Paula Havaste: Tuulen vihat

Paula Havasten Tuulen vihat osui käsiin ihan sattumalta kirjastossa: se oli tyrkyllä pikalainahyllyssä. Vaikka usein päädynkin palauttamaan tällaiset herätelainat lukemattomina kirjastoon, jokin pikalainoissa viekottelee. Yllätyksellisyys? Tunne että tekee löytöjä? Ehkä uskon, että kirjan on pakko olla hyvä, jos sitä täytyy pitää tarjolla pikalainoissa.

Kalenteri on ollut niin täynnä, että ankara kahden viikon laina-aika oli osoittautua ylivoimaiseksi, mutta ehdin kuin ehdinkin lukea Vihat. Luettuani olin sen verran utelias, että googlailin kirjailijaa; ilmeisesti Havaste on kirjoittanut näitä historiallisia romaaneja vaikka kuinka monta, mutta minulta ne ovat jotenkin jääneet silmien väliin. Nimi kuulosti tutulta, siinä kaikki. Höh.

Tuulen vihat kertoo yhden talon ja etenkin yhden nuoren naisen elämästä 1100-luvulla. Äiditön Kertte on isänsä perijä ja joutuu lopulta hakemaan vävyn taloa pitämään. Kertte on keskushahmona vähän etäinen eikä erityisen sympaattinen tyyppi.  Havastella on kuitenkin taito saada lukija eläytymään vahvasti erilaiseen maailmankuvaan. Kirjaa lukiessani uskoin ilman muuta henkinaisiin ja -lapsiin, joiden kanssa Kerttekin seurustelee.

Tuulen vihat toi taas mieleen ajatuksen, että ympäristöllä todella on merkitystä... Kukahan itse mahtaisin olla, jos olisin kasvanut lukutaidottomana pikkuriikkisessä perheyhteisössä? Jos lähin naapuri olisi päivän matkan päässä? Jos olisin värjännyt omat lankani ja neulonut omat nuttuni ja haaveillut lasihelmestä suurenakin aarteena?

Hmm. Mitähän mahtavat pitää "lasihelminä" 2900-luvulla? Tai mitä tuumisi isoisoisoäitini (jonka kutomaa mattoa voi ihailla kirjan alla kuvassa) HD-kanavista?

Asiaan eli kirjaan. Itse tarina on juonellisesti vähän olematon, mutta loppupuolen ovela käänne oli kutkuttava. Mitä kieleen tulee, vanhaa puheenpartta tavoittava (?) tyyli antoi se oman sävynsä. Havasten tietojen runsaus on kirjan suuri rikkaus. Erilaista loitsu- ja uskomustietoutta suorastaan tirisee sivuilla. Yhtään enemmän ja tarina tikahtuisi taikoihin!

Tässä tyyli- ja taikanäyte:

- Pian karjaa on kahden lehmän verran, jos Leppä pyöräyttää lehmäisen vasikan. Lampaat lisivät sitäkin enemmän. Ajatteles, Kertte, maitoa ja piimää niin paljon kuin vain jaksetaan juoda, ja villalankavyyhtejä! Ja mikä määrä makkaroita ja suolalihaa, ajatelkaa sitä! 

- Älä puhu tuollaisia ääneen, Sule kähisi taljaltaan. - Kade iskee, kun paljosta onnesta puhutaan. Koputa äkkiä puuta! (s. 179)

Ehkei tässä ihan kaikki ole niin paljon muuttunutkaan.

Tuulen vihoja voi suositella aikakaudesta ja kansanperinteestä kiinnostuneille ja miksei myös vahvoista naishahmoista tykkääville. Minulle tämä kolahti sen verran, että panin varaukseen myös seuraavan osan.

Paula Havaste (2014). Maan vihat. Gummerus. 987-951-9718-0.


Arvioita:

Morren makuun Havasten arjen magia osui tismalleen.
Amma nosti esiin luonnonkierron merkityksen kirjassa, peesaan.

Gene Wolfe: Sovinnontekijän kynsi ja Liktorin miekka

Gene Wolfen sarjan Uuden auringon kirja ykkösosa innosti minua aikoinaan melko tavalla. Jatko-osien kanssa olisi varmaan pitänyt malttaa kunnes neljäskin osa on ilmestynyt suomennoksena. Mutta minkäs teet, liha on heikko, ja tässä sitä nyt ollaan.

Satuin saamaan kirjastosta sekä Sovinnontekijän kynnen että Liktorin miekan. Niissä jatkuu Severianin matka Wolfen erikoisen maiseman läpi. Nämä ovatkin kaikki matkakirjoja, vaelluksia: vaikka Severian pysähtyy silloin tällöin, suuntaa on aina eteenpäin, kohti vääjäämätöntä päätöstä. Hän kohtaa ihmisiä erotakseen heistä, ilmiöitä jättääkseen ne taakseen. Severian muuntuu matkallaan yhdenlaisesta symbolista toisenlaiseksi. Maagiset esineet menettävät painoarvoaan ja sisäisten voimien ja heikkouksien merkitys kasvaa.

Severianin ristiriitaisuus kertojana kiehtoo sekin. Hän havainnoi tunteitaan ja tekemisiään viileästi, jälkiviisauden valossa.

Nautinnollisia ja silti kovasti mietityttäviä kirjoja nämä... Osa jutuista menee yksinkertaisesti ohi. Teksti on kaunista mutta merkityksestä raskasta. Jokin vähän kepeämpi olisi ehkä uponnut nyt helpommpin, mutta Uuden auringon kirjassa on vetovoimaa: mihinkään muuhunkaan ei osannut keskittyä kun nämä olivat kesken.

Itse asiassa nyt hirveästi tekisi mieli lukea heti perään myös sarjan viimeinen osa The Citadel of the Autarch. Heh, Amazonista saisi kindlelle muutamalla dollarilla ja muutamassa minuutissa! Olen tehnyt aikamatkan tulevaisuuteen (päivä kerrallaan) ja elän science fiction -aikaa...

Mutta ei. Aion kiltisti odottaa. Wolfen teksti on niin täyteläistä, että käännös antaa enemmän. Sitä paitsi toistaiseksi suomennokset ovat olleet mainioita. Otetaanpa näyte:

Sommelier toi meille kupilliset miltei vedenkirjasta viiniä, joka oli myös liikkumatonta kuin vesi, kunnes kupin liikahdus havahdutti sen. Se parfymoi ilman kuin kukat joita yksikään ei näe, kukat jotka vain sokea löytää, ja sen juominen tuntui siltä kuin olisi juonut voimaa suoraan härän sydämestä. (s. 62, Liktorin miekka)

Joitain kirjoja pitäisi lukea moneen kertaan, että ne tuntisi ymmärtävänsä. Tämä sarja taitaa olla niitä.  Mutta pitääkö kaikkea välttämättä ymmärtääkään? Kukasta voi nauttia sitä näkemättä... Vaikkei järki riitä valaisemaan Wolfen mielikuvituksellista maisemaa, tarinan luut tuntee sormenpäissään.

Myös Raija ja Ville-Markus ovat lukeneet Kynnen.

Gene Wolfe (2014). Sovinnontekijän kynsi. Gummerus. 978-951-20-8670-2.
Gene Wolfe (2015). Liktorin miekka. Gummerus. 978-951-20-9840-8.

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä he tekevät

Kuva/kansi: Tammi/Jussi Kaakinen

Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä he tekevät sai vankan suosituksen luotettavalta taholta jo ennen Finlandia-voittoa (kiitos Pirkko!) ja se olikin hyvä asia, sillä Finlandia-listaus ei minua juuri kannusta kirjaan tarttumaan... niin usein on oma makuni mennyt ristiin raadin kanssa.

Kannatti ehdottomasti lukea. Valtonen selvästi tiesi mitä teki kun kirjoitti, ja niin tiesi Brunilakin kun luki.

He eivät on tasapainoinen, kiehtova ja erittäin ajatteluttava romaani. Kieli toimii, virta vie.

Aika lailla napakymppi minun mielestäni siis.

***

Tarinaa - ja koko kirjaakin - on vaikea kuvata lyhyesti. Alussa ollaan 1990-luvun Helsingissä. Siellä Joe, nuori amerikkalainen neurotieteiden tutkija, viettää lyhyeksi jäävää kautta kehitysmaassa, jossa jokainen kuukausi tuhosi aivosoluja. Kun Joe lähtee, jää suomalainen Alina yksin Samuel-pojan ja heikon itsetuntonsa kanssa. Myöhemmin (2020-luvun alussa?) Joe on vakaa akateeminen kiintotähti. Hänen toinen perheensä on teini-ikävaiheessa. Rebecca-tytär testaa lupia kyselemättä uutta iAm-laitetta, joka tuo viihteen ja tiedon suoraan aivoihin. Eläinaktivistit ottavat kohteekseen Joen, jonka tutkimustyö perustuu eläinkokeisiin. Mutta onko isälleen täysin vieras Samuel yksi ekoterroristeista?

He eivät pitää sisällään hengästyttävän monia teemoja. Riippuu varmaan lukijasta mitkä muodostuvat olennaisiksi kullekin. Itseäni kosketti erityisesti iAm-laite ja sen markknointi. Vaikka nimi on uusi,  kapineen konsepti on scifin ystäville tuttu. Valtonen onnistuu kuitenkin tuomaan ideaan tuoretta kierrettä johtamalla ajatukset vaivihkaa suoran nettiyhteyden yksilöpsykologisiin ja yhteiskunnallisiin vaikutuksiin... Ja laitteen lanseerausmarkkinointi oli sekin hytisyttävää: pelottavan uskottavaa, kauhistuttavan tehokasta! Ajattelumallit ovat tätä päivää, vaikka kallon ja aistien suojavallia ei ole vielä ohitettu.

Toinen minua kiinnostanut sivuteema liittyi akateemiseen julkaisemiseen ja tutkimuskulttuuriin. Valtonen kuvaa kokemuksen tuomalla osaamisella sekä yliopistomaailman raadollista kilpailua että julkaisujen laatuun ja tuottamiseen liittyviä kipukohtia. Open access -ajattelu ehkä vaikuttaa, joskus, jollain aikavälillä... mutta ainakin toistaiseksi tärkeiksi rankkeeratut tiedelehdet ovat kaikkea muuta kuin vapaasti saatavilla. Valtonen ei taida uskoa ainakaan nopeaan muutokseen, sillä Joe on mukana organisoimassa boikottia akateemista julkaisemista dominoivaa mediaimperiumia vastaan.

He eivät panee muutenkin miettimään tieteen ja rahan rajapintoja; akateemisen maailman sisäänrakennettuja bisnesmalleja ja instituutioita.

Mutta nämä minua kovastikin kiehtoneet jutut olivat pohjimmiltaan sivuseikkoja. Luulisin.

Vahvimmin kirjasta jää mieleen juuria myöten todelta tuntuva viesti: me emme ymmärrä itseämme, emmekä toisiamme. Emme kuuntele toisiamme, emme ole rehellisiä itsellemme.

He eivät tiedä mitä he tekevät, sanoo romaanin nimi... mutta pohjimmiltaan luin sen tarkoittavan, että me emme tiedä mitä me teemme, ja olemme kyvyttömiä näkemään oman sokeutemme.

Voi että kun osaisikin pysähtyä miettimään miksi toinen tekee niin kuin tekee - ja ehkä vielä sitäkin ennen -  miksi itse tekee niin kuin tekee.

***

Otetaanpa tähän kohtaan sitaatti teemasta, jota en ole käsitellyt ollenkaan, nimittäin suomalaisuudesta.

Pelkäsivätkö nämä ihmiset todella toisiaan näin paljon? Että tekivät kaiken mieluummin huonosti yksinään kuin hyvin yhdessä? Eikö kannattaisi kertoa toisille ideoistaan, jotta niistä voitaisiin yhdessä saada parempia? Jos Piilaaksossa oli järkevää liittoutua, eikö sitten pienessä nurkkauksessa keskellä metsää, muun maailman ulkopuolella? Mutta suomalaiset ilmeisesti halusivat tehdä kaiken omalla tavallaan, yksin, ilman apua, vanhojen kavereiden kesken, niin kuin aina ennenkin. (s.87)

***

Ymmärrän niitä, joiden mielestä romaanissa oli "liikaa" aineksia... Kokonaisuus on kieltämättä vähän hengästyttävä, niin kuin nyt jälkikäteen huomaan, kun yritän sitä kuvata. Silti, minulle paketti oli juuri sopiva. He eivät on juonellisesti hyvä ja koukuttava kertomus, johon lukutoukka saa antaumuksella  uppoutua. Mutta se oli enemmänkin: syvästi inhimillinen ja älykäs teos.

