John Grisham: Gray Mountain

Viime aikoina olen elänyt vähän kuin amerikkalainen lakimies - töitä-unta-töitä-unta-töitä. Olen ikään kuin testannut ennakkoon EK:n ehdottamaa työajan pidennystä, jonka pitäisi paikata suomalaista tuottavuusvajetta. Onneksi enää pari viikkoa kesälomaan! Otin tänään pientä ennakkoa ja kävin kirjakaupassa hankkimassa herkkuja lomapäiviä varten. Joukossa oli kolme dekkariakin, mm. Vera Valan uusin.

Mutta asiaan. Minulla pitäisi olla juuri nyt kaikin puolin hyvät lähtökohdat eläytyä tiukkoihin tilanteisiin joutuvan ylityöllistetyn naisihmisen asemaan. Sellainen on John Grishamin uusimman kirjan sankaritar Samantha. Finanssikriisi pyyhkäisee yli New Yorkin lakifirmojen ja huuhtaisee mennessään sukupolvellisen nuoria nälkäisiä hainalkuja: kun finanssitalot menevät nurin, ei lakimiehiäkään tarvita sopimuksia hiomaan.

Samantha päätyy palkattomiin töihin pikkukaupunkiin ja tutustuu siellä seksikkäisiin miehiin, häikäilemättömästi luontoa raiskaaviin yhtiöihin ja hyväksikäytettyihin duunareihin ja viranomaisten mielivallan ja/tai huumeiden uhreihin. Samalla tulee setvittyä vaikeaa isäsuhdetta ja käytyä ihan oikeassa oikeussalissa. Ruumiitakin tulee ja hautajaisissa käydään.

Argh. Tarkemmin ajatellen vähän harmittaa kirjoittaa tästä näin dekkariviikolla; mukavampi olisi suositella jotain hyvää.

Toisaalta, ehkä teen yleisölle palveluksen varoittamalla Gray Mountainista. Tai no, voihan vika olla minussa eikä romaanissa. Esimerkiksi Washington Postin mielestä tämä oli "vihainen ja tärkeä" romaani.

Meikäläiselle Gray Mountain oli selkeä pettymys. Jotain pisteitä voi kai antaa kiinnostavasta ympäristönäkökulmasta, mutta olen useimmiten saanut Grishamin romaaneista muutakin kuin informaatiota... Tässä hahmot olivat kaavamaisia, päähenkilön sisäinen maailma kolisi onttouttaan ja juonesta puuttui vääntö. Tarinaan mahtui tasan yksi yllättävä käänne.

(Totta puhuen mieleeni juolahti sellainenkin ajatus, että mahtoiko Grisham itse kirjoittaa tämän? Kaveri on loppujen lopuksi kirjoittanut pitkän rivin kirjoja vuosien mittaan. Liikaa työtä? Terkkuja EK:lle: se on pahasta luovuudelle ja lopulta motivaatiokin voi kärsiä.)

Palaan lähipäivinä dekkariviikon teemaan enemmän omaan makuuni osuneilla opuksilla.

Risto Isomäki: Kurganin varjot

Kuva/kansi: Tammi/J.Patrikainen

Risto Isomäki on vanha lempparini, joten hänen kirjansa todennäköisesti tulevat aina luettua. Jossain vaiheessa. Tällä kertaa piti oikein kiirehtiä, sillä Kurganin varjoja esiteltiin kirjamessuilla niin houkuttelevasti, että kävin saman tien ostamassa oman kappaleeni.

Tällä kertaa Isomäki liikkuu Mustanmeren rantamilla ja arkeologisilla kaivauksilla. Meribiologi Irina (kuvankaunis, totta kai) ja hänen sympaattinen miehensä Alex (tutkii kurganeja) kohtaavat pitkän eron jälkeen. Irina joutuu kuitenkin lähtemään, sillä hänen merentutkijakollegansa Juri on havainnut jotain hälyttävää... ja siitä alkaakin sitten vallan mainion (ja äärimmäisen pelottavan) ekokatastrofin selvittely.

Täytyy sanoa, että ihailen Isomäen kykyä punoa faktaa ja fiktiota yhteen, ja hänen taitoaan kertoa vetävä tarina. Okei, hahmot ovat vähän kaksiulotteisia, ja rakkauden kuvauksessa on enemmän melodraamaa kuin aitoa tunnetta, mutta tarina vetää kuin vanhanaikainen junan vessa. Kirjaa ei oikein malttaisi laskea kädestään.

Myös kansantalouteen ja poliittiseen päätöksentekoon puututaan välillä piikikkäästi. Tässä Juri ihmettelee, mikseivät merentutkimusalukset olekaan polttoainerahojen loputtua käytössä.

- Kasvua? Mitä kasvua se nyt on, jos emme voi enää käyttää omia aluksiamme siihen tarkoitukseen, jota varten ne on rakennettu?
- BKT:n kannalta ei ole niin väliä sillä, mitä oikeasti tapahtuu, huokaisi Rodženko. - Väliä on vain sillä, mitä kirjataan tilastoihin. Kun valtio laskuttaa meiltä vuokria, se ansaitsee tuloja, ja tämä voidaan kirjata bruttokansantuotteen kasvuksi. [--]
- Mutta valtiohan joutuu maksamaan saman summan avustuksena meille, intti Juri.
- Niin. Siksi valtio on viime vuosina kasvattanut meille maksamiaan avustuksia. Tällöin se voi laskuttaa meiltä suurempia vuokria ja BKT kasvaa enemmän. (s. 56)

Tykkäsin täysillä. Mikään ei voita kunnon katastrofia.

Risto Isomäki (2014). Kurganin varjot. Tammi. 978-951-31-8019-5.

Arvioita:
Pentti Stranius Savon Sanomissa ei oikein uskonut rakkaustarinaan hänkään.
Mikko Kirjavinkeissä piti katastrofia sen verran uskottavana, että herkemmät saattavat pelästyä.
Mummo matkalla -blogissa henkilökuvauksen ohuus pantiin merkille.

Hugh Howey: Siilo

Kuva: Elisa e-kirja

Minusta tämä on malliesimerkki siitä, miten lukija nalkitetaan heti ensimmäisessä lauseessa.

Lapset leikkivät, kun Holston kapusi kohti kuolemaansa. Hän kuuli kiljunnan, riemukkaan ilakoinnin. Lasten rymistellessä yläpuolella Holston eteni verkkaisesti, jokainen askel oli harkittu ja jämäkkä miehen noustessa kierreportaita yhä ylemmäs samalla kun hänen vanhat saappansa kolisivat metalliaskelmilla. 

Minulla on tapana lueskella e-kirjoja kännykästä arjen pienissä raoissa. Howeyn Siilon aloitin apteekissa odotellessani pääsyä farmaseutin palvelutiskille. Vuoronumeroita oli välissä kolme ja edelläjonottajieni asiat siinä määrin mutkikkaita, että ehdin koukuttua romaaniin; seuraava pätkä piti lukaista jo marketin kassajonossa. Kotiin päästyäni purin ostokset ja vaihdoin kännykän iPadiin ja luinkin sitten kirjan lähes kertaistumalta loppuun.

Siilo kertoo kirjaimellisesti siilossa asuvista ihmisistä. Maailma on niin pilaantunut, että ulkoilma on myrkyllistä. Selviytyä voi vain siilossa, maan alla, elämällä tiukkojen sääntöjen mukaan. Siilon avauskertomus, jossa seriffin virkaa hoitava Holston päättää lähteä ulos, esittelee painostavan ilmapiirin hienosti.

Nämä postapokalyptiset klaustrofobiakirjat taitavat olla mieleeni. Siilo osuu samaan suoneen kuin ikivanha Heinleinin Orphans of the Sky tai tuore Glukhovskyn Metro 2033 ja 2034. Kiinnostavinta tällaisissa kirjoissa on niukkojen resurssien varassa selviytyvän, ahtaisiin tiloihin ahdetun yhteisön kuva. Minkälaisia sääntöjä rakentuu? Mitä kulttuuri sallii, mitä kieltää? Miten erilaiset yksilöt sopeutuvat ja miten sopeutumattomat selviävät? Tarinan moraliteetti yleensä kiertyy menneeseen ja tulevaan. Siilonkin avainkysymys on, miten siilon tilaan on päädytty… ja voiko siitä päästä pois.

