättää kesken.

Toki paketti olisi voinut olla tiiviimpi. Tyylillisesti Salmisen teksti on turhan rehevää minun makuuni. Välillä on siinä ja siinä, ettei kielikuva kompastu adjektiiviraameihinsa, onneksi enimmäkseen ei. Ja intohimon palolla on puolensakin. Otan loppuun tekstinäytteeksi kohdan, joka kolahti mukavasti näin Haatasen kirjan perään:

Kaikkialla oli lamppuja, joiden oli täytynyt joskus palaa, mutta jotka olivat nyt puhkottujen silmien meri. Maisema mylvi viestejä kyltymättömästä ajasta, jolloin aikuisten ihmisten tarpeet olivat olleet lapsen tarpeita: Nyt. Minä. Minulle. Haluan. Otan. Heti. Heti. 

Oliko joskus tosiaan uskottu kaiken ehtymättömyyteen? Oliko jokainen ajatellut, että juuri hänellä oli ollut oikeus saada esineitä, hyödykkeitä ja omaisuutta vain siksi, että hän oli ollut olemassa? Isompia asuntoja, nopeampia autoja, hiotumpia jalokiviä, tehokkaampia tietokoneita, parempia matkapuhelimia, heroiinia ja pornografiaa, uusia parittelukumppaneita, joogaopettajia, henkilökohtaisia valmentajia, ampuma-aseita, vapautta, vapautta, loputonta vapautta itsensä toteuttamiseen ja oman persoonansa palvomiseen. Olivatko kaikki kuvitelleet olevansa poikkeuksia? [--] (s. 253)

Salmisen seuraavaa kirjaa odotan mielenkiinnolla. Äidinmaassa on hurjuutta ja energiaa, vaikka se minussa saikin näemmä aikaan jonkinlaisen primitiivireaktion. Toista miehillä-on-kurjaa -kirjaa en kyllä viitsisi lukea, mutta pidin Äidimaan vision suuruusluokasta. Ei mitään näpertelyä, tämä. En tykännyt. Mutta ihailin jotenkin.

Jan Salminen (2012). Äidinmaa. Tammi. ISBN 978-951-31-6656-4.

Arvioita:
Sanna Sevänen Aamulehdessä
Erkki Kanerva Turun Sanomissa
Helena Ruuska Helsingin Sanomissa
Irja Kirjavinkeissä
Minna Ilselässä
Linnea Kujerruksia-blogissa

Syysmaa: Welman tytöistä Varjoihin

Päällimmäisenä kaunein kansi.

Anu Holopaisen Syysmaa-sarjan ensimmäinen osa, Welman tytöt, on ollut lukulistalla jo tovin. Syysmaa on nuorten fantasiaa, joka sijoittuu vahvasti patriarkaaliseen yhteiskuntaan. Pieni joukko toisinajattelevia naisia (ja miehiä) yrittää muuttaa vallitsevaa tilannetta ja elää toisin. Yhteiskuntajärjestys on myös vahvasti uskonnollinen, tosin kiinnostavasti fantastisella tavalla. Miesten ylivalta on silti Syysmaan vallitseva piirre.

Aikomukseni oli lukea koko sarja, jos avausosa sattuisi yhtään kolahtamaan. Kolahtihan se, ihan riittävästi kotitarpeiksi, joten hain lisää osia kirjastosta. Ensimmäinen osa, Welman tytöt, oli ehkä kömpelöin viidestä tähän asti ilmestyneestä osasta; Viinikauppiaasta pidin eniten. Yölaakso oli yllättävin. Viides osa, Varjoja, taas oli jännästi kaksijakoinen: sen kahdesta tarinalinjasta toinen tuntui vähän ontolta, mutta toinen todella kiehtoi ja jäi parhaiten mieleeni koko sarjasta. Sarja tummenee edetessään. Varjojen viimeiset luvut saivat kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin, varsinkin heti Al-Husseinin kirjan jälkeen... Grh!

Joudun vähän miettimään mitä Syysmaasta sanoisin, sillä sarjoista on vaikea kirjoittaa järkevästi. Myöhempien osien kuvaaminen spoilaa niin helposti ensimmäiset osat. Onneksi apu on lähellä: Kirjanurkan Kirsi, jolta sain lopullisen kimmokkeen ottaa sarjan luettavaksi, on tehnyt niin hyvän selostuksen kirjojen perussisällöstä että linkitänkin siihen (kiitos Kirsi!) ja tyydyn tässä rupattelemaan omasta lukukokemuksestani.

Viihdyin Holopaisen fantasian parissa hyvin. Takakannen kuvaus "varttuneille nuorille" sopii näemmä myös tällaisiin vähän lapsellisiksi jääneisiin aikuisiin. Toki teksti on tyylillisesti naiivia verrattuna vaikkapa Schlinkin Viikonloppuun, jota olen paennut Syysmaahan toistuvasti viime viikkoina. Mutta kirjan kanssa voi viihtyä tai olla viihtymättä tuhannesta eri syystä. Jos aikuisten kirjassa selostettaisiin tällaisella perusteellisuudella ja suoruudella mitä kukakin milloinkin tuntee tai ajattelee, ärsyyntyisin kuoliaaksi. Mutta kun hyväksyy, että sarja on vähän nuoremmille tarkoitettu, ja antaa itselleen luvan nauttia, Syysmaahan kelpaa täysi-ikäisenkin upota.

Henkilöistä ei nimittäin ole tehty liian yksinkertaisia. Tai oikeammin, henkilökuvaus antaa hahmoista yksinkertaisen ja vähän kaavamaisen käsityksen, mutta heidän muuttumisessaan ja kehittymisessään on mielekkyyttä. Vaikka yksittäiset ihmiset tuntuvat poikkileikkauksena simppeleiltä tyypeiltä minä tahansa tiettynä hetkenä, tarinan mittaan tapahtuu paljon myös sisäisesti, ei vain ulkoisesti.

Ja paljon tosiaan tapahtuu. Tarina liikkuu koko ajan, tyhjäkäyntiä on suhteellisen vähän ja sain yllättyäkin muutaman kerran. Erityisen toimivaa minusta oli Holopaisen luoman maailman ja juonen yhteispeli. Maailmaa ei selosteta kauhean pitkittyneesti. Ensimmäisen kirjan parin rasittavanpuoleisen infodumppauksen jälkeen suoranainen selittäminen on minimissään, mikä minusta on hyvä. Lukijalle jää tilaa miettiä itse.  Juoni on riittävän mutkikas pitääkseen otteessaan, olkoonkin että paljon lukenut ihminen väkisinkin arvaa yhtä ja toista jo etukäteen. Mutta Syysmaasta paljastuu välillä sen verran uutta, että mielenkiinto säilyy.

Syysmaa-kirjat pohtivat valtaa, sukupuolten välisiä eroja, vanhemmuutta ja rakkautta. Onneksi nimenomaan pohtivat eivätkä saarnaa. Kuvittelisin, että Syysmaa voi herättää nuoren tytön miettimään tasa-arvon kysymyksiä ja vallankäyttöä omassakin ympäristössä, mutta mistään poliittisesta tuputtamisesta ei ole kyse. Neiti A kuulema piti näistä kirjoista kun luki ne muutama vuosi sitten, ja ymmärrän kyllä miksi.

Syysmaa kattaa montakin erilaista teemaa, joista voisi kirjoittaa... ja keskeisin varmasti on sukupuolten välinen tasa-arvo... mutta jos raapustaisin tähän kaiken näistä kirjoista mieleeni juolahtavan, hämähäkit ehtisivät kutoa teihin verkkoja ennen kuin saisitte juttuni luettua. Sitä paitsi pitkällinen filosofinen pohdiskelu antaisi takuuvarmasti väärän käsityksen Syysmaasta; en halua karkoittaa potentiaalisia lukijoita paasaamalla. Poimin siis tähän vain kaksi asiaa, etten itse täysin unohtaisi mitä jäin miettimään.

Ensinnäkin uskonnollisuuden sävy. Uskonto on Syysmaassa vahvasti sidoksissa yhteiskunnalliseen ja sosiaaliseen elämään, mutta uskon kokemus tuntuu välineelliseltä, lähes maalliselta, varsinkin neljän vallassa olevan uskonhaaraan puunpalvojille. Ne ovat jotenkin enemmän poliittisia puolueita tai yhteiskuntalohkoja kuin varsinaisesti uskonnollisia liikkeitä. Institutionalisoitumisen aiheuttamaa kalkkeutumista? Villit ja piileksivät uskonhaarat taas ovat selvemmin hengellisiä(kin) luonteeltaan, mutta toisaalta esimerkiksi Villipihlahjan palvojilla on hyvin konkreettinen, käytännöllinen suhde jumaluuksiinsa. Palvotut puut todellakin antavat apua, lahjoja ja näkyjä. Tämä panikin minut miettimään, onko uskonto enää uskonto, jos siitä on kouriintuntuvia todisteita? Ja voiko ei-hierarkkinen uskonhaara mitenkään vallata elintilaa hierarkkiselta, kun ottaa huomioon ihmisen luontaisen laumasieluisuuden? Kaipaammeko aina paimenta?

Tuossa uskonnon ja yhteiskunnan yhdistelmässä on jotain, en oikein tiedä mitä... mutta kombinaatio on vallankäytön pohtimiselle hedelmällinen. Vaikkei asiaan sen ihmeemmin syventyisikään, kysymykset voivat jäädä alitajuntaan. Jos olisin tiennyt näistä kirjoista aikaisemmin, olisin luettanut ne Neideillä. Onneksi ovat löytäneet ne omin päin.

Toinen juttu: omistamisen ja rakkauden suhde. Viinikauppiaassa Yvana-tyttöseen kohdistuu kiihkeää omistushalua. Se sai miettimään, että vaikka Syysmaassa ensimmäisenä kiinnittyy huomio tavismiesten vahvasti omistavaan suhteeseen naisiinsa, eivät naisetkaan ole immuuneja halulle omistaa rakkautensa kohteen. Holopainen on mielestäni poiminut tässä kiinnostavan teemaan esille. Sen mitä rakastaa haluaa myös omistaa, ja kääntäen, sitä mitä omistaa alkaa myös rakastaa jollain kieroutuneella tavalla. Omistettu esinekin saa lisäarvoa siitä, että se on oma. Rakkauden objekti lakkaa olemasta itsenäinen ajatteleva olento; rakkaus tuntuu antavan oikeuden muokata ja kontrolloida. Etenkin äitien kohdalla tämä on vaikea dilemma! Loppujen lopuksi vanhempien kuuluukin muokata ja kontrolloida - tai sosiaalisesta elämästä ei tule mitään. Pitäisi vain tietää milloin pidätellä ja milloin päästää.