Minusta Valtonen on tässä yltänyt ihmiskuvauksessaan hulppeasti Lionel Shriverin tasolle.

Jussi Valtonen (2014). He eivät tiedä mitä he tekevät. Tammi. 978-951-31-7429-3.

Arvioita:

Kirsin mielestä ostaja saa rahoilleen vastinetta - olen samaa mieltä!
Arjakin nautti mutta olisi kaivannut loppupuolelle tiivistämistä.
Minna päätyi samantapaisiin ajatuksiin kuin minäkin: ehkä emme kukaan tiedä mitä teemme...

Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija ja Konsta Pylkkänen etsii kortteeria

Havukka-ahon ajattelija on kuulu suomalainen klassikko - sen ovat varmaan lukeneet ennen minua osapuilleen kaikki. Enpä voi muuta sanoa kuin että olen kotimaisten ikonien suhteen pahasti myöhäisherännäinen. Vanhastaan olen tosissani pitänyt vain Waltarista ja Linnasta, eivätkä useimmat muut innosta vieläkään. Veikko Huoviseen olen iän myötä mielistynyt enemmän ja enemmän. Hamsterit ja Joe-setä tosin olivat vanhastaan tuttuja, ja Huovisen vinkeä huumori ja huikean mehukas kielenkäyttö ihastuttivat esimerkiksi Kylän koirissa ja hersyvä Lampaansyöjät oli oikea herkku.

Havukka-ahon ajattelija oli kumminkin vielä korkkaamatta. Siltä varalta että muitakin Pylkkäs-neitsyitä vielä on, kerrottakoon että Havukka-aho kertoo korpifilosofi Konsta Pylkkäsen elämänmenosta Kainuun sydämessä ja hänen kesäpestistään kahden luonnontutkijan kasakkana. Maisterit Ojasto ja Kronberg ovat ajattelusta nautiskelevalle Konstalle oikea aarre, sillä leirinuotiolla Konsta pääsee kerrankin kyselemään koulut käyneiltä ja kirjat lukeneilta oikein urakalla asioiden todellista laitaa. Kolmikon välit muodostuvat erilaisista lähtökohdista huolimatta sydämellisiksi. Maailmankaikkeuden tähtiä kerran urakalla laskenut Konsta osaa arvosta Ojaston ahkeruutta ja pilkettä Kronbergin silmäkulmassa.

Konsta Pylkkänen etsii kortteeria sijoittuu myöhäisempään ajanjaksoon, jolloin Konsta on jo tehnyt pitkän pestin Lapissa tutkimusaseman apumiehenä ja saanut jo oikeat kansaneläkepaperit. Lokoisten eläkepäivien turvaamiseksi pitäisi vielä löytyä sopiva kortteeri vanhalta kotiseudulta: kunnollinen torppa, jossa on pihatupa ja jonka rauhaa eivät moottoriautot ja traktorit sotke. Leppoisa isäntä ja kohtuullisen lempeä emäntä kun vielä olisi, siinä kelpaisi huonemiehenä olla. Vaan etsintä ei ole ihan helppoa, sillä aika on muuttanut elämäntapoja Kainuun korpimaillakin.

Huovisen tyyli toimii minulle etenkin äänikirjoina, sillä olen tyypillisesti vähän hätäinen lukija. Äänikirjaa kuunnellessa on 'pakko' rauhoittua jokaisen lauseenparren ääreen. Ja Huovisen tapauksessa se kannattaa. Muuten voi jäädä huomaamatta vaikkapa se, kuinka ihminen äkkiarvaamatta huomaa olevansa mumiseva vanhus, läjämäinen kuin tatti pakkasyön jälkeen.  Ylipäätään kielenkäyttö on näissä niin mahtavan rikasta, etten sopivia ylisanoja edes keksi. Sen tekstuuri on kuin söisi moneen kertaan pestyssä rohdinvaatteessa ruisleipää laavulla samalla kun odottaisi halstratun ahvenen kypsymistä. Tai jotain sinne päin.

Samaan hengenvetoon on todettava, että pitkällä automatkalla ajoittain laajanpuoleiseen kuvailuun uppoavat kirjat ovat vaarallista seuraa... etenkin Havukka-ahon kohdalla meinasivat välillä silmät lupsua, kun jotakin luonnonihmettä perusteellisemmin tarkasteltiin. Lukija Risto Mäkelä artikuloi hyvin ja lukee kauniisti, mutta hän ei saanut tekstiä lentämään niin, että tilanteet näkisi kirkkaana edessään. Konsta Pylkkästä lukenut Kari Paju sen sijaan - nam! Oli muuten loistavaa luentaa. Hänen kanssaan  onnistuin innostumaan sydänjuuria myöten vaikkapa ahon kuvauksesta. Mokoma luonnonilmiö alkoi kuulostaa niin kiehtovalta, että piti oikein tarkistaa sanakirjasta tarkka määritelmä.*

Kaikkiaan mainio setti. Pitäisi varmaan hommata vielä Konstan Pylkkerökin jostain.

Veikko Huovinen (2007, alkuperäinen 1952). Havukka-ahon ajattelija. Äänikirja. Lukija Risto Mäkelä. WSOY. 978-951-0-33328-0.
Veikko Huovinen (2004). Konsta Pylkkönen etsii kortteeria. Äänikirja. Lukija Kari Paju. WSOY.. 978-951-0-29680-6.

Arvioita:
Morrelle tuli Havukka-ahon Konstasta mieleen Rölli
Salla suosittaa Konsta Pylkkästä erityisesti syyssäille

*kanssakaupunkilaisille tiedoksi: viljelyn jälkeen nurmettunut kaskimaa tai pelto.

Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu

Kuva on Tammen ja esittää väärää kirjaa*

Suuri lammasseikkailu on ollut lainassa jo iät ajat, mutta lukemista on tullut lykättyä. Kafka rannalla oli sen verran viehko (eikä Sputnik ollut sekään hassumpi), että olen säästellyt Lammasseikkailua oikein kunnon tarpeeseen. Lukemisjärjestykseni osoittautui sikäli onnistuneeksi, että Lammasseikkailu asettuu asetelmiltaan parahultaisesti Kafkan ja Sputnikin välimaastoon. Outous lisääntyy lähes lineaarisesti jatkumolla Sputnik - Lammas - Kafka. Tunnelmaa ja emotionaalista vääntöä tosin löytyy mielestäni Kafkassa ja Sputnikissa enemmän kuin Lammasseikkailussa.

Lammasseikkailussa juoni rakentuu perinteisemmän fantasian tyylitellystä versiosta. Alussa esitellään sankari, joka on vähän elämästään vieraantunut tavis, erilainen muttei erikoinen. Kolmekymppinen mainosmies ei oikein saa otetta elämästään tai tiedä mitä haluaa. Vaimokin lähtee jättämättä muistoksi edes tuoksua, eikä ole varmaa kaipaako mies vaimoa vai kuvitelmaa vaimosta. Mutta ei se mitään: todellinen muutos lähestyy vääjäämättä. Mies ajetaan väkipakolla fantastiselle etsintäretkelle, jonka tavoitteena on löytää lammas, eikä mitä tahansa villapulleroa kelpuuteta. Haussa on ihmisiä asuttava susi lampaan vaatteissa. Rottakin on kateissa. Questille tulee mukaan tyttöystävä, jolla on maagiset korvat.

Ei kuulosta kovin järkevältä, eihän? Ei ole tarkoituskaan. Murakamin tarinat eivät ole varsinaisesti järkeenkäyviä. Silti Lammasseikkailukin on järjettömyydessään oudosti looginen. Tarinan kerrokset asettuvat vähitellen lomittain pienin, lähes korvinkuultavin napsahduksin. Ei sillä että kokonaisuudesta rakentuisi mitään normaalin juoniromaanin kaltaista... kun loppuun päästään, on lukijalle selvinnyt lähinnä se, että etsiessään voi tulla löydetyksi ja että itseään ei saa hukata.

Otan lainaukseksi yhden kirjan avainkohtauksista:

Peili heijasti kuvani kiireestä kantapäähän vääristämättä, miltei alkuperäisenä. Seisoin siinä ja katselin itseäni. Ei mitään uutta. Olin minä ja minulla oli tavallinen mitäänsanomaton ilmeeni. Mutta kuvani oli tarpeettoman terävä. En nähnyt peilinlitteää pelikuvaani. En nähnyt itseäni, päinvastoin tuntui kuin olisin peilin kuvajainen ja minä tässä litteänä kuvana näkisin oikean itseni.  [--] (s. 317)

Lampaanetsijä eiihan päässyt ihon alle niin kuin Kafkan keskushenkilöt. On kuin Lammasseikkailun etsinnässä olisi jotain nuorempaa, karheampaa, naiivimpaa: etsitään merkitystä ja vapautusta siinä missä Kafkassa merkityksellisyys on toissijaista ehjäksi tulemisen rinnalla. Tässä suhteessa olen selvästi ikäiseni: elämä on minusta merkityksellistä ilman mitään maagisia ominaisuuksia. Mutta ehjäksi tuleminen (ja säröjen paikkaaminen kun saa kolhuja) - kas siinä vasta missio!

Murakamin kanssa on toistaiseksi aina käynyt niin, että olen kirjan luettuani hämmentynyt (koska en ymmärrä mistään mitään) ja samalla tyytyväinen (koska jotenkin tuntuu, että on ok olla ymmärtämättä mitään; maailmahan on kumma paikka).

Lammasseikkailukin aiheutti tämän perinteisen efektin.  Nyt voin vähitellen orientoitua 1Q84:ään, jonka kolme osaa useimmat fanit ehtivät hotkaista jo ajat sitten.

Haruki Murakami (1993, alkuperäinen 1982). Suuri lammasseikkailu. Suomentanut Leena Tamminen. 951-30-9723-4.

Arvioita:
Lumiomena kiteyttää tunnelmansa sanoihin ihastunut höh
Marjiksen lukukokemusta leimasi vieraantumisen tunne
Mikko kirjavinkeistä tietää tämän trilogian kolmanneksi osaksi

*Teknisistä syistä (lue: bloggaaja unohti kuvata ja Tammen nettisivut eivät ulotu niin kaukaiseen muinaisuuteen) tässä on kuva pokkariversiosta, ei lukemastani Keltaisen kirjaston kovakantisesta.

David Dosa: Hoivakodin kissa Oscar

Viime lokakuussa luin Stephen Kingin uusimman, vanhan kunnon Hohdon jatko-osan, ja mainitsin kiinnostavana yksityiskohtana Kuoleman Kaamean Kissan: otuksen, joka tietää milloin potilas on kuolemaisillaan ja tulee pitämään lähtijälle seuraa. Juttuni jälkeen ilmeni, että muuan kamuni on lukenut Kingin kissan esikuvasta kokonaisen kirjan. Se kirja on Hoivakodin kissa Oscar. Olin utelias.

Oscar osoittautui paremmaksi kuin odotin. En yleensä odota kovin kummoisia amerikkalaisilta tositarinoilta; niissä on usein niin vahva tositeeveen sivumaku, että lukija alkaa väkisinkin odotella mainoskatkoa. Teksti on yleensä toisteista ja latteaa. Sitä paitsi, käsi ylös kaikki, jotka oikeasti uskovat  Huutokaupan metsästäjien löytävän kaikki nuo aarteet ihan sattumalta...  Minulla on yksinkertaisesti vaikeuksia ottaa tällaisia tarinoita vakavasti.

