Lisa Scottoline: Vino pino e-dekkareita

Tutustuin Lisa Scottolinen dekkareihin vahingossa: afrikkalaisella lentokentällä jäi käteen Lady Killer. Jälkimaku oli hyvä joten shoppailin tuhlaavaisuuden puuskassa sitten iPadille hätävaroiksi pinkan Scottolinen kirjoja.

Scottolinen Rosato & kumppanit -sarjasta luin nämä:

Killer Smile. Mary pureutuu historialliseen rikokseen ja tulee (taas) lähes tapetuksi.

Think Twice. Bernie Rosato itse joutuu uhriksi tällä kertaa; perhe on pahin.

Accused. Mary iloitsee uraloikastaan ja murehtii avioitumista, mutta ehtii samalla selvittää Judyn kanssa vanhaa murhaa varakkaassa perheeessä. Asiakkaana pikkuvanha nerokas nörttityttö.

Betrayed. Tällä kertaa henkilökohtaiseen ja urakriisiin ajautuu yleensä Maryn passarina pelaava Judy, joka selvittää laittoman maahanmuuttajan kuolemaa.

Muitakin Scottolinen kirjoja luin, nimittäin nämä:

Devil's Corner. Nuori huumeviraston syyttäjä ajaa kohti uraumpikujaa totuutta etsiessään; rakkaussolmut ratkotaan nopeammin kuin rikos.

Daddy's Girl. Opettaja oikeustieteellisessä tutustuu seksikkään kollegan opastuksella tosielämän rikollisiin ja itseensä.

Dirty Blond. Seksikäs tuomari tutkii pimeää puoltaan mutta murhaaja piileksii kirkkaassa päivänvalossa

Every Fifteen minutes. Vaihteeksi kiperään murhasotkuun ajautuu psykiatri, joka rakastaa kaikkein eniten pientä tytärtään.

***

Mitä tästä opimme?

E-kirjoja on liian helppo ostaa. Nehän ovat nettishoppailijan märkä uni: tuote materialisoituu saman tien. Toisaalta, e-kirjat mahtuvat mukavasti matkalaukkuun, eikä laukun paino lisäänny vaikka pakkaisi vähän ekstraa. Ja vähänkin vanhemmat englanninkieliset saa Kindlelle sopuhintaan.

Helposti sulava romaani on myös helposti unohtuva. Kaikki yllä luetellut olen lukenut viimeisen kolmen kuukauden aikana - mutta niiden yksityiskohdat ovat melkein jo haihtuneet. Jos muistijäljistä voi jotain päätellä, parhaita olivat Daddy's Girl, Dirty Blond ja Accused, sillä ne muistuvat edelleen parhaiten mieleen.

Toisaalta, en ole kyllä ajatellut näitä tenttiä... joten ehkä paras olikin sellainen, joka viihdytti hetken ja häipyi sitten viemästä tilaa ahtaalta kovalevyltäni.

Nyt täytyy pitää taukoa Scottolinesta. Kaipa kirjailijalle helposti käy niin, että tietyt piirteet toistuvat romaanista toiseen. Kaavat ovat turvallisia sekä lukijalle että tekijälle. Mutta kun lukee pinon kerrallaan, alkavat toistuvat kuviot rasittaa. Scottolinen puolesta on tosin sanottava, että vähintään kerran saa yllättyä joka kirjassa. Se on dekkarissa tärkeää!

Kehtaa näitä silti suositella! Helppoja ja vauhdikkaita jenkkiännäreitä. Nasevaa dialogia, selkeitä hyviksiä ja pahiksia, ripaus verta ja vaaraa, arkipäiväisiä ahdistuksen aiheita taustalla, pientä romanttista vipinää jossain...  välillä melkein unohtuu, että kyse on kuolemasta. Jos Jennifer Weiner olisi ex-lakimies eikä ex-toimittaja, hän olisi voinut kirjoittaa nämä.

Suomennettujakin löytyy.

Hyvää dekkariviikonloppua!

John Grisham: Gray Mountain

Viime aikoina olen elänyt vähän kuin amerikkalainen lakimies - töitä-unta-töitä-unta-töitä. Olen ikään kuin testannut ennakkoon EK:n ehdottamaa työajan pidennystä, jonka pitäisi paikata suomalaista tuottavuusvajetta. Onneksi enää pari viikkoa kesälomaan! Otin tänään pientä ennakkoa ja kävin kirjakaupassa hankkimassa herkkuja lomapäiviä varten. Joukossa oli kolme dekkariakin, mm. Vera Valan uusin.

Mutta asiaan. Minulla pitäisi olla juuri nyt kaikin puolin hyvät lähtökohdat eläytyä tiukkoihin tilanteisiin joutuvan ylityöllistetyn naisihmisen asemaan. Sellainen on John Grishamin uusimman kirjan sankaritar Samantha. Finanssikriisi pyyhkäisee yli New Yorkin lakifirmojen ja huuhtaisee mennessään sukupolvellisen nuoria nälkäisiä hainalkuja: kun finanssitalot menevät nurin, ei lakimiehiäkään tarvita sopimuksia hiomaan.

Samantha päätyy palkattomiin töihin pikkukaupunkiin ja tutustuu siellä seksikkäisiin miehiin, häikäilemättömästi luontoa raiskaaviin yhtiöihin ja hyväksikäytettyihin duunareihin ja viranomaisten mielivallan ja/tai huumeiden uhreihin. Samalla tulee setvittyä vaikeaa isäsuhdetta ja käytyä ihan oikeassa oikeussalissa. Ruumiitakin tulee ja hautajaisissa käydään.

Argh. Tarkemmin ajatellen vähän harmittaa kirjoittaa tästä näin dekkariviikolla; mukavampi olisi suositella jotain hyvää.

Toisaalta, ehkä teen yleisölle palveluksen varoittamalla Gray Mountainista. Tai no, voihan vika olla minussa eikä romaanissa. Esimerkiksi Washington Postin mielestä tämä oli "vihainen ja tärkeä" romaani.

Meikäläiselle Gray Mountain oli selkeä pettymys. Jotain pisteitä voi kai antaa kiinnostavasta ympäristönäkökulmasta, mutta olen useimmiten saanut Grishamin romaaneista muutakin kuin informaatiota... Tässä hahmot olivat kaavamaisia, päähenkilön sisäinen maailma kolisi onttouttaan ja juonesta puuttui vääntö. Tarinaan mahtui tasan yksi yllättävä käänne.

(Totta puhuen mieleeni juolahti sellainenkin ajatus, että mahtoiko Grisham itse kirjoittaa tämän? Kaveri on loppujen lopuksi kirjoittanut pitkän rivin kirjoja vuosien mittaan. Liikaa työtä? Terkkuja EK:lle: se on pahasta luovuudelle ja lopulta motivaatiokin voi kärsiä.)

Palaan lähipäivinä dekkariviikon teemaan enemmän omaan makuuni osuneilla opuksilla.

Digitaalinen tammikuu

Tammikuu vierähti työn ja tautien parissa, mutta luettuakin tuli jokunen kirja. Ääni- ja sähkökirjat ovat olleet vahvoilla. Äänikirjoja tuli kuunneltua loppuun kaksi, ja varsinaisesti lukemalla luetuista kirjoista (kahdeksan) ylivoimaisesti suuri osa (kuusi) oli e-kirjoja. Onko tämä lopun alkua? Luovunko kohta kirjahyllystäni?

Nääh. Tilastoharha.

Luettu ja blogattu:

Nnedi Okorafor: Lagoon
Alan Bradley: Piiraan maku makea


Luettu muttei blogattu:

Erik Axel Sund: Varjojen huone.

Trilogian kolmas osa purkaa bysanttilaisen rikosvyyhdin jokseenkin toimivasti. Ehdin silti jo vähän hyydähtää inhottavuuksissa piehtaroivaan tarinaan.

Stephanie Barron: Jane and the Barque of Frailty 

Jane on Lontoossa ja valmistelee Sense and Sensibilityn julkaisua. Puuhia häiritsevät venäläisen prinsessa karmea kuolema ja veljen vaimon taipumus hankkiutua vaikeuksiin.

Stephanie Barron: Jane and the Madness of Lord Byron
Jane matkustaa surevan veljensä kanssa Brightoniin, nauttii kirjallisen työnsä hedelmistä ja tapaa aikansa kuuluisuuksia. Byronin ohella inspiraatiota ovat tarjonneet Northanger Abbeyn hahmot.

Stephanie Barron: Jane and the Canterbury Tale
Häiden jälkeisenä aamuna löydetään ruumis. Hyviä tapoja uhmaavat tällä kertaa etsivä-kirjailijan lisäksi merimiesbaronetti, juopunut korttihai ja kunnianhimoinen äiti.

Stephanie Barron: Jane and the Twelve Days of Christmas
Keskinäppärälle juonelle antavat maustetta brittiläiset juhlaperinteet, salakäytävät ja Janen uusi kypsän iän ihastus.

(Ja tähän nämä Luojan kiitos loppuivat! Oli näemmä pakko lukea kaikki, vaikka Austenin kirjojen dialogin lainailu kronologisesti järjettömissä paikoissa hiersikin toisinaan.)

Christian Rönnbacka: Julma
Porvoon poliisin kruunaamaton stand-up kuningas jahtaa pedofiileja; häntä taas jahtaavat tuontitappajat. Toimintapläjäys on äänikirjana mainiota siivousseuraa. Kirsi on tunnustanut menettäneensä sydämensä komealle komisariolle.

Jane Austen: Pride and Prejudice
Joskus ei voi muuta kuin lukea tämän uudestaan. Elizabeth ja Darcy saivat taas toisensa.

Sophie Kinsella: Hääyöaie
Kirjan nimi on hieno kunnianosoitus suomen vokaalisoinnulle ja kuvaa hyvin sisältöäkin. Siskosten ongelmallisia ihmissuhteita setvivä hicklit-hilpeily yltyy ajoittain farssiksi asti. Hauska vaikka aavistuksen toisteinen tarina miellytti myös Norkkua.

Kaikki kirjat olivat itse ostettuja tai kirjastosta lainattuja.

Kaksi scifikirjaa jotka alkavat ällällä

Kuva voisi liittyä löyhästi aiheeseen mutta ei. Originaali täällä.

Tänä vuonna ovat toistaiseksi lähes kaikki hyvät suunnitelmani menneet metsään. Haastavaksi heittäytyneen työelämän ohella ovat arkea elävöittäneet mm. hajonnut auto, häijy sairastuminen ja keittiöön muuttanut muurahaisperhe. Eihän kerrostaloissa pitänyt olla muurahaisia?

Ja lankakin loppui kesken sukkaparin, himputti.

Noh, oikein tahallani teen edes yhden suunnittelemani asian, eli kirjoitan John Scalzin kirjasta Lock in, joka tuli itse asiassa luettua jo viime vuonna.

Samaan syssyyn saa pienen mainospalan Nnedi Okoraforin Lagoon, ainoa tautivuoteella loppuun saamani kirja.  

***

John Scalzi oli minulle ennestään tuttu lähinnä Old Man's War -sarjasta. Kun Lock in tuli vastaan lentokentän kirjakaupassa, ostin uutuuden epäröimättä. Scalzin kieli ei päätä huumaa, eikä henkilökuvien syvyydellä voi kehua... mutta hän kirjoittaa sellaista perinteisellä tavalla toimivaa scifiä, joka on useimmiten minun makuuni.

Resepti on simppeli: perustuttu maailma, pari spekulatiivista ideaa ja muutama selkeä hahmo. Lisätään reilu tujaus moraalisfilosofista ristiriitaa. Kääritään suoraviivaiseen toimintajuoneen.

