Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä he tekevät

Kuva/kansi: Tammi/Jussi Kaakinen

Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä he tekevät sai vankan suosituksen luotettavalta taholta jo ennen Finlandia-voittoa (kiitos Pirkko!) ja se olikin hyvä asia, sillä Finlandia-listaus ei minua juuri kannusta kirjaan tarttumaan... niin usein on oma makuni mennyt ristiin raadin kanssa.

Kannatti ehdottomasti lukea. Valtonen selvästi tiesi mitä teki kun kirjoitti, ja niin tiesi Brunilakin kun luki.

He eivät on tasapainoinen, kiehtova ja erittäin ajatteluttava romaani. Kieli toimii, virta vie.

Aika lailla napakymppi minun mielestäni siis.

***

Tarinaa - ja koko kirjaakin - on vaikea kuvata lyhyesti. Alussa ollaan 1990-luvun Helsingissä. Siellä Joe, nuori amerikkalainen neurotieteiden tutkija, viettää lyhyeksi jäävää kautta kehitysmaassa, jossa jokainen kuukausi tuhosi aivosoluja. Kun Joe lähtee, jää suomalainen Alina yksin Samuel-pojan ja heikon itsetuntonsa kanssa. Myöhemmin (2020-luvun alussa?) Joe on vakaa akateeminen kiintotähti. Hänen toinen perheensä on teini-ikävaiheessa. Rebecca-tytär testaa lupia kyselemättä uutta iAm-laitetta, joka tuo viihteen ja tiedon suoraan aivoihin. Eläinaktivistit ottavat kohteekseen Joen, jonka tutkimustyö perustuu eläinkokeisiin. Mutta onko isälleen täysin vieras Samuel yksi ekoterroristeista?

He eivät pitää sisällään hengästyttävän monia teemoja. Riippuu varmaan lukijasta mitkä muodostuvat olennaisiksi kullekin. Itseäni kosketti erityisesti iAm-laite ja sen markknointi. Vaikka nimi on uusi,  kapineen konsepti on scifin ystäville tuttu. Valtonen onnistuu kuitenkin tuomaan ideaan tuoretta kierrettä johtamalla ajatukset vaivihkaa suoran nettiyhteyden yksilöpsykologisiin ja yhteiskunnallisiin vaikutuksiin... Ja laitteen lanseerausmarkkinointi oli sekin hytisyttävää: pelottavan uskottavaa, kauhistuttavan tehokasta! Ajattelumallit ovat tätä päivää, vaikka kallon ja aistien suojavallia ei ole vielä ohitettu.

Toinen minua kiinnostanut sivuteema liittyi akateemiseen julkaisemiseen ja tutkimuskulttuuriin. Valtonen kuvaa kokemuksen tuomalla osaamisella sekä yliopistomaailman raadollista kilpailua että julkaisujen laatuun ja tuottamiseen liittyviä kipukohtia. Open access -ajattelu ehkä vaikuttaa, joskus, jollain aikavälillä... mutta ainakin toistaiseksi tärkeiksi rankkeeratut tiedelehdet ovat kaikkea muuta kuin vapaasti saatavilla. Valtonen ei taida uskoa ainakaan nopeaan muutokseen, sillä Joe on mukana organisoimassa boikottia akateemista julkaisemista dominoivaa mediaimperiumia vastaan.

He eivät panee muutenkin miettimään tieteen ja rahan rajapintoja; akateemisen maailman sisäänrakennettuja bisnesmalleja ja instituutioita.

Mutta nämä minua kovastikin kiehtoneet jutut olivat pohjimmiltaan sivuseikkoja. Luulisin.

Vahvimmin kirjasta jää mieleen juuria myöten todelta tuntuva viesti: me emme ymmärrä itseämme, emmekä toisiamme. Emme kuuntele toisiamme, emme ole rehellisiä itsellemme.

He eivät tiedä mitä he tekevät, sanoo romaanin nimi... mutta pohjimmiltaan luin sen tarkoittavan, että me emme tiedä mitä me teemme, ja olemme kyvyttömiä näkemään oman sokeutemme.

Voi että kun osaisikin pysähtyä miettimään miksi toinen tekee niin kuin tekee - ja ehkä vielä sitäkin ennen -  miksi itse tekee niin kuin tekee.

***

Otetaanpa tähän kohtaan sitaatti teemasta, jota en ole käsitellyt ollenkaan, nimittäin suomalaisuudesta.

Pelkäsivätkö nämä ihmiset todella toisiaan näin paljon? Että tekivät kaiken mieluummin huonosti yksinään kuin hyvin yhdessä? Eikö kannattaisi kertoa toisille ideoistaan, jotta niistä voitaisiin yhdessä saada parempia? Jos Piilaaksossa oli järkevää liittoutua, eikö sitten pienessä nurkkauksessa keskellä metsää, muun maailman ulkopuolella? Mutta suomalaiset ilmeisesti halusivat tehdä kaiken omalla tavallaan, yksin, ilman apua, vanhojen kavereiden kesken, niin kuin aina ennenkin. (s.87)

***

Ymmärrän niitä, joiden mielestä romaanissa oli "liikaa" aineksia... Kokonaisuus on kieltämättä vähän hengästyttävä, niin kuin nyt jälkikäteen huomaan, kun yritän sitä kuvata. Silti, minulle paketti oli juuri sopiva. He eivät on juonellisesti hyvä ja koukuttava kertomus, johon lukutoukka saa antaumuksella  uppoutua. Mutta se oli enemmänkin: syvästi inhimillinen ja älykäs teos.

Minusta Valtonen on tässä yltänyt ihmiskuvauksessaan hulppeasti Lionel Shriverin tasolle.

Jussi Valtonen (2014). He eivät tiedä mitä he tekevät. Tammi. 978-951-31-7429-3.

Arvioita:

Kirsin mielestä ostaja saa rahoilleen vastinetta - olen samaa mieltä!
Arjakin nautti mutta olisi kaivannut loppupuolelle tiivistämistä.
Minna päätyi samantapaisiin ajatuksiin kuin minäkin: ehkä emme kukaan tiedä mitä teemme...

Jari Järvelä: Särkyvää

Kuva/kansi: Tammi/Markko Taina

Hassua. Särkyvää ei periaatteessa olisi ollenkaan minun kirjani, sillä en ole ihmissuhderomaani-ihmisiä. Keski-ikäisten miesten katkerat tilitykset innostavat vielä harvemmin. Mutta niin vain kävi, että luettuani Hesarin kirja-arvion painelin saman tien verkkopalveluun tekemään varauksen.

Särkyvää kertoo surkeimmasta mahdollisesta tapauksesta: ikänsä muiden toiveita täyttäneestä keski-ikäisestä Teemusta, joka ei onnistu miellyttämään vaimoaan, vaikka maksaa asuntolainaa metallinmaku suussa. Avioliiton kaaduttua jauhesammutinkauppiaasta tulee tuhopoltonyrittäjä. Lopulta ei ole muuta keinoa kuin yrittää edes kuolla oikein miehekkäästi. Se täytyy tehdä Espanjassa, härkien edessä, Lasse Viren -shortsit jalassa. Matkaa tehdään isän Ladalla, painolastina kaikki epäonnistumiset. Samalla voi blogissa haistattaa ex-vaimolle oikein olan takaa.

Teemulla on ainakin päämäärä. Mukaan liftaava Agnes on vain matkalla pois. Siinä missä Teemu on hukannut elämän tarkoituksen, Agnes ei ole sitä koskaan oikein löytänytkään, on vain lopen kyllästynyt kaikkeen.

Epätodennäköisen kaksikon matkalla etsitään näennäisesti päätepistettä mutta pohjimmiltaan kai itsekunnioitusta. Anni Valtonen Hesarissa puhuu Teemusta kuohittuna miehenä; hän näkee kirjassa kysymyksen parisuhteiden valta-asetelmista. Jompi tai kumpi on aina se särkyväisempi osapuoli.

Järvelä kieltämättä tarjoaa hirviömäisessä ex-vaimossa ainakin yhden helpon selityksen Teemun umpikujalle. Mutta onkohan liioittelua panna kaikki ex-vaimon syyksi? Entäs isä? Entäs Teemu itse - kannattaako muiden miellyttämisestä elämäntehtävää ottaakaan?

Ehkä Teemun perimmäinen ongelma onkin omien unelmien hukkaaminen. Tai sitten se perinteinen: suuta ei saa auki ennen kuin puhuminen on turhaa. Sitten puhutaan tulitikuilla tai käytetään nykypäivän sosiaalista joukkotuhoasetta, nettiä.

Okei... en ehkä ole ihan objektiivinen tässä. Olen hiukkasen yliherkkä näille vahvat-naiset-vievät-miehiltä-munat -virityksille.* Minusta oikein kunnon avioliittokatastrofiin tarvitaan aina kaksi osapuolta. Pitänee Järvelän kunniaksi lisätä, että Särkyvää ei ole karmivasta vaimosta huolimatta mitenkään yksipuolinen; Teemu voi olla ressukka mutta ei mikään ylimukava mussukka.

Nyt kun luen mitä olen kirjoittanut, huomaan että olen saanut koko kirjan kuulostamaan synkältä ja masentavalta. Auts. Ei ollut tarkoitus! Itse asiassa minulle kirjassa kantava voima oli sen huumori. Särkyvää on tulvillaan kitkerää, osuvaa huvia. Osansa saa kulutuskulttuurikin.

Oletteko nähnyt ikinä maitohampaista lasta, jolla on tylsää? Ette varmasti. Tylsyys iskee rautahampaiden myötä. Ei kiinnosta, ei huvita. Ei vaikka rappuja olisi yhden sijasta kymmenen. Mikään ajanviete ei ole kyllin kiva, jos se ei maksa vähintään viittäkymmentä euroa. 

Maitohammasaikana lapsen ilo sikiää pienistä asioista. Rautahammasaikana lapsen riemu löytyy isän lompakosta. (s. 199)

Särkyvää etenee nopeasti vaikkei paljon tapahdukaan. Kieli tuntuu rennolta. Rakennekin on toimiva: kerronta on sirpalemaista, mutta välähdyksittäin eteneminen sopii tarinalle hyvin. Pitkä automatka ei tunnu yhtään tylsältä.