Lisään vielä lopuksi, ettei kirjasarja todellakaan ole niin kuivakka kuin jutustani voisi kuvitella. En pysähdellyt lukiessani pohtimaan syntyjä syviä vaan kääntelin sivuja nähdäkseni mitä seuraavaksi tapahtuu. Mutta selvästikin Syysmaan asetelmissa on jotain kiehtovaa, sillä jälkikäteen palailin sen teemoihin mielessäni ja Neidin kanssa keskustellessa. (Neiti A on nyt kesälomalla kotona. Oikein kehrään ilosta, kun on taas naispuolista rupatteluseuraa...)

Onneksi olen ajoittanut Syysmaa-lukemiseni hyvin; sarjan viimeinen osa on ilmestymässä heinäkuussa. Ilman muuta sekin pitää lukea.

Suosittelen ilolla näitä helppolukuisia kirjoja muillekin, lähinnä kuitenkin ehkä tyttöihmisille ikävälillä 13-17, tai kaltaisilleni vanhemmille varttuneille nuorille, joille nuortenkirjat toimivat välipaloina haastavampien opusten lomassa. Parhaimmillaan Syysmaa on ehkä silloin, kun nuori nainen on juuri alkanut miettiä mitä tarkoittaa naisena oleminen ja mitä sen tahtoo tarkoittavan omalla kohdallaan.

- Etkö ole koskaan halunnut käydä tavernassa juomassa kolpakollista ja kuuntelemassa soittajia? Etkö koskaan pyytänyt päästä isän mukaan, kun hän kävi suuriruhtinaan hovissa? Riittääkö sinulle tosiaan pelkkä raataminen täällä talossa, kun ainoa huvisi on se, että tänne tulee vieras lapsilauma tekemään vielä lisää siivottavaa? 

Marna, perinteitä vaalivan isän ja vielä tiukemman äidin kasvatti, katsoi Adairaa kuin tämä olisi alkanut lausua pahoja loitsuja. Adairasta puolestaan tuntui kuin hänet olisi viskattu väkivalloin aikuisten maailmaan, ja hänen täytyi saada mahdollisimman paljon tietoa jotta selviytyisi siellä. Hänen silmänsä olivat auenneet, eikä hän enää kyennyt sulkemaan niitä. (s. 29)

Syysmaan luettuaan muistaa, mitä meillä täällä ja tänään on. Mitä kaikilla naisilla ei ole. Silmät auki vain!

Ihan herkimmille runosieluille Syysmaa ei kenties sovi; ihmisiä kuolee, syyttömiäkin, eikä elämä todellakaan ole reilua. Varsin realistista fantasiaa siis.

Anu Holopainen. Karisto.

(2003). Welman tytöt. ISBN 951-23-4462-9.

(2004). Sisarpuut. ISBN 951-23-4578-1.

(2005). Viinikauppias. ISBN 951-23-4705-9.

(2009). Yölaakso. ISBN 951-23-5106-0.

(2011). Varjoja. ISBN 951-23-5447-4.

Arvioita en malta nyt googlettaa, sillä hyvä kirja odottaa... mutta linkitän Risingshadow'n Syysmaa-sivulle, josta pääsee näppärästi kutakin kirjaa käsitteleviin juttuihin käsiksi.

Huorasatu

Kuva: Into

Hihhei, olen vihdoin saanut pään auki loppuvuoden Suomi-urakassani! Vielä aika monta vuoden 2011 kirjaa pitäisi lukea ennen Blogistanian oman Finlandian H-hetkeä. Mutta tästä tämä nyt lähti ja ihan positiivisissa fiiliksissä.

Huorasatu on Laura Gustafssonin esikoisromaani, joka humahti suoraan paitsi Hesarin esikoiskisan listalle myös Finlandia-listalle. Tavallaan ymmärrän miksi. Gustafsson nimittäin kirjoittaa rajusti ja rajuista asioista. Sellainenkin kirja pitää löytyä jokaiselta palkintolistalta ja kyllä tämä paikkansa rivissä lunastaa siinä missä moni muukin.

Huorasatu on rakkauden jumalatarten kasvutarina; aikuisuutta etsivät vahingossa Suomeen päätynyt Afrodite sekä huorat Milla  ja Kalla. Pitää vain voittaa itsekeskeisyys, epäitsenäisyys, laumasieluisuus, itsekkyys, syyllisyys, kuolema ja pari muuta ikävää ihmisyydelle ominaista piirrettä. Sitten kun siitä on selvitty, voi lakata olemasta oman elämänsä uhri. Jos hyvä tuuri käy, ei tarvitse olla sankarikaan. Kirjailijatar korjaa kasvun hedelmät.

Mitähän tarinasta voisi sanoa? Aristoteles näyttäytyy ikävässä valossa, Ares osoittautuu aika lapselliseksi (ööö... mitä muuta voisi sodan jumalalta odottaakaan?) eikä viisauden jumalattarella näytä olevan mitään roolia...

Tämä oli minulle siitä harvinainen lukukokemus, että koin kirjan enemmän tekstin kuin tarinan kautta. Tarina onkin, anteeksi vain, koukeroinen ja sekava remix, josta ei järisyttävää iloa ainakaan meikäläiselle irronnut. Jotenkin luulen, että Gustafssonilta olisi lähtenyt ihan soolonakin aika hulppeaa absurdia tekstiä, ilman tätä mytologiatrippiä Afroditen ja muiden ihmisten kuvikseen luomien jumalaisten olentojen sekoittamista asiaan. Sitä paitsi luin muutama vuosi takaperin (brittiläisen?) romaanin, jossa Olympoksen väki asusti nykyajassa, eikä sen kaiku ollut ainakaan minusta mitenkään mieluinen lisä tälle kirjalle.

Mutta. Kerrankin voi sanoa, että ei haittaa vaikka tarina tempoili ja möyri ihan happopöllyissä. Ei se mitään. Huorasatua oli silti mukava lukea (ainakin ensimmäiset 150 sivua), sillä kirjoitustyyli kolahti. Teksti on iloittelevaa ja agressiivista yhtä aikaa, hilpeästi kohtuutonta ja todella sujuvaa. Itse asiassa hämmästyttävän sujuvaa. Paikoin ajattelin, että tämähän on kuin elokuvaa lukisi. Duh. Dramaturgiaahan Gustafsson opiskelee.

Lukunäytettä on vaikea valita, sillä teksti luisuilee tyylilajista toiseen kuin liukastettuna. Otetaanpa tällainen:

Afrodite lupaa tulla pelastamaan tilanteen välittömästi. 

"Voi voi, on se kuollut", hän toteaa saavuttuaan. 

"Se oli kyllä vahinko." 

"No ei sentään kovin kummoinen vahinko." Afrodite mutristaa suutaan: Julian ei ollut mikään komea mies. "En kyllä keksi tähän kuin yhden ratkaisun", hän sanoo ja kaivaa käsilaukustaan luusahan. (s. 54)

Joku saattaa kokea Gustafssonin paikoin teinimäiseksi yltyvän huumorin rasittavan pikkunokkelaksi, mutta minä tykkäsin siitä tässä. Naivistista mutta energistä revittelyä, jota oli hauska lukea; nautiskelin kakaramaisesti Gustafssonin terävistä havainnoista ja intertekstuaalisuudesta. Mm. Sofi Oksanen ja Lostin Kate Austen vilahtavat. Kun nyt vielä keksisin kuka on se Pimp&Pimp-pomo...

Kaksi heikkoutta Huorasadulla minusta on. Yksi, äärimmäisyys. Olen tätä nykyä vähän tympääntynyt äärikaikkeen. Ääri-mihin-tahansa. Kaunokirjallisessa muodossa raivokas maailmanparannusagenda vielä menettelee... juuri ja juuri.

Mutta minusta pikkulasten pitäminen seksiorjina yksinkertaisesti ei kuulu samaan kategoriaan kuin lihan syöminen. Kärttyisä ämmä kun olen, kysyn: oliko ihan pakko agitoida molempia vastaan samassa tekstissä? Mahdollisesti pitää olla feministivegaani eikä pelkästään ihminen voidakseen täysillä samaistua Gustafssonin viestiin. Tai sitten missasin jonkin hienouden ja käsitin viestin väärin.

Toiseksi, Huorasatu on liian pitkä. Tämän tyylilajin kirja (pyörryttävän täynnä hahmoja, liikettä, raivoa, vitsejä, naurua, väkivaltaa) olisi enemmän edukseen hieman lyhyempänä. Loppupuolella on jo aika ylensyönyt olo, ähky suorastaan. Silti en suosittele joulupäivällisen korvaamista Huorasadulla; ei taida olla ihan joulukirja kumminkaan. Ei ainakaan jos joulusi on perinteisempää sorttia!

Noin yleisesti ottaen lukemisen arvoinen kirja. Raikas, tuoksussa verta ja meren vaahtoa.

Laura Gustafsson (2011). Huorasatu. Into. ISBN 978-952-264-063-5.

Arvioita:
Janna Kantola Hesarissa
Merja Leppälahti Kiiltomadossa
Noora Vaarala Aamulehdessä
Ja vielä bonuksena blogeista: Mari A.:n ja Erjan jutut.

Egalian tyttäret

Egalian tyttäret kääntää kärkevästi katseen peiliin ja kysyy: mitäs jos kaikki olisikin toisin päin miesten ja naisten kesken? Egalian matriarkaatissa miehillä ei ole varaa irtosuhteisiin, sillä he vastaavat alullepanemistaan lapsista. Miesyksinhuoltajat ovatkin suuri yhteiskunnallinen ongelma, kun naiset kieltäytyvät huolehtimasta vauvoista. Miehen vika, mitäs kylvi siementään? Naiset kulkevat rinnat paljaina, mutta miehen ei ole säädyllistä esiintyä ilman kalukukkaroa. Yksinäisen miehen kannattaa varoa liikkumista pimeän aikaan yksinäisillä paikoilla...