Tämän romaanin kohdalla maailma on lähitulevaisuuden USA ja spekulatiiviset ideat liittyvät uuden viruksen jälkiseurauksiin ja inhimillisen tietoisuuden luonteeseen. Keskeisin hahmo, minäkertoja Chris, on FBI:n agentti ja niin selkeä että hampaita särkee.

Mitä moraalisfilosofiseen pähkäilyyn tulee... Lock in kuvaa tilannetta, jossa yli puolitoista miljoonaa amerikkalaista kärsii eräänlaisesta täydellisestä halvaustilasta. Teknologia mahdollistaa kuitenkin virtuaalisen kommunikoinnin ja jonkinlaisten etäläsnäolon lukkotilasta huolimatta. Mutta kuka saa hoitoa ja kuinka kauan, ja kuka sen kaiken maksaa? Jokainen Yhdysvaltojen politiikkaa edes silmänurkastaan seurannut tietää, että terveydenhuollon kustantaminen on siellä vielä kinkkisempi poliittinen ongelma kuin meillä. Täällä riidellään lähinnä siitä kuka ja miten terveydenhuoltoa suomalaisille järjestää; USAssa keskustellaan vieläkin siitä, pitäisikö sitä muka olla tarjolla kaikille kansalaisille.

Kuten Lionel Shriverin Jonnekin pois (huomattavasti raskaampi ja syvempi eikä ollenkaan spekulatiivinen), myös Lock in havahdutti muistamaan, että moni asia on suomalaisille kauhean helppoa. On se vaan aika luksusta kun saa natista lähimmän terveyskeskuksen puuttuvaa yöpäivystystä tai, herranjessessentään, tunnin jonotusta labraan.

Scalzin keksimän asetelman myötä aloin miettiä, mahtaisiko meidän järjestelmämme kestää vastaavan katastrofin. Vaikkapa 20 000 neliraajahalvausta lisää parissa vuodessa?

Sitten aloin miettiä, että ehkä väestön ikääntyminen yhdistettynä julkisen talouden rapautumiseen on vastaava katastrofi.

Onneksi se on hitaampi katastrofi.

Toisaalta, Scalzin kirjassa kaikki eivät sairastu, eivätkä kaikki sairastuneet halvaannu. Vanheneminen taas... sen voi välttää vain kuolemalla nuorena.

Cory Doctorowin ajatuksia kirjasta voi lukea täältä.

***

Nnedi Okorafor teki aikanaan vaikutuksen romaanilla Who Fears Death, ja kun Liina vielä kehaisi uutta Lagoonia, hommasin sen e-kirjana.

Lagoon on vähintään yhtä mainio (spefi)romaani kuin Lock in. Tai jos olen ihan rehellinen, se on lukukokemuksena hienompi. Lagoon on vähän sekava ja usein hämmentävä ja jättää asioita auki... mutta se on myös yllätyksellinen, raikas, kielellisesti kiinnostava ja jää luultavasti mieleen.

Alku tempaisee heti mukaansa:

She slices through the water, imagining herself a deadly beam of black light.

Jos yhtään tykkää teemasta alienit-laskeutuvat-maapallolle, kannattaa lukea Lagoon.  Tässä muukalaiset laskeutuvat vaihteeksi Afrikkaan, eikä Afrikka ole ollenkaan sellainen kuin kirjoissa tavallisesti. Ei siis Minun Afrikkani vaan ihan jonkun muun Afrikka. Eksoottinen paikka eksoottisille vieraille.

Pidin erityisesti nälkäisestä maantiestä. Pidgin-englanti tuotti aika ajoin tuskaa.

Michael Ann Dobbs on kirjoittanut tästä tarkkanäköisen arvion.

***

Tällä hetkellä luen (taas) vain lohtukirjaani. Austen ei petä. Varmaan Elizabeth ja Darcy saavat taas toisensa.

Stephen King: Mr. Mercedes

Stephen Kingin sivuilta.

Kaamean flunssan ainoa hyvä puoli on, että se pakottaa pysymään jonkin aikaa vaaka-asennossa, mistä puolestaan seuraa se, että kuumehoureinen ihminen voi hyvinkin eksyä verkkokauppaan ja huomata uuden Stephen Kingin romaanin ilmestyneen äskettäin...

Koska elämme välittömän tarpeentyydytyksen ihmeellistä aikakautta, on kirja luettavissa noin puolessa minuutissa ostopäätöksestä. Klik-klik!

Mr. Mercedes on jossain suhteessa hyvin erilainen kuin aiemmat Mr. Kingin romaanit. Olen totaalinen King-fani ja siis  noin lähtökohtaisesti tykkään kaikesta mitä herra suvaitsee julkaistavaksi tarjota. Tartuin siis tähänkin innolla, vaikka tiesin jo etukäteen, ettei luvassa olisi minkäänlaista yliluonnollista örkkimörkkiä tai edes pientä aikamatkaa tai ufoa. Tällä kertaa King näet on kirjoittanut perinteisen jännärin, sellaisen  jossa hyvä mutta vajavainen poliisisankari yrittää napata säälittävän mutta älykkään sekopääpahiksen.

Jos nyt yksityiskohtiin mennään, kyseinen poliisi eli Hodges on jo jäänyt eläkkeelle ja pohtii miltä maistuisi luoti päähän. Näin voi käydä kun katsoo yksinään televisiota päivät pitkät.... Noh, Hodgesin elämä saa uutta sisältöä kun häntä lähestyy aiemmin karkuun päässyt massamurhaaja, hra Mercedes. Hodges ei malta antaa asiaa ex-kollegojensa hoidettavaksi vaan ryhtyy itse vaivihkaa tekemään tutkimuksia, joiden etenemistä seurataan sekä murhaajan että Hodgesin näkökulmasta. Kuten hyviin dekkaritapoihin kuuluu, tilanne kieppuu vähitellen käsistä, kunnes finaalissa saakin jännittää ihan perusteellisesti.

(Kingin hyvä puoli nimittäin on, että hän kykenee raakoihinkin ratkaisuihin. Siksi lukija ei voi luottavaisesti odottaa, että lopussa kaikki elävät elämänsä onnellisena loppuun asti.)

Mietin kirjan luettuani, josko olisin arvannut sen Kingin kirjoittamaksi ilman nimeä kannessa. Totta puhuen - en usko että olisin arvannut. Mr. Mercedes on nimittäin hyvin perinteinen sarjamurhaajajännäri, jollaisella ei ole uutta annettavaa Criminal mindsinsa ja Dexterinsä katsoneelle. Samaan hengenvetoon pitää huoahtaa, että Kingillä on edelleen silmää ihmisluonnolle ja hervoton havainnoinnin tarkkuus. Myös notkea kieli on kyllä tallella. Väkisinkin hymyilytti esimerkiksi tämä: If I was her liver, Brady thinks, I'd jump out of her mouth some night while she's snoring and run the fuck away. Vaikka eihän Kingin kielen taika näissä hauskuutuksissa ole; se on siinä mihin adjektiivit laitetaan ja mihin ei; siinä mihin piste pannaan ja mihin ei.

Kirjassa on myös aito kingimäinen imu - sen haluaisi ehdottomasti lukea kerralla. Itse asiassa en nyt keksi mistä nappaisin teille passelin sitaatin, sillä en malttanut lukiessani merkkailla niitä hyviä kohtia. Mutta otetaanpa vaikka tämä... atk-partio selittää vian korjattuaan asiakkaalle missä ongelma oli

'At first it looked bad,' Brady says, ' but I tracked down your problem. The trimmer switch was bad and that shut down your danus circuit. In a case like that, the computer's programmed not to start up, because if it did, you might lose all your data.' He looks at her gravely. 'The darn thing might even catch fire. It's been known to happen.' (s. 165)

Olisihan se ollut noloa veloittaa töpselin laittamisesta seinään, vai mitä?

Kaikkinensa sanoisin, että tässä on nyt Kingin kirja, jota voi suositella sellaisillekin lukijoille, jotka eivät kerta kaikkiaan kestä mörköjä ja lentäviä lautasia. Mr. Mercedes on taidokas ja ammattimainen trilleri, jonka ihmisiin on helppo eläytyä. King hanskaa henkilönsä kuten aina.

Toisaalta... tämä on vain taidokas ja ammattimainen trilleri. King on ottanut genren ja tehnyt siitä oman versionsa, pieni pilke silmäkulmassa. Tulee melkein-muttei-ihan mieleen P. D. Jamesin seikkailu Austenin maailmassa. Omasta puolestani neuvoisin poimimaan Mestarin tuotannosta jotain hänelle tyypillisempää. Hohdon. Tai Kolkuttajat vaikka. Tai Kuvun alla.

Mutta tämäkin on hyvä. Hitto, lukekaa kaikki. Kahteen kertaan.

Stephen King (2014). Mr. Mercedes. Hodder & Stoughton. e-kirja.

Arvioita:
Stephanie Merrit The Guardianissa painottaa pikkukaupunkilaisuutta
Megan Abbotin nerokas arvio The NY Timesissa kiteyttää kaiken.

Hugh Howey: Siilo

Kuva: Elisa e-kirja

Minusta tämä on malliesimerkki siitä, miten lukija nalkitetaan heti ensimmäisessä lauseessa.

Lapset leikkivät, kun Holston kapusi kohti kuolemaansa. Hän kuuli kiljunnan, riemukkaan ilakoinnin. Lasten rymistellessä yläpuolella Holston eteni verkkaisesti, jokainen askel oli harkittu ja jämäkkä miehen noustessa kierreportaita yhä ylemmäs samalla kun hänen vanhat saappansa kolisivat metalliaskelmilla. 

Minulla on tapana lueskella e-kirjoja kännykästä arjen pienissä raoissa. Howeyn Siilon aloitin apteekissa odotellessani pääsyä farmaseutin palvelutiskille. Vuoronumeroita oli välissä kolme ja edelläjonottajieni asiat siinä määrin mutkikkaita, että ehdin koukuttua romaaniin; seuraava pätkä piti lukaista jo marketin kassajonossa. Kotiin päästyäni purin ostokset ja vaihdoin kännykän iPadiin ja luinkin sitten kirjan lähes kertaistumalta loppuun.

Siilo kertoo kirjaimellisesti siilossa asuvista ihmisistä. Maailma on niin pilaantunut, että ulkoilma on myrkyllistä. Selviytyä voi vain siilossa, maan alla, elämällä tiukkojen sääntöjen mukaan. Siilon avauskertomus, jossa seriffin virkaa hoitava Holston päättää lähteä ulos, esittelee painostavan ilmapiirin hienosti.

Nämä postapokalyptiset klaustrofobiakirjat taitavat olla mieleeni. Siilo osuu samaan suoneen kuin ikivanha Heinleinin Orphans of the Sky tai tuore Glukhovskyn Metro 2033 ja 2034. Kiinnostavinta tällaisissa kirjoissa on niukkojen resurssien varassa selviytyvän, ahtaisiin tiloihin ahdetun yhteisön kuva. Minkälaisia sääntöjä rakentuu? Mitä kulttuuri sallii, mitä kieltää? Miten erilaiset yksilöt sopeutuvat ja miten sopeutumattomat selviävät? Tarinan moraliteetti yleensä kiertyy menneeseen ja tulevaan. Siilonkin avainkysymys on, miten siilon tilaan on päädytty… ja voiko siitä päästä pois.

Tarina toteuttaa myös hyvin spefin yhtä perusmissiota. Kertoessaan mahdollisesta tulevaisuudesta se kertoo samalla omasta ajastamme. Salaisuuksista, tabuista, tiedon manipuloinnista, resursseihin perustuvasta hierarkiasta. Siitä miten oikea ja väärä hämärtyvät kun oma etu on kyseessä. Ihmisellä on taipumus rakentaa kerroksittaisia yhteiskuntia ja liimata sitten jokainen omalle tasolleen.

