J. Pekka Mäkelä: Alas

Kuva: Like

Finncon 2013, vuoden suurin ja kaunein spefihäppening, oli viikonloppuna Kaapelitehtaalla. Jos missasit tänä vuonna, yritä ensi vuonna uudestaan (Jyväskylässä), sillä Finnconeissa on poikkeuksetta hyvää ohjelmaa, erinomaista seuraa ja joku omituisempi kuin sinä.

Sitä paitsi, shoppailumahdollisuudet ovat loistavat. Tällä kertaa ylitin (vai alitin?) itseni ja palasin vain kolmen uuden kirjan kanssa... jonkun sortin ennätys tämäkin. Huoh. Perusteellisempia conibriiffejä löytyy vaikkapa Taikakirjaimista tai Morren maailmasta; ensikertalaisten kokemuksia kuvaavat Linnea ja Salla.

Menomatkalla luin junassa J. Pekka Mäkelän uusimman Alas, joka jatkaa vuonna 2006 ilmestyneen Alshainin maisemissa. Mäkelä on itseoikeutetusti Suomen ykkösrivin scifistejä. Itse olin ennen tätä uusinta lukenut herran tuotannosta vain Alshainin ja 391:n, joka pääsi myös 101 spefin helmen listalle.

Mielikuvani Alshainista ovat ehtineet vuosien mittaan hämärtyä sen verran, että en muistanut siitä yksityiskohtien tasolla juuri muuta kuin elottoman pinnan ja jonkun Leon-nimisen kaverin. Ja sen että puu oli kallista. Palasin siis planeetalle varsin tuorein silmin.

Tämä uudempi visiitti osoittautuikin tapahtumarikkaaksi.

Alas kuvaa eri henkilöiden näkökulmasta avaruushissin romahdusta. Avaruushissi, jos joku onneton ei tätä tiedä, on eräänlainen kiertoradalle ulottuva kaapelikimppu. Moisen kapineen hajoaminen vaatii melkoista vääntöä ja aiheuttaa vastaavasti melkoisen määrän harmia. Kirjan mittaan pääsee vähän kerrassaan selville hajoamisen seurauksista ja syistä. Välissä ehtii myös kiinnostua perinpohjaisesti henkilöistä. Kyyniseen tapaani hämmästelin tosin, että miten ihmeessä niin monta henkilökohtaisin sitein toisiinsa kytkeytyvää ihmistä suinkin onnistuu hankkiutumaan hissitorniin juuri kriittisenä päivänä. Mutta - ja tämä on tärkeä pointti - hämmästelin sitä vasta jälkikäteen, koska lukiessa tarina vei mennessään.

Harvoin olen päässyt niin nopeasti Seinäjoelta Helsinkiin. Junan vauhti oli joko suorastaan intergalaktinen, tai sitten Mäkelä piti yllä hyvää haipakkaa, sillä en käytännössä huomannut matkaa ollenkaan. Kaikkiaan innostuin sen verran, että minun pitää nyt lukea Alshain uudestaan, seuraavaa samalle planeetalle sijoittuvaa romaania odotellessa. Mäkelän mukaan Alshainiin on näet suunnitteilla viiden itsenäisen romaanin sarja.

Otetaanpa tekstinäyte. Tässä hissituristeja opastava Mafalda, juuri ennen kuin tiedät-kyllä-mitä, kahdenkymmenen kilometrin korkeudessa:

- Se näyttää joka kerta uudelta, sanon käsikirjoituksen ohi ja mietin, että tänään horisontti näyttää toisenlaiselta kuin aikaisemmilla kerroilla. Siinä on jotain... väärin. 

Se on väärässä asennossa. Väärässä kulmassa. 

Takaamme, hissiaulasta, kuuluu ryminää. Kaikki heilahtaa, ja lattia kallistuu. Lattia kallistuu lisää. Ryhmäläisiltä pääsee pieniä äännähdyksiä. Ei huutoja, mutta... 

- Vaikka ilmanpaine täällä stratosfäärissä on vain kymmenesosa siitä mitä maanpinnalla, jatkan [--] (s. 18)

Mäkelän teksti on ylipäänsä aika suoraviivaista; kielellä ei pahemmin koukeroida tai keikaroida. Minulle tyyli passaa, sillä se jättää tilaa mielikuvitukselle, henkilöille ja tarinalle. Tunnelmoinnista tykkääville adjektiiveja on ehkä liian niukasti, mutta toimivaa tarinaa ja fiksun vähäeleisesti rakennettua miljöötä arvostavalle Alas kyllä sopii.

Ainoa pieni mutinani liittyy loppuun, jossa Wolfam heittäytyy saarnaamaan noin sivun verran. Annettakoon se hänelle anteeksi; kaverihan on vielä kovin nuori ja saanut sitä paitsi kummallisen kasvatuksen. Pieni messiaaninen puuskahdus ei rassannut pahemmin, varsinkaan kun loppu muuten sisälsi ovelan kierteen.

Mukaansatempaava ja sopivasti älykäs scifiromaani, joka oli ilo lukea yhdeltä istumalta.

(Ai niin - tapasin kirjailijan itsensä Finnconissa. Vaikutti sympaattiselta kaverilta. Arvatkaa sanoinko tämän kaiken hänelle? En. Sopersin jotain epämääräistä tyyliin "luin kirjasi, oli hyvä kirja" ja tuijottelin varpaitani. Oikeasti, minun pitäisi pysyä kaukana kirjailijoista ja keskittyä heidän tuotoksiinsa.)

J. Pekka Mäkelä (2013). Alas. Like. 978-952-01-0948-6.

Arvioita:
No en nyt löydä kun tämä juuri ilmestyi. Mutta kirjailjan blogi on täällä.