Oscarilla on joitain lajityyppinsä perinteisiä heikkouksia, mutta ainakaan se ei ole uskokaa-nyt-ihmeeseeni -kirja. Dosa pysyttelee lääkärille soveliaassa rationaalisessa maailmankuvassa loppuun asti. Hän ei selvästikään tiedä, mitä kissa oikein tekee ja miksi ihmeessä se niin tekee. Mutta sehän on vain reilua; ei kissoista voi tietää.

Eikä Oscarissa edes ole kyse kissasta, ei ainakaan enimmäkseen. Oscar kertoo dementiasta ja siitä miten dementian kanssa eletään ja kuollaan. Dosa kertoo potilaistaan ja ihmisistä, jotka heistä huolehtivat. Jos kissalla onkin nimirooli, kirjoittajan ote pysyy niukasti asiallisen puolella. Disneyland siis siintää horistontissa, mutta lukijaa ei pakoteta lippujonoon.

Minulla on ollut sikäli huono onni, että vanhempani ja isovanhempani ovat jo kuolleet - mutta sikäli hyvä onni, että jok'ikinen on menehtynyt täysin järjissään. Dosan kuvaukset muistisairauden kanssa kamppailevista ihmisistä ja heidän omaisistaan ovat siis koskettavia vain yleisinhimillisistä syistä. Kirjan yllä ei leiju tulevaisuuden varjo.

Niin. Tai ehkä sittenkin. Auts. Onko sitä vain hajamielinen jos unohtaa kännykkänsä kotiin kahtena päivänä peräkkäin? Vai...?

Dosan kirjan suuri ansio on mielestäni siinä, että hän häivyttää vanhuudenhöperyyteen liittyvää kauhua kirjoittamalla siitä lempeän asiallisesti. Selvästikin elämässä voi tulla vaihe, jossa kuoleminen on toivottavampaa kuin eläminen; jos sellainen aika tulee, toivottavasti saan yhtä lempeää ja asiallista kohtelua kuin kirjan vanhukset. Ja kissan.

Otanpa lainauksen. Tästä saa käsityksen sekä tekstin 'luontevuudesta' että kirjan hyvistä puolista.

On raskasta seurata rakkaan ihmisen terveyden murtumista. Useimmat omaiset löytävät lopulta tavan hyväksyä sen ja jatkavat eteenpäin. Jotkut osaavat tehdä sen jopa tahdikkaasti ja arvokkaasti. Mary puhui aina eräästä pojasta, joka pysyi lakkaamatta iloisena äitinsä dementiasta huolimatta. 

"Miten sinä pystyt tuohon?" Mary kysyi häneltä eräänä päivänä. 

"Voi, minä hyvästelin äitini jo kauan sitten", mies sanoi hänelle. "Nyt olen vain rakastunut tähän herttaiseen rouvaan!" (s. 29)

Luulen, että Oscar olisi ollut rankempaa luettavaa, jos lähipiirissäni olisi muistisairaita. Silti suosittelen tätä dementiasta kiinnostuneille, ainakin sellaisille, joita tositeeveetyyli ei liiaksi rassaa.  Ja kissoista pitävillekin kirja saattaa sopia; hoivakodin kissa-asukkaillakin jotain sanottavaa. Esimerkiksi rapsuta, pöljä ja et kai kuvittele meneväsi silittämättä minua?

Kaikkiaan tämä oli vähän kuin sokerilla kuorrutettu munkki. Ei paljon ravinteita, hillo imelää, eikä näitä montaa haluaisi peräkkäin... mutta yksi upposi helposti.

David Dosa (2011). Hoivakodin kissa Oscar. Otava. Suomentanut Pekka Tuomisto. 978-951-1-24756-2.

Arvioita:
Paula Kirjavinkeistä valitsisi hänkin mieluummin kissan kuin teho-osaston.
Aihe liippasi lähempää Tea with Anna Karenina -blogin Nooraa, mutta lukukokemus jäi silti vaisuksi.
Jenni Koko lailla kirjallisesti -blogista pitää kyllä kissoista mutta ei pitänyt Oscarista
(Heh, suositukseni ovat ilmeisesti päin honkia! Ehkä puhdas uteliaisuus on sittenkin paras peruste tarttua tähän kirjaan? :D)

Pete Suhonen: Valkoinen joulu

Kuva/kansi: WSOY/Janne Harju

En kuollaksenikaan muista mistä Valkoinen joulu on kotiini ilmestynyt, mutta ehkä WSOY on sen lähettänyt. Kun romaania kummempaa valkoista joulua ei näytä olevan tulossa, tulin viikonlopppuna tämän lukeneeksi, vaikka hirvitti Hitlerin kylkiluun jäljiltä, että huumori saattaisi olla liian rankkaa. En ole mitenkään intohimoinen jouluihminen, mutta väkisinkin pelkäsin, että nyt pantaisiin pukki poikki ja pinoon.

Itse asiassa Valkoinen joulu ei ole kovin jouluinen kirja vaikka siinä joulua vietetäänkin. Se on kaleidoskooppimainen tarina postinkantajasta joulun alla, kahvilan kassan kaipuusta kauniiseen, rikkaan pojan ontosta merkityksettömyyden pelosta; kollaasi pieniä nöyriä toiveita ja ahneita vaateita. Joulu näyttäytyy lähinnä osattomuuden symbolina.

Viime joulukuussa sain tuurivuoron päiväjakoon. Lehdet ja kuoret jaoin, kortit jäi jakamatta. Sillalla käänsin laukun alassuin ja katsoin kuin joulukortit leijuivat harmaaseen mereen kuin suunnattomat lumihiutaleet. Hävettää yhä. En oikein tiedä, mikä minuun meni, vai eikö jokin ole tullut ulos. (s. 26)

En oikein tiedä mitä tästä kirjasta ajattelen. Joulun luki ponnistuksitta ja mielellään, vaikka se sisälsi suurimman inhokkikliseeni (juopon kirjailijan maailmantuska - pliiiiiis...) ja noin kaksi tarinakerrosta liikaa. Olen varmaan vähän tyhmistynyt, sillä vaikka sain mielestäni kiinni joistain elementeistä ja tunnelmasta, jäi juoni kokonaisuudessaan hämäräksi. Jos Hitlerin kylkiluu kävi roimasti ylikierroksilla, Valkoinen joulu leijuu päälle pieninä irtokiteitä, joista muodostuva kokonaiskuva näyttää sitä abstraktimmalta mitä pidemmälle tarina etenee. Toisaalta, tuli kyllä sellainen tunne, että hämärä juonen oli tarkoitus ollakin, absurdi ja riisuttu yhtä aikaa.

Mutta vaikka kirjan perimmäinen tarkoitus jäi arvailujen varaan, pidin monista sen palasista irrallisinakin. Kahvilan Siljan kirjakokoelma ja postinkantajan pukkibisnes ovat kivoja kierteitä… ja Suhosen kieli on sujuvasti hauskaa enimmän aikaa. Pidän tekstiin livahtavista yllättävistä rinnastuksista ja kielikuvista.

Valkoisen joulun jäljiltä olen osapuilleen yhtä hämmentynyt kuin edellisenkin Suhosen kirjan kanssa: en totta vie tiedä kenelle tätä uskaltaisin suositella. Plussan puolelle lukukokemus taisi silti jäädä, sillä huomaan suosittelevani itselleni seuraavaakin Suhosta. Kiinnostaa väkisinkin nähdä mitä hän jatkossa keksii. Sairaalloista uteliaisuutta epäilemättä.

Sitä odotellessa vetäydyn joulunpyhiksi turvallisesti lähes takuuvarmojen kirjojen pariin. Pinossa odottavat Ylpeyden ja ennakkoluulon uusi suomennos, Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa ja uusintakierrokselle päässyt Kun kyyhkyset katosivat. Ja olisihan tuolla uusi Supinen ja Suuri lammasseikkailu ja yksi kunnon sarjamurhakin…

Kaikille vielä netin ääressä viihtyville: oikein ihanaa joulua!  Ei sen värin niin väliä.

Pete Suhonen (2013). Valkoinen joulu. WSOY.  978-951-0-39917-0.

Arvioita:
Jussi Aurén Lapin Kansassa löytää kertojia pienen sekakuoron tarpeisiin
Krista Lukutoukan kulttuuriblogista olisi jättänyt Hän-kertojan vähemmälle. Peesaan.

Annukka Salama: Käärmeenlumooja

Kuva/kansi: WSOY/Anna Makkonen

Annukka Salaman Käärmeenlumooja voitti äskettäin kirjabloggaajien Kuopus-kilpailun. Tästä menestyksestä intoutuneena kaivoin minäkin oman kappaleeni hyllystä ja luin loppuun.

Olen Käärmeenlumoojan nimittäin jo kertaalleen aloittanut. Ensimmäisellä kierroksella kirja jäi kesken - ei siksi että se olisi tuntunut minusta huonolta vaan yksinkertaisesti siksi, että minun ei pitänyt sitä edes aloittaa.... satuin vain lukaisemaan pari sivua ja sitten luin ihan vahingossa lähemmäs sata sivua ennen kuin sain itseäni niskasta kiinni ja laitoin Lumoojan pois. Oli nimittäin aivan liian muuta kirjaa kesken juuri silloin.

Siinä määrin hyvä maku Käärmeenlumoojasta jäi, että se pääsi mukaan muuttokuormaani, vaikka lukemattomiakin kirjoja karsin pakatessani raskaalla kädellä. Kannatti pitää. Tämä on mainio nuorten romaani, joka toivottavasti ennustaa tekijälleen pitkää uraa. Kirja on selvästi ensimmäinen monesta, ja hyvä niin. Ainakin tässä ensimmäisessä on minusta kaikki menestyssarjan ainekset kasassa.

Kirjan kertoja on faunoidi Unna, teinityttö, joka saa voimaeläimeltään käyttäytymispiirteitä ja erikoisvoimia. Toisin kuin useimmat faunoidit, Unna ei tiedä taustoistaan ja pitää vain itseään yksinäisenä ja kummallisena. Käärmeenlumoojassa joukko muita nuoria faunoideja löytää Unnan ja Unna nuoren rakkauden taian. Mutta eihän tämä kunnon seikkailu olisi ensinkään, jos erikoisilla faunoideilla ei olisi myös erikoisia ongelmia... ja erikoisia vihollisia.

Tyylillisesti tykkäsin kovasti kirjan tietynlaisesta koruttomuudesta. Unna ja kumppanit tuntuvat uskottavan karheilta ja silti jollain perustavalla tavalla mukavilta nuorilta ihm... krhm, faunoideilta. Viihdyin mainiosti heidän seurassaan. Vain Unnan vanhempien kuvaus, ja vähän myös vihollisten, tuntuivat aavistuksen vähemmän luontevilta. Toisaalta: kun näkökulma on 16-vuotiaan ja kohderyhmä samalla suunnalla, keskittyminen nuorten keskinäisiin suhteisiin on ilman muuta fiksu ratkaisu.

Salaman teksti on vähän adjektiivipitoista ehkä... mutta sujuvaa ja helppolukuista, ja se välittää tunnelmat.

Unna vilkuili ympärilleen. Pakotie kulkisi uima-altaan ympäri, aidan yli ja katonreunaa pitkin niin kauan kunnes löytyisi alakerran naapurin parveke. 

Yläpuolella kohahti, kun Rufus avasi päivänvarjon. Unna säpsähti taas ja punastui. 

"Älä suotta säiky", Rufus sanoi hymyillen. 

Unna puri huultaan. Hän yritti epätoivoisesti etsiä sisältään sen osan, joka pystyi tekemään muutakin kuin uikuttamaan. Voi kunpa se osio olisi ollut isompi ja helpompi löytää. [--] (s. 62)

Minusta Käärmeenlumoojan parhaita puolia muuten oli, että se käsitteli fiksusti seksiä. Ei mitään älyttömän eksplisiittistä... mutta ei mitään järjetöntä sievistelyäkään. Sitä paitsi tarinassa tapahtuu muutakin kuin "sitä" ja sen miettimistä. Hyvä tasapaino minusta.

Kirjallisuusmielessä esimerkiksi Huotarisen Valoa valoa valoa on ilman muuta kovempi romaani, mutta soveltuu huomattavasti kapeammalle kohderyhmälle. Fantasiana vaikkapa Pullmanin kompleksinen ja rikas Kultainen kompassi peittoaa Käärmeenlumoojan selvästi.