Siilo on alun perin julkaistu sarjamuodossa ja omakustanteena. Howey tuuppasi ensin Amazonin kautta tarjolle alun novellina ja sai paitsi innokasta palautetta myös hyvää myyntiä. Tottahan sellainen rohkaisee jatkamaan tarinaa. Siilon rakenne ja jotkin ratkaisut vähän heijastelevat tätä historiaa. Osa suuren mysteerin vastauksista on epäuskottavia, eikä henkilöiden vuorovaikutus toimi saumattomasti. Toisaalta, paloittain kirjoitettu kertomus on usein vetävää  luettavaa - kirjoittajahan joutuu väkisinkin sijoittamaan siihen tarpeeksi koukkuja lukijan innostamiseksi - ja sama pätee Siiloonkin. Toimintaa riittää ja sitä vain huomaa sutivansa sivulta toiselle kunnes iPadista alkaa akku loppua.

Mitään suurta maailmankirjallisuutta tämä ei ole, mutta onpahan omassa lajissaan pätevä tekele. Suosittelen Siiloa maailmanlopuista tykkääville ja ahtaan paikan tiiviistä tunnelmasta nauttiville.

Hugh Howey (2013). Siilo. Like. Suomentanut Einari Aaltonen. 978-952-01-1041-3. Elisan e-kirja.

Arvioita:
Juha Kirjavinkeissä tykkäsi erityisesti ympäristöstä
Toni Jerrman Hesarissa piti vetävästä toiminnasta ja kantaaottavuudesta.
Taikakirjaimissa luettiin alkukielellä ja kahdessa osassa: täällä ja täällä

Lois McMaster Bujold: Captain Vorpatril's Alliance

Kuva/kannen kuva: Baen/David Seeley

Lois McMaster Bujold oli vieraana Finnconissa Tampereella 2012, ja vaikka olinkin pestautunut vänkäriksi, onnistuin luikahtamaan saliin hänen haastattelunsa ajaksi. Silloin kuulin ensimmäisen kerran tästä kirjasta, jonka päätin lukea heti kun se olisi saatavilla...

... ja ilmeisesti sitten unohdin, koska kirja palasi mieleeni jysähtäen, kun luin Taikakirjaimista Hugo-palkinnoista. Ei se mitään. Kun on Kindle-ap ja Amazon-com, on ekirja saatavilla aika nopeasti. Noin 40 sekuntia meni. Vaikka olen yrittänyt vieroittaa itseäni pahan kopiosuojaavan Amazonin ekirjojen ostokierteestä, hätä ei lue lakia. Tämän halusin nyt heti, mieluummin eilen. Minulla on nimittäin pitkäaikainen riippuvuussuhde Vorkosiganien saagaan. Hehkutusta esim. täällä.

Captain Vorpatril's Alliance kertoo vaihteeksi Miles Naismith Vorkosiganin Ivan-serkusta. Ivan on Milesin seikkailuissa usein esiintyvä sivuhahmo; Ivan-you-idiot on tuttu fraasi Milesin uraa seuranneille. Alliance onkin sitten Ivanin kirja, jossa Milesilla on vain cameo-rooli. Muilla sarjasta tutuilla hahmoilla on enemmän vuorosanoja: mm. Simon Illyan ja Ivanin tehokas äiti Lady Alys pyörittävät juonta omalta osaltaan. Viimeisen sanan sanoo tietenkin itse Gregor.

Alliancen tarina itsessään on klassinen romanssi suorastaan Harlekiini-sarjan tyyliin, toki sisä- ja ulkopoliittisin komplikaatioin. Ivan pääsee pelastamaan neitoa pulasta ja tekee sen perusteellisesti. Mutta kun pelastetusta kaunokaisesta pitäisi sitten päästää irti, ei ajatus miellyttäkään ikuista poikamiestä.

Vorkosiganin saagan kontekstissa Alliance on toisaalta yhdentekevä ja toisaalta ehdottoman välttämätön. Juoni on minusta melko yksioikoinen ja - yhtä herkullista käännettä lukuunottamatta - aika ennalta-arvattava. Mutta silti se oli minulle ehdoton must. Ensinnäkin oli mahtavaa päästä pitkästä aikaa tuoreeseen tarinaan rakkaassa maailmankaikkeudessa. Luonteikkaat sarjat vetoavat jo puhtaasti tuttuuden takia. Bujold on onnistunut minusta hyvin löytämään Barrayarin keisarikuntaan sellaista historiallista dynamiikkaa, jonka vuoksi on aina kiehtovaa katsoa miten asiat etenevät. Paikka paikoin on aistittavissa, että kirjoittajalla on halu muokata aiempia juttujaan (kun on nyt keksinyt paremman idean?) mutta Bujold vastustaa kiusausta urheasti ja pysyy ympäristön editoinnissa maailmansa rajoissa. Jatkuvuuden tuntu ei kärsi.

Toiseksi minusta on äärimmäisen kiinnostavaa, että "tutuista" hahmoista paljastuu uutta. Alliance tarjoaa Ivanin näkökulman Milesiakin monesti ahdistaneisiin paineisiin. Ei se kai ole helppoa olla keisarin serkku, ei edes silloin kun pitkä, komea ja terve niin kuin Ivan. Alliance ikään kuin kääntää katseen nurkkiin, jotka Milesin loiston hyperaktiivisuuden valokeilassa ovat jääneet pimentoon aiemmissa kirjoissa. Ja kas, sieltähän löytyy kaikenlaista uutta...

[--]The wet streets wanted background music, some soulful lament to urban loneliness... "You know," and somehow, probably because of the damned rain, Ivan's mouth went off on its own: "I've always wondered why nobody ever notices that lots and lots of girlfriends entail lots and lots of breakups." Enough to learn all the road signs by heart, yeah. (loc. 5682/7756)

Finnconissa 2012 Bujold sanoi tämän kirjan kirjoittamisesta, että se oli tavallaan vaikeampaa kuin Milesiin keskittyvien kirjojen, koska hahmot käyttäytyvät kirjoitettaessa eri tavalla. Minulle tämä oli valaiseva oivallus kirjoittamisen luonteesta, joten kirjoitin sen ylös: The thing about Ivan, he doesn't go out and do like Miles... You have to hand-deliver every scene. Heh, kuulostaa  täysin loogiselta! Kun Ivan kerran on sellainen tyyppi, joka mieluummin odottaa ja katsoo mitä tapahtuu kuin ohjailee tapahtumia, kaipa hän on työläämpi kirjoittaakin.

Mutta ei sitä kirjasta huomaa. Alliance ei ehkä laukkaa pitkin galaksia Miles-kirjojen maanisuudella mutta pääsee kumminkin perille melko hilpeästi poukkoillen. Jackson's Wholen porukka on raikkaasti kyynistä ja kirjan mittaan Ivaniin suorastaan kiintyy. Siinä missä aiempien kirjojen Ivan on lähinnä juonenkuljetin ja tarvittaessa sidekick, nyt hän on ainakin kokonainen hahmo.

Oi, Barryar! Suosittelen lämpimästi maailmankaikkeusturisteille. Mutta jos sarjaan haluaa innostua, kannattaa aloittaa alkupäästä.

Lois McMaster Bujold (2012). Captain Vorpatril's Alliance. Baen Books. 978-1-4516-3845-5.

Arvioita:
Jo Walton Tor.comista rakasti kirjaa
Mark Yon sffworldissä näkee häivähdyksen James Bondista (?)

Seppo Jokinen: Räätälöity ratkaisu

Kuva: Elisa

En ole pitkiin aikoihin kirjoittanut kunnolla näistä Seppo Jokisen dekkareista, vaikka niitä on tullut paljon luettua. Olen seuraillut tamperelaisen komisario Koskisen elämää ja työtä nyt jo muutaman vuoden. Sarja on mennyt enimmäkseen järjestyksessä. Nyt ovat lopun ajat käsillä. Räätälöidyn ratkaisun jälkeen on enää kaksi lukematta, sillä Ajomiehen luin vahingossa jo lukumaratonissa. (Ups.)

Räätälöidyssä ratkaisussa kietoutuvat nuorisojengin pankkikorttivarkaudet, väkivaltainen kuolema ja kahden tamperelaisen konsultin käsittämätön koston kierre. Herrat Riekki ja Uskinluoma eivät enää ehdi myydä kaupungin herroille hienoja suunnitelmia, sillä heidän aikansa vie yhä hurjemmaksi yltyvä keskinäinen nokittelu. Sairaslomalta palaava Koskinen seuraa vaistojaan ja etsii pala kerrallaan uudelleen elämän tarkoitusta.

Minusta juoni oli tässä Koskis-kirjassa erityisen toimiva ja selkeä. Okei - fiksumpi varmaan olisi keksinyt ratkaisun kirjailijan sirottelemista vihjeistä aikaisemmin, mutta minä nyt tunnetusti vaan luen, en ajattele. Kerronta kulki hyvin ja vei mennessään, ja oikea vastauskin selvisi juuri sopivasti pikkuisen ennen virallisia paljastuksia. Myös Koskinen itse vaikutti suruistaan huolimatta jotenkin tasapainoisemmalta. Toki hän on edelleen helposti innostuva ja tulistuva... mutta jotain lähes seesteistä on silti miehen mielenliikkeissä. Ehkä kuvittelen vain. Kun vastapainona on kahden aikuisen miehen absurdiksi yltyvä koston kierre, jossa tunteita ei saada millään kuriin, tulee Koskisesta väkisinkin vertailun vuoksi rauhallinen vaikutelma.

Poliisiaseman persoonilla oli tässä kirjassa vähän vähemmän tilaa kuin monessa aikaisemmassa, mutta se ei haitannut, sillä rikoksiin liittyvät henkilöt olivat kiinnostavia. Esimerkiksi konsulttien kaksintaisteluun sotkeutuva Meiju on huomattavasti mutkikkaampi kuin ensivilkaisulla luulisi. Myös nuorten kuvaus toimi tässä minusta hyvin, olkoonkin että näkökulma on vähän ulkopuolinen.

Masista se oli tuntunut ensin kamalalta, mutta Lepsu oli väittänyt, ettei niille kävyille mitään käy. Korteilla nostettaisiin vain muutama satanen, ja nekin vähät rahat pankki korvaisi takaisin. Siitä oli olemassa joku laki oikein. Sitten Lepsu oli vielä vakuuttanut, ettei Masilla ja Kimillä ollut muutenkaan mitään hätää. Eiväthän he tehneet edes rikosta. Jos joku vahingossa näkee jonkun tunnusluvun, minkä se sille voi. 

Lepsu oli jo seitsemäntoista. Kyllä se tiesi. (18/268)

Ei mitään valittamista. Kuin mittatilaustyötä tämä, juoni istui ja kaikki saumat oli hyvin huoliteltu. Melkein kaikki Koskiset ovat olleet pätevää ja sopivasti arkisuomalaista dekkariainesta. Räätälöity ratkaisukin on, mutta vielä pikkuisen enemmänkin; kuuluu selvästi sarjaan mutta erottuu siitä edukseen. Lopun liikuttava pieni kohtaus oli tietysti viimeinen silaus... mutta en nyt kerro, ettei ylläri mene keneltäkään pilalle.

Seppo Jokinen (2011, alkuperäinen 2010). Räätälöity ratkaisu. Elisa e-kirja. 978-952-5918-46-5

Arvioita:
Paula Arvas Dekkarihyllyssä kehui
Myös Kini Kirjavinkeissä nautti päästessään taas Koskisen seuraan
Mikko Varis Keskisuomalaisessa luonnehti ammattimiehen työksi

Sumea syyskuu

Syyskuun iloksi tämä Tampereen conista hankittu rintamerkki!