P.S. MAINOS!!!! Huomasitteko hienon lisäbannerin tuossa sivussa? Se on Emilien käsialaa. En ole aiemmin innostunut näistä maratooneista mutta Blogistanian yhteinen kesämaraton oli niin koukuttava idea, että pakkohan se on... Ylihuomenna eli keskiviikkona 10.7 starttaa siis Booksyn ihkaensimmäinen lukumaratoni kello 10.00. 24h kirjan hurmaa!

Vuorokauden mittaan on tiedossa (poikkeuksellisen lyhytsanaisia) päivityksiä ja Facebook/twitter-häiriköintiä. Käykäähän peukuttamassa kamut, sillä olen hermostuksesta solmussa jo valmiiksi. Kirjat eivät lopu, mutta entä ruoka? Jaksavatko heikot sormet käännellä sivuja? Kestävätkö istuinpehmusteet?

Komarr & A Civil Campaign

Kannet ovat niin kaameat, etten huoli niitä kuvaan...

Odotan jo innoissani tämän vuoden Finnconia; kerrankin kesän aikataulut ovat olleet niin kristallinkirkkaat, että tiesin ajoissa ja varmasti pääseväni mukaan. Pakkasin kasan pokkareita scifikirppikselle, ilmoittauduin vänkäriksi*, ja valmistelujen täydentämiseksi luin uudestaan kaksi Lois McMaster Bujoldin Vorkosigan-kirjaa. Bujold on nimittäin kunniavieraana conissa!

Suomeksi on ilmeisesti Vorkosigan-sarjaa käännetty kovin vähän, vain Kunnian sirpaleita eli Shards of Honor, ja se on sääli. Näin hauskaa ja mielekästä scifiä ei ole maailmassa läheskään tarpeeksi. Bujold käsittelee vallan, tasa-arvon, kulttuurierojen, etiikan ja inhimillisyyden kysymyksiä... mutta ei ikinä ryppyotsaisesti. Suurin osa Vorkosigan-kirjoista on hillittömän hauskoja, ainakin meikäläisen vähän kakaramaiseen scifimakuun.

Dialogi on terävää ja juonet ovat mutkikkaita ja naiset kauniita. Sankari tosin on kaikkea muuta kuin kansikuvapoika, mutta onneksi hän osaa hurmata kuuden komistustuksen edestä. Kääpiökasvuisella, nerokkaalla ja hyperaktiivisella aatelispoika Milesilla on ollut vaikea lapsuus; hän on oppinut löytämään asioista niiden hauskan puolen. Ja vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää!

Valitsin luettavaksi kaksi kirjaa sarjan jälkipäästä. Vaikka rakastuin nuoreen Miles Vorkosiganiin jo hänen ensimmäisessä seikkailussaan (Warrior's Apprentice), ja kolmekymppisen Miles avainkriisiä käsittelevä Memory on ehkä sarjan hienoin romaani, ovat Komarr ja A Civil Campaign iskemätön kesälomaduo. Nämä ovat nimittäin sarjan romanttisimmat ja hassuimmat kirjat.

Komarr'ssa Miles lähtee vanhemman kollegansa kanssa selvittämään Barryarin imperiumin hallitseman Komarr-planeetan aurinkopeilien tuhoutumista. Peilikimppua tarvitaan planeetan maankaltaistamisessa, ja sabotaasia epäillään. Miles löytää Komarr'sta muutakin kuin terroristeja...

A Civil Campaignissa hän ja löytö ovat palanneet Barryariin. Miles osallistuu keisarillisten häiden valmisteluihin ja yrittää rekrytoida löytöä Lady Vorkosiganin pestiin. Hanketta monimutkaistaa hänen kaksoisveljensä Mark erikoisine bisneksineen. Pääkaupunki kuhisee hyönteisiä, häitä ja poliittisia pelejä, karuselli karkaa lähes slapstickin puolelle, mutta hiljaisempiakin hetkiä löytyy.

Otetaan lukunäyte malliksi:

[--]Yes, he perfectly understood - yet did not seek to comfort her by dismissing her distress, or trying to convince her it didn't matter. The sensation was like opening the door to what she'd thought was a closet, and stepping through into another country, rolling out before her widening eyes. Oh. 

"In my experience," he said, "the trouble with oaths of the form, death before dishonor, is that eventually, given enough time and abrasion, they separate the world into just two sorts of people: the dead, and the forsworn. It's a survivor's problem, this one." (A Civil Campaign, s. 325)

Hieno yhdistelmä vanhan ajan seikkailukertomusta ja avaruusoopperaa ja romansseja! Ja sekaan on ujutettu perimmäisiä kysymyksiä, sellaisessa muodossa että tampiompikin tajuaa. Viimeisin, Cryoburn, ei innostanut minua ihan näiden edellisten lailla, ehkä siksi, että siinä Miles ja hänen hillitön sisäisen monologinsa ovat pienemmässä roolissa. Samaten sarjan ensimmäiset osat, Shards of Honor ja Barryar, jotka käsittelevät Milesin vanhempia, ovat aavistuksen tosikompia. Cordelia ja Aral ovat henkilöinä vähän Milesia itseään tyypillisempiä sankarihahmoja. Toisaalta, heidän suhteensa ilmentää hyvin kulttuurien yhteentörmäystä raastavimmillaan... Hm.

Näistä kahdesta nyt lukemastani kirjasta ei kannata aloittaa Vorkosiganin maailmaan tutustumista; molemmissa puoli hupia on siinä, että lukija tietää ja tuntee taustat. En osaa kuvitella, että pääsisin Komarrin tapahtumista kärryille, tai tajuaisin poliittisia vitsejä Barryarin juonitteluissa, jos en olisi lukenut sarjan aiempia osia. Englanniksi lukevalle suosittelen aloitusta Warrior's Apprenticesta. Etenkään miespuolisen lukijan ei ehkä kannata käydä ensimmäisenä kiinni Kunnian sirpaleisiin, jossa on muistini mukaan vahvan perinteinen romanttisen fiktion kaava avaruusopperapukineissa.

Tarkemmin ajatellen - kuulostaa hyvältä! Pitääpä lukea uudestaan sekin.

