Paul Auster: The Book of Illusions

Kuva: Faber and Faber

Sain The Book of Illusionsin pokkarina lahjaksi kaverilta, ilmeisesti kehuttuani liiaksi Murakamia... sillä evästyksenä kerrottiin, että Auster saa vielä Nobelin. Jassoo. Annoin sitten uteliaisuuttani herran kiilata lukujonossa. Sitä paitsi, pokkari oli kätevä ottaa matkalle mukaan.

Austerista on puhuttu paljon kirjablogeissa viime vuosina. Olen oikeastaan yllättynyt, etten ole aiemmin sortunut hänen kirjojaan lukemaan. Taidan olla niin genreisti, että kaikki mikä kuuluu kategoriaan "general fiction" on automaattisesti vähän epäilyttävää. Aika usein löydänkin jotain urputettavaa ns. yleiskirjallisuudesta, varsinkin käännetystä sellaisesta. Äkkiä ajateltuna vain Shriver ja Waters tulevat mieleen selkeinä poikkeuksina.

Ja nyt, Paul Auster. Tartuin The Book of Illusionsiin varsin haalein odotuksin. Murakamin veroinen? Pah! Ei voi olla.

Eikä olekaan. Tai oikeammin, tyyli on niin erilainen, että vertailu on mieletön. Mutta erinomainen kirja The Book on, vetävä ja vaikuttava. Ja kaunis. Ja sisälsi houkuttelevia intertekstuaalisia koukkuja. Tykkäsin täysillä!

The Book kertoo perheensä lento-onnettomuudessa menettäneestä kirjallisuuden professorista. David Zimmer tarttuu masennuksen kanssa kamppaillessaan mykän elokuvan unohdetun tähden tarinaan. Ohjaaja ja näyttelijä Hector Mann teki vain kaksitoista elokuvaa, juuri ennen kuin ääni muutti Hollywoodin ikiajoiksi. David jäljittää koomikon elokuvat ja kirjoittaa niistä... ja lopulta vuosikymmenien hautaama mysteeri herää henkiin ja muuttaa Davidinkin elämän.

On vaikea sanoa tarkalleen, mikä Austerin kirjassa viehätti. Juoni on pätevää työtä muttei käsittämättömän hieno kuitenkaan. Kerronta toimi hyvin. Ajattelin lentokoneessa lukea vain pätkän, mutta tarina vei mukanaan. Myös henkilöissä on kieltämättä jotain keskivertoa hienompaa. Kertoja-David ehkä tuntuu vähän liioitellulta hahmolta, mutta hän onkin ainoa, jonka Auster piirtää selkein vedoin. Muut kohdataan sellaisina kuin ihmiset yleensä kohdataan, osittain kuvitteellisina, vajavaisesti ymmärrettyinä, uskottavina.

Austerin kieli on huoliteltua ja rikasta. Kas tässä kuvataan asuntoa:

[--] It had no charm or character, no lovingly wrought details to delude one into thinking it could ever become a home. It was a hospital for the living dead, a way station for the mentally afflicted, and to inhabit those blank, depersonalized interiors was to understand that the world was an illusion that had to be reinvented every day. [--] (s. 57)

Eniten pidin The Bookissa kai siitä, että se on yhtä aikaa viihdyttävä ja ajatteluttava. Kirja on tosiaan illuusioiden kirja: se kuvaa elämän harhaista luonnetta hallitusti ja kiehtovasti. Se synnyttää ymmärryksen illuusion.

Elokuva on Austerin tulkinnassa elämän taidetta. Elokuvan tekijä valitsee kuvakulmansa, rajaa tarkastelunsa ja suuntaa valonsa, päättää mitä kamera meille näyttää kun istumme teatterin hämärässä. Ohjaajan katse määrittää meidän katseemme, valo luomiin varjoihin tallentuu tulkittu totuus. Samoinhan me muokkaamme elämämme totuuksia itse kukin, rakentamalla illuusion kokonaisuudesta, vaikka jokainen on oman kuvakulmansa vanki. Näemme mitä haluamme nähdä, sen mitä kykenemme oman historiamme ja persoonallisuutemme linssin läpi näkemään. Jokainen kohtaamamme ihminen on osin oma luomuksemme.