Syyskuu jäi melkoiseksi limboamiseksi näin bloggausmielessä; lukemiset jäivät vähiin ja kirjoittamisenergiakin valui muihin uomiin. Lisäksi vietin ikimuistoisen viikon lentokoneessa ja Vietnamissa ja lentokoneessa. Nyt olen käynyt Kirjallisuuden temppelissä (ei kirjakauppaa!!) ja ajanut skootterin kyydissä Hanoin katuvilinässä. Kyllä jää Särkänniemi kakkoseksi.

Reissun tähden jäivät juhlimatta myös blogin 2-vuotissynttärit, mutta ehkäpä vietän lähempänä vuodenvaihdetta syntymättömyyspäivää jonkun mukavan arvonnan merkeissä.  Vanhempainnetin mukaan muuten kolmannella ikävuodella kehitytään yleensä rauhallisempaan ja mukautuvaisempaan suuntaan. Mutta uhmaikäilmiötkin uhkaavat. Katsotaan miten käy!

Luettu ja blogattu:
Stieg Larsson: Tyttö joka leikki tulella
Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni
Pekka Hiltunen: Sysipimeä
Edgar Lee Masters: Spoon River antologia
Paul Auster: The Book of Illusions

Luettu muttei blogattu:
Alison Weir (2012): A Dangerous Inheritance. Tudor-huumaa jälleen. Bongasin Norkulta tämän Weirin kuvauksen Lady Katherine Greyn ja Richard III:n äpärätyttären Catin elämänvaiheista. Eri aikoina eläneet nuoret naiset tutkiskelevat molemmat tahollaan ns. Towerin prinssien kohtaloa. Kummallakin on syynsä toivoa, että Richard III ei olisi syypää veljenpoikiensa murhaan. Mutta mikä mahtaa olla totuus pienen Edward-kuninkaan ja hänen veljensä, Yorkin herttuan, kohtalosta? Ei ihan parasta Weiria, jos minulta kysytään, mutta intohimoiselle tudoristille mukava makupala.

Agatha Christie (alkuperäinen 1934). Idän pikajunan arvoitus. Yksi kaikkien aikojen dekkariklassikoista, oikea stilisoitujen arkkityyppien mysteeri tyylikkäässä suljetussa huoneessa. Tämä ääni(tiedosto)kirja on kulkenut mukana elokuun alusta asti lenkeillä ja muissakin puuhissa, ja nyt se on loppu. Näistä tutuista klassisista dekkareista saa uusintakierroksilla irti vähän erilaisia asioita kuin ensimmäisellä lukukerralla. Nyt minua huvitti ja mietitytti Christien kuvaus eri kansallisuuksista. Hyvin brittiläistä! Sallakin kuunteli tämän alkuvuodesta.

Philippa Gregory (2012) The Kingmaker's Daughter. Tudor-pakkomielle jatkuu, vaikka tarkkaan ottaen näitä Ruusujen sotaan liittyviä romaaneja ei ehkä pitäisi laskea mukaan. Mutta onhan tässä ensimmäinen Henry Tudor sentään... Daughter kertoo Anne Nevillen, Richard III:n vaimon, tarinan. Annen isä, Warwick, oli keskeinen peluri tosielämän game of thronesissa, jota Yorkin ja Lancasterin saippuaooppera muistuttaa. Vain lohikäärmeet puuttuvat... Gregoryn tulkinta tapahtumista hovissa on jännästi erilainen tässä kirjassa, kertoja kun on vaihtunut. Aiemmissa kirjoissahan Gregory on jo käsitellyt Elizabeth Woodvillen ( Edward IV:n vaimon), Elizabethin äidin Jacquettan ja Margaret Beaufortin (Henry Tudorin äidin) perspektiiveistä näitä jännittäviä vuosia. Vaikka Gregoryn tyyli alkaa useamman romaanin jälkeen tuntua vähän toisteiselta, hän osaa kieltämättä ottaa kaiken irti erilaisista näkökulmista. Vähän häiritsi, että Weirin kirjan Catia ei näkynyt... Mutta aikakausi on kiehtova edelleen, ehkä aina. Addikti mikä addikti. Norkku, joka on kanssa-fani, on hänkin lukenut tämän.

Charles Burns (2007) Musta aukko. Mistä lie olen sortunut ostamaan tämän amerikkalaisen sarjakuvan klassikon? Nyt se jostain syystä kutsui lukemaan. Aukko kertoo lähes maagisen realismin keinoin nuorten ikuisesta kamppailusta saada hyväksyntää... ja siitä mitä on jäädä ilman sitä, ulkopuolelle. Rakkautta etsitään mutta ehkä ennen kaikkea eheyttä. Tarina on hyvin 70-lukuinen huumehuuruineen, enkä oikein tahtonut pysyä henkilöistä kärryillä. Kasvokuvastossa on jotain minulle hankalaa. Mutta Burnsin mustavalkoisissa ruuduissa on myös jotain jumalattoman tehokasta. Kuvat ovat yksinkertaisia, tummanpuhuvia, suorastaan raakoja. Niissä ihmiset uppoavat visuaalisestikin sielujensa pimeyteen, onneksi sentään välillä nousevat valoon ja aurinkoonkin. (Ihan villinä veikkauksena heittäisin, että Graig Thompson on Burnsinsa lukenut. Tai toisin päin. Habibi oli kieltämättä enemmän minun mieleeni, mutta hyvä hankinta oli tämä Aukkokin.) Tästä on kirjoittanut aikoinaan sarjakuvabloggaaja nimeltä W.

Lucy M. Montgomery (alkuperäinen 1917). Anne's House of Dreams. Tämä Anna-sarjan osa on ollut kesken pitkään. E-kirjana siitä tuli jotenkin vähän heittopussi, tiedättehän, se romaani, johon on helppo palata aina kun on pieni väli aikaa, kännykällä tai iPadilla. Vähän yllättyneenä huomaan nyt jälkeenpäin, että tämä oli tähän mennessä yksi lemppareistani Anna-kirjoissa. Ainakin House oli tähän mennessä paras aikuisesta Annasta kertova kirja. Annan onnen ja surun aiheet tulivat lähelle, ja hänen uusissa ystävissään on jälleen kerran hienoja tyyppejä. Vain Captain Jim tuntui lievästi liioitellulta. Se saa minut heti kieroutuneesti epäilemään, että kenties hän perustuu johonkin todelliseen henkilöön... Annasta omassa kodissaan on kirjoittanut mm. Sonja.

Mustan aukon lisäksi muutkin sarjakuvat ovat pienen tauon jälkeen alkaneet houkuttaa. Palasin lukemaan The Fablesia, mutta aloitin alusta, enkä vielä ehtinyt tässä kuussa minulle uusiin osiin.

Mitä jäi syyskuusta käteen? Kuukauden yllättäjä oli Austerin Book of Illusions, josta olin valmistautunut pitämään korkeintaan haaleasti. Se ylitti kirkkaasti odotukseni. Murakamin Sputnik-rakastettuni taisi silti olla tämän vähäkirjaisen kuukauden ykkönen. Juoksemisesta odottaa jo vuoroaan...

Mutta yritän pitää itseni kurissa. Jos lokakuu on yhtä hätäinen kuin syyskuu, en ehdi niin paljon kuin tavallisesti... ja haluan ennen kirjamessuja lukea ainakin odottamassa olevat esikoiskirjat. Ja totta puhuen spefiäkin on jo ikävä! Tekisi mieleni vihdoin korkata Heroes, tai tarttua noihin Finnconista  löytämiini Lessingin Argossa-sarjan kirjoihin.

Onneksi tässä lajissa ei ole tiukkoja määräaikoja sentään.

Kuukauden hakusana: 
Monta osuvaa hakua on taas tullut. 80-luvun teini täältä kyllä löytyy, ja yhdistelmä aivotyö lepo kirjallisuus kuulostaa sekin sopivalta. Toivon kumminkin hartaasti, että haku diagrammeja skitsofreniasta tuli väärään paikkaan...

Mutta mistä nämä eläintieteelliset haut tulevat? Harhaisimman haun kunniapaikasta kisasi tällä kertaa kaksi tasavertaista ehdokasta. Jätän kakkossijalle kummallisen närhi saaliseläimenä. Tämän kuun voittaja on

valkoinen käärme uunissa

Haettiinko tuossa jotain... ruokaohjetta? Älkää kertoko.

Tyttö joka leikki tulella: erittäin e-kirja

Kuva: Elisa Kirja

On se hyvä ettei tämä ole palkkatyötä tämä bloggaaminen! Jäisi vuokranmaksu väliin ja päivälliseksi syötäisiin nyt tarjoustonnikalaa raikkaan kraanaveden kanssa. Muut kirjoitusprojektit ovat tällä viikolla vieneet energiani niin perusteellisesti, että melkein myöhästyin kokonaan Norkun e-kirjaviikkosta. Ja olin sentään jo pitkään suunnitellut tästä kirjoittavani.

Mutta hei, onhan sunnuntaikin vielä tätä viikkoa. On.

Osallistun kertomalla ääni-e-kirjasta. Tuo ei varmaan ole sana. Jos olisi, sitä ei varmaan kirjoitettaisi noin. Sanotaan sitten sähköisestä äänikirjasta. Minusta äänitiedostona puhelimeen ladattava kirja edustaa jonkinlaista sähköisyyden ja aineettomuuden äärilaitaa. Sen aineettomammaksi ei mene.

Kuuntelin jännärin Tyttö joka leikki tulella. Moni minusta uskottava taho on arvioinut tätä Larssonin myyntihittitrilogiaa haaleanpuoleisesti. Vaikka sitä jotkut ovat kehuneetkin, en erityisemmin havitellut tilaisuutta tutustua tarkemmin. Sitten Neiti A painosti katsomaan kanssaan ensimmäisestä osasta tehdyn elokuvan. Leffa ei ollut hullumpi. Vähän noir, suht yksinkertainen, riittävästi toimintaa... joten kakkososa meni haaleasti harkintaan.

Pari sanaa kirjasta itsestään riittänee, sillä Millenium-trilogiasta on kirjoitettu niin paljon, ettei ole juuri lisättävää. Kertaan lyhyesti, jospa joku on tämä ruotsinihmeen ehtinyt unohtaa tai muuten onnistunut ohittamaan.

Asosiaalinen, biseksuaalinen ja armottoman älykäs hakkerityttö Lisbet Salander sekä jäärä-mutta-rehellinen journalisti Mikael Blomkvist ratkovat rikoksia käyttäen terävää älyään, tietokonemagiaa, tylppiä esineitä ja tarvittaessa tuliaseita. Tulella keskittyy Lisbetin menneisyydestä nousevien haamujen manaamiseen ja seksibisneksen Ruotsiin.

Kaikki ovat kauniita ja tamppaavat lakanoita sellaisella tarmolla, että hämmästyttää miten kenelläkään enää jää virtaa tai aikaa aivotyöhön. Vain poliiseilla näyttää olevan vähän vähemmän yksityiselämää; he tyytyvät riitelemään työkavereidensa kanssa. Henkilöt olivat minusta ylipäänsä aika yksioikoisia, mutta juoni oli kyllä mukaansatempaava. Jotkin osat olivat kenties irrallaan kokonaisuudesta - jos kolmososa ei jotenkin selitä Lisbetin seikkailuja eräällä saarella, en ymmärrä niiden funktiota ollenkaan! - ja minun makuuni Larssonin kirjoitustyyli on vähän jankkaava.

Mutta juoksulenkkiseuraksi Tyttö joka leikki tulella sopi oikein hyvin. Saattoi luottaa siihen, että mikä tahansa asia tulisi toisen tai kolmannenkin kerran käsiteltyä. Niinpä ei haitannut jos keskittyminen hetkeksi herpaantui alkavan sydänkohtauksen tai yleisen läkähtymisen takia.

