Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä

Kuva: Bazar

Itse asiassa on (kuolema siis), ainakin yhden lapsen leikkiä. Bradleyn mainio sankaritar Flavia de Luce on vasta yhdentoista korvilla ja siis määritelmällisesti lapsi, mutta tappavien myrkkyjen käsittely on yksi hänen lempihuvejaan.

Muutenkin kuolema askarruttaa Flaviaa... oma kuolema, äidin kuolema ja tässä kirjassa etenkin erään kylässä vierailevan muukalaisen kuolema.

Tutustuin kemiaa harrastavaan Flaviaan viime kuussa. Kokemus oli sen verran mainio, että seuraavaa alkoi tehdä mieli. Ja kas, kirjastosta löytyi.

Hyvä oli tämäkin: tarinalla on imua ja hymyilyttäviä kohtia riittää. Bradley maalaa mukavasti nostalgisen kuvan 50-luvun brittikylästä... mutta kun kirjoittaja ei elä samaa aikakautta, mahtuu kansien väliin sellaisia hahmoja ja tapahtumia, joita 50-luvun dekkariyleisö ei välttämättä olisi niellyt.

Lopputulos voisi olla keinotekoinen ja ärsyttävä mutta eipäs ole. Bradleyn käsissä yhdistelmä on tyylikäs ja sopivan yllätyksellinen. En tiedä olisiko loppuratkaisu ollut hoksattavissa ennakkoon. Itse nautin matkasta sen verran perusteellisesti, etten edes pähkäillyt mitä seuraavan kulman takana on odotettavissa.

Sitä paitsi Lasten leikin todellinen täky on silti Flavia. Harvoin törmää yhtä viihdyttävään romaanihahmoon. Laitanpa oikein kunnon sitaatin:

...koko homman loppu, allegro, oli yksi niitä paikkoja, joissa Beethoven ei näköjään ollut mitenkään löytänyt katkaisijaa. 

Tam...tam... tam-tam-tam se meni, ja kaikki luulivat että nyt se loppui. 

Mutta ei - 

Tam, ta, tam, ta, tam, ta, tam ta, tam - TA tam. 

Ihmiset nousivat ja venyttelivät ja huokaisivat tyytyväisinä kuultuaan juuri niin mahtavan sävelteoksen, ja yhtäkkiä: 

TA tum. TA tum. TA tum. Ja niin edespäin. TA tum. 

Se oli kuin sormeen tarttunut pala kärpäspaperia, jota ei saanut ravistettua irti. Kirottu juttu takertui elämään kuin iilimato. (s. 61)

Huomaatteko? 50-lukua - mutta silti ei.

Jos elämästä liikenee kymmenminuuttinen, seuraavaa suomennosta odotellessa voi kuunnella tämän:

Mainio kirja dekkareiden, älykkäiden nuorten naisten ja menneisyyden ystäville.

Alan Bradley. 2014. Kuolema ei ole lasten leikkiä. Suomentanut Laura Beck.
Bazar. Kirjastosta. 978-952-279-170-2.

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä he tekevät

Kuva/kansi: Tammi/Jussi Kaakinen

Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä he tekevät sai vankan suosituksen luotettavalta taholta jo ennen Finlandia-voittoa (kiitos Pirkko!) ja se olikin hyvä asia, sillä Finlandia-listaus ei minua juuri kannusta kirjaan tarttumaan... niin usein on oma makuni mennyt ristiin raadin kanssa.

Kannatti ehdottomasti lukea. Valtonen selvästi tiesi mitä teki kun kirjoitti, ja niin tiesi Brunilakin kun luki.

He eivät on tasapainoinen, kiehtova ja erittäin ajatteluttava romaani. Kieli toimii, virta vie.

Aika lailla napakymppi minun mielestäni siis.

***

Tarinaa - ja koko kirjaakin - on vaikea kuvata lyhyesti. Alussa ollaan 1990-luvun Helsingissä. Siellä Joe, nuori amerikkalainen neurotieteiden tutkija, viettää lyhyeksi jäävää kautta kehitysmaassa, jossa jokainen kuukausi tuhosi aivosoluja. Kun Joe lähtee, jää suomalainen Alina yksin Samuel-pojan ja heikon itsetuntonsa kanssa. Myöhemmin (2020-luvun alussa?) Joe on vakaa akateeminen kiintotähti. Hänen toinen perheensä on teini-ikävaiheessa. Rebecca-tytär testaa lupia kyselemättä uutta iAm-laitetta, joka tuo viihteen ja tiedon suoraan aivoihin. Eläinaktivistit ottavat kohteekseen Joen, jonka tutkimustyö perustuu eläinkokeisiin. Mutta onko isälleen täysin vieras Samuel yksi ekoterroristeista?

He eivät pitää sisällään hengästyttävän monia teemoja. Riippuu varmaan lukijasta mitkä muodostuvat olennaisiksi kullekin. Itseäni kosketti erityisesti iAm-laite ja sen markknointi. Vaikka nimi on uusi,  kapineen konsepti on scifin ystäville tuttu. Valtonen onnistuu kuitenkin tuomaan ideaan tuoretta kierrettä johtamalla ajatukset vaivihkaa suoran nettiyhteyden yksilöpsykologisiin ja yhteiskunnallisiin vaikutuksiin... Ja laitteen lanseerausmarkkinointi oli sekin hytisyttävää: pelottavan uskottavaa, kauhistuttavan tehokasta! Ajattelumallit ovat tätä päivää, vaikka kallon ja aistien suojavallia ei ole vielä ohitettu.

Toinen minua kiinnostanut sivuteema liittyi akateemiseen julkaisemiseen ja tutkimuskulttuuriin. Valtonen kuvaa kokemuksen tuomalla osaamisella sekä yliopistomaailman raadollista kilpailua että julkaisujen laatuun ja tuottamiseen liittyviä kipukohtia. Open access -ajattelu ehkä vaikuttaa, joskus, jollain aikavälillä... mutta ainakin toistaiseksi tärkeiksi rankkeeratut tiedelehdet ovat kaikkea muuta kuin vapaasti saatavilla. Valtonen ei taida uskoa ainakaan nopeaan muutokseen, sillä Joe on mukana organisoimassa boikottia akateemista julkaisemista dominoivaa mediaimperiumia vastaan.

He eivät panee muutenkin miettimään tieteen ja rahan rajapintoja; akateemisen maailman sisäänrakennettuja bisnesmalleja ja instituutioita.

Mutta nämä minua kovastikin kiehtoneet jutut olivat pohjimmiltaan sivuseikkoja. Luulisin.

Vahvimmin kirjasta jää mieleen juuria myöten todelta tuntuva viesti: me emme ymmärrä itseämme, emmekä toisiamme. Emme kuuntele toisiamme, emme ole rehellisiä itsellemme.

He eivät tiedä mitä he tekevät, sanoo romaanin nimi... mutta pohjimmiltaan luin sen tarkoittavan, että me emme tiedä mitä me teemme, ja olemme kyvyttömiä näkemään oman sokeutemme.

Voi että kun osaisikin pysähtyä miettimään miksi toinen tekee niin kuin tekee - ja ehkä vielä sitäkin ennen -  miksi itse tekee niin kuin tekee.

***

Otetaanpa tähän kohtaan sitaatti teemasta, jota en ole käsitellyt ollenkaan, nimittäin suomalaisuudesta.

Pelkäsivätkö nämä ihmiset todella toisiaan näin paljon? Että tekivät kaiken mieluummin huonosti yksinään kuin hyvin yhdessä? Eikö kannattaisi kertoa toisille ideoistaan, jotta niistä voitaisiin yhdessä saada parempia? Jos Piilaaksossa oli järkevää liittoutua, eikö sitten pienessä nurkkauksessa keskellä metsää, muun maailman ulkopuolella? Mutta suomalaiset ilmeisesti halusivat tehdä kaiken omalla tavallaan, yksin, ilman apua, vanhojen kavereiden kesken, niin kuin aina ennenkin. (s.87)

***

Ymmärrän niitä, joiden mielestä romaanissa oli "liikaa" aineksia... Kokonaisuus on kieltämättä vähän hengästyttävä, niin kuin nyt jälkikäteen huomaan, kun yritän sitä kuvata. Silti, minulle paketti oli juuri sopiva. He eivät on juonellisesti hyvä ja koukuttava kertomus, johon lukutoukka saa antaumuksella  uppoutua. Mutta se oli enemmänkin: syvästi inhimillinen ja älykäs teos.

Minusta Valtonen on tässä yltänyt ihmiskuvauksessaan hulppeasti Lionel Shriverin tasolle.

Jussi Valtonen (2014). He eivät tiedä mitä he tekevät. Tammi. 978-951-31-7429-3.

Arvioita:

Kirsin mielestä ostaja saa rahoilleen vastinetta - olen samaa mieltä!
Arjakin nautti mutta olisi kaivannut loppupuolelle tiivistämistä.
Minna päätyi samantapaisiin ajatuksiin kuin minäkin: ehkä emme kukaan tiedä mitä teemme...

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti

Ilmestyskirjan tädissä täydellistä elämää tavoitteleva Airi Kivikko kärsii miehensä tädistä.

Luitte oikein. Ronski Liila-täti saa Airin näkemään punaista. Airi haluaa kauniit häät, unelmien kodin ja tunnelmallisia sukujuhlia - Sinkkuna elävä Liila juo, polttaa, kiroilee ja raahaa perhejuhliin itseään nuorempia prätkäjätkiä. Eikä siinä vielä kaikki: kun Airin palaa töihin, päätyy hän yrityskauppojen seurauksena samaan firmaan tuon kamalan sukulaisen kanssa.

Holopainen kehittelee tästä kaikesta viihdyttävän tarinan, mutta minulla oli kieltämättä pieniä vaikeuksia niellä perusasetelmaa. Kertoja-Airin inho ja epäluulo Liila-tätiä kohtaan on tarinan keskeinen käyttövoima. Mutta samainen inho tuntuu hänen avomiehensä, muiden sukulaisten ja vieläpä työkaverienkin näkökulmasta kohtuuttomalta. Myös ainakin tämän lukijan oli sitä vaikea ymmärtää. Ensimmäiset 90 sivua odotin koko ajan jotain paljastusta, joka selittäisi Airin tunteet.

Sorry spoilaus. Ei sellaista tule.

Airin fiksaatio kiinnosti minua sen verran, että asiaa piti oikein pohtia. Ei tule mieleen vastaavaa tilannetta omasta elämästä. Itse uskoisin, että miehen kummallinen sukulainen huvittaisi? Ollakseen aidosti ärsyttävä tuommoisen tädin pitäisi kyllä tehdä minulle jotain huomattavasti henkilökohtaisempaa kuin olla olemassa ja osallistua sukujuhliin.

Kehittelin tästä sellaisen teorian Airi kokee tukahdutettua kateutta ja epävarmuutta; hän siis projisoi Liilaan oman käsittämättömän ahdasmielisyytensä aiheuttaman turhauman ja sisäiset itsekkyysepäilynsä.

Tuosta tulikin jo selväksi, että kirjan päähenkilö ei minua erityisesti miellyttänyt. Hassua kyllä, kirja itsessään oli silti mukavaa luettavaa, kunhan lakkasin tuosta pienestä uskottavuuskysymyksestä stressaamasta. Holopaisella on hyvä havainnointikykyä ja tekstissä oli paljon pieniä oivalluksia, jotka huvittivat. Airi-antisankaritar on kaikessa ärsyttävyydessään hauska hahmo.

"Pojilla ei ole ollut mitään hätää", vakuutti perhepäivähoitaja Jatta buddhamaisen tyynesti hymyllen. "Ehkä hän itkee myös syyllisyyttään siitä, ettei edes muistanut äitiä kun oli niin hauska ja jännittävä päivä." 