Lohdullista ja kamalaa. Kamalan totta. Ajatus ei ole uusi, mutta Auster teki siitä tuoreen. The Book taisi olla juuri sopivasti filosofista minulle tähän hetkeen, eikä kumminkaan mitenkään vaikeaa luettavaa. Ja rakkaustarina oli sydäntäsärkevän kaunis, siitä saa ekstrapisteitä!

Heh, nyt kun luen tuon uudestaan... Tulipas ilmaistua dramaattisesti asiat. Ei voi mitään. Ainakin alkukielellä tämä oli minusta harvinaisen hyvä kirja.

Paul Auster (2011, alkuperäinen 2002). The Book of Illusions. Faber and Faber. 978-0-571-27653-0.

Arvioita suomennetusta versiosta:
Hannu Marttila Hesarissa
Jenni K-Blogissa

Mendoza in Hollywood

Kuva: Amazon.com

Kage Bakerin aikamatkailusaaga jatkuu. Sky Coyoten jälkeen mietin missä muodossa hankkisin lisää The Company -sarjaa. Kindlen e-kirjojen toimitusaika ratkaisi asian. Ei kuulema ikinä voi olla tarpeeksi laiha tai tarpeeksi rikas; 60 sekuntia on tarpeeksi nopeasti. Jopa minulle kärsimättömälle.

Mendoza in Hollywood keskittyy nimensä mukaisesti Idenin keskushahmon Mendozan puuhiin. 2300-luvulta käsin johdetun ja salassa maailmaa pyörittävän Dr. Zeus -yhtiön eli The Companyn kuolemattomat kyborgit operoivat eri puolilla maailmaa ja historiaa. Mendoza on lähetetty Hollywoodin maisemiin, aikaan ennen kuin Hollywoodista tulee Hollywood. Los Angeles on vasta rähjäinen ja huonomaineinen rajakaupunki, syrjässä Yhdysvaltojen sisällissodan tuoksinasta.

Botanisti-Mendoza asettuu Dr. Zeusin ylläpitämälle vankkurien väliasemalle, tehtävänään kerätä näytteitä pian kuivuuden hävittämiksi joutuvista kasvilajeista. Kievarin sekalaiseen kyborgimiehitykseen kuuluu mm. jo aiemmin tavattu antropologi Imarte, joka puolestaan kerää tietoja ajan kulttuurista. An insertion antropologist, hän kuvaa tehtäväänsä, ja käyttää peitetarinanaan maailman vanhinta ammattia. Lisäksi joukkoon kuuluvat mm. helläsydäminen ornitologi ja innokas myyntimies.

Jo kirjan alussa selviää, että Mendoza on pulassa: tarina on kerrottu pidätetyn Mendozan tunnustuksena kuulustelijoilleen. Jotain katastrofaalista on siis odotettavissa. Kestää kuitenkin yllättävän pitkään ennen kuin kirjassa alkaa tapahtua. Ensimmäiset kaksi kolmasosaa tosin kertovat paljon kyborgeista ja The Companysta, miksei myös Mendozasta. Mendozaan olikin mukava palata nyt ensimmäisessä persoonassa, Josephin annettua vähän erilaista perspektiiviä häneen Sky Coyotessa.

Hmm, nyt kun jälkeenpäin mietin kirjan alkupuoliskoa, ehkä sitä pitää ajatella enemmän sarjan näkökulmasta. Siinä kyborgien keskinäisillä ystävällisillä suhteilla on pääosa. Aika surullista, oikeastaan. The Companyn kuolemattomien palvelijoiden tragedia on, ettei heillä on kotia missään, ei edes missään ajassa. Ystävyydessäkin on pakko olla varovainen, ellei halua särkeä sydäntään, sillä Dr. Zeus voi hutaista kenet tahansa mihin vain, koska vain. Mendozan työtehtävässäkin on tiettyä ironiaa: kerätessään rakastamiaan kasveja kauniissa maisemissa hän saa samalla seurata miten myöhemmin luonnon tuhoavaa kulutuskulttuuria synnytetään.