Tarina toteuttaa myös hyvin spefin yhtä perusmissiota. Kertoessaan mahdollisesta tulevaisuudesta se kertoo samalla omasta ajastamme. Salaisuuksista, tabuista, tiedon manipuloinnista, resursseihin perustuvasta hierarkiasta. Siitä miten oikea ja väärä hämärtyvät kun oma etu on kyseessä. Ihmisellä on taipumus rakentaa kerroksittaisia yhteiskuntia ja liimata sitten jokainen omalle tasolleen.

Siilo on alun perin julkaistu sarjamuodossa ja omakustanteena. Howey tuuppasi ensin Amazonin kautta tarjolle alun novellina ja sai paitsi innokasta palautetta myös hyvää myyntiä. Tottahan sellainen rohkaisee jatkamaan tarinaa. Siilon rakenne ja jotkin ratkaisut vähän heijastelevat tätä historiaa. Osa suuren mysteerin vastauksista on epäuskottavia, eikä henkilöiden vuorovaikutus toimi saumattomasti. Toisaalta, paloittain kirjoitettu kertomus on usein vetävää  luettavaa - kirjoittajahan joutuu väkisinkin sijoittamaan siihen tarpeeksi koukkuja lukijan innostamiseksi - ja sama pätee Siiloonkin. Toimintaa riittää ja sitä vain huomaa sutivansa sivulta toiselle kunnes iPadista alkaa akku loppua.

Mitään suurta maailmankirjallisuutta tämä ei ole, mutta onpahan omassa lajissaan pätevä tekele. Suosittelen Siiloa maailmanlopuista tykkääville ja ahtaan paikan tiiviistä tunnelmasta nauttiville.

Hugh Howey (2013). Siilo. Like. Suomentanut Einari Aaltonen. 978-952-01-1041-3. Elisan e-kirja.

Arvioita:
Juha Kirjavinkeissä tykkäsi erityisesti ympäristöstä
Toni Jerrman Hesarissa piti vetävästä toiminnasta ja kantaaottavuudesta.
Taikakirjaimissa luettiin alkukielellä ja kahdessa osassa: täällä ja täällä

David Mitchell: Pilvikartasto

Kuva/kansi: Sammakko/Riikka Majanen

Tämän kirjan pariin päädyin poikkeuksellista reittiä. Pilvikartasto nimittäin herätti kiinnostukseni videovuokraamossa, kun Neitien kanssa pähkäilimme elokuvan valintaa. Elokuvan ilme oli huomattavasti houkuttelevampi kuin kirjan! Pituuden vuoksi jäi leffa vielä vuokraamatta, kun kellokin oli niin paljon.... mutta konsepti kuulosti kutkuttavalta. Sitten Salla kirjoitti kirjasta koukuttavan jutun. Kun kesken oleva tiiliskivi vielä takkusi, ja Pilvikartosto oli kirjastosta heti saatavilla, vaihdoin lennosta kirjaa ja siirryin Mitchellin maailmaan.

Melkoinen maailma se onkin. Lukija on ensi alkuun aika pitkään melkoisen hämmentynyt. Mitchell saa ensin kiinnostumaan 1800-lukua elävän lakimiehen tarinasta, jättää sitten sen raa'asti kesken ja hyppää 1930-luvun säveltäjäpiireihin ja petipuuhiin. Mutta eipä niistäkään valmista tule, seuraavaksi pompataan tutkivaan journalismiin 1900-luvulla ja sen jälkeen vanhan skandaalikustantajan kelkkaan. Eikä tässä vielä kaikki: edessä odottavat dystooppinen kuvaus kloonien orjuuttamisesta ja maailmantuhon jälkeinen paimen Havaijilla.

Kuulostaa kauhealta tilkkutäkiltä, mutta sitä Pilvikartasto ei ole. Se on eräänlainen kaleidoskooppi, itseensä kiertyvä kuvio. Lukija saa kyllä tehdä töitä pysyäkseen mukana. Mutta edes alun turhaumavaiheessa (se mistä-ihmeestä-tässä-on-kysymys ja päästiinkö-me-jo-asiaan -vaihe) ei oikeastaan harmistu kirjaan, sillä teksti on detaljeissaan ja sävyissään viehkoa. Jokainen tarina, jokainen päähenkilö, on niin omanlaisensa, etten kyllästynyt vaikken saanutkaan tolkkua kokonaisuudesta kovin nopeasti.

Vaihtelevuus on kirjassa sekä parasta että pahinta. Zachry, jonka tarina muodostaa kirjan keskeisen akselin, on kirjoitettu jopa niin erikoiseen tyyliin, että piti oikein tietoisesti hidastaa tahtia ja keskittyä. Zachryn kielen rytmiin joutuu erikseen asettumaan.

Kylläjoo, ennaltatietäjillä oli mahtisan tiukat säännöt meiän kans käymälleen vaihtokaupalle. Ne ei antanu vaihdossa mitään semmosia kapineita jokkoli hoksampia kunne mitä Isolla saarella jo ennestä oli. [--]. Abbessa pyys ennaltatietjäjilta vasittuja aseita meiän puolustukseks konaheimon hyökkäyksiä vastaan. Ennaltatietäjät sano eikä. Abbessa suoraltaan kejäs niitä. Nesano silti eikä, jase siitä. (s. 311)

Rauman murrettako...? Mutta saihan siitä kiinni kun tovin tavasi, ja loppujen lopuksi tykästyinkin tyyliin. Pitää oikein ihailla Vesa Suomisen osaamista tässä; en tiedä millaista oli alkuteksti, mutta ainakin suomennos on todella taitavaa työtä. Ei tullut montaa kohtaa vastaan, jossa sanavalinta olisi tehnyt mieli kyseenalaistaa. Näin vaihtelevan tekstin suomentaminen on varmaan haastava homma.

Otetaanpa poikkeuksellisesti toinenkin pala. Tässä karkumatkalla oleva vanha kustantaja uhkailee kymmenvuotiasta tenavaa:

"Kun koko perheesi uinuu peittojen alla mukavissa pikku vuoteissaan, hän ujuttautuu kotiisi ovenalaisesta raosta ja syö - sinun - koiranpentusi!" Myrkky sappitiehyessäni virtasi kiivaasti. "Hän jättää sen kiharaisen hännän tyynysi alle, ja sinä saat syyn päällesi. Aina nähdessään sinun tulevan kaikki pikku ystäväsi huutavat; 'Pennuntappaja!' Sinusta tulee vanha ja ystävätön, ja tulet kuolemaan ypöyksin ja kurjuudessa jouluaattona puolen vuosisadan kuluttua tästä päivästä. Niin että sinun sijassasi en henkäisisi kenellekään sanaakaan siitä että olet nähnyt minut. " (s. 202)

Aikamoista!

Mutta kielellinen ilotulitus ei oikeastaan ole se keskeinen juttu Pilvikartastossa, ei ainakaan minulle.

Tämä kirja jää mieleeni teemansa poikkeuksellisen hienona luotauksena ja rakenteellisesti ovelana kokonaisuutena. Hyvän/vaikean, pahan/helpon taistelu ihmisessä on aina ajankohtaisia... ja toteutus on tässä poikkeuksellisen hieno. Loppuun päästyään on lukijalla tyytyväinen ja vähän valaistunut olo.

Joo. Pitää se elokuvakin varmaan nähdä.

***

Loppuun vielä mainos, siltä varalta, että joku ei ole huomannut: kirjablogeissa luetaan nyt lukutaidon puolesta! Suomen Pakolaisapu näet kerää rahaa lukutaidon opetukseen, ja ihanan moni kirjabloggaaja onkin innostunut pitämään omaa lukutaitoviikkoa ja lahjoittamaan lukemiensa kirjojen mukaisen summan kampanjalle, esimerkkejä vaikkapa täällä ja täällä. Oma "lukuviikkoni" uhkaa jäädä vähälukuiseksi, joten itse osallistun tempaukseen tsemppaamalla Kirjainten virrassa -blogin Hannaa: viitosen alkupanoksen lisäksi lahjoitan euron jokaisesta Hannan lukutaitokampanjassa lukemasta kirjasta.

Suositan lämpimästi kaikille muillekin kirjatoukille osallistumista vaikkapa sillä viitosella! Se onnistuu helposti keräyssivulla.

Ajatelkaas hetki: mitä jos ei osaisi lukea?

***

David Mitchell (2008, alkuperäinen 2003). Pilvikartasto. Sammakko. 978-952-483-074-4.

Arvioita:
Salla arveli, että kirja jää pitkäksi aikaa mieleen - olen samaa mieltä!
Taika luonnehtii kerrontataiteen timantiksi.
Matti Komulainen Turun Sanomissa häikäistyi.