Jäykistyin vihjauksesta että oma lapseni ei ikävöisi minua, mutta sen paljastaminen tekisi itsestäni lapsellisen, joten hymyilin suopeasti takaisin. (s. 41)

Pidin myös Tädin työelämäkuvauksesta. Vaikka oma työpaikkani on varsin toisenlainen, tietyt piirteet kuulostivat omakohtaisestikin tutuilta, ja muilta kuullun perusteella uskon loputkin.

Minulla meni tovin ennen kuin kirja nykäisi mukaansa, mutta kun vauhtiin oli päästy, se piti kyllä otteessaan. Meno parani loppua kohti.

Anu Holopainen on useimmille tuttu nuorille suunnatusta Syysmaa-sarjasta. Ensikokemukseni Holopaisen kirjoista on silti niin sanotusti aikuisten hyllystä. Ilmeettömästä miehestä pidin. Ilmestyskirjan täti seuraa Ilmeettömän miehen mallia siinä mielessä, että mukana on mahdollisesti ripaus magiaa, mutta tyylilaji on aivan toinen. Kustantajan mukaan tämä on chick littiä mutta enpä tiedä - eikö siinä pitäisi olla rakkaustarina silloin? Tämä on lähinnä antirakkautta ja miehet enimmäkseen ignoorataan.

Ehkä tämä on ... chick lit angstia? Angsti-chick littia? Jotain mitä Bridget Jonesin päiväkirjat ja Paholainen pukeutuu Pradaan voisivat tehdä Täydelliselle paistille pimeässä?

Ehkä lopetan genrepohdinnan tähän ennen kuin tulee enemmän vahinkoa.  Ilmestyskirjan täti oli hyvää viihdettä ja näppärä sivustahuuto erinäisiin työelämäkeskusteluihin.

Anu Holopainen (2014). Ilmestyskirjan täti. Myllylahti. 978-952-202-506-7.

Kirsi Kirjanurkassa luonnehti satiiriksi. Jeh, sitähän se oli.
Linnea Kujerruksista olisi halunnut keskustella Airin kanssa hänen prioriteeteistaan ja piti alusta enemmän kuin lopusta.
Morrekin kiinnitti huomiota romanssivajeeseen.

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

Kuva: WSOY

Hyvä aviomies on tietysti jokanaisen toiveuni, joten ilahduin kun sellainen yllättäen putkahti postiluukusta. Kuherruskuukausi jäi lyhyeksi mutta oli intensiivinen: päästyäni noin sivulle 90 olin jo tukevasti sitoutunut, ja kirja oli pakko lukea saman tien.  Onneksi sattui sellainen päivä, että Aviomiehen kanssa huomiostani kamppailivat vain siivous ja pyykit.

Mitähän juonesta sanoisi? Varautunut Tess saa kuulla aviomiehensä rakastuneen parhaaseen ja ainoaan ystäväänsä. Tyttärensä menetykseen jähmettynyt Rachel saa hänkin uutisen: elämän ainoa valopilkku, pieni pojanpoika, viedään pian toiselle mantereelle. Ja Cecilia, tehokas Tupperware-kuningatar, löytää sattumoisin miehensä kirjoittaman kirjeen. Avattava kuolemani jälkeen. Tietenkään Cecilia ei sitä lue, koska hän on kaikin puolin kunnollinen ihminen. Paitsi että tietenkin lukee, lopulta.

Kirjan asetelma on melko yksinkertainen, eikä keskeisen juonenkäänteen arvaamiseen vaadita kummoisiakaan lukijanvaistoja. Loppu kuitenkin onnistui yllättämään ja ennen sitäkin Aviomies piti herpaantumatta mukanaan. Salaisuus taitaa olla tuttuuden ja outouden sekoituksessa; päähenkilöiden selviytymisstrategioissa on jotain mainion inhimillistä. Heidän sisäiseen puheeseensa jää kiinni. Etenkin Ceciliasta tuli minulle hyvin todellinen hahmo.

Cecilia halusi järjestää täydelliset merirosvojuhlat. Jostakin syystä hän halusi tehdä vaikutuksen varsinkin Tess O'Learyyn. Cecilia tunsi käsittämätöntä vetoa Tessin kaltaisiin arvoituksellisiin, tyylikkäisiin ihmisiin. Useimmat Cecilian tuttavat olivat kovia puhumaan. He puhuivat toistensa päälle halutessaan epätoivoisesti kertoa omat juttunsa. "Olen aina inhonnut vihanneksia... lapseni ei syö muita vihanneksia kuin parsakaalia... meillä taas rakastetaan raakoja porkkanoita... minä rakastan raakoja porkkanoita!" Keskusteluun oli työnnyttävä väkisin mukaan, sillä muuten ei ikinä saanut suunvuoroa. Mutta Tessin kaltaisilla naisilla ei tuntunut olevan mitään tarvetta tilittää elämänsä arkipäiväisiä seikkoja muille, ja juuri sen takia Cecilia paloi halusta kuulla ne. Pitääkö HÄNEN lapsensa parsakaalista? (s. 121)

Moriartyn tyyli on kepeää ja kumminkin tarkkasilmäistä. Helene Bützow on taas kerran suomentanut niin, että ei oikeastaan tule huomanneeksi lukevansa käännöstä. Viihtymisen puolesta Aviomies oli vähintään yhtä hyvä lukukokemus kuin Weinerin Ikuiset ystävät, mutta Moriartyn kirjassa draamassa on enemmän tummia, tosia sävyjä. Onni on haurasta eikä omien tekojensa seurauksia aina näe ennalta. Moriartylla on tässä käytössään jonkinlainen elämän kaaosteorian sovellus: hyvin pienet tekijät johtavat suuriin muutoksiin. Hmm, ehkä tuo kannen mystinen perhonen onkin kaaosteoriareferenssi. Aviomiehessä myös pohditaan tietämättömyyden ja tietämisen välistä eroa. Kaikkihan me haluamme aina tietää täyden totuuden - mutta tekeekö totuuden tietäminen onnelliseksi?

Koukuttava tarina. Aion panna tämän kiertoon kaveripiirissä, jotta pääsen väittelemään Tessin valinnoista ja Cecilian reaktoista.

Liane Moriarty (2014). Hyvä aviomies. Suomentanut Helene Bützow. WSOY. 978-951-0-40599-4.

Arvioita:
Kirsin kirjanurkassa todettiin nopealukuiseksi ja vetäväksi
Norkku Nenä kirjassa -blogissa kehuu kelpo kesäkirjaksi
Myös Minna Ja kaikkea muuta -blogista arvasi juonen perusjujun, mutta eipä se häntäkään haitannut.

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Kuva/kansi: Atena/Elina Warsta*

Tässä kuussa ei ole päivityksillä juhlittu, sillä kiireen keskellä olen enimmäkseen vain napsinut rauhoittavia**, mutta yhden uuden kirjankin sain sentään loppuun. Tämä tupsahti Pienen esikoiskirjakerhon kautta minulle. Päätin lievästä novelliallergiastani huolimatta kokeilla Pölynimurikauppiasta, koska a) nimi on hyvä, b) äitien erehdykset ovat minulle rakas aihe ja c) takakansi lupasi mm. tarkkanäköisyyttä, riehakkuutta ja tytärnäkökulmaa.

(Arvelin myös, että ohuen novellikokoelman saattaisin saada loppuunkin tässä pähkähullussa kuussa.)

Noh, loppuun sain. Pari kertaa nauraa hykertelinkin, sillä Pöyliön tarinat ovat kieltämättä riehakkaita ja mustan huumorin kyllästämiä. Tarkkanäköisyydestä sanoisin, että näkemys on tarkka mutta onneksi tulkinta on perinpohjaisen överiä. Toivon ettei kovin monessa suomalaisperheessä painiskella ihan tällaisten äitiongelmien kanssa. Pölynimurikauppiaassa äidit aiheuttavat vaikeuksia (tyttären) syntymästä (äidin) kuolemaan ja vähän sen jälkeenkin. Yksi orgioi vanhoilla päivillään, toinen tuuppaa tyttärensä naapuriin rakkautta metsästäessään, kolmas raahautuu ruumiina pitkin metsäteitä.

Olen itse viime vuosina katsonut näitä äiti-tytär -juttuja enemmän äidin kuin tyttären vinkkelistä, joten sinänsä tästä äitiyttä problematisoivasta kokoelmasta sai mukavasti tuuletusta. Äidit ovat tyttärilleen väkisinkin hankalia, ei siitä mihinkään pääse. Oman äidin tarinasta löytyvät ne ydinmyytit joita vastaan itse kukin itseään peilaa; sitä yrittää lopun ikäänsä olla erilainen tai samanlainen tai molempia yhtä aikaa. Ja sama edellisessä sukupolvessa, ad infinitum. Aikuistuvan tyttären ja vanhenevan äidin väliin puristuva nainen on äidin tytär ja tyttären äiti, tiukasti ankkuroitu sukupolvien ketjuun mutta silti vähän hukassa. Kun pitäisi olla itsensäkin, jossain välissä.

Pidin Pöyliön novellien häpeilemättömän ronskista otteesta. Nämä olivat anteeksipyytelemättömiä tarinoita, sellaista ota tai jätä - lajia. Vain viimeisessä novellissa (Melkein ihminen), jossa kokonaisuutta kasataan yhteen, oli jokin selittelyn sivumaku. Erityisesti pidin novelleista Kellonkissaniitty, jossa kuoleman armollisuus paljastuu, ja Side, jossa tyttären on selviydyttävä kahdesta polvesta äitejä.

Kaikkiaan pidin kokoelmasta. Se ei ollut ehkä ihan niin hulvaton kuin takakannen vakuuttamana kuvittelin, mutta enpä voi väittää pettyneenikään. Nyt pari päivää tätä settiä pureksittuani tulin siihen tulokseen, että Pölyimurikauppiaalla on sanomakin. Tai ehkä kaksi. Kröhöm. Toinen voisi olla jotain tyyliin älkää nyt ottako niin kamalan vakavasti tätä elämää. Ja toinen voisi olla vaikka että saat anteeksi (lausutaan lähimmälle äidille tai tyttärelle).

Otetaanpa vielä teksinäyte, ettei tyyli unohtuisi.

Tainalle selvisi sairaalan aulassa, että isä ei aikonut antaa periksi. 

- Äiti haudataan meidän yhteiseen hautaamme, isä sanoi. - Nimetkin on jo kiveen kaiverrettu. 

Äidin kuolemasta oli puoli tuntia. Taina ei käsittänyt, miten hautapaikkakiista oli ehtinyt syntyä matkalla osastolta aulaan. (s. 41)

Sopivasti absurdia, mukavasti napakka. Yhteen pidempänä tämä olisi tuntunut venytetyltä. Eikä olisi mahtunut käsilaukkuun.

Sari Pöyliö (2014). Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä. Atena. 978-952-300-033-9.

Arvioita:
Kirsi Kirjanurkassa piti mainiona.
Taika Kirjasfääristä kiteytti hienosti: mukava huomata, että oma tapa mokata äitiys on vain yksi monista... jep!
Zephyr Kirjanurkkauksesta tykkäsi mutta olisi kaivannut vähän laajempaa perspektiiviä


*Elina Warstan kannet - ah!
**Ei viittaa tabuihin vaan jo moneen kertaan luettuihin, rakkaisiin, ihanan helppoihin kirjoihin. Parempaa kuin Valium. Tai en tiedä. Sitä en ole kokeillut.

Jaakko Hintikka: Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka

Kuva/kansi: WSOY/Matti Ruokonen

Filosofian harrastukseni on sen verran ohutta, etteivät Jaakko Hintikan työt ole minulle tuttuja. Kun Hesarissa oli juttua tästä hänen erikoisesta kirjastaan, tunnistin sentään hämärästi nimen ja uteloiduin aivan tuhottomasti. Filosofi kirjoittaa kuolleen vaimonsa elämäkerran? Ja vaimo on ollut filosofi itsekin ja viettänyt villiä elämää 70-luvun USA:ssa?

Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka vastasi kaikkea, mitä kirjasta olin lehdistä hutaisten lukenut. Samalla se onnistui olemaan jokseenkin erilainen kuin odotin. Noin puolet kirjasta on Jaakko Hintikan kuvausta vaimonsa taustasta, elämänvaiheista ja Hintikoiden rakastumisesta. Toinen puoli koostuu Merrillin viesteistä Jaakolle. Kokonaisuus on kiehtova, niin kuin vain voimakas ja tosi tarina voi olla.

Kiinnostavia ovat myös Merillin - tai kenties Hintikoiden - ajatukset rakkauden luonteesta. En ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että rakkauden voisi nähdä me-subjektin näkökulmasta, tähän tapaan:

Kun joku sanoo rakastetustaan: "En voi elää ilman häntä", hänen lausumansa ei ole totta biologisessa mielessä. Mutta eksistentialistisessa mielessä se on kirjaimellisesti totta sikäli, että toisen henkilön menetys ei tuhoaisi heidän kahden jaettua nykyistä elämää vaan myös, ja mikä tärkeämpää, tavoitteiden ja suunnitelmien verkoston, joka muodosta heidän jaetun sartrelaisen identiteettinsä, heidän me-subjektinsa. Rakastuneena oleminen tarkoittaa osallistumista me-subjektin luomiseen. (s. 121)

Hintikan argumentti perustuu käsitykseen minuudesta dynaamisena intentioiden koherenssina, jolloin jaettu subjektiivisuus kirjaimellisesti tekee ihmisestä toisen kuin ennen, osittain tai kokonaan yhtä rakastetun kanssa. Hintikan kirjassaan (vähän hajanaisesti) esittämät ajatukset ovat ainakin minulle aidosti erilainen tulokulma rakastamisen ihmeeseen. Jostain syystä rakkaus ei ole näyttäynyt minulle ikinä filosofisena kysymyksenä, eikä liioin filosofia rakkauden tarkastelun paradigmana. Olen selvästikin sisäistänyt perinteisen jaon järjen ja tunteen alueisiin! Tämä omaa rakkauttaan työstävien filosofien kirjoittama teksti osoittaa, että järki voi näemmä käsitellä myös tunnetta sortumatta viisasteluun tai mitätöintiin. Melkeinpä sääli, että Hintikka ei kirjoittanut puhtaasti filosofista opusta aiheesta. Selvästikin hän on aihetta pohtinut kerran jos toisenkin.

Hm. Valitsin vähän vaikean sitaatin. Otetaan toinen, reiluuden vuoksi:

Mitä rakkaus oikeastaan on? Miten se ilmenee? Rakastavaiset pitävät toistensa seurasta. He nautiskelevat iloista, joita he toisilleen tuottavat. Huomaavainen rakastaja arvostaa ja ihailee rakastettuaan. Mutta onko siinä kaikki? Mahdollistaako rakkaus sen, että ihminen löytää sen, mikä on rakastetussa ihailtavaa, vai rakastaako toista ihmistä siksi, että on havainnut hänet ihailun arvoiseksi? (s. 129)

Voin rehellisesti sanoa, että en ole koskaan lukenut tämänkaltaista kirjaa. Vertailukohdat puuttuvat. En tiedä kenelle tätä voi suositella. Rakastuneille? Viisauden rakastajille? John F. Kennedyn seksielämästä kiinnostuneille tirkistelijöille Hän valitsi tarjoaa sangen vähän; iltapäivälehdissä on luullakseni siteerattu kaikki siitä aiheesta sanottu.

Tekstinä ja elämäkertana Hän valitsi on korkeintaan keskinkertainen. Rakenne ei ole toimivin mahdollinen ja teksti on yhtä aikaa sekä täsmällistä että vahvasti värittynyttä. Kirjoittajalla ei tunnu olevan edes tarkoitusta välittää Merrillistä kokonaiskuvaa. Hintikan Merrill on epätodellisen ihmeellinen olento; kaipauksen luoma kuvajainen, jonka heikkoudetkin on selitettävä täydellisyyden aspekteiksi. Jos Merrill todella oli niin ihmeellinen kuin tässä elämäkerrassaan, hänen on täytynyt olla jokseenkin sietämätön (ajattelee kyynikko). Mutta eipä silti, Jaakko Hintikka antaa ymmärtää itsekin olevansa vähintään toisen vaimonsa veroinen.

Filosofilla pitää olla hyvä itsetunto!

Silti Hän valitsi on kaunis. Se on upea rakkauskirje kauan sitten kuolleelle naiselle. Se on myös täynnä hyviä kysymyksiä, jotka jäävät vaivaamaan mieltäni pitkäksi aikaa.

Jaakko Hintikka (2014). Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka. WSOY. Suomentanut Tarja Kontro. 978-951-0-40257-3.

Arvioita:
Irja Kirjavinkeissä toteaa aivan oikein: Onnekas Merrill!
Hannu Poutiaista Savon Sanomissa kirja ei pakahduttanut.
Sinisen linnan kirjaston Mariaa Hintikan kliseet hieman vaivaannuttivat.

Hilkka Ravilo: Terhi

Kuva: Myllylahti.

Hilkka Ravilo on yksi suursuosikkejani, joten uusin on väistämättä lukulistalla. Terhi ilmestyi marraskuussa, ja olin sitä jo kirjastosta jonottamassa, kun sainkin yllärinä teoksen kotiin. Kiitoksia vain Myllylahdelle!

Terhi on hyvin ravilomainen tarina: se kertoo miten nainen omien olosuhteidensa ohjaamana päätyy valintoihin, jotka ehkä äkkiseltään näyttäisivät käsittämättömiltä.

Terhi kasvaa työläisperheessä eikä pääse opiskelemaan, koska talolainan maksamiseen tarvitaan hänenkin tulonsa. Työ rahastajana linja-autossa antaa tilin mutta myös tutustuttaa syrjässä kasvaneen nuoren naisen uusiin ajatuksiin ja ihmisiin. Niljakas Hannu, varakkaassa perheessä kasvanut taistolainen, tuntuu äkkiseltään paljon kiinnostavammalta kuin naapurin nuori isäntä Juhana, olkoonkin että Juhana olisi valmis viemään vaimoksi ja Hannu tarjoaa lähinnä marxilaista marssiseuraa. Terhin elämää hallitsee silti pitkään sisar Anne, joka vanhempien äkisti kuoltua jää Terhi hoiviin.

Lopulta, niin kuin Ravilon kirjoissa usein, jokseenkin onnelliseen loppuun tarvitaan murha.

Päähenkilön persoonassa on Ravilon naiskertojille hyvin tyypillistä etäisyyttä. Terhi katsoo omaa elämäänsä viileän rauhallisesti, kuin hieman ulkopuolisena, silloinkin kun tunteet ovat ehkä kuumia. Tyyli tuo välillä mieleen Verrosen kertojat, jotka vaikuttavat joskus suorastaan tunnekylmiltä. Lakoninen sävy tekee jotenkin kokemisesta paljaampaa. Sekä hyvät että pahat ovat suoremmin sellaisia kuin ovat.

Ihan lempparikseni Ravilon tuotannossa Terhi ei nouse, mutta se nyt on vähän kuin sanoisi Veuve Clicquot'sta että ei se aivan parasta samppanjaa ole. Puhutaan hyvän ja loistavan eroista. Terhi on hyvä, esimerkiksi Mesimarjani ja Kylmät kädet ovat loistavia.

Terhissä rytmiä vähän häiritsi ajoittainen saarnaavuus; henkilöt puhkesivat yhtäkkiä noin vain sivun mittaisiin palopuheisiin aiheesta tai toisesta. Myös nämä sivutarinat olivat hyvää luettavaa, ei siinä mitään, mutta jotenkin ne harhauttivat ainakin minun ajatukseni välillä peruskuvioista.

Tässä ote yhdestä mainiosta harhautuksesta; Anne selittää miksei halua pyrkiä teologiseen tiedekuntaan.

[--] Jos mää sanosi, että lattia o likane, o likase vastakoht puhras, mut piipakielel puhta vastakoht o aistilline! Millo viimeks pesti keittö lattia? Tosa o selväst hillo jote keittiö lattia o aistilline! Iha sama kertos Mika Waltari kirjassas Mikael Karvajalka. Olek sää se lukenu?" 

Nimi tuntui vieraalta, joten sanoin että tuskin. 

"Siin suomalain Mikael Karvajalka seikkailis keskiajal pisi Eurooppa ja tutustus oppineisi, papei ja munkei, joire kans viinimuki käres pohtis, pääseväk hiire ja rota suora tavase, jos nee hukkus ehtoollisviiniastia. Eivä olis opit viiressaras vuores muuttune! [--] (s. 221)

Piti ottaa pidemmänpuoleinen pätkä, jotta Ravilon tässä käyttämä kieli kunnolla pääsisi oikeuksiinsa. Terhi ja hänen lähipiirinsä Lohjan Lieviön kylässä puhuvat niin mehevää murretta, että se suorastaan tirskahtelee. Olen yleensä aina ajatellut, että murteella kirjoitettu teksti on hankalaa, mutta nyt joudun jo toisen kerran parin viikon sisään toteamaan, että eipä ole, ei. Ei ainakaan silloin kun toteutus on hyvä.

Kyl mul varmast maistus näit lisäki.

Hilkka Ravilo (2013). Terhi. Myllylahti. 978-952-202-443-5.

Arvioita:

Tuija Kirjavinkeissä piti hyvänä lukukokemuksena.
Jori Kaiken voi lukea -blogista neuvoo aloittamaan raviloinnin jostain muusta kirjasta

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Kuva/kansi: Teos/Hannu Mänttäri

Auringon ydin tuli lukumaratonin ansioista luettua niin kuin hyvä (riittävän lyhyt!) romaani pitää lukeakin: kertaistumalta. Sinisalon uusin on tietty itsestäänselvästi lukulistalla, mutta samalla mielessäni epäilin, olisiko Ydin minun juttuni. Vaihtoehtoishistorioista en nimittäin yleensä perusta.

Tässä tapauksessa ratkaisu kuitenkin tuntuu perustellulta ja toimivalta.

Ydin tapahtuu meidän aikanamme mutta toisenlaisessa Suomessa, sellaisessa, jossa jo puukkojunkkarien aikaan on ymmärretty tehdä yhteiskuntavakautta edistäviä ratkaisuja. Kunnon miehekkäille miehille on varattu oikeus omaan suostuvaiseen naiseen, koska miehillä on luontainen ja pakonomainen, järjen kontrollin ulottumattomissa oleva sukupuolivietti. Tämän luonnonvoiman kesyttämisen varmistaakseen on Suomen Eusistokraattinen Tasavalta ryhtynyt valikoimaan lisääntymään sopivat (nais)yksilöt ja ennen kaikkea alkanut vahvasti suosia oikeanlaista käyttäytymistä. Vääränlainen fenotyyppi johtaa ulkopuolelle sulkemiseen, epäkelvoksi luokittelemiseen ja sterilisaatioon. Emansipoitumisen asemesta on koettu domestikoituminen.

Eikä siinä vielä kaikki. Kansanterveyttä vaaliakseen on valtio myös pitänyt voimassa kieltolain ja bannannut alkoholin lisäksi muutkin mielihyvää tuottavat aineet: nikotiinin, kofeiinin ja viimein myös chilin, jolla päähenkilöt Vanna ja Jare käyvät salakauppaa. Itsekin kapsaisiinia käyttävä Vanna käy Ytimessä taistelua syövyttävää masennusta ja loputtomia itsesyytöksiä vastaan; pikkusisko Mannan muisto ei jätä häntä rauhaan. Ainoa apu on kapsaisiinin kirkas tunne.

[--] Upea, räjähtävä tuska lyö taas suuhuni kuin joku olisi juuri iskenyt hampaani sisään moukarilla. 