Uskallan suositella. Ei tässä ehkä suurta sydäntä ole mutta se pieni on jotenkin... vetoava. Pieniähän me ollaan. Ja hassuja.

Jari Järvelä (2014). Särkyvää. Tammi. 978-951-31-8026-3.

Arvioita:
Lumiomena kiteyttää: ihan helkkarin hieno romaani.
Esa Silanderilta Turun Sanomissa nousivat niskakarvat pystyyn.
Hannu Kirjavinkeissä pitää hienon kirjailijan täysosumana.

*Muita inhokkiteemoja: kaikki-on-äidin-syy, kaikki-on-isän-syy, voi-kun-on-vaikeaa-olla-kirjailija.

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

Kuva: WSOY

Hyvä aviomies on tietysti jokanaisen toiveuni, joten ilahduin kun sellainen yllättäen putkahti postiluukusta. Kuherruskuukausi jäi lyhyeksi mutta oli intensiivinen: päästyäni noin sivulle 90 olin jo tukevasti sitoutunut, ja kirja oli pakko lukea saman tien.  Onneksi sattui sellainen päivä, että Aviomiehen kanssa huomiostani kamppailivat vain siivous ja pyykit.

Mitähän juonesta sanoisi? Varautunut Tess saa kuulla aviomiehensä rakastuneen parhaaseen ja ainoaan ystäväänsä. Tyttärensä menetykseen jähmettynyt Rachel saa hänkin uutisen: elämän ainoa valopilkku, pieni pojanpoika, viedään pian toiselle mantereelle. Ja Cecilia, tehokas Tupperware-kuningatar, löytää sattumoisin miehensä kirjoittaman kirjeen. Avattava kuolemani jälkeen. Tietenkään Cecilia ei sitä lue, koska hän on kaikin puolin kunnollinen ihminen. Paitsi että tietenkin lukee, lopulta.

Kirjan asetelma on melko yksinkertainen, eikä keskeisen juonenkäänteen arvaamiseen vaadita kummoisiakaan lukijanvaistoja. Loppu kuitenkin onnistui yllättämään ja ennen sitäkin Aviomies piti herpaantumatta mukanaan. Salaisuus taitaa olla tuttuuden ja outouden sekoituksessa; päähenkilöiden selviytymisstrategioissa on jotain mainion inhimillistä. Heidän sisäiseen puheeseensa jää kiinni. Etenkin Ceciliasta tuli minulle hyvin todellinen hahmo.

Cecilia halusi järjestää täydelliset merirosvojuhlat. Jostakin syystä hän halusi tehdä vaikutuksen varsinkin Tess O'Learyyn. Cecilia tunsi käsittämätöntä vetoa Tessin kaltaisiin arvoituksellisiin, tyylikkäisiin ihmisiin. Useimmat Cecilian tuttavat olivat kovia puhumaan. He puhuivat toistensa päälle halutessaan epätoivoisesti kertoa omat juttunsa. "Olen aina inhonnut vihanneksia... lapseni ei syö muita vihanneksia kuin parsakaalia... meillä taas rakastetaan raakoja porkkanoita... minä rakastan raakoja porkkanoita!" Keskusteluun oli työnnyttävä väkisin mukaan, sillä muuten ei ikinä saanut suunvuoroa. Mutta Tessin kaltaisilla naisilla ei tuntunut olevan mitään tarvetta tilittää elämänsä arkipäiväisiä seikkoja muille, ja juuri sen takia Cecilia paloi halusta kuulla ne. Pitääkö HÄNEN lapsensa parsakaalista? (s. 121)

Moriartyn tyyli on kepeää ja kumminkin tarkkasilmäistä. Helene Bützow on taas kerran suomentanut niin, että ei oikeastaan tule huomanneeksi lukevansa käännöstä. Viihtymisen puolesta Aviomies oli vähintään yhtä hyvä lukukokemus kuin Weinerin Ikuiset ystävät, mutta Moriartyn kirjassa draamassa on enemmän tummia, tosia sävyjä. Onni on haurasta eikä omien tekojensa seurauksia aina näe ennalta. Moriartylla on tässä käytössään jonkinlainen elämän kaaosteorian sovellus: hyvin pienet tekijät johtavat suuriin muutoksiin. Hmm, ehkä tuo kannen mystinen perhonen onkin kaaosteoriareferenssi. Aviomiehessä myös pohditaan tietämättömyyden ja tietämisen välistä eroa. Kaikkihan me haluamme aina tietää täyden totuuden - mutta tekeekö totuuden tietäminen onnelliseksi?

Koukuttava tarina. Aion panna tämän kiertoon kaveripiirissä, jotta pääsen väittelemään Tessin valinnoista ja Cecilian reaktoista.

Liane Moriarty (2014). Hyvä aviomies. Suomentanut Helene Bützow. WSOY. 978-951-0-40599-4.

Arvioita:
Kirsin kirjanurkassa todettiin nopealukuiseksi ja vetäväksi
Norkku Nenä kirjassa -blogissa kehuu kelpo kesäkirjaksi
Myös Minna Ja kaikkea muuta -blogista arvasi juonen perusjujun, mutta eipä se häntäkään haitannut.

Stephen King: Duma Key

Ja miksi, oi miksi hän lukee uudestaan vanhoja Kingin romaaneja, sen sijaan että kovertaisi edes lovea tuohon lukemattomien kirjojen pinoon?

No siksi. Teki mieli. On ollut väsynyt ja vetämätön olo; liian paljon töitä ja liian vähän unta ja kipeä selkä ja ja ja ja.

Tämmöiseen kohtaan sopii hyvin vanhojen ja taatusti hyvien kirjojen lukeminen.

Sitä paitsi, jotenkin tuon Oscarin kanssa tuli taas mieleeni King (koska Dr. Sleep ja Hohto), ja erityisesti Duma Key, koska Dumassa on mainio vanha rouva, joka kärsii dementiasta vähän eri tyyliin kuin Oscarin hoivakodin potilaat.

Duma Key ei ensimmäisellä lukukerralla noussut ihan top kolmoseen Kingin tuotannosta, mutta näin toisella lukemalla olisin valmis hivuttamaan sen lähelle kärkeä. Aika on kai tehnyt tehtävänsä; nyt olen samassa ikäluokassa kuin romaanin sankari, ja muutenkin kirjan asetelma resonoi aivan eri tavalla kuin silloin joskus.

Duma Keyn kertoja on Edgar, viisikymppinen hyvin pärjännyt rakennusurakoitsija. Edgar menettää onnettomuudessa toisen kätensä ja myös entisen elämänsä. Avioliitto hajoaa ja masennuksen musta kutsu kuuluu päivä päivältä selvempänä. Fiksun terapeutin neuvosta Edgar vaihtaa maisemaa ja alkaa tehdä jotain muuta. Hän muuttaa Floridaan kuntoutumaan vammoistaan ja palaa vanhan harrastuksen pariin, piirtämään ja maalaamaan. Uusi ympäristö osoittautuukin vallan inspiroivaksi. Sisäinen taiteilija herää.

Jotain muutakin herää.

Teemoja tässä romaanissa on varmaan enemmän kuin hahmotan, mutta kolme keskenään limittyvää virtausta haluaisin nostaa esiin: luomisen, luopumisen ja näiden kahden vuorovaikutuksen. Yksi jos toinenkin Duma Keyn hahmo painii luopumisen tuskan kanssa. Useimmat joutuvat vastentahtoisesti luopumaan jostain, käymään läpi metamorfoosin yhdenlaisesta ihmisestä toisenlaiseksi. Nuoret naiset aikuistuvat, eheästä tulee särkynyt, särkyneestä ehjä, vanhasta uusi. Välillä luomisen ehto on luopuminen, ehkä enemmästä kuin on varaa. Samanlaisia kauppoja teemme kai pienemmässä mittakaavassa koko ajan, puoliksi huomaamattamme: kun yhtä polkua kulkee, jää toinen tutkimatta. King leikittelee tässä myös ajatuksella, että luominen onkin kenties ulkoista, että taiteilija vain kanavoi jotain muuta voimaa luodessaan. Pinnan alla piileksii silti tietoisuus siitä, että antautuminenkin on pohjimmiltaan oma valinta.

Mutta kuten aina, tällaiset korkealentoiset pohdiskelut voi hyvin jättää väliin ja vain nauttia matkasta.  Duma Key on mainio kuvaus isyydestä, maalaamisesta, kahden erilaisen miehen ystävyydestä,  menetyksistä toipumisesta ja sattumoisin myös mielen hämärtymisestä.

"Why don't you arrange your chinas, Elizabeth? They're all mixed up today.' 

She cast a glance at the table, then looked at the window when an especially strong gust of wind slapped it with rain. 'Fuck,' she said. 'I'm so fucking confused.' And then, with a spite I would not have guessed she had in her: 'They all died and left me to this.' (s. 190)

Tietenkin Dumassa on myös kummituksia.

Tiedän etteivät Kingin aiheet ole kaikkien mieleen. Kaikki eivät tykkää yliluonnollisuuksista. Mutta kun näissä on paljon muutakin kuin pahoja henkiä ja örkkimörkkejä... psykologia on vimpan päälle uskottavaa, henkilöt ovat vereviä ja inhimillisiä, kerronta toimii. Onnettomuuden jälkeisestä toipumisesta King selvästi kirjoittaa henkilökohtaisen kokemuksen turvin, samoin luomisen tuskasta. Kokonaisuuden käyttövoimana jyllää suvereeni tarinankertojan ammattitaito. Lopputulos on niin hieno, että joudun muistuttamaan itseäni: kummituksia ei ole.

Oikeastaan on aika hyvä homma, että King on päättänyt kirjoittaa näistä epätodennäköisemmistä ongelmista - aaveista ja zombeista ja telekineetikoista - sillä yhtä vetävä tarina jostain arkisemmasta painajaisesta - masennuksesta, syömishäiriöstä, ihmissuhdeongelmista - varmaan oikeasti veisi yöunet.