Äidinmaa

Kuva: Tammi

Tästä romaanista kirjoittelen poikkeuksellisen hämmentyneessä tilassa. Lukuelämys oli skitsofreeninen. Toisaalta ihailin ja toisaalta teki mieli paiskoa seinään. Äidinmaan kohdalla en osaa erottaa omia lähtökohtiani lukukokemuksesta; en osaa sanoa, onko vika kirjassa vai sitä pitelevässä naisessa.

Nimenomaan naisessa. Tässä sitä naisihminen puntaroi miehen kirjoittamaa kuvausta raa'asti miehiä sortavasta naisten yhteiskunnasta. Sanon mitä tahansa, on sanomiseni sukupuolittunut kannanotto, tai ainakin voi näyttää sellaiselta, ja niin on jos siltä näyttää, sanoo vanha viisaus, joten mitäs nyt tehdään?

Suhtautukaa ainakin lörpötykseeni tavallistakin kyynisemmin.

Äidinmaa on kuluvan vuosisadan loppupuolelle sijoittuva dystopia. Miehistä on tullut pelkkiä koiraita, hyväksikäytettyä ja alistettua orjatyövoimaa, jota ankara akkavalta sortaa, pieksee, raiskaa ja tappaa. Jumalatarta palvovat, heteroseksuaalisuuden ja yksiavioisen homoseksuaalisuudenkin torjuvat heimonaiset eivät hyväksy yksityisomistusta, peilejä tai vapaata tiedonkulkua. Raivotautinen terrori saa rauhassa kukoistaa suljetussa maassa, sillä kansainvälinen yhteisö ei uskalla puuttua Äidinmaan elämään suuren pommin pelosssa.

Tarinassa seurataan Anna-Liisan ja Benjaminin vaiheita. Anna-Liisa on salaa pariseksuaalisuuteen taipuvainen vartija ja entinen tutkija. Hän tietää Äidinmaan taustoista enemmän kuin moni muu ikätoverinsa. Työkseen hän valvoo koiraita, usein juuri vanhaa Benjaminia, joka muistaa vielä varhaislapsuudestaan isän. Benjamin kaipaa kadonnutta Railoa, nuorta miestä, johon hänen isyyden kaipuunsa purkautuu.

Koin uskottavuuden ongelmaksi Äidinmaan kanssa. Kun lukee fantasiaa ja avaruusoopperoita ei pitäisi kai valittaa uskottavuudesta, mutta sijoittamalla Äidinmaan suht' lähelle ajassa ja paikassa, ankkuroimalla sen selkästi reaalitodellisuuteen, Salminen avaa oven myös uskottavuuspohdiskelulle. Esimerkiksi Sheri S. Tepperin Portti naisten maahan -kirjaan tai Maarit Verrosen Karsintavaiheeseen verrattuna Äidinmaa ei vakuuta.

Vaikka ekokatastrofiin on äärimmäisen helppo uskoa, ja talouden ja yhteiskunnan muodostaman järjestelmän romahtamiseen samoin, on vaikea kuvitella tällaista seksuaalisten ja sukupuoliroolien kääntymistä päälaelleen näin lyhyellä tähtäimellä. Se ei vain fyysisesti onnistuisi. Vaikka Salminen väläyttelee ovelia polkuja moiseen tilanteeseen päätymiseksi, en taida vielä ryhtyä kokoamaan äitien neuvostoa suurlakkoa ja vallankaappausta varten. Olen nähnyt miehiä ja olen nähnyt naisia ja miehet ovat isompia. Ei, ei mene läpi.

Margaret Atwoodin Orjattaresi, joka kuvaa jokseenkin päinvastaista tilannetta, on välittömästi uskottavampi, sillä siinä totalitaarinen sorto nousee selkeästi jo olemassa olevista valtarakenteista. Asevoimat ja fundamentalistiset uskonnot ovat vahvasti miesvaltaisia ja hierarkkisia perustoja, joille naista alistava, totalitaarinen järjestys voisi syntyä.

Ups, on jo syntynytkin, yhdessä sun toisessa paikassa. Miesten naisiin kohdistamasta instutionalisoidusta sorrosta ja raiskauksista löytyy pilvin pimein esimerkkejä sekä historiasta että nykyhetkestä. Patriarkaatilla pyyhkii hyvin, mutta mistä löytyvät vastaavat esimerkit matriarkaalisista sortoyhteisöistä? Olen kuullut huhuttavan jostain alkuasukasheimosta joskus jossain... Pentele, kyllä naisten harjoittamalle miesten yhteiskunnalliselle alistamiselle pitäisi saada paremmat pr-ihmiset!

En väitä, etteivätkö naiset kykenisi kaikenlaiseen pahuuteen, julmuuteen ja vallan väärinkäyttöön. Kykeneväthän miehetkin hyvyyteen, lempeyteen ja eettiseen toimintaan. Mutta en vaan onnistu uskomaan naisten sortotoimiin Äidinmaassa kuvatulla tavalla. Brantenbergin Egalian tyttärissä, joka on rempseä käänteisroolileikki ja sellaisena purevasti feministinen teksti, uskottavuuskysymys on sivuutettu etäännyttämällä kummallinen Egalia jonnekin kauas. Äidinmaan kanssa pitäisi leikkiä, että näin kävisi täällä meillä. Ihan pian. Ei. Ei vaikka yliopistojen opiskelijoista onkin enemmistö naisia.

Ei Salminen varmaan ajattelekaan, että Äidinmaa käsitettäisiin vakavaksi skenaarioksi. Toivottavasti. Mutta miten tätä sitten pitäisi lukea jos kyseessä ei ole Pelastakaa miehet -manifesti? Ehkä ajatuksena on, että pitäisi ylipäätään kyseenalaistaa sukupuolittunut ajattelu ja kaikenlainen ihmisten seksuaalisuuteen kohdistuva normittaminen. Ehkä tämä onkin radikaalia liberaalifeminismiä puhtaimmillaan. Naisillakin on oikeus esiintyä sortajina ja raiskaajina kirjallisuudessa?

Tuo ei nyt kuulostanut oikein fiksulta, mutta menköön. Jokin luontainen vastenmielisyys tuohon Äidinmaan asetelmaan minulla nousi päällimmäiseksi lukiessani ja näemmä tässä jutussakin. Tunnereaktioni epäilemättä todistaa, että johonkin kipeään paikkaan Salminen tällä osui.

Äidinmaassa ei minusta ole kyse siitä miten valta korruptoi (myös naiset) ja tilaisuus tekee (myös naisista) sortajia; sitä teemaa varten ei olisi tarvittu sukupuoleen ja seksuaalisuuteen perustuvaa yhteiskuntaa. Tavallinen työpaikka riittäisi. Tai jos haluaa tulevaisuuden kauhuja katsastaa, voihan sitä kansaa alistaa monenlaiseen totalitarismiin... Kyse on siis myös sukupuolesta.

Olisipas aika raikasta jos voisimme jättää toistemme sukuelimet ja seksielämän kokonaan sivuun yhteiskunnallisesta keskustelusta... Se, mitä kaksi (tai useampia) aikuisia ihmisiä missäkin makuuhuoneessa puuhaa, ei ratkaise maailman ongelmia, auttaa vain unohtamaan ne hetkeksi.

Minua Äidinmaa siis ahdisti ja hiersi ja kiukuttikin. Kaipa minä ajattelin että hei, me naiset emme ole ansainneet tätä! meitä voi luokkana syyllistää kieroutuneista perhehelveteistä ja epäreiluudesta huoltajuuskysymyksissä ja kosmetiikan koe-eläimistä ja vaikka mistä! mutta ei systemaattisesta miesten syrjinnästä! 

Tulinko tuossa todistaneeksi, että uskon kirjalliseen perisyntiin? Jos jotkut miehet ovat todistettavasti sovistisia alistajia, saa fiktiivisesti tehdä koko sukupuolesta sortajia... mutta ei toisin päin. Krhm. Myönnän että logiikkani ontuu. Tässä tasa-arvoasiassa tulee itse kukin helposti syyllistyneeksi kategorian perusteella tuomitsemiseen. Se on vähän niin kuin driving while black jenkkilässä.

Huh, tuli pitkä selitys mutta reiluuden vuoksi ehkä tarpeen! Sillä vaikka olen pitkän linjan dystopia-herkuttelija, en välttämättä ole puolueeton Äidinmaan uskottavuutta moittiessani. Kenties maun pilaakin takapihaltani leviävä palavien rintaliivien katku. Saatan tuomita perusteella writing while male.