Poltetta on suojeltava kuin hiipuvaa liekkiä. Sen on annettava elää, sitä ei pidä tukahduttaa leivällä tai maitotuotteella tai viileällä juomalla. Sillä niin kaunan kuin suu ja vatsa tuntee pyhää tuskaa, ruumis pumppaa elimistöön hekumallisia opiaatteja. [--] Habanerossa on huikeat diskantit, sen poltto on kimeää ja korkeaa kuin hermoon osuva pora. Habaneron makuväri on keltainen, melkein valkoisen keltainen, sen salamointi välkkyy näköhermoissani. Tämä on paras veto ikinä, ikinä, ikinä. (s. 133)

Olen pitänyt kaikista lukemistani Sinisalon kirjoista, joistain enemmän, toisista vähemmän. Auringon ydin on melko erilainen kuin tähänastinen lempparini Linnunaivot, mutta Ydin tuntuu ainakin näin lyhyen miettimisen jälkeen vähintään yhtä hyvältä lukukokemukselta. Se ei ole yhtä arvoituksellinen kuin Linnunaivot, mutta oivaltamista riittää jonkun verran, hahmot ovat riittävän ristiriitaisia ollakseen mielenkiintoisia ja tekstikin on passelisti väliin runollista ja väliin sujuvan huomaamatonta. Erikoinen ympäristö on toteutettu hyvin ja nimikkeistön nätti niiaus H. G. Wellsin suuntaan miellytti.

Tarina myös liikkuu mukavassa rytmissä. Yksi omaleimaisen maailman hankaluuksia on, että lukijalle pitäisi kertoa riittävästi ympäristöstä, mutta pitkälliset infodumpit tekevät helposti kirjasta tahmean ja puuduttavan. Sinisalo osaa sirotella infodumpit sopivasti. Spekulaatioon on myös helpompi mennä mukaan, kun siitä ei yritetäkään tehdä osaa "meidän" todellisuuttamme; tässä tapauksessa uhkakuvan sijoittaminen reilusti kuvitteellisen puolelle tekee siitä oikeastaan pelottavamman. Kuten yksi kirjan hahmoista toteaa,

[--] Moni saattaisi elää aivan tyytyväisenä ilman autoa, tai ymmärtäisi hyvin, että sen hankkiminen vaatii ponnistuksia ja joistakin muista asioista tinkimistä. Mutta jos riittävän ponteva ryhmä iskoistaisi jatkuvasti muiden päähän ajatusta, että ilman autoa eläminen on mahdotonta, että autottomuus on ihmisoikeusloukkas - kuinka moni siinä tilanteessa kieltäytyisi valtion jakamista ilmaisista autoista?" (s. 262)

Auringon ydin kertoo, että kaikkein addiktiivisen huume on oikeastaan valta. Jep. Noh, vaarallisin ainakin. Käyttäjälle ja ympäristölle. Mutta ei chilikään mitään nössöjen kamaa ole. Suosittelen Ydintä lämmöllä kaikille spefiä sietäville... ja nopean ja kuuman ruoan ystäville lisäksi tätä katkarapukastiketta, tuplachilikastikkeella.

Johanna Sinisalo (2013). Auringon ydin. Teos. 978-951-851-552-7.

Arvioita:
Juhani Karila Hesarista viittaa Taivaslauluun ja Orjattareen osuvassa arviossaan, mutta myös spoilaa hieman enemmän kuin itse arviolta toivoisin.
Hannu Kirjavinkeistä sanoo reippaasti Sinisalon toistaiseksi parhaaksi
Taika Kirjasfäärissä päättää juttunsa osuvasti "Bravo!"
Krista Lukutoukan kulttuuriblogista napsautti viisi tähteä.

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo, se uusi suomennos

Kuva/kansi: Teos/Elina Warsta

Odotin tätä kirjaa suorastaan kuola suupielistä valuen ja nyt olen sitten siitä kirjoittamisen kanssa ihan solmussa! Melkein pitäisi tehdä kolme eri bloggausta, jotta saisi käsiteltyä kaikki näkökökulmat. Tyydyn nyt yhteen mutta turvaudun väliotsikoihin.

Tausta ja tarina

Ei ole salaisuus, että Austen on mielestäni maailman paras romaanikirjailija; hänen kuudesta romaanistaan vain yksi on keskinkertainen. Jos joutuisin pariksi vuodeksi autiolle saarelle vain yhden kirjan kanssa, ottaisin mukaani Austenin Mansfield Parkin.... mutta vain siksi, että Pride and Prejudice ja Emma on tullut luettua jo lähes ulkoa.*

Ylpeyden ja ennakkoluulon olen viimeksi lukenut toukokuussa, mutta pidemmän jutun kirjoitin kirjasta pari vuotta sitten. Koska linkin takaa löytyy yhtä pitkä juttu kuin tämäkin, säästän klikkaamisen vaivan ja kerron tässä, että Pride and Prejudice on mielestäni maailman ehkä hienoin romaani ja samalla paras lohtukirjani; kun mikään luettava ei maistu, kun oikein väsyttää, kun elämä tuntuu tositeeveeltä... voin aina lukea Priden ja hymyillä.

Tämänkertaisen lukukierroksen kirvoitti Kersti Juvan tuore suomennos, joka ilmestyi sopivasti teoksen 200-vuotisen elinkaaren kunniaksi. Alun perin Pride ilmestyi 1813, vaikka sen ensimmäinen versio onkin kirjoitettu jo edellisen vuosisadan puolella. Edellisestä suomennoksestakin on jo ehtinyt vierähtää tovi, sillä aiempi Sirkka-Liisa Norko-Turjan käsialaa oleva käännös on 40-luvulta.

Ylpeyden ja ennakkoluulon juonesta ei varmaan tarvitse kovin paljon sanoa. Ylpeys tunnetaan ylpeän herra Darcyn ja ennakkoluuloisen neiti Elizabeth Bennetin rakkaustarinana, mutta on se muutakin: häijynhilpeä tapakomedia, jossa ihmisluontoon sen kaikessa ihanuudessa voi perehtyä mukavan puistomaisessa herraskartanomiljöössä. Rahan valta, turhamaisuus, tekopyhyys, juoruilu, laiskuus, ahneus, kateus ja häikäilemätön oman edun tavoittelu löytyvät kaikki Ylpeydestä.

Uusi suomennos on uusi teos

En toden sanoakseni odottanut löytäväni kovin paljon uutta kirjasta uuden suomennoksen myötä, mutta yllätyin. Kersti Juvan uusi käännös on tosiaan uusi teos. Se on myös selvästi erilainen teos kuin Norko-Turjan. Esimerkiksi alkutekstin kursivoinnit, jotka vanhassa versiossa ovat mukana harvennettuna tekstinä, on tästä jätetty pois. Sen tarkemmin käännöksiä vertailematta saa myös vaikutelman, että Juva käyttää vähemmän lauseenvastikkeita, uudistaa sanastoa ja on ilmaisussaan asteen lähempänä tämän päivän kieltä.

Tekstin vanhanaikainen tunnelma on silti säilynyt, ja mikä hauskinta, Juva on tuonut siihen tietyn suomalaisen vivahteen. Pidin kovasti esimerkiksi siitä, että Elizabeth puhuttelee vanhempiaan kolmannessa persoonassa: hän sanoo isälleen eikö isällä ole muuta häntä vastaan [--] ja niin pois päin. Siitä saa viehkosti wanhan ajan waikutelman ilman että asia pätkääkään mutkistuu. Ja tämä on todellakin Juvan tekosia, sillä alkukielellä Lizzy sanoo vain you. Rohkea ja samalla hyvin luonteva ratkaisu.

Pidin myös siitä, että nyt (vaihteeksi) suomeksi tätä lukiessa huomio kiinnittyy luontevasti Darcyn käytökseen ja Elisabethin tunteisiin. Juva ei ole epäröinyt tuoda tunteita ja niiden tulkintoja peliin sanavalinnoillaan. Toki teksti on suomeksikin mutkikasta, mutta uskoisin tämän uuden suomennoksen tekevän siitä nykylukijalle asteen lähestyttävämpää.

Nillitysosasto

Välillä saa silti vaikutelman, että tavoitellessaan autenttista fiilistä on Juva valinnut turhankin vaikean sanan tai ilmauksen. Otanpa esimerkin kohtauksesta, jossa neiti Bingley pyrkii flirttailemaan herra Darcyn kanssa ja yrittää hyötyä Elizabethista puuhassaan... kas tässä alkukielellä

[--] I never heard any thing so abominable. How shall we punish him for such a speech?"
"Nothing so easy, if you have but the inclination," said Elizabeth. " We can all plague and punish one another. Teaze him - laugh at him. Intimate as you are, you must know how it is to be done."

Juvan käännöksessä neiti Bingley kysyy kuinka läksytämme häntä kamalista puheista, kun Norko-Turjan tekstissä neiti aprikoi miten naiset voisivat herraa moisesta julkeudesta rangaista. Tuoreempi teksti on siis jossain mielessä raikkaampi - mutta ei niin paljon kuin ehkä olisi odottanut. Läksyttääkö kukaan enää?

Otanpa toisen esimerkin, jossa näkyvät sekä Juvan ovelat sanavalinnat että pienet kauneusvirheet... tässä herra Bennet puhuu Elisabethille Darcyn kosittua ja Elisabethin kerrottua Darcyn urotöistä perheen hyväksi.

[--] Darcy siis teki kaiken; rakensi liiton, antoi rahat, maksoi miehen velat ja hankki hänelle upseerinkirjan! Hyvä niin. Se säästää minulta loputtoman määrän vaivaa ja rahahuolia. Jos se kaikki olisi ollut enosi aikaansaannosta, minun olisi pitänyt maksaa hänelle, ja minä olisin myös maksanut hänelle; mutta hurjat nuoret rakastajat tekevät oman päänsä mukaan. Minä tarjoudun maksamaan hänelle huomenna; ja hän toitottaa rakkauttaan sinua kohtaan ja siihen se asia päättyy." (s. 491).

Toitottaa rakkauttaan on minusta mainiosti sanottu tässä yhteydessä - alkukielen rant and storm on ehkä tarkemmin riehuu ja raivoaa, mutta toitottaminen on yhtä ilmaisuvoimainen ja ehdottomasti freesimpi valinta. Mutta onko tässä lievää anglismia kuitenkin? En voi olla ajattelematta, että tämäkin tekstinpätkä kulkisi jouhevammin vähemmillä persoonapronomineilla. Minusta siis miinusta minuista. I shall offer kääntyy Tarjoudun aivan tarpeeksi selvästi. Kun lukijan pitää selviytyä Austenin ajalle tyypillisistä pitkistä virkeviritelmistä, ei lyhytmuistia kannata kuormittaa ylimääräisille sanoilla.

Muutamassa kohdassa teokseen on livahtanut jotain kovasti virheen näköistä.  Vähän omaa nillittämistäni häveten nostan esille kaksi... (Olkoon puolustukseni se, että molemmat kohdat voivat antaa väärän käsityksen henkiseen perheeseeni kuuluvien ihmisten luonteista.) Yhdessä kohdassa herra Bennetin purevan ironinen kommentti onkin vahingossa pantu yksioikoisen rouva Bennetin piikkiin (s. 429), toisessa (s. 479) Elisabeth näyttää kommentoivan myös Darcyn tunteiden vaihtelevaisuutta, vaikka alkutekstissä hän viittaa vain omiensa muuttumiseen.

Selvyyden vuoksi: tämä on silti herkku

Huomaan antavani turhan kriittisen vaikutelman. Ehkä kaikki hyvä tässä kirjassa on minulle niin itsestäänselvää, että löydän helpommin sanoja ongelmille. Lisään siis selvyyden vuoksi loppuun, että Juvan ja Teoksen uusi tuotos on minusta hieno kunnianosoitus Austenille. Vaikka itse olen jumittunut lukemaan Austenia alkukielellä, on upea juttu, että Ylpeyden kaltainen klassikko on saatavilla myös tuoreena suomennoksena.