Tässä äiti ripittää poikaansa, joka on joutunut naisjoukon seksuaalisen hyökkäyksen kohteeksi:

[--] Sinä menit sinne tapaamaan jotakuta. Sinä tapasi hänet, hän kävi sinuun käsiksi, riisui väkisin sinulta kalukukkaron ja pakotti sinut seksuaaliseen kanssakäymiseen. Näinhän siinä kävi, eikö totta, Leenatan? Muista, että minä haluan vain sinun parastasi.

- Ei se mennyt ollenkaan noin! Ei hän käynyt minuun käsiksi!

- Ai sinä olit leikissä mukana ihan omasta, vapaasta tahdostasi! Ja sitten tulitkin katumapäälle ja yritit livetä hommasta ja hän otti sinut väkisin. Tuttua juttua. Sosiaaliviraston päänä minä olen kuullut satoja tuollaisia tarinoita hysteerisiltä männiltä. He valittavat, että heille on tehty sitä ja tätä, kun he itse ovat käytöksellään kerjänneet sitä ja tätä Jos sinä menet rannalle kymmeneltä illalla, niin tottakai sinä tiedät, mitä siitä seuraa. (s. 68)

Päällisin puolin Egalian tyttäret voisi katsoa vain hulppeaksi satiiriksi, mutta on tässä jotain vähän enemmänkin. Brantenberg ei tyydy vain pyöräyttämään sukupuolirooleja ylösalaisin vaan menee askeleen pidemmälle. Egalian naisistetut miehet (männät) ja miehistetyt naiset (emännät) ovat jo niin yltiöstereotyyppisiä, että ne menevät parodian puolelle. Ehkä Brantengergin viesti onkin kaksiteräinen: mikä tahansa tyypittely tulee näpeille, oli se feminististä tai sovinistista. Tai sitten aika on tehnyt tehtävänsä ja satiiri on tänään tyylitellympää kuin se oli kirjan ilmestymisen aikoihin 70-luvulla.

Kirjassa on paljon hupaisia yksityiskohtia. Kannen kuvassa sabiinittaret ryöstävät uroita. Mäntien nimet on suomennettu naismaisiksi mutta silti vieraiksi (Liisakki, Leenatan). Mies, joka saa isyysturvan eli pääsee naisen "vaimoksi", on turvakko, ilman jäänyt lapseton mies taas jämäntä. Käännöksessä näkyy kielellä iloittelu, kuten on toki syytäkin, sillä kirjan on julkaissut Kääntöpiiri, kääntäjien yhdistys. Kaikki hupi ei toki ole käännöksestä lähtöisin; Brantenberg on ottanut roolien vaihdoksesta kaiken mahdollisen irti. Jopa liikennevaloissa astelevat pikkuiset emännät.

Itse tarina ei ole laulun arvoinen, eivätkä henkilöhahmot tee vaikutusta vivahteikkuudellaan. Mutta kirjan arvo onkin muussa. Naurulla Egalian tyttäret onnistuukin irrottamaan lukijan hetkeksi totunnaisista ajattelutavoista, tekee tietoisiksi vakiintuneista käsityksistä sekä sukupuolisina että neutraaleina ilmiöinä. Se kyseenalaistaa normaalin. Arvokas asia, pienessä ja suuressa.

Jotkut jutut ovat kieltämättä vähän hullunkurisia, kummalle tahansa sukupuolelle, jos asiaa pysähtyy pohtimaan... "Miksi mäntien rintakarvoitus oli häpeän aihe, mutta emäntien musta kolmio ei? Miksi emännät olivat ylpeitä karvoistaan, kasvoi niitä sitten missä tahansa, mutta männät eivät?" Hmm...

Hauska kirja josta sai myös ajattelemisen aihetta.

Gerd Brantenberg (1991, alkuperäinen 1977). Egalian tyttäret. Helsinki: Kääntöpiiri. Suomentanut Marja Kurkela.

Arvioita:
Sallan lukupäiväkirjassa
Ankin kirjablogissa

Who Fears Death

Kuva ei ihan tee oikeutta kauniille kannelle.

Who Fears Death tuli tilattua Amazonista Taikakirjaimet-blogin ystävällisesti postaaman Nebula-ehdokaslistan pohjalta. Tämä onkin ensimmäinen Okoraforin aikuisten markkinoille kirjoittama kirja. Jack McDevittin Echo oli jo ennestään hankittuna. Myöhemmin sorruin vielä Kowallin kirjaan Shades of Milk and Honey. Ei enempää. Ihan totta. Loppu.

Okoraforin Who Fears Death on karkeasti ottaen postapokalyptinen vaellus- ja kasvutarina. Päähenkilö Onyesonwu on ewu eli vihan lapsi, raiskauksesta syntynyt kahden heimon väliinputoaja, jolle on sälytetty raskaita lahjoja. Hänen kohtalonsa on kuolla muuttaakseen maailmaa. Fears kuvaa maagisia kykyjä omaavan tytön kasvua häntä syntynsä ja sukupuolensa vuoksi kahlitsevassa yhteisössä. Temperamenttinen nuori nainen kamppailee niin itsensä kuin ympäristönsäkin kanssa. Lopulta Onye lähtee täyttämään ennustusten hänelle asettamaa tehtävää mukanaan miehensä Mwita ja muutama uskottu ystävä. Vaellus aavikolla on samalla kulkua kohti vastuuta ja pelkojen voittamista, omien voimien ja tunteiden hallintaa.

Lukunäytteeksi otan palan, jossa Onye pääsee vihdoin keskusteluyhteyteen tulevan opettajansa kanssa.

"Are you willing to allow others the same right to their beliefs?"

"If their beliefs don't hurt others and, when I feel the need, I am allowed to call them stupid in my mind, then yes."

"Do you believe it's your responsibility to leave this world in better shape than when you came into it?"

"Yes."

He paused, looking at me more intensely. "Is it better to give or receive?"

"They're the same," I said. "One can't exist without the other. But if you keep giving without receiving, you're a fool."

He chuckled at this. (s. 110-111).

Tähän loppuikin jutun objektiivinen osuus. Tykkäsin nimittäin Who Fears Death'sta kuin hullu puurosta. Olen perinteisesti vähän fantasiaa ja taikuutta vierastava spefi-lukija, ja tässä kirjassa kaikenlainen juju on osa normaalia elämää. Mutta taikuuksista huolimatta Fears vei mennessään niin että huimasi. Melkein jäi käymättä ruokakaupassa kun en malttanut laskea kirjaa käsistäni. Nälkää ulvova perhe pakotti liikkeelle, mutta kotiin päästyäni lykkäsin kassit Neiti A:lle (se ruoanlaittotaitoinen lapsi) ja keskityin taas olennaiseen: miten käy Onyen ja Mwitan? Entä elämäniloisen Luyun? Mikä on okekejen kohtalo?

Okorafor on punonut kirjaansa taitavasti todellista ja fantastista. Naisten ympärileikkaus, raiskaus aseena, sukupuoleen ja heimotaustaan suuntautuvat ennakkoluulot sekä niistä vapautumisen vaikeus - kaikki tämä on totta, täälläkin, tänäänkin. Ympäristö on vahvasti fantastinen, mutta siinä on jännittävä afrikkalainen maku; Fears tuoksuu mausteilta ja kuumalta hiekalta, leijonalta ja käärmeeltä, punaisilta kallioilta. Siinä sykkii rumpujen ääni autiomaassa. Ja Onyesunwun intohimohimoinen asenne elämään suorastaan polttaa kosketuksesta.

Periaatteessa minun ei olisi pitänyt tykätä tästä, monestakaan syystä. Okoraforin tausta nuorten kirjailijana kuultaa välillä läpi. Ja liberaalina saan näppylöitä tarinoista, joissa päähenkilöt ovat 'syntyneet' johonkin merkittävään rooliin. Sitä paitsi melkein kaikki tarinan peruselementit ovat vanhaa tuttua mystisen etsinnän tavaraa; tätä on kierrätetty kirjassa toisensa perästä vähintään Raamatun ajoista asti, eivätkä Okoraforin juonelliset ratkaisut ole erityisen kehuttavia. Mikä pahinta, Fears rakentuu pohjimmiltaan maagiseen maailmankuvaan - kaiken voi aina ratkaista vielä edistyneemmällä taikuudella. (Ennustuksia! Muodonmuuttajia! Loitsuja! Grh... En tosin enää tiedä kehtaanko edes puhua fantasian vieroksumisesta, kun olen joulun aikaan hehkuttanut Tulen ja jään laulua ja nyt ihastunut tähänkin. )

Silti pidin tästä. Minusta Okorafor yksinkertaisesti kirjoittaa lukijaystävällisesti. Fears'ssa on hyvä tempo, ja teksti on yksinkertaista mutta linjakasta. Päähenkilö kaikkine kiukutteluineen, itse-epäilyineen ja virheineen on kiinnostava. Hänen haluaa selviytyvän. Myös Onyesonwun ja Mwitan suhde on yhtäaikaa vaikea ja kaunis, ja Onyesonwun ystävättärien ryhmädynamikassa on mukavia aineksia. Ehkä myös ajoitus ja konteksti tekivät lukukokemuksesta poikkeuksellisen positiivisen: olen viime aikoina lukenut niin paljon asiallista, hienovireistä ja suomalaista kirjallisuutta, että villiintyminen ihan vieraaseen ja mahdottomaan tuntui vapauttavalta.

Vähän korkealentoisempi selitys löytyy romaanin perusviestistä. Fears on suvaitsevaisuuden ja itsenäisen ajattelun asialla, kaikenlaista ennakkoon tuomitsemista vastaan. Okorafor haluaisi itse kunkin käyttävän omia silmiään ja omia aivojaan, ja ratkaisevan vasta sitten kantansa. Päämäärä on niin uljas että sitä kannattaa tavoitella vaikka sen tietäisi tavoittamattomaksi. Onyesonwu onnistuu ja epäonnistuu yhtä aikaa; hän päätyy toimimaan yhtä julmasti kuin sortajansa ja saa aikaan muutosta vain väkivalloin.