Kirjallisessa mielessä Äidinmaa oli näet minusta taitavasti rakennettua kerrontaa. Se onnistui kiehtomaan. Kuten yllä olevasta voi päätellä, mutisin itsekseni vastalauseita puolen kirjaa. Provosoiduin kun provosoitiin. Silti tarina kuitenkin koukutti eikä tullut mitään kiusausta jättää kesken.

Toki paketti olisi voinut olla tiiviimpi. Tyylillisesti Salmisen teksti on turhan rehevää minun makuuni. Välillä on siinä ja siinä, ettei kielikuva kompastu adjektiiviraameihinsa, onneksi enimmäkseen ei. Ja intohimon palolla on puolensakin. Otan loppuun tekstinäytteeksi kohdan, joka kolahti mukavasti näin Haatasen kirjan perään:

Kaikkialla oli lamppuja, joiden oli täytynyt joskus palaa, mutta jotka olivat nyt puhkottujen silmien meri. Maisema mylvi viestejä kyltymättömästä ajasta, jolloin aikuisten ihmisten tarpeet olivat olleet lapsen tarpeita: Nyt. Minä. Minulle. Haluan. Otan. Heti. Heti. 

Oliko joskus tosiaan uskottu kaiken ehtymättömyyteen? Oliko jokainen ajatellut, että juuri hänellä oli ollut oikeus saada esineitä, hyödykkeitä ja omaisuutta vain siksi, että hän oli ollut olemassa? Isompia asuntoja, nopeampia autoja, hiotumpia jalokiviä, tehokkaampia tietokoneita, parempia matkapuhelimia, heroiinia ja pornografiaa, uusia parittelukumppaneita, joogaopettajia, henkilökohtaisia valmentajia, ampuma-aseita, vapautta, vapautta, loputonta vapautta itsensä toteuttamiseen ja oman persoonansa palvomiseen. Olivatko kaikki kuvitelleet olevansa poikkeuksia? [--] (s. 253)

Salmisen seuraavaa kirjaa odotan mielenkiinnolla. Äidinmaassa on hurjuutta ja energiaa, vaikka se minussa saikin näemmä aikaan jonkinlaisen primitiivireaktion. Toista miehillä-on-kurjaa -kirjaa en kyllä viitsisi lukea, mutta pidin Äidimaan vision suuruusluokasta. Ei mitään näpertelyä, tämä. En tykännyt. Mutta ihailin jotenkin.

Jan Salminen (2012). Äidinmaa. Tammi. ISBN 978-951-31-6656-4.

Arvioita:
Sanna Sevänen Aamulehdessä
Erkki Kanerva Turun Sanomissa
Helena Ruuska Helsingin Sanomissa
Irja Kirjavinkeissä
Minna Ilselässä
Linnea Kujerruksia-blogissa

Habibi

Kuva: Like

Graig Thompsonin Blankets oli niin hieno sarjakuvaromaani, että olin jo ennakkoon varma saman tekijän Habibista: heti kun kuulin, että se on ilmestymässä suomeksi, päätin ostaa sen. Kannatti. Liken kustantama laitos on raskaan sarjan kamaa monessakin mielessä. Puolitoista kiloa vimpan päälle hienoa kuvitusta ja miettimisen arvoista asiaa. Ja mikä tarina.

Helmi. Itkettävän hyvä.

Itse asiassa ei varmaan pitäisi edes kirjoittaa Habibista vielä. Ehkä pitäisi odottaa, kunnes olen lukenut sen kolmannen ja neljännenkin kerran. Kunnes ensimmäinen ihastuksen kuohu on laskeutunut ja pystyn sanomaan jotain järkevää.

Mutta toisaalta, mitä hittoja. Habibi on yksinkertaisesti järjettömän hyvä, joten ehkä sekopäinen pulina kuvaa hyvin lukukokemustani. Enkä voi ottaa riskiä, että jäisi kokonaan bloggaamatta - tämä on nimittäin takuuvarmasti yksi kirjavuoteni huippuja.

Habibi kertoo Dodolasta ja Zamista, kahdesta elämän haaksirikkoisesta, jotka lapsina päätyvät asumaan hiekka-aavikolle ankkuroituun laivaan. Vanhempi Dodola-tyttö ruokkii pientä Zamia perinteisillä saduilla ja karavaanien antimilla; Zam antaa Dodolalle arvon ja tarkoituksen. Miten käy kun heidän tiensä eroavat traumaattisten tapahtumien myötä?

Thompson kietoo Habibissa yhteen niin fiksusti niin monitahoisia teemoja, että kaiken järjen mukaan tuloksen pitäisi olla sekasotku. Jotenkin vain ei ole. Sen sijaan tämä on maagista realismia parhaimmillaan, ajasta ja paikasta riippumaton tarina, jossa haaremit ja ekokatastrofit ovat totta yhtä aikaa. Thompsonin hyödyntämien arabialaisten koristeaiheiden tapaan kertomuksen pinnanalaiset teemat punoutuvat kauniisti kuvioiksi kehystämään syvästi inhimillistä tarinaa.

Habibia voi lukea rakkausromaanina (ja ehkä pitäisi), tai hätähuutona kaikkien yksin jätettyjen lasten puolesta, tai kaikkien kirjan kansojen yhteisen juuren julistuksena, tai ekologisena ja talouspoliittisena kannanottona, tai puheenvuorona seksuaalisuuden ja rakkauden rajapinnoista, tai vastalauseena seksuaaliselle hyväksikäytölle kaikissa sen muodoissa.

Tai rukouksena... Habibissa jumaluus on kätkeytynyt kaikkeen maailman kauneuteen. Autiomaan hiekka kirjoittaa runoja, käärmeen jäljistä voi lukea Jumalan nimen, aallot lainehtivat rakkauden sanoina.

Thompson tosiaan poimii kuviinsa kauneutta runoudesta ihan kirjaimellisestikin. Sanat ja kuvat sekoittuvat niin kuin sekoittuvat uskonnotkin. Jumala on yksi. Habibissa rakkaus kai onkin se äärimmäinen sekoitus. Toisen elämä on oman elämän tarkoitus; ei ole yhtä ilman toista. Oma epätäydellisyyskin on siedettävää siksi, että se on rakas toiselle.

Ja kaikesta vakavuudesta huolimatta Habibissa on iloa, jopa huumoriakin. Raskainkaan elämä ei ole haudanvakavaa.

Kuvitus on rikasta ja tarkkaa ja vaihtelevaa. Kunnollisen kuvanäytteen löytää Liken sivuilta täältä. Tyylillisesti kaikki on sukua Blanketsille mutta vielä pari astetta kypsempää. Ehkä vaikutelma tulee siitä, että tässä on tummempi yleisväritys. Nyt myös kuvien rytmitys on arvaamatonta ja pakottaa pysähtymään ajatusten äärelle.

Varmaan, sitten kun tämän on lukenut riittävän monta kertaa, joidenkin kohtien yli alkaa hyppiä. Tai sitten oppii vähän arabiaa.. Nyt ensimmäisillä kerroilla totisesti on riittänyt tutkittavaa. En varmaan ole vielä tajunnut puoliakaan Habibin hienouksista.

Kulttuuriperintöjen kombo toimii. Kunpa saisimme yhteiselon toimimaan sarjakuvien ulkopuolellakin! Thompsonin ja Tietäväisen kaltaiset tekijät ainakin onnistuvat vakuuttamaan siitä, että ihmisiä ollaan joka ainoa.

Jos luet vain yhden sarjakuvaromaanin vuodessa, tässä tämän vuoden valinta.

Graig Thompson (2012). Habibi. Like. Suomentanut Ida Takala. ISBN 978-952-01-0743-7.

Arvioita:
Juha Mäkinen Keskisuomalaisessa
Laura Kirjavinkeissä
Salla Lukupäiväkirjassaan
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa
Janne Maailmassa monta -blogissa

Teemestarin kirja

Kuva: Teos

Teemestarin kirja meni lukulistalle heti kun luin Hesarista, että tällainen on tulossa. Olin kerrankin oikein fiksu aktivisti: kysyin kirjastosta onko hankintalistalla ja laitoin ennakkovarauksen sisään. Sunnuntaina tuli vihdoin tilaisuus upota tähän rauhassa ja kyllä kannatti! Teemestari on juuri sellainen kirja, että se tekee mieli lukea kerralla. Alle 300 sivun pituus ja sopivan jänteikäs tarina tekivät tästä täydellisen sunnuntaikirjan minulle.

