Lois McMaster Bujold: Captain Vorpatril's Alliance

Kuva/kannen kuva: Baen/David Seeley

Lois McMaster Bujold oli vieraana Finnconissa Tampereella 2012, ja vaikka olinkin pestautunut vänkäriksi, onnistuin luikahtamaan saliin hänen haastattelunsa ajaksi. Silloin kuulin ensimmäisen kerran tästä kirjasta, jonka päätin lukea heti kun se olisi saatavilla...

... ja ilmeisesti sitten unohdin, koska kirja palasi mieleeni jysähtäen, kun luin Taikakirjaimista Hugo-palkinnoista. Ei se mitään. Kun on Kindle-ap ja Amazon-com, on ekirja saatavilla aika nopeasti. Noin 40 sekuntia meni. Vaikka olen yrittänyt vieroittaa itseäni pahan kopiosuojaavan Amazonin ekirjojen ostokierteestä, hätä ei lue lakia. Tämän halusin nyt heti, mieluummin eilen. Minulla on nimittäin pitkäaikainen riippuvuussuhde Vorkosiganien saagaan. Hehkutusta esim. täällä.

Captain Vorpatril's Alliance kertoo vaihteeksi Miles Naismith Vorkosiganin Ivan-serkusta. Ivan on Milesin seikkailuissa usein esiintyvä sivuhahmo; Ivan-you-idiot on tuttu fraasi Milesin uraa seuranneille. Alliance onkin sitten Ivanin kirja, jossa Milesilla on vain cameo-rooli. Muilla sarjasta tutuilla hahmoilla on enemmän vuorosanoja: mm. Simon Illyan ja Ivanin tehokas äiti Lady Alys pyörittävät juonta omalta osaltaan. Viimeisen sanan sanoo tietenkin itse Gregor.

Alliancen tarina itsessään on klassinen romanssi suorastaan Harlekiini-sarjan tyyliin, toki sisä- ja ulkopoliittisin komplikaatioin. Ivan pääsee pelastamaan neitoa pulasta ja tekee sen perusteellisesti. Mutta kun pelastetusta kaunokaisesta pitäisi sitten päästää irti, ei ajatus miellyttäkään ikuista poikamiestä.

Vorkosiganin saagan kontekstissa Alliance on toisaalta yhdentekevä ja toisaalta ehdottoman välttämätön. Juoni on minusta melko yksioikoinen ja - yhtä herkullista käännettä lukuunottamatta - aika ennalta-arvattava. Mutta silti se oli minulle ehdoton must. Ensinnäkin oli mahtavaa päästä pitkästä aikaa tuoreeseen tarinaan rakkaassa maailmankaikkeudessa. Luonteikkaat sarjat vetoavat jo puhtaasti tuttuuden takia. Bujold on onnistunut minusta hyvin löytämään Barrayarin keisarikuntaan sellaista historiallista dynamiikkaa, jonka vuoksi on aina kiehtovaa katsoa miten asiat etenevät. Paikka paikoin on aistittavissa, että kirjoittajalla on halu muokata aiempia juttujaan (kun on nyt keksinyt paremman idean?) mutta Bujold vastustaa kiusausta urheasti ja pysyy ympäristön editoinnissa maailmansa rajoissa. Jatkuvuuden tuntu ei kärsi.

Toiseksi minusta on äärimmäisen kiinnostavaa, että "tutuista" hahmoista paljastuu uutta. Alliance tarjoaa Ivanin näkökulman Milesiakin monesti ahdistaneisiin paineisiin. Ei se kai ole helppoa olla keisarin serkku, ei edes silloin kun pitkä, komea ja terve niin kuin Ivan. Alliance ikään kuin kääntää katseen nurkkiin, jotka Milesin loiston hyperaktiivisuuden valokeilassa ovat jääneet pimentoon aiemmissa kirjoissa. Ja kas, sieltähän löytyy kaikenlaista uutta...