Lopuksi vielä totean, että Fears oli minusta vahvasti naisellinen kirja; ei naisellinen mitenkään vaaleanpunais-pitsillisesti vaan kytköksessään naiseuden voimaan ja voimattomuuteen. Vertaisinkin Okoraforia Sheri S. Tepperiin, jonka romaaneissa on samaa imua ja samanlainen naisen näkökulma - mutta Tepperin juonet ovat sentään sisäisesti johdonmukaisia. Tai ehkä vertaisinkin Octavia Butleriin, joka on käsitellyt rotuun ja heimoon liittyviä kysymyksiä älykkäästi - mutta se on kuin vertaisi kirurgin veistä ja kirvestä. Teräaseita toki molemmat. Kutsuisin tätä kirjaa feministiseksi, ellei se sana olisi niin ladattu kaikenlaisilla sivumerkityksillä... olisipas muuten kiinnostavaa kuulla jonkun mieslukijan mielipide tästä kirjasta, ulkomaisten kriitikoiden lisäksi. (Mutta lukevatko miehet kirjoja, joissa on pääosassa mahtavia voimia omaavia nuoria naisia?)

Kaikesta ylläolevasta ailahtelusta huolimatta: suosittelen. Voi kun joku suomentaisi tämän!

Nnedi Okorafor (2010). Who Fears Death. New York: Daw Books.

Arvioita:
Thomas M. Wagner Sf-Reviews.net:ssä
Jonathan McCalmont Zone:ssa
John Ottinger III Tor.com:ssa

Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa!

Innostuin taannoin Hilja Valtoseen luotettavana välipalakirjailijana. Valtosen vanhoissa romaaneissa on historian tuntua mutta samalla jotenkin reipas meininki; hömpäksi ne ovat railakkaita. Kerronta on ilmeikästä ja etenevää, naiset tuittuja ja tarmokkaita. Kolme oli jo luettuna, yksi lisää odottaa.

Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa! on tähän asti lukemistani rajuin Valtosen kirja. Se on kertomus nuoresta naisesta, joka päättäväisesti hylkää alhaiset sukujuurensa pyykkärin ja punakapinallisen lapsena, kouluttautuu, muuttaa pois kotiseudultaan ja etsii uutta elämää entisen salaten. Konttoristi Varpu Vapaa (ihan kevyttä symboliikkaa tässä nimessä?) sotkee kuitenkin asiansa rakastumalla konttoripäällikkö Asser Äyrämöön. Yhteisestä onnesta ei tule mitään, kun Asser naikin Varpun ainoan rakkaan lapsuudenystävän Sadun. Seinän takana asustava Varpu saa vierestä seurata parin avio-onnea:

Outo ja kokematon ei voi lähimainkaan oikein arvioida sitä itkun ja parkumisen paljoutta, jolla yksi vahvakeuhkoinen, kiukkuluontoinen ihmistaimi koettelee kanssaihmistensä kuuloluiden vahvuutta. Jos näitä parkujia sattuu olemaan kaksi, on konsertti väliajaton. Konsertti on aina öisin. Se alkaa täsmälleen vanhempien nukkumaan käydessä, loppuu ylösnousuaikana.

Äyrämön kaksoset seinän takana ovat tässä suhteessa antaneet minulle totuuteen pohjautuvat tiedot ja kokemukset. Ne ovat huutaneet kolmen kuukauden ajan joka ikinen yö. Lääkäri sanoi, että ne vielä huutavat toiset kolme kuukautta joka ikinen yö. Ei uskoisi niin pienistä olioista lähtevän niin paljon ääntä. Ihmeesti ne jaksavatkin. Toinen alkaa ensin itkeä. Sitä hyssytellään, syötetään, pestään, muutetaan kuivaa. Jo uupuu vauva uneen. Silloin juuri alkaa toinen parkua. Sitä taasen hyssytellään, syötetään, pestään, muutetaan kuivaa. Kun sekin on uneen uupumassa, parahtaa toinen vauva unestaan hereille. Seuraa duetto.

Aviomies on jo itkukauden alussa jättänyt yhteisen makuuhuoneen siirtyen talon perimmäiseen huoneeseen. Lasten itku ei saa häiritä hänen hyvinansaittua yöuntaan. (s. 73-74)

(Tuostahan tulee melkein nostalginen olo! Ainakin teoriassa. No, takaisin asiaan.) Satu menehtyy pian keuhkotautiin, mutta Varpusta ei tule uutta konttoripäällikön rouvaa; sen sijaan Asser nai toisen Varpun lapsuudesta tutun naisen, huikentelevaisen Aina-Siveän (ööö... tosi kevyttä symboliikkaa?). Heitettyään uskottomuudestaan kiinni jääneen Aina-Siveän ulos olisi Asser vihdoin valmis löytämään Varpun ja onnen, mutta voi - onneton kohtalo paljastaa kaameita asioita menneisyydestä, eikä onnellista loppua tule. Tarja Kytösen gradusta on tosin jo selvinnyt, että Varpun tarina jatkuu Kunnankirjurissa; ehkä on vielä toivoa!

Älä nuolaise on oikeastaan aika hulppean liioiteltu viihderomaani. Se on paikoin hillittömän melodramaattinen, ja juonta pitää kasassa oikea yhteensattumien vyyhti. Onkohon ollut vähän enemmänkin pilke silmäkulmassa tätä kirjoitettaessa? Päähenkilö on joka tapauksessa valtosmaiseen tapaan äkäpussi ja oman elämänsä sankaritar. Samalla hän on paatunut ja häikäilemätön valehtelija, huijari ja suurisuu.

Nykypäivän lukijalle, jonka suhdetta kansalaissotaan, tai punakapinaan siis Valtosen termein, on jo ehtinyt moninkertainen analysointi mutkistaa, aikalaisen suorasukainen kirjoitus suojeluskunnasta ja sodan jäljistä on melkein virkistävää. Varpun asema kahden leirin välissä on mutkallinen, mutta ei ihan sellaisella tavalla kuin jälkiviisas odottaisi. Kiinnostuksella odotan mitä Kunnankirjurista saa tässä mielessä irti.

Hilja Valtonen (1988, alkuperäinen 1927). Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa. Helsinki: Tammi.

Arvioita:
Bookcrossing-sivuilta löytyi!
ja oho, Hömpän helmistä ilmaantui Sallan arvio, hänkin tykkäsi nimistä tässä :-)

Muovikassimies

Kansi: Myllylahti Oy

Hilkka Ravilosta vaahtosin jo äskettäin luettuani hänen romaaninsa Yö yllä viljan. Samassa lainauserässä tuli jo otettua kirjastosta myös Ravilon uusin, Muovikassimies.

Muovikassimies on tarina Tarmosta, miehestä joka elää naisten siivellä. Nimi on ironinen, sillä Tarmo on on tarmoton loinen. Ravilo johdatteleekin rinnastamaan auervaaran lapamatoon. Kumpikin porautuu uhrinsa sisuksiin ja hyödyntää haluamansa. Miksi nähdä vaivaa, kun tarpeensa saa tyydytettyä vähemmälläkin?

Tarmolle runsaat naiset ovat kirjaimellisesti runsaudensarvi, ruoan ja tyydytyksen lähde, josta hän itseoikeutettuna ammentaa. Joillekin kirjan naisista peli on yhteinen - he käyttävät Tarmoa hyväkseen melkein siinä missä hänkin heitä - mutta useimmilla on mielessään haave, halu olla haluttu ja rakastettu. Tarmo maksaa väärällä rahalla; hän on kiinnostunut omasta nautinnostaan ja edustaan eikä häikäile valehdella. Hän etsii ihannenaistaan, sellaista joka olisi oikean muotoinen ja näköinen, hivelisi hänen itsetuntoaan sopivalla keskustelulla, ja tietysti vielä elättäisi. Lapsia ei saisi olla eikä tulla.

Aamulla Tellervo syötti lastaan rinnasta. Vastenmielisyytensä peittääkseen Tarmo katseli muualle. Oli luonnollista, että mies pureutui naisensa rintoihin, mutta tuota oliota Tarmo ei pystynyt katsomaan. (s. 235)

Ehkäisy on naisen ongelma: miksi Tarmo siitä murehtisi, naisethan ne raskaiksi tulivat, tuumii Tarmo, ja väittää olevansa steriili samalla kun kylvää siementään pitkin ja poikin. Samalla hän pohtii, miksei naisille riitä sama kuin hänelle (Miksi naiset halusivat aina sitoa ja sitoutua?). Tarmo ei edes huomaa olevansa ammentaja, ottaja.

Tarmon ja hänen naistensa kautta kirjassa pureudutaan laajempiin nyky-yhteiskunnan teemoihin: itsekkyyteen, välineellisyyteen, kohtuuttomiin ulkoisiin vaatimuksiin, laihuuden standardiin. Tarmon saalistuspuuhat onnistuvat, koska hän jahtaa muhkeita naisia, jotka muuten jäävät painonsa tähden paitsioon. Kovin suorapuheisesti kuvataan myös yksinhuoltajan arkea.

"Mut mä rupeen silti laihduttaan", Kata itki.

"Sä oot laiduttanu monta kertaa", Pirjo tiuskaisi.

"Mut pakko sen on joskus onnistuu."

"Mä näin semmoisen televisio-ohjelman, jossa kerrottiin, että lihavuusgeeni on perinnöllinen", Pirjo sanoi. "Jos se on sulla perimässä, et sä sille mitään voi. Vaikka joisit kymmenen vuotta pelkkää vettä, et silti laihtus. Kuolisit, mutta kuolisit lihavana."

Pirjo nousi keittiön pöydän äärestä. "Sori etten jaksa olla kovin empaattinen. Mä oon surru miten pääsen eroon tästä roikkumahasta, mut nyt ois enemmänki tarpeen kolkyt kiloo vararavintoo, ei kuluis niin paljon rahaa ruokaan. Kun pitää yksin suoriutuu niistä laskuista, jotka ennen jaoin Kaitsun kanssa. Lankapuhelimen panin jo poikki, mut en haluis luopuu sähköpostista ja internetistä. Pornosivuilla on ainoot mulkut, jotka nykyään näen... ja laskut on niin kätevää hoitaa nettipankissa. Vuokra on pakko maksaa. Ja vesilaskut... ja kaikki." (s. 218)

Lihavuuden ongelmassa Tarmo näkeekin tienestimahdollisuuksia tavalla jos toisellakin. Kirjan positiivisin juonne on yksinhuoltajanaisten pyrkimys järjestää asiansa paremmalle tolalle yhteisvoimin. Arjen käsittämättömästä paineesta voi selviytyä joukkovoimalla, toinen toistaan tukien.