Mutta Kuopus-palkinto meni oikein sopivaan osoitteeseen.* Juuri tällaisia kirjoja kotimainen nuortenkirjallisuus tarvitsee lisää: vetäviä, osuvia, helposti lähestyttäviä. Sellaisia jotka tekee mieli lukea kerralla loppuun.

Annukka Salama (2012). Käärmeenlumooja. WSOY. 978-951-0-38937-9.

Arvioita:
Kirjaseurannan kautta löytyy useita!

*Voittaja muuten saa kukkansa ja kunniakirjansa lauantaina 15.12 klo 13 WSOY:n Helsingin myymälässä! Jos olet maisemissa, käypä kurkkaamassa.

Antti Tuuri: Kylmien kyytimies

Kuva/kansi: Otava/Hannu Taina

Jouduin viime kuussa muuttamaan mieltäni Antti Tuurista. Olin Pohjanmaa-sarjan kanssa päättänyt, että kaveri kirjoittaa liian tylsästi... ja Maailman kivisimmän paikan kryptografinen tunteenilmaus rassasi sekin.

Mutta ei se mitään, muutan mieltäni oikein sujuvasti kun syy löytyy, ja Taivaanraapijoista löytyi. Päätin että Tuuri on sittenkin jees, ainakin joskus.

Hankin heti perään saman päähenkilön myöhemmistä vaiheista kertovan Kylmien kyytimiehen, senkin äänikirjana. Kyllä oli hyvä. Tässä jopa oli kaksi kohtausta, joissa Jussi Ketola selvästi ja epäilemättä kertoo tunteistaan! Parasta oli kuitenkin sisällissodan vähäeleisen uskottava kuvaus, josta Taneli Mäkelän rauhallinen, hallittu luenta teki niin totta, että heikompia hirvittää.

Kun seuraavan kerran ihmettelen Somalian sotivia heimoja tai tuomitsen jyrkästi Gazan kriisin kaikki osapuolet, joudun muistuttamaan itseäni Jussi Ketolan havainnoista Tampereen tiellä. Osataan sitä täälläkin naisia, lapsia ja sivullisia tappaa.

Heinäkuormaa Kauhavan asemalle kaikessa rauhassa kuskannut Ketola pakotetaan aseella uhaten sotajunaan, sillä muuan paikallinen vinkkaa kohti Tamperetta matkaaville valkoisille sankareille, että Ketola on tuonut Ameriikoista taalojen lisäksi sosialismin siemeniä. Ketola, jonka oma työväenyhdistys on jo ajat sitten päättänyt, ettei sosialismia rakenneta tappamalla, joutuu siis yllättäen hevosineen pakko-otolla valkoisen armeijan riveihin, ajomieheksi haavoittuneille ja kuolleille.

Sisällisota ei ole kaunista katsottavaa. Viha nousee ja pyyhkii aaltona mukanaan järkevämmänkin mielen. Ketola sinnittelee päivästä toiseen kauhujen keskellä, huolehtii hevosestaan ja tuntee kalman löyhkän hiljalleen syöpyvän nahkaansa.

Kehuin Taivaanraapijoiden kohdalla Taneli Mäkelää juuri Tuurin tyyliin sopivaksi lukijaksi, ja sama ylistys pitää toistaa nytkin. Jos tämä tarina olisi luettu alleviivaillen, vaikutelma ei olisi puoleksikaan niin vahva. Nyt Ketolan kokemuksissa oli sydämeenkäyvää aitoutta. Tämä tarina on tosi, sitä ajattelee kuunnellessaan, ja se on paljon sanottu, sillä historiallisia romaaneja leimaa usein jonkinlainen jälkiviisauden maku. Tässä jälkiviisaus on onnistunut jalostumaan viestiksi suvaitsevaisuuden ja maltin puolesta, anarkismia ja aseiden voimaa vastaan. Ajankohtaista nytkin... vaikkei onneksi juuri täällä.

Pitänee vielä lisätä, että paikallisuus antoi tälle kirjalle oman säväyksensä. Ketolan tarinassa liikutaan Tampereella ja etenkin Etelä-Pohjanmaalla kovin tutuilla seuduilla, olkoonkin että vajaat sata vuotta on maisemia muuttanut.

Seuraavaksi on pakko hommata Ikitie, jossa Ketola kohtaa 30-luvun ja lapualaiset.

Antti Tuuri (2007). Kylmien kyytimies. Otavan äänikirja. Lukija Taneli Mäkelä. 978-951-1-22266-8.

Arvioita:
Amman Lukuhetkessä
Minna Ilselässä
Jori Kaiken voi lukea -blogissa
Täältä voi kuunnella otteen!

Dick Francis: Longshot

Myllersin äsken elämääni oikein kunnolla. Sivuvaikutuksena syntyi selkävaivoja ja pitkähkö blogitauko. Päätän hiljaisuuden kummalliseen kirjavalintaan: Dick Francisin Longshot on vanha, ei mitenkään pinnalla, eikä sillä ole mitään ilmeistä yhteyttä mihinkään... eikä edes massiivisia kirjallisia arvoja. Silti, kaikilla kirjoilla on aikansa ja paikkansa. Tällä kirjalla oli paikkansa juuri tässä ja juuri nyt.

Dick Francisilla on ollut kiinnostava elämä. Hän oli kuuluisa estelaukkajockey 40- ja 50-luvuilla, mutta siirtyi sitten urheilutoimittajaksi ja myöhemmin kirjailijaksi. Ensimmäinen trilleri ilmestyi 60-luvun alussa, ja sen jälkeen kirjoja putkahtelikin tappavan tasaista tahtia. Olen lukenut melkein kaikki ja useimmista pitänytkin, vaikka tuotannon taso ei olekaan yhtä tasainen kuin julkaisurytmi. Joukkoon mahtuu muutamia melko raakoja tekeleitä, ja osa on kestänyt aikaa huonosti (esim. Trial Run ja Twice Shy ovat nykyään lähinnä hassuja).

Longshot on minusta Francisia paremmasta päästä. Olen lukenut sen ennenkin - nyt se osui käteeni kirjoja pakatessani, ja tuntui äkkiä juuri sopivasti helpolta ja tutulta luettavaksi pala palalta elämänjäristyksen laantumista odotellessani.

Vuonna 1990 alun perin ilmestyneen romaanin kertoja John Kendall on äärioloissa selviytymisen asiantuntija, joka lukuisia matkaoppaita kirjoitettuaan haluaa romaanikirjailijaksi. Mutta kirjailijaelämän rahoittaminen ei ole helppoa. Esikoisromaaninsa julkaisua odottava Kendall päätyy laatimaan - korvausta vastaan - elämäkertaa hevosvalmentajasta. Laukkaurheilun maailmaan ja valmentajan erikoiseen perheeseen tutustuva Kendall huomaa pian sekaantuvansa myös murhan selvittelyihin. Eikä murhaaja ole kaukana.

Francis kirjoittaa yksinkertaista englantia, joka ei kuitenkaan ole tylsää run spot run -tasoa. Kas tässä nälkäinen ja paleleva kirjailija Kendall tekee lähtöä agenttinsa luokse:

[--] as I'd learned a thing or two by that time, I went not precipitously as soon as possible but later in the morning, so as to arrive at noon. Shortly after that hour, I'd discovered, Ronnie tended to offer wine to his visitors and to send out for sandwiches. I hadn't told him much about my reduced domestic arrangements; he was naturally and spontaneously generous. (s. 9)

Taisin aikoinaan ihastua Francisin kirjoihin kahdesta syystä: niitä oli helppo lukea englanniksi ja niiden myötä tutustui aina johonkin (minulle) eksoottiseen elämänpiiriin. Francisin miljööt liittyvät usein jollain tavalla laukkaurheiluun, mutta niihin sisältyy myös huima määrä yksityiskohtaista tietoa kaikenlaisesta muusta. Olen oppinut Francisilta, että jääkarhun maksaa ei kannata syödä, että lasinpuhalluksessa hallittu jäähdyttäminen on kaikki kaikessa, ja että beaujolais nouveau'ta pitää maistella kerran vuodessa. Ei mikään turha kirjailijatuttavuus siis!

Toki kirjat ovat ovat melko kaavamaisia, ainakin jos niitä lukee monta peräkkäin. Osapuilleen kaikissa toistuvat tietyt elementit. Kertoja-sankari on aina fiksu ja itsensä hallitseva mies, joka miettii moraalisiakin kysymyksiä. Kertoja myös aina päätyy kärsimään, tavalla tai toisella, yleensä sekä fyysisesti että henkisesti. Joskus taustalla on jo ennestään traumaattisia menetyksiä... joskus traumaattiset menetykset tapahtuvat vasta kirjassa. Mutta tuskista huolimatta Francis-äijät selviävät aina. Heillä on lokeroinnin taito.

Kun John Kendall omissa tuskissaan ei jaksa ajatella koko matkaa, hän ajattelee seuraavaa askelta. Ja sitten seuraavaa. Yksi kerrallaan.

Hyvä neuvo.

Dick Francis (1991, alkuperäinen 1990). Longshot. Pan Books. 978 0330 319584.
Pidemmän pätkän pääsee lukemaan täältä.

Arvioita:
LibraryThing-lukijoilta

Maanpakolaisten planeetta ja Harhakaupunki

Kuva/kansi: Avain/Samppa Ranta

Hainilaissarjaa taas kahden kirjan verran eteenpäin.

Maanpakolaisten planeetta julkaistiin alun perin samana vuonna kuin Rocannonin maailma, mutta Raijan laatimassa kronologis-loogisessa järjestyksessä se sijoittuu sarjan neljänneksi. Maanpakolaisten planeetassa onkin temaattista ja sävyllistä yhteyttä Rocannonin maailmaan, joka kannattaa kyllä lukea ennen tätä. Eikä Harhakaupunkia minusta kannata lukea ennen Maanpakolaisten planeetta; vaikka kirjat ovat itsenäisiä, on tapahtumilla selkä kronologinen kytkös.

Raija järjestys on fiksu.

Planeetta kertoo useiden ihmisen kaltaisten lajien asuttamasta planeetasta, jolla terralaisten meikäihmisten siirtokunta on hiljalleen hiipumassa. Tunnollisesti planeetan alkuperäisasukkien teknologisella tasolla operoivat ihmiset ovat kadottamassa tieteensä ja tulevaisuudenuskonsakin. Pienevä kaukana syntyneiden yhteisö on kerääntynyt viimeiseen tukikohtaansa He ovat eristyneitä ja halveksittujakin. Käsittämättömän pitkien vuodenkiertojen planeetta ei vieläkään tunnu kodilta.

Lapsuuden vanha kauhu sai Agatin valtaansa, kauhu jota hän aikuiseksi tultuaan oli järkeillyt seuraavasti: tämä maailma jossa hän oli syntynyt, jossa hänen isänsä ja esi-isänsä olivat kahdenkymmenneljän sukupolven ajan syntyneet, ei ollut hänen kotinsa. Hänen kaltaisensa olivat muukalaisia. Sisimmässään he olivat tunteneet sen aina. He olivat kaukana syntyneitä. Ja vähä vähältä, majesteetillisen hitaasti, evoluution välttämättömyys, koko tämä maailma, oli tappamassa heidät - hylkäämässä verson. (s. 43-44)

Mutta sota pakottaa terralaiset ja läheisen heimon yhteistyöhön. Missä on elämää, on toivoa. Ja tässä kirjassa on romanssi! Minusta sellainen juuri sopivasti kirpakka ja asiallinen romanssi, jossa ei lässytetä liikaa. Olen aina naureskellut sille, miten toimintaleffoissa (ja joissain kirjoissakin) rakastunut pari ehtii kesken kiivaimmain toiminnan tuijotella toisiaan silmiin... Tuijottelu on tässä minimissään ja huokauksiakin on vain mausteeksi.

Planeetassa taitaa olla kysymys - olettaen että Le Guin on tässä jatkanut samalla systeemillä kuin monessa aiemmassa ja kuvannut jotain reaalimaailman ongelmaa antropologisen scifin keinoin - rotujen välisistä ennakkoluuloista. Ei ihme, kirjoittamisajankohta osuu Yhdysvaltojen kiivaan kansalaisoikeustaistelun vuosiin.