[--]The wet streets wanted background music, some soulful lament to urban loneliness... "You know," and somehow, probably because of the damned rain, Ivan's mouth went off on its own: "I've always wondered why nobody ever notices that lots and lots of girlfriends entail lots and lots of breakups." Enough to learn all the road signs by heart, yeah. (loc. 5682/7756)

Finnconissa 2012 Bujold sanoi tämän kirjan kirjoittamisesta, että se oli tavallaan vaikeampaa kuin Milesiin keskittyvien kirjojen, koska hahmot käyttäytyvät kirjoitettaessa eri tavalla. Minulle tämä oli valaiseva oivallus kirjoittamisen luonteesta, joten kirjoitin sen ylös: The thing about Ivan, he doesn't go out and do like Miles... You have to hand-deliver every scene. Heh, kuulostaa  täysin loogiselta! Kun Ivan kerran on sellainen tyyppi, joka mieluummin odottaa ja katsoo mitä tapahtuu kuin ohjailee tapahtumia, kaipa hän on työläämpi kirjoittaakin.

Mutta ei sitä kirjasta huomaa. Alliance ei ehkä laukkaa pitkin galaksia Miles-kirjojen maanisuudella mutta pääsee kumminkin perille melko hilpeästi poukkoillen. Jackson's Wholen porukka on raikkaasti kyynistä ja kirjan mittaan Ivaniin suorastaan kiintyy. Siinä missä aiempien kirjojen Ivan on lähinnä juonenkuljetin ja tarvittaessa sidekick, nyt hän on ainakin kokonainen hahmo.

Oi, Barryar! Suosittelen lämpimästi maailmankaikkeusturisteille. Mutta jos sarjaan haluaa innostua, kannattaa aloittaa alkupäästä.

Lois McMaster Bujold (2012). Captain Vorpatril's Alliance. Baen Books. 978-1-4516-3845-5.

Arvioita:
Jo Walton Tor.comista rakasti kirjaa
Mark Yon sffworldissä näkee häivähdyksen James Bondista (?)

Pääteasema

Kuva/kansi: Like/Vesa Vuorio

Alastair Reynoldsin uusin on ollut itsestäänselvästi lukulistalla siitä pitäen kun näin Likeltä, että tämmöistä on oikein suomeksi tulossa.  Reynolds on yleensä kirjoittanut sellaista mukavaa perusscifiä, jossa tähdet ovat kirkkaita ja avaruus suuri. Huomaan usein tykkääväni ääripäistä: todella ISOISTA seikkailuista tai sitten mikroskooppisen pienistä tarinoista.

Pääteasema sijoittuu lähemmäs akselin suurta päätä, vaikka tähdet ovat kaukana ja avaruuskin lähinnä avaria maisemia. Tällä kertaa liikutaan jonkinlaisen katastrofin kokeneella planeetalla, joka mahdollisesti on - tai sitten ei - myös ihmiskunnan pääteasema. Reynoldsilla ei päätä huimaa: hän on kehitellyt taas kerran ihan omannäköisensä keitoksen.

Tarinan päähenkilö Quillon on patologi Spearpointin vyöhekekaupungin Neon Heightsissa. Hänen rutiininsa sotkee uutinen kaupungin yläkerrasta eli Taivaallisilta Tasoilta; pelastaakseen nahkansa peräänsä tulevilta tappajilta Quillon joutuu pakenemaan suinpäin koko kaupungista. Häntä auttaa salaisessa paossa Meroka, naishahmo parasta pyssynheiluttajalajia.

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää niin kaupungissa kuin sen ulkopuolellakin. Erilaisen teknologian vyöhykkeiden läpi paetaan perässä seuraavia murhaajia, muita verenhimoisia tyyppejä väistellen Henkilökohtaisesti en hirveästi syty jatkuvan takaa-ajon meiningistä, mutta silläkin on paikkansa. Ymmärrän mainiosti, miksi niin monesta scifikirjasta löytyy parivaljakko mallia opastettava-opas ja juonen elementtinä pakottava-tarve-matkustaa-halki-maailman. Mikäs sen kätevämpi tapa tutustuttaa lukijat uuteen, jännittävään maailmaan? Silti minusta kirja muuttui monta astetta kiinnostavammaksi, kun reissussa lakattiin pakenemasta ja alettiin olla jossakin, olkoonkin että "jossakin" tarkoittaa Pääteasemassa eräänlaista mobiilia kaupunkia. Liikettä siis alusta loppuun -

Kvanttimaailmaan kallellaan olevat selvitykset Pääteaseman todellisuuden luonteesta menivät minulta iloisesti yli hilseen, mutta Reynoldsin sosiologiassa on järkeä ja hänen tarinassaan aikuisten sadun tenhoa. Oi oi, mitä kaikkea kivaa geenimanipulaatioilla ja älykkäilllä koneilla voitaisiinkaan saada aikaan!