Lois McMaster Bujold (1998). Komarr. Baen Books. ISBN 0-671-87877-8.
Lois McMaster Bujold (1999). A Civil Campaign. Baen Books. ISBN 0-671-57827-8.

Arvioita:
Vesa Lehtinen Aikakoneessa (koko sarja A Civil Campaigniin asti, sisältää spoilereita)
Steven Silver Sfsitella Komarr'sta
Jo Walton Tor.comissa A Civil Campaignista

*Vänkäri = conin vapaaehtoistyöläinen; ahertaa, saa vastineeksi ruokaa, teepaidan ja tunteen merkityksellisyydestä.

Maanpakolaisten planeetta ja Harhakaupunki

Kuva/kansi: Avain/Samppa Ranta

Hainilaissarjaa taas kahden kirjan verran eteenpäin.

Maanpakolaisten planeetta julkaistiin alun perin samana vuonna kuin Rocannonin maailma, mutta Raijan laatimassa kronologis-loogisessa järjestyksessä se sijoittuu sarjan neljänneksi. Maanpakolaisten planeetassa onkin temaattista ja sävyllistä yhteyttä Rocannonin maailmaan, joka kannattaa kyllä lukea ennen tätä. Eikä Harhakaupunkia minusta kannata lukea ennen Maanpakolaisten planeetta; vaikka kirjat ovat itsenäisiä, on tapahtumilla selkä kronologinen kytkös.

Raija järjestys on fiksu.

Planeetta kertoo useiden ihmisen kaltaisten lajien asuttamasta planeetasta, jolla terralaisten meikäihmisten siirtokunta on hiljalleen hiipumassa. Tunnollisesti planeetan alkuperäisasukkien teknologisella tasolla operoivat ihmiset ovat kadottamassa tieteensä ja tulevaisuudenuskonsakin. Pienevä kaukana syntyneiden yhteisö on kerääntynyt viimeiseen tukikohtaansa He ovat eristyneitä ja halveksittujakin. Käsittämättömän pitkien vuodenkiertojen planeetta ei vieläkään tunnu kodilta.

Lapsuuden vanha kauhu sai Agatin valtaansa, kauhu jota hän aikuiseksi tultuaan oli järkeillyt seuraavasti: tämä maailma jossa hän oli syntynyt, jossa hänen isänsä ja esi-isänsä olivat kahdenkymmenneljän sukupolven ajan syntyneet, ei ollut hänen kotinsa. Hänen kaltaisensa olivat muukalaisia. Sisimmässään he olivat tunteneet sen aina. He olivat kaukana syntyneitä. Ja vähä vähältä, majesteetillisen hitaasti, evoluution välttämättömyys, koko tämä maailma, oli tappamassa heidät - hylkäämässä verson. (s. 43-44)

Mutta sota pakottaa terralaiset ja läheisen heimon yhteistyöhön. Missä on elämää, on toivoa. Ja tässä kirjassa on romanssi! Minusta sellainen juuri sopivasti kirpakka ja asiallinen romanssi, jossa ei lässytetä liikaa. Olen aina naureskellut sille, miten toimintaleffoissa (ja joissain kirjoissakin) rakastunut pari ehtii kesken kiivaimmain toiminnan tuijotella toisiaan silmiin... Tuijottelu on tässä minimissään ja huokauksiakin on vain mausteeksi.

Planeetassa taitaa olla kysymys - olettaen että Le Guin on tässä jatkanut samalla systeemillä kuin monessa aiemmassa ja kuvannut jotain reaalimaailman ongelmaa antropologisen scifin keinoin - rotujen välisistä ennakkoluuloista. Ei ihme, kirjoittamisajankohta osuu Yhdysvaltojen kiivaan kansalaisoikeustaistelun vuosiin.

Kuva/kansi: Avain/Samppa Ranta

Järjestyksessä seuraava kirja, Harhakaupunki, taas sijoittuu vanhalle kunnon Maa-planeetalle mutta Maanpakolaisten planeetalta katsoen kaukaiseen tulevaisuuteen. Kaikkien maailmojen liitto on nyt muisto menneisyydestä; ihmiskunta on kutistunut pieniksi itseensä käpertyneiksi paikallisyhteisöiksi. Salaperäiset Shingit pitävät ihmiset hajallaan ja hallittuina. Yhteen syrjäiseen kyläntapaiseen etsiytyy vierassilmäinen Falk, joka ei tiedä mitään itsestään tai menneestään. Ihminen hän ei ole - mutta muuta ei tiedetäkään.

Vuosien mittaan Falk melkein asettuu aloilleen, mutta kotonaan hän ei ole, eikä voi koskaan ollakaan, ei ennen kuin tietää kuka on. Niinpä Falk lähtee pitkälle vaellukselle, etsimään Shingin vallan keskusta. Es Toch, harhakaupunki, odottaa vuorilla, mutta ensin on ylitettävä metsä ja ruohoaavikot, kohdattava monta muukalaista.

"Kuinka sinä tiedät, että olen menossa Es Tochiin?" Falk kysyi kietoen pehmeän nahkavaatteen ympärilleen kuin toogan. 