Kuva/kansi: Avain/Samppa Ranta

Järjestyksessä seuraava kirja, Harhakaupunki, taas sijoittuu vanhalle kunnon Maa-planeetalle mutta Maanpakolaisten planeetalta katsoen kaukaiseen tulevaisuuteen. Kaikkien maailmojen liitto on nyt muisto menneisyydestä; ihmiskunta on kutistunut pieniksi itseensä käpertyneiksi paikallisyhteisöiksi. Salaperäiset Shingit pitävät ihmiset hajallaan ja hallittuina. Yhteen syrjäiseen kyläntapaiseen etsiytyy vierassilmäinen Falk, joka ei tiedä mitään itsestään tai menneestään. Ihminen hän ei ole - mutta muuta ei tiedetäkään.

Vuosien mittaan Falk melkein asettuu aloilleen, mutta kotonaan hän ei ole, eikä voi koskaan ollakaan, ei ennen kuin tietää kuka on. Niinpä Falk lähtee pitkälle vaellukselle, etsimään Shingin vallan keskusta. Es Toch, harhakaupunki, odottaa vuorilla, mutta ensin on ylitettävä metsä ja ruohoaavikot, kohdattava monta muukalaista.

"Kuinka sinä tiedät, että olen menossa Es Tochiin?" Falk kysyi kietoen pehmeän nahkavaatteen ympärilleen kuin toogan. 

"Koska et ole ihminen", vanha mies vastasi. "Ja muistathan, että olen kuuntelija. Aistin mielesi kompassin, niin muukalainen kuin oletkin, ja halusinpa tai en. Pohjoinen ja etelä ovat hämäriä; takanasi, kaukana idässä on kadotettu kirkkaus ja lännessä on pimeys, synkkä pimeys. Minä tunnen sen pimeyden. Kuuntele. Kuuntele minua, sillä en halua kuunnella sinua, rakas vieras ja tomppeli. Jos haluaisin kuunnella ihmisiä, en asuisi täällä villisikojen joukossa kuin villisika. [--] (s. 65)

Harhakaupungissa ei ole yhtä ilmeistä yhteyttä poliittisiin tai ideologisiin ristiriitoihin kuin vaikkapa tuossa Maanpakolaisten planeetassa, mutta Falkin vaellus antaa Le Guinille tilaisuuden tarkastella monenlaisia pieniä yhteisöjä. Keskeiseksi teemaksi nousevat silti illuusiot ja identiteetti. Ihminen on outo itselleen ja valhe voi olla totta sille joka sen uskoo. Le Guin ei kuitenkaan epäröi ottaa kantaa; lopussa Falkin mysteeri ratkaistaan ja Falk tekee omat ratkaisunsa. Nykyaikainen romaani varmaan kuuluisi lopettaa hienostuneen epäselvästi, niin että lukija jäisi miettimään mikä on totta, mikä illuusiota... mutta sellainen epämääräisyys ei istuisi tarinan sävyyn. Harhakaupungin mukaan se, joka pysyy totuudessa, ei voi kulkea pahasti harhaan. Kuka tahansa voi päästellä suustaan sanoja - tässä kirjassa jopa kanat puhuvat toisinaan! - mutta totuus on sanoja suurempi asia.

Tyylillisesti molemmat kirjat ovat minusta ehtaa Le Guinia, melko yksinkertaista mutta puhuttelevaa tekstiä. Maanpakolaisten planeetassa on jotenkin toimivampi rakenne, kun näkökulmiakin on useita. Harhakaupungissa kokonaisuus on vähän vino, sillä Falkin pitkä vaellus käy hetkittäin puuduttavaksi paitsi Falkille myös lukijalle, mutta kirjan loppupuoli on terävä ja tiivis. Kummassakin kirjassa on jännitettä kiitettävästi.

Ihailen kovasti Le Guinin kykyä kirjoittaa lyhyitä, tehokkaita romaaneja. Hän piirtää muutamalla vedolla eläviä ja toimivia maailmoja, ja puntaroi niissä peruskysymyksiä. Millään ei mässäillä, ei hyvällä eikä pahalla, mutta jotain syvästi inhimillistä löytyy jokaisesta kirjasta. Eivät nämä hainilaissarjan tai Le Guinin huippuja ole... mutta se huippu onkin aika korkealla.

(Meikäläisen Le Guin -juttuihin pitää ruveta laittamaan varoitustarra: "fanipuhetta." Jopa puhuvat kanat tuntuivat Harhakaupungissa ihan hyvältä idealta.)

Ursula Le Guin (2011, alkuperäinen 1966). Maanpakolaisten planeetta. Avain. Suomentanut Jyrki Iivonen. ISBN 978-951-692-820-6.
Ursula Le Guin (2012, alkuperäinen 1967). Harhakaupunki. Avain. Suomentanut Jyrki Iivonen. ISBN 978-951-692-909-8.

Arvioita Planeetasta:
Toni Jerrman Hesarissa (Planeetasta)
Raija Taikakirjaimissa
Marjis Kirjamielellä-blogissa

Arvioita Harhakaupungista:
Raija Taikakirjaimissa
Johnny Puolisilmä
Marjis Kirjamielellä-blogissa
Mikko Kirjavinkeissä

Pohjan akka

Kuva/kansi: Avain/Satu Ketola

Aion ihan kohta ottaa pientä taukoa tuoreista kotimaisista, mutta enpäs malta olla bloggaamatta ensin tästä Pohjan akasta, jonka juuri sain loppuun. Harmi, että joudun sen palauttamaan kirjastoon, sillä juttua olisi tehnyt mieli pureskella vähän pidempään.

Tästä kirjasta on silti mukava kirjoittaa, sillä kävin siihen käsiksi pienin epäilyksin. Vilénin ensimmäistä en lukenut, mutta blogijutuista ymmärsin, että se oli vaikea siinä missä vaikuttavakin. Kun en tykkää haasteista eikä teema kiinnostanut, jätin suosiolla väliin. Kalevala-aihetta en kumminkaan voinut vastustaa, joten pitihän tämä lainata. Hyvä että lainasin; Akka oli positiivinen yllätys kahdellakin tavalla. Kirja oli itsessään vaikuttava ja opin myös sen kautta jotain uutta itsestäni lukijana: tällaisestakin näemmä voin tosissani tykätä kun palat osuvat tarpeeksi hyvin kohdalleen.

"Tällainen" viittaa rakenteellisesti vaikeaan, melko juonettomaan ja vähän suoria samaistumisen kohteita tarjoavaan kirjaan, joka tapahtuu yhtä aikaa useissa tahoissa ja suunnissa, ilman että siirtymiä on merkitty selkein kyltein ja opastein. Olen aina ollut taipuvainen tykkäämään suht' simppeleistä rakenteista ja helposti navigoitavista tarinoista. Tiedättehän. Käänny tästä takaumaan. Jatka suoraan eteenpäin. Luvun loppuun kolme sivua. Valmistaudu kääntymään vasemmalle. Siirtymä nykyhetkeen tulossa.

Vilén ei pahemmin selittele, joten hyvin todennäköisesti tällainen saattaen vaihdettava viihdelukija on missannut tässä kirjassa käännöksen pari, enkä ole ihan varma mitä loppujen lopuksi tapahtui ja mitä ei, mutta kumma kyllä se ei vaivaa minua ollenkaan. Kokonaisuus oli henkeäsalpaavaa luettavaa. Pohjan akka sai puolen päätäni hyrräämään tuhannen mielleyhtymän kanssa samalla kun toinen puoli vain hyrisi tyytyväisyyttä upean kielen kanssa.

"Olisin tullut jo aiemmin, mutta Harri komensi jäämään", Ilkka sanoi. 

Harri on Ilkan pomo. 

"Tulet sitten toisen kerran." Suljin silmäni, jotta hän älyäisi lähteä. 

Ilmattaren maha kasvaa. Meri on pannut hänet paksuksi. Kova kohtu kivipinta kypsyy seitsemän vuotta. Seitsemän kertaa seitsemän odottaa Ilmatar, raskaana taakasta, josta syntyy maailman poika, ensimmäinen ihminen. Vaka vanha ja viisas, jo emonsa rinnoilla iäkäs. (s. 30)

Kalevalaisten elementtien upottaminen ei vain sisällöllisesti vaan myös kielellisesti tällaiseen hyvinkin moderniin kirjaan olisi niin helposti voinut tuottaa todella teennäistä mukataiteellista ryönää. Mutta ei. Akka liukuu saumattomasti säilästä piliin ja Kullervosta lapualaiseen pitsanpyörittäjään. Pantu paksuksi ja kova kohtu kivipinta mahtuvat samalle riville. Siinä rinnakkain niistä tuleekin taikatemppu, madonreikä, reitti lasin ja teräksen euromaasta sinne jonnekin... sinne missä taika laulaa tuulessa, supattaa synnyinsanoja suomalaisille. Ja kun sinne pääsee, huomaa ettei ole mennyt minnekään: tässä on siellä, silloin on nyt.

(Olen vanhastaan vähän heikkona Kalevalaan. Olin myyty viimeistään siinä vaiheessa kun päästiin Pohjan pitoihin... sieltä kun löytyvät ne ainoat pätkät, jotka joskus osasin ulkoa. Tietenkin yliopistossa opeteltiin ulkoa säkeet oluen synnystä. Ei tosin luennolla mutta kumminkin.)

Krhm. Joo. Juonesta pitäisi varmaan laittaa jotain siitäkin. Kirjassa Louhi, Pohjan emäntä, nyt jo vanhana ja kuoleman kynnyksellä, lahoaa hitaasti laitoshoidossa. Hänen luonaan juoksee vävypoika Ilkka. Tai ehkä kirjaa kirjoittava Pertti. Valkojakkuinen ja Manilan Maria pyyhkivät vanhan naisen pyllyä; mielessään hän muistaa Seppo Ilmarista, ajattelee hänen oravaistaan terhoa tukevan tammen. Sitä ja kaikkea muuta. Vanhan naisen sisällä ovat nuoremmat kuin maatuskassa. Kerran oli Louhikin kuudentoista. Söikö Louhi pienenä ketuleipiä? Söitkö sinä, lokki: sinä, sotka?

Kuten kuvasta näkyy, en osaa edes selostaa Akan juonta. Mutta kuten juuri tolkutin paatoksella Morren blogissa, olen tunnekuohulukija. Intiaaninimeni on Tanssii Kirjojen Kanssa. Pohjan akan juonen kanssa en äkkisiltään pysty parempaan. Heh, vähän sekava kuvaus on vain reilua tämän kirjan kohdalla, ainakin jos omasta lukukokemuksestani lähden purkamaan.

Eiköhän joku tarmokas kirjallisuuden opiskelija tästä seminaarityön vielä tee. Tai luultavammin gradun. Teemoja ja intertekstuaalisia viitteitä on näet enemmän kuin yhdellä kirjalla on mitään oikeutta sisältää. Katsotaanpas, minulle tuli tästä mieleen äkkipäätä:

narratiiviset rakenteet vs. valinnat; universaalit arkkityypit vs. yksilöt; matriarkaatti vs. patriarkaatti; nainen vs. mies (se on eri asia); luonnonusko vs. kristinusko; uskon mukauttaminen; syntymä, kuolema, kiertokulku; pysyvyys vs. muutos; väki eli voima vs. valta; äiti vs. lapsi; äiti vs. isä; The Unwritten; Freudin Totem and Taboo; Egalian tyttäret; Juoksuhaudantie; Niskavuori-kirjat; Työmiehen vaimo; Heliät hiekat; Kalavale; Sankarit; Ohrana; itse asiassa melkein jokainen kirja, jonka olen joskus lukenut.

Kaikki kirjat ammentavat perimmäisistä myyteistä, joten kirja perimmäisistä myyteistä on väkisinkin sukua vähän kaikelle. Ja mennyt on sukua tulevalle. Sitä itse luulen Vilénin tässä tehneen, todistelleen että vaikka kaikki on muuttunut, mikään ei ole muuttunut. Kataja on kataja, pihlaja pihlaja, yhä laulamme toisiamme suohon samoista syistä. Tämä on myös minusta selvästi feministinen kirja, mutta ei sellaisella naiskiintiömeiningillä vaan enemmän naiseutta omanlaisenaan voimakenttänä luotaava.