Silti minusta tuntuu, että Hollywoodin alkupuoliskolla oli aika paljon, noh, Hollywoodia. Maisemia kuvaillaan ja katujen tulevia paikkoja selitetään. Kyborgit myös järjestävät keskenään hulppeita elokuvailtoja, joissa nautiskellaan Hollywoodin varhaisista helmistä: Hollywoodin ensimmäiset elokuvafestarit siis! Erityisen pitkään käsitellään D. W. Griffithin eeppistä elokuvaa Intolerance, joka viettelee aikamatkalaiset suorastaan hurmioon. Bakerillä on varmaan ollut tässä pilkettä silmäkulmassa, sillä elokuvan koko nimi on Intolerance: Love's Struggle Through the Ages - ja siitähän Mendozan tarinassa tietenkin on kysymys. Epäilemättä elokuvaan liittyy muutakin symboliikkaa, mutta pitkänpuoleisesta kohtauksesta olisi saanut enemmän irti, jos elokuvan olisi joskus nähnyt...

(Uteliaisuus heräsi kirjan myötä sen verran, että piti käydä vähän kurkkimassa tätä elokuvan pioneerin mestarinteosta. Löytyy filmiarkistosta täällä. Massiivinen produktio lähes 100 vuotta vanhaksi leffaksi, kieltämättä! )

Viimeisellä kolmanneksalla Hollywoodin tapahtumat alkavat vyöryä eteenpäin. Mendozankin alkupuolella lakonisempi kertojaääni ottaa tulta. Yhdysvaltain sisällissodan muuan kansainvälinen sivujuonne puretaan kiinnostavasti. Mikä parasta, rakkausrintamalla tulee vipinää.

Vaikka juonen rakenne tuntui vähän vinolta, nautin kirjasta kokonaisuutena. Bakerin välillä hirteishumoristinenkin ote, historiallisen tarkkuuden tuntu, ja ylipäätään koko sarjan idea pelittävät edelleen minulle. Jotain kutkuttavaa on kaikkitietävien kyborgien ja heidän päivittäisen ympäristönsä kontrastissa. Otetaankin lukunäytteeksi sitä demonstroiva suupala:

Edward was standing up, neatly folding away the clasp knife. A day and a night of living rough in the field, and he hadn't so much as a smudge on those fawn wool trousers of his. Whatever secret device kept James Bond's tuxedo impeccably pressed, it seemed to have been already in use by the British secret service in 1863. (loc. 5576/6514)

Pakko lukea nämä kaikki. Sopivat erinomaisesti töihinpaluutrauman lievittämiseen.

Kage Baker (2000). Mendoza in Hollywood. Tor. (Kindle edition). ISBN 0-765-31530-0.

Arvioita:
Sf-site
Sheryl Vint, Strange Horizons

Enkä ollut vanki

Kuva/Kansi: Tammi/Taina Markko

Kirjaa inspiroi lukemaan paljolti Hella W -elokuva, osittain myös halu vilkaista Tervon Ohranassa käsittelemiä maisemia uudelleen. Lisäsin vielä varmemman vakuudeksi kirjan myös 101 naiskirjailijan kirjan listalleni, jottei unohtuisi. Mutta aktiivisesti en ehtinyt kirjaa edes etsiä, kun se  tuli käsiini kuin kohtalon kuljettamana: haimme Infosta Neitien kanssa kirjakaupan lahjoittamia opiskelijan keittokirjoja, ja siellä Vanki kutsuvasti viittoili pokkaripinosta.