Mutta Muovikassimiehen ydin on Tarmo, ja Tarmo on oikeasti pelottava. Mitä enemmän häntä miettii, sitä enemmän värisyttää, sillä tavalla ikävästi. Mistä Tarmot tulevat? Sitä ei tiedä kukaan, vaikka lopuksi Tarmon isä puheleekin pojalleen näin:

(--) Uskon, että olet syntynyt pahaksi. En halua olla missään tekemisissä kanssasi. Kerron poliisille mitä ne kysyvät ja minkä tiedän, mutta minun kotiini sinulla ei ole enää tulemista. Mene minne menet, se ei minulle kuulu. Ja avaimet, kaikki avaimet jätät lähtiessäsi. Jos sinulle jokin avain jää, on turha tulla kokeilemaan. Tilaan lukkosepän sarjoittamaan lukot uudelleen." (s. 320)

Pahuus, ihmissuhteiden välineellisyys, itsekkyys, vastuuttomuus; ei mitään kevyttä lukemistoa. Jo alkujaksossa otetaan luulot pois (en viitsi spoilata mutta rankkaa tavaraa). Tähän kirjaan ei kannata tarttua viihdemielessä. Muovikassimies on myös vahvasti ajassa mukana. Kerronnallisista sivujuonteista löytyy yhtäläisyyksiä ainakin Päivi Alasalmen ja Kirsti Ellilän teoksiin.

Huomaan että kuvasin Muovikassimiestä paljolti lainausten kautta. Ehkä tuntuu ettei omia sanoja ole. Tämä kirja oli paljon epämiellyttävämpää luettavaa kuin vaikkapa Yö, sillä Tarmon näkökulma tekee ihmisistä järjestään kaameita. Yhtään mukavaa, onnellista ihmissielua ei ole. Kaikki ovat eläimellisiä. Yön Vappu oli paljon inhimillisempi kertoja, älykäs ja katkeruudessaankin lämmin ihminen. Muovikassimiehessä ei ole keventävää huumoria; Tarmo ei naurata. Lisäksi kirjan teki raskaaksi mutkikas naiskaarti, joka ei ihan pysynyt kasassa.

Vaikka Muovikassimies ei ollut ihan niin hyvä kuin Yö yllä viljan, en yhtään epäile aikomustani lukea loputkin. Nämä ravilot ovat syvyyspommeja. Ne jäävät pyörimään päähän. Kielellä ja tarinalla on pimeää imua. Molemmista lukemistani Ravilon romaaneista on täysin jäänyt puuttumaan sellainen sievistelevä ja hurskasteleva sivumaku, joka monessa elämän epäkohtia käsittelevässä kirjassa jälkeenpäin ajateltuna on. Ravilo ei sano: katsokaa millaista, eikö olekin väärin. Hän sanoo toteavasti: elämä on. Luettuaan on pakko kysyä itseltään - tämmöistäkö? Onko? (Apua!)

Hilkka Ravilo (2009). Muovikassimies. Suomussalmi: Myllylahti.

Arvioita:
Helena Miettinen Savon Sanomissa
Salla Etelä-Saimaassa
Me Naiset
Susan kirjasto

Anna-Liisa

Ensimmäiseksi pitää tunnustaa, että harvoin pidän näytelmistä paperilla - teatterissa kylläkin. Canthin  teoksia lukiessani jätin Anna-Liisan väliin juuri tämän asenteeni tähden. (Työmiehen vaimoa en sentään voinut vastustaa.)

Nyt Anna-Liisa valikoitui luettavaksi Lukupiirin takia. Siitä ollaan yhtä mieltä, että näytelmä on edelleen ajankohtainen! Itse asiassa Anna-Liisasta on viime päivinä tullut niin monta analyyttista juttua Lukupiiri-blogin kommentoijilta, ja niin hyvää nettikeskustelua, että tuntuu vaikealta lisätä mitään.  Pidän kuitenkin härkäpäisesti kiinni omatekoisesta säännöstäni ja kirjoitan edes jotain...

Anna-Liisa on talon tytär, hyvätapaisena pidetty ja monien haluama vaimoehdokas. Hän on menossa naimisiin Johanneksen kanssa, kun monta vuotta aiemmin lähtenyt Mikko palaa. Mikko on ollut renkinä Anna-Liisan kotitalossa, ja sitten hylännyt raskaana olevan 15-vuotiaan Anna-Liisan, joka on paniikissa surmannut salaa synnyttämänsä lapsen. Mikko haluaa Anna-Liisan takaisin ja vaatii äitinsä tukemana tätä purkamaan kihlauksensa Johanneksen kanssa, paljastumisen uhalla. Anna-Liisa ei enää halua Mikkoa ja kieltäytyy. Mikko toteuttaa uhkauksensa ja kertoo totuuden Anna-Liisan perheelle ja Johannakselle. Asia aiotaan ensin salata, mutta Anna-Liisa mieluummin tunnustaa julkisesti tekonsa kuin suostuu salailuun ja avioliittoon Mikon kanssa. Anna-Liisa joutuu vankilaan, mutta kokee onnellisena vapautuksena tunnustuksesta syntyvän mielenrauhan.

Canthin kieli on puhuttelevaa ja yksinkertaista. Se on minusta kestänyt aikaa hyvin verrattuna moniin klassikoihin.

ANNA LIISA. Äitisi kaivoi haudan ja peitti kaikki jäljet. Sekin oli niin kauheata, ettei hän, raukka, tullut edes siunattuun multaan. Kastamatta kuoli ja metsään haudattiin.

MIKKO. Eikö tuo liene yhdentekevä. Moni makaa meren pohjassa, ja voi olla autuas siltä. Ja mitä kastamiseen tulee, niin siitäkään ei mahda olla kovin suurta taikaa, koskapa muutamat lakkolaiset jättävät lapsensa järkiään kastamatta. Pääasia oli, että sinä pelastuit. Ettei tullut mitään ilmi. Se se oli oikein Jumalan onni. Ei niin että epäilystäkään kellään. Pääsit kerrassa rauhaan.

ANNA LIISA. Rauhaan? Pääsinkö minä rauhaan? Voi, mitä puhut!

MIKKO. Niin, niin! Tarkoitan, ettet joutunut kiinni, ettei kukaan sinua hätyyttänyt. Ja se oli kaikki äidin ansiota se.

ANNA LIISA. Parempi kun olisin tullut linnaan yksin tein. Sillä se, mikä sitten seurasi, oli niin kamalata, etten ymmärrä kuinka sitä kestin. Etten tullut hulluksi tykkänään.

Kaikkiaan sain tässä näytelmässä paljon paremmin kiinni naisista - etenkin Anna-Liisasta ja Pirkosta - kuin mieshenkilöistä. Tekstin ominaisuuksia? Todennäköisemmin lukijan!

Jos vertaan Anna-Liisaa Työmiehen vaimoon, näytelmänä Anna-Liisa on paljon intensiivisempi ja myös haastavampi. Hahmoissa on jonkin verran yhtenäisiä arkkityyppisiä piirteitä, mutta tässä näytelmässä hyvikset ja pahikset eivät enää olekaan ihan niin yksioikoisia. Mikko ja hänen äitinsä ovat tietysti vastenmielisiä omanvoitonpyynnissään. Vaikea on nähdä Mikon toimissa rakkautta, mutta olisiko kyseessä jonkinlainen tunne kuitenkin... Anna-Liisa on vielä mutkikkaampi hahmo, erilaisten paineiden kautta ihan hajalla. Anna-Liisan tilanne onkin se elementti, johon nuori nainen voi nykyäänkin samaistua.

Vaimossa Canth oikein läiskäisee yleisöä naamalle yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden märällä rätillä... ja Anna-Liisassa ollaan hienovaraisemmin psykologisen jännitteen ja henkisen kasvun poluilla. Anna-Liisa on ensin pelännyt yhteisön tuomiota, mutta joutuessaan silmikkäin sen kanssa huomaakin, että pohjimmiltaan hän on kavahtanut omaa syyllisyyttään. Viesti on siis aivan eri sävellajissa. Pelastus tulee sisäisestä pyrkimyksestä hyveeseen ja yhteydestä Jumalaan, ei asioiden ulkoisen tilan korjaamisesta. Anna-Liisan pitää heittää mielestään muiden odotukset ja tarpeet voidakseen saavuttaa onnen - sisäisesti voi kokea onnen ulkoisista puitteista huolimatta.

Eipä silti, kyllä tässäkin on yhteiskunnallinen piikkinsä. Mikko pääsee kovin silmiinpistävästi pinteestä... ja viattomat kärsivät. Jep, realismiksi sitä kai kutsuttiin.

(Pitäisiköhän joskus kokeilla Juhani Ahoakin, kun nyt näemmä itseopiskelen näitä väliin jääneitä suomalaisia klassikoita?)

Minna Canth (alkuperäinen 1895). Anna-Liisa. Project Gutenger e-book.

Anna-Liisaa Ylen arkistossa täältä

Blogeissa:
Lukutoukkailua
Amman kirjablogi
Susan kirjasto
Kirjahullun mietteitä
Lukuhetket

Pappia kyydissä

Ensimmäisen Kirsti Ellilän kirjani olin jo hommannut, kun Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin kiilasi. Pappia kyydissä osittain kiehtoi, osittain pelotti aihepiirinsä takia. Naisteologi, kirkon sisäiset skismat - hmm. Suureen draamaan on aineksia, mutta voiko tästä tulla viihdyttävää juttua?

Kansi: Karisto

Tätä kirjaa harkitessani tajusin, että viime keväänä tuli Neitien rippikouun aikaan käytyä, noh, karkeasti arvioiden noin 1 348 keskustelua kirkosta ja uskosta. Oikea hengellisen elämän seminaari siis.

Kirjatoukan kolossa on näet eteläpohjalaisittain pikkuriikkisen ääriliberaali asenne seikkoihin, joissa paikallinen pastorikunta vetää ns. perinteisempää linjaa. Kysymys homoseksuaalisen avioliiton kirkollisesta hyväksymisestä kuohutti erityisesti; Neitien mielestä se ei tietenkään ole kysymys. (Rippikoulun vetäjällä oli jo mennä hermot Neiti B:hen, joka ei usko diplomaattiseen vaikenemiseen. Ja päinvastoin. Ei varmaan olisi Neiti suostunut ripille ollenkaan, ellei virallinen oppikirja olisi ollut selkeästi lungimmilla linjoilla kuin leiripappi puheissaan.) Myös lehdissä paljon esillä ollut piispanvaali keskustelutti kotona.