Ettei nyt menisi puhtaasti ylistelyyn, myönnän että löysin kirjasta ärsyttäviäkin piirteitä. Ensinnäkin, olen lievästi allerginen kirjailijaelämälle kirjoissa. Toivoisin ihan oikeasti vähemmän kirjoja kirjailijoista ja enemmän kirjoja opettajista ja siivoojista ja lastentarhantädeistä ja myyjistä ja rakennusinsinööreistä. Toiseksi, minusta kertojaääniä oli vaikea erottaa toisistaan, varsinkin sitten kun Louhen kalevalainen puheenparsi alkoi tarttua kirjailijaan. Luojan kiitos kursiivista edes. Kolmanneksi - ja tämä on persoonakysymys - aina vähän harmittaa kun kirjan jäljiltä on sellainen olo, ettei ole ymmärtänyt siitä kuin kolmasosan kaikesta mitä kirjailija kenties tarkoitti.

Mutta kaiken tämän annan iloisesti anteeksi ja huitaisen sivuun, niin hyvä elämys tämä oli. Ei onnellinen mutta jotenkin... voimaannuttava. Meni vähän päähän. Tekee mieli lähteä metsään, etsiä kalliolta kyynkoloa, haistella sammalta.

En tiedä kenelle tätä suosittelisin. Kalevalan ystäville ainakin, ja ehkä ylipäätään sellaisille lukijoille, jotka tykkäävät vähän maagisista, monikerroksisista jutuista. Sellaisille jotka heittäytyvät mielellään kirjan vietäväksi. Itse voin sanoa rehellisesti että olipas perkule hauska ilta! ja ihan selvin päin.

Pohjan akka on vahvaa tavaraa.

Seija Vilén (2012). Pohjan akka. Avain. ISBN 978-951-692-906-7.

Arvioita:
Kaisa Kurikka Turun Sanomissa
Ina Ruokolainen Keskisuomalaisessa
Mari A. kirjablogissaan
Marjis Kirjamielellä-blogissa
Peikkoneito Uppoa hetkeen -blogissa

Viidakkolapsi

Kuva: MTV3

Täällä eletään nyt näemmä täyttä (muiden) elämää, sillä heti presidentin elämäntarinan perään syvennyin toisenlaiseen elämään: sellaiseen, jota vietetään Länsi-Papuan viidakossa. Jos YK-diplomatia ja suomalainen esivaalittelu tuntuvatkin aika ajoin vähän vierailta, ovat fayu-heimon naimamenot ja viidakkolapsen nauttimat toukkavälipalat vielä monta astetta eksoottisempaa kamaa.

Viidakkolapsi on Sabine Kueglerin tarina hänen omasta elämästään. Kuegler oli viiden vanha, kun hänen perheensä muutti Länsi-Papuan viidakkoon fayu-heimon luokse. Vanhempia ajoi lähetysinto ja kielitieteellinen missio, sillä heimo oli vastikään "löydetty"... joskin epäilen, ettei heimo ollut huomannut olevansa kadoksissa. Yhtä hyvin voisi sanoa, että fayut löysivät valkoiset; hehän törmäsivät kummajaisiin Kueglerin mukaan ensimmäistä kertaa nimenomaan löytöretkeillessään. Joo, nipo nipo.

Sabine Kuegler kirjoittaa hyvin vahvasti omasta yksityisestä näkökulmastaan, vaikka pyrkii tuomaan tekstiin välillä muutakin kuin kokemusperäistä tietoa. Saksalaistaustainen Kuegler asui fayujen luona 17-vuotiaaksi, noin osapuilleen... hän vietti välissä yli vuoden Saksassa ja USA:ssa, ja kävi välillä koulua Papuan pääkaupungissa Jayapurassa muiden länsimaisten lasten kanssa.

Viidakkolapsesta jäi kahtalaiset fiilikset. Olen iloinen että lukupiirin kautta löytyi tällainen erikoinen elämäkerta, mutta toisaalta tyylilaji ärsytti. Koin lukevani tilitys- ja paljastus- ja ehkä tunnustuskirjaa, en niinkään elämäkertaa. Oli kuin kirjoittaja hakisi/vaatisi ymmärrystä tunteilleen ja epäonnistumisen kokemuksilleen. Aitoa... mutta minulle lukijana vieraannuttavaa.

No, sanotaan että rippi on hyväksi sielulle. Toivottavasti kirja teki kirjoittajastaan onnellisemman. Tästä lukijasta kirja teki sikäli onnellisemman, että suurin osa kirjasta oli kiinnostavaa luettavaa. Kuvaus fayu-kansasta ja sen tavoista oli kiehtovaa, ja viihdyin hyvin Kueglerin perhesattumusten kanssa. Uskomatonta elämää... ja kieltämättä Kueglerin perusoivallus elämästä betoniviidakossa kolahti; elämme niin itsestään selvästi erilaisten pakkojen alla, että niitä ei useimmiten edes huomaa.

Itse asiassa Kuegler suomii aika ankarasti modernia teollistunutta elämää. Viidakon ja Euroopan asettaminen toistensa vastakohdiksi kuitenkin ontuu, sillä hänen sävynsä fayuja kuvatessa on yhtä aikaa ihaileva ja alentuva. Ilmeisesti kumpikaan maailma ei ole hyvä. Siellä viidakossa pitää lakata raiskaamasta lapsia ja täällä länsimaissa pitää lakata haluamasta uudenmallista kahvinkeitintä. Downsiftaus-piste-fi?

Äh, kuulostanpa kärttyisältä. Otetaanpa lukunäyte:

Parasta meidän sisarusten mielestä oli kuitenkin se, että Fayu-lapset alkoivat nauraa. He löysivät meidän kanssamme vähä vähältä oman lapsuutensa, jonka viha ja kauhu olivat heiltä vieneet. Heidän elämänsä oli leimannut pelko alusta alkaen. Opimme myös vähitellen ymmärtämään syyn siihen. 

Fayu-kulttuurissa tunnettiin vain kaksi kuolisyytä: ihmisen tappoi joko nuoli tai kirous. Luonnolliseen kuolemaan ei uskottu, sillä lääketieteellinen tietämys puuttui. 

Syynä siihen, että ihmisen tappoi nuoli, oli useimmissa tapauksissa niin kutsuttu verikosto. (s. 117)

Kiinnostavaa ja samalla ylhäältä alas suunnattua. En teeskentele, että kaikki kulttuurit olisivat mielestäni samanarvoisia; pohjoismainen hyvinvointivaltio rokkaa ihan eri sarjassa kuin useimmat muut. Mutta jotenkin hiertää aina vähän, kun johonkin kansaan tai tapaan tai heimoon tai ihmiseen asennoidutaan tuollaisella valkoisen-miehen-taakka -meiningillä.

(Tässä on vissiin omakohtainen trauma taustalla. Kun olin teininä vuoden Yhdysvalloissa vaihto-oppilaana, muuan rouva kysyi minulta kotiinlähdön lähestyessä: And you have to go back to Finland?

Oh yes, ma'am. I have to go back. Ikuna en tuota unohda. Barbaarilapsiparka joutui palaamaan alkeelliseen, hampurilaisbaarittomaan ja luultavasti kommunistiseen kotimaahansa...)

Palatakseni vielä barbaarisempiin fayuihin: Jared Diamond käyttää heitä esimerkkinä nomadiryhmissä elävistä ihmisistä kirjassaan Guns, Germs and Steel (loistava, suosittelen!) ja todistelee fayujen avulla sosiaalisten ja poliittisten mekanismien tärkeyttä ihmisyhteisöjen menestykselle. Hänen muutaman kappaleen pituinen kuvauksensa fayuista eroaa Kueglerin kuvauksesta mitä tulee fayujen "löytämiseen" mutta vahvistaa, että yksittäinen lähetystyöntekijäpariskunta tosiaan sai taivutelluksi fayut rauhallisempaan elämäntapaan

Sinänsä hienoa, että ilmeisesti fayuilla menee nyt paremmin kuin 80-luvun alussa. Ja ihan totta, Kueglerin kuvaukseen fayuista ja lähetysperheen arjesta on helppo upota. Siitä osasta kirjaa tykkäsin. Lopun dramatiikkaa ei sytyttänyt.

Ja mitä ihmettä se sekava sählääminen alussa oikein oli? Eikö mitään kirjaa voi nykyään aloittaa ilman moninkertaisia rummunpäristelyjä? Tässä tapauksessa päristelyt tuntuivat enemmän änkytykseltä. "Aloitan papualaisen ystäväni epäreilusta kohtalosta. Ei hetkinen, aloitankin siitä, miksi kirjoitan tätä kirjaa. Njääh, ei, aloitan sittenkin siitä, kun palasin 17-vuotiaana yksin Saksaan. Ei, odottakaa, aloitan siitä kun lähdimme viidakkoon vuonna 1980! Ei, ei! Aloitetaan siitä kun äitini oli kaksitoistavuotias!" Argh.

Kyllä kronologinen järjestyskin on vielä laillinen rakenne, vähän uhanalainen korkeintaan. Sitä saa käyttää.

Kokonaisuutena ottaen vähän vähemmän henkilökohtainen ja vähän enemmän antropologinen kirja tästä aiheesta olisi pelittänyt minulle paremmin, mutta ei totaalinen lukukatastrofi ollut. Ei tarvinnut loihtia lukupiiriläisten sääliviä katseita kannusteeksi - sain omin voimin loppuun asti. Kaikki yhteydet Indonesian poliittiseen tilanteeseen jäivät tosin Viidakkolapsessa yllättävän ohuiksi. Sinänsä ymmärrettävää; siinä vaiheessa kun Kuegler tätä kirjoitti, hänen vanhempansa asuivat yhä fayujen luona. Kovin selväsanainen hallinnon tuomitseminen olisi saattanut tehdä siitä lopun.

Sabine Kuegler (2006). Viidakkolapsi. Helmi-kustannus. Suomentanut Ilona Nykyri. ISBN 951-556-091-8.

Arvioita:
Zephyr Kirjanurkkauksessa
Vantaan Lauri
Reijo Telaranta

Linnunaivot

Kuva/kansi: Teos/Miika Innonen

Johanna Sinisalon Linnunaivot on ollut lukulistalla jo tovin. Alunperin oli aikomus lukea tämä jo ennen Enkelten verta, mutta tavalla tai toisella lipsahti näin päin.

Linnunaivot on hyvin erilainen kirja kuin muut lukemani Sinisalot. Tämä on yhtä paljon tutkielma kahdesta ihmisestä ja heidän suhteestaan kuin ihmisestä maapallon asukkina. Linnunaivoissa nuori melkein-pariskunta lähtee pitkälle vaellusmatkalle. Jyrki etsii äärikokemusta, kenties yhteyttä luontoon ja jotain kulutusyhteiskunnasta kadonnutta miehuuskoetta. Heidi kulkee mukana, koska haluaa paradoksaalisesti sekä pitää kiinni että olla vapaa.

Vaeltaessa oppii paljon toisesta ja vielä enemmän itsestään.

Vaelluksen takana ja taustalla kulkee vahva ekologinen juonne. Jyrki lipsahtaa välillä suorastaan saarnan puolelle kuvatessaan ihmisen milloin missäkin elinympäristössä tekemää tuhoa. Asetelmassa on hienoa ironiaa: kaksi suomalaista lentää Tasmaniaan olemaan luonnossa ja varoo huolella jättämästä roskia kansallisupuistoon. Kotimaassa toinen tekee öljy-yhtiölle peeärrää ja toinen kaataa salmarikossua Lapin turisteille. Sinisalon Linnunaivot konkretisoi elämäntapamme eettisen haasteen hyvin.

Juonellisesti taisin pitää Enkelten verestä enemmän, mutta Linnunaivot kiehtoo kirjallisena tuotoksena ihan toisella tasolla. Heidin ja Jyrkin eroavaisuudet hiipivät vuorotellen kerrotuissa pätkissä kiinnostavasti esiin. Vaellus kokemuksena tuli hyvin iholle.