Tai ehkä ei. Ehkä Kingin kirjojen juju on juuri siinä, että saamme kuvitella tavallisten jokamiehenongelmien taakse yliluonnollisia peikkoja. Silloin pelon voi ulkoistaa ja luokitella mahdottomaksi. Tsädäm - katharsis.

Päätänpä toiseen sitaattiin, yhdestä todella pelottavasta ongelmasta.

When it comes to your kids, you find yourself making some weird calls from time to time and just hoping they turn out right - calls and kids. Parenting is the greatest of hum-a-few-bars-and-I'll-fake-it skills. (s. 179)

Stephen King (2008). Duma Key. Hodder & Stoughton. 978-0-340-95219-1.

Arvioita:
Morren maailmassa Duma Keyn suomennos arvioitiin perushyväksi kingiksi
Irja Kirjavinkeistä pitää yhtenä tekijänsä parhaista.

Jaakko Hintikka: Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka

Kuva/kansi: WSOY/Matti Ruokonen

Filosofian harrastukseni on sen verran ohutta, etteivät Jaakko Hintikan työt ole minulle tuttuja. Kun Hesarissa oli juttua tästä hänen erikoisesta kirjastaan, tunnistin sentään hämärästi nimen ja uteloiduin aivan tuhottomasti. Filosofi kirjoittaa kuolleen vaimonsa elämäkerran? Ja vaimo on ollut filosofi itsekin ja viettänyt villiä elämää 70-luvun USA:ssa?

Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka vastasi kaikkea, mitä kirjasta olin lehdistä hutaisten lukenut. Samalla se onnistui olemaan jokseenkin erilainen kuin odotin. Noin puolet kirjasta on Jaakko Hintikan kuvausta vaimonsa taustasta, elämänvaiheista ja Hintikoiden rakastumisesta. Toinen puoli koostuu Merrillin viesteistä Jaakolle. Kokonaisuus on kiehtova, niin kuin vain voimakas ja tosi tarina voi olla.

Kiinnostavia ovat myös Merillin - tai kenties Hintikoiden - ajatukset rakkauden luonteesta. En ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että rakkauden voisi nähdä me-subjektin näkökulmasta, tähän tapaan:

Kun joku sanoo rakastetustaan: "En voi elää ilman häntä", hänen lausumansa ei ole totta biologisessa mielessä. Mutta eksistentialistisessa mielessä se on kirjaimellisesti totta sikäli, että toisen henkilön menetys ei tuhoaisi heidän kahden jaettua nykyistä elämää vaan myös, ja mikä tärkeämpää, tavoitteiden ja suunnitelmien verkoston, joka muodosta heidän jaetun sartrelaisen identiteettinsä, heidän me-subjektinsa. Rakastuneena oleminen tarkoittaa osallistumista me-subjektin luomiseen. (s. 121)

Hintikan argumentti perustuu käsitykseen minuudesta dynaamisena intentioiden koherenssina, jolloin jaettu subjektiivisuus kirjaimellisesti tekee ihmisestä toisen kuin ennen, osittain tai kokonaan yhtä rakastetun kanssa. Hintikan kirjassaan (vähän hajanaisesti) esittämät ajatukset ovat ainakin minulle aidosti erilainen tulokulma rakastamisen ihmeeseen. Jostain syystä rakkaus ei ole näyttäynyt minulle ikinä filosofisena kysymyksenä, eikä liioin filosofia rakkauden tarkastelun paradigmana. Olen selvästikin sisäistänyt perinteisen jaon järjen ja tunteen alueisiin! Tämä omaa rakkauttaan työstävien filosofien kirjoittama teksti osoittaa, että järki voi näemmä käsitellä myös tunnetta sortumatta viisasteluun tai mitätöintiin. Melkeinpä sääli, että Hintikka ei kirjoittanut puhtaasti filosofista opusta aiheesta. Selvästikin hän on aihetta pohtinut kerran jos toisenkin.

Hm. Valitsin vähän vaikean sitaatin. Otetaan toinen, reiluuden vuoksi:

Mitä rakkaus oikeastaan on? Miten se ilmenee? Rakastavaiset pitävät toistensa seurasta. He nautiskelevat iloista, joita he toisilleen tuottavat. Huomaavainen rakastaja arvostaa ja ihailee rakastettuaan. Mutta onko siinä kaikki? Mahdollistaako rakkaus sen, että ihminen löytää sen, mikä on rakastetussa ihailtavaa, vai rakastaako toista ihmistä siksi, että on havainnut hänet ihailun arvoiseksi? (s. 129)

Voin rehellisesti sanoa, että en ole koskaan lukenut tämänkaltaista kirjaa. Vertailukohdat puuttuvat. En tiedä kenelle tätä voi suositella. Rakastuneille? Viisauden rakastajille? John F. Kennedyn seksielämästä kiinnostuneille tirkistelijöille Hän valitsi tarjoaa sangen vähän; iltapäivälehdissä on luullakseni siteerattu kaikki siitä aiheesta sanottu.

Tekstinä ja elämäkertana Hän valitsi on korkeintaan keskinkertainen. Rakenne ei ole toimivin mahdollinen ja teksti on yhtä aikaa sekä täsmällistä että vahvasti värittynyttä. Kirjoittajalla ei tunnu olevan edes tarkoitusta välittää Merrillistä kokonaiskuvaa. Hintikan Merrill on epätodellisen ihmeellinen olento; kaipauksen luoma kuvajainen, jonka heikkoudetkin on selitettävä täydellisyyden aspekteiksi. Jos Merrill todella oli niin ihmeellinen kuin tässä elämäkerrassaan, hänen on täytynyt olla jokseenkin sietämätön (ajattelee kyynikko). Mutta eipä silti, Jaakko Hintikka antaa ymmärtää itsekin olevansa vähintään toisen vaimonsa veroinen.

Filosofilla pitää olla hyvä itsetunto!

Silti Hän valitsi on kaunis. Se on upea rakkauskirje kauan sitten kuolleelle naiselle. Se on myös täynnä hyviä kysymyksiä, jotka jäävät vaivaamaan mieltäni pitkäksi aikaa.

Jaakko Hintikka (2014). Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka. WSOY. Suomentanut Tarja Kontro. 978-951-0-40257-3.

Arvioita:
Irja Kirjavinkeissä toteaa aivan oikein: Onnekas Merrill!
Hannu Poutiaista Savon Sanomissa kirja ei pakahduttanut.
Sinisen linnan kirjaston Mariaa Hintikan kliseet hieman vaivaannuttivat.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Kuva/kansi: Atena/Jussi Karjalainen

Sielut kulkevat sateessa on Jääskeläisen kolmas romaani, ja koska pidin kahdesta edellisestä, ostin tämän uusimman luottavaisesti joululahjaksi itselleni. Tiesin blogijuttuja puolella silmällä luettuani, että odotettavissa on taas jotain vähän erilaista... ja odotukset täyttyivät.

Sielut on tosiaan toista maata kuin 2010 ilmestynyt Harjukaupungin salakäytävät tai 2006 ilmestynyt Lumikko ja yhdeksän muuta, josta Taika on kirjoittanut äskettäin. Silti kirjoissa on jotain yhteistäkin: niissä arkitodellisuuden alla, sen kanssa limitttäin, on toinen, mahdollisesti syvempi ja todempi olemassaoleminen. Lumikon fantastisuus on syvintä ja selkeintä; siihen astuu sisään ja eksyy. Harjukaupungissa salaiset tunnelit niin kaupungissa kuin ihmisissäkin avautuvat vaivihkaisemmin ja niihin huomaa hivuttautuneensa puolivahingossa. Sielut haastaa suoremmin - joko leikit mukana tai sitten et.

Juonesta ei kannata kovin paljon sanoa, ettei suotta pilaa yllätyksiä. Niitä riittää. Alussa Judit, nelikymppinen sairaanhoitaja, huomaa kyllästyneensä elämäänsä ja vaihtaa sen uuteen. Taakse jäävät merkityksettömäksi käynyt avioliitto, homeelle altistava pätkätyö ja piinaavan pieni elämänpiiri, jossa kolme vuosikymmentä on hurahtanut huomaamatta ohi. Piti opiskella, nostaa opintolainaa, hakea töitä, mennä naimisiin, käydä töissä, varata aika kampaajalta ja hammaslääkäriltä, ostaa voidetta hiivatulehdukseen, tulla raskaaksi, käydä neuvolassa, synnyttää, ottaa kierukka, maksaa laskut ajoissa, viedä roskis, ostaa hammasharjoja... ja piti pudottaa pari kiloa, imuroida, laittaa ruokaa. Ja niin edelleen.

Kuin ihmeen kautta kaikki muuttuu. Juditin paras ystävä palkkaa hänet erikoiseen monikansalliseen hoivayhtiöön, jossa myös sielun kunnosta pidetään huolta. Alkaa sateiden kesä, joka perehdyttää Juditin sielunhoitoon ja kenkäterapiaan; on aika oppia olemaan oma itsensä, maailmassa joka ei olekaan sellainen kuin sen piti.

Vaikka Sieluissa oli piirteitä joista en pitänyt, se oli silti minulle melkein mieluisampi kuin Harjukaupunki. Symbolit, kliseet ja viittaukset on Sieluissa päästetty kirmailemaan ilman turhia suitsia. Kokonaisuus on bysanttisen kaoottinen, riemastuttavasti liikaa.

Harjukaupungin tavoin Sielut on sekin elokuvallinen mutta genre on toinen... Mustavalkoinen Mission impossible b-kauhun tyyliin? Raamattu à la Pulp fiction? En tiedä. Joka tapauksessa auteur on Sieluissa valloillaan ja upottaa maailman uuteen vedenpaisumukseen tarinassa, joka on tavallaan jokaisen naisen (miksei miehenkin?) äärimmäinen fantasia. Pidän Jääskeläisen perusajatuksen loistokkaasta kunnianhimoisuudesta. "Sivuhuomautuksien" armoton tarkkanäköisyys miellytti sekin.

Jottei ihan hehkutukseksi menisi, myönnän että tarinaa olisi mielestäni voinut tiivistää. Osa juonenkäänteistä näyttää taustapeilistäkin katsottuna tarpeettomilta. On myös todettava, että vaikkapa Harjukaupungista kovasti pitänyt lukija ei mitenkään itsestäänselvästi tykkää Sieluista. Sateessa kulkevan kammotuksen konkreettisuus verottaa sitä unenomaista epätodellisuutta, joka rakensi Harjukaupungin lumouksen.