Tulipa selitettyä pitkästi taustoja, mutta syystä - ilman tuota lähituntumaa ja viimeisen vuoden konservatismiaaltoa olisi ehkä ollut vaikea ottaa Pappia kyydissä todesta. Mutta totta se on, moni takertuu Raamatussaan enemmän sanoihin kuin sanomaan. Ja sekin pitää paikkansa, että vaikka kuinka olisi määriteltynä virallinen linja, käytännön seurakuntatyössä painavat sitä henkilökohtaiset näkemykset.  

Pappia kyydissä kertoo juuri tällaisesta perheestä. Aviomies, isä ja pappi Aulis on vakaumuksellisesti sitä mieltä, että naispappeus on Jumalan sanan vastaista. Vaimo, äiti ja teologi Matleena on ihan samaa mieltä. Matleenasta saadaankin juuri sopiva keulakuva Timoteus-säätiöläisten naispappeutta vastustavaan lehteen. Oikeat päätökset voi tehdä joku muu, mutta nainen päätoimittajana on hyvä lyömäase taistelussa naispappeutta vastaan. Matleenalla kun on aikaakin; pappisvihkimyksestä ideologisista syistä kieltäytyvälle naiselle ei alan töitä löydy. Vähitellen Matleena kyseenalaistaa oman vakaumuksensa naispappeuden suhteen. Mitkä oikeastaan ovat ne perusteet - ja milloin hän oikeastaan lakkasi niihin uskomasta? Ja mitä ihmettä seuraavaksi -

Kysymys on siitä määritteletkö itse kuka olet vai tekeekö sen joku muu. Matleena on antanut oman puheoikeutensa pois, eikä sitä voi saada takaisin kuin ottamalla.

Tämä olisi voinut olla synkkä kirja. Mutta Ellilä kirjoittaa enimmäkseen kevyesti, välillä vähän rankemmallakin kädellä ironisoiden.

Keitin perunoita, tein salaattia ja paistoin uunissa kokonaisen broilerin. Jälkiruuaksi oli jäätelöä ja mansikkahilloa. Tähän sinä suostuit, sanoin itselleni kattaessani pöytää. Sinä puhuit tästä Auliksen kanssa silloin kun te seurustelitte. Hän kertoi, miten perhe-elämä pitää hänen mielestään järjestää. Sinusta oli ihana ajatella, että viettäisit elämäsi hoivaamalla Aulista ja hänen lapsiaan.

Mutta jostain syystä huomasin nykyään yhtä useammin kysyväni, kuka hoivaisi äitiä.

Tiesin vastauksen: Pitää lukea enemmän Raamattua. Raamatusta löytyy uupuneelle äidille paras hoiva. (s. 73)

Matleena on miehensä valintojen mahdollistaja, omiensa kustannuksella, ja lopulta huomaa sen itsekin. Siinä välissä hän tosin erehtyy luulemaan, että vika on miehessä - ja luulee siksi rakastuneensa toiseen ja toisenlaiseen. Se olikin ainoa juttu kirjassa, joka tuntui minusta epäuskottavalta: ei kai naimisissa oleva, tuonikäinen ja noin fiksu nainen noin herkästi heittäydy syliin heti ystävällisyyttä kohdatessaan? 

Mutta kaikkiaan tämä oli mukava kirja lukea: viihdettä muttei mitään vehnäpullaa. Asetelma oli niin kinkkinen (haloo - fiksu nainen vastustamassa naispappeutta?), etten kuvitellut sitä voitavan perustella siedettävän uskottavasti. Tai ainakin odotin päähenkilön olevan vähän ääliö. Mutta ei; Matleena meni ainakin melkein täydestä. Nuoret naiset tosiaan käyttäytyvät välillä epärationaalisesti miestensä takia, muistaakseni, joten miksipä ei älyllisesti järjettömän vakaumuksenkin omaksuminen kävisi.

Lopusta pidin kovasti. Se sulki ympyrän tyydyttävästi ja tuntui oikeuttavan aiempia tapahtumia. Jatko-osatkin lukulistalle. Ja lykkyä tykö, Irja Askola!

Kirsti Ellilä (2009). Pappia kyydissä. Hämeenlinna: Karisto.

P.S. Tämä oli viimeinen hiihtolomaviikon kirja... lukupäiväkirja on melkein saanut lukijan kiinni! Olen enää kaksi kirjaa jäljessä *juoksee lukemaan lisää*

Arvioita:
Jari O. Hiltunen Satakunnan Kansassa
S.Brunou Etelä-Saimaassa
Polgara Hömpän Helmet -blogissa

Kirsti Ellillän blogi: Kirjailjan häiriöklinikka (täällä muuten keskusteltiin luterilaisesta kirkosta kirjoittamisesta eilen - käy kurkkaamassa!)

Aurinko ja kuu

Aurinko ja kuu tuli shoppailtua Akateemisen kirja-alesta. Sorruin ilmeiseen: kyseessä on Nebula-palkinnon voittaja ja seikkailuromaani Aurinkokuninkaan hovissa. Aloitin kirjan hömpän tarpeessa jo muutama viikko sitten, mutta lukeminen eteni pitkän aikaa pieninä palasina. Vasta viikonloppuna uteliaisuus tapahtumien suhteen lopulta voitti ja luin kirjan loppuun.

Aurinko ja kuu kertoo Ludvig XIV:n hoviin tuotavasta merihirviöstä, jonkinlaisesta merenneidosta. Hirviön pyydystäneen jesuiitta Yves de la Croix'n sisar Marie-Joséphe on hovissa uutena kamarineitinä kuninkaan veljen perheessä ja auttaa veljeään merihirviöiden tutkimisessa. Merihirviön ja Marie-Joséphen välille syntyy kiintymys. Romanssinversotkin itävät. Paavi vierailee Versailles'ssa ja merihirviöstä suunnitellaan juhla-aterian päänumeroa.

Vaihtoehtoinen historia ei yleensä ole minun juttuni - en innostu kirjoista, joissa vaikkapa toinen maailmansota päättyi toisin - mutta tarpeeksi kauas historiaan sysättynä ei vaihtoehtoisuus haittaa. Historian vääristely ei ollutkaan Auringon huono puoli. Huonoa oli sen sijaan tarinan heikko kulku ja tönkkö kielenkäyttö. Putosin koko ajan kärryiltä, hukkasin punaisen langan ja ärryin päähenkilöihin; heidän motiivinsa jäivät kadoksiin tai selitettiin jäykillä pienillä lisäyksillä. En päässyt sisään tapahtumiin.

"Teidän pitäisi kyllä tietää", Hänen Pyhyytensä sanoi. "Musiikin pitäisi ylistää Jumalaa. Ettekö tunne kirkon käskyä? Naisten pitää pysyä vaiti."

"Kirkossa, Teidän Pyhyytenne!" Marie-Joséphe oli aivan liiankin tietoinen säännöstä, joka oli vanginnut hänet luostarin murheelliseen hiljaisuuteen.

"Alati. Musiikki on täydellinen loukkaus säädyllisyydellenne. Serkku, teidän täytyy kieltää tämän pakanallisen irstauden esittäminen!"

Marie-Joséphen ilon lämpö valahti pois hänen mielestään. Ensin hän ei käsittänyt mitään. Sitten hän leimahti kirkkaanpunaiseksi. Miksi en antanut Monsieurin puuteroida minua, hän ajatteli kiihkeästi, niin että nöyryytykseni ei näkyisi? (s. 146-147). 

Lopussa selostetaan, että Aurinko ja kuu on saanut alkunsa elokuvakäsikirjoituksena. Se saattaakin selittää tuntemukseni puuttuvista palasista, olon että jotain oleellista on jäänyt pois. Ehkä kirjailija on koko ajan nähnyt tapahtumat silmiensä edessä kuvien virtana ja unohtanut, että lukija näkee vähemmän. Tai sitten en vain päässyt kielen rytmiin ollenkaan -

Kirjan plussana voi pitää värikästä tapahtumapaikkaa, samaten nykyisten humanististen ja feminististen arvojen peilaamista menneen maailman ajattelutottumuksiin. Itse idea on hyvä. Sääli ettei toteutus ainakaan suomennettuna tuntunut toimivalta.    

Vonda McIntryre (2005). Aurinko ja kuu. Helsinki: Like. Suomentanut Paula Merjamaa.

(Häh?!?! Liken sivuilla väitetään, että päähenkilö lähti luostarista, koska oli raskaana. Like, nyt tulemaan viitteet sivuihin: haluan totisesti tietää missä noin sanottiin...)

Vesa Sisättö on kirjoittanut lyhyen arvion kirjasta Hesariin.

Köyhää kansaa, Kauppa-Lopo, Salakari ja Hanna

Olen löytänyt iPadin Todellisen Tarkoituksen: se on tehty kuljettamaan suurta kirjavalikoimaa pienessä tilassa. Kuusi lyhyttä lentomatkaa ja pari pitkää hotelli-iltaa hurahtivat mukavasti sähköisten kirjojen parissa. Kesken olevaan jättiklassikkoon en jaksanut nyt paneutua, vaan luinkin urakalla Canthin kirjoja, yhden scifin ja vielä palanpainikkeeksi lyhyen Jane Austenin kirjan.

Ettei blogitekstien ruuhka kasvaisi hillittömäksi, poikkean nyt tavoistani ja yhdistän yhteen kirjoitukseen kommenttini neljästä Minna Canthin teoksesta, joilla matkalla viihdytin itseäni. Latasin kaikki nämä iPadille luettuani Työmiehen vaimon.

Aloitan Köyhästä kansasta, jonka luin ensimmäiseksi. Se on surullinen kuvaus köyhän perheen elämästä: toivottomuudesta, nälästä, syrjäytymisestä ja myös siitä kuuliaisuudesta millä ihmiset osaansa alistuivat. Nälkäinen lapsi varastaa leivän ja saa vitsasta nälkäiseltä äidiltään; Jumalan lähettämiin koettelemuksiin pitäisi osata alistua. Minna Canth osaa kuitenkin herättää ovelasti lukijan epäilykset vallitsevaa maailmanjärjestystä kohtaan.