Teemestari on eräänlainen dystopia. Taas liikutaan Routasisarusten tapaan ekokatastrofin jälkeisessä maailmassa, mutta tällä kertaa uuteen maailmaan tutustutaan kapeammasta perspektiivistä. Tietoa on niukemmin, sillä kertojakaan ei tiedä vastauksia: maailma on hänelle sellainen kuin se on, ihan niin kuin se on meille jokaiselle. Teemestarin todellisuudessa historian herättämiin kysymyksiin ei niin vain vastatakaan googlella ja wikipedialla; uusi pohjoinen on niukka, kuiva ja kuuma maa, jossa sähköä käytetään niukasti ja sandaaleillakin pärjää talvella, ainakin aurinkoisena päivänä. Kuusamo on lähin kaupunki - mutta lumi on legenda menneisyydestä.

Kertoja Noria on teemestarin tytär ja tuleva teemestari itsekin. Hänen tehtävänsä on palvella vettä ja ymmärtää sen virtauksia. Mutta onko armeijan hallitsemassa diktatuurissa enää tilaa vapaana juoksevalle vedelle tai sen salaisuuksien tuntijalle? Sillä mikään ei hallitse ihmistä niin kuin vesi. Jos on valta sallia tai kieltää veden saanti, on elämän ja kuoleman herra.

Itäranta on tarttunut kuumaan aiheeseen... öljystä on jo totuttu sotimaan, mutta vesi on itse asiassa paljon tulenarempi neste, ainakin siellä missä se on vähissä. Voipi tulla päivä, jolloin kovin kaipaamme vahvaa puolustusta hupenevien järvien suojaksi! Teemestarissa ei kuitenkaan harhauduta selittelemään syitä ja seurauksia vaan annetaan lukija löytää Norian todellisuus ja tehdä omat johtopäätöksensä. Samoin tekevät Noria ja hänen ystävänsä Sanja, jotka kaivavat vanhoilta kaatopaikoilta esiin johtolankoja entisajoista ja kurottavat hämärien vuosien yli kohti ymmärrystä.

Sanjan ja Norian ystävyys on kirjan yksi vahva elementti. Se on yhtä aikaa vahvuus ja heikkous; toisaalta ystävyyden kuvaus oli minusta onnistuneen eleetöntä, toisaalta sen luonteessa on jotain tyttökirjamaisen yksioikoista, jotain mikä ei oikein istu ankaraan ympäristöönsä. Mutta tätäkään en osaa pitää kovin suurena heikkoutena. Noria on luettavissa suojatuissa olosuhteissa kasvaneeksi nuoreksi naiseksi, jonka isän asema on jossain määrin eristänyt elämän realiteeteista. Jos häntä näin tulkitsee, on kirja samalla myös kasvutarina. Teemestarissa kertoja löytää ja kohtaa sen kovimman velvoitteen: ominta minuuttaan ei voi pettää.

Rakenne on minusta toimiva ja tasapainoinen, vain ensimmäisellä kolmanneksella on ajoittaista tyhjäkäynnin makua. Vähän selittelyä kai on pakko ottaa mukaan, kun pitää tutustuttaa lukija uuteen maailmaan. Kieli on enimmäkseen mukavan sujuvaa, vaikka välillä sen sisäinen epätasaisuus yllättää; Norialle tavoitellaan zen-tyylistä ilmaisua, mikä tietysti sopii teeseremonioita suorittavalle nuorelle naiselle, mutta vaikka filosofisista asioista puhutaan tyylikkäästi, tekemisen tasolla hätkähdetään ja tuijotetaan ja tiedustellaan vaimeasti ja kysytään varovasti. Mutta otan mieluummin kauniin kohdan lukunäytteeksi, sillä uskon, että niistä tämän kirjan muistan. Tämä oli yksi lemppareistani:

Muistoilla on oma muotonsa, eikä se ole aina sama kuin elämän. Kun nyt ajattelen tuota päivää, etsin enteitä ja merkkejä siitä, mitä oli tulossa, ja joskus uskon näkeväni niitä. Se on outo ja ontto lohtu, joka ei koskaan kanna kauan. Entismaailman näkijät lukivat tulevaa teelehdistä. Mutta ne ovat vain teelehtiä, menneen tummia jäänteitä, eivätkä ne muodosta muuta polkua kuin omansa. Muisti on sen sijaan liukas ja lumeinen ja hajallaan, eikä sen polkuihin voi luottaa. (s. 96)

Noria kertoo tarinaansa viileästi silloinkin kun tunteet ovat kuumia. Siliti hänen persoonallisuutensa tuntuu olevan sekoitus älykästä itsensä hallintaa ja kaameaa naiiviutta. Mieleeni tuli jopa Nälkäpeli-trilogian Katniss, kai siksi, että Noriakaan ei usein tajua missä mennään eikä tunnu kovin hyvin ymmärtävän ihmisiä. Toki Noria on aikuisempi, viileämpi ja hillitympi kuin Suzanne Collinsin sankaritar, eikä kirja kokonaistunnelma ole ollenkaan samanlainen.

Pidin Teemestarista kirjasta kovasti. Ei ihan täyden kympin teos, mutta piinkovaa kamaa suomalaisessa scifikentässä ja todella hulppea esikoinen. Pitää myös kehua Ville Tiihosen graafista suunnittelua, kirjaa oli mukava katsoakin.

Voisin lukea tämän uudestaankin - ja luen satavarmasti Itärannan seuraavan kunhan se ilmestyy.

Emmi Itäranta (2012). Teemestarin kirja. Teos. ISBN 978-951-851-443-8.

Arvioita:
Toni Jerrman Hesarissa
Sanna Sevänen Aamulehdessä
Helena Miettinen Keskisuomalaisessa
Johnny Puolisilmä-blogissa
Raija Taikakirjaimissa
Katja Lumiomena-blogissa

Enkelten verta

Kuva/kansi: Teos/ Hannu Mänttäri & Miika Immonen

Olenko joskus morkannut lähikirjastoani huonon sarjakuvavalikoiman takia? Tiedän että olen. Mainostetaanpa vaihteeksi sen plussapuolia: monenmonituista kertaa jokin suuremmissa kaupungeissa pitkän jonon kautta hankittava uutuusteos sujahtaa täällä meillä lainauskassiin ihan vain palautushyllyn kautta. Viimeksi kun kiepahdin kirjastossa, bongasin sieltä sekä Shriverin uusimman että tämän Sinisalon.

Ratkesipahan samalla visainen kysymys, kumpi lukea ensin, tämä vai Linnunaivot.

Enkelten verta kertoo mehiläisten joukkokadosta. Sattumoisin se on mietityttänyt minua ennenkin. Mehiläisten joukkokato on näet henkilökohtainen suosikkini suureksi maailmankatastrofiksi, heti käsistä karanneen kvartaalikapitalismin jälkeen. John Christopherin Grass (suomennettu nimellä Nälkäkuolema) herätti minut joskus 80-luvulla ensimmäisen kerran munaskuita myöten tajuamaan, miten haavoittuva on nykyisin elämää länsimaissa ylläpitävä järjestelmä. Ei tarvita vedenpaisumusta eikä edes ydintuhoa... Kun jokunen vuosi sitten satuin näkemään dokumentin, jossa kuvailtiin vuonna 2006 tapahtuneita CCD eli Colony Collapse Disorder -tapauksia, olin heti myyty. Miten elegantti tapa sivilisaation tuhoutua! Baabelintornimme lepää kapealla jalustalla ja mehiläiset ovat yksi rakennelman holvikivistä. Poista mehiläiset yhtälöstä ja simsalabim, se oli siinä.

Enkelten verta ei pahemmin herkuttele sivilisaation kaatumisella, sillä tässä kirjassa keskitytään mikrotasoon. Kolme sukupolvea Toivonojan miehiä - Ari, Orvo ja Eero - edustavat kukin omanlaistaan luontosuhdetta. Ari on arkkityyppinen hyväksikäyttäjä, Orvo perinteisempi tasapainoilija, Eero nuori aktivisti. Näkökulmia on mahdoton sovittaa yhteen. Orvon on helpompi ymmärtää mehiläisiään kuin isäänsä - mutta löytääkö hän tien poikansa luokse, harhojen ja harhautusten läpi? Mitä ennustaa kuollut kuningatar, mistä kertoo tyhjentynyt pesä?

Teksti on sekä heikoimmillaan että vahvimmillaan minäkertoja Orvon selostaessa tekemisiään ja ajatuksiaan. Välillä Orvon sisäinen monologi tuntuu ylidramatisoivalta, jopa (uskallanko sanoa tämän?) epämiehekkäältä. En oikein usko draamakuningataräijiin. Ja vahva samaistuminen olisi avuksi kun vastaan tulee paljon niitä.