"Koska et ole ihminen", vanha mies vastasi. "Ja muistathan, että olen kuuntelija. Aistin mielesi kompassin, niin muukalainen kuin oletkin, ja halusinpa tai en. Pohjoinen ja etelä ovat hämäriä; takanasi, kaukana idässä on kadotettu kirkkaus ja lännessä on pimeys, synkkä pimeys. Minä tunnen sen pimeyden. Kuuntele. Kuuntele minua, sillä en halua kuunnella sinua, rakas vieras ja tomppeli. Jos haluaisin kuunnella ihmisiä, en asuisi täällä villisikojen joukossa kuin villisika. [--] (s. 65)

Harhakaupungissa ei ole yhtä ilmeistä yhteyttä poliittisiin tai ideologisiin ristiriitoihin kuin vaikkapa tuossa Maanpakolaisten planeetassa, mutta Falkin vaellus antaa Le Guinille tilaisuuden tarkastella monenlaisia pieniä yhteisöjä. Keskeiseksi teemaksi nousevat silti illuusiot ja identiteetti. Ihminen on outo itselleen ja valhe voi olla totta sille joka sen uskoo. Le Guin ei kuitenkaan epäröi ottaa kantaa; lopussa Falkin mysteeri ratkaistaan ja Falk tekee omat ratkaisunsa. Nykyaikainen romaani varmaan kuuluisi lopettaa hienostuneen epäselvästi, niin että lukija jäisi miettimään mikä on totta, mikä illuusiota... mutta sellainen epämääräisyys ei istuisi tarinan sävyyn. Harhakaupungin mukaan se, joka pysyy totuudessa, ei voi kulkea pahasti harhaan. Kuka tahansa voi päästellä suustaan sanoja - tässä kirjassa jopa kanat puhuvat toisinaan! - mutta totuus on sanoja suurempi asia.

Tyylillisesti molemmat kirjat ovat minusta ehtaa Le Guinia, melko yksinkertaista mutta puhuttelevaa tekstiä. Maanpakolaisten planeetassa on jotenkin toimivampi rakenne, kun näkökulmiakin on useita. Harhakaupungissa kokonaisuus on vähän vino, sillä Falkin pitkä vaellus käy hetkittäin puuduttavaksi paitsi Falkille myös lukijalle, mutta kirjan loppupuoli on terävä ja tiivis. Kummassakin kirjassa on jännitettä kiitettävästi.

Ihailen kovasti Le Guinin kykyä kirjoittaa lyhyitä, tehokkaita romaaneja. Hän piirtää muutamalla vedolla eläviä ja toimivia maailmoja, ja puntaroi niissä peruskysymyksiä. Millään ei mässäillä, ei hyvällä eikä pahalla, mutta jotain syvästi inhimillistä löytyy jokaisesta kirjasta. Eivät nämä hainilaissarjan tai Le Guinin huippuja ole... mutta se huippu onkin aika korkealla.

(Meikäläisen Le Guin -juttuihin pitää ruveta laittamaan varoitustarra: "fanipuhetta." Jopa puhuvat kanat tuntuivat Harhakaupungissa ihan hyvältä idealta.)

Ursula Le Guin (2011, alkuperäinen 1966). Maanpakolaisten planeetta. Avain. Suomentanut Jyrki Iivonen. ISBN 978-951-692-820-6.
Ursula Le Guin (2012, alkuperäinen 1967). Harhakaupunki. Avain. Suomentanut Jyrki Iivonen. ISBN 978-951-692-909-8.

Arvioita Planeetasta:
Toni Jerrman Hesarissa (Planeetasta)
Raija Taikakirjaimissa
Marjis Kirjamielellä-blogissa

Arvioita Harhakaupungista:
Raija Taikakirjaimissa
Johnny Puolisilmä
Marjis Kirjamielellä-blogissa
Mikko Kirjavinkeissä

Osattomien planeetta

Siirryin Le Guinin hainilaissarjan lukemisessa Raijan suosittelemaan järjestykseen, vaikka tulinkin vahingossa lukeneeksi ensin Rocannonin maailman. Ei se mitään... Massiivisen kahden kirjan kokemukseni perusteella voin jo arvella, että sarjan kirjat ovat melko itsenäisiä. Minulle tarinan kronologiaa mukaileva järjestys sopii, mutta Le Guinin maailmankaikkeus ei ole niin yksiviivainen, että se vaatisi mitään erityistä orientaatiota; mukaan voi luultavasti pujahtaa miltä planeetalta vain - mutta yhden kirjan perusteella ei ehkä kannata tehdä johtopäätöksiä sävystä tai teemoista kokonaisuudessaan.

Osattomien planeetta on ainakin minun mielestäni filosofisempi ja syvempi kuin Rocannonin maailma ja selkeämmin yhteiskunnallista scifiä. Fysiikasta kyllä puhutaan paljon, mutta fysiikka ei ole itsetarkoituksellista; se resonoi henkilökohtaisia ja filosofisia teemoja, joita Planeetta käsittelee. Eksoottisia eläimiä tai kummallisia muukalaisia ei juuri nähdä. Hainilaiseen universumiin liittyvistä kansoista saadaankin joitain jännittäviä vihjeitä. Ja ansibeli, tuo kaikkien galaktisten imperiumien perusvempain eli ylivalonnopeudella toimiva viestintäyhteys: sitä kehitellään tässä kirjassa! Historian siivet havisevat siis.

Tapahtumapaikka on (ilmeisesti) Tau Cetin aurinkokunnassa sijaitseva kaksoisplaneetta: Urras ja Anarres ovat toistensa kuita. Mutta läheisyys ei merkitse samankaltaisuutta. Urras on hedelmällinen, rikas planeetta, jonka yhteiskunta on jakautunut useampaan valtioon, keskeisimpänä kapitalistinen ja patriarkaalinen A-Io. Anarres on kuiva, hädin tuskin elämää ylläpitävä planeetta, jolla ihmiset ovat ainoat kuivan maan eläimet. Yhteiskunta on anarkistiskommunistinen. Kukaan ei omista mitään; omanahneus on pahin sosiaalinen synti, jonka anarestilaiset tietävät. Anaresilaisten kasvatusjärjestelmä on kiinnostava ja vähän pelottavakin spekulaatio.

Näiden kahden planeetan järjestelmien kautta tarkastellaan yksilön moraalisia valintoja. Le Guin tutkii rohkeasti sitä kaikkein vaikeinta ongelmaa: miten ihmiset voivat elää yhdessä loukkaamatta toisiaan? Missä tahansa yhteisössä valta pyrkii kasautumaan, osittain siksi, että on aina helpompaa olla ajattelematta omilla aivoillaan, eikä vastuu siirry koskaan täysin vallan mukana; vallankäytön seuraukset jäävät yksilölle. Vastauksia ei ole, ei sen enempää kirjailijalla kuin hänen päähenkilöllään fyysikko Shevekillä. Silti kirja on valoisa, kiinnostava ja paikoin liikuttavakin; kiinnostavampaa tutkimusmatkaa ihmisen yhteisöihin en ole pitkään aikaan lukenut.