[--] hän työnsi paarit tutkimushuoneeseen, veti kasvoilleen kirurgin kasvosuojuksen, siirsi säkin ruumiinavauspöydälle ja poisti enkelin varovasti säkistä. 

Quillonin silmissä se oli kuolleenakin kaunis. Hän oli laskenut enkelin selälleen. Sen silmät olivat kiinni ja särkyneet siivet roikkuivat pöydän molempien reunojen yli niin että niiden kärjet hipoivat laattalattiaa, jonka kaltevat kourut oli suunniteltu kuljettamaan pois ruumiinnesteitä. 

Ruumiinavauspöydän kirkkaiden valojen alla ruumis oli kalpea kuin kummitus, alaston ja karvaton kuin rotan sikiö. (s. 18)

Kuolematonta proosaahan Pääteasema ei kielellisesti ole, mutta ei tämän lukeminen akuuttia tuskaakaan aiheuta. Ainakin minä tempauduin tarinaan sen verran perusteellisesti, etten kieltä pahemmin huomannut, sitten kun sain ideasta kiinni. Kuten tavallista upouudessa universumissa, satakunta ensimmäistä sivua menee ihmetellessä maailman monimutkaisuutta.

Yksi syy pitää Pääasemasta on, että vaikka Quillon on vähän liian hyvä ollakseen totta, hänen ympärillään pyörii riittävästä epäilyttäviä ja vähemmän mukavia tyyppejä. Annan anteeksi Quillonin goody-goody -luonteen Merokan karskiuden vuoksi, ja muitakin vähän rankempia tyyppejä porukasta löytyy. Silti voisi sanoa, että Reynolds on tässäkin käyttänyt monesta scifiromaanista tuttua reseptiä: henkilögalleria on lavea mutta samalla vähän yksiulotteinen. Harvat hahmoista ehtivät, ainakaan vielä tässä osassa, muodostua oikein kunnolla inhimillisiksi. Vaikkapa Abercrombieen verrattuna tämä on psykologisesti yksioikoista kamaa.

Mutta lopusta päätellen jatkoa on tulossa; tämä matka tuskin päättyi Pääteasemaan. Seuraava odotellessa pidän edelleen Reynoldsin hyvällä paikalla kirjahyllyssäni. Suurten visioiden kirjailijoita ei ole yhtään liikaa. Kyllä tämä eeppisen seikkailun ykkösosasta käy.

Ai niin, alagenre. Ööö... uskaltaisinko sanoa, että steampunkilta tuoksahtaa? Tässä sentään on ilmalaivoja ja höyryllä käyvä kyborgi!

Alastair Reynolds (2011). Pääteasema. Like. Suomentanut Hannu Tervaharju. ISBN 978-952-01-0639-3.

Arvioita:
Liina Sivukirjastosta on lukenut tämän englanniksi.

Quantum thief

Tämä kirja oli scififanin tietenkin pakko tilata, kun se Amazonin suosituslistalle ilmaantui; harvoinpa suomalaisia kansainväliselle scifiareenalle pongahtaa.  Edellisen kerran taisi tapahtua jossain toisessa todellisuudessa?

Quantum thief'n suhteen ei ollut erityisiä odotuksia, vain puhdasta uteliaisuutta, kuten esikoiskirjailijoiden kohdalla yleensäkin. Kirja kertoo nimensä mukaisesti varkaasta, mutta varkauksista ei varsinaisesti ole kysymys. Kirjan keskeiset henkilöt etsivät jotain kadottamaansa: ihmistä, entistä lämää, vapautta, oikeutusta, vastauksia. Oikeus omiin muistoihin ja siten omaan identiteettiin, omaan todellisuuteen, näyttäisi olevan keskeinen kysymys. Mutta älkää menkö lankaan: tämä on kuitenkin ennen kaikkea toiminnantäytteinen nano- ja avaruusooppera, ja filosofiset teemat jäävät lukijan oman konstruktion varaan. Quantum thief'ssä tapahtuu niin paljon ja niin monimutkaisissa ympäristöissä, että lukijalla on täysi työ pysytellä kärryillä; tulkita voi sitten jälkeenpäin jos huvitusta riittää.