Halusin kirjoittaa tästä kirjasta enemmän sen formaatin kuin sisällön tähden. Ostin sen Elisa Kirja -palvelusta, johon olen rekisteröitynyt jo keväällä. Käyttö on tähän asti jäänyt vähäiseksi, muutaman e-kirjan ja muutaman äänikirjan olen ladannut tabletille ja puhelimeen. Syitä on kaksi, käyttöliittymä ja hinta.

HINTA.

Luoja sentään. Stieg Larssonin Tulella maksaa 28 euroa. Ja mitä sillä saa? Äänitiedoston, joka on ainakin tällaisen normikäyttäjän käsissä kertakäyttöinen tuote. Harva kirja kestää useampaa kuuntelua, ainakaan ilman useiden vuosien taukoa välillä. Vertailu vaikka musiikkitiedostoihin siis ontuu. Jos innostun Happoradion vuoden vanhasta kokoelmalevystä, saan sen iTunesista noin 13 eurolla, eikä se tunnu kohtuuttomalta, sillä tiedän soittavani sitä moneen kertaan. Mutta kirja ei ole samanlainen.

Eikä äänitiedostoa voi lainata kavereille. Sitä ei voi helposti selailla sitaattia etsiessään. Se ei ole edes sisustuselementti. Vertailun vuoksi, CD-levyille luettua äänikirjaa saa nyt uutena hintaan 26,95 ja pokkaria uutena alle yhdeksän euron, käytettynä kuudella eurolla.

Älkääs pyöritelkö päätänne siellä! En oikeasti maksanut 28 euroa vain saadakseni kirjan puhelimeen, vaikka epätoivoisesti lenkkiseuraa kaipasinkin. Ei. En muista enää tarkkaan mitä maksoin, ehkä viitosen? Sillä nyt Elisa on vihdoin keksinyt miten kaltaiseni saidat antinörttikirjatoukat saa nalkkiin. Olen liittynyt Elisan sisäpiiriin, jolle tarjotaan kerran kuussa jotain e-herkkua halvalla ja helpolla.

Viitonen on reilua. Sen maksan mielelläni siitä ilosta, että minun ei tarvitse laskea askeleita samalla kun odotan että pistos kyljestä maagisesti haihtuisi. En varmaankaan olisi Tyttöä muuten tullut hankkineeksi... mutta kun Elisa hövelisti tarjosi... Ja tässä kuussa sain neljällä eurolla Camilla Läckbergin Merenneidon. Nyt puhutaan asiaa! Olisiko tässä se suomalaisen e-kirjan oikea alku?

Ainakin voin vilpittömästi suositella tätä systeemiä iPhonesta äänikirjoja kuunteleville. On muuten myös RunKeeper yhteensopiva.

Elisan käyttöliittymästäkään en jaksa enää urputtaa. Se on joko parantunut tai sitten olen oppinut käyttämään sitä paremmin. Kun nyt tartun noihin kuukauden tärppeihin, ei tule tarvetta kahlata hankalissa kategorioissa. Keväällä sain vielä melkoisia raivokohtauksia yrittäessäni navigoida saitilla. Onnistuin jatkuvasti olemaan erilainen kuin palvelukonseptoijat odottivat. Terkkuja vain sinne: palvelun täytyy toimia myös idioottien käsissä! Olemme ehtymätön luonnonvara. Kaikki eivät esimerkiksi tajua, että e-kirjan latautumista pitää odottaa wlanin ulottuvilla... ja niin pois päin. Onneksi iPhonen Elisa-sovellus tuntuu toimivan huomattavasti paremmin kuin varhaiset yritelmäni iPodin kanssa.

Arvioita en Tytöstä taida erikseen linkittää... mutta tästä pääsette halutessanne alkuun.

Stieg Larsson (2011, alkuperäinen 2006). Tyttö joka leikki tulella. WSOY äänikirja. 978-951-0-38416-9

Puukkojunkkarit ja Murtavia voimia

Kauhavalaista rautaa ja symbolinen varjonyrkki.

Kupu täynnä kuhafilettä ja uunikasviksia on vaikea asettua kirjoittamaan nälkävuosista. Muutenkin ovat ajatukseni jonkinlaisessa ähkyssä mitä tulee näihin Santeri Alkion klassikoiksi mainittuihin romaaneihin. Muistiinpanoja olen tuhertanut vaikka kuinka, mutta niistä näyttää muodostuvan tilkkutäkki tiekartan asemesta.

Olen jo kertaalleen Alkiota koittanut ja hänen Puukkojunkkarinsa hylännyt. Mutta Hannan kirjoitettua Aki Ollikaisen Nälkävuodesta nosti tuo aina aktiivinen kommentaattori, Anonyymi, esiin Alkion romaanin Murtavia voimia, ja niin vain päädyin uudelleen Alkion hankalan sanaston pariin.

Tällä kertaa Alkion kuvaus  upposi paremmin. Aloitin Murtavista voimista, joka alkaa vuodesta 1867, ja jatkoin takaperoisesti Puukkojunkkareihin, joka sijoittuu samoille tienoille ja käsittelee osin samoja henkilöitä, ajankohta vain on noin 12 - 15 vuotta aikaisempi. Puukkojunkkareissa yhden tytön naimapuuhista nousee kylien välinen sodantapainen, ja kaksi komiaa junkkaria nokittelee toisilleen, valta-asemaa tapaellen. Puukkojunkkareiden teema tuntuu olevan väkivallan ihannointi ja itsehillinnän puute, jotka tuomitaan vääränä kunniana; miehen mitta ei saisi olla hänen hurjuutensa eikä hänen veitsikätensä vikkelyys. Kirjassa kuvaillaan teräs tanassa riehkaavien nuorten miesten hölmöilyä ja, jos toden sanon, saadaan koko joukko näyttämään melkoisen säälittävältä.

On jotenkin ironista huomata, miten tästä aikansa moottoripyöräjengien terrorikaudesta on vähitellen tullut osa kansallista ikonikuvastoa, brändi suorastaan. Nyt puukoot on tupes ja soon kaikki komiaa, Seinäjokea myöten. Mikä ettei. Hurjuuden naapurina on varmaan aina asustanut tietty määrä tervettä järkeä. Kas näin puhelee vanha Lukko Puukkojunkkareissa:

Mitä nämä teidän tappelunne ovat? Joutavaa leikkiä. Ja syyt, joista te tappelette? Pojat, pojat, älkää ajatelko murhia, selkään antaminen on paikallaan. Käyttäkää vain kankia, niillä saa kyllä annetuksi selkään, mutta ei siitä kuole. Puukot sitä vastoin, ne ovat pirun aseita ja pitäjällä on suuria puukkojunkkareita. Lyökää kangilla, niin te pidätte puolenne. (loc. 1416/3088)

Niinpä, lyökää kangilla! Mutta ehkä olen muualta muuttaneena ymmärtänyt koko legendan ytimen väärin: kenties puukkojunkkarien muistelussa halutaankin vain nostaa tuota repäisevää rehevyyttä, itsekkyydelle vivahtavaa itseluottoista pontevuutta, josta pohjalaiset ovat niin kuuluisiksi tulleet.

Murtavia voimia oli minusta paljon yhtenäisempi ja romaanina jotenkin toimivampi kuin Puukkojunkkarit. Se on toki asetelmiltaan yksioikoisempi, ja ehkä väliin vähän sentimentaalinen, mutta siinä oli jotenkin parempi jänne ja vääntö, ja suurten murrosten jylhyyttä. Voimissa on myös selkeämmin hyviksiä ja pahiksia (ei yksioikoisen mustavalkoisia sentään). Lisäksi Alkion vahvuus, se että hän erottaa herkästi mielenliikkeitä ja osaa kuvata etenkin miehistä psykologiaa, pääsee esiin selkeämmin nälkävuosien katastrofin kuvauksessa.

Voimissa tarkastellaan sitä miten ihmisyys muuttuu nälän näännyttävän vaaran edessä. Nälkävuosina murtuivat ihmiset ja perheet mutta myös yhteisön jakolinjoja vedettiin uusiksi. Yhteinen tuho yhdisti mutta myös erotti. Nälänhädän kuvauksena Voimia jäi minulle vähän etäiseksi; kielimuuri erottaa minut Alkion ihmisistä. Parissa kohdassa kuvaus kuitenkin osuu ja uppoaa. Siikalahden Mikon, saidan ja pikkuilkeän ihmisen yksittäinen hyvyyden hetki liikutti, samoin Hautalan emännän hätä ja synnintunto.

Alun perin Puukkojunkkarit jäi minulta kesken vanhahtavan kielen takkuisuuden tähden, ja pientä ongelmaa kielen kanssa on edelleen. Tällä kertaa olin kuitenkin vastaanottavaisemmalla tuulella, epäilemättä siksi että Härmä-elokuva oli pannut miettimään tuota puukkojunkkarien valta-aikaa ja siihen liittyviä kysymyksiä. Härmästä oli minulle jonkinlaiseksi visuaaliseksi kainalosauvaksi Puukkojunkarien lukemiseen. (Hah! Seuraavan kerran kun joku väittää, että elokuvan Aino on liian moderni, vetoan erääseen Alkion naishahmoon...)

Jaksoin siis tällä kertaa kahlata eteenpäin, vaikka vieraita sanoja tuli vastaan. Olen jo oppinut mikä on luti, mutta mitähän mahtaa olla asuulillaan olo? Minkälainen ihminen on karuuna ja minkälainen paita on rauska? Ja mitä, kautta pönttöpiippuni ja jauhomattoni, tarkoittaa päässilmäisyys? Vähän väliä tulee vastaan sellaisia lauseita kuin [t]uli viimein hänen ääreensä, puhui niin lehmältäisiä ja aina väliin niakalehti Tiinalle... ja silloin on vaikea keskittyä itse sisältöön.

Eihän tuo toki täysin käsittämätöntä ole, hankalaa vain. Jäinkin miettimään miksi kieli ärsytti minua enemmän Alkion kuin Canthin tai vaikkapa Kiven kanssa. En totisesti osaa sanoa. Ehkä Alkion vanha eteläpohjalainen sanasto vain on vieraampaa, kaikista näistä maakuntavuosista huolimatta.

Olen hyvillä, että luin nämä kirjat... Jonotan Ollikaisen Nälkävuotta nyt entistä kiinnostuneempana, ja melkeinpä voisin suositella Puukkojunkkareita Härmä-leffan oheislukemistoksi. Mutta nyt saa Alkion kaunokirjallinen tuotanto riittää! Tarvitsisin tähän puuhaan suomi-lakeus-suomi -sanakirjan. Seuraavaksi taidan tutkailla kansamme sielua Turkka Hautalan taatusti tuoreen Kansalliskirjan kautta.

Santeri Alkio (1894). Puukkojunkkarit - Kuvauksia nyrkkivallan ajasta. Project Gutenbergin e-kirja.
Santeri Alkio (1896). Murtavia voimia. Project Gutenbergin e-kirja.

Arvioita:
Jori on lukenut Puukkojunkkarit, Voimista en löytänyt juttuja.

P.S. Tarkkasilmäinen saattaa hoksata, että kuvani puukko ei ole oikea teräase vaan Iisakki Järvenpään pikkuinen koristepuukko. Pahoittelut. Aito kauhavalaaseni on autotallin puolella, perinteitä halveksien tavallisena työkaluna... enkä jaksa kahlata pääsiäislumien läpi sitä hakemaan.

The Year We Finally Solved Everything

Kuva: Amazon.com

Seurailen satunnaisesti Big Al's Books and Pals -blogia, joka arvioi jenkkiläisiä sähköisessä muodossa julkaistavia indie-kirjoja. Vähän aikaa sitten osui silmään poikkeuksellisen positiivinen arvio Rudolf Kerkhovenin kirjasta The Year We Finally Solved Everything, joten annoin periksi kiusaukselle ja latasin Kindle-versiona iPadille tämän lyhyehkön matkakertomuksen dystopiasta utopiaan.