Vaikka Le Guin ei tarjoa ratkaisuja, hän onnistuu hyvin välittämään sen tärkeimmän viestin: ei saa luovuttaa. Ehkä täydellistä vastausta ei olekaan, mutta sen etsiminen voi silti johtaa parempaan. Tulee mieleen totuudenkaltaisuuden käsite tieteenfilosofiasta: vaikka totuus olisikin tavoittamattomissa, epätäydellinen tieto voi olla enemmän tai vähemmän totuudenkaltaista. Samoin näyttää Shevekin kaksoismaailmassa täydellinen yhteisö mahdottomalta. Kirjan alkuperäinen nimi, The Dispossessed: an Ambiguous Utopia, viittaakin idealistien suhteelliseen epäonnistumiseen. Mutta parempaa voi tavoitella siinä missä totuuttakin, vaikka 'hyvä', 'täydellisestä' puhumattakaan, liukuisi ikuisesti käsistä. (Pahoittelut filosofian asiantuntijoille jos tulkitsen hutilosti - siitä on jo jokunen vuosi kun olen Niiniluotoni lukenut!)

Kuten tuosta voi jo päätellä, tämän kirjan kanssa kävi niin, että ajatukset veivät mukanaan. Hädin tuskin tyyliä huomasi. Laitataan tekstinäytteeksi tämä naisen ajatus rakastetustaan:

Me tulimme pitkien matkojen päästä toistemme luo [--]. Niin me olemme aina tehneet. Huolimatta meitä erottavista välimatkoista, vuosista, kohtalon kuiluista. Ja juuri koska hän tulee niin kaukaa, ei mikään voi meitä erottaa. Mikään etäisyys- ja aikaero ei voi olla suurempi kuin välimatka joka meillä on jo toisiimme, sukupuoltemme välimatka, olemustemme, mielenlaatujemme välinen ero; tuo rako, tuo kuilu, jonka ylitämme katseella, kosketuksella, sanalla kuin leikiten. Katso kuinka kaukana hän on nukkuessaan. Katso kuinka kaukana hän on aina. Mutta hän tulee takaisin, hän tulee takaisin, hän tulee takaisin... (s. 344)

Tuosta toivottavasti huomaa, ettei Osattomien planeetta ole mikään tylsä kauhistus, vaikka se saikin minut pursuamaan kuivuuksia. Planeetan rakenne - tarina etenee yhtä aikaa kahdella aikatasolla - saa siihen hyvän jännitteen, vaikka kerrontaratkaisut muuten ovat aika suoraviivaisia. Ei ollut yhtään tylsää.

Vähän Planeetan asetelmissa ehkä haistaa kirjoitusajankohdan, 1970-luvun alkupuolen. Urras-planeetan poliittisista asetelmista löytyy analogioita kylmään sotaan, ehkä Vietnamin sotaankin. Urrasilaisen A-Ion räikeä sovinismi tuntuu jopa tasa-arvon päivänä vähän osoittelevalta, ainakin näin Suomesta katsoen. Silti Planeettaa voi lukea 70-luvun kontekstista piittaamatta, eikä se tunnu vanhentuneelta. Oikeastaan aika ällistyttävää. Olen nyt lukenut aika monta "vanhaa" romaania viime aikoina, ja alan uskoa, että aika on todellakin vahva testi laadulle. Ei sillä, että ajan ilmiöitä peilaavat kirjat, joiden teemat vanhenevat nopeammin, olisivat jotenkin automaattisesti vähemmän arvokkaita... mutta jotain huikeaa on scifiromaanissa, joka ei tunnu kuriositeetilta, vaikka ilmestymisestä on lähes 40 vuotta.

Le Guin taitaa kirjoittaa kauniisti ja humaanisti yhtä helposti kuin hengittää. Otan lukulistalle hänen bloginsa, hainilaissarjan lisäksi.

Ursula Le Guin (1979, alkuperäinen 1974). Osattomien planeetta. WSOY. Suomentanut Kalevi Nyytäjä. 413 sivua. ISBN 951-0-09402-1.

Arvioita:
Raija Taikakirjaimissa
Thialfi Risingshadow'ssa
Paronitar puussa

Echo

Jack McDevittin Echo on odottanut lukuvuoroa iät ja ajat, ja nyt kävin siihen vihdoin käsiksi. Kirja on ehdolla Nebula-palkinnon saajaksi. Tuskin sentään käyn koko ehdokaslistaa läpi, mutta kaksi tai kolme romaanien kategoriasta on tarkoitus lukea ennen toukokuun palkintogaalaa; Okoraforin Who Fears Death on jo ostettunakin.

No, Echo oli joka tapauksessa hankittuna jo valmiiksi; olen enemmän tai vähemmän pitänyt kaikista Jack McDevittin kirjoista, ja etenkin Alex Benedict -seikkailut ovat hyvää tavaraa. Alex on tulevaisuuden antiikkikauppias ja uskalias seikkailija, joka bisnestä tehdessään päätyy aina kaivelemaan myös yhteisönsä ja ihmisyyden varjopuolta.