Siis lyhyitä lauseita. Toistoa.

Ja yhden lauseen kappaleita.

Mutta tuon sanottuani, tunnustan toisenkin puolen. Orvon pohdinnoista löytyvät myös kirjan vaikuttavimmat kohdat, ja Orvosta ehti syntyä kirjan mittaan elävä kuva. Mehiläistenhoitaja-kauppatieteilijä-yksinhuoltajaisä havainnoi asioita usein omaperäisesti.

En tänä päivänäkään tiedä mikä on se mystinen pikkuvauvan tuoksu, josta kaikki naiset aina jaksavat jauhaa nenä syvällä untuvaisen takaraivon kuopassa. Ehkä sen hajun tuntevat vain naiset, ehkä se on samanlainen biologinen ilmiö kuin mehiläisen erehtymättömyys palata aina samaan pesään, lojaalisuus yhdyskuntatoverin feromoneille. Minun rakkauteni Eeroon oli kuin sydämestäni olisi lyöty rautapalkki suoraan Eeron puolustuskyvyttömään kehoon. Palkki oli näkymätön mutta kova ja taipumaton, se oli erottamattomuuden akseli jonka aistin munaskuita myöten. Tässä oli osa minua. Minun etäispesäkkeeni. Minun aaveraajani, jonka kivun ja nautinnon tunsin omissa soluissani. Kun hän lepäsi käpertyneenä rintalastani päällä kuin apinanpoikanen, tunsin kuinka hän kasvatti minuun pieniä värekarvamaisia juuria. (s. 194)

Juoneen liittyy vahvoja myyttisiä elementtejä (varoitus täysrealisteille!), mutta tarinaa kerrotaan paljolti faktapohjalta. Mehiläisten maailmaa ja merkitystä käsitellään perusteellisesti, ja Eeron eläinten asemaa käsitteleville blogiteksteille on annettu paljon tilaa. Lihan tehotuotanto saa kyytiä niin että höyhenet vain pöllyävät. Moittisin ratkaisua periaatteessa pitkästyttäväksi - saarnat saavat aina silmäni painumaan umpeen - mutta kumma kyllä Eeron kiilusilmäinen aktivismi ei kyllästyttänyt. Eeron teksteissä on jotain surullista, niin kuin missä tahansa fanatismissa on, mutta lisäksi niissä on sitä nuoren ihmisen ehdottomuutta, kirkasrajaista ja kuolematonta varmuutta, johon harva kypsemmällä iällä kykenee. Ehkä hyvä ettei kykenekään.

Kokonaisfiilikseni kirjasta jäi positiivisen puolelle, vaikka tuossa vähän tekstityylistä natkutankin. Orvon kutkuttava paikka sukupolvien triangelidraamassa ja tietysti mehiläiskato upeana teemana nostavat pisteitä. Enkelten verta onnistui myös yllättämään ja pysäytti paikka paikoin aprikoimaan. Pariin kertaan piti nauraakin.

Päivänlaskun veroiseksi sommitelma ei silti yltänyt. On kuin osa potentiaalista olisi hukkunut mehiläis- ja lihatuotantotiedon hyökyaaltoon. Moniäänisyyttä olisi kaivannut enemmänkin.

Pitää vielä loppuun lainata Neiti A:ta, jolle kirjan luettuani vaahtosin mehiläiskadoista. "Me kaikki kuollaan ennemmin tai myöhemmin. Jos se tapahtuu mehiläisten takia, voidaan ainakin nauttia jutun ironiasta."

Johanna Sinisalo (2011). Enkelten verta. Teos. ISBN 978-951-851-414-8.

EDIT: Muutaman tunnin itsetutkiskelun jälkeen on pakko, tehdäkseni kirjailijalle oikeutta, tulla lisäämään pieni huomautus loppuun: luin tätä heti Helvi Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän jälkeen. En tiedä olisivatko Orvon pätkähtelevät osuudet häirinneet minua muulloin... siirtymä saattoi olla liian suuri!

Arvioita:
Juhani Karila Hesarissa
Sanna Sevänen Aamulehdessä
Saija Räsänen Keskisuomalaisessa
Tessa Aamuvirkku yksisarvinen -blogissa

Routasisarukset

Kuva/kansi: WSOY/Sami Saramäki

Routasisaruksien kertojat ovat Utu ja Marras Routa, Laaksossa kasvaneet kasvattisisarukset. Marras joutuu lähtemään yhteisönsä tuomion pelossa, ja niin tekee lopulta myös Utu, joka uskoo veljen olevan hänen tosirakkautensa. Ajatus ei ole ihan niin perverssi kuin äkkiseltään ajattelisi, sillä Routasisarusten postkatastrofaalisessa maailmassa lisääntyminen on tiukasti säädelty juttu, eivätkä 'veljet' ja 'sisaret' yleensä ole geneettisesti sukulaisia ensinkään. Kysymys oikeudesta suvunjatkamiseen onkin yksi kirjan keskeinen ongelma.

Mutta Roudan kaksikkoa yhdistää muukin kuin perhetausta: kummallakin on outoja kykyä. Ehkä juuri poikkeukselliset ominaisuudet tekevätkin heistä kyseenalaistajia, joiden on mahdoton sopeutua Laakson rutiinien ja perinteiden kahlitsemaan arkeen. Tulevaisuutta on etsittävä muualta.

Juonellisesti kirjassa on vähän fantasiaennustusta, ripaus questiä, reipas kourallinen nuorenpuoleisia ihmissuhteita ja runsaasti kasvukertomusta. Tapahtumissa on monipuolisuutta ja kerroksellisuutta, eikä yllätyksiä puutu. Peukut ylös juonen puolesta siis.

Pääroolin vei minusta silti Routasisarusten kiehtova ja värikäs dystopia. Rakastin kaatopaikkaretkiä, rituaaleja, sosiaalisia konventioita, nimiä ja nimikkeitä. Kääpijät ja tiinettäret kuulostavat oitis oikealta korvaan. Ja hammasharjakeräilijät... hykerryttävän hienoja yksityiskohtia riittää! Roudan sisarusten lapsuuden kotikonnut Laaksossa ekoherännäisine kulttuureineen ovat vain osa elävästi maalailtua Euraaniaa. Tätä on rakennettu silmät innoituksen tulta iskien - ja se näkyy persoonallisena maailmana. Kulttuurinen etäisyyskin on ponnistettu parahultaiseksi. Routasisarusten maailmassa on sen verran tuttuutta, ettei lukija joudu kauheasti pinnistelemään ymmärtääkseen miten asiat toimivat, mutta silti riittämiin tuoreutta pitämään mielenkiinnon yllä.

[--] Kulhossa oli voissa ja vehnäjauhoissa paistettua rottaa. Se ja jäniksenliha olivat käytännössä ainoa vakituinen oikea liharuoka, jota Laaksossa syötiin. Meidän perheessä liha korvattiin aina kalalla ja soijarouheella, kun taas Gustaav piti eläinlihaa ruokavaliossa mukana: hänen mielestään oli varauduttava siihen, etä kalaa ei välttämättä tulisi joka vuosi niin runsaasti kuin mihin olimme tottuneet.

Olin joskus lapsena maistanut lihaa, mutta en muistanut enää sen makua. Nostin omalle lautaselleni muutaman palasen ja työnsin yhden varovasti suuhuni. Muljauttelin palaa hampaiden välissä. Voi oli ainakin maukasta, samoin jauho, jossa palat oli kypsennetty. Itse liha oli vähän kuin kalaa, mutta paksumman ja kuivemman makuista.

Muut tuijottivat minua epäuskoisina. Booris kurtisti kulmiaan, mutta tiesin, että isä ymmärtäisi kokeiluni. (s. 30)

Pidin myös siitä, että henkilöt eivät ole yksioikoisen mustia tai valkoisia. Eivätkä staattisia - hahmoista ilmenee uutta tarinan kuluessa. Kirjan pienoinen heikkous ovat kuitenkin kertojapersoonat. Aikuislukijan silmin Utu ja Marras tuntuvat välillä kovin, kovin murrosikäisiltä ja yksioikoisilta. Heidän tuntemuksensa myös pureskellaan varsin valmiiksi lukijalle, mikä on tietysti vähän tylsää. Sainkin pariin kertaan muistuttaa itseäni, etten ihan kuulu kohderyhmään; sama efekti kuin lukiessani Kahdentoista valaa aikoinaan. Mutta kokonaisuus meni ehdottomasti plussan puolelle. Routasisarukset kuuluu ilman muuta 101 spefin helmeen!