Mikä tahansa hiekkaranta on hieno, upea ja ihana kun sillä kävelee neljäsataa metriä. 

Hiekkaranta on totaalisen vittumainen, kun sillä kävelee neljä kilometriä. 

Kun normaalisti tallustaa biitsillä, on kivaa kaivaa varpaansa hiekkaan. Normaalisti on kivaa, kun jalka uppoaa santaan. 

Normaalisti sinulla ei ole kaksitoistakiloista rinkkaa selässä ja vaelluskenkiä roikkumassa kaulassasi niin että niiden kannat ja kärjet hakkaavat kylkiluita. (s. 110)

Kiinnostavinta Linnunaivoissa on silti vaivihkainen rinnastus kea-lintujen ja ihmisten välillä. Keojen ruokkiminen kansallispuistossa on ankarasti kiellettyä, sillä kun ne saavat turisteilta liikaa jalostettuja hiilihydraatteja, ne eivät enää jaksa nähdä vaivaa ruokansa eteen. Silloin fiksut ja ilkeät linnut kehittävät sijaistoimintoja, tekevät tuhoa jotain tehdäkseen. Linnunaivoissa kulkee Jyrkin ja Heidin tarinan rinnalla kuvaus sellaisesta elämästä, ilkeästä ja fiksusta ja tuhoisalla tavalla helposta. Kun elossapysyminen ei vaadi työtä, kun asema on merkityksetön, onko muuta tekemistä kuin jättää jälkensä maailmaan, jättää se repien ja raapien ja polttaen? Onko se eläin vai ihminen, joka tuolla kurkistaa pitsalaatikkopesästään?

Linnunaivot jätti jännän jälkimaun. Helppolukuinen mutta aidosti ovela romaani. Tekisi mieli sanoa että upea. Mitä hemmettiä, sanotaan vaan: upea. Linnunaivot pani miettimään oman elämäni (metaforisia) helppoja hiilihydraatteja, ja sitä miten itsekukin "kuitunsa" hankkii. Tai on hankkimatta. Tätä romaania voi suositella myös niille, jotka eivät viihdy kovin spefeissä sfääreissä.

Johanna Sinisalo (2008). Linnunaivot. Teos. ISBN 978-951-851-177-2.

Arvioita:
Jussi Ahlroth Hesarissa
Ilse Juuri tällaista -blogissa
Mette Luetuissa
Amma Amman lukuhetkissä

Kuninkaan salamurhaaja ja Salamurhaajan taival

Vakavamman ohella tulin tässä lukeneeksi myös Näkijän tarun osat 2 ja 3 eli Kuninkaan salamurhaaja ja Salamurhaajan taival. Vähän pelokkaana tosin näitä luin, sillä Neiti B löi Salamurhaajan oppipojan jälkeen pöytään ultimaatumin: jos kehtaan tykätä tästä trilogiasta, hän häpeää geeniperimäänsä, kirjamakuni menettää täydellisesti uskottavuutensa, eikä hän enää ikinä usko yhtään suositustani.

Selvä peli, Neiti B. En sitten suosittele. Ja palauta heti se Dance with Dragons!

Kaiken uhalla nimittäin enimmäkseen pidin molemmista jatko-osistakin. Tosin... FitzUljas on rasittava kertoja. Eräässäkin kohdassa hän ehti mainita kuusi (6) kertaa kahdessa (2) kappaleessa ajatuksen, että Valta kätyreineen kohta tappaa hänet. Jos olisin päässyt kaveriin käsiksi juuri silloin, ei olisi tarvinnut odottaa Vallan kätyreitä. Kaameaa itsesäälissä kiehnäämistä. Muutenkin Fitzin touhu on välillä sellaista sähläämistä, että lukija alkaa pitää osaa hänen onnettomuuksistaan itseaiheutettuina.

Kertojasta huolimatta Näkijän taru kannatti lukea. Sisällöstä en taida kertoa, etten pahasti spoilasi sarjaa sen lukemista suunnittelevilta, mutta sen voin sanoa, että tässä trilogiassa jänne on aika kohdillaan ja kolmannessa kirjassa päästään jonkinlaiseen ratkaisuun, vaikka langanpäitä jää mukavasti auki myöhempiä kirjoja varten. Hobbin maailmassa on paljon kiinnostavia elementtejä. Jopa Fitziin jollain tavoin kiintyy, vaikka hän onkin vinkulelu. Äidinvaistot heräävät? Useat sivuhahmot ovat eläväisiä ja uskottaviakin, ja jotkut suorastaan kiehtovia. Salamurhaajankärppä (!?) jää mieleeni kolmososasta!

Fitzin voi-minua-raasua –angstailun ohella ainoa suurempi harmini kirjoissa oli Yönsilmän ihmismäisyys. Hobb kyllä kuvaa suden ajattelua visuaaliseksi ja erilaiseksi kuin ihmisen, mutta kuitenkin susi kirjassa ”puhuu” repliikein ja käyttää niissä varsin abstrakteja termejä. Se ärsytti. Olen nimittäin kerran tai kuusikymmentä miettinyt ajattelun ja ilmaisun tasoja, eikä käsitteellistäminen minusta voi ottaa tuollaisia kvanttihyppyjä. Jos susi ajattelee kuvin ja tuntemuksin, eikä siis verbaalisesti, ei sen pitäisi voida välittää esimerkiksi tällaisia ajatuksia:

Vähän puolenpäivän jälkeen Yönsilmä liittyi seuraamme. 

"Kiltti hauva!" murjaisin sille ääneen. 

Tuo kalpenee sen rinnalla, miksi Pannu sinua nimittelee. Se huomautti omahyväisesti, Säälin vielä teitä kaikkia, kun se vanha narttu saa lauman kiinni. Sillä on keppi mukanaan. 

Seuraako Pannu meitä? Osaa jäljittää aika hyvin, vaikka onkin ihminen. (Salamurhaajan taival, s. 582) 

Kysyn vain: miten sanoisit kuvilla ja tuntemuksilla "nimittelee"? Noh, tämä on varmaan yli-ikäisyyttä ja ylianalysointia. Hobbille pisteet siitä, että hän on kuitenkin yrittänyt ottaa ongelman huomioon ja korostaa suden poikkeuksellista inhimillisyyttä, joka johtuu tietenkin Vaisto-yhteydestä Fitziin.

Kaikkiaan nämä olivat sopivaa uppoutumisluettavaa. Hyvää seikkailua, hyvää suuren mittakaavan viihdettä genren ystäville. Taival vähän junnaa välillä - jokusen kiemuran Fitzin matkalta olisi voinut jättää väliinkin - mutta yleisfiilis on ihan positiivinen. Tarinalla on imua. Ehkä vielä enemmän tästä saisi irti vähän nuorempi ja vähän vähemmän kyyninen lukija, mutta ei tästä mitään inhoreaktioita todellakaan tullut. Loppuratkaisussa oli jopa loistokkuutta!

Näkijän tarun parissa viihtyi oikein hyvin kolmen kirjan verran. Silti ei tullut erityisiä paineita jatkaa Hobbin kanssa, mutta syy ei oikeastaan ole Hobbin: on vain käsillä liian monta osaa Le Guinin Hainilais-sarjaa. Ja Tähystäjäneito. Ja Näkijän tytär... Fantasian aikuisemmalla puolella odottaisivat Perdido Street Station ja Tigana. Heh, vaikka kuinka lukee, aina riittäisi lisää luettavaa.

Robin Hobb (2004, alkuperäinen 1996). Kuninkaan salamurhaaja. Näkijän taru 2. Otava. Suomentanut Sauli Santikko. ISBN 951-1-19709-6.
Robin Hobb (2004, alkuperäinen 1997). Salamurhaajan taival. Näkijän taru 3. Otava. Suomentanut Sauli Santikko. ISBN 951-1-19711-8.

Arvioita:
Jossu on kirjoittanut näistä täällä ja täällä.
Risingshadow-foorumin juttuja täällä ja täällä.

Salamurhaajan oppipoika

Kuva/kannen kuva: Otava/MIchael Whelan

Palaan taas suorittamaan perusoppimäärääni eli 101 spefin helmen listaa. Listan kaluaminen on kyllä minun kohdallani mennyt kovin fantasiapainotteiseksi. Vaikka ihmekös tuo, perinteisen scifin kanssa olen jo vanhastaan ahkeroinut kiitettävästi, mutta fantasia on uutta.

Salamurhaajan oppipoika avaa Näkijän taru -nimisen sarjan. Sattumoisin kirja löytyy omista hyllyistä; Neitien kuumimpana fantasiakautena tuli hankittua kohtuullinen rivi tätäkin lajia. Hih, Oppipoikaa etsiessäni löysin samasta hyllystä aivan eri kirjailjan kirjan nimeltä Näkijän tytär, joka avaa sarjan nimeltä Näkijän kirja. Pitää varmaan ihan periaatteesta lukea sekin.

Salamurhaajan oppipoika kertoo pojasta, jolla ei ole alkuun edes nimeä. Nimettömyys ei johdu äärimmäisestä köyhyydestä vaan siitä, että poika on prinssin äpärä - vekara ei ole saanut kuninkaallisen sukunsa perinteiden mukaista nimeämisseremoniaa, mutta ei hänelle ole oikein osattu antaa tavallista rahvaan nimeäkään. Kuuden vanhana poika tuodaan hoviin, jossa hän saa pelkällä olemassaolollaan aikaan järistyksiä. Kuutta herttuakuntaa hallitsevassa Näkijän suvussa olisi riittänyt skismoja ilman uutta puolisukulaistakin.

Poika kasvaa hovin liepeillä, paljolti tallimestarin hoivissa, ja saa vaihtelevaa opetusta milloin missäkin taidossa. Varsinainen toiminta alkaa kun hänet ottaa oppipojakseen kuningasta palveleva salamurhaaja Chade. Salamurha, lukija pian oppii, on tärkeä väline diplomatian työkalupakissa. Sisä- ja ulkopoliitikassa on usein helpompaa tehdä ruumis kuin sovinto, kaikessa hiljaisuudessa tietenkin. Väkivaltaisten ratkaisujen ymmärrys on pian tarpeen, sillä moni hovissa näkisi mielellään pojan itsensäkin sovittavan käärinliinoja ylleen paashin vermeiden asemesta.

Maagisia elementtejä löytyy kotitarpeiksi ja vähän ylikin. Valtaa pitävällä suvulla on hallussaan maaginen Taito, joka on jonkinlainen hypnoottis-telepaattinen (muiden) mielen hallintakyky. Lisäksi liikkeellä on samansukuista Vaistoa, jolla luodaan yhteys ihmisen ja eläimen välille. Valtakuntaa vainoavilla punalaivoilla taas on käytössään mystinen keino "ahjota" viattomat rantakylien asukit eli riistää heiltä inhimillisyys. Uhrit jäävät näennäisesti henkiin mutta menettävät kykynsä tuntea kiintymystä tai ajatella järkevästi. Pian ahjottujen joukkiot ovat suurempi vaara kuin varsinaiset merirosvovihulaiset.

Hienoa Oppipojassa on värikäs ja välillä arvaamattomasti pyörteilevä tarina. Poika (jota myöhemmin aletaan kutsua nimellä Fitz) on ajoittain rasittavan surkea, mutta Hobb kertoo hänen tarinaansa mukavasti yksityiskohtaisen ja yleisen välillä tasapainotellen. Imu säilyy ja kirja vie mukanaan. Fitzin erikoinen ja hankala asema hovin laitamilla, hänelle suunniteltu ura kuninkaallisena salamurhaajana, ensimmäinen kunnon keikka... viihdyin oikein hyvin. Oppipoika on ehkä yksinkertainen verrattuna vaikka Noituri-kirjoihin tai Abercrombien synkkään fantasiaan, mutta Hobb ei ole mennyt siitä mistä aita on ihan matalin.

Huumoria olisi saanut olla enemmän, mutta kun kertojaa ei ole siunattu kujeellisuudella, mistäpä sitä repisi. Välillä sentään vähän hymyilytti. Tässä uskottu palvelijatar on juuri tuonut Fitz-paran hänen isänsä vaimon puheille:

"Seiso suorassa!" 