Tässä uusimmassa Alex ei ole ihan parhaimmillaan - lempparini on edelleen A Talent for War, jossa Alex on itse kertojana - mutta peruslupaus maailmankaikkeutta halkovasta ja yllättävästäkin mysteerijutusta pitää. Echon tapauksessa Alexin ja hänen pilottinsa Chasen ongelmat alkavat viattoman oloisesta kivisen puutarhakoristeen etsinnästä. Paasi katoaa tavalla, joka pakottaa uskomaan sillä olevan suurempaakin merkitystä; herää epäilys, että kivi todistaa salatusta kohtaamisesta muukalaisten kanssa. Ei varmaan spoilaa keneltäkään kirjaa kohtuuttomasti, jos paljastan että totuus on huomattavasti mutkikkaampi kuin ensisilmäyksellä luulisi, tai vielä toisellakaan. Alex ja Chase löytävät tosiaan menneisyydestä kohtaamisen, jonka kaiut yltävät nykyiseen ja tulevaankin. Jälleen kerran ollaan silmäkkäin enemmmän ihmisen kuin muukalaisten raadollisuuden kanssa.

Rakenteeltaan Echo on hyvin tyypillistä McDevittiä: prologi menneestä, sitten kronologista aarteenetsintää. Kertoja on Chase, kuten muutamassa edellisessäkin Alex-kirjassa. Lukijana on helppo nauttia älypelistä, jossa nokkela Alexkin saa muutaman kerran nenilleen yrittäessään paljastaa menneet salat. Myös päähenkilöiden moraaliset dilemmat on tuotu kuvaan taitavasti, turhia liioittelematta. Lievää epätasaisuutta kirjassa silti on. Vaikka ei voi sanoa alun junnaavan paikoillaan, tarina tuntuu oikeastaan syttyvän lentoon vasta kun kaksikko pääsee jäljille ja avaruuteen vanhan kunnon Belle-Marien kanssa. Loppuosa eteneekin tiukemmalla rytmillä ja viimeinen luku on ehtaa kamaa: lakonista, illuusiotonta, kutkuttavaa.

Kielen tai tyylin puolesta Echo ei erityisemmin valloita, mutta Chasen ja Alexin sanailut - tai ehkä paremminkin sanomatta jättämiset - tuovat pientä kirpakkaa maustetta tekstiin. Muut kaksikolle tärkeät henkilöt jäävätkin vähän etäisiksi; en usko että Echo ei olisi kärsinyt tippaakaan vaikka Chasen poikaystävä ja Alexin tyttöystävä olisi jätetty kuvioista kokonaan.

Sen sijaan tekoälyt olivat jälleen kiinnostavia, kuten Jack tässä:

I spent a fair amount of time on the bridge, talking to Jack. I told him about Rachel, and how I'd bailed out on Alex, and how I hated my life. I don't think I realized how gloomy I'd gotten until I finally broke down and had those conversations with the AI. He listened and didn't launch into a series of reassurances the way a human would have. AIs are designed to reflect reality, as least as they see it.

"I've never understood the concept of guilt," he said, when I'd finished. "On a superficial level, of course. Do good and avoid evil, and pay a psychological price if you fail to comply. That is simple enough. The problem is that we are really talking about intent. There is no other way to define evil. But sometimes people inadvertently cause damage to others. Sometimes it can't be helped, and one must choose the lesser of evils. In any case, the fault may result from negligence; it may result from positive action; it may result from indecision. In all of these cases, regardless of intent, the human guilt complex may be expected to cut in." 

"Okay."

"It's your conditioning, Chase. You have to get past that. (--) (s. 194-195)

Moni pääsee ehdollistumisensa yli turhankin helpolla, jotkut eivät koskaan. Siitä kertoo Echo. Vaikka hyperavaruudet ja antipainovoimat ovat tärkeitä mahdollistajia, tämä genre-kirja kuvaa pohjimmiltaan inhimillisiä kysymyksiä.

Pahus, tämän myötä huomasin, että minulta on jäänyt yksi Alex Benedict -kirja väliin: The Devil's Eye. Täytyypä käydä lisäämässä Amazonin listaan.)

Jack McDevitt (2010). Echo. New York: Ace Books.

Arvioita:
Russell Letson Locus online:ssa
Harriet Klausner Alternative World:ssa

Juuston pimeä puoli

Markku Turusen Juuston pimeä puoli tarttui kirjastossa käteen nimen perusteella. Kotiin asti se pääsi selailtuani sitä hetken. Romaanin outous ja kuvitus kiehtoivat - ja käsitelläänhän tässä kahta minua kiinnostavaa aihetta, neuvostoliittolaisia johtajia ja avaruuden valloitusta. Pakko yrittää selvittää mistä on kysymys.

Yritin, mutta nyt vasta olenkin sekaisin. Juuston analyysiin eivät eväät tahdo riittää. Outo on iso sana, joten jätän sen väliin ja sanon sen sijaan, että tällaista kirjaa en ole ennen lukenut. Se on joko hienostunutta kirjallista sinfoniaa tai kauheaa kakofoniaa, lukijasta riippuen. Ja mielipidettä voi vaihtaa useamman kerran kesken kirjan. Alaa opiskelleet epäilemättä osaisivat tämän osuvasti lokeroida ja yhdistää johonkin tyylisuuntaan. (Kommentteja tulemaan vain -)


Juustossa on kyse satiirista, mutta ei pelkästään; siinä on surrealismia ja populäärihistoriaa ja mielipidekirjoitusta. Kirjan ydintarina - johon tosin keskitytään vain osan ajasta - on kertomus Neuvostoliiton avaruusohjelmasta vuonna 1961. Mistä Juri Gagarin tuli, miten hän päätyi matkalleen ja minne sen jälkeen? Näitä kysymyksiä Turunen käsittelee hilpeällä hillittömyydellä: mitä vain voi tapahtua ja tapahtuukin. Avaruushistorian rinnalla kulkee muita juonteita, esimerkiksi eri kertojatasojen kinastelu narratiivin omistuksesta, Neuvostoliiton poliittisen historian selostukset, hyppäykset taide- ja kulttuurihistoriaan, Hrustsevin vänkäys syyllisyydestään kommunistihallinnon hirmutekoihin, sekä yhden Kertojan lapsuudenmuistojen kuvaukset. Joitain mainitakseni.