Tämä lainaus taitaa sanoa sen mitä haluaisin sanoa Sielujen lukemisesta:

Monia asioita ei ole tarkoitettu ymmärrettäviksi vaan koettaviksi. Tai ehkä mitään ei ole tarkoitettu ymmärrettäväksi. Kuka muka ymmärtää aidosti edes sellaiset jokapäiväkset asiat kuin sähkön, ystävyyden, rakkauden tai seksin. 

Elämä on kuin se talvinen lampi, jonka jäällä Judit lapsena kävi Martan kanssa luistelemassa. He nauttivat vauhdista ja siroista kuvioistaan. Ja kun jää kerran oli lasinkirkas, lammen syvä mustuus alkoi hirvittää heitä niin että he riisuivat luistimet ja lähtivät kotiin. (s. 493)

Jos on allerginen uskontoa käsitteleville kirjoille tai fantasiaelementeille tai kauhulle, Sieluja ei kannata edes harkita.

Minulle tämä oli mainio lukukokemus: verevä, raadollinen, mahdoton ja viihdyttävä. Röyhkeä. Mutta nauttiakseen kirjan hyvistä puolista pitää suostua leikkimään mukana: jättää johdonmukaisuus ja kohtuus, lähteä mustalle jäälle.

Pasi Ilmari Jääskeläinen (2013). Sielut kulkevat sateessa. Atena. 978-951-796-926-0.

Arvioita:
Amma arvelee, että Sielut pitää lukea useampaan kertaan.
Leena Lumi joutui valvomaan kaksi yötä ja syömään jäätelöä seestyäkseen.
Morre kiteytti sen hyvin: Jääskeläisen romaanien jälkeen on vähän sellainen sekava olo.

Mika Kähkönen: Pimeimmät tunnit

Kuva: Myllylahden sivuilta

Pimeimmät tunnit tipahti yllärinä postilaatikkooni, joten ilman vetävää kansikuvaa se olisi varmaan päätynyt ehkä-joskus -pinooni epämääräiseksi ajaksi. Mutta kannesta saa vaikutelman sopivasti synkänkamalasta jännäristä ja takatekstissä lupaillaan sähköpostistalkkausta. Aihe kiinnostaa, joten kävin käsiksi.

Alussa päähenkilö Salla, yksinhuoltaja ja ensiapupolin vuorotyöläinen, saa outoja sähköpostiviestejä. Lähettäjä on tuntematon ja viestit näyttävät tulevan menneisyydestä, ajalta, jolloin Sallan oma elämä oli juuri suistumassa raiteiltaan. Onko Salla satunnaisen hullun verkkoterrorin kohde - vai yrittääkö joku sanoa jotain juuri Sallalle? Jotain henkilökohtaista kenties?

Kesti tovin ennen kuin pääsin kunnolla mukaan, sillä Sallan sisäinen maailma on sopivasti sen verran sekaisin, ettei hänen näkökulmastaan kerrottu tarina aukea heti. Meno yltyy nopeasti vauhdikkaaksi, ja yllättyä saa moneen kertaan. Pimeimmät tunnit oli jonkinlaisessa hurjuudessaan kiinnostava tarina. Juoni ei seurannut ihan tavallisimpia tallattuja polkuja, eikä Sallakaan ole siloiteltu kiiltokuvanainen. Esimerkiksi Hilkka Ravilon kirjoissa olen pitänyt henkilöiden rosoisuudesta; Kähkösen Sallassa on jotain samaa, itsekeskeisemmässä, lyhytjänteisemmässä ja hauraammassa muodossa tosin. Siinä missä Ravilon naiset kärsivät lähinnä ympäristönsä tähden, tässä ajetaan sisäisille salakareille. Sukupolvien välinen ero kenties.

Fania minusta ei silti tullut. Vaikka tykkään tarinavetoisuudesta, on kielelläkin väliä. Kähkösen tyyli ei ollut makuuni. Siinä on jotain… käännösmäistä? Otan näytteeksi palan, jossa Salla selaa netissä digilehtiä:

Sallan pohdiskelun pysäytti yksi etusivuista ja sen alareunassa häämöttävä pieni rakeinen otsikko. Lehti oli ilmestynyt sähköpostiviestin päiväystä pari päivää myöhemmin. Tietenkin, Salla hymähti. Uutisethan olivat aina vähintään edelliseltä päivältä, ainakin paperiversioissa. Salla tarkensi katsettaan ja vei kasvojaan lähemmäs näyttöä. Nopeasti uteliaisuus voitti ja hän suurensi näkymän. (s. 31)

Rytmi ja sanavalinnat eivät minulle toimineet; sen paremmin en osaa selittää, mikä tässä hiersi.

Kirja oli nopea lukea, ja ajattelin unohtaa sen saman tien - mutta se jäikin yllättäen pyörimään päässä. Olivatko henkilöt psykologisesti mahdollisia, oliko tapahtumissa mieltä, voisiko noin käydä? Voisiko noin tehdä? En viitsi spoilata kirjaa pohtimalla näitä tässä enempää, mutta loppulaskelmani on osapuilleen fifty-sixty… osa käänteistä ei millään mahdu arkijärkeni ja -kokemukseni piiriin. Toisaalta, olen viime vuosina vähän kerrassaan oppinut, että ihmiset pystyvät kaikenlaiseen, myös sellaiseen, mitä minun on vaikea kanssaolennoistani uskoa. Ja että yhteensattumiakin tapahtuu.

En tiedä. Jotain kiehtovaa Pimeimmissä tunneissa joka tapauksessa oli, vaikkei se tekstinä innostanutkaan. Jos Tuntien teemat - anonyymi sähköpostivaino, itsepetos, muisti, äitiys - kiinnostavat, kannattaa harkita.

Mika Kähkönen (2013). Pimeimmät tunnit. Myllylahti. 978-952-202-453-4.

Arvioita:
Rauha Kejonen Savon Sanomissa löysi menoa ja meinikiä
Tuija Kirjavinkeistä olisi kaivannut tiukempaa toimitustyötä

J. Pekka Mäkelä: Alas

Kuva: Like

Finncon 2013, vuoden suurin ja kaunein spefihäppening, oli viikonloppuna Kaapelitehtaalla. Jos missasit tänä vuonna, yritä ensi vuonna uudestaan (Jyväskylässä), sillä Finnconeissa on poikkeuksetta hyvää ohjelmaa, erinomaista seuraa ja joku omituisempi kuin sinä.

Sitä paitsi, shoppailumahdollisuudet ovat loistavat. Tällä kertaa ylitin (vai alitin?) itseni ja palasin vain kolmen uuden kirjan kanssa... jonkun sortin ennätys tämäkin. Huoh. Perusteellisempia conibriiffejä löytyy vaikkapa Taikakirjaimista tai Morren maailmasta; ensikertalaisten kokemuksia kuvaavat Linnea ja Salla.

Menomatkalla luin junassa J. Pekka Mäkelän uusimman Alas, joka jatkaa vuonna 2006 ilmestyneen Alshainin maisemissa. Mäkelä on itseoikeutetusti Suomen ykkösrivin scifistejä. Itse olin ennen tätä uusinta lukenut herran tuotannosta vain Alshainin ja 391:n, joka pääsi myös 101 spefin helmen listalle.

Mielikuvani Alshainista ovat ehtineet vuosien mittaan hämärtyä sen verran, että en muistanut siitä yksityiskohtien tasolla juuri muuta kuin elottoman pinnan ja jonkun Leon-nimisen kaverin. Ja sen että puu oli kallista. Palasin siis planeetalle varsin tuorein silmin.

Tämä uudempi visiitti osoittautuikin tapahtumarikkaaksi.

Alas kuvaa eri henkilöiden näkökulmasta avaruushissin romahdusta. Avaruushissi, jos joku onneton ei tätä tiedä, on eräänlainen kiertoradalle ulottuva kaapelikimppu. Moisen kapineen hajoaminen vaatii melkoista vääntöä ja aiheuttaa vastaavasti melkoisen määrän harmia. Kirjan mittaan pääsee vähän kerrassaan selville hajoamisen seurauksista ja syistä. Välissä ehtii myös kiinnostua perinpohjaisesti henkilöistä. Kyyniseen tapaani hämmästelin tosin, että miten ihmeessä niin monta henkilökohtaisin sitein toisiinsa kytkeytyvää ihmistä suinkin onnistuu hankkiutumaan hissitorniin juuri kriittisenä päivänä. Mutta - ja tämä on tärkeä pointti - hämmästelin sitä vasta jälkikäteen, koska lukiessa tarina vei mennessään.

Harvoin olen päässyt niin nopeasti Seinäjoelta Helsinkiin. Junan vauhti oli joko suorastaan intergalaktinen, tai sitten Mäkelä piti yllä hyvää haipakkaa, sillä en käytännössä huomannut matkaa ollenkaan. Kaikkiaan innostuin sen verran, että minun pitää nyt lukea Alshain uudestaan, seuraavaa samalle planeetalle sijoittuvaa romaania odotellessa. Mäkelän mukaan Alshainiin on näet suunnitteilla viiden itsenäisen romaanin sarja.

Otetaanpa tekstinäyte. Tässä hissituristeja opastava Mafalda, juuri ennen kuin tiedät-kyllä-mitä, kahdenkymmenen kilometrin korkeudessa:

- Se näyttää joka kerta uudelta, sanon käsikirjoituksen ohi ja mietin, että tänään horisontti näyttää toisenlaiselta kuin aikaisemmilla kerroilla. Siinä on jotain... väärin. 

Se on väärässä asennossa. Väärässä kulmassa. 

Takaamme, hissiaulasta, kuuluu ryminää. Kaikki heilahtaa, ja lattia kallistuu. Lattia kallistuu lisää. Ryhmäläisiltä pääsee pieniä äännähdyksiä. Ei huutoja, mutta... 