Jäykistyin paikalleni. 

"Ei tuolla tavalla! Näytät aivan kalkkunalta, joka odottaa kirveen iskua. Rentoudu. Ei, vedä olkapäitäsi taaksepäin, älä köyristä niitä. Seisotko aina noin hajareisin?" 

"Lady, hän on vasta poika. He ovat aina tuollaisia, kömpelöitä ja honteloita. Pyytäkää hänet nyt vain sisälle." (s. 229)

Ainakin ensimmäisen osan perusteella on helppo ymmärtää, miksi Näkijän taru lasketaan klassikoihin. Velhon oppipoika, jonka asetelmassa on selkeitä yhtäläisyyksiä, ei onnistunut herättämään ainakaan minussa riittävää kiinnostusta henkilöiden kohtaloista tai juonen seuraavasta käänteestä, mutta tästä minulle jäi utelias olo, sellainen kuin hyvästä sarjan avauksesta jää. Loppu ei ollut mikään cliffhanger, mutta haluaisin silti tietää lisää. Mitä Kuudessa herttuakunnassa jatkossa tapahtuu? Tuleeko Fitzistä ammattilainen?

Muuten, kun kerroin päivällispöydässä, että Oppipoika on tullut luettua, syttyi pienimuotoinen sisällissota. Neiti A:n mukaan kirja on hyvä ja parempi kuin moni muu (joskaan ei Ajan pyörän veroinen). Neiti B:n mukaan kirja on surkea, kauhea, hirveä, mahdollisesti huonoin kirja maailmassa. Tarkemmalla kuulustelulla selvisi, että vika ei oikeastaan ole Oppipojassa vaan jatkossa. Ilmeisesti sarjan loppu ei tyydyttänyt Neitiä ensinkään.

Itse taidan joka tapauksessa lukea lähiviikkoina ainakin seuraavan osan tätä tarinaa. Ihan kohtuullisen laadukasta fantasiaa... ja kakkososa on valmiiksi houkuttelevasti tuossa hyllyllä.

Robin Hobb (1996). Salamurhaajan oppipoika. Näkijän taru 1. Otava. Suomentanut Sauli Santikko. ISBN 951-1-14448-0.

Arvioita:
Jossu lukupäiväkirjassaan
Risingshadow
Sari Peltoniemi Kalaksikukon klassikkokatsauksessa
Heli Sananen kirjasta -blogissa

Kerjäläinen ja jänis

Kuva/kansi: Siltala/Elina Warsta

Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis oli toinen ennakkoon päätetyistä kirjamessuostoksistani... Mielensäpahoittajan ja Jäniksen vuoden vanavedessä tämä oli vaan pakko saada. Lukupiirimme tosin päätti lukea Kerjäläisen vasta keväällä, mutta en halunnut odottaa; olin jo ehtinyt luvata tämän itselleni joululomaksi.

Ei pitäisi odottaa kirjaa ihan näin innolla, eikä ainakaan sitten säästellä sitä.

Kerjäläinen kertoo romanialaisesta Vatanescusta, joka lähtee globalisoituneen alamaailman värväämänä kerjäläiseksi Suomeen, tienaamaan nappulakenkärahoja. Pojan pitää saada parempaa kuin isänsä, nappulakengät nyt ainakin. Mutta pohjoinen maa on kylmä, loska syö miestä ja yt-neuvottelut ylettävät katutason toimijoihin saakka. Vatanescu päätyy edeltäjänsä Vatasen tavoin vaeltamaan Suomea päästä päähän jyrsijä kaverinaan.

Pidin kyllä Kerjäläisestä, vaikka en ihan niin paljon kuin olisin halunnut pitää. Kerjäläinen on täynnä teräviä oivalluksia ja piikikästä särmää. Teksti on toimivaa. Melkein joka sivulla saa hykerrellä jollekin oveluudelle, kielelliselle tai ajatukselliselle. Kas tässä ote laivalta, joka on yhdistelmä ostoskeskusta ja lähiörakentamista:

Vatanescu ei huomannut sitä jakoa, joka laivalla oli selkeä kuin pakastimesta otettu viinapullo. Kokolattiamatolla laahusti ja teputti kahden laadun ihmisiä: lyhytjalkainen, vakava lyttynenäinen ryhmä, jonka lapset näyttivät vanhemmiltaan. Heitä kutsuttiin suomalaisiksi. Sitten oli pitkäsäärinen, iloinen, ohutnenäinen ryhmä, jonka vanhemmat näyttivät lapsiltaan. Heitä kutsuttiin ruotsalaisiksi. (s. 13-14)

Terävyydestä huolimatta kokonaisuus jotenkin ontuu. Verrattuna 700 grammaan Kerjäläinen on jotenkin jänteetön, eikä Vatanescuun syntynyt ainakaan meikäläisellä tunnesidettä. Vähän väliä mietin, että sivuhenkilöt kiinnostaisivat enemmän kuin Vatanescu. Esimerkiksi Simo Pahvi lopussa tuntui oivalletulta hahmolta, mutta sellaiselta, josta olisi pitänyt kirjoittaa oma novellinsa.

Itse asiassa koko kirja oli pullollaan kiinnostavia sivuhenkilöitä, joista olisi voinut kirjoittaa lyhyen novellin: Pahvi, Sanna, Ming... ja niinhän Kyrö tavallaan tekeekin, piirtää muutamalla vedolla ihmisen ja siirtyy eteenpäin. Mutta keskeisin hahmo jäi jotenkin löysäksi. Vatanescun nappulakengiksi kutistettu unelma paremmasta elämästä on liikuttava muttei liikuta; Vataseen verrattuna Vatanescu on ajelehtija eikä veijari.

Olisikohan Jäniksen vuoden kierrätys jotenkin kahlinnut Kyrön kirjoittamista, vaikuttanut sommitteluun? Jos 700 grammaa ei olisi tuntunut hyvältä romaanina, epäilisin nyt kovasti, että Kyrö on paremmin kotonaan novelleissa.

Luultavasti tässä omat ennakko-odotukseni tekivät tepposet. Vaadin ja odotin kai jotain ihan kohtuutonta. Kerjäläinen ja jänis oli skarppi, tyylikäs ja sympaattinenkin kuvaus absurbista maailmasta, mutta ei jytkykirja kumminkaan. Käy väkisinkin mielessä, että olisin luultavasti pitänyt tästä enemmän, jos en olisi lukenut Jäniksen vuotta.

Tuomas Kyrö (2011). Kerjäläinen ja jänis. Siltala. ISBN 978-952-234-068-9.

P.S. Pidin muuten kannesta ja se ideasta kovin! Tyylikästä, ja jotenkin istui kirjaan loistavasti.

Arvioita:
Juhani Karila Hesarissa
Pasi Ahtiainen Savon Sanomissa
Morre Morren maailmassa
Jori Kaiken voi lukea -blogissa

Our Tragic Universe

Kuva: Canongate.

Törmäsin tähän kirjaan Sivukirjastossa jo kesäkuussa. Liina oli löytänyt omansa kirjastosta, mutta minä tein taas osani globaalitalouden eteen; tilasin netistä. Ja sitten hautasin hyllyyn muutaman muun joukkoon odottamaan inspiraatiota.

Our Tragic Universe nimittäin on lähestulkoon tarinaton tarina ja Liinan jutusta tiesin sen etukäteen. Lukijana vähän arastelen tarinattomia tarinoita; yleisesti ottaen pidän siitä, että juoni kannattelee minua lihaksikkain käsivarsin... Jos joudun omin voimin raahautumaan sivulta toiselle, menetän helposti mielenkiintoni.

Olen onnellisen tietämätön kirjallisuusteknisestä terminologiasta, mutta yksi Universen teemoista on ehdottomasti narratiivien voiman kyseenalaistaminen. Onneksi Universe on rakennettu sen verran ovelasti, että sitä huomaa jo sitoutuneensa henkilöihin ja tunnelmaan siinä vaiheessa kun Universen oma pseudotarinattomuus alkaa käydä ilmeiseksi. Päähenkilö Meg onkin äärimmäisen sympaattinen hahmo. Hän on jo-ties-kuinka-monetta-vuotta lupaava nuori kirjailija, jonka Vakava Romaani ei edisty, mutta päivät menevät muissa töissä. Romaaniluonnokseensa Meg kirjoittaa elämäänsä uudestaan loputtomin variaatioin edistymättä lainkaan; paperin tuolla puolen hän on jumissa ankeassa suhteessa ja haaveilee vanhemmasta miehestä.

Juoni - no, siitä ei ilmeisistä syistä voi sanoa juuri mitään, mutta kirjassa mietitään todellisuuden luonnetta, pohditaan ihmisen ajattelumalleja ja niiden seurauksia arkielämälle. Samalla tapahtuu asioita ja ne liittyvät toisiinsa ja muodostavat kuvion, mutta kuvio ei ainakaan yhdellä lukemalla ole viiva tai paraabeli tai edes spriaali. Tämä pitsihimmeli alkaa näyttää symmetriseltä vasta kaukaa katsottuna.

Universen utuinen ja ovela filosofinen piirre todella puraisi; kirja toimi kuin syvyyspommi. Vaikka pidin siitä lukiessani kohtalaisesti (Meg haahuilee tyylikkäästi), varsinainen teho tuli jälkikäteen. Huomasin nimittäin palaavani Universeen yhä uudestaan päiväkausia sen jälkeen kun olin jo luullut lyöneeni kannet kiinni. Hidas sytytys? Nopealla lukuvauhdilla saattaa olla haittapuolensa. Tajusin vasta jälkikäteen (ehkä) miksi tietty keskustelu käytiin lautalla, mistä kutomisessa oli kysymys ja miksi kirjasto oli niin tärkeä ja mitä yhteistä koiralla ja Pedolla on... ehkä.

Joka tapauksessa kirjan kohtaukset siis palasivat moneen otteeseen mieleeni.   Universe resonoi kumman hyvin omien epänarratiivieni kanssa.

[--] I think what I'm saying is that narrative has to have patterns, otherwise it wouldn't be narrative, and while life doesn't have to have patterns, the minute we express it as a narrative it does have to have patterns; it has to make sense. Therefore we impose patterns on life in order that we can express it as narrative. (s. 163)

Jep. Elämä on kertomus, jonka kerromme itsellemme. Olen pähkäillyt samansukuisten ja osittain samojenkin kysymysten kanssa niin usein, että Universe herätti uinuvia ajatuksia. Tuli oikein ikävä ontologiaa ja jopa semiotiikkaa... Ehkä katson vain Matrixin uudestaan!

Lisään vielä, että kirjassa tapahtuu muutakin kuin narratiivien universaalin penetraation illustrointia. Okei, melko mutkikkaita pohdintoja on paljon, mutta lisäksi kirjassa tavataan (ehkä) muutama myyttinen olento, kirjoitetaan (ehkä) tarinaton tarina, riidellään ja surraan ja rakastetaan ja yritetään ymmärtää. Ja tehdään sukan kutomisesta kohtuuttoman suuri numero.

Pitääkseen Universesta täytyy pitää pitkistä filosofistista keskusteluista ja vähän eksyneistä päähenkilöistä. Minä tykkäsin kyllä. Kokonaisuus toimi niin hyvin, että annan kirjalle anteeksi sen taakseen jättämän pysyvän hämmennyksen; en vieläkään ole varma mitä siinä tapahtui. Pitää varmaan lukea uudestaan parin vuoden päästä.

Siedän jopa sen, että päähenkilö on - huoh - jälleen kerran kirjailija, sillä tällä kertaa kirjoittamisen pähkäilyllä on jokin rooli kirjassa. Hih, eipähän ainakaan tarvitse valittaa, että minä-kertojan havainnointi on epäilyttävän tarkkaa ja itseilmaisu naurettavan kaunista!

Scarlett Thomas (2011). Our Tragic Universe. Canongate. ISBN 978-1-84767-129-5.

Arvioita:
Liina Sivukirjastossa
Alice Fisher Guardianissa
Nicolas Royle Independentissä