Pahus, saan Juuston kuulostamaan kamalalta. Ei se ollut sitä. Paikoin pidin siitä, paikoin en, mutta ainakin se oli kiinnostavaa luettavaa. Välillä teki ehkä mieli paiskata koko opus seinään - esimerkiksi  silloin kun kosminen virtahepo alkoi selostaa suhdettaan tarinan kertojaan alias Kertojaan sekä kirjuriin - mutta kertaakaan ei tehnyt mieli jättää kesken.

Osittain kirja piti vallassaan varmaan siksi, että Venäjän ja Neuvostoliiton historiasta on jonkin verran omaa kaikupohjaa, jota äskettäin luettu Myyrä vielä voimisti. Monet Juuston hulluista jutuista, esimerkiksi Lysenkon päättömät kokeilut hankittujen ominaisuuksien periytymisen kanssa, ovat historiallisia faktoja. Tosiasioiden hillitön viljely kirjassa antaa kumman säväyksen sille mikä siinä on kuvitteellista. Neuvostokommunismin oikea absurdius kytketään niin luontevasti kirjailijan itse kehittelemiin outouksiin, ettei totuutta ja tarua enää luotettavasti erota toisistaan. Historiallinen realismi ja surrealismi rokkaavat Juustossa samassa konsertissa. Tämä teos saattaa siis vaarantaa todellisuudentajusi, ainakin mitä Neuvostoliiton historiaan tulee.

(Ehkä Juustossa loppujen lopuksi oli kysymys siitä, kuka saa päättää mikä on totta/valhetta, mikä hyvää/pahaa. Hmm, se yhdistäisi toistuvan kertojien kädenväännön tähän historian maustamiseen... Nääää, liian simppeli selitys. Ehkä tässä oli kyse ideologiasta identiteetin muokkauksen oikeuttajana, mutta samalla myös identiteetistä kulttuurisena konstruktiona, joka vaikuttaa ideologian... Ei riitä... Kirottua. Nyt tämä jäi ärsyttämään. Tarvitsen jotain todella yksinkertaista seuraavaksi.)

Toinen viehettävä piirre Juustossa on sen linkittyminen muuhun kirjallisuuteen ja populaarikulttuuriin; yhteyksiä ja merkityksiä ja mahdollisuuksia poksahtelee mieleen sitä enemmän mitä pidempään kirjaa pohtii. Onko kirjan sininen virtahepo sama virtahepo kuin se virtahepo olohuoneessa, tällä kertaa vain poliittisessa olotilassa? Mahtaako kirkon kellarissa mummon vaatteista kuoriutuva leijona olla sukua Aslanille? Selvää on, että korvillaan lentävä Hrustsev on Disneyn Dumbo - mutta mistä päätyi ranskalainen pierutaitelija Pujol sekä Juuston pimeälle puolelle että Tervon Koljattiin? Miksi kirjan kommunistit puhuvat Suomen talvisodasta Suuren isänmaallisen sodan asemesta?

Lukunäytettä on aidosti vaikea valita, niin erilaista on teksti kirjan eri sävellajeissa. Melkein tekisi mieleni läväyttää tähän pätkä, jossa luetellaan 70 erilaista tapaa 'valmistaa' herkkuja pääministerin pitopöytään... mutta se ei olisi reilua, näitä aakkostettuja luetteloja on kirjassa vain muutama. Otan mieluummin viipaleen perustarinasta:

Olga on hänelle avoimen vihamielinen, niin, ehkä mustasukkaisuuttaan. Olga huomauttelee Irinan huulimaalista, korkeakorkoisista kengistä ja vetysuperoksidilla vaaleiksi värjätyistä hiuksista. Neuvostonainen ei ole objekti, Olga on luennoinut, vaan tasavertainen toimija, subjekti. Mutta mihin tarvitaan subjektia, jos ei ole objektia? Mitä hyötyä on pultista, jos ei ole mutteria? Jos kierteet eivät sovi yhteen, on perimmäisen väärin tulkita se niin, että muttereiden pitäisi muuttua pulteiksi. Eiväthän pultitkaan halua muuttua muttereiksi. Irina on täysin vakuuttunut siitä, että hänkin vielä löytää ja ottaa oman pulttinsa, jossa kierteet ovat kohdallaan, vaikka kieltämättä mahdollisuudet Tjuratamissa ovat olleet viime aikona vähäiset. (s. 51)

Juustosta sanoisin, että se on pikkuisen liikaa. Vähän liikaa triviaa, vähän liikaa julistusta, vähän liikaa tasoja, vähän liikaa narratiivin identiteettikriisiä, vähän liikaa haahuilua... Tämä luultavasti kertoo enemmän minusta kuin kirjasta! Myönnän, että jälkeenpäin mietittynä tasot täydentävät ja korostavat toisiaan; yksinään satiiriosuudet olisivat tuskin kantaneet. Silti epäilen, että moni saattaa väsähtää Juustoon ennen kuin se saa kunnolla tilaisuudenkaan. Minulla historiakoukku veti vaikeiden paikkojen yli.

Erilainen ja monikerroksinen kirja. En osaa kuvitella Markku Turusen ideaalia lukijaa, sitä aavetta jolle hän mielessään kirjoituksensa kohdistaa. Olen iloinen että luin tämän, mutta pelottaa suositella - jokin piirre tässä rassaa varmaan jokaista. Jos ei rassaa liikaa, saatat nauttia yllättävän paljon.

Markku Turunen (2010). Juuston pimeä puoli. Juva: Gummerus.

Turun Sanomissa Turusen keitos herätti epäilyjä, Savon Sanomissa oltiin neutraalimpia. Helena Miettinen tuossa jälkimmäisestä on löytänyt myös kirjallisen sukupuun Juustolle: tämä on moniääninen romaani "Mihail Bahtinin polyfonian ideaa kunnioittaen ja sillä leikitellen".

*hihittelee itselleen hämärässä* Kakofonia, sinfonia - ja oikea vastaus on polyfonia!

EDIT: en malta olla lisäämättä linkkiä juttuuni Bulgakovin kokoelmasta Kohtalokkaat Munat; siitä nimittäin on suora yhteys Juustoon päin.