Mitäpä hän sillä voitti, että murheella itseään vaivasi, parempi jättää turvallisesti kaikki Herran huostaan. Holpainen teki viisaammin, siinä kun nukkui raskaasti hänen vieressään. Yhteinen kuorma heillä oli; saattoiko toinen sen tyyneesti kantaa, niin miksei toinen? ja mitä auttoi tuommoinen liiallinen huoli? Ihmisen tuli osaansa tyytyä ja nöyrällä mielellä ottaa vastaan kaikki taivaallisen isän kädestä.

Mutta siinäpä se juuri oli, hän sydämessään kumminkin aina nureksi, eikä tahtonut koskaan oppia Jumalaa kiittämään pahoista päivistään. Ehkä hän juuri sen vuoksi oli heille lähettänytkin kaiken tämän köyhyyden ja kurjuuden, ja ehkäpä hänen lapsensakin saivat hänen tähtensä vaan kärsiä. (s. 42/224) 

Köyhää kansaa herättää hyvin samanlaisia tuntemuksia kuin Ilmari Kiannon Punainen viiva aikoinaan. Koskettaa. Kiukuttaa ja masentaa. Punaisen viivan luin aika nuorena, yläasteella, ja silloin lukukokemusta pehmensi käsitys, ettei tällaista enää Suomessa tapahdu. Nyt valitettavasti jo tiedän, ettei osattomuus ole täältä pohjantähden alta kadonnut. Sitä paremmin kolahtaa Köyhää kansaa.

Salakari oli e-kirjana julkaistu samoissa kansissa Köyhän kanssa, siksi päädyin lukemaan sen heti perään. Erikoinen yhdistelmä; en äkkiseltään nettiä selaamalla keksinyt selitystä näiden kahden niputtamiseen. Salakarin tarinassa on kyse enimmäkseen nuoren vaimon kevytmielisyydestä, vaikka suomalaiskansallinen aatekin vilahtaa sivuosassa. Ensivilkaisulla Salakari tuntuu aika tavalliselta moraalitarinalta, ja sankaritar on tyypillinen heikko, vaikutuksille altis nyyhkyromantikko. Välillä teksti liukuu todellisen harlekiinidraaman puolelle.

Silloin John nousi ja läksi pois. Liikkeestä ja käynnistä Alma tunsi, että hän oli suuttunut. Hän peljästyi, sillä tämä ei vielä ennen milloinkaan ollut tapahtunut. 

Maailma musteni hänen silmissään, sydän lakkasi lyömästä, kädet ja jalat kylmenivät. Mitä oli hän tehnyt?

Hän katsoi ylös ja näki kuinka John tavallista kovemmalla tempauksella veti etehisen oven jäljessään kiinni. 

"John, John" - hän kuiskasi. (s. 110/224)

Tarkemmin katsottuna moralistiseen Salakariin on sisäänrakennettuna tietty feministinen vire; Alman tyhjänpäiväisyys on yhteydessä hänen kyvyttömyyteensä löytää mitään todellista arvoa elämäänsä tekemisen kautta. Mies ajaa kansakunnan asioita, palvelusväki hoitaa lapset pätevästi - vaimolle jää läksyjen kuulustelu ja kauneus. Canth ei kuitenkaan siunaa Alman ratkaisuja, vaan antaa tämän kärsiä valinnoistaan.

Kauppa-Lopoa suositteli erityisesti Morre - kiitos siitä!  Tämä oli mielestäni erikoinen ja moniulotteinen tarina. Kauppa-Lopo on erikoinen romaanin päähenkilö sikäli, että hänen rumuudestaan ja epäsiisteydestään tehdään suuri numero.

Lopo käänsi turpeat kasvonsa huoneeseen päin ja virnutti. Riitta taaskin ihmetteli hänen rumuuttaan. Suupielet ja nenän-alusta nuuskaisessa limassa, hiukset takussa ja silmillä. Entä nuo posket sitten? Likaisen harmaina ne pullottivat aivan kuin olisi suuri tupakkamälli ollut molemmin poulin suussa. Ei siellä sentään ollut, vaikka siltä näytti; nuuskaa hän vaan piti huulessaan.

Ja oli tuo vaatteen tyylikin Riitan mielestä vähän kummallinen. Hame oli yhtä leveä ylhäältä kuin alhaaltakin; nuttu niin että paita, musta ja karkea kuin perunasäkki, vyötäisen kohdalta aina oli esillä. Ylimmäinen nappi oli lähtenyt pois ja alta näkyi kaula, joka oli kuin parkittu.

Tuo se nyt sitten moitti jyväskyläläisiä! Mitä luuli hän itse olevansa? (s. 4/81) 

Ulkomuodon vastapainoksi Kauppa-Lopon sydän on puhtainta kultaa, ja hänellä on vilpittömän sielun viehätysvoimaa. Lopon elämänfilosofia on ihastuttavan pragmaattinen. Nautin kovasti Kauppa-Lopon kyvystä hyväksyä itsensä juuri sellaisena kuin on. Siinäpä oppia meillä tänäkin päivänä..

Kauppa-Lopon keskeisin teema tuntuu olevan hyväksyttyjen normien ja rajojen rikkominen. Kauppa-Lopo tuomitaan, koska hän ei pysy lestissään; viis siitä että poikkeamisen syy on hyvässä sydämessä tai tulokset hyviä. Niinpä maisterin lesken auttaminen tämän talousvaikeuksissa saa palkaksi vain halveksuntaa.

Kauppa-Lopoa kirjoittaessaan Minna Canth on ilmeisesti hyödyntänyt omia kokemuksiaan. Rouva Kortman, jonka puolesta Lopo myy taloa, on muuttanut Kuopiosta Jyväskylään ja jäänyt siellä leskeksi lapsilauman kanssa: yhtäläisyydet Canthin vaiheisiin ovat selviä, vaikka Canth tuskin kirjoitti Kortmanin rouvassa itsestään. Vai olisiko älykäs nainen joskus joutunut miettimään omaa käytöstään jälkeenpäin ja kirjoittanut katumusharjoituksena itsensä ikävään valoon? Ehkä kyse on kuitenkin enemmän yhteiskuntaluokan kritiikistä.

Hanna on hieno romaani, perinpohjainen ja moniulotteinen tarina nuoren tytön kasvusta ja identiteetin etsinnästä. Tämänkin osalta kuvittelisin Canthin ammentaneen omista kokemuksistaan, sillä Hanna kaipaa koulutusta ja haaveilee opettajaseminaariin lähtemisestä kuten Minna Canthinkin teki. Hanna tosin ei pääse unelmaansa toteuttamaan; hän ei kykene Canthin tavoin taivuttamaan perhettään hankkeeseen. Wikipedian mukaan Hanna on eräänlainen vastaus Runebergin samannimiselle teokselle, mutta Canthin Hannassa Runebergin romanttista ideaalia lyödäänkin poskelle. Luonnon ja luontosuhteen kuvaus henkivät kuitenkin kansallisromantiikkaa. Järvi ja metsä, hiljaisuus, yksinkertainen arki - ne esiintyvät sielunrauhan tyyssijoina.

Nykypäivän näkökulmasta Hannan elämä ja asema perheessä ovat pöyristyttäviä. Haluan kovasti uskoa, ettei tyttölasta nykyään missään suomalaisessa perheessä laiteta veljensä piiaksi tuollaiseen tyyliin - toivottavasti ei! Naisen aseman kommentoinnin ohella Hannassa pistellään terävästi myös tekopyhyyttä ja yhteiskunnallista järjestystä.

Ruovat ostivat paljon lihoja, koska se tavara nyt oli huokeammillaan, ja suuret tiinut täpötäyteen he niitä suolasivat talven varaksi. Taikka piiat ne oikeastaan suolasivat, rouvat vaan käskivät ja katsoivat, että se tuli tehdyksi. Mutta heillä on tapana sanoa, ja melkeinpä täydellä vakuutuksella: minä suolasin, minulla oli pyykki, minä leivoin, minä keitin, minä laitoin, vaikk'eivät itse olisi pikku sormeaankaan niissä toimissa liikuttaneet. Se, näet, kuuluu niin hyvältä ja siinähän pääasia. Pikkukaupungeissa varsinkin rouvat elävät "vaan kodille". Eivät he sekaannu yleisin asioihin, sillä se olisi epänaisellista. Kun aika tulee pitkäksi, ja se tapahtuu miltei joka päivä, pannaan käsityö laukkuun, määrätään kyökkipiialle, mitä puoliseksi laitetaan ja mennään sitten jonkun tuttavan luokse, jossa kolme neljä tuntia kuluu, ettei tiedäkään. (s. 135/225) 

Hannaa voikin lukea myös kuvauksena pienen suomalaisen kaupungin ylemmän keskiluokan elämänmenosta Canthin aikoihin. Aina välillä, kuten esimerkiksi tuossa yllä lainaamassani kohdassa, tulee mieleen, että Canthin kaltaisen naisen on täytynyt välillä tuntea itsensä todella erilaiseksi, oudoksi omassa yhteisössään.

Canth ei ole juuri onnellisia loppuja harrastanut. Elämä ei ole reilua hänen kirjoissaan, eikä alistumisesta palkita. Monesti oikein tehneen ainoaksi iloksi jää tietoisuus omasta oikeasta valinnastaan. Kaikissa näissä kirjoissa on vahva kyseenalaistamisen tuntu, rivien väleistä nouseva vaatimus, että jonkin täytyy muuttua. Harvoin onnistuu kirjailija yhtä tehokkaasti nostamaan esille epäoikeudenmukaisuuden. Vaikka välillä mennään saarnan puolelle, terävin kärki on asiantilojen uskottavassa esittämisessä. Canth ikäänkuin nostaa normaalin esille, riisuttuna ja kiillotettuna, ja pakottaa katsomaan sitä.

Tekstinä näitä on vähän vaikea kommentoida. En tiedä onko hedelmällistä vertailla kirjoittamisen tyyliä kun ajallinen etäisyys nykyisiin kirjoittajiin on niin pitkä. Pitäisi olla huomattavasti parempi 1800-luvun kirjoitusten tuntemus, jotta Canthin tyyliä voisi oikeudenmukaisesti pohtia. Sen verran totean, että lauseet ovat mukavasti rytmittyviä ja yleensä konstailemattomia. Tarinaan pääsee sisälle ilman ponnistelua. Suomi on vanhahtavaa muttei arkaaista.