The Year kertoo yhteiskunnan romahduksesta talouden syöksykierteeseen. Krhm. Ehkä merkit ovat ilmassa jo nyt?

'Well, what about you?' Mia asks, 'Are you still working in that same place?' 

'Same place. I have a new title, however. No more graphic designer for me. No, no, no: I'm an innovation cultivator.' I fish through my pocket, pull a card from my wallet, and pass it over. 'That must impress you.' 

'You cultivate innovation? Sounds agrarian. You must fertilize with bullshit?' 

'Tons of it.' (loc. 811/4786)

Ei luulisi, että paskapuheesta tulee pulaa, mutta tässä kirjassa ilmeisesti lannoitusvoima loppuu ja imaginaarinen rikkaus katoaa kansainväliseen velkakierteeseen. Mutta The Year kertoo oikeastaan enemmän siitä, miten ihmelääkkeen seireenikutsu houkuttaa vastuuttomuuteen ja pakoon. Jos ikävää todellisuutta voi paeta, eikö niin kannatakin tehdä? Kannattaahan?

Kirjassa pakoreitin tarjoaa Shan Won, salaperäinen saari, jonka asukkailla ei ole mitään ongelmia. Shan Wonista tulee toiviomatkalaisten paratiisi, vastaus kaikkeen. Kirjan kertoja, nuorehko mies, pyrkii sinne itsekin, mutta matka on mutkikas eikä lähteminen ole helppoa. Voiko ihmelääkkeisiin uskoa - ja onko ylipäänsä oikein paeta paikalta, kun katastrofi on ovella?

Dystopiaa on vain pinta; The Year on sävyltään vahvasti vertauskuvallinen. Kerkhoven on itse asiassa vähän turhankin ilmeinen vertauskuviensa kanssa, mutta kysyy niin hyviä kysymyksiä, etten jaksa helppoudesta ärsyyntyä. Ehkä indie-kirjan ei kannata olla liian vaikea? Ovatko Amazonin ekirjaostajat noin yleisesti ottaen profiililtaan erilaisia kuin perinteiset lukutoukat? Huomaan ainakin itse, että ekirja on usein sellainen hätävarakirja - joko niin lyhyt, että sen lukee nopeasti tai sitten niin kevyt, ettei sen keskenolo häiritse.

Kerkhoven edustaa nyt sitä uutta itse itseään kustantavaa Amazon-kirjailijaa, jonka on arveltu muuttavan (kustannus)maailmaa radikaalisti. Asiaa kunnolla ajateltuani hoksasin juuri, että olen lukenut tällaisia omatekoisia ekirjoja useammankin: John Locken Wish List, Konrathin List, Cantrellin Containment ja ilmeisesti myös Delle Jacobsin Loki's Daughters ovat kaikki itsejulkaistuja kirjoja.

Duh. Hullua etten tullut sitä ennen ajatelleeksi, mutta en vain tullut. Näiden ekirjojen ostoprosessi on tismalleen samanlainen kuin kustannettujenkin, eikä aina ole helppoa edes nähdä onko kirja itse julkaistu vai kustantamon. The Year'n tiedoissa Amazonissa mainitaan Bowness Books kustantajana, vaikka Kerkhoven blogissaan kertoo olevansa self-published. Mutta enpä ole tullut kustantajaa sen kummemmin tutkineeksi yllämainittujen kohdalla, mitä nyt vähän The Listin kohdalla. Kirjojen taso ei ole ollut ilmeisen ala-arvoinen, joten asia ei mietityttänyt. Ajatteluni on olla takaperoista: olen kunnolla tiedostanut  omakustannestatuksen vain niiden niiden kirjojen kohdalla, jotka suorastaan huusivat sen huomaamaan. Nämä muut taas - ei suurta kirjallisuutta muttei mitään noloakaan. Eivät kaikki kirjat voi olla sellaisia kuin Kafka rannalla tai Lukija tai Poikani Kevin tai Game of Thrones... jos olisivat, pitäisi lukea vähemmän! Hermosoluni menisivät solmuun silkasta ekstaasista.

Kerkhovenin romaani ei suorastaan jysäyttänyt... mutta ajattelutti ja viihdyttikin. Olisi mennyt täydestä kustantajan julkaisuna. Okei, ammattitaitoinen kustannustoimittaja olisi varmaan neuvonut miettimään uusiksi joitain loppupuolen pitkitettyjä, jankkaavia osuuksia ja etenkin viimeistä kahta sivua, ehkä myös editoinut muutaman tahmean kohdan. But, alas, lif does not imitate literature on jo niin klisee, että toivon kovasti Kerkhovenin tarkoittaneen sen ironiaksi. Mutta juoni kulkee hyvin ja tarjoaa pari jälkikäteen ajatellen hienosti harkittua yllätystä. Ellen olisi äskettäin saanut lievää yliannostusta angstaavista nuorista miehistä, olisin luultavasti pitänyt tästä vielä enemmän.

Rudolf Kerkhoven (2010). The Year We Finally Solved Everything. Bowness Books.

Arvioita:
Big Al's Books and Pals
Red Adept
MotherLode

Kage Bakerin The Company -sarja

Ei viitsi laittaa kuvaa iPadista, joten tässä viimeksi luetun osan kansi!

Kage Bakerin The Company -sarja on kelpo scifiä. Kiitos vain Raijalle, jonka blogista tämän alkujaan löysin!

Sarjan romaanit eivät ole ihastuttaneet aivan tasaisesti, mutta kaikkiaan tässä on riittämiin ideoita, ympäristöjä ja ihmisiä... ja sanottavaa. Vanhaa kunnon moraalipainia vapaudesta, valinnoista ja yhteisön/yksilön edustahan tässä käydään. Rivien välissä on pientä kriittistä piikittelyä nyky-yhteiskuntamme valintojen ja ajattelumallien suuntaan. Enimmäkseen tämä on silti 'vain' hyvää seikkailua - ja hyvä niin!

Sarjoista on siinä mielessä kenkkua kirjoittaa, että jälkimmäisiä osia kommentoidessaan tulee väkisinkin sanoneeksi liikaa. The Company -romaanit ovat kokonaisuutena ottaen sen verran hyviä, että en viitsi spoilata... mutta teenpä tällaisen koosteen lyhyin luonnehdinnoin.

Aiemmin luetut:

In the Garden of Iden. Ensimmäinen osa sijoittuu eninmmäkseen Tudorien Englantiin ja antaa peruskuvan the Companyn maailmasta. Epäsosiaalinen mutta hellyyttävä botanisti Mendoza on ensimmäisellä kenttäkomennuksellaan.

Sky Coyote. 1700-luvun Kaliforniassa pelastetaan kivikautista heimoa ja nähdään ensimmäinen vilaus 2300-luvun ihmisistä. Mendozan "isä" Joseph häärii intiaanijumalana. Tämä ja The Life olivat minusta hauskimmat osat.

Mendoza in Hollywood. Hollywoodin maisemissa - ennen kuin niistä tuli Hollywoodin maisemia - kerätään kasveja ja tietoja. Kulutuskultuuri nousee ja rakkausrintamalla on vipinää.

The Graveyard Game. Joseph etsii kadonnutta "isäänsä", joka ei (tietenkään) voi olla kuollut... mutta on todella perusteellisesti kateissa. The Companyn valoisan mission kääntöpuoli alkaa paljastua.

The Life of the World to Come. Tämä osa on täyttä ilotulitusta. The Companyn idioottinerot puuhastelevat 2300-luvun turvaistuinyhteiskunnasta käsin ja aiempien osien tapahtumat asettuvat perspektiiviinsä.

Joulukuussa luetut:

The Children of the Company. Tämä osa käsittelee lähinnä The Companyn kenttäjohtajien juonitteluja. Labienus, Victor, Budu, Aegeus touhuavat pitkin poikin aikakausia; kuolevaiset jäävät enimmäkseen statisteiksi kuolemattomien kulissientakaisissa valtataisteluissa. Tämä oli minusta sarjan masentavimpia osia. Kaipasin minulle kiinnostavimpia hahmoja, mutta The Children kyllä antoi erilaisen perspektiivin the Companyn kokonaisuuteen. Tässä osassa Baker ei juurikaan huvittele yli-ihmistensä kanssa; heistä tulee rooliensa ja persooniensa vankeja. Victor, jota manipuloidaan säälimättämösti, käy sääliksi. Silti

The Machine's Child. Yhtä ruumista asuttava kolmen persoonallisuuden gestalt yrittää parantaa pahasti vaurioitunutta botanisti Mendozaa, The Companyn iljettävyys käy hiljalleen näkyväksi tietämättömillekin kyborgeille, hyvisten ja pahisten eeppistä yhteenottoa pedataan. Kyborgiyhteisö pörrää kuin belgialainen hallitusneuvottelukierros ja reaaliaika tikittää kohti maagista vuotta 2355, jonka jälkeen aikamatkailussa koittaa Suuri Hiljaisuus - ja tulevaisuus on tuntematon kaikille pelaajille.

The Sons of Heaven. Tätä lukiessa pääsi taas nauttimaan pienestä romantiikastakin. Mendoza on mukana vahvasti ja hänen persoonastaan oppii uutta. Tykkäsin kyborgien perhe-elämästä; Baker pyörittelee ansiokkaasti kysymystä siitä, mitä vanhemmuus opettaa ihmisyydestä... ja kuolemattomilla kyborgeillahan on ihmisjuuristaan huolimatta opittavaa. Myös tekoälykapteeni oli edukseen tässä osassa. Mikä parasta, Heavenissa myös saavutetaan kohtalokas 2355! Kivaa - tykkään siitä kun eeppisissä seikkailuissa on loppupistekin. Bakerin "loppuratkaisu" on johdonmukainen; en väitä arvanneeni sitä etukäteen, mutta heti kun sen luki, se tuntui väistämättömältä.

Tammikuussa luettu:

Not Less Than Gods. Loppuratkaisun jälkeenkin Kage Baker on kirjoittanut The Companyn maailmasta. Not Less kuvaa Edward Fairfax-Bellin kouluttautumista työhönsä imperiumin käsikassarana ja ensimmäisiä kokemuksia salamurhaajana. Kirjassa seikkaillaan Lontoon lisäksi Istanbulissa ja Pietarissa, ja matkalla poiketaan jopa omassa pikku Helsingissämmekin. Nautin erityisesti Pietari-osuuksista. Itse sarjan juoneen Not Less ei minusta antanut mitään oleellista.

Yhteenvetoa:

Minulta on vielä lukematta melkoinen kasa samaan maailmaan liittyvää lyhytfiktiota: pienoisromaaneja ja novellikokoelmia. Suurella todennäköisyydellä luen nekin (Gods and Pawns on jo iPadilla valmiina), mutta tässä kohtaa oli hyvä pysähtyä kurkistamaan kokonaisuutta. Kaikkiaan The Company on minusta mainiota scifiä: hymyilyttävää ja vähän hyytävää, humoristista ja humanistista. Maailma on ajatuksella luotu ja johdonmukainen. Osaan hahmoista voi kiintyä, useimmat ovat jollain tavalla kiinnostavia.

Okei, myönnetään, ei tämä mitään kovaa scifiä todellakaan ole, mutta kaikkiaan Baker tekee sen mitä spekulatiiviselta fiktiolta odottaa. The Company -sarja avaa ikkunoita ihmisluontoon ja ihmisyhteisöjen toimintaan. Jos siinä nyt matkalla vähän oikaistaan vaikeiden paikkojen yli (kyborgien ehdollistaminen toimii vähän liian hyvin ja liian huonosti, molempia yhtä aikaa) ja haahuillaan menninkäisten perässä (pikkuihmisten pesäyhteisöistä kiinnostuneiden kannattaa ennemmin lukea Stephen Baxterin mainio ja karmiva Coalescent!), on määränpää silti selkeästi taaperruksen arvoinen.