Oli Juvalta huikea uroteko käydä käsiksi tähän tekstiin. Urakka on ollut melkoinen, kuten tästäkin Kotuksen blogijutusta näkee. Suomentaminen ylipäätään on haastavaa hommaa - Austenin vanhanaikaisen kielen ja vivahteikkaan, älykkään dialogin kääntäminen suomeksi vaatii hurjaa luontoa, suurta sydäntä ja kylmää järkeilyä. Krhm, siis kielitaidon ja kielitajun lisäksi. Juva on onnistunut kokonaisuutena ottaen hienosti niin kuin huippuammattilaiselta voi odottaakin.

Tässä on kirja kuin karamelli. Elina Warstan laatima herkullinen ulkoasu hivelee silmää ja teksti on uskollista alkuperäiselle myös hengen eikä vain sanojen puolesta, muutamasta virheentapaisesta huolimatta. Välttämätön kirja kaikille Austenin ystäville!

Oikeastaan ainoa, mitä tämä kaunis teos jäi kaipaamaan, oli jonkun Austenin maailmaan perehtyneen kirjallisuuden - tai ehkä kirjallisuudenhistorian - tuntijan essee taustoittamaan tarinaa. Sain reilu vuosi sitten lahjaksi Pridesta hienon painoksen, johon oli lisätty liitteeksi Tony Tannerin Penguin Classicsille kirjoittama esittely romaanista. Se muutti omia ajatuksiani Ylpeyden ja ennakkoluulon tulkitsemisesta kirjana. Jokin vastaava olisi ollut tässäkin hieno lisä.

Jane Austen (2013, alkuperäinen 1813). Ylpeys ja ennakkoluulo. Suomentanut Kersti Juva. Teos. 978-951-851-554-1.

Arvioita:
Uuden suomennoksen ehti lukea myös Maria Sinisen linnan kirjastosta

*Valehtelen. Oikeasti ottaisin James Joyce Ulysseksen uuden kuuluisan suomennoksen kaikkine alaviitteineen. Autiolla saarella ehkä saisin sen luettua. Se olisi sopivan paksukin.

Camilla Läckberg: Majakanvartija ja Enkelintekijä

Kuva/kansi: Gummerus/Eevaliina Rusanen

Varoitus - tämä juttu sisältää lievästi spoilaavan elementin.

En tainnut erityisesti kehua äänikirjana kuuntelemaani Läckbergin Merenneitoa. Raahustin sen läpi  hi-taas-ti. Kuuntelu kesti yli vuoden. Mutta syy ei ollut pelkästään Läckbergin. Ensinnäkin en juossut tarpeeksi usein yksin ja kännykkä-äänikirjoja kuunnellaan lenkillä. Toiseksi lukija oli väärä. Hänet oli varmaan palkattu lukemaan puhelinluettelo tai ehkä laki elinkeinotoiminnan verotuksesta, ja sitten oli vahingossa osunut käsiin Merenneito…. Kolmanneksi, äänikirjana pitäisi oikeastaan kuunnella vain briljantin omaperäisiä ja omaäänisiä kotimaisia kirjoja,* koska pienikin latteus, käännöskömpelyys ja fraseologia kärjistyy älyttömästi äänikirjana.

Siis. Piti kirjoittaa Majankanvartijasta ja Enkelintekijästä. Jatkoin heti Merenneidon jälkeen sarjan parissa koska a) Läckberg päätti Merenneidon lähes sietämättömään cliffhangeriin ja b) työpaikan kirjakierrätyshyllyssä oli tyrkyllä Enkelintekijä. Koska jatkumo menee Merenneito - Majakanvartija - Enkelintekijä, oli tietenkin pakko lainata kirjastosta Majakanvartija. Ja kun se oli luettu, tuntui tarpeelliselta lukea Enkelintekijäkin.

Mutta nyt riitti vähäksi aikaa. En jaksa näitä käsittämättömiä yhteensattumia ja tätä yleistä kohellusta. Kirjoissa käsitellyt rikokset ovat sinänsä ok. Vähän fantastisia ehkä… mutta eivät sen fantastisempia kuin dekkareissa yleensä. Pidän Läckbergin tavasta limittää historiallisia aineksia dekkareihinsa, olkoonkin että Enkelintekijässä yhteys oli vähän väkinäinen. Pidän myös merestä ja majakoista ja siitä, että tällaisia dekkareita lukiessa ei tarvitse liiaksi rasittaa aivoparkoja.

Yleisesti ottaen pidän siitäkin, että dekkareissa seikkailee vakiohahmoja ja heille tärkeitä ihmisiä. Vakkari-ihmiset tuovat sarjoihin jatkuvuutta ja ihanaa tuttuuden tuntua. Sakari Koskinen ja hänen naisensa - hyvä. Nero Wolfe ja hänen Archie Goodwininsa - hienoa. Peter Wimsey ja Harriet Vane - erinomaista! Mutta kun rikoksia selvittävien ihmisten ihmissuhteet ovat jatkuvasti oleellisessa roolissa rikosten selvittämisessä, alkaa ärsyttää.

Okei, Fjällbacka on pieni paikka, alle 900 asukasta Wikipedian mukaan. Sama lähde kertoo Tanumin asukasluvuksi 12 000 ja risat. Kai siinä jokunen yhteys voi ollakin. Silti. Merenneidossa poliisi-Patrikin vaimo Erica sattumalta hengenvaaraan. Majakanvartijassa Erica päätyy taas hengenvaaraan. Enkelintekijässä Erican sisko päätyy hengenvaaraan.

En kerta kaikkiaan uskalla lukea enempää näitä Läckbergejä. Seuraavaksi epäilemättä Erican tytär joutuu hengenvaaraan kun äiti rientää selvittämään taas yhtä murhamysteeriä. Ja koska Tanumin poliisiaseman väki on jatkuvasti ihan stressaantunut erilaisten yksityiselämän kriisien tähden, on pelättävissä että lapsosen käy huonosti. Toisaalta, eihän tämä kännyköitä unohteleva, sairaskohtauksia saava, torkkuvan tampion johtama ja komplekseja poteva poppoo varmaan selviäisi ilman harrastaja-apua.

Äh, olen ehkä vähän kohtuuton. Puolustuksekseni sanon vain, että Läckberg on neljäs ruotsalainen kirjailija, jonka kohdalla olen viime aikoina kypsähtänyt samaan yksityiselämän ja rikosten selvittelyn käsittämättömään yhteentörmäilyyn. Mari Jungstedin kirjoissa toimittajan heila Emma on jatkuvasti joutumassa rikollisten uhriksi, eikä hän edes aktiivisesti sotkeudu rikoksiin. Ne vain seuraavat häntä kaikkialle. Juuri loppuun saamassani Anna Janssonin Unissakävelijässä yhden poliisin yksityiselämä ja murhaajajahti menevät täysin limittäin. Nämä Jungstedtin ja Janssonin satunnaiset hengenvaarat sijoittuvat Gotlantiin, asukasluku 57 000.  Sitten Kristina Ohlssonin Varjelijat. Laskin kolme (3) erillistä yhteensattumaa, joilla poliisien yksityiselämä kytkeytyi tutkittavaan rikokseen. Tapahtumapaikka Tukholma, 864 000 asukasta.

Läckbergiin palatakseni, tästä kolmen sarjasta Majankanvartija oli minusta paras, ehkä siksi että arvasin puolet ratkaisusta… murhaajan arvaaminen on meikäläiselle niin harvinaista, että tulen aina hyvälle tuulelle siitä. Ja ovathan nämä kirjat toki siitä mukavia, että mieli lepää niitä lukiessa. Aikuisten satuja.

Ehkä Läckbergin dekkareita pitäisikin ajatella vain kevyenä merituulena, joka mennä puhaltaa läpi pään. Kovin raikkaasta tuulesta ei vain ole kyse kun piirit ovat näin pienet. Ajoittain tuoksahtaa suorastaan tunkkaiselta. Ei ainakaan kannattaisi lukea näin montaa peräkkäin.

Joo... Seuraavaksi dekkaririntamalla Karin Fossumia. Hän ei kuulema käytä vakihahmoja. Ja Jo Nesbøta. Se sarja loppui kymmeneen jos oikein ymmärsin.

Camilla Läckberg (2012). Majakanvartija. Suomentanut Outi Menna. Gummerus. 978-951-20-88808-9.
Camilla Läckberg (2013). Enkelintekijä. Suomentanut Outi Menna. Gummerus. 978-951-20-9030-3.

Arvioita:
Leena Lumi piti Majankanvartijasta mutta olisi kaivannut tiivistämistä.
Norkkukin huomautti Majakanvartijan monista sivujuonteista.
Kirsin Kirjanurkassa sanotaan Enkelintekijästä se mitä sanoisin jos olisin yhtä analyyttinen.
Sara P.S. Rakastan kirjoja -blogista katsoi paketin pysyvän Enkelintekijässä hyvin kasassa.

*Joulusiivoan Mikael Karvajalkaa kuunnellen. Hulppeat 30 levyä, joten puhdasta pitäisi tulla.

J.K.Rowling: Paikka vapaana

Kuva/kansi: Otava/Mario J. Pulice

Paikka vapaana on J.K. "Potter" Rowlingin avaus vähemmän fantastisten romaanien alalla. Romaani tarttui mukaani Seinäjoen hiljaisiksi jääneiden kirjamessujen antikvaaripuolelta. Uhmasin kirjaston kirjojen syyttävää pinoa ja tartuin hetken mielijohteesta tähän. Kansi tuntui lupaavan jotain yksinkertaista ja mahdollisesti humoristista… toisaalta muistelin kyllä blogijutuista saaneeni vähän toisenlaisen kuvan.

Itse nyt Paikan luettuani olen vähän ymmälläni: ei tämä ollut oikein lintu eikä kala. Viihteeksi se tuntuu liian raa'alta, huumoriksi liian surulliselta, jännitykseksi tai romanssiksi liian inhorealistiselta. Ehkä Paikka on ennen kaikkea yhteisön kuvaus, yhteiskuntakritiikkiä, tarina englantilaisesta pikkukaupungista nykyaikana. Kontrasti Agatha Christien dekkarien siistiin idylliin on melkoinen. Osalla Paikan ihmisistä onkin vahva kaipuu menneeseen aikaan tai ainakin vakaa aikomus estää maailman muuttuminen omassa valtapiirissä.

"Minä olen pagfordilainen", hän tapasi kehuskella kesäturisteille, "paljasjalkainen ja pesunkestävä." Tällä kliseeksi naamioidulla toteamuksella hän lausui itselleen suuren kohteliaisuuden. Hän oli syntynyt Pagfordissa ja kuolisi siellä, eikä hän ollut milloinkaan haaveillut muuttavansa sieltä pois. Hän ei kaivannut suurempaa maisemanvaihdosta kuin koki seuratessaan, miten vuodenajat muuttivat kaupunkia ympäröivän metsän ja sen läpi virtaavan joen ilmettä, ja nähdessään, miten tori kukoisti keväällä ja tuikki jouluna." (s. 70)

Paikka vapaana alkaa raflaavasti yhden miehen äkkikuolemalla. Viikatemiehen jäljiltä Pagfordin valtuustossa onkin äkkiä vapaa paikka, jota havittelevat niin vainajan politiikan puolustajat ja vastustajat kuin itsekkäät opportunistitkin. Poliittista peliä keskeisemmäksi nousevat silti ihmissuhteet. Rowling kutoo Pagfordista tiiviin verkon, jossa kaikki tuntevat toisensa ja kaikki liittyy kaikkeen. Silti hahmot ovat kovin yksin ajatustensa, tunteidensa ja toiveidensa kanssa; moni pariskunta puhuu toistensa ohi. Aikuisten tutkan katveessa liikkuvat kouluikäiset nuoret, joiden on pinnisteltävä oman identiteettinsä eteen muiden ehdoilla. Nuorten maailmasta nousevat Paikan tummimmat ja kiinnostavimmat sävyt.