Juttu jää tähän, vaikka kielestä voisi vielä jotain sanoa. Nyt pitää lähteä ajamaan muuttokuormaa nro 2 kohti Neitien uutta pesää. Sehän sopii oikeastaan loistavasti teemaan; Routasisarukset on tarina nuorista ihmisistä etsimässä itseään ja paikkaansa maailmassa.

Eija Lappalainen & Anne Leinonen (2011). Routasisarukset. WSOY. ISBN 978-951-0-37777-2.

Arvioita:
Maria Loikkanen Savon Sanomissa
Liina Sivukirjastossa
Salla lukupäiväkirjassaan
Marjis Kirjamielellä-blogissa

P.S. Kiitoksia Morrelle! Tämä oli toinen kahdesta kirjasta, jonka ostin arvonnassa voittamallani lahjakortilla :-)

Parantaja

Kuva/kannen suunnittelu: Helsinki-kirjat/Jussi Kaakinen

Tuomaisen Parantaja pujahti lukulistalle Kirsin kirjanurkan kautta. Niin huonosti näemmä seuraan yleisiä tiedotusvälineitä, että Vuoden Johtolanka -palkittu olisi jäänyt väliin - onneksi on kirjablogit! Scifin ja dekkarin yhdistelmä on luonnollisestikin ohittamaton meikäläiselle. Parantaja oli juuri sellainen kuin toivoinkin: ahdistava mutta vetävä, toimintaa täynnä muttei tunteeton.

Tarinassa Tapani etsii ekokatastrofin hiljalleen hautaamassa Helsingissä kadonnutta vaimoaan Johannaa. Johanna on toimittaja ja Parantajaksi kutsutun sarjamurhaajan jäljillä. Tapanin etsintä kuljettaa häntä ympäri aidosti monikulttuuriseksi muuttunutta kaupunkia, lukkojen takana toimivalta yliopistolta kirjaamoksi kutistuneelle poliisilaitokselle ja yksityisten vartiointiliikkeiden vartioimille pihoille. Varakkaimmat ovat jo paenneet pohjoiseen; rautatieaseman täyttävät etelämpää saapuneet, joista ei enää tiedä ovatko he matkalla jonnekin vai asuvatko siinä sijoillaan.

Kirjassa kuvattu dystopia on ikävän uskottava, ja vaikkei Tuomainen minusta tyylin tai näkemyksen puolesta vedä Verroselle vertoja, Parantajan maailmassa toteutuu sama inhimillisen älyttömyyden tarkastelu varsin mallikkaasti. En ihmettelisi vaikka Parantajan kuvaus olisi monelle helpommin lähestyttävä kuin Verrosen; minä-kertoja on avoimempi hahmo eikä ihan niin niukka sanoissaan. Tuomaisen henkilöissä ei ole sellaista syvää oivallusta kuin Verrosen, mutta lämpö on ilmeisempää.

- Toivottavasti sä löydät Johannan, se sanoi.

Tajusin, että se oli ainoa asia maailmassa mitä toivoin. Ymmärsin sen kirkkaudella, joka läpäisi minut kuin lämpö tai kylmyys ja sai muistamaan kaiken hyvän, minkä saattaisin menettää. Pala nousi kurkkuuni, minun oli päästävä ulos.

- Mä toivon, että te viihdytte Norjassa, sanoin. - Ja että asiat siellä järjestyvät. Varmasti ne järjestyvätkin. Vuosi on pitkä aika, te saatte töitä ja tienaatte. Hyvin se menee.

Sanoistani puuttui jotain. Eikä sisältö ollut suurin puute. Minusta tuntui, että me kaikki kuulimme ja ennen kaikkea tunsimme sen. (s. 43)

Tekstinä Parantaja ei ole mitenkään maailman paras. Juonessakin on dekkariksi joitain puutteita (miten ihmeessä kaikki tuntevatkin kaikki, loppujen lopuksi - ei Helsinki nyt ihan kylä sentään ole!) Mutta pienet vajavaisuudet antaa anteeksi, sillä  fiilis on kirjassa vetävä. Tapanin suhde vaimoonsa on hellyttävä kontrasti kylmälle maailmalle.

Parantajan innoittamana vähän maailmanparannusta. Menee ehkä OTT näin sitoutumattomalle kirjablogille, mutta tällainen ajatus heräsi: sekä Verrosen että Tuomaisen tarinoissa korporaatioiden hallitsemalla turvabisneksellä on rooli katastrofien ylläpitämisessä ja pahentamisessa. Itse kunkin sietäisi pysähtyä miettimään mistä syntyy se turvattomuus, joka mahdollistaa ja tekee tarpeelliseksi yksityisen turvabisneksen kasvun. Toisaalta pelko syntyy ehkä liiasta tiedosta.... mutta epäilen myös tuloerojen kasvulla olevan merkitystä tässä kierteessä. Jos Tuomaisen kirja kauhistutti, kannattaa vihreän kirjallisuuden lisäksi harkita tutustumista Wilkinsonin ja Pickettin kohukirjaan tuloeroista (The Spirit Level) tai, jos sen saama osittain aiheellinen kritiikki mietityttää, ihan kotoisan Tilastokeskuksen tuotoksiin.

Ai niin - hesalaisille miljöö on hieno bonus tässä kirjassa! Ainakin minä nautiskelin tulevaisuuden stadista täysin siemauksin kun kuljin mielessäni niin muuttuneita katuja.

Antti Tuomainen (2010).  Parantaja. Helsinki-kirjat.

Arvioita:
Pertti Avola Hesarissa
Seppo Kämäräinen Pohjolan Sanomissa

Herran tarhurit

Kansi: Otava

Margaret Atwood on sellainen kirjailija, jonka teoksiin tarttumista tulee syystä tai toisesta usein lykättyä vaikka niistä loppujen lopuksi pitääkin.

Blogeista on jo selvinnyt, että ensin olisi periaatteessa pitänyt lukea Oryx ja Crake; kirjastossa tuli kuitenkin vastaan palautettujen hyllyssä tämä Herran tarhurit ja hyppäsi kainaloon. Ei vaan voinut mitään. Sitten kirjan hommattuani lykkäsin sen lukemista kunnes joku muu sen varasi. Varattua kirjaa en sentään kehtaa hautoa.

Herran tarhurit on aiheensa puolesta sukua Maarit Verrosen dystopioille Karsintavaihe ja Kirkkaan selkeää. Eletään välillä suuren epidemian jälkeistä tyhjää raunioiden aikaa, välillä ihmiskunnan tuhoon johtaneen korporaatioiden vallan ja kulutushysterian aikaa. Kirjan alkuosan keskeisimmät henkilöt Toby ja Ren selviytyvät autioituneessa maailmassa joten kuten, miettien onko muita enää olemassakaan. Takautumissa palataan aiempiin vuosiin Herran tarhurien, viherfundamentalistisen lahkon, parissa. Demokraattiset instituutiot on menetetty, ihmisyys näyttäytyy kuluttajuuden ja osattomuuden kautta. Herran tarhurit ennustavat Vedetöntä Tulvaa, toteuttavat Jumalan tahtoa, asettuvat osaksi luonnon kiertokulkua.

Tyylillisesti Atwoodin dystopia poikkeaa suuresti Verrosen versiosta; kirjailijat lähestyvät aihetta aivan eri sävellajissa. Atwood kirjoittaa runsasta, hersyvää kieltä, Verronen on niukan ilmaisun mestari. Yhteistä molemmille on tietynlainen ajelehtimisen tunnelma, joka on minusta Atwoodilla melkein vahvempi. Varsinkin Toby ja Ren näyttäytyvät henkilöinä, joille elämässä ei ole kysymys pyrkimyksestä jotakin kohti, johonkin - he vain selviytyvät elämästään. Selviytymisasenne onkin Tarhurien maailmassa tarpeen, naisina molemmat ovat vahvemman oikeutta soveltavien miesten armoilla. Suojattomuus korostuu.

Tobyn suhde tarhurien uskoon tuo tähän yleiseen ajelehtimiseen mielenkiintoisen säväyksen. Hänelle alkujaan tyhjät rituaalit muuttuvat merkitykselliseksi toiston kautta; silti en saanut missään vaiheessa sellaista käsitystä, että Toby nielee tarhuriteologian. Usko omaan oikeuteen toimia kasvaa Tobylla vähitellen; olisiko muodollisesta hengellisyydestä siihen tukea? Lopuksi Toby jo ottaa enemmän valitsijan ja tekijän roolia, hyvässä ja pahassa.