Kaikkia sarjan osia ei ole "pakko" lukea saadakseen siitä tärkeimmän irti. Sky Coyote (joka tosin on hauska), The Children of the Company ja Not Less Than Gods voisivat pudota välistä ilman, että mitään mahdottoman oleellista jää väliin... ja Mendoza in Hollywood on tärkeä oikeastaan vain niille (kuten minä!), joille Mendoza on itsessään kiinnostava. Monet ovat nettisaiteilla moittineet In the Garden of Idenia, mutta minä kyllä pidin siitä, epäilemättä siksi, että Tudor-aika kiinnostaa aina ja Bakerin tulkinta siitä oli hieno. Ylipäätään tämän sarjan, kuten kaikkien aikamatkailukirjojen kohdalla voisi todeta, osa huvista tulee menneen maailman kohtaamisesta uudemman ajan perspektiivistä.

Lukemisen järjestyksestä sanoisin, että Not Less Than Gods saattaisi lineaariselle mielelle istua paremmin ennen Hollywoodia, jossa Edward ja Mendoza tapaavat, mutta suurta vahinkoa ei tule vaikka etenisikin julkaisujärjestyksessä.

Kaikkiaan hyvää kamaa spefin ystäville; ei loppupeleissä elämää suurempi lukukokonaisuus, mutta viihdyttävä, ajatuksia herättävä, valtaosin sujuva ja monin paikoin hauska sarja.

EDIT: Lisäänpä vielä jälkikirjoituksen... kahta ensimmäistä osaa lukuunottamatta kaikki nämä tuli luettua iPadilta sähköisessä muodossa. Näin muuttuu maailma, en olisi vuosi sitten uskonut!

Nemesis

Kuva: Amazon.com

Kertoo varmaan genrekirjallisuuteen keskittymisestä, tai kenties yleissivistyksen puutteesta, mutta tämä saattaa olla ensimmäinen koskaan lukemani Philip Rothin romaani. Jos olen jonkin lukenut aiemmin, ei se ainakaan viiltävää muistijälkeä ole jättänyt.

Nemesiksen luultavasi tulen muistamaan. Ei sillä, että se olisi minusta poikkeuksellisen briljantti romaani, mutta Nemesis on aiheensa puolesta kiinnostava. Se käsittelee omaatuntoa ja poliota. Molemmat ovat kiperiä aiheita, mutta minulle kirja päätyi jälkimmäisen tähden. Yritin näet netistä etsiä yhtä lukemaani kirjaa, jonka nimen ja kirjailijan olen onnettomasti unohtanut. Alussa ollaan Pariisissa toisen maailmansodan aikaan, ja siinä on kaksi naista, joista toinen vihaa toista, ja toinen on vaatesuunnittelija, ja vaatesuunnittelijan mies on ääliö, ja hänen adoptoitu lapsensa sairastuu muistaakseni polioon - kuulostaako tutulta?

Hurjimmatkaan hakusanayhdistelmäni eivät sitä löytäneet. Sen sijaan Philip Rothin Nemesis ilmaantuu kaikilla mahdollisilla polio + novel -kombinaatioilla. Hyvä on, tuumasin, luetaan sitten eturivin amerikkalaista prosaistia. Kindlen buy-with-one-click iskee jälleen...

Nemesiksen päähenkilö on Bucky Cantor, nuori liikunnanohjaaja, joka järjestää lapsille liikuntaa yhdellä Newarkin leikkikentistä kesällä 1944. Buckylla on huono näkö, joten häntä ei ole huolittu armeijaan. Sillä aikaa kun ikätoverit taistelevat meren takana, Bucky antautuu huolehtimaan nuorista hoidokeistaan. Mutta idyllinen kesä kääntyy painajaiseksi kun polioepidemia iskee alueella. Yksi toisensa jälkeen leikkikentän lapset sairastuvat tai pakenevat. Bucky käy hautajaisissa ja yrittää pitää oman pelkonsa aisoissa.

Lopulta Bucky antaa periksi huolestuneen tyttöystävänsä houkutteluilla ja ottaa paikan turvallisen kaukaiselta kesäleiriltä uimaohjaajana. Mutta samalla hän jättää omantuntonsa saneleman vartiopaikan hiljalleen autioituvalla leikkikentällä. Syyllisyys kesän tapahtumista seuraa Buckya lopun elämää. Pelko sai hänet kääntämään selkänsä omantunnon äänelle; mikään sovitus ei riitä.

Epidemian salaperäisyys ja tuntemattoman uhan aiheuttama hätä kuvataan kirjassa hyvin. Minun makuuni Nemesis on silti aavistuksen liian osoitteleva ja siksi vähän hengetön. Buckyn ideaalit, oppiminen, epäonnistuminen ja sisäinen kamppailu kuvataan kauniisti ja niin selkeästi, ettei lukijalle juurikaan jää löytämistä. Tai voihan olla, että kirjassa on vielä syvempikin taso, mutta en vain enää osunut sille pintafilosofiassa kahlattuani. Tässä lukunäytteessä tyttöystävän isä neuvoo Buckya:

[--] A crippling disease that attacks mainly children and leaves some of them dead - that's difficult for any adult to accept. You have a conscience, and a conscience is a valuable attribute, but not if it begins to make you think you're to blame for what is far beyond the scope of your responsibility." 

He thought to ask: Doesn't God have a conscience? Where's His responsibility? Or does He know no limits?  (p.104/295)

Osoittelevaa. Mutta teksti on vetävää ja moraalisiin dilemmoihin on helppo samaistua. Loppupuolella kirjaa silti vähän hermostuin. Kiukuttavassa kohtauksessa yksi polion kohtalokkaana kesänä sairastaneista lapsista juttelee aikuisena, 30 vuotta myöhemmin, Buckyn kanssa ja sanoo näin.

[--]Twentieth-century medicine made its phenomenal progress just a little too slowly for us. Today childhood summers are as sublimely worry-free as they should be. The significance of polio has disappeared completely. Nobody anymore is defenseless like we were. (p. 247/295)

Häh? Pakko vähän paasata: polio ei ole vielä hävinnyt. Maailmanlaajuinen polion hävittämiskampanja on kieltämättä tehnyt häkellyttävän hyvää jälkeä. Polio on 99% hävinnyt... mutta viimeinen prosentti on tiukassa. Villiä virusta esiintyy edelleen, eikä hommaa saisi jättää kesken; polio kun on niitä harvoja tauteja, jotka todella on nitistettävissä. Niin kauan kuin polio liikkuu, uhka on olemassa.

Raivostuttaa Nemesiksen yksisilmäisyys, joka minun silmissäni kertoo hyvinvoiville länsimaille tyypillisestä asenteesta. Jos meillä ei täällä juuri nyt ole ongelmaa, ongelmaa ei ole. Tänään poliota on endeemisenä eli "kotoperäisenä" edelleen neljässä maassa: Afganistanissa, Intiassa, Pakistanissa ja Nigeriassa. Se on mahdollista hävittää vuoteen 2013 mennessä, mutta ei se spontaanisti mihinkään katoa. Niin kauan kuin sitä on, se voi tulla takaisinkin. Edes nykyaikainen lääketiede ei pysty parantamaan poliota. Sitä voidaan vain ennaltaehkäistä... ja järjestää fysioterapiaa uhreille.

Nyt salajuoneni täytyy paljastaa. Etsiskelin sitä nimensä hukannutta päähenkilön-lapsi-sairastuu-polioon -kirjaa (josta minulla on muistikuva vetävänä viihderomaanina), koska toivoin voivani innostaa ihmisiä lukemaan poliosta, ja ehkä myös tekemäään asialle jotain.

Tätä Rothia en voi suositella kuin puolilämpimästi, sen verran vaimeasti se minuun kolahti. Mutta polion vastaista kamppailua suosittelen! Huomenna menen töiden jälkeen helistelemään keräystölkkiä paikalliseen kauppaan. Tänään helistelen keräystölkkiä täällä. Jos voit, osallistu.

Pahoittelut jos näin konkreettinen maailmanparantelu tuntuu kirjablogin väärinkäytöltä... en ota tavaksi :-)

Philip Roth (2010). Nemesis. Jonathan Cape London / Random House eBooks. ISBN 9781446401101.

P.S. Rothista vielä - täytyyhän neljän Booker-palkinnon miehen kirjoissa olla jotain. Kuka fanittaisi? Ja osaatko suositella jotain muuta?

Seitsemän veljestä

Nahkaa ja kultaa!

Piti oikein kaksin käsin miettiä kirjoitanko Seitsemästä veljeksestä ollenkaan, sillä tässä on nyt hyvät mahdollisuudet leimautua ääliöksi. Mutta päätin antaa mennä, sillä asiassa on myös blogifilosofinen ulottuvuutensa: saako klassikkoja ylipäätään kommentoida, voiko niistä olla useampaa mieltä? Ennen kaikkea, voiko Suurta Klassikkoa lukea kuin mitä tahansa kirjaa? Seitsemän veljestähän on suomalaisen kirjallisuuden SE kirja jos jokin ylipäänsä on: kaikkien kirjojen isä ja äiti, suomenkielisen kirjallisuuden pyhä peruskivi...

Veljekset on ollut lukulistalla jo vuoden, sillä viime vuonna Aleksis Kiven päivän aikoihin päätin, että pitääpä lukea tuokin; olen melkein sataprosenttisen varma, etten ole lukenut Veljeksiä, ainakaan kokonaan. Tuskin olisin voinut sitä unohtaa jos olisin. Mutta tarina on tuttu sellaisen kulttuurisen osmoosin kautta, joka perehdyttää britit Shakespeareen ja saksalaiset Goetheen ilman varsinaista lukemista. Äidinkielen tunneilla luetaan pätkiä, tästä on elokuvia ja näyttämösovituksia. Osia ja elementtejä on kannibalisoitu erilaisiin intertekstuaalisiin viittauksiin. Luultavasti äidinkielen opettajan tyttäreen on siirtynyt Veljes-tietoutta ihan vain telepaattisena säteilynäkin!

Ensimmäinen sivu. 

Kun ajatus kirjan lukemisesta kunnolla alusta loppuun vihdoin pälkähti päähäni, menin ensimmäisenä tutkimaan kirjahyllyjäni. Eikös minulla ole tämä? On. Isoäitini isä on saanut tämän 60-vuotislahjaksi vuonna 1953 ja hänen leskensä on antanut sen tyttärentyttärelleen vuonna 1976. Minulle se päätyi siis äidinperintönä.

Tätä kirjaa on pakko ihailla esineenä: se on Akseli Gallen-Kallelan kuvittama, vienosti nahantuoksuinen, kullalla silattu, suorastaan huuruaa kansallista arvokkuutta. Mutta upea kappaleeni on totaalisen mahdoton mitä lukemiseen tulee. Fraktuura on liian rasittavaa tottumattomalle. Siihen tyssäsi ensimmäinen yritys sivistyä Veljesten verran.

Joskus alkuvuodesta keksin etsiä Veljekset Project Gutenbergin sivuilta e-kirjana. Latasin iPadille, luin parikymmentä sivua, ja sitten se taas jäi. Huoh. Mikä siinä on, että koskaan ei tunnu olevan juuri oikeassa mielentilassa Jukolaan poiketakseen? Lukeminen tuntui juuri siltä mitä se oli, pakonomaiselta yritykseltä paikata noloa puutetta kotimaisen kirjallisuuden tuntemuksessa. Varmaan olisin edelleen ja ikuisesti aikeissa lukea Veljekset ihan kohta, ellen olisi bongannut kirjastossa tätä äänikirjana.