- Vaikka ilmanpaine täällä stratosfäärissä on vain kymmenesosa siitä mitä maanpinnalla, jatkan [--] (s. 18)

Mäkelän teksti on ylipäänsä aika suoraviivaista; kielellä ei pahemmin koukeroida tai keikaroida. Minulle tyyli passaa, sillä se jättää tilaa mielikuvitukselle, henkilöille ja tarinalle. Tunnelmoinnista tykkääville adjektiiveja on ehkä liian niukasti, mutta toimivaa tarinaa ja fiksun vähäeleisesti rakennettua miljöötä arvostavalle Alas kyllä sopii.

Ainoa pieni mutinani liittyy loppuun, jossa Wolfam heittäytyy saarnaamaan noin sivun verran. Annettakoon se hänelle anteeksi; kaverihan on vielä kovin nuori ja saanut sitä paitsi kummallisen kasvatuksen. Pieni messiaaninen puuskahdus ei rassannut pahemmin, varsinkaan kun loppu muuten sisälsi ovelan kierteen.

Mukaansatempaava ja sopivasti älykäs scifiromaani, joka oli ilo lukea yhdeltä istumalta.

(Ai niin - tapasin kirjailijan itsensä Finnconissa. Vaikutti sympaattiselta kaverilta. Arvatkaa sanoinko tämän kaiken hänelle? En. Sopersin jotain epämääräistä tyyliin "luin kirjasi, oli hyvä kirja" ja tuijottelin varpaitani. Oikeasti, minun pitäisi pysyä kaukana kirjailijoista ja keskittyä heidän tuotoksiinsa.)

J. Pekka Mäkelä (2013). Alas. Like. 978-952-01-0948-6.

Arvioita:
No en nyt löydä kun tämä juuri ilmestyi. Mutta kirjailjan blogi on täällä.

P.S. MAINOS!!!! Huomasitteko hienon lisäbannerin tuossa sivussa? Se on Emilien käsialaa. En ole aiemmin innostunut näistä maratooneista mutta Blogistanian yhteinen kesämaraton oli niin koukuttava idea, että pakkohan se on... Ylihuomenna eli keskiviikkona 10.7 starttaa siis Booksyn ihkaensimmäinen lukumaratoni kello 10.00. 24h kirjan hurmaa!

Vuorokauden mittaan on tiedossa (poikkeuksellisen lyhytsanaisia) päivityksiä ja Facebook/twitter-häiriköintiä. Käykäähän peukuttamassa kamut, sillä olen hermostuksesta solmussa jo valmiiksi. Kirjat eivät lopu, mutta entä ruoka? Jaksavatko heikot sormet käännellä sivuja? Kestävätkö istuinpehmusteet?

Beyond Illusions

Vähän nuhruinen pokkari on matkustellut.

Booksy proudly presents: uutena luku-urakkana Vietnam. Tiedossa on Vietnamiin liittyviä töitä, joten haluaisin päästä edes himpun verran kärryille maasta ja kulttuurista. Tähän mennessä Vietnam-kuvaani ovat muokanneet amerikkalaiset elokuvat ja pari kahvipöytäkeskustelua, eikä perusta tunnu riittävältä.

Onneksi on vastaus kaikkeen. Kirjat.

Kyselin jo toukokuussa maata tuntevalta työkaverilta lainaksi vietnamilaista kirjallisuutta. Pian pöydältäni löytyi Beyond Illusions. Ensimmäinen lukuyritys keskeytyi parin sivun jälkeen, sillä romaani antoi alkuun puhtaan aviokriiseilyn vaikutelman. Lykkään mielelläni sellaisia aina kun suinkin mahdollista. Miten alut ovatkin niin jumalattoman tärkeitä?

Nyt kun elokuussa palasin asiaan ja keskityin, kirja osoittautui kiehtovaksi lukukokemukseksi.

Aviokriisistä toki on kyse. Siitäkin. Kirjan tarina alkaa, kun vaimo, äiti ja opettaja Linh tajuaa, että ei enää rakasta tai kunnioita miestään. Ennen niin idealistinen mies, Nguyen, on myynyt itsensä korruptoituneen hallinnon palvelukseen. Pariskunnan hajoavan avioliiton raunioille ilmestyy myös toinen mies, selvästi vanhempi Tran Phuong, jonka sankarilliseen suoraselkäisyyteen Linh uskoo, vaikka mies onkin tahollaan naimisissa. Vaikuttaako Linhiin Tran Phuongin maine säveltäjänä? Ympäristö ei erodraamaa sulata. Linhniä hyljeksitään eikä pieni tytärkään sopeudu uuteen tilanteeseen.

Äkkiseltään kuvattuna Illusionsin asetelma kuulostaa nimenomaan aviokriiseilyltä. Tylsää. Paitsi eipäs olekaan, sillä aviokriisillä on vahva yhteiskunnallinen ulottuvuus. Huong käyttää pientä perhettä linssinä, jonka läpi tutkitaan järjestelmän toimivuutta ja valtaapitävien etiikkaa. Kääntäjän jälkisanojen perusteella kirjan hahmojen on katsottu edustavan melko suoraan tiettyjä ihmisryhmiä; etenkin säveltäjä Tran Phuong muistuttaa paikallisia kulttuuripiirejä myllertäneitä opportunisteja.

Beyond Illusions on julkaistu 1987 eivätkä puolueen merkkihenkilöt siitä juuri nauttineet. Huong kuitenkin jatkoi kriittisen kaunokirjallisuuden kirjoittamista ja lensi ulos puolueesta vuonna 1989. Kotimaassa kirjailija on edelleen ilmeisesti enemmän tai vähemmän pannassa.

Sisällöllisesti kiinnostavaksi kirjan teki minulle, miljöön lisäksi, keskeisen kolmikon moraalinen konflikti. Kun oma etu ja ihanteet ovat vastakkain, mitä teet? Huongin kuvauksesta päätellen hyvä veli -verkostot ovat Vietnamin sosialismiversiossa olleet hyvin keskeisiä ainakin 80-luvulla. Linhnin, Tran Phuongin ja Nguyen hapuilu kohti omia ratkaisujaan on kuvattu hyvin. Vaikutelma on inhimillinen ja uskottava.

Minkälaisen käsityksen Vietnamista noin muuten saa kirjasta? Aika konservatiiviseksi paikaksi kuvittelisi tämän perusteella, jonkinlaisessa sosialistisen realismin hengessä. Samalla ihmisissä on lämpöä ja välittömyyttä, kanssakäyminen on avointa ja kohteliasta. Ajattelumalleissa on silti paljon sellaista, joka tuntuu yksinkertaisesti vieraalta. Pitääpä lukea lisää.

Tekstinä Illusions oli välillä sekin vähän vieraan kuuloista. Kun on tottunut lukemaan englanniksi vain englanniksi kirjoitettuja kirjoja, tulee tätä lukiessa väkisinkin mietittyä, mikä on alkukielen rakenteiden ja kulttuurisen tärkeysjärjestyksen vaikutus tekstiin. Ovatko lauseet ja ilmaisut tällaisia siksi, että Huong kirjoittaa näin - vai siksi että vietnamin kieli toimii näin? Puhutaanko ihon laadusta paljon siksi, että se on tärkeä osa vietnamilaista kauneusihannetta - vai siksi että Huong sitä haluaa korostaa? En osaa edes veikata.

[--] Her shabby clothes clashed with her beauty. Yet she had never breathed a word about a single yearning, even a hankering for a pair of shoes, or a flowered blouse, or a stylish pair of pants. Their life of deprivation and their poor diet had left her skin sallow and discolored. Nguyen had seen it most clearly when she had been pregnant with Huong Ly, and one day he decided that he couldn't bear it any longer. He couldn't afford to keep writing articles that never made it past the censor. [--] (s. 13)

Tämän jutun kirjoittamisessa ilmeni muuten hassu pieni ongelma. Jo kirjaa lukiessani ihmettelin useiden hahmojen samaa nimeä ja ponnistelin pysyäkseni kärryillä etu- ja sukunimistä. Wikipedia tiesikin kertoa, että vietnamilaiset nimet ovat aika erikoisia suomalaisesta vinkkelistä katsottuna. Sukunimi on ensin mutta etunimeä käytetään, usein tittelin kanssa. 14 sukunimeä kattaa 99% väestä. Ja lisää vaikeuksia: kun sukunimi tavallisesti kirjoitetaan ensin, onko se kirjoitettu ensin myös kirjan kannessa? Ilmeisesti. Jos siis haluan laittaa kirjailijan listaani sukunimen perusteella, hän on ilmeisesti Duong (Meikäläinen), Thu Huong (Maija) eikä jotain muuta.* Korjatkaa jos meni pieleen.

Totean lopuksi, että tämä oli minulle ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Eksoottinen ja asetelmiltaan taidokas teos.

Otan muuten innolla vastaan vinkkejä jatkosta. Mitä pitäisi lukea Vietnamista? Sekä Vietnamiin sijoittuvat kirjat että vietnamilaisten kirjoittamat kirjat kiinnostavat. Tiedättekö jotain suomennettua? Ojentakaapa avuliaat näppinne ja naputelkaa vihjeitä!

Duong Thu Huong (2003, alkuperäinen 1987). Beyond Illusions. Picador. Kääntäneet englanniksi Nina McPherson ja Phan Huy Duong.

Arvioita:
Kirkus reviews
The New York Times

*Tässä puhun kirjailijasta nimellä Huong, koska etuliite Thu kuulemma pudotetaan puhuttelussa pois. Ja koska The New York Times teki niin. 

Maailman kivisin paikka

Kivet hankittava erikseen.

En lähtenyt tutustumaan Antti Tuurin novellikokoelmaan Maailman kivisin paikka mitenkään suurella innolla. Mutta lukupiirien henkeen kuuluu, että sellaistakin luetaan, mikä menee oman kirjamaun ulkopuolelle. Koitin pitää mieleni avoimena ja lukea sivun kerrallaan. 70-lukulainen ilmapiiri kosteine lounaineen tuntuikin vähän kotoisalta aiemmin tässä kuussa lukemieni dekkarien jäljiltä.