Rowling osaa kirjoittaa tarinaa. Mielenkiinto säilyy ja kiinnostavia tyyppejä riittää.  Moni kuuluisa kirjailja kärsii mammuttitaudista, mutta Rowlingilla oireet ovat vielä lievät. Vaikka sivuja oli yli viisisataa, ei tarina tuntunut pitkitetyltä. Viimeistä kolmannesta olisi ehkä voinut vähän karsia, sillä rytmi jotenkin alkoi heittelehtiä loppua kohti. Juoni kyllä onnistui yllättämään moneen kertaan, siitä täytyy antaa täydet pisteet Rowlingille. Hän myös hallitsee suvereenisti laajan henkilögallerian ja pystyy pitämään sen vivahteikkaana.

Samaan hengenvetoon on pakko palata jutun alkuun ja todeta, että tyylilaji jäi tosiaan minulle hämäräksi ja se jotenkin teki lukukokemuksesta vaikeasti hahmotettavan. Pikkukaupungin elämän oudot synergiat - jotka jossain toisessa miljöössä olisivat olleet törkeää sattumakortin ylipelaamista! - ja hahmojen koomiset piirteet antoivat Paikalle (anteeksi) paikka paikoin humoristisen sävyn. Mutta enimmäkseen kirjan ihmiset tuntuivat onnettomilta ja… noh, pieniltä.  Pienisieluisilta ja itsekeskeisiltä niin ajatuksissa kuin teoissakin. Englantilainen pikkukaupunki ei Paikassa vaikuta erityisen viehättävältä asuinympäristöltä. Taidan jatkossakin tutkailla sitä vain telkkarin kautta.

Kirjan loppu ei huvittanut minua tippaakaan. Spoilaamatta en voi siitä muuta sanoa kuin että kovasti jäi mietityttämään mitä kirjailija halusi sillä sanoa. Analyyttisesti ajatellen sen voisi tulkita yhteiskuntakriittiseksi kannanotoksi, tai sitten juonellisen umpisolmun avaamiseksi Aleksanteri Suuren mallia mukaillen… joka tapauksessa se teki minut surulliseksi, vaikka aika kylmäverinen tyyppi olenkin.

Jeh. Siitä saan loppulauseen. Paikka vapaana on hauska romaani, jonka jälkeen olin apealla mielellä.

J. K. Rowling (2012). Paikka vapaana. Otava. Suomentanut Ilkka Rekiaro. 978-951-1-26954-0.

Arvioita:
Amman lukuhetkessä Paikka saa hehkutusta
Nenä kirjassa -blogin Norkku löytää lastensuojeluyhteyden Potter-sarjaan
Suvi Ahola Hesarissa luokittelee: peribrittiläinen tapakomedia tuotuna 2000-luvulle

Asko Sahlberg: Herodes

Kuva: WSOY

Herodes oli tuplasti luettavien listalla, sillä se solahtaa luontevasti meneillään olevaan Rooma-putkeeni ja on myös ihastuttavan ajankohtainen, kiitos Finlandia-ehdokkuuden. Tätä kirjajärkälettä ei kuitenkaan lukaise ihan yhtenä iltapuhteena, joten tovin olen sen kanssa askarrellut... ja välissä piti rentouden vuoksi lukea jotain ihan muutakin.

Herodeksen nimihenkilö ei ole se joulualusajan "hevosillaan ja vaunuillaan" ajeleva stryränki-Herodes vaan hänen poikansa Herodes Antipas, Galilean ruhtinas Rooman vallan alla kristinuskon alkupäivinä. Vaikka klienttihallitsijalla ei paljon valtaa olekaan, on Herodeksen suku sitä innokas tavoittelemaan, eikä Herodes tunne oloaan kovin turvalliseksi Tiberius-keisarin kuoltua. Herodes painii yhtä aikaa menneiden tekojensa muistojen ja päivänpolttamien ongelmien kanssa. Mutta mennyttä vatvoessaankaan hän ei sorru tyhjään katumukseen, ja asemastaan taistellessaan asennoituu lähes fatalistisesti.

Juoni tarjoaa tärppeinä kohtaamisia Raamatusta tuttujen henkilöiden kanssa. Pontius Pilatuksesta on aina kiva pongata uusi tulkinta. Sahlbergin Pilatus onkin taas kiinnnostavasti erilainen kuin Waltarin Valtakunnan salaisuudessa tai Bulgakovin Saatanassa. Myös karismaattinen Johannes Kastaja ja nuhjuinen Jeshua kohdataan; jälkimmäisen seuraajat herättävät Herodeksessa huvittunutta ärtymystä. Loppujen lopuksi uusi pikkulahko on silti vain sivuseikka ruhtinaan elämässä.

Eläminen on helppoa. Heräät ja päivä kaatuu päällesi, ihmiskasvoja soljuu ohitse, kuulet puhetta ja huomaat miten myös oma suusi puhuu, ja samassa on ilta, tyhjennät viiniruukkusi ja yö painaa sinut uusiin uniin, jotka ovat edellisen yön unten tottelevaisia lapsia. Viikoista sikiää kuukausia ja ne kasaantuvat vuosiksi, partasi harmaantuu vaikka mielesi on valoisa, aivan vielä et aavista auringonlaskuissa lähestyvää kuolemaasi. (s. 657)

Herodes käsittelee historiallisesta aiheestaan huolimatta hyvin yleisiä teemoja. Valtaa, politiikkaa, uskontoa… mutta myös ihmisen kasvua kuolevaisuuteen. Herodeksen valta on matojen kalvamaa, onttoa ja tyhjää. Mihin on vallasta, kun sillä kuitenkin on rajansa? Suurimman vallan kantajat, Rooman keisarit, ovat kirjassa onnettomia ja hieman hulluja kaikki. Valta ei tarjoa turvaa eikä mielenrauhaa. Kiivasluontoinen mutta vanhemmiten tasaantunut Herodes on jotenkin oppinut elämään niin oman erehtyväisyytensä kuin asemansakin kanssa, eikä suotta soimaa itseään. Jos oikein lyhyeen tiivistäisi: elämä on. Vaikkapa Waltarin Sinuheen verrattuna Herodeksen asenne on minusta valoisa ja rauhallinen, kyynisistä vivahteista huolimatta.

Sahlbergin sanotaan kirjoittaneen Herodeksessa erilaisella tyylillä kuin aiemmissa romaaneissaan. Voipi olla mutten tiedä - minulle tämä oli ensimmäinen Sahlberg, vaikka Yhdyntä on roikkunut lukulistalla jo kauemmin kuin haluan myöntää. Herodes oli joka tapauksessa aika rönsyilevää ja viipyilevääkin tekstiä. En kumminkaan kokenut sitä erityisen raskaaksi, sillä kuvakieli on hallittua ja tarina etenee tyydyttävästi vaikka Herodeksen ajatuksen poukkoilevatkin. Vähän hidaslukuinen ja -tempoinen Herodes kyllä oli, vaikkapa parhaillaan kuuntelussa olevaan Mikael Karvajalkaan verrattuna, mutta kertaakaan ei käynyt mielessä jättää kesken. Dialogi oli paikoin suorastaan herkullista; Salhberg ei ainakaan aliarvioi lukijaa kirjoittamalla jokaisen vitsin auki.

Niin, vitsin... Siitä pidin tässä erityisesti, että henkilöt kiusoittelevat ja kiukuttelevat ja katuvat ja ylipäänsä toimivat hyvin "tavallisesti" olematta silti ajatusmaailmaltaan tai asenteiltaan liian moderneja hahmoja. Jotenkin historiallisessa romaanissa on hyvin helppoa sortua joko copypasteamaan täysin nykyaikainen tyyppi menneeseen maisemaan tai sitten tekemään entisaikojen hahmoista yksiulotteisia irvikuvia, jotka ilmentävät jotain stereotypiaamme antiikinaikaisesta tai vaikkapa keskiaikaisesta ihmisestä. Sahlbergin Herodes oli ainakin minun silmissäni uskottava ja koherentti hahmo: riittävän erilainen käydäkseen ajanlaskun alun ruhtinaasta muttei ylikärjistetty kuitenkaan.

Herodes sopinee tiiliskiviä hyvin sietäville historiallisten romaanien ystäville. Aikakausi on kiehtova. Ja onhan aina hauska lukea romaania, jossa on älykkäitä, syviä ihmisiä.

Asko Sahlberg (2013). Herodes. WSOY. 978-951-0-395-462.

Arvioita:
Assyriologin blogista löytyy hyvää lisäkuvitusta.
Kirjakaapin kummitus kehuu kieltä
Marissa Mehr Turun Sanomissa näki uskon kirjassa vallan välikappaleena.

Hilkka Ravilo: Kuin kansanlaulu

Ravilon kanssa tiesin jo ensimmäiseni jälkeen, että meillä synkkaa ja kaikki on luettava. Nyt oli vuorossa Kuin kansanlaulu. Nyyh, enää yksi taitaa olla lukematta…

Tässä esikoisessaan Ravilo kronikoi maaseudun perukoilla kasvaneen Eevan lapsuutta ja nuoruutta. Kierosilmäinen Eeva, suuren pesueen pahnanpohjimmianen, pääsee kuusitoistakesäisenä piikomaan Helsinkiin. Pääkaupungin ihmemaassa oppii monenlaista: mikä on nakki ja mitä tarkoittaa "siisti" kun piiasta puhutaan; miten kirjastosta kirjoja lainataan ja miten sitä naimisiin mennään. Oppiipa Eeva senkin, että karsastavan silmän voi leikata, että kinkku haetaan lihakaupasta, ja että Linnanmäen alapuolella lihalaaksossa käyvät piiat tansseissa.

Rouva Miettinen istui odottamassa. Ettei piika vain tuonut miehiä, ei piilottanut niitä sängyn alle. Raskaaksi kävi rouva Miettisen elämä. Tyttö oli vasta vajaan vuoden ollut ja jo toisen kerran oli pitänyt antaa sille vapaailta ja sellaisen syyn takia: tansseissa käymisen. Mistä tiesi, mitä taudinsiemeniä se sieltä kantoi ja saattoiko olla varma että se tuli sittenkään yksin. (s. 110)

Tuon rajumpaa sitaattia en viitsinyt ottaa, siltä varalta että lukijoiden joukossa on alaikäisiä. Teksti on suorasanaista ja osapuilleen pakottaa lukijan omaan kontekstiinsa. Ravilon raa'an konkreettinen, jopa armoton tapa kuvata Eevan tietämättömyyttä ja tietämättömyydestä johtuvaa avuttomuutta on tehokas.

Vaihtoehtoja on vaikea älykkäänkään nähdä kun kokemuksen rajoittuvat körttiläiskylään eikä tietoa ole, ei edes tietoa tiedon lähteistä. Älykäs Eeva tekee parhaansa, mutta kaikki oppi on näemmä ammennettava kovasta kokemuksesta.

Nyky-Suomen näkövinkkelistä Ravilon kuvaama arki on seisauttavaa. Kuin kansanlaulu onkin hyvä muistutus sosiaalisesta ja taloudellisesta historiasta. Tuoltahan me ruokahifistelijät ja powerpointterit olemme kotoisin, kun pari sukupolvea kelaa taaksepäin: kolmen hehtaarin torpista ja helpon perheväkivallan synkmetsistä. Samalla kuin voi onnesta huokaisten todeta, että moni asia on muuttunut, joutuu myöntämään, että jotkut asiat ovat lähes ennallaan. Perheväkivalta ei ole kadonnut, eikä sen tuottama turha häpeä.

Onneksi harvalta enää jäävät koulut käymättä puhtaasti taloudellisista syistä. Eevan tarina saa miettimään taas kerran omaakin perhehistoriaa. Muistan mummoni vähän ylpeilleen sillä, että äitini kävi oppikoulun ja oikein yliopistonkin. Nyt ymmärrän sen paremmin. Äitini toteutti oman äitinsä mahdotonta haavetta; hänen lapsuudessaan ei torpasta lähdetty kuin tienaamaan. Hän pystyi tarjoamaan seuraavalle sukupolvelle parempaa.

(Hmm. Vähän menee sivuun aiheesta, mutta jäi mietityttämään… mitä tarjoaa minun sukupolveni seuraaville? Talvivaaran ja valtion velan?)