Olen todella iloinen, että luin nämä kirjat; löysin mielestäni niiden myötä jotain oleellista suomalaisesta kirjallisuudesta. Kun Canthin työt suhteuttaa niiden kirjoittamisen ajankohtaan, on helppo nähdä että hän oli jättiläinen, harppauksen omaa aikakauttaan edellä.

Hämmästelen silmät ymmyrkäisinä sitä, miten ajankohtaisilta nämä teokset vieläkin tuntuvat. Tekstien iättömyys kertoo, että Canth kirjoitti realismia sanan syvimmässä merkityksessä, ihmisten kuvaajana. Ehkä se kertoo myös, ettei suomalainen yhteiskunta ole muuttunut ihan niin paljon kuin voisi kuvitella. Olemme ehkä onnistuneet korvaamaan vanhat tekopyhyydet uusilla? Jos ennen Herra koetteli, nyt koettelevat markkinavoimat -

Näiden jälkeen täytyy lukulistalle ottaa Runebergin Hanna (ihan vertailun vuoksi), ja harkita täytyy myös Minna Canthin kirjeenvaihtoon perehtymistä. Sitä on nettitietojen mukaan julkaistu kahdessakin kokoelmassa.

Minna Canth (2004, alkuperäiset 1886 ja 1887). Köyhää kansaa; Salakari. Project Gutenberg eBook.
Minna Canth (2004, alkuperäinen 1889). Kauppa-Lopo. Project Gutenberg eBook.
Minna Canth (2004, alkuperäinen 1886). Hanna. Project Gutenberg eBook.

P.S. Kaikki nämä teokset löytyvät ilmaisena verkosta, ilman lukulaitteita, niille jotka jaksavat lukea koneen näytöltä pidempiä tekstejä. Klikkaa vain kirjan nimeä.

Työmiehen vaimo

Minna Canth on ollut mielessä jo pidempään. Automatkalle latasin iPadiin mukaan Työmiehen vaimon, jonka Project Gutenberg on muuntanut e-kirjaksi.

Nettiä selaamalla selvisi, että Työmiehen vaimon kantaesitys on ollut vuonna 1885, neljätoista vuotta ennen isoisoäitini syntymää. Canthin teksti on kestänyt yllättävän hyvin aikaa, verrattuna vaikkapa Santeri Alkioon, joka on kirjoittanut samoihin aikoihin. (Yritin lukea Puukkojunkkareita - ei oikein sujunut.)

Paikka paikoin tekstin ymmärtämiseen tarvittava kulttuurinen konteksti on kyllä kadonnut, se on myönnettävä. Laulunpätkät ja jotkin ilmaisut viittaavat sellaiseen, mitä ei enää ole. Tässä suhteessa vaikkapa Kaari Utrion tulkinnat 1800-luvun yhteiskunnasta ovat helpommin lähestyttäviä kuin tällaiset 'aidot' näytteet; kirjailija on rakentanut ne 2000-luvultakin käsin avautuviksi.

Vaimon tarina on ollut aikanaan varmasti törkeän radikaali näytelmä: siinä mies, luomakunnan herra, näytetään myös itsekkäänä ja piittaamattomana juoppona. Naisen laillisen aseman heikkoutta ja yhteisön hyväksyntää naisten alistamisen suhteen kuvataan varsin raadollisesti. Suurin osa näytelmän naisistakin ylläpitää ja tukee tyynenä valtarakenteita. Varsinainen juoni on helposti kerrottu. Risto ottaa kunniallisen tytön, Johannan, vaimokseen ja tuhoaa hänen mielenrauhansa, omaisuutensa, maineensa ja lopulta terveytensäkin. Siinä sivussa Risto saattaa turmioon  myös yhteiskunnan laitamilla elävän naisen, Kertun, joka tosin yrittää nousta vastarintaankin.

Canth rinnastaa kiinnostavasti kunniallisen ja halveksitun naisen avuttomuuden. Ei ollut väliä miten käyttäydyit, yhtä lailla olit miehelle alisteinen. Samaten yhdentekevää on, panitko hanttiin vai alistuitko kuten naisen kuului - huonosti käy kumminkin. Naisen ainoana merkityksellisenä valintana näyttäytyy miehen valinta: sillä arvalla heitetään koko kohtalo.

YRJÖ. Mitä puhumme siitä. Hänellä oli valta ottaa kenet tahtoi. Sen toki sanon sinulle, Risto: parhaimman kulta-aarteen sinä Johannassa omaksesi sait.

RISTO. No, sinä et pane liikoja ollenkaan. Tiedättekö mitä? Kuusisataa markkaa hänellä on rahoja pankissa, ihan valehtelematta, ja korkoja vielä lisäksi. Jahka teille näytän. Otin Johannalta pankin vastakirja jo omaan huostaani. Katsokaapas tätä. 

KUSTAA. Kuusisataa on, totta maarin. Voi, miekkoista. Kelpaa sinun elää. Kunpa olisin minäkin yhtä onnellinen. Kuulitkos, Toppo? Kuusisataa markkaa tuo kullan poika sai vaimonsa myötäjäisiä. Emmekö lähde mekin naimaan. (s. 8/243)

Alkiota tuskin jatkan kovin pian, vaikka puukkojunkkarien aikalaistulkinta kiinnostaisi. Sen sijaan etsin kyllä lisää Canthia ihan lähikuukausina. Köyhää kansaa houkuttaisi, tai sitten Hanna.

Minna Canth (2004, alkuperäinen 1885). Työmiehen vaimo. Project Gutenberg eBook.

Linkitän tähän Kaisa Aleniuksen tekstin YLEn sivuilta, ja Minna Maijalan kuvauksen Canthista feministisenä ajattelijana Kristiina-insituutin Klassikkogalleriasta.

Ruumis jääkellarissa

Luin viime viikolla Minette Waltersin Kuvanveistäjän; se oli niin hyvä että heräsin etsimään lisää. Lainasin pari uudempaakin, mutta kun äsken tuli luettua yksi esikoisdekkari, päätin ottaa seuraavaksi Waltersin esikoisen, Ruumis jääkellarissa. Tajusin pian aloitettuani, että olen itse asiassa lukenut tämän ennenkin, joskus ennen ajanlaskumme alkua. Pikainen tutkimus osoitti epäilyt oikeaksi: kirja löytyy äitini SAPO-kokoelmasta, jota luin läpi urakalla ensimmäisinä lukiovuosina. Ei haitannut lukukokemusta lainkaan, sillä tarinan ratkaisu ja yksityiskohdat olivat onnellisesti haihtuneet mielestä.

Walters on sitä paitsi niitä harvinaisia dekkarikirjailijoita, joiden arvoituksia lukisi mielikseen vaikkei arvoitusta olisikaan. Hän on myös siitä poikkeuksellinen, että jokaisessa kirjassa esiintyvät eri hahmot. Tuttuun sarjaan sukeltamisen ilo jää kokematta, mutta henkilöiden kiinnostavuus korvaa sen runsain mitoin.

Ruumis jääkellarissa on Kuvanveistäjään verrattuna perinteisempi, sillä tapahtumapaikkana on kuin onkin englantilainen kylä ja kylässä kylän kartano. Ruumiita pyörii tarinassa peräti kolme - yksi tosin osoittautuu eläväksi - ja hengissä olevat kyläläiset muodostavat varsinaisen parisuhdekuvaelman. Alun asetelmat ehtivät keikahtaa nurin moneen kertaan.

Pientä ylenpalttista ihanuutta kartanon kauniissa ja älykkäässä naiskolmikossa ehkä on, mutta onneksi kaikki kykenevät jonkinasteiseen häijyyteen tai hölmöilyyn. Hyvä, klassinen dekkari terävällä brittisanailulla; perinnerooleja murretaan tässä lempeästi. Esikoishaparointia ei juuri näy, mitä nyt rytmi on vähän takapainoinen. Ei ihme että Ruumis jääkellarissa sai ilmestyessään parhaan esikoiskirjan palkinnon. Ei se silti ihan Kuvanveistäjän veroinen ollut.

Ihmissuhdedynamiikkaa kirjaan tuo yhden epäillyn ja tutkimuksiin osallistuvan ylikonstaapelin välinen vetovoima.

"Luuletko sinä että vain naiset kärsivät biologisesta ohjelmoinnista? Miesten suorituspaineet ovat monenkertaisesti kovemmat. Jos meitä ei olisi ohjelmoitu kylvämään siementämme, naisten seksikielteisyys olisi pyyhkäissyt koko ihmissuvun maan päältä jo vuosisatoja sitten. Sitä yrittää houkutella naisen sänkyyn. Se kysyy rahaa, ponnistuksia, tunnesitetitä ja palkkana on jatkuvan torjunnan aiheuttamia traumoja. Jos mies haluaa hoitaa oman osansa yhteiskunnan eteen, hän joutuu eliniäksi kahleisiin, raataa kieli pitkällä että nainen pysyisi tyytyväisenä ja hyvässä lihassa ja suostuisi sitten synnyttymään miehelle jälkeläisiä ja pitämään niistä huolen." McLoughlin kääntyi katsomaan Annea. "Se on nöyryyttävää ja alentavaa", hän sanoi kitkerästi. "Minun ja koiran lisääntymiskemialla ei ole mitään eroa. Luonto vaatii meitä kumpaakin ruiskuttamaan siemenemme hedelmälliseen naaraaseen; ainoa ero on siinä ettei koiran tarvitse perustella miksi se haluaa tehdä niin, minun taas täytyy. Mieti sitä, kun seuraavan kerran tekee mieli ilkkua miesten itsetuntoa. -- (s. 275)

Pitkä näyte mutta en voinut vastustaa... Aikomuksissa olisi lukea Kaari Utrion Kiilusilmä feministi tässä kevään mittaan (jos saan käsiini), joten menköön tuo lainaus vastapainosta.

Minette Walters (1995, alkuperäinen 1992). Ruumis jääkellarissa. Porvoo: WSOY. SAPO 391. Suomentanut Tiina Ohinmaa.

Virallista sivua ei kirjasta löydy, mutta takakansi on kopioitu tänne BookCrossing-sivuille.