Edellisen kerran olen lukenut Tuuria yli kymmenen vuotta sitten. Asuttuani täällä eteläpohjalaisilla lakeuksilla muutaman vuoden yritin näet tutustua seudun tunnetuimman kirjailijan teoksiin. Selvisin kahdesta ennen kuin luovutin. Ei vain ole minun tyylilajiani tämä. En nauti Tuurin toteavasta ilmaisusta, joka kätkee taakseen minulle käsittämättömiä kerroksia. Tai oletan että kätkee. Kai.

Paikassa on viisi novellia, jotka rakentuvat kaikki minä-muodossa, havainnoitsijan ja toimijan kerrontana, josta ilmitason tunteet on kätketty. Kirjaa saa lukea kuin kuva-arvoitusta, että edes osapuilleen ymmärtäisi mistä on kysymys. Tunteita on, niiden takana on mennyt ja niiden pohjalta nousee tuleva, mutta mitä ne ovat, sen saa lukija enimmäkseen itse päätellä. Kun vaikkapa tarinassa 65°, pohjoista leveyttä toimittaja välttelee töitä, voin tulkita hänen lusmuilunsa masennuksiksi... ja kun hän sitten kevään tultua osallistuu jopa toimituksen kokouksiin, voin tulkita sen tarkoittavan, että hän on nyt piristynyt.

Jee, olen kokenut kirjallisen oivalluksen! Toimittaja oli masentunut!

Itsetyytyväinen onni valtaa nukkaisen toukkasieluni hetkeksi... sääli että seuraava käänne taas tulee nurkan takaa ja osoittaa minulle paikkani. Olen pihalla kuin se kuuluisa lintulauta. Tuurin henkilöt lentävät ohi. He olivat näillä tienoilla vain käymässä, eikä heillä ole minulle juurikaan sanottavaa.

Takakansikin muuten kertoo, että nämä novellit tapahtuvat elämänpiirissä joka ei ole kokijan oma. Vieraassa ympäristössä ihminen on kuulema paljaampi. Hah. Miten niin paljaampi? Riisuttu tunteen ilmaisusta ehkä, mutta jos heidän sisimpänsä, heidän tarinansa, olisi vielä tätä verhotumpi, tarvittaisiin jo kryptologi tekstiä tulkitsemaan. Arvelisin, että näissä novelleissa on kyse yksinäisyydestä ja ihmissuhteista ja ehkä vielä jonkinlaisesta vieraudesta tosiaan... ihmiset ovat vieraita itselleenkin, eivät vain tilanteilleen? Takakansi auttaa tässäkin asiassa. Sattuma on kuulema yksi keskeinen teema. Okei.

Ei tämä kirja silti täyttä tuskaa ollut. Yhdessä nämä viisi kertomusta muodostavat jollain tavalla mielenkiintoisen kokonaisuuden; tarinat liukuvat vähän limittäin reunoiltaan ja ovat settinä enemmän kuin erikseen. Maailman kivisin paikka on ehkä novellikokoelma, mutta se kannattaa lukea kokonaan.

Myönnän myös, että Tuuri on vähäeläisen kuvailun mestari. Yksinkertaisilla lauseilla syntyy tunnelmaa.

Huoneessa vedin ikkunaverhot auki. Istuin kauan lumisadetta katsellen. Kun lumisade lakkasi, vedin taas ikkunaverhot ikkunan eteen ja makasin vuoteella. Nukahdin vaatteet päällä, ja heräsin keskellä yötä enkä saanut enää unta. Hain kirjapinosta kirjan ja luin sitä aamuun saakka. (s. 64-65)

Epäilemättä Tuuri on minimalistinen tahallaan. Karsimalla ajatuksia ja tuntemuksia kerronnastaan hän rajaa sanottavansa siihen, minkä tiedämme todeksi. Tätä lukiessa muistaa, että teot ovat, ajatukset ja tunteet kuvitellaan, tulkitaan, keksitään, selitetään... Hm. Näiden tarinoiden tyypit ovat huonoja selittämään edes itselleen. Vaimonsa jättämä mies tuumii: Jokin oli mennyt vikaan, mutta milloin, sitä Mäki ei käsittänyt.

En olisi valinnut tätä kirjaa ilman lukupiiriä - ja jos olisin jostain syystä aloittanut, olisin luultavasti jättänyt kesken. Makuasia. Tyylilaji ei vain vetoa. Minulle sopisi paremmin teksti, jossa juonellisuus on suoraviivaisempaa ja henkilöihinkin olisi enemmän tarttumapintaa. Tuurin maailma ei ole tässä ainoastaan kivinen, se on synkeä ja lähes iloton, eikä ajoittainen löytämisen ilo minun kohdallani riittävästi palkinnut kivikossa taapertelun vaivaa.

Antti Tuuri (1980). Maailman kivisin paikka. Otava. ISBN 951-1-05933-5.

Ristiaallokkoa

Kuva: Karisto

Spoilerivaroitus! Jos olet jo päättänyt lukea kirjan, etkä halua tietää mitään, jätä juttu väliin. En näemmä osannut kirjoittaa tästä kommentoimatta loppua. Epätietoisia varten lyhyt luonnehdinta: tykkäsin kyllä. Hauska muttei pilkallinen, helppo muttei heppoinen.

Sitten asiaan. Ristiaallokkoa jatkaa Pappia kyydissä ja Pelastusrenkaita romaanien Matleenan ja Auliksen tarinaa. Olen odottanut innolla tätä Ellilän kirkkotrilogian päätösosaa ja kävin siihen kiinni sillä siunaaman hetkellä kun sain sen ahnaisiin näppeihini. Polttava kiinnostus juontuu siitä, että kuulin Ristiaallokon jatkavan tarinaa Matleenan eksän, konservatiivisen Auliksen, näkökulmasta.

Nyt Aulis ajelehtii ammatillisilla syrjäpoluilla, kipuilee nöyryytettynä kadonneen saarnaäänensä kanssa ja etsii totuutta esikuvallisesta isästään. Naisiakin alkaa ympärillä pyöriä, mutta Aulista vaivaa periaatteellinen ongelma: vaikka Matleena on löytänyt uuden suhteen, muistelee Aulis edelleen Jumalan edessä annettuja lupauksia. Muuttaako maallinen ero mitään? Ja onhan se vähän kiusallista, kun parhaan kaverin vastanainut tytär katsoo vihkipappiaan syvälle silmiin kauniina ja tuoreena kuin nuori kauris... Oma Adakin on kasvanut vaaralliseen ikään eikä isyys ei ole raukkojen hommaa.

Olin ennakkoon utelias näkemään miten kirjassa onnistutaan ujuttautumaan tuohon salaperäiseen maahan, harmaalle alueelle miehen korvien välissä. Itsekin liikkuu niissä maisemissa ihan ummikkona, joten varmasti en tohdi sanoa, mutta minusta Ellilän versio tuntuu kohtuullisen uskottavalta. Niksi on luultavaksi siinä, ettei asiasta tehdä suurta numeroa. Auliksen päässä liikkuu paljon muutakin kuin naisen kaipuuta.

Ristiaallokkoa sai minut muistelemaan uudestaan kahta ensimmäistä osaa; päädyin toteamaan, ettei niissäkään loppujen lopuksi päähenkilön sävyssä ollut mitään kauhean sukupuolittunatta. Kummallinen päätelmä tietysti, kun kyse on avioliittodraamasta ja tasa-arvokysymyksistä, mutta siltä se tuntuu. Matleenalla on naisen positio ja näkökulma, Auliksella vanhoillisen miehen, mutta silti kerronta on enemmän yleisinhimillistä kuin nais- tai miesmäistä. Vai luulenko vain, nainen kun olen?

En selitä tätä ajatusta kovin selkeästi... sanotaan vaikka nyt niin, että odotin suurempaa kontrastia ja sen puuttuminen havahdutti miettimään minkälainen on naisen ääni, minkälainen miehen, ja miksi niissä pitäisi olla eroa? Vai pitäisikö? Millaista? Auliksen tapa käsitellä tunteitaan on kyllä monessa kohdassa paljon toteavampi ja epäsuorempi kuin Matleenan. Hmm - olisi mukava kuulla jonkun mieslukijan mielipide Auliksesta.

Ristiaallokkoa myös jotenkin muutti mielikuvaani edeltävistä kirjoista. Luultavasti lukisin niitä erilaisella silmällä nyt. Matleena on erilainen Auliksen näkökulmasta, ja Aulis vasta erilainen onkin.

Tapahtumien puolesta kirja jätti auki asioita, joihin olisin toki halunnut selkeän ratkaisun. Happy end tai moraalinen opetus, näin ovat minua kouluttaneet sadat sadunkertojat kautta aikojen. Ensireaktioni sivujen loppuessa oli turhautunut ulvahdus.

Mutta kas kummaa, yli yön nukuttuani huomasinkin pitäväni suhteellisen avoimesta lopusta. Aulis ei koe mitään ihmeparantumista vakaumuksestaan. (Pahoittelut jos ilmaus jotakuta loukkaa, mutta sairaudelta se minusta näyttää, logiikan hivutustaudilta ehkä.) Aulis on kuitenkin matkan varrella oppinut kysymään ja havahtunut kyseenalaistamisen ja muuttumisen mahdollisuuteen. Lukija ei lopulta voi olla varma miten pitkän päälle käy: löytääkö Aulis jonain päivänä nöyryyttä nähdä vaihtoehtoja vai pitääkö vanha porukka kulttuureineen hänet otteessaan.

Avoimuus korostaa kirjan kehityskertomusluonnetta; pointti ei ole saako Aulis naisen ja minkä naisen, vaan oppiiko Aulis mitään. Itseään hän kai tässä enemmän etsiikin kuin naista.

Kirjan tyyli on ehtaa Ellilää. Huumoria löytyy, mutta vähän tosikkomaisen ja itsetärkeän Auliksen kohdalla siinä on tahattomuuden tuntua, joka todella palkitsee lukijan. Väkisinkin virnistytti kun änkyräkonservatiivi Aulis ei pääsiäisnäytelmän kohdalla ymmärtänyt, miksi ihmiset halusivat pukeutua kylpytakkeihin ja leikkiä kahden tuhannen vuoden takaisia palestiinalaisia. Hihii! Rinnastetaanpa tämä valitsemaani lukunäytteeseen niin saadaan täydet tehot irti:

- Me olemme vanhauskoisia, hän selitti. - Emme voi tehdä alttariyhteistyötä naisten kanssa. 