Quantum thief yhdistelee dekkari- tai veijariromaanin juonta scifistiseen ympäristöön, ja tekee sen ihan onnistuneesti. Välillä sankarin teflonpinta vähän huvittaa, mutta se nyt on pientä seikkailun keskellä. Kirjassa tapahtuu koko ajan, ja useimmat tapahtumista ovat kiinnostavia. Idearyöpytyksestä ja ympäristön haastavasta tekstuurista tulee mieleen Greg Egan, Alistair Reynolds tai jopa Ian M. Banks. Ensimmäisen kolmanneksen kirjasta saa melkein tuskailla selvittääkseen itselleen missä mennään. Rajaniemi on rakentanut maailman, jossa on paljon nykyarjelle vieraita elementtejä. Tapahtumapaikan arkkitehtuurikin alkoi aueta vasta loppupuolella.

Onneksi henkilöiden motivaatioissa pysytään enemmän tai vähemmän inhimillisen rajoissa. Henkilöt olivat kiinnostavia. Kaikkiaan tuli kuitenkin tunne, että vaikka Quantum thief on itsenäinen teos, paljon pannaan paukkuja suuremman saagan rakentamiseen. Jean le Flambeurin ja Mielen seikkailut ovat vain välinäytös Founderien sisällissodassa, johon epäilemättä pääsemme myöhemmin perehtymään.

(Vanhakantaista urputusta väliin: vaikka nykyscifin ulottuminen mielen ilmiöiden alueelle tuottaa ajatuksia herättävää kirjallisuutta, muistan joskus kaiholla Asimovin Säätiö-universumia ja Larry Nivenin Tunnettua Avaruutta. Niiden perussäännöt ymmärsi nopeasti ja sitten saattoi keskittyä rauhassa tarinaan ja sen ideoihin. Nykyiseen tyyliin ei kuulu, että lukijalle kerrotaan juuri mitään... miljöön historiaa ja pelisääntöjä saa itse yrittää koostaa parhaansa mukaan. Sivulauseessa selitetään tosin uudet termit. Sinänsä hauskaa, että lukijaa ei ainakaan aliarvioida, mutta...)  

Tyylistä en osaa sanoa oikein mitään - sisältö lukemattomine yksityiskohtineen jätti sen varjoonsa. Kielellinen energia meni sanastoon.  *pyyhkii hikeä otsalta*

I sit down on a wrought-iron bench on the edge of the agora, just short of the boundary of the public sphere. The Oubliette is a society of perfect privacy, except in the agoras: here, you have to show yourself to the public. The people change their behaviour instinctively as they move from the avenue to the agora: backs straighten, and it is as if everyone walks with exaggerated care, greeting people with curt nods. What happens there is remembered by everybody, accessible to everyone. Places of public discussion and democracy, where you can try to influence the Voice, the Oubliette's e-democracy system. Also good for the cryptoarchitects: publicly available data, to help shape the evolution of the city - 

How do I know all that? I could have gotten all that from the little exomemory that came with the temporary citizenship and the Watch that Mieli bought for us. But I didn't: I didn't 'blink - consciously focus on retrieving information from the Oubliette's collective data bank. (s. 61) 

Mahdollisesti tämä olisi toiminut minulle paremmin suomennoksena ja sellainen onkin kuulema maaliskuussa tiedossa. Mutta jotenkin minua vaivasi ajatus, että tämän suomentaa joku muu kuin Rajaniemi itse; sellaista muistan jostain lukeneeni.

Kaikkiaan pidin kirjasta, vaikken ihan hurmokseen asti. Mutta taatusti luen seuraavankin osan, sen verran vaikuttava on depyytti.

Hannu Rajaniemi (2010). Quantum thief. New York: Gollanz.

ScifiNow-sivustolla kehutaan, samoin Guardianin lyhyessä arvioinnissa. Haa - löytyy myös haastattelu, jossa vahvistetaan tieto suomentajasta.  Suomessa tätä on lukenut Aamuvirkku yksisarvinen näemmä, ja Kauppalehdessä on ilmestynyt arviointi.