Hilkka Ravilo (1991). Kuin kansanlaulu. Sahlgrenin kustannusliike. 952-9543-01-8.

Arvioita:
Sallakin nautiskeli naturalistisesta otteesta. Muita arvioita ei Google löytänytkään.

Mika Waltari: Ihmiskunnan viholliset

Pala roomalaista taivasta.

Rooman historiaa taas, tällä kertaa perinteisesti Waltarin muodossa. Jostain syystä hyllystäni löytyi kahtena niteenä julkaistusta Ihmiskunnan vihollisista vain loppupuolisko, mutta tämä on onneksi hyvin levinnyt klassikko. Tuttavapiiristä löytyi alkupääkin.

Ihmiskunnan viholliset on, niin kuin nimilehdellä seisoo, Rooman senaattori Minutus Lausus Manilianuksen muistelmat ajalta 46 - 79 jKr. Minutus on melko vähäpätöisen mutta hyväsukuisen ja vauraan Rooman kansalaisen poika. Hän elää lapsuutensa Antiokiassa mutta haluaa aikuistuessaan Roomaan ja uraa luomaan kuin kunnon roomalainen ainakin. Hän pääseekin alkuun keisari Claudiuksen suosiollisella avulla ja tutustuu mm. nuoreen Lucius Domitiukseen. Tuttavuus osoittautuu merkitseväksi, sillä tästä Agrippinan koulimasta pojasta tulee myöhemmin keisari. Historia tuntee hänet nimellä Nero.

Varmaan voin mainita kirjaa pahemmin spoilaamatta, että ihmiskunnan viholliset viittaa uuteen juutalaisten lahkoon, kristittyihin. Mokomasta roskajoukosta on Roomalle kaikenlaista hallinnollista harmia jo ennen kuin Nero tuomitsee heidät Rooman tuhopoltosta. Juutalaisten uskonto, jossa jumalia on vain yksi eikä siitäkään ole kuvaa, on roomalaisille sinänsä tarpeeksi hankala. Miten pitäisi suhtautua tähän uuteen porukkaan, joka on juutalaista muttei sittenkään ole? Ei näistä vieraista uskonnoista tahdo saada selkoa. Asiaa ei auta, että kristityt itse ovat jakautuneet lahkoihin. Pauluksen eli Paavalin ja Keefaksen eli Pietarin seuraajat ovat välillä kirjaimellisestikin tukkanuottasilla.

Waltarin nostaakin Minutuksen ja hänen lähipiirinsä kautta hyvin esille eron kirjakristittyjen ja sydämen kristittyjen välillä. Onko kristinuskossa kyse rakkaudesta, nöyryydestä ja pyrkimyksestä hyvään…. vai siitä kuka on oikeassa?

Hämmästelin lukiessani Waltarin huomioiden ajattomuutta. Yhteiskunnallisella tasolla Ihmiskunnan vihollisista löytyvät osapuilleen samat poliittiset, taloudelliset ja asenteelliset ongelmat kuin Hesaristakin.  Tämä menettely on edelleen käytössä päivänpolitiikassa:

Rauhoittaakseen omaatuntoaan ja voittaakseen kansan suosion Nero meni niin pitkälle että ehdotti julkisesti senaatissa kaikkien suoranaisten verojen poistamista. Tietysti hän itse ymmärsi että sellainen on mahdoton ajatus, mutta senaatti joutui kansan silmissä huonoon asemaan kun sen oli, pätevin perusteluin, pakko suoralta kädeltä torjua esitys. (II, s. 415)

Ja tietenkin ihmisluonto on jokseenkin ajaton: Waltarin 60-lukulainen tulkinta ajanlaskun ensimmäisestä vuosisadasta on täysin uskottava ja täysin tuttu tuhannella tavalla. Pikkujoulukaudella aina ajankohtainen olin päissäni enkä tiennyt mitä tein löytyy sekin Vihollisista.

Steven Saylorin jälkeen Vihollisia on ollut erityisen mukava lukea, sillä miljöö oli tuoreena muistissa. Ei tarvinnut pahemmin tavailla keisarien sukupuita vaan sai keskittyä nauttimaan Waltarin tyylistä. Hän käyttää tässä romaanissa vielä Sinuhea ilmeisemmin eräänlaista naiivin kertojan tekniikkaa: lukija näkee tapahtumat Minutuksen kuvaamina mutta tulkitsee ne kyynisemmin ja osuvammin. Minutuksen vanhetessa saa yhä useammin nauttia myös toisenlaisista oivalluksista, kun Minutus häikäilemättömänä pragmaatikkona tienaa tilanteessa kuin tilanteessa. Paljon ei ole lopussa alun viattomuudesta jäljellä.

Mielivallan varjon alla korruptoituu ja kyynistyy. Mietin tiettyjen Minutuksen vaiheiden kohdalla, että niinköhän Waltarin on rakentanut omaa kuvaustaan holokaustista tässä romaanissa, niin elävästi kristittyjen joukkotuho yhden diktaattorin vallan alla vertautuu juutalaisten joukkotuhoon kolmannessa valtakunnassa.

Waltarilla on ollut lahja tehdä historiasta niin todentuntuista että hirvittää. Salaisuus on ihmisissä: kun heihin uskoo, uskoo tarinaankin.

Mika Waltari (1964). Ihmiskunnan viholliset. WSOY.

Arvioita:
Sallan lukupäiväkirjassa tästä mainioita oivalluksia - kaksoiskirjapitoa ja torkkuvia sensoreita, hih!
Laura Kirjavinkeissä varoittaa: saattaa herättää kiinnostusta antiikin maailmaan

Hilja Valtonen: Rakas Vihtori

Kuukauden kooste saa odottaa huomiseen; tänään on pakko rupatella Rakkaasta Vihtorista, sen verran kiinnostava tapaus tämä Hilja Valtosen romaani on. Varmaan kaikki muut kuuluisan Vihtorin tuntevatkin, mutta minäpä en ollut kirjaa lukenut tai elokuvaa nähnyt. Hyvä että edes nyt! Rakas Vihtori suorastaan kuuluu yleissivistykseen – onhan se näemmä onnistunut muuttamaan erisnimen adjektiivintapaiseksi. Vai tarkoittiko vihtori tätä jo ennen Hilja Valtosta? 

Itse keksin koko kirjailijan Hilja Valtosen vasta muutama vuosi sitten, blogitaipaleeni alkupäässä, muistaakseni Sallan kehujen perusteella. Niin perinpohjaisesti oli nuorena lukemiseni keskittynyt spefiin ja dekkareihin, että tämä suuri suomalainen piti erikseen löytää. 

Ei se mitään – luulen että saan Valtosen kirjoista enemmän ja erilaista hupia nyt kuin teininä olisin saanut. Ja ajan kuluessahan nämä ovat yhä enemmän ja enemmän “historiallisia” romaaneja, loistavaa aikojen ja tapojen kuvausta. 

Valtosen romaaneihin en ole vielä kertaakaan pettynyt, ja se on paljon sanottu se. Ehkä vielä hienompaa: jokainen niistä on onnistunut yllättämään jollain piirteellään.

Rakas Vihtori näyttää aluksi kertovan suutarimestari Aukusti Kykkäsestä ja hänen pitkästä ja komeasta Loviisa-vaimostaan, jolla oli talollisiakin kosijainsa joukossa. Avioliitto ei kyläläisten epäilyistä huolimatta syntynyt pakosta, sillä ensimmäistä lasta odotettiin kymmenen kuukautta. Rakas Vihtori keskittyy silti viimeiseen lapsukaiseen, pitkälettiseen Kykkäsen Kerttuun. Nokkela ja kaunis Kerttu keräilee kosijoita ja hänen ystävänsä Terttu odottaa tosirakkautta. Ja kuinkas sitten kävikään? 

(Äh. Tämän kirjan herättämistä ajatuksista en voi kirjoittaa spoilaamatta juonta. Lopeta siis lukeminen tähän jos et jo tiedä mitä tapahtuu.) 

Vaikka miehiä on tarjolla siellä ja täällä, Kerttu sortuu loppujen lopuksi naimaan lapsuuden kylästä tutun Vihtori "Viku" Lumbergin, entisen kiusankappaleen ja nykyisen hurmurin. Mutta hurmuri on myös huijari, salaviekas koijari, joka menee aina siitä mistä aita on matalin, eikä pane sanan pitämiselle paljonkaan painoa. Taisit, opettaja-parka, ottaa itsellesi elätti-revon, toteaa kylällä vaari, ja niinhän siinä on käynyt. Mutta Kerttu oli keittänyt omin päin soppansa, omin neuvoin hän sai sen syödä. 

Opettajaksi kouluttautunut Kerttu saa paiskia rajusti töitä ja käyttää kaiken nokkeluutensa selvitäkseen miehensä veloista. Elämä Vihtorin kanssa kasvattaa Kertusta äitinsä veroisen tekijänaisen, joka pääsee lopulta jopa eduskuntaan. 

Vihtori herätti miettimään, miten ja mikä on muuttunut naisten ja miesten välillä. Kerttu toteaa (50-luvulla?), että avioliitto ei purkautunut yhtä helposti kuin kihlaus. Siinä asiassa ajat ovat nyt totisesti toiset. Yhteinen lapsikatras on edelleen vahva side, mutta yleinen mielipide ei varsinaisesti tuomitse eroa edes lapsiperheissä. Sen sijaan kuvittelisin, että työ on yhä miehen kunnia, ja nykyään taitaa olla naisenkin. Odotamme ja oletamme, että kumpikin puoliso yrittää yhteistä kelkkaa kiskoa, tavalla tai toisella. 

Mutta entäs ne tunteet? Kerttu rakastaa Vihtoria alussa tavalla, jota voi kuvata romanttiseksi rakkaudeksi. Lopussakin on rakkautta, mutta se on illuusiotonta, velvollisuudentuntoista, jopa äidillistä sävyltään, niin selviä ovat jo Kertulle miehen luonteen ja älyn heikkoudet. Kerttu ikään kuin ottaa käytännön vastuun miehen luonteesta ja teoista. Vihtori itse ulkoistaa kepeästi virheensä. Huijari hän on ollut vain rakkaudesta Kerttuun, tehdäkseen häneen vaikutuksen, ja toisia naisia vokotellut vain siksi, että hän on mies ja hänessä on siksi outoja voimia, joita hän ei voi itse hallita. 

Kerttu ei selitystä niele (duh!) mutta selityksillä ei olekaan merkitystä. Kerttu kun näet itse ottaa niin perinpohjaisesti vastuun omista päätöksistään, että pitää miehen kun on mokoman valinnut. Jokin katkera sivumaku on silti Kertun lausahduksessa kun hän sanoo tuskinpa mies vaihtaen parantuisi. Romantiikka on pettänyt Kertun; hän ei enää uskova aikuisia miehiä olevankaan. Onneksi Kerttu on itse aikuinen kahdenkin edestä. Vahvan naisen ja heikon miehen kontrasti tässä on kiehtovaa. 

Valtosen kirjallisuudesta puhutaan usein kuin se olisi romanttista… mutta kirja kirjalta epäilen yhä enemmän, että romansseja nämä eivät ole. Rakas Vihtori oli taas kerran mainiosti särmikäs ihmissuhderomaani ilman haihattelun häivääkään. Onneksi rouvan tuotanto on laaja; vielä pitkään löytyy uutta luettavaa. 

Hilja Valtonen (1950). Rakas Vihtori. Otava.

Arvioita:

Ei tipu. Kännykän nettiyhteydellä ei kuulkaas korvessa googletella.

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

Kuva: WSOY

Jee, olen vaihteeksi ajan tasalla: tämä kirja ilmestyi vasta viime viikolla ja olen jo lukenut sen. Syykin on selvä. Vaikka olen ollut kirjabloggaajana vaitelias ja saamaton viime kuukausina, hyvä ystäväni WSOY lähettää silti joskus jotain mukavaa luettavaa. Kamu!