Täydellistä. Kuuntelen äänikirjoja autossa työmatkalla. Stereoihin lallattamaan ja se on siinä: pakoon ei pääse kun radion puolella vaanivat raivopirteät juontajat. Loppujen lopuksi päädyin kuuntelemaan tämän melkein kokonaan äänikirjana; luin lopun e-kirjana, kun loma teetti taukoa työajoihin eikä enää haluttanut jättää kesken.

Nyt tullaan siihen pahaan paikkaan. Saako klassikon kokea samoilla ehdoilla kuin minkä tahansa kirjan? Jos saa, niin Veljekset ei täysiä pisteitä vedä. Kiven tarinointi on monin paikoin puuduttavaa. Esimerkiksi veljesten jouluaattoinen paini tuntuu jatkuvan ja jatkuvan ja jatkuvan... ja kiekkoa löydään ja lyödään ja lyödään siellä aholla.... jos olisin paperilla lukenut, varmaan olisi tullut kiusaus lehteillä ohi. Myös tarinaan sovitetut pienet, irralliset kertomukset ovat minun maallikkosilmissäni harhapolkuja. Minusta juoni olisi ollut toimivampi vähän tiiviimpänä.

Ennen kaikkea, kertomuksen olisi saanut päättää veljesten tarinan temaattiseen huippukohtaan, voitokkaaseen ja sovinnolliseen paluuseen Jukolaan juhlineen ja kihlauksineen. Käsi sydämellä, myöhempien vaiheiden kuvailu on minun silmissäni irrallinen ja ohuehko häntä suurelle kasvukertomukselle. Jukolasta lähteminen ja siihen johtaneet syyt, Impivaaran monet kokemukset, suhteet ympäristöön, kaikki tämä on juonellisesti terävää tavaraa, mutta mitä ihmettä varten pitää siihen perään ketuntassuja ja körttikauluksia liittää? Olisiko romaanimuoto kumminkin ollut vähän vieras ja vaikea hallittava näytelmiä ja runoja paljon kirjoittaneelle Kivelle? Viettelivätkö eeppisen tarinan mahdollisuudet liian kauas lähtöpisteestä?

Olisiko nykyaikainen kustannustoimittaja neuvonut karsimaan rönsyt ja leikannut pituudesta? Saako näin edes ajatella?

Minulla on suuria vaikeuksia ymmärtää myös komiikan rajoja Veljeksissä. Missä määrin se on komediaa? Kivellä on selvästi hauskaa - ja lukijallakin on tarkoitus olla hauskaa - monen hullunkurisen kohtauksen kanssa. Monesti onkin. Koomisista elementeistä huolimatta pohjavire on vakava. Luulisin. Veljeksiä kohdellaan loppujen lopuksi hellästi ja ymmärtäen. (Voisipa lainata toisesta suuresta suomalaisesta sanat tunnelmalle: aika velikultia!) En osaa tältä vuosisadalta käsin arvioida esimerkiksi veljesten suhtautumista Rajamäen rykmenttiin tai rovastiin tai Viertolaan luotettavasti. Onko kohtaaminen Viertolan isännän kanssa sonnikarjan teurasmaalla tragediaa... vai virnuillaanko siinä jotenkin peitetysti?

En tiedä. Veljekset on vanhaksi romaaniksi selvästi paremmin ymmärrettävä (self-contained?) kuin vaikkapa Alkion Puukkojunkkarit, mutta silti saa vähän varvistella. Pitäisikö esimerkiksi olla ärtyneempi ohuista ja vähäisistä naishahmoista? Luultavasti ei. Ei tähän juoneen olisi naisille juuri kummempaa osuutta voinut rakentaa.

Kahdessa asiassa Seitsemän veljestä on minusta briljantti kirja myös nykypäivän lukijalle. Ensinnäkin veljesten inhimillisyys ja luonnekuvaus on huikea saavutus. Monikaan nykykirjoittaja ei saa yhtä tehokkaasti esille luonteiden eroja ja erilaisten ihmisten keskinäistä dynamiikkaa kuin Kivi tässä. Tuo Veljesten näytelmämäinen dialogi, jota ensin vierastin, osoittautui kirjan mittaan yllättävän toimivaksi ja teräväksi työkaluksi.

Eikö tässä olekin selvästi Tuomas?

Toiseksi: kieli! Aleksis Kiven kieli on mehevää, rikasta, raikasta, kirpeää ja kiehtovaa, ainakin tältä vuosikymmeneltä katsottuna. Amman blogissa pohdiskeltiin vähän aikaa sitten kumpi kirjassa painaa, kieli vai tarina. Eihän niitä tietenkään voi täysin erikseen ajatella, mutta myönnän itse lähestyväni yleensä kirjoja tarinakylki edellä. Kiehtovat ihmiset ja ideat, jännittävät miljööt ja toimiva juoni, näitä yleensä etsin... mutta kielelläkin on väliä. Ihan arkisella tavallisella suomella kirjoitettu hyvä tarina kelpaa, mutta takkuava tai etäännyttävä kieli pilaa lukukokemuksen, ja loistava kielenkäyttö voi tehdä kirjasta Elämyksen isolla E:llä.

Seitsemän veljestä pelasti minulle kirjana kieli. Se kantoi yli puuduttavien suvantojen. Löysin tästä todella paljon sellaista kielemme arkkityyppistä ainesta, jonka juurta en ole ennen tajunnut. Kukapa ei arvostaisi aitanpolulla astelevaa emäntää kaikkine sivumerkityksineen? Lisäksi tekstissä on paljon yksinkertaisesti väkevää tai kaunista. Kas tässä makusteltavaksi syksyä: Mutta koivu kellastui, purppura-hameessansa seisoi haapa, ja illan kosteat sumut peittivät väikkyvään kohtuunsa Luhtaniitun. Tämä puoli Veljeksistä oli ainakin minulle uutta - että sen ilmaisussa on niin paljon kaunista.

Oman mausteensa lukemiseen antaa nykypäivän perspektiivistä myös kielen muutos. Monen sanan merkitys tai kirjoitusasu on hivuttaunut jännittävästi erilaiseksi vuosien mittaan (rakastella, niittu, lunttu, koska, kamoittava ja niin edelleen). Ja Ahti Jokisen luenta on briljanttia. Ihan alkuun dialogimuodosta johtuva nimien toistelu rassasi, mutta vähitellen sitä lakkasi kuulemasta. Jokinen saa mielettömän hyvin elämää veljesten persooniin sortumatta ylidramatisointiin... Todellista ammattitaitoa! Äänikirjana kuuntelu myös toimi minun tapauksessani siinä mielessä hyvin, että se pakotti rauhoittumaan tekstin ääreen; loppuosan lukeminen e-kirjana ei tuottanut minkäänlaista tuskaa, kun olin päässyt jo sisään kirjan maailmaan.

Silti on sanottava: minusta Seitsemän veljestä ei ole kestänyt aikaa niin hyvin kuin Minna Canthin tekstit. Canth toki kirjoitti vähän myöhemmin kun Kivi - mutta ajallisesti ero ei ole merkittävä, viisitoista vuotta Veljeksistä Työmiehen vaimoon. Ehkä asiaan vaikutti, että Canth oli Kivensä jo lukenut, ja niistä oppinut, kun taas Kivi itse joutui kyntämään neitseellisempää maata. Tyylillisesti Canthin tekstit ovat mielestäni tiiviimpiä kuin Seitsemän veljestä, johon on ydintarinan ympärille kietoutunut enemmmän jahkaamista.

Seitsemän veljestä sai taas muistamaan, että suomalainen kirjallisuus on kovin nuorta. Ajatelkaa vaikka Jane Austenia, joka kirjoitti romaaninsa 1800-luvun alussa, siis noin 60-70 vuotta ennen Kiveä. Ei ole vaikea nähdä, että Austen teki työtään kypsässä kirjallisessa maailmassa, taustanaan tuhansien teoksien tapetti... Kivi-paralla oli kirjoittajana epäilemättä vähintään yhtä paljon raakaa lahjakkuutta, mutta hän joutui romaanillaan raivaamaan tilansa umpimetsään.

Hmm. Nyt kun ajattelen asiaa umpimetsän kannalta, komiikan ottaminen isoon rooliin tässä romaanissa on itse asiassa aika huikea veto. Noina fennomaanien ja nationalistien päivinä humoristinen kuvaus suomalaisuudesta oli epäilemättä riskialtista puuhaa. Suomen kirjallisuus III tietää kertoa, että Seitsemän veljestä saikin murhaavat arvostelut vaikutusvaltaiselta professori Ahlqvistilta. Kun yritin etsiä netistä Ahlqvistin kritiikkiä, törmäsin hauskaan versioon täällä, kokeilkaapa! (Introlla tästä osoitteesta.)

Heh, Ahlqvistiä tuntuu rassanneen kirjan raakuus. Sitä ei kyllä nykykirjallisuutta harrastavan tarvitse hätkähtää... Ja olen ihan eri mieltä siitä, että veljeksiä ei muka erota toisistaan! Eikä kielessä ole mitään vikaa! Kun nyt tässä moitiskelen kansalliskirjailjaa, voinen mollata kuuluisan kriitikonkin makua ilman suurempia tunnonvaivoja. On jo valmiiksi barbaariolo.

Seitsemän veljestä kannatti lukea - osmoosin kautta hankkimani käsitys oli puutteellinen - mutta ei tämä romaanina ollut itsessään minulle kirjallinen täysosuma. Veljekset on kielellisesti jännittävä, ja arvostan kyllä Kiven terävää ihmissilmää, hänen vaivihkaista luonnekuvaustaan. Silti harmittelen, ettei Kivi elänyt kauemmin ja päässyt kehittelemään romaaniosaamistaankin pidemmälle.

Vaikea sanoa missä määrin tuo juoniongelma on Kiven kirjassa ja missä määrin lukijassa. Jos olisi mahdollista kuvitella neitseellinen tila, jossa lukisin Seitsemää veljestä ilman mitään ennakkotietoja, ilman kulttuuri-ikonipaineita... olisinko pitänyt tästä enemmän? Jos olisin kohdannut kirjan rakenteen avoimemmin, ja saanut nauttia vapaammin oivaltamisen ilosta sen kanssa, olisiko lukeminen antanut jotain muuta? Suuria klassikoita ei voi lukea ihan niin kuin muita kirjoja. Niitä ympäröi odotusten ja mielikuvien aura, joka värittää väkisinkin kokemusta. Mutta on niitä silti hyvä lukea. Usein ne ovat parempia kuin odottaisi.

Nyt kun jälkikäteen mietin omia odotuksiani Seitsemästä veljeksestä, huomaan että ne olivat mahdottomia ja ristiriitaisia: sen piti olla täydellinen romaani ja sen piti olla kuolettavan tylsä.

Hei, sehän olikin kirja, eikä ainoastaan klassikko.

Aleksis Kivi (1870). Seitsemän veljestä.

Alkuperäisen kustansi Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Perintökirjani (1953) on julkaissut "Werner Söderström Osakeyhtiö", Ahti Jokisen lukema äänikirja on äänitetty 1984 ja lainaamani versio on julkaistu 2008 (ISBN 978-951-0-34073-8). Project Gutenbergin e-kirja on vuodelta 2004 ja löytyy täältä.

Kappas, Veljekset löytyy myös Juhanin Rajalinin lukemana netistä, täältä.

Arvioita:
Mari Paalosalo-Jussinmäki Olivian blogissa
Salla Sallan lukupäiväkirjassa
Antti 50 kirjaa vuodessa -blogissa
Shettis Shettis's Blogissa