Muistan muuten lukeneeni jonkin Hella Wuolijoen omaelämäkerrallisen kirjan aiemminkin. Nimi on hukassa - silloin kun ei ollut vielä lukupäiväkirjaa. Selkein muistikuvani kirjasta on, että opin siitä uuden sanan. Kajava. Ennnen tuota kirjaa se tarkoitti mielessäni lähinnä Jukka Kajavaa. Wuolijokea lukiessani oivalsin pian, että tuskin siellä rannalla kriitikot huusivat vetten yllä... 

Enkä ollut vanki jäänee paremmin mieleen siksikin, että se on temaattisesti kompaktimpi ja yhtenäisempi, vaikka rakenne onkin sirpaleinen. Vanki on kirja, jota Hella (saan kai sanoa Hellaksi kun elokuvan jälkeen tunnut niin tuttavalta?) kirjoittaa vankilassa Hella W:ssä. Kirja koostuu muistelunpätkistä, tunnelmapalasista, poliittisluontoisista sirpaleista... Silti sain kirjasta ihan eheän vaikutelman. Ehkä elokuva auttoi kuvittamaan ja siten koostamaan kirjasta selkeän lukukokemuksen.

Vanki on myös aikansa julkkiskirja. Hella oli paitsi taiteilija myös bisnesnainen ja intohimoinen poliitikko; hänen kirjoituksensa ovat yhtä aikaa sielun ilmaisua ja tarkoitushakuista tekstiä. Julkkiskirjana Vanki on toki vanhentunut, tai ainakin muuttanut muotoaan. Siitä on tullut aikansa ja tekijänsä  dokumentti historiallisessa mielessä. Kontekstilla on väliä: uskon että Vanki on tänään toinen kirja kuin kuin se oli vuonna 1944.  Hellan teksti herätti miettimään, että raaka intohimo ja vakaa usko ovat aika vähissä nykyään mitä politiikkaan tulee. Ei intohimoista idealismia osoiteta - eikä ehkä halutakaan. (Ja hyvä näin: sodat kai harvoin syttyvät kompromissina...)

Hella yhtäaikaa ihailee Stalinia, kaipaa rauhaa ja nauttii silmin nähden kartanon emännän roolistaan. Silti Hellan vähän tekopyhässä idealismissa on nykypäivän perspektiivistä jotain kaihoisaa. Nyt tuntuu kuin pitäisi valita välinpitämättömyyden ja ääriliikkeiden väliltä... kuin yhteisen hyvän ja kompromissien politiikka olisi kokenut haaksirikon.

Myös tällaisia haja-ajatuksia heräsi Hellan viiltävien tekstien äärellä, osittain ehkä myös toisen, vielä kesken olevan kirjan tähden. Lueskelen hiljalleen esseekokoelmaa Me muut: kirjoituksia hyvinvointiyhteiskunnasta. Siitä lisää myöhemmin - heti uteliaille suosittelen anni.m:n juttua.

Wuolijoen kirjoittajan kyvyt ovat kiistämättömät. Se jokin kuultaa läpi ajan kerrostumien. Lapsenlapsen varpaat, vaikkapa... ne ovat kuin ‘itse kevään varpaat’. Voiko kauniimmin sanoa?

Lukunäytteeksi otan pätkän lopusta. Heh, kerrankin ei tarvitse pelätä spoilaavansa!

Vankilan sellissä ei ole peiliä. En ole puoleentoista vuoteen nähnyt itseäni peilistä.

Avasin huoneeni oven, sytytin kaikki valot, pysähdyin peilin eteen.

Näin siinä vanhan naisen, jolla oli homeenharmaat hiukset ja syvät juovat suupielissä. Harmahtavissa kasvoissa sammuneet, vieroksuvat silmät.

- Kuka sinä olet, kysyin siltä kuvatukselta tuskastuneena.

Se ei vastannut. Tuijotti minuun vain väsyneillä silmillään, tuo vieras, vanha nainen. Hän yritti hymyillä eikä jaksanut. Hänen hymynsäkin oli kouristuksellista, aavemaista. (s. 175)

Hella Wuolijoki (2010, alkuperäinen 1944). Enkä ollut vanki. Helsinki: Tammi.