Hän tajusi heti, ettei sitä olisi kannattanut sanoa. 

- Alttariyhteistyötä? Virpi sanoi. Hän vaikutti kummastuneelta. 

Aulis nielaisi. Hän ei yhtäkkiä ollut varma kuinka asian voisi selittää niin, ettei syntyisi väärinkäsityksiä. Hän alkoi puhua vuosituhantisen tradition kunnioittamisesta. 

- Ymmärsinkö nyt oikein? Sinä et siis hyväksy, että nainen voisi olla pappi? Virpi tarkisti. 

- Se on vähän monimutkaisempi asia, mutta yksinkertaistaen, kyllä se niin on, Aulis sanoi. 

- Mutta mehän elämme nykyaikaa! (s. 181)

Aulis-parka! Ellilä ei miestä säästele. Hän on niin pihalla sekä itsestään että 2000-luvusta, että sääliksi käy. Enkä sano tätä kevyesti; on pienoinen ihme, että pystyn tuntemaan minkäänlaista empatiaa Auliksen kaltaista yhden ideologian suppilovahveroa kohtaan. Mutta Ristiaallokkoa jollain tavoin selitti, miten Matleena on voinut häneen alkujaan tykästyä. Aulis on ääliömäisyydessäänkin vilpitön ja mahdollisesti kykenevä oppimaan. Vähän. Tuo myötätuntohippuseni todistaa, miten vahvasti vaikuttaa kirjailijan kuvakulma, vaikkei henkilön luonnetta muutettaisi piiruakaan. Pätevää työtä!

Muutenkin Ristiaallokkoa vastasi odotuksia. Ehkä se myös sai pikkuriikkisen näverrettyä joitain ennakkoluulojani. Kenties seuraavan kerran täysiverisen patriarkaatin edustajan tavatessani kykenen lievään sääliin, puhtaan punahehkuisen raivon asemesta tai sen lisukkeena.

Kirsti Ellilä (2011). Ristiaallokkoa. Karisto. ISBN 978-951-23-5375-0.

Paine

Kuva: Otava/Suomen kuvapalvelu

Eppu Nuotion Pii Marin -dekkarit ovat ennenkin vilahdelleet lukulistalla. Viimeksi äänikirjoja kirjastossa selatessani päädyin nappaamaan mukaani Paineen.

Automatkalle oikeaa äänikirjaa on vaikea valita. Ei saa olla liian rankkaa tai pellit kolisevat; ei saa olla liian kevyttä tai ajatus harhailee; ei saa olla huonoa tekstiä tai tulee hulluksi kuunnellessaan joka sanan. Miksei  meidän kirjastosta saa muita Waltareina cd-levyinä kuin Sinuhen (luin juuri viime vuonna) ja Johannes Angeloksen (kuuntelin juuri viime vuonna)? Waltaria jaksaisin kuunnella vaikka kuinka pitkään. Saakohan näitä kaukolainaan? Ainakin Mikael Karvajalasta on äänikirjaversio.

Mutta nou hätä, dekkarit ovat keskimäärin osoittautuneet hyviksi valinnoiksi. Myös Paine kelpasi parahultaisesti maantien jyystämiseen. Pii Marin ei minusta ole maailman sympaattisin keskushahmo, mutta kokonaisuus kestää yhden tuittupäisen monomaanikon, kun mukana on myös jörönpuoleinen Heino ja sivuosassa vilahtaa Reija Haukka. Piin pikkuveljellä Joelilla on romaanissa suurehko rooli. Paineessa on eräänlainen tuplamysteeri; Pii setvii Heinon kanssa isänsä kuolemaa ja Joelin uuden asunnon naapurissa eletään erohelvettiä.

Jälkimmäinen tapaus - avoliittonsa päättänyt nainen ei saa eksäänsä ulos asunnostaan - melkein varasti shown vanhemmalta arvoitukselta. Ainakin minä kyllä höristin heti korviani kun palattiin tuon asumuserottoman asumuserodraaman pariin. Iiris on avuton häikäilemättömän Pasinsa kanssa, ja Joel huomaa pian olevansa kahden tulen välissä. Loppuratkaisukin jysähti juuri niin kumeasti ja komeasti kuin kunnon draamalta vain voi toivoa. Sen toisen arvoituksen kanssa käykin lähes päinvastoin, sokea näkisi kepilläkin mihin ollaan menossa Piin isän Zersenayn suhteen. Siitä tarinalinjasta ei siis jaksa oikein kiinnostua.

Kirjastossa olisi ollut joku toinenkin, uudempi Eppu Nuotion äänikirja; taidanpa katsoa josko se on vapaana. Vaikkei tämä mysteerinä ehkä ollut maailman paras, Eppu Nuotion luenta on ehdottomasti plussaa. Hän osaa tulkita oman tekstinsä erinomaisesti (ei mitenkään itsestäänselvää), ottaa värikkäämmät sanavalintansa juuri sopivasti painottaen. Kuulija huomaa, että jotain muotoiltiin mukavasti, mutta erikoisuutta ei jauheta kuoliaaksi dramaattisin äänenpainoin. Kun vielä henkilöt ovat tuttuja ja tarina etenee kohtuullisen rytmikkäästi kertojan vaihdoksilla, paketti on sellaista perusvarmaa tavaraa.

(Waltaria kyllä tekisi mieli... mutta koluan varmaan nyt nämä oman kirjaston äänikirjat ennen kuin alan äänikaukolainoja kysellä; tämän vuoden projekti on näet taivutella kirjasto hankkimaan aikuisten sarjakuvia ihan vaan tilaamalla niitä vähän väliä!)

Eppu Nuotio (2010). Paine. Otavan äänikirja. Lukija Eppu Nuotio.

Arvioita:
Mari Viertola Turun Sanomissa (bonuksena samassa jutussa arvio Haudankaivajasta)
Kirjavinkeissä
Hreathemus Nulla dies sine legendo -blogissa

Unelmavaras

Kuva: Karisto

Vaihteeksi taas kirjaston satunnaispoimintoja: nappasin jo huhtikuun alussa Jaana Taposen Unelmavarkaan palautettujen hyllystä. Ei sen kummempaa perustetta kuin että kannesta tuli mieleen Paholainen pukeutuu Pradaan ja takakannen "tulisella otteella kirjoitettu kuvaus työnarkomaanista" kuulosti kiinnostavalta. Liekö takaraivossa ollut jokin aika sitten luettu stressikierrekirjakin.

Ainakin stressikierteen oikaisutarve tuli mieleeni tätä lukiessa - sen verran hektistä ja paineista elämää päähenkilö Mari tässä itselleen rakentaa. Unelmavaras kuvaa uraansa intohimolla suhtautuvan naisen turhautumista, joka purkautuu uuden tulokkaan viedessä kiinnostavan projektin hänen nenänsä edestä. Aviomies Petteri on jäänyt henkisesti taakse jo ajat sitten, lapsuuskodin traumat on työnnetty alitajuntaan tykyttämään, ja työpaikalla raivokkaan tehonartun maine johtaa epäoikeudenmukaisuuteen ja eristäytymiseen. Mari näyttää etsivän työstä hyväksyntää ja menestyksestä turvaa; molemmat ovat jääneet lapsena liian vähälle. Mutta eihän työelämä niin toimi. Tehokas tekeminen ei tietotyössä tee tulosta vaan tarvitaan myös sosiaalisia näyttöjä.

Ensin Mari tuntuu melkein vastenmieliseltä hahmolta. Otankin näytteen ihan alusta. Tässä Mari seuraa ratin takaa kuinka äiti ja poika ylittävät katua:

- Anna niiden mennä rauhassa yli, etei poika pelästy, Petter pyysi.

- Pieni pelästys antaa siivet, Mari tokaisi ja vilkaisi auton kojelaudan kelloa.

Se oli paljon. Ihan liikaa.

Hänen elämänsä tärkein kokous alkaisi pian, mutta Petteri piti heittää sitä ennen Myymäen juna-asemalle ja nyt tuo lehämä käytännöllisesti katson laidunsi keskellä katua. Mari tuhahti turhautuneena nähdessään pojan kaulaliinan pään solahtavan lopullisesti selän puolelle ja liukuvan pitkin toppahaalarin sileää pintaa alas asfaltille.

- Hei! Petteri huudahti. - Sano niille että toi putos...

- En todellakaan, Mari ärähti. - Sä myöhästyt junasta ja mä kokouksesta. Tuo pelleily saa nyt riittää. 

Hän lisäsi moottorin kierroksia ja antoi nyt auton nytkähtää terävästi eteenpäin, mutta sen sijaan, että nainen olisi pelästynyt ja kiiruhtanut suojatien yli, tämä pysähtyikin keskelle tietä kuin jänis ajovaloihin ja tuijotti heitä silmiään raivokkaasti siristellen. (s. 8-9)

Kirjan mittaan äyskivän ja häijyn naisen tragedia tulee hiljalleen selväksi: vaikka Mari tuomitsee muut ankarasti, vaativin hän on itselleen. Loppua kohti on jo mahdollista tuntea lievää sympatiaa jäänaista kohtaan. Ehkä siksi että riitekuorikin rakoilee.

Unelmavaras oli kirpakka ja helppolukuinen viihderomaani. Ei ihan täysi kymppi, sillä henkilöt olivat suht' kliseisiä, mutta romaanissa oli kuitenkin särmää ja sujuvuutta. Taposen muihinkin kirjoihin saatan vielä tarttua kun olen helpolla tavalla terävän ihmissuhdeviihteen tarpeessa.

Jaana Taponen (2010). Unelmavaras. Hämeenlinna: Karisto.

Arvioita:
Höh. Ei arvioita? Ei tullut vastaan ainakaan ensimmäisillä google-sivuilla. Onpas kummaa. Enkö osaa etsiä oikein vai voiko kirja tosiaan ilmestyä näin hiljaisesti?