Cryoburn

Posti toi alkuviikolla ihanan paketin: Amazon muisti ennakkotilaukseni ja lähetti viimeisimmän osan Lois McMaster Bujoldin ainutlaatuista Miles Vorkosigan -sarjaa. Ihan sama mitkä kirjat hyllyssä ovat odottaneet lukuvuoroaan, Milesilla on etuajo-oikeus. Osoitti ennennäkemätöntä kypsyyttä että ylipäänsä pystyin lukemaan loppuun kesken olleen Pirjo Hassisen kirjan ennen kuin astuin Cryoburn'n pyörteeseen.

Juonen puolesta Cryoburn on tyypillistä Miles Vorkosiganin puolijuoksua. Vaikka Miles tässä kirjassa on jo lähes neljänkymmenen, ei hänen tahtinsa ole merkittävästi hidastanut eikä taipumus ryhtyä pelastamaan jokaista tielleen osuvaa hylkiötä haihtunut. Cryoburn'ssa Miles on Keisarillisen Tarkastajan virkansa puitteissa perehtymässä laajamittaisen kryoniikan eli ihmisten syväjäädyttämisen seurannaisvaikutuksiin taloudelle ja demokratialle. Kiboun planeetalla syväjäädytykseen siirtyneiden kansalaisten äänioikeudet on luovutettu kryofirmoille, huonoin seurauksin. Miles pelastaa pari kryo-orpoa, paljastaa paikallisten korporaatioiden pahat puuhat, sekoittaa pahanpäiväisesti paikallisen lähetystön elämän ja auttaa yhteiskunnan hylkiöt paremman tulevaisuuden alkuun. Milesin yksityiselämä on tällä kertaa sivuosassa. Lapsikatras on kasvanut ja suru-uutisiakin kuullaan.

Rakenteen puolesta Cryoburn on varsin suoraviivainen, eikä tekstikään ole erityisen mutkikasta tai muuten mieleenpainuvaa. Juju on maailmassa, tarinassa, Milesissa.

Miles made encouraging noises. If there was one skill Miles had honed in his youth, it was how to please an old man by listening to his complaints. Yani needed no more than a nod to launch into a comprehensive denunciation of modern Kibou, a world with no need nor place for him. Some of his phrases were so practiced they came out in paragraphs, as if he'd told them over to anyone who would stop to listen. Which, by this point, was no one - the few other residents who drifted in gave Yani's table a wide berth. His rheumy eye brightened at this new audience who didn't show visible signs of wanting to chew through his own leg to get away, and Miles's suspect druggie status was temporarily forgotten. (s. 55)

Joihinkin mielikuvitusmaailmoihin, joihinkin henkilöhahmoihin kiintyy niin ylettömästi, ettei niitä voi oikeastaan arvioida. Olen ollut hulluna Vorkosigan-tarinoihin ensimmäisestä alkaen. Nämä ovat hauskoja kirjoja vakaaseen komediasarjatyyliin, värikkään romanttisia ritaritaruja avaruusoopperan tapaan, galaksiluokan tarinoita ihmisenkokoisista motiiveista. Varsinainen salaisuus on kuitenkin päähenkilön persoonallisuudessa. Kuinka voisin olla pitämättä lyhytkasvuisesta neuroottisesta nerosta, joka saa vastustajan kuin vastustajan solmuille manipulaatioillaan, mutta on samalla aseistariisuvan avuton omien sukurasitteidensa edessä? 

Kuten huomaatte, minun on todella vaikea sanoa mitään järkevää tästä kirjasta. Objektiivisuutta tavoitellen joudun toteamaan, ettei tämä ollut sarjan parhaita. Narratiivia viedään eteenpäin enemmän sivuhahmojen (karkulaispoika Jinin ja asemies Roicin) kuin Milesin itsensä avulla. Toiminta on entisellään, mutta dynaamisimmat suhteet puuttuvat - samoin ahdistus. Miles on parhaimmillan silloin kun hän haluaa jotain mitä ei näytä voivan saada. Cryoburn'ssa Miles tosin saa jotain mitä ei halunnut, mutta vasta lopussa. Järisyttävimmät tapahtumat on säästetty viimeisille sivuille.  

Miles Vorkosiganin ura ja maailma ovat ehkä vähän epäuskottavia, mutta oi-niin-viihdyttäviä. Nämä ovat scifi-iloittelua parhaimmillaan. McMaster Bujold pitää sen verran kiinni tieteellisen spekulaation pelisäännöistä, että voin selittää itselleni kaiken tämän mahdolliseksi. Jopa Milesin kotiplaneetan absurdille kulttuurille annetaan sarjan mittaan jonkinlainen selitys. Sarjan maailma on sisäisesti johdonmukainen, ja Miles Vorkosigan mahdottomine tilanteineen tekee loput. McMaster Bujold onnistuu myös tuomaan jokaiseen kirjaan juuri sen verran ihmisyyttä ja sosiaalista spekulaatiota, ettei homma luisu ihan puhtaaksi komediaksi, vaikka henkilöt ovatkin tyyliteltyjä.       

Warrior's Apprentice, Master-at-arms, Mirror Dance ja Civil Campaign ovat parempia osia sarjassa, ja Memory ehkä yksittäisenä romaanina paras. Siinä Miles kohtasi rajansa. Lukeminen kannattaa kuitenkin aloittaa Warrior's Apprentice -kirjasta, joka on Milesin saagan ensimmäinen. Aiemmat Vorkosigan kirjat keskittävät hänen vanhempiensa tekemisiin, eikä niissä ole samaa imua.

Voi, nyt tekee mieli lukea nämä kirjat uudestaan... mutta kun kaukolainat odottavat... *huoh* 

Lois McMaster Bujold (2010). Cryoburn. New York: Baen Books. 

SFFworld.comin arviointi löytyy, samoin GeekSpeak Magazinen.