Herran tarhureissa takaumissa kohti kuolemaa ajautuvaa ihmiskuntaa leimaa tietynlainen ajatuksettomuus: asioita ajavat ja niistä päättävät vain harvat. Massa virtaa avuttomasti, tarpeidensa viemänä. Tässä Atwoodin ihminen on siis paljolti eläimen kaltainen. Ahdistavalta tuntuu asettua katastrofissa ajelehtivan henkilön osaan, ja se lienee tarkoituskin. Atwood alleviivaa juuri tätä tilaamme, vallalla olevaa ekologista ajopuumeininkiä. Ydinkatastrofi saa huomiota, hiljainen hukkuminen kulutuskulttuuriin ei.

Huh, ylläolevasta jo ilmenee miksi tulen usein lykänneeksi Atwoodin kirjoihin tarttumista... vaikka nautin Atwoodin rikkaasta mielikuvituksesta ja taidokkaan yksityiskohtaisista visioista, en ole vielä kertaakaan tuntenut itseäni hyväntuuliseksi Atwoodin jäljiltä. Herran tarhureissa apokalyptisen ruhjoutumisen fiilis on poikkeuksellisen vahva. En ainakaan muista että Orjattaresi olisi tuntunut näin tummanpuhuvalta. Ikuisuuskysymys onko ero kirjan vai lukijan tunnelmassa - kohtaaminen oli joka tapauksessa tällä kertaa erityisen synkkä.

Tunnustelkaapa vaikka tätä:

Hän nukkuu hierontapöydällä yhdessä niistä eriöistä, joissa kylpylän asiakkaille annettiin orgaanisia kasvohoitoja. Pöydillä on vaaleanpunaiset lakanat ja vaaleanpunaiset tyynyt ja tietenkin myös vaaleanpunaiset huovat - pehmeitä, suloisia väerejä, vauvamaisia hellittelyvärejä - mutta huopaa hän ei tällä säällä tarvitse.

Herääminen on viime aikoina tuottanut vaikeuksia. Pitää taistella horrosta vastaan. Se on vahva vietti: nukkua. Nukkua nukkumistaan. Nukkua ikuisesti. Hän ei voi elää pelkästään nykyhetkessä niin kuin kasvi. Mutta menneisyys on suljettu ovi, eikä tulevaisuutta ole näköpiirissä. Ehkä hän etenee päivästä ja vuodesta toiseen, kunnes hän yksinkertaisesti vain kuihtuu, käpertyy kokoon, näivettyy kuin vanha hämähäkki. (s. 124)

Vähän tuollainen olo minullekin tuli kirjasta, kuihtuva ja vähän nääntynyt. Olen vuosien mittaan lukenut pinoittain erilaisia Ihmiskunnan Viimeiset Hetket -tarinoita (ehkä joskus teenkin niistä koostejutun). Herran tarhurit on poikkeuksellisen taidokas mutta myös harvinaisen valoton; uskokaa tai älkää, monissa ihmiskunnan perikadosta kertovissa kirjoissa on toivon hehkua, jonkinlaista sielun laulua... tästä en sitä oikein löytänyt.

Lopuksi vielä huomio kirjan rakenteesta - tai pitäisikö sanoa valitus: Atwood rytmitti romaania tarhurien saarnoilla ja virsillä. Virsistä en pitänyt ollenkaan, jätin suosiolla väliin parin ensimmäisen jälkeen. Saarnatekstit veivät tarinaa eteenpäinkin, virsistä en saanut lisäarvoa.

Orjattaresi oli minusta aikoinaan todella vaikuttava kirja; sen lukeminen uudestaan alkukielellä on ollut harkinnassa. Ja epäilemättä se Onyx ja Crake tulee luettua vielä... joskus.

Margaret Atwood (2010). Herran tarhurit. Helsinki: Otava. Suomentanut Kristiina Drews.

Arvioita:
Toni Jerrman Hesarissa
Helena Miettinen Savon Sanomissa
Liisa Helve-Sibaja Kymen Sanomissa

ja vielä blogeissa:
Marjis Kirjamielellä-blogissa
Zephyr Kirjanurkkauksessa

P.S. Sneak preview: huomenna sukelletaan Hylkyyn!

EDIT: Olin unohtanut merkintä suomentajan, kävin lisäämässä. Törkeää huolimattomuutta, sillä käännös oli minusta hyvä.

Containment

Ostin Cantrellin Containment'n e-kirjana matkalle mukaan Kindle-shopista; Elisan hieno iPad-sovellus julkaistiin vähän liian myöhään minulle. (Ja ne hinnat, hinnat... ei mene millään tajuuni, että sähköinen kirja on samoissa euroissa kuin paperinen: käyttömahdollisuudet ovat kuitenkin selvästi rajatummat.)

Containment toi vahvasti mieleen vanhan kulta-ajan scifikirjailijat - vaikkapa Asimovin, Clarkin, Nivenin ja Andersonin - ja tietysti heidän modernimmat perillisensä - esimerkiksi Greg Bearin, Robert Sawyerin tai Kim Stanley Robinsonin. Containment'n juonen elementeissä on jotain klassista. Johtolangat ovat kaikki saatavilla, vain mielikuvituksen puute estää lukijaa tekemästä oikeita johtopäätöksiä. Myös asetelma on hyvin perinteinen: vihamielinen ympäristö, uusi teknologia, maan historia tapahtumien taustana ja niin edelleen.

Juonen tunteminen etukäteen pilaisi tässä tapauksessa puolet huvista, joten rajoitan kuvauksen alun tilanteeseen. Containment'ssa asustetaan Venukseen perustetussa siirtokunnassa, jossa uudella planeetalla syntyneet nuoret neropatit joutuvat painimaan ankaran ympäristön aiheuttamien ongelmien kanssa. Vaaroista tulee kouriintuntuvia, kun seuraavan sukupolven ensimmäinen lapsi onkin tulollaan. Miten saada niukat happivarat riittämään vielä yhdelle?

Kirjan ilmeisin heikkous on päähenkilöiden yksiulotteisuus. Sankarin rooliin asetetaan Arik, älykkään sukupolvensa terävin kärki - selvästi toiselta nimeltään Gary Stu. (toim.huom: Gary Stu on miespuolinen versio Mary Suesta eli yli-idealisoidusta henkilöhahmosta.) Vain massiiviset lihakset puuttuvat tältä fiksulta, ahkeralta ja eettiseltä nuorelta mieheltä, joka kykenee uskomattomiin tieteellisiin läpimurtoihin, rakastaa hellästi vaimoaan eikä halua ystäviensä kärsivän vuokseen. Ei liene spoilaa kenellekään kirjaa jos kerron, että hän pelastaa myös ihmiskunnan tulevaisuuden...

Henkilöistä huolimatta Containment oli ehdottomasti lukemisen arvoinen. Juoni oli oikeasti terävä ja harkittu. Kirjasta löytyi sekä klassiselle scifille tyypillistä mahdollisuuksilla spekuloinnin hurmaa ja nykypäivään peilaavaa yhteiskunnallista kritiikkiä. Kokonaisuus oli ehkä hiukkasen naiivi, mutta se ei haittaa - tunsin tätä lukiessani palaavani niihin viattomiin aikoihin, jolloin scifissä tehtiin löytöjä. Kukahan toteuttaisi vaikkapa tämän idean:

Ice Paper was invented by an undergraduate college student who figured out that the upward facing surface area of all the cars in the world was almost exactly equal to the surface area of the Arctic and Antarctic polar ice caps which had long since melted. Rather than writing an academic paper on the concept (which he was certain his professors would scoff at since they hadn't thought of it themselves), he dropped out of school and invented Ice Paper. (loc. 715)  

Jääpaperilla peitettiin tietenkin autojen ja rekkojen katot ja korjattiin siten näppärästi maapallon pienevän albedon ongelma -

Tekstinä Containment ei herätä huomiota suuntaan tai toiseen. Runollisuus ei ole kirjan vahvuus, mutta sen kieli ei myöskään herätä ärtymystä. Containment on tarina, ei kielellinen kokemus - ja tarina rakennetaan teknisesti hyvin.

Lopuksi terkkuja Kirjanurkkaus-blogiin: Cantrellin mukaan ensimmäinen avaruudessa syntyvä lapsi on sitten tyttö nimeltä Zephyr! *onnittelee kaimaa*

Christian Cantrell (2010). Containment. Kindle Edition. Cantrell Media Group.