Pappia kyydissä

Ensimmäisen Kirsti Ellilän kirjani olin jo hommannut, kun Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin kiilasi. Pappia kyydissä osittain kiehtoi, osittain pelotti aihepiirinsä takia. Naisteologi, kirkon sisäiset skismat - hmm. Suureen draamaan on aineksia, mutta voiko tästä tulla viihdyttävää juttua?

Kansi: Karisto

Tätä kirjaa harkitessani tajusin, että viime keväänä tuli Neitien rippikouun aikaan käytyä, noh, karkeasti arvioiden noin 1 348 keskustelua kirkosta ja uskosta. Oikea hengellisen elämän seminaari siis.

Kirjatoukan kolossa on näet eteläpohjalaisittain pikkuriikkisen ääriliberaali asenne seikkoihin, joissa paikallinen pastorikunta vetää ns. perinteisempää linjaa. Kysymys homoseksuaalisen avioliiton kirkollisesta hyväksymisestä kuohutti erityisesti; Neitien mielestä se ei tietenkään ole kysymys. (Rippikoulun vetäjällä oli jo mennä hermot Neiti B:hen, joka ei usko diplomaattiseen vaikenemiseen. Ja päinvastoin. Ei varmaan olisi Neiti suostunut ripille ollenkaan, ellei virallinen oppikirja olisi ollut selkeästi lungimmilla linjoilla kuin leiripappi puheissaan.) Myös lehdissä paljon esillä ollut piispanvaali keskustelutti kotona.

Tulipa selitettyä pitkästi taustoja, mutta syystä - ilman tuota lähituntumaa ja viimeisen vuoden konservatismiaaltoa olisi ehkä ollut vaikea ottaa Pappia kyydissä todesta. Mutta totta se on, moni takertuu Raamatussaan enemmän sanoihin kuin sanomaan. Ja sekin pitää paikkansa, että vaikka kuinka olisi määriteltynä virallinen linja, käytännön seurakuntatyössä painavat sitä henkilökohtaiset näkemykset.  

Pappia kyydissä kertoo juuri tällaisesta perheestä. Aviomies, isä ja pappi Aulis on vakaumuksellisesti sitä mieltä, että naispappeus on Jumalan sanan vastaista. Vaimo, äiti ja teologi Matleena on ihan samaa mieltä. Matleenasta saadaankin juuri sopiva keulakuva Timoteus-säätiöläisten naispappeutta vastustavaan lehteen. Oikeat päätökset voi tehdä joku muu, mutta nainen päätoimittajana on hyvä lyömäase taistelussa naispappeutta vastaan. Matleenalla kun on aikaakin; pappisvihkimyksestä ideologisista syistä kieltäytyvälle naiselle ei alan töitä löydy. Vähitellen Matleena kyseenalaistaa oman vakaumuksensa naispappeuden suhteen. Mitkä oikeastaan ovat ne perusteet - ja milloin hän oikeastaan lakkasi niihin uskomasta? Ja mitä ihmettä seuraavaksi -

Kysymys on siitä määritteletkö itse kuka olet vai tekeekö sen joku muu. Matleena on antanut oman puheoikeutensa pois, eikä sitä voi saada takaisin kuin ottamalla.

Tämä olisi voinut olla synkkä kirja. Mutta Ellilä kirjoittaa enimmäkseen kevyesti, välillä vähän rankemmallakin kädellä ironisoiden.

Keitin perunoita, tein salaattia ja paistoin uunissa kokonaisen broilerin. Jälkiruuaksi oli jäätelöä ja mansikkahilloa. Tähän sinä suostuit, sanoin itselleni kattaessani pöytää. Sinä puhuit tästä Auliksen kanssa silloin kun te seurustelitte. Hän kertoi, miten perhe-elämä pitää hänen mielestään järjestää. Sinusta oli ihana ajatella, että viettäisit elämäsi hoivaamalla Aulista ja hänen lapsiaan.

Mutta jostain syystä huomasin nykyään yhtä useammin kysyväni, kuka hoivaisi äitiä.

Tiesin vastauksen: Pitää lukea enemmän Raamattua. Raamatusta löytyy uupuneelle äidille paras hoiva. (s. 73)

Matleena on miehensä valintojen mahdollistaja, omiensa kustannuksella, ja lopulta huomaa sen itsekin. Siinä välissä hän tosin erehtyy luulemaan, että vika on miehessä - ja luulee siksi rakastuneensa toiseen ja toisenlaiseen. Se olikin ainoa juttu kirjassa, joka tuntui minusta epäuskottavalta: ei kai naimisissa oleva, tuonikäinen ja noin fiksu nainen noin herkästi heittäydy syliin heti ystävällisyyttä kohdatessaan? 

Mutta kaikkiaan tämä oli mukava kirja lukea: viihdettä muttei mitään vehnäpullaa. Asetelma oli niin kinkkinen (haloo - fiksu nainen vastustamassa naispappeutta?), etten kuvitellut sitä voitavan perustella siedettävän uskottavasti. Tai ainakin odotin päähenkilön olevan vähän ääliö. Mutta ei; Matleena meni ainakin melkein täydestä. Nuoret naiset tosiaan käyttäytyvät välillä epärationaalisesti miestensä takia, muistaakseni, joten miksipä ei älyllisesti järjettömän vakaumuksenkin omaksuminen kävisi.

Lopusta pidin kovasti. Se sulki ympyrän tyydyttävästi ja tuntui oikeuttavan aiempia tapahtumia. Jatko-osatkin lukulistalle. Ja lykkyä tykö, Irja Askola!

Kirsti Ellilä (2009). Pappia kyydissä. Hämeenlinna: Karisto.

P.S. Tämä oli viimeinen hiihtolomaviikon kirja... lukupäiväkirja on melkein saanut lukijan kiinni! Olen enää kaksi kirjaa jäljessä *juoksee lukemaan lisää*

Arvioita:
Jari O. Hiltunen Satakunnan Kansassa
S.Brunou Etelä-Saimaassa
Polgara Hömpän Helmet -blogissa

Kirsti Ellillän blogi: Kirjailjan häiriöklinikka (täällä muuten keskusteltiin luterilaisesta kirkosta kirjoittamisesta eilen - käy kurkkaamassa!)

Syntikirja

Syntikirjan nostin tiskille kirjastossa, koska olen pitkin syksyä etsinyt suomalaisen nykynaisen sielunelämälle samanlaista ymmärtäjää kuin Petri Tamminen tuntuu olevan miehelle ainakin kirjassaan Muita hyviä ominaisuuksia. Snellman ei ihan toiminut minulle, vaikka Parvekejumalista pidinkin kovasti.

Arvelin takakannen perusteella Katja Kallion ja Syntikirjan ehdokkaaksi, eikä kirjailija ollut ennestään tuttu. (Niin paljon kirjoja! Niin vähän aikaa!)

Sisältä Syntikirja osoittautui synkäksi.  Kallion tarinassa tapahtuu kyllä; se ei ole ihmissuhteiden seisovaa vettä kuten moni muu rakkautta syväluotaava kirja. Synkkyys tulee ihmisistä, heidän haluttomuudestaan ja kyvyttömyydestään nähdä toisissaan muuta kuin oman itsensä peilejä ja palasia. Miehen ja vaimon, naisen ja rakastajan, äidin ja tyttären välillä velloo sanattomien vaatimusten voimakenttä. Kukaan ei ole sellainen kuin pitäisi olla. Jonkun mielestä.

Tarina, tunnelmat ja henkilöt ovat vahvoja. Tekstiin ja taustaan on ujutettu tarkkoja huomioita ihmisistä ja maailmasta. En oikein tiedä miksi en sittenkään erityisemmin pitänyt kirjasta. Kaipa se johtuu siitä, etten oikein tuntenut empatiaan yhteenkään henkilöistä. Tuulikki ja Henri tuntuvat eläkeikäisinäkin lapsellisilta ja vähän julmilta, Sofiaa tekisi mieli ravistella, Denise ärsyttää... varhaisteini Kerttu tuntuu kypsimmältä koko joukosta - mahdollisesti siksi ettei Kallio avaa hänen sisäistä maailmaansa.  

Rakenne on kirjassa konstailematon. Juonenkäänteiden annetaan tulla, ilman että cresendoa tekemällä tehdään. Kallio kirjoittaa taidokkaasti, vaikka ehkä minun makuuni turhan koristeellisesti. Jotain venytettyä on välillä kielikuvissa. 

Denisellä oli salaisuus. Hän ei milloinkaan sanonut sitä ääneen, ei Henrille eikä kenellekään muullekaan, mutta hänestä oli ihanaa tietää vieneensä toisen naisen miehen. Hänen ystävänsä tiesivät, että Henri oli eronnut, mutta he luulivat sen tapahtuneen kauan sitten. He eivät tienneet, että Denise oli vienyt Henrin Tuulikilta, ja jostain syystä Denise tiesi, että hän ei saanut puhua siitä. Tieto oli hänen yksityistä omaisuuttaan. Hän säilytti aarrettaan kuin varastettua kaulakorua pienessä lippaassa. Hän ei voinut käyttää sitä kenenkään nähden, mutta joskus ollessaan yksin hän otti lippaan esiin. Hän istuutui nojatuoliin. Hän avasi lippaan, katseli korua, siveli sitä sormellaan, hyräili tuskin kuuluvasti, ei edes mitään erityistä sävelmää. Hän nosti korun lippaasta, asetti sen kaulalleen, sulki lukon. Hän silitti korua rintansa päällä, nojautui taaksepäin ja sulki silmänsä. (s. 103)

*huoh* Pitkän, noin 15 sekunnin harkinnan jälkeen, tulen siihen tulokseen että Syntikirja on mahdollisesti parempi kuin tämä postaus antaa ymmärtää. Se vain ei ollut ensinkään sellainen kuin kuvittelin. Kuvittelin takakannen perusteella Syntikirjan toisenlaiseksi, kevyemmäksi ja ironisemmaksi. 

Katja Kallio (2009). Syntikirja. Helsinki: Otava. 

K-blogin Jenni on lukenut tämän ja pitänyt. Hesarin Raisa Mattila ylistää estoitta. Riku Ylönen Keskisuomalaisessa ei ole niin positiivinen.