Tällä kertaa lähetys oli tismalleen mitä tarvitsin, joten se hyppäsi jonon kärkeen ja tuli saman tien luettua. Ei yhdeltä istumalta, koska en nykyään näemmä ehdi istua kovin pitkään, mutta melkoisen nopeasti kumminkin.

Jännärin juonesta ei paljon kannata sanoa, mutta jotain ehkä sentään:

Kiltissä tytössä hurmaava Nick pitää baaria pienessä kaupungissa. Hänen kaunis, älykäs ja varakas vaimonsa Amy katoaa viidentenä hääpäivänä.

Odotin poliiseja ensin keittössä, mutta pohjaanpalaneen teekattilan katku pakkautui kurkkuun ja pahensi oksettavaa oloa, joten menin etukuistille, istuin ylimmälle rappuselle ja koetin tyyntyä. Yritin yhä uudestaan soittaa Amyn kännykkään, mutta puhelut menivät vastaajaan, joka heläytti että hän soittaisi pian takaisin. Amy soitti aina pian takaisin. Oli kulunut kolme tuntia ja olin jättänyt viisi viestiä eikä Amy ollut soittanut takaisin. (s. 40)

Mutta pariskunnan tiedetään riidelleen, talossa on kamppailun jälkiä, eikä Nick pysy totuudessa kun poliisi häntä puhuttaa. Loput kannattaa lukea itse.

Kiltti tyttö on hyytävä avioliittojännäri, jota ei missään vaiheessa tehnyt mieli laskea käsistään. Pääparin luonnekuva ja suhde syvenevät vähän kerrassaan. On kuin porautuisi korkkiruuvilla kerroskakkuun. Tai ehkä kerros-johonkin-muuhun.  Mitään vaahtokarkkikerrosta ei ikinä tule. Mikä parasta,  psykologisen kieroilun lisäksi Tyttö on aidosti juonikas ja tarinassa riittää vinoja käänteitä. Suvantoja ei juuri ole. Itse asiassa niitä on niin vähän kuin kirjassa yleensä voi olla, ilman että se on pelkkää Hollywood-kohellusta.

Jälkiviisautena voisin sanoa, että okei, onhan Amyn ja Nickin hahmoissa toki ronski tujaus liioittelua. Mutta rehellisesti: en piittaa pätkääkään. Kiltti tyttö oli niin vetävä lukukokemus, että nielen mielelläni pienen glitterin luonnekuvissa. Kertojien vuorottelun kautta kaikki käy niin luontevasti, että ylilyönnin tapaiset hoksaa vasta taustapeilistä.

Sitä paitsi ihmiset ovat yllättäviä. Yllätän itsekin itseni harva se päivä.

Kannattaa lukea Kiltti tyttö. Paitsi jos on suuri henkivakuutus ja oma puoliso yhtään epäilyttää. Tämän jälkeen epäilyttää luultavasti enemmän.

Gillian Flynn (2013). Kiltti tyttö. WSOY. Suomentanut Terhi Kuusisto. 978-951-0-39683-4.

Arvioita:
Kirjasfäärissä tykättiin
Annika K odotti tätä jo ennakkoon innolla
Sonjalle Lukuhetkistä tämä oli oikea kesäkirja

Pitkäkö P.S. Kiltti tyttö oli muuten tietyltä kantilta ajankohtais-ironinen lukukokemus. Sen molemmat päähenkilöt ovat saaneet lehtityöstä kenkää, koska netin ilmainen sisältö on vienyt elintilaa printtimedioilta. Oivoi ja autsis sentään, nyt osui ja upposi. Kirjabloggaajahan on juuri sellainen pahantekijä, joka vie rehellisiltä toimittajilta leivän suusta. Rouskis rouskis...

Kirjablogien ja kustantamoiden yhteyksistä onkin taas pöhisty oikein urakalla, kiitos toimittaja Antti Bergin aavistuksen provokatiivisen keskustelunavauksen. Bloggaajakamut ovat jo sanoneet kaiken fiksun mitä asiasta voi sanoa. Mm. Amman, Sallan, Taikan, Liinan ja Morren kannanotot kannattaa vilkaista jos aihe kiinnostaa. Vastustan kiusausta puhista puhtaasta elämöitsemisen ilosta; osapuilleen kaikki keskenään ristiriitaiset mielipiteeni on joku muu jo ehtinyt pukea kauniisti sanoiksi.

Sen sijaan päivitin blogilakini. Turha tässä kai on mutuhuttuilijan hienosäätää kun on Hesaria myöten kirjabloggaajana tunnistettu markkinavoimien kätyriksi. Niinpä teen jatkossa arvostelukappaleiden kanssa mitä milloinkin huvittaa... ja merkitsen jok'ikiseen kirjan kohdalla tunnisteeseen mistä sen olen saanut.

Tulossa on siis paljon härskiä kirjastojen mainontaa.

P.P.S. Harmittaa sotkea tämän kirjan kuvaamiseen näitä iiks-kirjabloggaaja-on-kustantamoiden-sylikoira -juttuja... Kun tämä Kiltti tyttö minusta on oikeasti hyvä. Äh. Onneksi Liina tiesi miten voin vakuuttaa epäilijät: "Kustantamo A lähestyi minua arvostelukappaleella kirjasta B. Kirja B oli minusta oikein hyvä! Siitä olisi saanut paremman vain liittämällä skumppapullon kylkiäiseksi!"

(Vinkki kustantajille: jos lähetätte huonoja kirjoja, pankaa skumppaa mukaan. Brut, kiitos.)

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Kuva/kansi: kustantaja/Helena Kajander

Lievän novelliallergiani ja kroonisen runotukoksen lisäksi minulla on kolmaskin kirjallinen vaiva: kärsin akuutista Finlandia-fobiasta. Epäilen automaattisesti Finlandia-palkittuja romaaneja. Tuntuu siltä että niiden on pakko olla liian fiinejä ja yleisesti soveliaita miellyttääkseen epämääräistä makuani. Kumma kyllä, yleensä palkittu romaani on ollut oikeasti ihan hyvä, jos vain ennakkoluuloiltani olen sen saanut luettua. Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua oli hieno. Sofi Oksasen Puhdistuksessa oli loistokkuutta.

Ups, muita esimerkkejä ei tulekaan mieleen. Krm.

Lundbergin Jäätäkään olisin tuskin oikeasti saanut aikaiseksi kirjastosta jonottaa, vaikka blogikommentit ovat olleet lupaavia, mutta muuan ystäväni tuuppasi kyläillessään oman kappaleensa lainaksi, joten luettavahan se oli.

Yksi Finlandian ongelma on, että kirjaa ruoditaan ylen perusteellisesti julkisuudessa. Alkaa tuntua, että kirjaa ei oikeastaan tarvitse lukea, kun siitä on kuullut jo niin paljon. Nytkin tuntuu vähän turhalta sanoa juonesta mitään, koska jokainen lukutaitoinen varmaan tietää sen sijoittuvan saaristoon, jossa nuori charmantti pappisisä asettuu perheineen pieneen yhteisöön. Ja sitten tapahtuu se jokin, josta ainakaan minä en olisi halunnut etukäteen tietää - se mistä tietäminen esti kokemasta kirjaa aidon tuoreena.

Ei silti, että Jää olisi mitenkään vahvasti juonivetoinen romaani. Onkin vähän yllättävää, että pidin siitä; tutut lukijat muistanevat rahvaanomaisen mieltymykseni reippaisiin juonenmutkiin ja nopeaan rytmiin. Mutta Jää kannatti ehdottomasti lukea, vaikka juonipuoli olikin niukanlainen. (Ehkä tämä on sitä siedätyshoitoa. Seuraavaksi käsittelen araknofobiani.)

Suurin osa kirjasta käsittelee tarkastelee rakastavan lempeästi nuoren pariskunnan perhe-elämää ja papin suhdetta seurakuntaan. Pastorskan tarmokas luonne ja pastorin hehkuva innokkuus valaisevat kirjaa. Saariston luonto ja saaristolaisseurakunnan yhteisö maalataan kauniin auringonnousuisessa valossa. Sodanjälkeinen toiveikas vaurastuminen on taustana pastorin ja hänen seurakuntansa nopeasti syntyvälle yhteydelle.

Rakkauden ja vanhemmuuden arki, vieraus ja tuttuus, kuuluminen ja ulkopuolisuus, elämän arvaamattomuus ja sulous: nämä Lundberg piirtää esiin kuin kirjallinen Carl Larsson ainakin, herkin värein ja viivoin.

Itse asiassa Jää on niin siloisella tavalla hyvä, että se melkein täyttää (hui!) ns. särmättömän ihmissuhderomaanin kriteerit. Mutta ei aivan. Ensinnäkin miljöön kuvaus oli minusta äärettömän kiehtovaa. En tarkoita luontoa vaan pastorskan ja pastorin arkimiljöötä askareineen. Talouden ja seurakunnan hoidon detaljeissa 40-luvun saaristossa on vetovoimaa, joka yksinään riittäisi kannattelemaan kirjaa.

Toiseksi, minusta Jää sanoi jotain kuulemisen arvoista elämästä yleensä, nimittäin että se on usein pienestä kiinni, pienistä hetkistä ja pienistä valinnoista. Eikä niitä elämää muuttavia valintoja pääse aina tekemään itse. Silloinkin kun itse tekee päätöksensä, ovat seuraukset joskus arvaamattomat.

Jään äärellä mietin taas kerran, että elämä on oikeasti ihmeellistä. Mitä tahansa voi tapahtua, milloin vain. On ehkä onnekasta, että osaamme useimmiten niin hyvin kuvitella hallitsevamme tilanteen. Jää muistutti, että kontrolli on illusorista: näennäisesti astelet vakaalla pinnalla mutta se voi pettää alta riksisraksis koska vain.

Viimeiseksi, pidin Lundbergin tekstin sävystä. Siinä on jotain velikultamaista: hahmojen kuvaus ikään kuin tunnistaa ja tunnustaa heidän inhimillisen heikkoutensa alentuvuuteen sortumatta. Giovanni Guareschin kirjoissa on jotain samaa mutta osoittelevammassa ja ilmeisemmin hauskassa muodossa. Jään kertoja on ulkopuolinen, mutta rakastava ulkopuolinen jonka katseessa pilkistää hellyys, osallisuuskin.

Kas tässä palanen näytteeksi, Peter-pappi ensimmäisen saarnansa aattona:

Hän toivoo että Mona nukahtaa pian, väsynyt kun on. Hän on siivonnut kuin raivotar ja leiponut, koko talo tuoksuu hyvältä. He ovat kutsuneet kirkkoneuvoston ja valtuutetut jumalanpalveluksen jälkeen kahville. Miten hän voi katsoa noita älykkäitä ihmisiä silmiin fiaskonsa jälkeen? Fiaskonsa: siinä sitä taas ollaan, hän ajattelee pelkästään itseään ja toisiin tekemäänsä vaikutusta. Eikä sitä, mitä hänet on lähetetty julistamaan: Sanaa. (s. 38)

Jokin Lundbergin (vai suomentaja Leena Vallisaaren?) sävyissä viehätti. Miljöö ja tyyli miellyttivät siinä määrin, että luultavasti luen Lundbergiltä vielä muutakin.

(Jottei menisi hehkutukseksi: postinkuljettajan osuuksien syvällisempi symboliikka meni minulta ohi että humahti. Ainakaan oma luentani ei olisi kärsinyt pätkääkään, vaikka ne olisivat kokonaan puuttuneet tarinasta. Mieluummin otan maagisen realisimini laimentamattomana.)

Helposti lähestyttävä mutta ihmiskuvaukseltaan ja kieleltään rikas historiallinen suomalainen romaani... ei niitä liiaksi ole!

Ulla-Lena Lundberg (2012). Jää. Teos & Schildts & Söderstöms. Suomentanut Leena Vallisaari. 978-951-8514759.

Arvioita:
Äh. Niitä on liikaa. Googlaa tästä.